XVII
Martta Hagen istui kauniisti kalustetussa huoneessaan Punavuorenkadun varrella. Hän oli näytännöstä päästyään syönyt illallista ensimäisen tenorin Albin Bangin kanssa ja tullut yksin kotiin, sillä hän oli tuntenut itsensä hyvin sairaaksi.
Hän istui puolipukeissa punaiseksi maalatussa korituolissa, johon oli peitteeksi levitetty hienovillainen pukinnahka. Huoneessa paloi pöydällä pieni sähkölamppu, jossa oli punainen kaihdin. Hän oli niin väsynyt, että ei jaksanut katsella voimakasta valoa, ja kuitenkin hän rakasti valoja ja loistoa.
Paperossi oli palanut miltei loppuun ja suitsusi rauhallisesti tuhkakupissa, joka oli kreikkalaisen lampun muotoinen, korvallinen, siro maljakko. Hän katseli, kuinka valkoinen savu nousi hiljaa ja suoraan niinkuin Aabelin uhrisavu sekä muuttui korkeammalle, kaihtimen heittämän punaisen valon piiriin tullessaan punaiseksi ja alkoi liikkua levottomasti sekä vihdoin painua alaspäin niinkuin Kainin uhrisavu…
Hän huokasi syvään. — Jospa edes unelmissaan olisi puhdas ja viaton, niin olisi savu-uhri edes yksinäisyyden jumalalle otollinen!
Mutta savu nousi yhä heikompana ja heikompana ja levisi joka taholle.
Vihdoin paperossi sammui kokonaan eikä suitsunnut enää…
— Minunkin lamppuni on pian sammuva, — ajatteli hän ja tuijotti lampunmuotoiseen tuhkakuppiin.
Kuinka ihminen sentään on yksin elämässään, yksin silloinkin kun häntä sadat ja tuhannet ihmiset ympäröivät ja etsivät… Yksin ihminen syntyy, kärsii ja kuolee…
Tänään Martta oli kauhuksensa tuntenut toisen näytöksen tanssin jälkeen olevansa niin hengästynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja kuitenkin hänen täytyi heti tanssin jälkeen laulaa pitkä aaria. Ellei hän olisi varannut itselleen kulissien taakse hiukan madeiraa, olisi hän varmasti kaatunut näyttämölle. Mutta hän oli jaksanut, hän oli laulanut ja hymyillyt, ja yleisö oli hänen laulunsa jälkeen puhjennut voimakkaisiin kättentaputuksiin. Teki niin hyvää saada osaksensa ihmisten suosionosoituksia, mutta hän ei voinut vastoin tavallisuutta laulaa aariaansa uudestaan, sillä hänen jalkansa horjuivat ja hänen oli ollut miltei mahdotonta tukea ääntänsä. Onneksi ei kukaan tovereista sitä huomannut, ja hän oli koettanut olla iloinen kuten ennenkin, mutta hän tiesi, että tämä oli kuolemalla leikkimistä.
Häntä vieläkin kauhistutti, kun hän kuvitteli, että hänen voimansa olisivat voineet pettää ja hän olisi kaatunut lattialle yleisön edessä tai saanut verensyöksyn. Nyt se saisi tulla, jos se oli välttämätöntä. Hän oli kotonaan kahdenkesken kuoleman kanssa.
Oli kummallista, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa. Kuolema ei ollut mitään pahaa, päinvastoin se oli hyvää, sillä se vapautti ihmisen kaikesta pahasta ja kaikista toiveista. Vanhuus on sittenkin pahan loppusumma, sillä se vie meiltä kaikki nautinnot ja mieli hyvän ja tuo tullessaan vain kaikenlaisia huolia ja suruja. Ja kuitenkin pelkäsivät ihmiset kuolemaa ja toivoivat vanhuutta…
Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vanhuutta, sillä siitä hän varmasti oli säästyvä, sen hän tunsi tälläkin hetkellä. Mutta ei hän myöskään pelännyt kuolemaa, joka oli hänen sydämensä ystävä…
Tosin häntä oli kauhistuttanut, kun hän ensi kerran itse huomasi, että jalkansa todella olivat jo niin laihat, että hän ei voinut enää esiintyä avojalkatanssijattarena. Niissä oli näkynyt kuoleman käden kosketus, ja niitä ei voinut auttaa ihomaalilla, niinkuin hän auttoi laihtuneita kasvojansa. Mutta sitten hän oli vähitellen rauhoittunut ja järjestänyt niin, että esiintyi aina tanssiessaan jonkinlaisissa pitkäliepeisissä puvuissa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että puvulla piti peittää jalat, jotka olivat tanssin orgaanit, mutta kuka siihen kiinnitti huomiotaan. Pääasia oli, että hän tanssi ja tanssi hyvin…
Hän oli todella tuntenut itsensä huonoksi. Rintaa ahdisti niin, että toisinaan oli vaikeata hengittää, ja lääkärit eivät antaneet hänelle paljon toivoa. Ne määräsivät hänelle lepoa ja vuoteella-makuuta sekä oikeata kunnollista hoitoa jossain sanatoriossa. Mutta kuinka hän olisi voinut maata? Silloin varmaankin kuolema olisi tullut heti paikalla hänet hakemaan. Juuri se seikka, että hän aina oli liikkeessä, työssä, touhussa ja ilossa eikä hetkeksikään antanut sisäisen elämänhalunsa lamaantua tai uinahtaa, piti häntä hengissä. Ihmiset ihmettelivät hänen voimiansa, ja hän itsekin ihmetteli niitä.
Ei hän pelännyt kuolemaa, mutta hän tahtoi kuitenkin elää vielä jonkun aikaa. Hän tahtoi elää siksi, että hänkin toivoi kerran elämässään tulevansa onnelliseksi. Ja hän aavisteli toisinaan, että onni on häntä lähellä…
Hän oli aina janonnut rakkautta. Hänhän oli jo pienenä lapsena menettänyt äidinrakkauden ja joutunut vierasten ihmisten hoitoon. Hänellä oli hellä ja sairaalloisen herkkä mieli; hän tahtoi hyväillä ja saada itse hyväilyä osakseen. Sitten hän oli nuorena neitosena, ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, onnettomasti rakastunut Albert-serkkuunsa. Ja hänen jälkeensä moneen muuhun. Hän oli saanut paljon vastarakkautta, vai mitä se lie ollut — rakkaudeksi sitä ainakin sanottiin.
Mutta hänen intohimollansa ei ollut mitään rajaa. Hän oli perinyt sen äidiltänsä, ja tämä perintö oli hänessä ikäänkuin varttunut ja kasvanut. Hän oli muuttunut sairaalloiseksi aistiolennoksi, joka ei ajatellut muuta kuin kevyitä lemmenseikkailuja ja -voittoja. Yhteen aikaan hänen erikoisalanaan oli ollut nuorten, kokemattomien ylioppilastoveriensa turmeleminen ja vietteleminen. Hänen onnettomuutensa oli niin suuri ja nälkäinen, että hän iloitsi siitä, että muutkin tunsivat mitä onnettomuus oli…
Sitten alkoi hänen hurjin ja kuluttavin aikansa, kun hän tanssiopinnot suoritettuaan alkoi esiintyä julkisesti ja tutustui iloiseen taiteilijamaailmaan. Hän riensi voitosta voittoon ja poimi niin monta kukkaa kuin vain voi, mutta ei yksikään niistä rakastanut häntä ja hänen sieluansa, vaan nekin olivat kaikki itsekkäitä hetken huvittelijoita.
Saavutettuaan enemmän mainetta hän sai varakkaita rakastajia ja alkoi elää loisteliaasti. Mutta se ajanjakso oli lyhyt, sillä häneen ilmestyi ikäänkuin lahjana kaikesta tästä elämästä, kuluttava, kauhea keuhkotauti. Monet entisistä ystävistä alkoivat häntä vieroa, mutta hän ei enää langennut epätoivoon, sillä hänellä ei ollut enää mitään toiveita. Liian monena yönä hän oli itkenyt itsensä nukuksiin sen kauhean tiedon jälkeen…
Hänen tuli paha olla, kun hänen ajatuksensa alkoivat kulkea niitä latuja, joita hänen elämänsä sitten oli kulkenut. Hän nousi, etsi kaapista madeirapullon ja joi heti kaksi suurta pikarillista. Se hiukan lämmitti ja rauhoitti. Sitten hän otti vielä pari lasia ja sytytti paperossin sekä päätti olla ajattelematta mitään. Mutta kuolema varmaankin oli tänä iltana hänen seurassaan huoneessa, koska hän taas palasi muistelemaan elämänsä kulkua, tuota tummaa, monipolvekkeista polkua.
Hän oli usein iltakaudet kävellyt itsensä uuvuksiin etsien lemmenseuralaista. Hän oli täydellinen katujen lemmenkerjäläinen. Ja toisinaan, kun hän väsyi tai kun ulkona satoi, hän meni yksin johonkin suureen ravintolaan, söi ja joi yksin, mutta poistui aina jonkun uuden, tuntemattoman ystävän seurassa…
Hyvä Jumala niitä kauheita aikoja, niitä hurjia öitä ja niitä hämäriä, inhoittavia aamuja, kun hän vihdoin heräsi uuden päivän valoon. Kuinka usein hän olikaan kutsunut kuolemaa avukseen pelastamaan häntä tästä alennuksen tilasta, tästä häpeän lietteestä ja tuskan aallokosta. Mutta kuolema ei tule silloin kun sitä kutsutaan, se tulee kutsumatta…
Huoneessa oli niin hiljaista, että hiljaisuus ihan soi. Martta terästi kuuloaan. Se vain soi ja soi. Hiljaisuus puheli kukille hänen akkunallaan, ja kukat vastasivat ääneti… Hän kuunteli uteliaana, koputtiko joku hiljaa hänen ruutuunsa. Kukaan ei koputtanut.
