Kohtalon tuulissa

KOHTALON TUULISSA

Nykyajan romaani

Kirj.

TOIVO TARVAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

"Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne, jotka elämän leikissä murtuu: toisilta järki hämärtyy, toisilta tuntehet turtuu. —"

L. Onerva.

I

Eräänä lämpimänä huhtikuun yönä istui Janne Pöyhtäri Oopperakellarin edustalla olevalla ajuriasemalla korkealla ajuripenkillään. Hän oli suurikasvuinen, noin kahdenkymmenen korvilla oleva mies, jonka kasvot olivat kaunispiirteiset ja verevät. Suora nenä kulki samassa linjassa korkean otsan kanssa, jolle pienen lakin alta pursusi muutamia ruskeita kiharoita. Huulet olivat täyteläiset ja kaareutuivat kauniisti, ja kokonaisuutena teki suu hyvin herkän, miltei lapsellisen vaikutuksen. Heti ensi näkemältä saattoi huomata, että hän polveutui jostain voimakkaasta, ruumiillisesti kehittyneestä suvusta.

Janne Pöyhtärin ajoneuvot seisoivat kolmantena rivissä odottaen kyytivuoroaan, ja hänen valkoinen hevosensa torkkui huuli lerpallaan. Oli kelirikon aika. Kaduilla oli vielä jonkun verran lunta, mutta reet olivat jo kuitenkin vaihdetut rattaisiin, vaikka kadut olivatkin kuoppaisia ja ilkeitä ajaa. Kaupunki oli miltei pimeä; ennen niin voimakkaasti valaisevat sähkölamput olivat sammutetut. Vain siellä täällä valaisi ikäänkuin salaa jokin heikkovaloinen lamppu, jonka pyöreä lasikupu oli peitetty paksulla, tummansinisellä maalilla.

Kaamea, sininen valo laskeutui likaisille kaduille, niukkana ja aavemaisena kuin valo ruhtinaallisen hautakammion akkunoista. Ihmisten kasvot näyttivät tässä valossa kelmeiltä ja kuihtuneilta. Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, sillä oli keskiyö.

Ajurit, joita täällä Heikin-Esplanaadin ajuriasemalla tavallisuuden mukaan oli paljon, olivat nousseet penkeiltänsä ja kokoontuneet erään rivoista sukkeluuksistaan ja kummallisista elämyksistään kuuluisan ajurin ympärille. Tämä mies istua lohotti ajopeleissään mukavasti nojaten pehmeään selustaan, ja toiset istuivat mikä hänen vieressään, mikä vastapenkillä, ajurinpenkillä, ja pari heistä seisoi likasuojustimilla. Janne yksin istui paikallaan, sillä häntä eivät huvittaneet nuo yölliset aina samanlaisilta kuulostavat jutut, joille toiset rämeästi nauroivat.

Nytkin kertoi »ilopeura», kuinka hän edellisenä yönä oli »veivannut» erästä päihtynyttä herraa. Siinä annettiin kaikille ihmisille oikeita nimityksiä, sillä ajureille ei mikään eikä kukaan ole minkään arvoinen. He ovat kummallisesti paatuneita ihmisiä, jotka ankaran elämänkohtalon pakosta ovat joutuneet tähän halveksittuun toimeen, missä saavat nähdä mitä erilaisimpien ihmisten huonoja puolia. He tuntevatkin ihmisiä pääasiallisesti vain heidän varjopuoliltaan, sillä ajurilta eivät päihtyneet ihmiset useinkaan katso tarpeelliseksi salata myöhäisen hetken synnyttämiä pyyteitä. Häneltä kysytään vapaasti niinkuin lääkäriltä jos jonkinlaisia neuvoja. Ja päihtynyt kyydittävä saattaa jutella hänelle suun täydeltä roskaa, jokseenkin samoin kuin löylynlyömä kylpijä puhuu kylvettäjälleen turhaa… Siksipä heidän arvostelunsa ovatkin niin kylmän ankaria ja hävyttömiä.