Yksin… yksin…
Äkkiä valahti hänen mielensä niin herkäksi. Hugo Hertellin kuva tuli mieleen, ja kaunis muisto kiipesi hiljaa hänen syliinsä…
Hugo oli rakastanut häntä, häntä itseään, hänen itsensä takia. Hugo rakasti vieläkin. He olivat onnettomuudessaan olleet niin sanomattoman onnellisia. He rakastivat toisiansa…
Niin mielellänsä Martta olisi tahtonut olla nuori, koskematon ja puhdas. Niin mielellänsä hän olisi tahtonut nähdä itsensä valkoisessa morsiushunnussa, viattomuuden ja puhtauden utuisessa harsossa, ja hän olisi toivonut, että hänenkin päässään olisi kukkinut vihreä uskollisuuden ja toivojen tuoksuva myrttiseppele ja että urut olisivat soineet hiljaa hymisten, kun hän polvistuu Herranhuoneessa sulhonsa viereen…
Hän olisi tahtonut olla koskematon ja puhdas niinkuin kerran oli ollut, mutta elämä oli tehnyt hänestä turmeltuneen, onnettoman raukan…
Martta purskahti katkeraan itkuun ja itki kauan morsiushuntuaan ja myrttikruununsa kadonnutta tuoksua.
Ruutuun koputettiin piiskanvarrella. Martta säpsähti, sammutti lamppunsa, eikä mennyt avaamaan.
XVIII
Seuraavana aamuna Martta heti noustuaan lähti tervehtimään Hugo Hertelliä. Hän oli hyvin kalpea huonosti nukutun yön jälkeen; vain kaksi tummaa täplää paloi häneen poskillaan, ja hänen jalkansa horjuivat, kun hän kiipesi viidenteen kerrokseen. Hän pysähtyi ovelle hengästyneenä ja kuunteli, kuuluiko Hugon ateljeerista mitään liikettä. Soittaa hänen ei tarvinnut, sillä Hugo oli antanut hänelle avaimen, niin että hän saattoi päästä sisälle milloin vain halusi.
Hän painoi korvansa oveen ja hengitti kiihtyneesti. Äkkiä hänen hengityksensä kokonaan salpautui ja hänen polvensa alkoivat arveluttavasti notkahdella. Sisältä kuului kummallista kolinaa, jonka Martta arvasi syntyvän aseiden heittelemisestä kattoon, mutta kolinaa säesti matalaääninen, kummallinen, yksitoikkoinen hoilotus.
Martta aukaisi oven hiljaa ja pysähtyi sanatonna kynnykselle seisomaan. Hugo ei huomannut mitään, vaan istui nojatuolissa takan luona ja heitteli aseitansa kattoon. Hänen partansa oli ajamaton, ja hänen silmissään paloi hurja tuli. Hän oli pukeutunut kirjavaan, silkkiseen yöpukuun, ja jaloissaan oli hänellä rasvanahkaiset pieksut. Hän tarkasteli jokaista asetta erikseen ja lauloi pitkäveteisesti hoilaten. Sitten hän kirosi raa'asti ja alkoi heitellä aseita voimalla kattoon. Mutta hän heitti niin rajusti, että aseet kaikki järjestänsä kimmahtivat takaisin katosta ja putoilivat kolisten lattialle. Martta seisoi ovella, kalpeana ja vavisten.
Hugo nousi ja alkoi kiroillen koota lattialle ponnahdelleita aseita. Martta siirtyi hiljaa oven luota peremmälle. Samassa Hugo huomasi hänet ja pelästyi. Hetken hän tuijotti. Marttaan liikkumatonna, mutta sitten hän karjaisi hirmuisesti kuin peto ja hyökkäsi, suuri puukko kourassa häntä kohden. Martta kirkaisi kauhusta ja väisti syrjään. Syntyi hirvittävä takaa-ajo ja kilpajuoksu tässä avarassa ateljeerissa. Martta juoksi edellä notkeana kuin kissaeläin. Hänet oli vallannut kuolemanpelko. Hugo hyökkäili puukko ojona häntä kohden, mutta Martta osasi aina väistää, sillä hän ei suotta ollut notkearuumiinen tanssijatar.
Hugon raivo kiihtyi, hän hyökkäsi rajummin ja nopeammin, mutta aina Martta ehti pois tieltä. Huoneessa oli tavaton melu ja huuto. Tuolit kaatuivat, jalustat, joilla oli veistoksia, suistuivat lattiaan, ja moni ihana taideteos murskaantui pudotessaan sirpaleiksi. Muutamia kertoja Hugo iski vimmoissaan puukkonsa seinillä riippuviin tauluihin, kun Martta väisti iskun alta, ja taulut romahtelivat raskaine kehyksilleen lattialle…
Martta pujahti Hugon ollessa selin häneen verhon taakse, mutta Hugo repäisi sen yhdellä otteella irti kannatinlistastaan, ja samassa Martta pujahti hänen ohitsensa kevyenä kuin tuulenhenki… Hugo sotkeutui tähän suureen verhoon ja kompastui romahtaen lattialle lyöden leukansa niin, että veri tirskahti suusta… Mutta salaman nopeudella hän oli pystyssä ja raivokkaasti karjuen syöksyi Martan perään…
Tämä oli kauheata kuolemantanssia. Martta ponnisti kaikki voimansa, sillä hänet oli vallannut ääretön hätä, mutta hän alkoi tuntea, että hänen voimansa pian pettäisivät, sillä polvet notkahtelivat liian usein. Hugon vauhti ja voimat näyttivät vain lisääntyvän. Martta koetti monta kertaa pujahtaa ovelle, mutta Hugo ymmärsi sen ja piti erikoisesti ovea silmällä.
Sanomaton kauhu puistatti Martan koko olemusta. Kuolema, jota hän ei koskaan ollut pelännyt, teki tuloaan niin kauheana ja rajuna. Martta oli aina kuvitellut sen tulon rauhalliseksi ja viileäksi, mutta nyt se tuli kiihkeänä kuin koko hänen elämänsä… Hän huusi minkä jaksoi, ja kerran juostessaan ohi suuren ateljeeriakkunan hän heitti pienen, marmorisen veistoksen suureen ruutuun, joka kovalla helinällä ja räminällä särkyi pudottaen suuria lasipalasia pihan asfalttiin. Martta huusi ja pakeni.
Hän oli jo uupumaisillaan, pari kertaa hän oli kompastunutkin lattiamaton reunaan ja hän tunsi kuolemansa hetken nyt olevan lähellä. Äkkiä hän sai suuren varmuuden ja rauhan mieleensä… Hänelle selvisi, että oli onni saada kuolla rakastettunsa käden kautta … Mutta hän päätti sittenkin vielä hetkisen taistella henkensä puolesta, sillä samalla hetkellä hänet valtasi ääretön elämänhalu…
Hän oli kuolemanväsynyt, hän riuhtaisi pukunsa rikki rinnan päältä ja oli juuri syöksymäisillään Hugon kohotettuun puukkoon, kun ovesta hyökkäsi äkkiarvaamatta talonmies parin poliisin seuraamana, jotka takaapäin kävivät Hugoon käsiksi, saivat riistetyksi häneltä puukon, heittivät hänet maahan ja sitoivat hänen kätensä…
* * * * *
Martta istui vielä läähättäen Hugon suuressa nojatuolissa. Hänen sydämensä löi rajusti, hänen omatuntonsa oli kipeä, ja rinnassa poltti ja kiehui. Hengitys kulki vaivalloisesti, miltei koristen…
Hänen viimeinen toiveensa, kaunis onnenunelmansa oli särkynyt, hän oli syntynyt surun ja tuskan morsiameksi. Tuosta oli hänen sydämensä ystävä viety mielipuolisairaalaan. Ah, hän oli niin yksin, niin yksin…ja sairas…
Hän tiesi, että päivänsä olivat luetut, mutta hän ei ollut varma siitä, kuinka monta vuorokautta, viikkoa tai kuukautta hän saisi kitua, ja hän ei tahtonut elää sen jälkeen kuin hänen Hugonsa oli viety Lapinlahteen…
Martta nousi seisomaan, mutta samassa hän tunsi, että jos hän nyt liikkuu, niin hän saa verensyöksyn. Hän asettui varovasti nojatuoliin lepoasentoon ja päätti hiljaa, rauhallisesti odottaa, kunnes pahin vaara olisi ohitse. Hän sai laukustaan aina matkassa olevan morfiinipullon ja ruiskutti käsivarteensa tavallista suuremman annoksen, sillä morfiini hidastutti sydämen toimintaa ja esti siten verensyöksyn tulemasta… Hän lepäsi hievahtamatta ikäänkuin jääksi muuttuneena, mutta hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti niinkuin helvetillisin uni…
Vielä kerran kulkivat koko hänen kurjan elämänsä kuvat hänen sielunsa kuvastimessa, ja hän kärsi hirvittäviä sieluntuskia. Hän koetti ajatella kylmästi ja vastusti uljaasti liiallista mielenliikutusta. Ja niin hän lepäsi kauan liikkumatonna ikäänkuin kuollut odottaen vihollisensa poistumista. Kuolema oli hänen ystävänsä, mutta verensyöksyssä hän näki vihollisensa, sillä hän olisi varmasti jäänyt sen jälkeen vielä kitumaan, niin hän ainakin itse luuli, ja ties kuinka kauaksi aikaa…
Pari tuntia oli kulunut. Mitä kauheimmat sieluntuskat, epätoivo, katumus, uhma, pelko ja häpeä olivat raadelleet häntä, mutta vaara tuntui nyt olevan ohi. Hän kohottausi hyvin varovaisesti ja otti laukustaan pienen paperipalasen ja kynän. Sitten hän kirjoitti laukkunsa päällä:
»Tuomari Eemeli Katajisto. Täällä.
Rakas Eemeli! Hautaa Sinä minut, sillä minulla ei ole ketään omaisia. Tervehdin Sinua lähtiessäni nyt viimeiselle matkalleni. Kiitos paljosta!
Martta Hagen.»
Hän nousi hyvin varovaisesti ja kiinnitti paperilipun neulalla hattuunsa, jonka oli ottanut päästään ja asettanut pöydälle. Sitten hän lähestyi pientä kirjoituspöytää, jonka laatikossa hän tiesi Hugon säilyttävän browningpistoliaan.. Hän otti sen esille laatikosta ja tarkasti, oliko se ladattu.
— Vihdoinkin olet minun kädessäni, sinä kallis vapauttaja, musta, viileä kuolemanavain…
Maailma alkoi musteta hänen silmissänsä, ja kevyt verivirta tulvahti suuhun, mutta samassa hän ehti kohottaa pistolin ohimolleen ja laukaista sen…
Sitten oli kaikki hiljaista. Kaksi punaista verivirtaa yhtyi hänen vaalealla puvullansa niinkuin kaksi eri vuorilta tulevaa pientä puroa…
Saman päivän lehdessä, jossa laajasti kerrottiin taiteilijatar Martta Hagenin elämäntyöstä ja hänen miellyttävästä, iloisesta persoonastaan, oli myöskin pikku-uutinen, joka koski Albert Hakalaan enemmän kuin hänen serkkunsa Martan kuolema, sillä hänen mielestään kuolema oli Martalle pikemmin onni kuin onnettomuus…
Uutinen kuului: »Kihlauksensa ovat julkaisseet lääket. kand. Väinö Teiskoja ja ylioppilas, neiti Lahja Kaario, kirkkoherra E.A. Kaarion ja hänen puolisonsa Mathildan, o. s. Lindegren, tytär.»
Albert tunsi kouristuksen sydämessään ja vaipui tuskallisiin mietteisiin. Seinällä hänen edessään oli hänellä kaunis, Italiasta tuomansa jäljennös antiikkisesta korkokuvasta, joka esitti nukahtanutta raivotarta — Furia Addormentata. Vain kaunis pää oli säilynyt tästä aikoinaan ehkä hyvinkin kauniista taideteoksesta.
Raivotar, jonka otsa ja nenä kulkivat kauniina, suorana viivana, oli sulkenut kauhua herättävät, tenhoisat silmänsä. Silmäluomet lepäsivät kevyinä silmien päällä ollen valmiit minä hetkenä hyvänsä kohoamaan ja paljastamaan silmät, jotka aina hehkuivat vihaa ja juovuttavaa hurmaa. Kauniina aaltoina lainehtivasta tukasta olivat useat kiharat valuneet vallattomina alas kaulalle ja poskille ikäänkuin hillittömät, intohimoiset ajatukset. Suu oli päättäväisesti kiinni, mutta piirteissä sen ympärillä oli unessakin raivo ja vaimentunut tuska…
Kaunis oli tuo uinahtanut raivonhengetär kylmässä, herkässä unessaan, mutta sen ilmeestä näkyi, että nukkuessakin sen korkean, valkean otsan alla kamppailivat kiihkeät ja kuumat, ristiriitaiset ajatukset.
Albert tuijotti kauan kuvaan. Hänestä tuntui, niinkuin furian silmät olisivat avautuneet ja katsoneet häneen suurina ja hurmaavan kauhistuneina… Raivotar oli herännyt hänessä taas ja kiidätti myrskyn lailla hänen intohimoisia, ristiriitaisia ajatuksiaan…
— Mennyt, ainiaaksi mennyt, — ajatteli hän, ja raivottaren hiukset liehuivat valloillaan intohimojen kuumissa tuulissa niinkuin liput juhlakentällä innostaen, kiihoittaen ja kutsuen taisteluun… Taisteluun oman sielunsa peikkoja vastaan…
Ebba tuli hiljaa hänen huoneeseensa, laski lämpöisen Miurun hänen olkapäällensä ja sanoi matalalla, sointuvalla äänellä:
— Nyt hän on kuollut…
— Niin, haudatkaamme hänet yhdessä. Nyt kai sinä voit antaa minulle anteeksi, sillä hän on löytänyt toisen.
Ebba ei sanonut mitään, vaan suuteli häntä otsalle. Eikä hän tiennyt, että he puhuivat eri asioista…
Helsingin kaupungin hautausmaat, sekä vanha että uusi, kun niitä erottava suurista mukulakivistä tehty, matala aita on poistettu, muodostavat kauniin ja eheän kokonaisuuden.
Oli kirkas toukokuun iltapäivä. Kello kolmen tienoissa jolui pitkin Lapinlahdenkatua harvinaisen pitkä, musta jono ruumisvaunujen jäljessä, joilla lepäsi kellertävästä tammesta tehty vaalea ruumisarkku. Martta Hagenin maallisia jäännöksiä siinä vietiin haudan rauhaan… Kaikissa tämän kadun varrella olevien talojen akkunoissa näkyivät nuo tutut katselijat, joiden päiväjärjestykseen kuuluu kuolemankulkueiden seuraaminen ja saattoajurien lukumäärän laskeminen.
Hagenien uusi sukuhauta oli sen graniittisen pengermäryhmän alimmalla penkereellä, joka ikäänkuin leveinä jättiläisportaina nousee merenrannasta ylös vanhan hautausmaan vanhinta osaa kohti. Avoimen haudan vieressä kohosi suurehko keltainen hiekkakasa, joka oli luotu hautaa kaivettaessa. Vanha runollinen puhe haudan mustasta mullasta ei ainakaan tässä ollut paikallansa, sillä vaalea hiekka kilpaili hohteessa arkun keltaisen tammenvärin kanssa, kun arkkua Chopinin surumarssin soidessa laskettiin hautaan.
Ilma oli tyyni ja keväisen lämmin. Hiljan valunut sade oli antanut vastanousseelle ruoholle hyvinhoidetuilla nurmikentillä erikoisen vihreyden ja tuoreuden loisteen. Korkean graniittiterassin kupeella kasvavat vanhat riippakoivut olivat täynnä vastapuhjenneita lehtiä, jotka sateen jälkeen tuoksuivat koivun pihkalle. Koko maa ikäänkuin höyrysi auringonpaisteessa, ja ilman täytti voimakas, ehkä liiankin väkevä maantuoksu…
Hautausmaan reunoja huuhteleva Lapinlahti lepäsi rasvatyynenä ja kuvasteli korkean taivaan vaaleita pilvenhattaroita sekä etäämmällä olevan tapettitehtaan leveitä, katkaistun sokeritopan muotoisia, matalia torneja ja toisella rannalla olevan mielisairaalan kivirakennuksia. Koko luonto oli kuin heräämässä, kaikkialla oli hiljaista ja kuitenkin eloa, salaperäistä elämänvirettä… Vastakylvetyt siemenet itivät miltei kuuluvasti haudoilla, linnut laulelivat riippakoivujen oksilla, ja joku kala tyvenessä lahdessa ampui rannan kaislikkoon terävälaineisen kiilan.
Chopinin surumarssin kuolemanväsyneet, onnahtelevat tahdit, sen elämänilojen turhuutta, intohimoja, epätoivoa ja tuskaa kuvailevat soinnut olivat täyttäneet ilman, ja sen viimeinen, taivaan rannattoman kirkkauden kaltainen surullinen, mutta samalla uuteen elämään viittaava sointu oli sammunut tyvenessä kevätilmassa…
Pappi siunasi ruumiin. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta sovittava. Hän ei sanonut ainoatakaan tuomion sanaa, vaan lopetti siunauksen jälkeen sanoilla:
»Ihmiset, älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»
Eri henkilöryhmistä muodostettu tilapäinen taiteilijakuoro lauloi pari kaunista hautauslaulua, ja sitten luotiin hauta umpeen. Kun Martan kasvattiäiti ja kasvatti-isä, Ebba ynnä muut läheisimmät sukulaiset olivat laskeneet kellertävälle, auringossa hohtavalle kummulle seppeleensä, astui haudan ääreen tohtori Albert Hakala. Hän oli aivan kalpea, ja hänen kätensä vapisivat niin, että suuri, okaisista orjantappuroista sidottu vihreä seppele punervine ruusuineen ja tulenpunaisine silkkinauhoilleen heilui hänen kädessänsä. Oli hiljaista, kaikki seisoivat henkeänsä pidättäen, etäämmältä kuului pikkulintujen laulua riippakoivujen oksilta. Albertin ääni värähteli, kun hän lausui ensimäiset sanat:
— Sully Prudhommen kuolematon laulu »Säröinen maljakko» tulee mieleeni tämän kukkien peittämän, vastasyntyneen haudan ääressä… Kristallimaljakossa on salainen, näkymätön särö, joka kenenkään aavistamatta hiljalleen syöpyy ympäri koko maljakon. Sen sisällä oleva vesi tihkuu hiljaa, huomaamatta pois, ja siinä oleva kukka kuihtuu vähitellen kaikkien nähden… Samoin tässäkin lepäävän sydämessä oli salainen särö, joka vähitellen kiersi koko rakkaudenkaipuisen sydämen, ja kenenkään siihen syytä aavistamatta kuihtui tämä hento kukka…
Kaikkien silmät vettyivät, syvä liikutus valtasi kaikki saapuvilla-olijat, ja tuomari Katajisto itki ääneen. Eräs pieni peipponen oli asettunut istumaan aivan lähellä olevan tuomen oksalle ja lauloi hartaasti, oikein sydämensä pohjasta. Puhuja vaikeni hetkiseksi, ja kaikki kuuntelivat pienen linnun laulua. Sitten puhuja jatkoi:
– Rakkautta hänen sielunsa kaipasi, mutta koskaan elämässään ei hänen osakseen tullut se suuri, kaivattu rakkaus. Hänen elämänsä jos kenenkään oli tuskaa ja myrskyisää kamppailua sielunsa raivottarien kanssa, ja hän haavoittui niin usein…
Toiselta puolen lahtea, jossa mielenvikaisten sairaala sijaitsee, oli jo pitemmän aikaa kuulunut mielipuolien huudahduksia. Mutta juuri kun puhuja lausui viimeiset sanansa, kuului yli tyvenen lahden pitkä, valittava ja raaka huuto… Myöskin saattojoukosta kuului samassa valittava huudahdus. Se oli taiteilija Hertellin juoksupoika Ville Nenonen, joka purskahti äänekkääseen itkuun…
Monet saapuvilla-olijoista, jotka tiesivät Martan pienen lemmentarinan, tulivat levottomiksi, Albert vaikeni kesken lauseen… Syntyi hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain tuntemattoman mielipuolen kaameat huudot. Pieni peipponenkin oli lopettanut laulunsa. Hetken kuluttua palasi Albertin mielenrauha niin, että hän saattoi jatkaa värisevällä äänellä:
278
— Tämä punaruusuinen orjantappuraseppele, joka on suurimman kärsimyksen symboli, ja nämä tulenpunaiset nauhat, jotka ovat kuva elämän rakkaudesta… säteilkööt rauhallisen leposi yllä niinkuin pian painuvan päivän viimeinen kajastus…
Sitten hän luki nauhoihin painetun runon:
»Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne, joita elämän hurjuus hurmaa, jotka kiihkojen kuumissa höyryissä hakevat surujen surmaa. —
Sillä harva on täällä se sankari, jok' on pystyssä loppuun saakka, jos vaan on polku liukasta ja harteilla suuri taakka. — —»
Albert laski seppeleensä haudalle ja poistui äänetönnä, eikä ollut saattojoukossa monta, jonka silmää ei kyynel olisi kostuttanut…
Kuoro lauloi, ja seppeleitä laskettiin runsaasti nuorena kuolleen taiteilijattaren haudalle…
XIX
Martta Hagenin kuolema koski syvästi tuomari Katajistoon, joka pohjaltaan oli hyvä ihminen, vaikka hän elämän monenlaisissa ponnisteluissa oli tullut katkeraksi ja kovaksi. Martta oli sittenkin ollut se nainen, jota hän eniten oli rakastanut, ja vaikka heidän yhteinen elämänsä olikin ollut myrskyistä ja epätasaista, oli se näin muistona kuitenkin kaunis ja kokonainen. Kuollessaan oli Martta osoittanut hänelle suurempaa luottamusta kuin ylhäisille sukulaisilleen, ja tämä luottamus liikutti häntä syvästi. Nyt oli Martta poissa, ja hänen intohimonsa muuttui syväksi, lohduttomaksi kaipaukseksi…
Hän oli juuri saanut kuntoon kaikki valmistelunsa nostettavaa oikeudenkäyntiä varten, kun Martan kuolema tuli katkaisemaan kaikki hänen puuhansa…
Hän syytti mielikuvituksessaan itseänsä monesta kovasta ja epäystävällisestä sanasta, joita hän vihoissaan oli Martalle sanonut. Mutta mitenkä hän olisikaan voinut ymmärtää kaikkia taiteilijaoikkuja; hänhän oli kylmän järjen ja loogillisen ajatuksen mies…
Martta oli sittenkin, kaikesta huolimatta, rakastanut ja kunnioittanut häntä…
Hän oli käynyt yhä hermostuneemmaksi, sillä hänen raha-asiansa olivat kaikista ponnistuksista huolimatta huonontuneet ja käyneet päivä päivältä yhä vaikeammiksi hoitaa. Tuntui kuitenkin niin kaihoisalta luopua monesta pikkuesineestä, joita vuosien varrella oli tullut itsellensä hankkineeksi ja joihin tavallaan oli kiintynyt. Väliin hän tosin piti moisia ajatuksia lapsellisina ja sentimentaalisina, mutta hän ei voinut parhaimmallakaan tahdollaan ohjata tunteitaan ja ajatuksiaan reaalisemmalle pohjalle.