Sulavasta lumesta muodostunut vesi valui katuränniä myöten kulmauksessa olevaan likakaivoon. Veden yksitoikkoinen lorina kuului tänä yönä hiljaiselta ja matalasointuiselta, josta Janne teki sen johtopäätöksen, että kaivossa oli tänä keväänä paljon vettä. Monina, lukemattomina öinä hän oli ajoa odotellessaan äänettömänä kuunnellut eri likakaivojen veden yksitoikkoista lorinaa, ja hänen korvansa olivat kehittyneet tarkoiksi arvioimaan, kuinka korkealla vesi kussakin viemärikaivossa oli.

Siellä kotona maalla oli heidän pihansa läpi juossut iloinen, kirkasvetinen puro, jonka partaalla hän oli vesimyllyjänsä käyttänyt, kaarnalaivojansa uittanut ja avojaloin maata lekotellut selällään nurmikolla katsellen keväisen taivaan rannattomaan sineen ja kuunnellen puron iloista lorinaa.

Vaikka näiden kaupungin likakaivojen vesi oli kaikkea muuta kuin kirkasta, palautti niiden helmeilevä solina kuitenkin hänen mieleensä armaat ajat siellä kotona maalla. Kauniina aurinkoiset niityt väikkyivät hänen mielessään, ja tummaa, korkeata harjua alakuloisesti kuvastava tyven järvenpinta ikäänkuin välkkyi hänen silmissänsä. Rintaan tuli niin raskas, tukahduttava tunne…

Kolme vuotta hän on harjoittanut tätä epämiellyttävää ammattia, mutta nyt hän sen jättää. Tänään on hänen viimeinen yönsä pika-ajurin rattailla. Hevosetkin ovat jo myydyt, samoin kaikki ajopelit ja valjaat. Ei hän enää viitsi eikä jaksa hoitaa tätä koiranvirkaa. Mieli valahtaa herkäksi, ja mitä moninaisimmat kuvat ja kokemukset kiitävät hänen sisäisen silmänsä ohi.

Monenlaisiin ihmisiin hän on tutustunut näinä kolmena vuotena. Hän on säännöllisesti ollut yöajossa, sillä ansio on useimmiten yöllä suurempi. Paljon hän on yöllä kyydinnyt päihtyneitä herroja ja huonoja naisia, vaikka onhan matkassa sentään ollut kunniallisiakin ihmisiä. Hän on tahtomattansa nähnyt ja kuullut niin paljon rumaa, että voimakas inhonlaine saa hänet muistellessakin vavahtamaan. Monenlaista kauppaa on hänen kanssaan hierottu ja hänelle on tehty mitä ihmeellisimpiä tarjouksia, joihin hän ei ole voinut suostua, ja paljon hän on saanut maksuista riidellä. Niin paljon on onnettomuutta ja niin paljon onnettomia ihmisiä maailmassa. Moni ihminen on vain tahtomattansa alkoholin vaikutuksen alaisena paljastanut hänelle kauan kätkössä olleen eläimen itsessänsä, olematta kenties silti kuitenkaan ehdottomasti huono ihminen. Tältä korkealta istuimelta hän on oppinut huomaamaan, kuinka monenlaisia onnettomia ihmisiä voi maan päällä elää…

Hän oli aina kadehtinut sivistyneitä ihmisiä, sillä hän oli kuvitellut, että sivistys tekee ihmiset hyviksi ja onnellisiksi, mutta kuta enemmän hän heitä oli nähnyt, sitä enemmän hän oli alkanut ihmetellä, kuinka heidänkin joukossaan oli niin paljon onnettomia ja elämään tyytymättömiä. Vain tuollaistako se sittenkin oli, ajatteli hän usein tarkastellessaan heidän elämäänsä ja puheitansa. Ei näkynyt sivistyskään pelastavan ihmistä suurista suruista ja onnettomuuksista, — vaikka hänhän oli tutustunut heihin sittenkin liian yksipuolisesti, tietysti oli toisenlaisiakin sivistyneitä, jotka olivat onnellisia ja hyvinvoipia…