Hän oli tullut mieleltänsä erikoisen herkäksi ja epätasaiseksi. Toisinaan hän saattoi toverijoukossa olla hillittömän iloinen ja tyytyväinen sekä lasketella mitä kevyimpiä sukkeluuksia. Mutta sitten hän saattoi aivan yhtäkkiä ilman mitään erikoisempaa syytä muuttua ärtyisäksi ja riitaiseksi. Hän oli katkera elämälle, ihmisille ja kaikelle…
Martan kuolema herkisti häntä vielä enemmän, ja kuultuansa taiteilija Hertellin suuresta onnettomuudesta hän vallan kauhistui. Hän ei ollut ensinkään taikauskoinen, mutta vastustamattomasti heräsi hänessä salainen, pelokas ajatus siitä, että mitenkähän mahtaa hänen käydä, kun hänen vihollisensa olivat ilman hänen kostoaan sortuneet ikäänkuin taivaantulen iskeminä…
Hän koetti muuttua hyväksi ja ystävälliseksi, ettei vain mitenkään saattaisi itsellensä mitään suurempaa onnettomuutta. Hänellä oli mielestään täysi syy pelätä sellaista, sillä uhkasihan häntä joka hetki se suuri romahdus…
Hän oli vihannut tohtori Hakalaakin, koska tämä oli Martan serkku ja esiintyi ainakin hänen mielestään ylimielisen sopimattomasti Marttaa kohtaan. Ja hänestä tohtori Hakala oli aivan liian varma rikkauksineen ja katsoi oikeudekseen kohdella köyhempiä miten vain halusi…
Harmissaan ja salaisessa vihassaan Hakalaa kohtaan hän oli kehittynyt siihen, että aina vastusti Hakalaa, osakunnassa, puhui tai ehdotti tämä mitä hyvänsä. Eikä hän ollut aivan yksin, sillä aina oli osakunnassa levottomia ja kapinallisia aineksia, jotka tahtoivat mullistuksia ja muutoksia oleviin oloihin, ja hän oli aivan itsestään tullut näiden kapinallisten johtomieheksi.
He myönsivät, että hän puhui hyvin, ja sitten oli hänessä riittävä annos juristeille ja varsinkin, asianajajille tarpeellista ylimielisyyttä ja julkeutta. Hän uskalsi sanoa miltei mitä hyvänsä, sillä hän tiesi mikä oli luvallista, mikä ei, ja tunsihan hän lain…
Hän oli saanut jollain tavalla — hän ei itsekään enää muistanut mitenkä — hiukan vihiä tohtori Hakalan suhteesta Lahja Kaarioon. Joku osakunnan kaikkitietävä juorukello, sillä sellaisia on joka osakunnassa, oli sen hänelle jonakuna iltana kapakassa uskonut.
Hän oli innostunut siitä kovasti, sillä siinähän tarjoutui hänelle erinomainen ase nuorison opettajaa vastaan. Tohtori Hakala oli ilmeisesti nuorison turmelija ja pahuuteen opastaja. Hän kuulusteli asian todenperäsyyttä muiltakin ja sai kuulla, että yksi ja toinen tiesi jotain kertoa tohtorin kiintymyksestä oppilaaseensa, mutta ei kukaan tiennyt varmuudella kertoa mitään yksityiskohtaista tai muuta merkitsevämpää. Joka tapauksessa oli tämä erinomainen aihe juorun levittämiseen. Mikä niin tehoaa kuin parjaus… Puhtainkin ihminen sen edessä muuttuu mustaksi, ja vaikka hän vihdoin puhdistuisikin parjauksen syytöksistä, jää hänen kohdalleen ainaiseksi liihoittelemaan eräänlainen tumma, epämääräinen varjo, joka milloin tahansa voi muuttua synkemmäksi ja uhkaavaksikin…
Mutta nyt hän oli muuttanut mielipidettään, sillä Martan hautajaisissa hän oli huomannut, kuinka hieno mies tohtori Hakala sittenkin oli. Tohtori Hakala oli kutsunut hänet heti Martan kuoleman tiedoksitulemisen jälkeen luoksensa ja ojentanut hänelle Martan kirjeen, joka oli löydetty hänen hatustaan. Tohtori Hakala oli liikutettuna kysynyt, sallisiko hän heidänkin sukulaisina ottaa osaa Martan hautaamiseen. Hän ei tahtonut loukata kuolleen viimeistä tahtoa ja kysyi sentähden hänen suostumustaan. Olisihan tohtori Hakalalla ollut täysi oikeus menetellä kuinka vain tahtoi ja olisihan hän voinut hävittää Martan viimeisen kirjeen, mutta juuri siinä, että hän esiintyi niin ystävällisesti häntä kohtaan, hän osoitti mitä miehiä hän oli…
Ja haudalla, siellä hän oli saanut viimeiset todistukset siihen, että tohtori Hakala ansaitsi hänen arvonantonsa. Hän katui ilkeyttään ja iloitsi siitä, että parjauksensa ja ennen kaikkea välillinen lähestymisensä tohtorinna Hakalaan oli, kuten hän itse luuli, täydellisesti epäonnistunut….
Hän päätti olla varovainen, hän tahtoi olla hyvä, sillä hän pelkäsi pahuuden koituvan itsellensä vaurioksi. Hän oli päässyt vapaaksi ikäänkuin jostain ilkeästä painajaisesta. Se painajainen oli ollut hänen intohimoinen rakkautensa ja siitä johtuva katkeruus ja vihamielisyys… Nyt se oli muuttunut masentavaksi, aina jäytäväksi kaipaukseksi…
XX
Kokonainen vuosi oli kulunut.
Kevät; kesä, syksy ja talvi olivat menneet painostavassa levottomuudessa, sillä sodan vaara kummitteli yhä, mutta hiljaa ja rauhallisesti oli kaikki kulunut. Mitään onnettomuutta ei kuulunut, ja elämä kulki entistä latuaan vain sillä erotuksella, että omaisuudet jossain määrin olivat vaihtaneet omistajiaan ja että kaikki oli huomattavasti kallistunut ja rahan arvo pienentynyt…
Oltiin taas keväässä…
Tuomari Katajiston oli onnistunut luovia ohi monien salakarien, sillä rahansaanti oli edelleen hyvin helppoa ja sen kysyntä oli pieni. Kaikilla, joilla oli rahoja, lainasivat niitä mielellänsä kunnollista korkoa ja varmoja takuita vastaan, sillä pankit eivät maksaneet sanottavia korkoja talletuksista.
Osakunta vietti uuden ylioppilastalon kapea-akkunaisessa, ikävän ja epäkodikkaan näköisessä salissa pientä juhlaa erään heimomuiston kunniaksi. Juhla oli paraassa käynnissä, kun tuomari Katajisto saapui tähän runsaslukuiseen seuraan. Vastustusmieliset kerääntyivät heti hänen ympärilleen yksitellen, kenenkään huomaamatta, ja pyysivät häntä puolustamaan nuorisoa tohtori Hakalan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan, sillä heidän tietoonsa oli tullut, että kuraattori tässä juhlassa ilmoituksensa mukaan tulisi puhumaan, ja mitäpä tuo maailmanparantaja muutakaan osaisi kuin haukkua akateemista nuorisoa.
Mutta tuomari Katajisto oli rauhallisella mielellä, hän ei tahtonut kapinoida eikä herättää riitaa. Mutta silloin hän sai kuulla kunniansa. Hän oli luopunut periaatteistaan ja koko kuluneen talven aikana joko karttanut tovereitaan tai suorastaan pettänyt heitä. Hän oli saanut rahoja kuolleen rakastajattarensa serkulta, niin, se oli hyvin todennäköistä, koskapa hän näin kauan oli voinut välttää kaikkien odottamaa vararikkoa ja koska hän ei enää koskaan uskaltanut puhua sanaakaan tohtori Hakalaa vastaan…
Tuomari Katajisto kiivastui, hänen lakimiesverensä kiehui ja kuohui kiihoittaen prosessiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei maksanut vaivaa ryhtyä nuorten poikaviikarien kanssa suutaan soittamaan. Mutta hän sai kuulla lisää. Hän oli petturi, hän oli siis hyväksynyt tämän nuorisonturmelijan periaatteet, hän taisi olla sosialisti? Minkälaista oikeutta hän mahtoi jakaa? Siinä oikeudessa ei ollut rahtuakaan oikeutta, se oli oikeuden polkemista…
Tuomari Katajisto vastasi jotain, mutta hän huomasi, että hänen oli hyvin vaikeata saada sananvuoroa. Hän oli varomattomasti heitellyt tulisoihtuja tappuravarastoihin, ja nyt ne olivat sytyttäneet kaikki ilmi lieskaan…
Nuoria joukkoja on vaikeata ja epäkiitollista johtaa ja hillitä. Hän huomasi, että hänellä ei ollut rahtuakaan vaikutusvaltaa heihin. Heidän seuransa puhui niin äänekkäästi ja huitoi niin kiihkeästi käsiään, että he alkoivat herättää huomiota muissakin osakuntalaisissa. Mutta samassa soi fanfaari, ja kuraattori Hakala astui puhujalavalle.
Koko kuraattorina-olonsa aikana hän oli verrattain harvoin käyttänyt tilaisuuttaan ja oikeuttaan puhua nuorisolle, sillä hän oli sitä mieltä, ettei paljosta puhumisesta ollut suurta hyötyä. Hän esiintyi harvoin, mutta silloin hänellä oli aina jotain sanottavaa sydämellään.
Hän oli joskus moittinut nuorisoa yhdestä ja toisesta puutteesta. Mutta hänen esiintymisensä ei ollut kuitenkaan saanut niin suurta vastakaikua kuin hän oli otaksunut. Kuitenkaan ei hän voinut syyttää nuorisoa ymmärryksen ja harrastuksen puutteesta. Hän oli kauan miettinyt syitä ylioppilaselämän epäkohtiin ja nyt hän tahtoi kerran puhua jotain positiivistakin niiden epäkohtien parantamiseksi selitettyänsä ensin ne syyt, joista ne johtuivat.
Ylioppilasliikatuotannosta hän oli jo kerran ennenkin puhunut ja käsitellyt sen yhteydessä olevia seikkoja, mitenkä sitä olisi vastustettava ja mitenkä se mahdollisesti vähitellen oli järjestyvä luonnollisemmaksi.
Syyksi tuohon tavattomaan ylioppilasvimmaan hän arveli sen käsityksen, joka oli yleinen keskiluokan porvareissa ja varakkaimmissa maalaisissa, ja joka jo oli jossain määrässä tunkeutunut työväenkin keskuuteen, nimittäin että ei ole kättensä työllä elävälle ja ennen kaikkea varakkaanlaiselle isälle tai äidille kauheampaa kohtaloa kuin nähdä omat lapsensa ruumiillisen työn tekijöinä. Tämä varsinkin porvarisluokassa ylen tavallinen käsitys pakotti heitä panemaan kaikki jälkeläisensä, tyhmimmätkin, herraskouluihin, joissa he oppivat vieromaan ruumiillista työtä…
Yhtenä syynä oli juuri se väärä käsitys, joka ikäänkuin itsestään ilman tarkoitusta tai pakkoa jo kouluissamme istutettiin opetuksen ohella nuorisoon, nimittäin että »sivistyneen» ei muka sopinut tehdä ruumiillista työtä, ikäänkuin se olisi ollut häpeällistä. Tuskin sitä koskaan suorastaan sanottiin, mutta opetuksen henki oli sensuuntainen, ja nuoriso on eräissä suhteissa, mitä oppimiseen tulee, sangen herkkä ja vastaanottavainen…
Jos nyt jotkut pitemmille opinteille lähteneet sattuivat tiellä syystä tai toisesta uupumaan, niin he eivät katsoneet tämän nykyisen, yleisesti vallalla olevan käsityksen mukaan voivansa ryhtyä tekemään tavallista työtä, vaan muuttuivat useimmissa tapauksissa onnettomiksi, toimettomiksi maleksijoiksi. Eikä tämä tapahtunut useinkaan rodun huonouden vuoksi, sillä heistä olisi kyllä voinut tulla kunnollisia maanviljelijöitä taikka käsityöläisiä, joista yhteiskunnalla olisi ollut hyötyä ja kunniaa, mutta he olivat tuon väärän kunniakäsitteen uhreja…
Itse he ehkä olisivat alkuaan olleet halukkaita työhön, mutta he olivat väärän koulukasvatuksen myrkyttämiä. Tieto oli hyvä ja välttämätön, ja tutkinnoista olisi voinut heille koitua hyötyä, jos he, kuten esimeikiksi Ameriikassa, olisivat olleet se virkistävä, sivistynyt voima, joka palaa kouluista reaaliseen elämään tuoden muassaan runsaat tiedot, joita levittävät ympärillensä, mutta he olivat usein käsitykseltään sairaalloisia raukkoja… Ei ollut ihme, jos nuoriso seisoi neuvotonna ja tietämättä mitä oli tehtävä…
Puhujaa saattoi sekä raivostuttaa että hävettää, jos hän sattumalta kesäiseen aikaan kulki polkupyörällä tai autolla maaseudulla. Hän saattoi nähdä monia taloja, joiden pihakoivujen siimeksessä loikoi yksi tai pari valkolakkista nuorta ihmistä riippumatossa lukien viidenkymmenenpennin romaaneja, samaan aikaan kun heidän isänsä ja äitinsä kuin henkensä hädässä korjasivat kuivia heiniä latoon uhkaavan ukkospilven alta…
Ulkomailla eivät ylioppilaat halveksineet tai karttaneet ruumiillistakaan työtä. Loma-aikoina he työskentelivät, jos se oli tarpeellista, konepajoissa, tehtaissa, maatyössä, tai palvelivat ravintoloissa tarjoilijoina tai hotelleissa tilapäisinä ovenvartioina… Siellä pidettiin kunniallisena ansaita rahaa kunniallisella tavalla…
Nuorison tuli uskaltaa katsoa totuutta suoraan silmiin, sen tuli uskaltaa seurata aikaansa ja tarttua elävään elämään oikealla otteella, taikka elämä nopeassa kehityksessään kiiti sen ohi kuin punertava pilvenhattara…
Hänen mielestään suurimpana syynä nuorison velttouteen oli todellisen pohjan puute. Kielikysymys oli jo aikoja sitten menettänyt kärkensä nuorison keskuudessa, sillä ruotsinkielinen ylioppilasnuoriso oli ylhäisesti vetäytynyt omaan kuoreensa ja kaikessa kokonaan eristäytynyt suomenkielisestä nuorisosta. Se kehitti itseänsä vain niillä edellytyksillä, joita se imi omasta, vanhasta kulttuuristaan, ja niillä pienillä virkistävillä tuulahduksilla, joita se juhlapuheitten ja ruotsalaisen punssin kera toisinaan onnistui saamaan emämaasta. Mikään taistelu tai kamppailu ei näin ollen ainakaan suuremmassa määrässä tullut kysymykseenkään eri kieliryhmiin kuuluvien ylioppilaitten välillä…
Kansallisuuskysymys, joka hänen mielestään oli käsitettävä oman kansallisuuden kohottamiseksi tiedoilla ja yhteisillä harrastuksilla, oli tavallaan johdettu harhaan. Juuri ylioppilasnuorison olisi tullut eturivissä taistella niin, että kaikki joukot yksimielisinä, tietopuolisesti sivistyneinä olisivat työskennelleet saman aatteen hyväksi, välttäen tuon uhkaavan veltostumisen vaaran…
Nuorison oli opittava tuntemaan yhteiskuntaelämän lait, silloin se myöskin uskaltaa ryhtyä mihinkä työhön hyvänsä. Silloin varmasti tulee köyhistä sosialisteja sanan parhaimmassa merkityksessä, ja rikkaat alkavat taistella kapitalismin puolesta. Se on liikettä, taistelua, elämää…
Nykyään on useimpien vanhoillisuus itsetiedotonta. He eivät tiedä paljon mitään yhteiskuntaelämän laeista. Jospa he edes taistelisivat kapitalismin puolesta ja puolustaisivat omia, olemattomia kapitaalejaan, niin olisihan sekin jotakin. Mutta he ovat useimmissa tapauksissa vain kannattajia… He luottavat vieläkin siihen, että kyllä johtajat heille neuvovat mitä on tehtävä. Mutta missä ovat johtajat? Jotkut suuriääniset puhujat käskevät nuorisoa tekemään ja puolustamaan asioita, jotka eivät ole heidän… He tuskin ymmärtävät mitä tekevät… Alentavampaan tilaan ei juuri »maan toivo» voine joutua kuin missä se nyt on…
Vielä hän huomautti siitä, että ylioppilasnuorison tuli vaatia itseltään enemmän niinsanottuja vapaita opintoja. Jokaiselta suomalaiselta ylioppilaalta saattoi jo täydellä syyllä vaatia, että he hallitsivat ainakin kahta eurooppalaista kieltä edes painettuna, mutta, osaksi myöskin puhuttuna, sillä muuten he eivät voineet seurata ihmiskunnan jättiläiskehitystä täältä kaukaa, missä istuttiin kuin teatterissa huonoilla paikoilla, joilta ei näe näyttämölle juuri nimeksikään…
Hän huomautti sitä välttämättömyyttä, että ylioppilaitten, jos tahtoivat lukea itsensä tämän maan sivistyneisiin kansalaisiin, täytyi tutustua oman maansa ja kansansa merkkimiesten elämään ja teoksiin. Oli paljon ylioppilaita, jotka eivät olleet lukeneet Reinin »J.V. Snellmanin elämää» taikka Kiven »Seitsemää veljestä», mutta kuitenkin ylpeinä vaativat sivistyneen, akateemisesti sivistyneen kansalaisen, oikeuksia ja etuja…
Voimakkaat kättentaputukset kaikuivat, kun kuraattori oli lopettanut pitkän puheensa, vaikka toisinaan oli kuulunutkin äänekästä rykimistä, murinaa ja hillittyjä huudahduksia siitä ryhmästä, jossa tuomari Katajisto istui.
Heti kun juhlan virallinen puoli oli päättynyt, poistui kuraattori osakunnan kokouksesta, ja osakuntalaiset jäivät tanssimaan varhaiseen aamuun saakka…
Kuraattorin aikainen poistuminen herätti osakuntalaisten huomiota, ja monet, jotka pitivät paljon tohtori Hakalan rehellisestä ja miellyttävästä olemuksesta, hyökkäsivät tuomari Katajiston kimppuun, sillä häntä pidettiin vieläkin, vaikka syyttä, oppositsionin johtajana. Hän koetti puolustautua ja sanoi, että hän ei suinkaan ollut ilmaissut tyytymättömyyttään, päinvastoin hän oli täydellisesti tohtori Hakalan kannalla.