Ei, nyt hän jättää koko tämän ammatin, hän on väsynyt tähän yölliseen kaupantekoon ja tähän ainaiseen odottelemiseen. Kolme pitkää vuotta… Ja taas muistuu mieleen koti siellä maalla. Heillä oli ollut suuri säterirustholli, joka oli ollut heidän suvussansa jo monta mies polvea. Tila oli ollut arvokas ja elätti hyvin omistajansa perheineen, vaikkakin monet esi-isät, jotka kaikki olivat olleet yli kolme kyynärää pitkiä, olivatkin juoneet kovasti ajan tavan mukaan. Kerrottiinpa, että isoisän isä oli kuollut viinapannun ääreen, siihen aikaan kun vielä kotitarvepoltto oli sallittua, eikä isoisänkään kohtalo taitanut olla paljoa valoisampi…

Katuviemäri soi niin nukuttavasti. Hänen mieleensä muistui eräs kaunis jäänlähtö siellä kotitilalla kauniina, aurinkoisena huhtikuun iltana, kun jäät alkoivat liikkua heidän maatilansa läpi kulkevassa joessa. Joki oli tulvillaan. Kuului kaukaista ryskettä ja kohinaa. Janne lähti juoksemaan veljensä kanssa rantaan minkä kerkesi. Äiti kyllä kielsi ja varoitteli, mutta hänen huutonsa kaikui kuuroille korville…

Mikä ryske ja pauhu, kun hän hengästyneenä saapui rantaan. Kaikki jäät olivat liikkeessä, niiden vedensyömät reunat helisivät ja kimmeltelivät auringon paisteessa, kun ne kovaa vauhtia kiitivät eteenpäin. Toisinaan tulivat jäät suurina, raskaina lauttoina ja riensivät kovalla pauhulla ja melulla ohi tummien rantojen. Toisinaan tuli taas joku suuri, yksinäinen jäälohkare juhlallisen rauhallisesti niinkuin valkoinen jättiläisjoutsen, ja pienemmät jääpalaset tulivat keikkuen perässä sekavana jonona niinkuin vasta uimaan opettelevat vesilinnunpoikaset emonsa kintereillä.

Eräs verrattain suuri jäälautta oli tarttunut rannalla oleviin pajupensaisiin ja pysähtynyt. Janne ei voinut vastustaa haluansa auttaa sitä irti. Hän sieppasi käteensä puolilahon aidanseipään ja riensi irroittamaan jääteliä. Mutta kuinka hän siinä lie työntänyt ja ponnistellut, jäälautta lohkesi äkkiä rannasta, ja Janne putosi veteen. Joki oli sillä kohtaa syvä ja ulompana vuolas, ja vaikka hän osasikin jonkun verran uida, ei hän kuitenkaan jaksanut pienillä käsillänsä soutaa maihin. Virta veti häntä mukanaan, Hän huusi täyttä kurkkua, ja hätään rientänyt vanhempi veli pelasti hänet henkensä uhalla kylmästä kuolemasta. Kotia tultuaan hän sai muuten niin kiltiltä ja hellältä äidiltään kunnollisen selkäsaunan, ja silloin hän nyyhkyttäen päätti oppia hyväksi uimariksi, ettei tarvitsisi turvautua vesihädässä muiden apuun. Ja hän olikin toteuttanut päätöksensä, hän oli erinomainen uimari ja hyppääjä. Aina kun vain jouti, ui hän Ursininkallion uimahuoneella, jossa oli käynyt uimakoulua. Hän oli ottanut menestyksellä osaa uintikilpailuihin sekä esiintynyt hyppääjänä uimanäytöksissä.

Mutta muistelmissaan tulee Janne siihen surulliseen aikaan, jolloin isä joi alinomaa ja hoiti huonosti heidän maatilaansa. Vihdoin äidin ponnistuksista huolimatta myytiin heidän kaunis kotitalonsa, ja he muuttivat pieneen mäkitupaan erään leskivaimon luo, sillä isä lähti häpeissään Ameriikkaan. Ne olivat vaikeita aikoja nuo isän Ameriikassa-olon ajat. Äiti raatoi työssä aamusta iltaan. Hän oli etevä kutoja ja ansaitsi siten heidän niukan elatuksensa.