Monet hämmästyivät tätä hänen mielenmuutostaan, joka ei kuitenkaan tullut kaikille yllätyksenä, ja huusivat hänelle hyvähuutoja. Mutta ne, joiden kanssa hän ennen oli ollut yhtä mieltä ja vastustanut tohtori Hakalaa, hyökkäsivät hänen kimppuunsa hirvittävällä kiivaudella.
He puhuivat suunsa puhtaaksi, eikä siinä sanoja säästetty. Väittely eteisessä tuli niin kiivaaksi, että monelta taholta ahdistettu tuomari Katajisto katsoi parhaaksi poistua, ennenkuin hänelle kävisi pahemmin.
Astellessaan kiihtyneenä ja ärtyisenä kotiansa kohti, kapakkaan ei hän enää myöhäisen ajan takia voinut päästä, hän katkeruudekseen sai tuntea, että joka vihaa kylvää, se vihaa niittää…
XXI
Suuri maailmansota riehui yhä Euroopassa, mutta sen laineet eivät ulottuneet tänne asti. Vain keveitä vaahtokuplia pärskähteli tänne kaukaiseen Pohjolaan. Maata rasitti kallis aika ja yhden ja toisen ylellisyystavaran puute, mutta muuten oli ihmisillä hyvä olla.
Janne Pöyhtäri oli tarmollaan ja taitavuudellaan kehittynyt eteväksi kauppamieheksi. Hänen liikkeensä oli vain varttunut, ja hän oli kerännyt itsellensä huomattavan omaisuuden. Toisia onni suosi, toisilta se kielsi apunsa, Janne Pöyhtärille se oli hymyillyt…
Janne oli ollut Hannan kanssa naimisissa jo muutamia kuukausia, ja eräänä päivänä toteutui hänen kaunein unelmansa. Hän osti kotitalon ja osan siihen kuuluvasta maa-alueesta. Hän päätti vielä, niin kauan kuin sotaa kesti ja hänellä oli mahdollisuuksia, jatkaa liikettänsä pääkaupungissa, mutta sitten myöhemmin hän aikoi muuttaa myötyriksi maalle ja ruveta elämään maanviljelyksellä.
* * * * *
Elettiin juhannuksen kynnyksellä, oli aatonaatto. Luonto oli kukkeimmillaan. Koivujen vihreys oli vaaleata, ja havupuiden vuosikasvujen kärjet hohtivat heleinä auringonpaisteessa. Tuomet olivat jo miltei kukkineet, ja pihlajat levittivät voimakasta tuoksuaan. Aurinko paahtoi täydellä terällään.
Janne oli muuttanut vanhan äitinsä ja nuoren vaimonsa kanssa syntymäkotiinsa. He olivat olleet maalla vasta muutamia päiviä. Vanha äiti oli kulkenut kuin unessa ja itkenyt tuontuostakin, sillä vanhat muistot olivat liian voimakkaina tuoksuneet kaikkialla häntä vastaan.
Janne oli valjastanut rattaiden eteen nuoren, komean hevosensa, josta hän hevosten korkean hinnan takia oli saanut maksaa hyvän summan, ja lähtenyt parin kilometrin päässä olevaan alhoon hakemaan juhannuskoivuja kuistin pieliin.
Hänkin oli kulkenut kuin unessa. Saavuttuaan Vähäjärven hakaveräjälle hän sitoi hevosen veräjänpieleen ja lähti kävellen katselemaan tuttuja seutuja. Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti, mutta Janne ei huomannut sitä, sillä sanaton onni ja riemu täyttivät hänen sydämensä. Oli niin kevyt olla, että olisi voinut vaikka keveitten pilvenhattaroitten lailla kohota taivaan äärettömään sineen.
Vähäjärven liejuinen ranta tuoksui niin tutunomaiselta. Pikimusta lieju poreili auringonpaisteessa tuossa lietteisellä rannalla, jossa hän lapsena oli henkensä uhalla pyydystellyt pieniä hauenpoikasia. Hänet valtasi vastustamaton halu koettaa, pettikö se vielä nytkin kuten ennen. Hän riisui nopeasti saappaansa, ripusti sukkansa pajunoksalle ja asteli avojaloin pehmeällä maalla. Siitä oli vuosia, kun hän oli saanut olla avojaloin ulkosalla. Tuntui kuin lapsuus olisi astellut hänen luoksensa. Musta lieju oli lämmintä ja hiveli suloisesti kalpeita jalkoja, joiden varpaitten välistä se niin hauskasti kitisten pursui jalan alta esille.
Näkyy se vajottavan vielä niinkuin ennenkin, ajatteli hän ja lähestyi rantaa katsellakseen, oliko rannassa hauenpoikasia.
Kovinpa se pettikin. Olikohan se tullut lietteisemmäksi, vai olikohan hän tullut painavammaksi? Kait hänessä sentään vika oli…
Muta tuoksui väkevästi, ja ruosteinen vesi nousi jalanastumiin niinkuin punainen veri. Hän poimi muutamia ruostelehtiä ja piteli niitä käsissään. Aivan ne olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hänen teki mieli ulpukoita ja lumpeenkukkia. Vahinko vain, että ne eivät vielä kukkineet.
Hän palasi takaisin kovemmalle maalle ja juoksi pitkin korteheinän peittämää ketoa pienen puron äyräälle, joka juoksi Vähäjärvestä Syväjärveen. Puro oli vettä täynnä, ja vesi oli sameata. Janne pisti jalkansa veteen, mutta veti sen äkkiä pois, sillä vesi oli vielä hyvin kylmää. Siitä huolimatta hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja pesi mutaiset jalkansa tässä kylmässä vedessä. Sitten hän istui puron reunalla olevalle kivelle ja kuivasi kuumottavat jalkansa auringonpaisteessa.
Hän saattoi kiveltä hyvin nähdä, kuinka vesi juoksi purossa ja taivutteli veden alla olevia ulpukan ja lumpeen lehtiä. Pieni hauenpoika ilmestyi kiven kohdalle ja ui itsepintaisesti vastavirtaan pysyen siten aivan liikkumattomana paikallaan. Sen evät vain työskentelivät ahkeraan, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Jannen oli oikein vaikea pysyä kivellä, sillä niin hänen teki mieli pyydystää tuo pieni hauki, joka ei olisi riittänyt edes kissalle puoliseksi. Mutta hän hillitsi kuitenkin mielitekonsa ja katseli sen eloa tummassa, juoksevassa vedessä. Pitkä, vettynyt vesipillinkorsi ui haukea vastaan myötävirtaa. Hauki tuli levottomaksi ja ampaisi monta metriä eteenpäin virtaa ylös.
Suloista oli taas olla maalla näillä tutuilla seuduilla, joilla lapsena oli veljensä kanssa leikkinyt. Mieli tuntui samalla kertaa kevyeltä ja kaihoisalta. Elämä oli sentään niin ihmeellistä… niin ihmeellistä…
Hän haki saappaansa ja veti ne jalkaansa, sillä risut ja korret pistelivät hänen tottumattomia jalkojaan.
Toisenlainen niissä oli nahka silloin lapsena, kun »vareksen saappaat» olivat parhaimmillaan, — ajatteli hän hymyillen. Sitten hän lähti syvemmälle viidakkoon ja alkoi kaataa nuoria koivuja, joiden pienet, vaaleat lehdet värähtelivät ikäänkuin pelosta, kun hänen kirveensä osui niiden valkoisenvihertävään kylkeen…
Jannen valtasi oikein iso ikävä saunanlauteille, kun hänen sieraimiinsa tunkeutui koivunlehtien tuore tuoksu. Hän iloitsi jo etukäteen siitä nautinnosta, jonka kunnollinen maalaissauna uusine vihtoineen ja sähisevine kiukaineen oli hänelle tarjoava…
Kaadettuaan mielestänsä kylliksi puita hän alkoi vetää niitä rattaille, ja vihdoin hän läähättäen ja hikisenä istuutui nuorten koivujen pehmeään, tuoksuvaan syliin.
Aurinko poltti kuumasti, ja ilma tuntui painostavalta. Taivaalle oli alkanut kertyä suuria, komeita, valkoisenhohtavia pilviä, jotka muistuttivat jättiläisveturin jälkeensä jättämää savupilvisikermää. Hevonen juosta lönkytti laiskasti, ja Janne oli miltei uinahtaa pehmeälle vuoteelleen rattailla.
Hänen ajaessaan kirkon kohdalla herätti hänet suloisesta uinailustaan ystävällinen tervehdys. Tuomari Katajisto siinä kulki hienossa, valkoisessa hellepuvussaan. Tuomari pyysi päästä rattaille. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kohtelias.
— Herra Pöyhtäri on ollut hakemassa juhannuskoivuja, — sanoi hän kohteliaasti.
— Niin olen. Muuten voi tuomari mieluummin sanoa minua vain Pöyhtäriksi, sillä enhän minä ole mikään herra, — vastasi Janne hiukan häpeissään.
— Anteeksi, kuinka vain tahdotte. Aikooko Pöyhtäri jäädä oikein myötyriksi tänne maalle maanviljelijäksi?
— Niin olisi aikomukseni, jahka asiani siellä Helsingissä loppuvat.
— Niin, teitähän on onni suosinut oikein hyvin siellä pääkaupungissa.
Minulla taas on ollut paljon onnettomuuksia…
— Kuulinhan minä, että tuomarin isä kuoli tässä kevättalvella.
— Niinhän tuo kuoli, mutta se ei ollut suurin onnettomuus, vaan isäukon testamentti, jossa hän teki minut perinnöttömäksi ja lahjoitti kaikki rahansa N:n maanviljelyskoululle. Se oli minulle kova isku.
— Arvaahan sen, — sanoi Janne osaaottavasti.
Ja sitä seurasi toinen, vielä suurempi onnettomuus, sillä kun velkojani Helsingissä saivat tiedon siitä, panivat he minut vararikkoon, ja nyt olen köyhää köyhempi.
— Olipa se todella kova paikka ja vaikea kohtalo, kun on lukenut niinkin pitkälle kuin tuomari…
— Se lukeminenhan minun kohtaloni onkin, sillä isä ei tahtonut, että minusta olisi tullut herra, ja hän piti sanansa. Hän oli oikein sellaista vanhaa maalaisjuurta, joka ei turhia jaarittele, vaan pitää sanansa…
— Mutta voihan tuomari uudestaan yrittää asianajokonttorilla, sillä onhan tuomarilla vielä tietonsa tallella, niitähän ei kukaan voi ulosmitata, — neuvoi Janne avuliaasti.
— Kyllä niinkin, mutta minulla ei ole millä alkaa, ja kukaan ei enää usko minulle lainaksi. Sitäpaitsi olen menettänyt paljon itseluottamuksestani…
— Ymmärtäähän sen, — sanoi Janne. Syntyi hetken äänettömyys, ja Jannen mieleen muistuivat ne kauheat ajat, jolloin hän kulki alakuloisena ja onnettomana työtä etsien. Hänen tuli vieläkin paha olla, kun hän ajatteli kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita niihin aikoihin oli saanut kokea….
— Ajattelin kysyä teiltä, voisitteko lainata minulle vähän rahaa joksikin aikaa, jotta pääsisin taas jaloilleni. Olen näet kuullut, että olette ansainnut paljon rahaa näinä aikoina, — sanoi tuomari Katajisto hiukan punastuen.
Janne oli hetkisen ääneti ja muisteli sitä hetkeä, jolloin tohtori Hakala oli tullut häntä vastaan kadulla ja auttanut häntä lainaamalla rahat, joilla hän aloitti kaupantekonsa. Paljon työtä ja puuhaa oli hänellä ollut rahojen ansaitsemisessa ja paljosta hän oli saanut kieltäytyä voidaksensa säästää sen verran, että saattoi toteuttaa osan unelmastaan ja ostaa takaisin kotitalonsa ja osan siihen kuuluvasta maasta… Vaivalla ansaitut rahat olivat hänelle rakkaat, eikä hän olisi mielellään tahtonut niistä luopua. Mutta kun hän muisti silloisen oman epätoivoisen mielentilansa, niin hänen mielensä valahti herkäksi…
— Niin, eihän minun pitäisi kääntyä teidän puoleenne, sillä olenhan jo ennestäänkin teille velkaa, — sanoi tuomari Katajisto, kun Janne yhä pysyi vaiti. — Mutta kalliit korot minä ainakin siitä velastani olen maksanut…
Janne havahtui ajattelustaan.
— Ette ainakaan minulle?
— En teille, mutta kallista ja katkeraa lystiä se sittenkin oli. Martta Hagenista, johon teidän välityksellänne tutustuin, tuli minun suuri onnettomuuteni. Minä rakastuin häneen, ja hän köyhdytti minut… Olen vihannut teitäkin, sillä mielestäni te olitte alkusyynä onnettomuuteeni, vaikka ymmärränhän minä, että te olette viaton siihen…
Vaikka Janne ei tuntenut mitään sääliä tai myötätuntoa tuomari Katajistoa kohtaan, niin hän tohtori Hakalan avustusta muistaessaan ymmärsi, mikä merkitys voi olla aikanaan saadulla avulla, ja sanoi rauhallisesti:
— No niin, jos tuomari on vihannut joskus minua, niin laitetaan nyt niin, että tuomari voi olla minun kyytiini tyytyväinenkin. Tahtoisiko tuomari nyt heti pistäytyä Pöyhtärissä?
— Mielelläni, — sanoi tuomari Katajisto ja puristi kiittäen Jannen suurta, miehekästä kättä.
Kotia tultuaan Janne käski renkien pystyttää koivut kuistin ympärille ja vaimoansa hän pyysi keittämään kahvia. Sitten he yhdessä tuomarin kanssa menivät tuvan perällä olevaan kamariin. He viipyivät siellä kauan tupakoiden, kahvia juoden ja keskustellen pääasiallisesti opiskelemiskysymyksestä ja maan koululaitoksesta. Ja erotessaan he olivat molemmat yksimieliset siitä, että kansanlasten täytyisi sittenkin pyrkiä jäämään maalle, oppia käytännöllistä maataloutta tietopuolisella pohjalla. Kuistilla hyvästellessä tuomari Katajisto vielä moneen kertaan kiitteli Pöyhtäriä…
* * * * *
Oli jo iltapäivä, mutta aurinko porotti yhä hiostavammin, ja olo tuntui raskaalta. Taivaalle oli kertynyt yhä raskaampia ja tummempia pilviä, ja aurinko alkoi tuontuostakin piillä pilvien taa, ja kuitenkin oli kaikilla kuuma ja painostava olo. Pääskyset lentelivät levottomina matalalla, lähellä maata, ja lintujen laulu taukosi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että rajuilma oli tulossa.
Syntyi tyven. Puiden oksat riippuivat velttoina ja liikkumattomina, ja kaikkialla vallitsi kaamea hiljaisuus. Jossain etäällä niityllä kuului lehmä ammuvan. Syntyi kummallinen hämärä, kaikki näytti harmaalta ja ikäänkuin kulon polttamalta…
Alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja salama leimahti tuontuostakin. Nyt kuului jyrinä jo lähempää. Kaukana niityn toisella puolella satoi rankasti. Äkkiä heräsi tuuli, ja pian se muuttui ankaraksi myrskyksi. Ihmiset riensivät sulkemaan ovia ja akkunoita. Vihurit yltyivät, puutarhan koivut vääntelivät oksiansa niinkuin tuskassa. Ilma kävi viileäksi, taivas salamoi ja jyrähteli. Rankkasade lankesi yli seudun.
Janne ja Hanna istuivat päärakennuksen kuistilla, jonka ympärille miehet olivat juuri saaneet juhannuskoivut pystytetyiksi. Sade pieksi tuvan ja kuistin pärekattoa suurella pauhulla ja kohinalla. Hienoa sateen pärskettä tunkeutua kuistillekin, ja Hanna tarttui pelokkaana Jannen suureen käteen, kun ukkonen jyrisi niin, että maa vapisi.
Rajuilma oli voimakas, mutta lyhyt. Se taukosi äkkiä, ja hiljainen sade vain rapisteli kuistin tiivistä pärekattoa. Ilma oli muuttunut viileäksi ja tuoksui nuorille lehdille ja kostealle maalle. Sitten aurinko pilkisti taas pilvestä, ja vesipisarat kimmelsivät kirkkaina pihanurmen vihreillä terillä. Sade oli tauonnut kokonaan, mutta yhä istuivat Janne ja Hanna kuistilla vierekkäin, Hannan käsi Jannen kädessä. Hellä kädenpuristus tulkitsi kaiken sen onnen, joka rajuilman lailla kulki läpi heidän olemuksensa, ja kun he katsoivat toisiansa silmiin avoimesti, loisti niissä katseissa se rauha, jonka onni ja rakkaus tuovat mukanansa…
Janne kääntyi ympäri ja näki, että pieni, vanha äiti seisoi tuvan ovella heidän takanansa kasvot esiliinaan peitettyinä. Janne nousi äkkiä ja meni äidin luo.
— Mikä sinun on, vanha äiti? — sanoi hän syvällä, miellyttävällä äänellään, joka väreili liikutuksesta.
— Onni on toisinaan niin valtava, — sanoi äiti ja koetti hymyillä kyyneltensä lomitse…
Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vanhan, paljon kärsineen Anna-muorin kasvot näyttivät nuortuneilta, kun hän poikansa ja miniänsä kanssa astui tupaan illalliselle…
XXII
Helsingissä oli tullut tänäkin vuonna kevät niinkuin lehdet tulevat Esplanaadien puihin, ja Albert Hakalalle se oli tullut suurine sielullisine tulvineen ja suurine suruineen.
Hän, joka niin paljon rakasti nuorisoa ja joka koko sydämensä lämmöllä todella toivoi nuorille parasta, oli vähitellen, varsinkin kuluneen talven aikana, oppinut huomaamaan, että hän ei sittenkään oikein sopinut nuorisonkasvattajaksi.
Mitä hän välitti siitä, että ilkeät kielet parjasivat häntä Lahja Kaarion tähden. Olihan siitä puhuttu niin, että jutut olivat päässeet hänenkin korviinsa. Itse hän parhaiten tiesi, kuinka paljon oli kärsinyt tuon onnettoman suhteen takia. Ja täytyihän niiden juttujen kerran vaieta, kun neiti Kaario nyt oli onnellisesti kihloissa. Mutta enemmän koski häneen sittenkin tunto siitä, että opiskeleva nuoriso, varsinkin osakunnassa, oli ymmärtänyt häntä väärin, pitäen häntä ankarana tuomarina, joka itseltänsä vaati vähän, mutta muilta sitä enemmän…
Kauan mietittyänsä asiaa hän oli vihdoin ilmoittanut osakunnan virkailijoille luopuvansa kuraattorintoimestaan. Hänellä oli siitä huolimatta, että niin suuri osa osakuntalaisia oli myötätunnolla seurannut hänen pyrintöjään, kuitenkin vastustamaton halu jättää koko osakunta, sillä varsinkin viimeisen suuren puheensa jälkeen hän tunsi sanoneensa kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, ja hän tahtoi väistyä syrjään jättääksensä paikkansa jollekin toiselle. Hänen eronsa kuului herättäneen suurta huomiota ja mielipahaa osakunnassa. Mutta päivällisillä, jotka pidettiin eroavan kuraattorin kunniaksi, hän kuitenkin huomasi tehneensä oikein jättäessään asemansa jollekin toiselle…
Osanotto päivällisiin oli ollut harvinaisen suuri, katsoen siihen, että oli kevät, jolloin osa ylioppilaista oli jo matkustanut maalle. Myöskin puheet olivat olleet ystävällisiä ja lukuisia. Mutta siitä huolimatta hän tunsi hermoillaan, että oli tehnyt viisaasti luopuessaan toimesta, joka kuitenkin oli hänelle sanomattoman rakas. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että monet osakunnan huomattavimmista toimihenkilöistä, joiden hän tiesi kuuluvan hänen vastustajiinsa, olivat jääneet pois.