Janne muistaa vielä niinkuin eilisen päivän, kun hän veljensä kanssa palasi kansakoulusta kotiin ja äiti oli järjestänyt heille aterian avonaisen takan mustalle, peltipeitteiselle suulle. Ruokana oli tavallisuuden mukaan silavassa paistettuja perunoita, ja pienessä puukupissa oli maitoon laitettua suolalientä, jossa leipää liotettiin. Silloin hän sanoi, nirso kun oli, tyytymättömänä: »Minun sieluni suuttuu tähän huonoon ruokaan», ja äiti, joka oli hiljainen, uskonnollinen nainen, piti sitä lausetta kuitenkin niin hullunkurisena, että rupesi ääneensä nauramaan. Kuinka se oli ollut hauskaa, kun äiti ensi kerran isän Ameriikkaan-menon jälkeen nauroi oikein ääneen ja sydämensä pohjasta. Asiahan ei ollut mikään, mutta he nauroivat kaikki aivan katketaksensa, kun kerran pääsivät hyvään alkuun. Jannen suu vetäytyi vieläkin hymyyn, kun hän muisteli sitä iloa.

Vuodet kuluivat, hauskat kouluvuodet. Toisinaan ne kuitenkin tuntuivat raskailta, kun lumisina talviaamuina täytyi pienillä suksilla hiihtää paapertaa tuo kolmen kilometrin pituinen koulumatka. Mutta perillä oli hauskaa toveriseurassa. Ainoastaan ruokatunnit pyrkivät katkeroittamaan mieltä, sillä heidän eväänsä olivat aina huonot ja laihat verrattuina toverien runsaihin eväisiin, joilla varakkaat talonemännät olivat täyttäneet lastensa eväslaukut. Mutta usein Janne ja Viljam-veli saivat parhaimmilta tovereiltansa runsaita makupaloja ja silloin unhottui katkeruus.

Isä kirjoitti harvoin Ameriikasta ja vielä harvemmin hän lähetti rahaa. Äiti antoi heidän aina lukea kirjeet, mutta kerran tuli kirje, jota äiti ei näyttänyt heille, vaan meni ulos portaille itkemään. Aika vieri eteenpäin.

Eräänä kuumana heinäkuun iltapäivänä Janne istui Viljamin kanssa avojaloin tuvan veräjän vieressä olevassa santakasassa ja valutteli lämmintä hiekkaa jaloillensa. Samassa pysähtyivät kellertävät postirattaat maantiellä aivan heidän tupansa kohdalle, ja ilosta huutaen: »Isä, isä tulee», riensi hän tupaan äidille ilmoittamaan. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, mutta se oli lyhyt, sillä isä ei tuonutkaan mukanaan muuta kuin vanhat juomatapansa…

Isä sai ostetuksi kaksi hevosta ja pika-ajurin rattaat, ja he muuttivat koko perhe Helsinkiin. Isä rupesi harjoittamaan pika-ajurin ammattia. He asuivat Hermanninkaupungissa, jossa hevostallit olivat halpoja. Janne muisti vieläkin sen iltapäivän, kun hän ensi kerran tuli maalta Helsinkiin. Häntä peloitti ja hirvitti niin, että suuta kuivi, ja kieli ei tahtonut liikkua suussa. Nuo lukemattomat ajurit, autot, raitiotievaunut ja tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli kiire, häntä kerrassaan huimasivat. Sitten kun hän oppi hiukan kaupungilla liikkumaan, ihmetteli hän aina sitä, mitenkä oli niin paljon joutilaita ihmisiä ja millä ne oikeastaan mahtoivat elää, kun eivät koskaan tehneet työtä. Kyllä kaupunki sentään oli niin toisenlainen kuin maaseutu. Siellä ei elänyt ilman työtä, mutta täällä sai laiskoitella päivästä toiseen. Oli kuin nuo kuivat kivet olisivat kelvanneet leiväksi…

Sitten tuli surullisin aika heidän elämässään. Isä joi enemmän kuin koskaan ennen, ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli muuttunut tavattoman ilkeäksi ja kovasydämiseksi. Äiti parka, johonka hänen kaikki raivonpuuskansa kohdistuivat, vietti monta pelokasta yötä kylmissä ullakonrappusissa, sillä isä löi häntä usein.