Hän sai osakuntalaisilta kauniin hopeaisen maljakon, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen nimensä, osakunnan nimi ja vuosiluvut, joina hän oli ollut osakunnan kuraattorina, nuo rakkaat, vaiherikkaat vuodet…
Hän oli kiitollinen nuorisolle siitä näkyväisestä lahjasta, joka oli hänellä kotona aina muistuttamassa siitä, että suurin osa osakunnan parhaimmistoa oli sittenkin ymmärtänyt häntä oikein, taikka ainakin uskonut, että hän tarkoitti nuorison parasta. Erikoisesti hämmästytti häntä se, että hänen kiivaan vastustajansa, tuomari Katajistonkin käyntikortti oli korttien joukossa…
Erotessaan toimestaan ja pitäessään kiitos- ja hyvästijättöpuheensa hänen kunniakseen pidetyillä päivällisillä hän oli lopettanut lausumalla toivomuksen, että hän vielä muutenkin kuin vain yliopiston opettajana voisi edelleen toimia nuorison herättäjänä ja nuorison hyväksi…
Hän oli usein miettinyt, mitenkä voisi täyttää lupauksensa, ja vihdoin se oli kirkastunut hänelle… Hän aikoi kerran kirjoittaa kirjan, jossa käsittelisi nuorisokysymystä sen kaikilta mahdollisilta puolilta. Saattoiko hän toteuttaa aikomuksensa, oli jäävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt hän ei vielä ainakaan sitä ehtinyt tehdä, sillä suuri, tekeillä oleva taidehistoriallinen teos »Sadun moraali» ei ollut vielä valmis…
* * * * *
Kesä oli jo ehtinyt heinäkuun alkuun, ja yhä viipyi tohtori Hakala perheineen kaupungissa. Heidän oma, tulipalon jälkeen korjattu talonsa Kaivopuistossa oli kylläkin viileä ja sopiva vaikkapa kesäasunnoksikin, sillä olihan sen yhteydessä, paitsi suurta Kaivopuistoa, oma pienoinen puutarhansa. Ebba oli tahtonut jäädä Annikin kanssa kaupunkiin, kun Albert joka tapauksessa yliopiston kirjastossa käsillä olevien töidensä takia olisi jäänyt kaupunkiin.
Iltapäivisin, lopetettuaan työnsä kirjastossa, Albert kulki usein Annikin kanssa kaupungilla. Aurinko paistoi helteisesti, ja kuumat kadut ja korkeat kivimuurit huokuivat lämpöä, mutta hän ei kärsinyt siitä, sillä hän iloitsi lämmöstä, jota tässä maassa ei suinkaan koskaan saanut tarpeeksi, puhumattakaan liiasta…
Suloista oli nähdä, kuinka kivet kukkivat.
Ne, jotka eivät olleet voineet päästä maalle, näkyivät ikäänkuin suurella kauneuden- ja tuoreudenjanolla hankkineen itsellensä kukkia ja kasvavia kasveja. Avonaisissa akkunoissa näkyi lukemattomia, kirkasvärisiä kukkia. Satojen akkunoiden eteen oli ilmestynyt punaisia ja vihreitä, monivärisiä kukkia kantavia multalaatikoita, akkunoiden riippuvia puutarhoja…
Kaupungin kaikki puistot ikäänkuin kilpailivat kukkasupeudessaan. Esplanaadien istutukset olivat suorastaan ruhtinaalliset, Kappelin ja Tähtitorninmäen hortensiat kerrassaan huimasivat upeudessaan värijanoisia silmiä. Oopperakellarin edustalla ja yliopiston kirjaston pihalla kukkivat suuret kastanjapuut niinkuin konsanaan Pariisin bulevardeilla ja levittivät suurista, valkoisista kukistaan, jotka seisoa törröttivät kuin kynttilät kuusen oksilla, huomaavaa tuoksuaan… Siellä, missä Kaartinkalliot ennen olivat olleet, kukki nyt tuo talvisin ja keväisin niin kovalta ja karulta vaikuttava »kalliokaupunki» tuhansine kukkineen. Jokaisen talon akkunoilla, parvekkeilla, seinävierillä, pihoilla ja aidoilla kasvoi sadoittain mitä erilaisimpia, suloisesti tuoksuvia kukkia. Villiviini kierteli pilareita kuin konsanaan etelässä, ja monen »huvilan» rautaportin takaa pilkisti paratiisillinen piha niinkuin Rivieralla tai Italiassa. Nämä ennen kuivat ja karut kalliot todella kukkivat…
Lähelle Eiran sairaalaa oli syntynyt pienoinen Luxembourgin puisto valkoisine penkkeineen, satoine ruusuineen ja lukemattomine leikkivine, iloisine lapsineen. Tämän puiston kauneudesta ei puuttunut muuta kuin vilpoisesti soiva suihkulähde altaineen, jossa lapset auringonpaisteessa olisivat uittaneet valkopurjeisia laivojaan. Mutta puistoista ehkä kaunein ja ainakin luonnollisin oli suuri Kaivopuisto, jossa lukemattomat sireenipensaat kukkivat kymmenin värivivahduksin kuin maalaispappiloiden puutarhoissa, jossa ruohokentät hymyilivät tuoreempina kuin missään muualla, ja jossa ihmiset saivat niillä vapaasti istuskella ja loikoilla.
Lauvantai-iltoina oli liikettä ja menoa. Tuhansiin nousevat iloiset joukot työläisiä ja pikkuporvareita pyrkivät rautatieasemalle ja satamiin merenrannalle. Illan tunnussanat olivat: maalle, saareen, riippumattoihin ja kahvikesteihin ulkosalla.
Harva näky maailmassa oli Albertista niin iloinen, elämänhaluinen ja värikäs kuin suuret ihmisjoukot Kaivopuiston, Kaisaniemen ja Eläintarhan nurmilla. Vaaleita, keveitä pukuja, päivänvarjoja, vanhoja ja nuoria ihmisiä, leikkiviä lapsia, sanomalehtiä lukevia perheenisiä, riippumattoja, ruokakoreja, paloöljykeittiöillä kiehuvia kahvipannuja, paukahtelevia virvoitusjuomapulloja, puhetta, huutoa, naurua, soittoa, iloa ja ääntä…
Hän olisi itse mielellänsä sekoittunut tuohon kirjavaan joukkoon, mutta hän ei sentään kehdannut…
Eräänä heinäkuun sunnuntain iltapäivänä Albert seisoo Kaivopuiston korkealla, vanhalla vallilla. Hänen takanansa on kesäinen kaupunki tuhansine iloisine ja kärsivine ihmisineen. Aurinko paistaa jo laskussaan kaupungin takana, ja Viaporin suurimman saaren kivirakennusten seinät hehkuvat valkean hohtavina niinkuin unelmien valkeat kaupungit…
Meri näkyy laajana, rannattomana hänen edessään. Monet saaret kukkivat vihreinä sen aaltoilevassa, vilpoisessa sylissä. On maatuuli, joka tuo kukkivasta kaupungista suloisen, monesta kukasta lähteneen lauhan tuoksun, niinkuin hyvin kallisarvoisen hajuveden lemun, joka on puserrettu sadoista erilaisista kukista.
Annikki leikkii käytävällä loistavavärisellä gummipallolla. Albert on istahtanut penkille ja katselee merelle päin. Lauhat, tuoksuvat tuulenpuuskat nostattavat laineita, jotka pakenevat rannasta pois ulappaa kohti. Albertin ajatukset kiitävät noiden laineitten lailla. Ne syntyvät ja kuolevat samoinkuin hänen ajatuksenakin.
Hän on tavallaan epäonnistunut elämässään… Hän ei ole onnistunut nuorison kasvattajana eikä myöskään avioliitossaan eikä rakkaudessaan… Suurilla työn lupauksilla Ebba ja hän olivat lähteneet elämän taipaleelle. Hän oli tehnyt paljon työtä heidän yhteisen onnensa hyväksi, mutta onni oli ollut lyhytaikainen ja epämääräinen… Hänessä itsessään oli piillyt paljon voimia, joiden olemassaoloa hän tuskin oli osannut aavistaa, ja ne olivat särkeneet heidän kauniin onnensa… Eräs jakso heidän elämässään oli taaskin kulunut, mutta he eivät olleet oppineet senkään ajanjakson taisteluista, myrskyistä ja kokemuksista mitään, sillä mitkään tilanteet elämässä eivät uusiinnu samanlaisina, ja näin on elämä koulua alusta loppuun saakka…
Hän oli kuvitellut voivansa opastaa elämän vaikeilla poluilla muita, kokonaisia joukkoja, mutta kuinka hän voisi sitä, kun hän ei itsekään osaa elää…
Albert katselee kauan edessään leikkivää Annikkia. Hänen suunsa vetäytyy hymyyn.
Ihmiset etsivät helmeä aavan meren rantahiekasta eivätkä huomaa, että se löytyy kätkettynä suljettuun simpukankuoreen…
Hän nousee seisomaan. Edessä loistavat valkeat kaupungit, ja etäämmällä kukkivat saaret rannattomassa meressä. Hänen takanansa hymyilee laskevan auringon valossa suorien katujen ja kauniitten puistojen hurmaava kaupunki. Tuoksuva maatuuli käy rajummaksi ja vierittää aaltoja ulapalle pois kauaksi merelle. Albertin valtaa sanomaton halu niiden matkaan, pois kauaksi merien taa, toisiin maihin, toisiin oloihin uusia vaikutelmia saamaan…
Loppuisipa vihdoinkin tämä hirvittävä sota, jossa toiset kuolevat, toiset vanhenevat odottaessaan sen päättymistä… Yli noiden vapaiden aaltojen, pois, kauaksi etelään, vain lyhyeksi aikaa, ja sitten taas tänne takaisin uusin voimin, uusin innoin työhön…
Hän kutsuu Annikin syliinsä. Hän tahtoo kasvattaa edes yhdestä olennosta onnellisen ihmisen.
Hän juttelee Annikille paljon hauskoja asioita. Annikki kuuntelee ja leikkii hänen kellonsa vitjoilla. Hetkiseksi hän vaikenee ja katselee Annikkia silmiin ja ajattelee itseksensä:
— Sinussa on minulla tarpeeksi nuorisoa. Olen onnellinen, jos sinusta vihdoinkin löydän sen kalliin helmen, jota sieluni ikävöi. — Mutta Annikille hän sanoo ääneen:
— Nyt me lähdemme kotiin äidin luo ja kerromme hänelle siitä, mitä taaskin olemme kaupungilla nähneet.
Ja hän käveli taluttaen pientä Annikkia alas korkeita, puisia portaita, jotka johtivat kaupungin puistoista kauneimpaan, Kaivopuistoon, ja auringon laskussa kimaltelevat aallot vierivät pois rannasta ulappaa kohti niinkuin hänen sielunsa salaisin kaipaus…