Heti täytettyänsä seitsemäntoista vuotta, joka ikä oli välttämätön ajurinammattia varten kaupungissa, sai Janne ruveta päivisin ajamaan hevosta. Mutta monasti hän lähestyi sydän kurkussa kotia Hermannissa, sillä isä ei koskaan ollut tyytyväinen niihin rahoihin, jotka hän oli ajossa ansainnut, vaan syytti häntä varkaudesta ja rahojen salaamisesta. Ja totta oli, että hänen toisinaan oli onnistunut piilottaa joku markka sairaalle äidillensä. Itselleen hän aniharvoin oli varannut jonkun pennin.

Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos heidän elämässään. Isä vilustui yöajossa, sai keuhkokuumeen ja kuoli Mariansairaalassa. Isän kuoleman jälkeen hän sitten oli omin päin jatkanut tätä ajurinammattia elättääksensä äitinsä ja itsensä, sillä Viljamin oli ollut pakko lähteä muualle työansioon. Mutta nyt hän oli päättänyt lopettaa tämän. Hän oli saanut paikan vakinaisessa palokunnassa…

Eräänä myöhäisenä iltana hän oli ajossa ollessaan tutustunut erääseen taidemaalariin, joka oli pyytänyt häntä malliksi. Taiteilija oli selittänyt, että hän oli jo kauan hakenut erikoista tyyppiä, jota tarvitsisi erästä tauluansa varten. Ja nyt hän sanoi löytäneensä sellaisen. Oikeastaan ei Janne ymmärtänyt ensinkään, mitä mallina oleminen merkitsi ja mitenkä siinä piti olla, ja hän olikin epäillyt kauan. Mutta kun taiteilija oli ojentanut hänelle käyntikorttinsa, jossa oli nimi Hugo Hertell, ja oli vielä ajanut kotiinsa ja näyttänyt talon, jossa asui, sekä antanut etukäteen viisimarkkasen, niin Janne oli ajatellut, että taiteilijan täytyy olla kunnianmies. Häntä velvoitti tuo viisimarkkanen, ja sitäpaitsi hän oli hiukan utelias, ja niin oli hän voittanut ujoutensa ja seuraavana päivänä kello yhden aikaan, kuten oli sovittu, mennyt taiteilija Hertellin luo.

Hänen sydämensä pampatti ankarasti sekä hengästyksestä — taiteilija näet asui viidennessä kerroksessa — että pienestä pelosta, kun hän soitti taiteilijan ovikelloa. Taiteilija Hertell oli sydämellinen ja kiltti herra ja vaikutti kaikin puolin kunnioitusta herättävältä ja kunnialliselta. Ja pian voitti Janne ujoutensa. Hiukan häntä epäilytti, kun taiteilija käski hänen riisuutua alasti, mutta kun hän näki seinillä lukemattomia tauluja, jotka esittivät sekä alastomia naisia että miehiä, niin hän rauhoittui ja teki niinkuin taiteilija oli käskenyt. Sen kerran jälkeen hän kävi usein aamupäivillä taiteilija Hertellin luona, sillä tämä maalasi innostuneesti ja puhui hauskoja asioita. Tarjosipa hän toisinan mallilleen lasin konjakkiakin, vaikka ei Janne siitä huolinut, sillä hän pelkäsi noita juomia, jotka olivat vieneet heidän varakkaan ja hyvinvoivan sukunsa perikatoon. Lyhyessä ajassa Janne oppi tuntemaan useita taiteilijoita, jotka kävivät Hertellin luona, mutta ei häntä sittenkään miellyttänyt tämä ammattinsa, ja epämiellyttäviä nuo iloiset, hyväsydämiset ja lapselliset taiteilijat hänestä sittenkin olivat, sillä hänestä tuntui, että he ottivat elämän liian kevyesti, vaikka eihän hän tuntenut heidän syvimpiä ajatuksiaan. Hän olisi luopunut tästä mallina seisomisesta, mutta taiteilija kehui aina hänen vartaloaan komeaksi, kauniiksi ja sopusuhtaisesti kehittyneeksi ja pyytämällä pyysi häntä edelleenkin tulemaan ja maksoi niin hyvin, että se oli todellakin hyvä lisätulo.

Näitä latuja olivat Jannen ajatukset kulkeneet, kun hän siinä viimeistä iltaa odotti kyytivuoroansa. Ne olivat kiitäneet nopeasti kuin täysinäinen tervavene koskessa tuttuja uomia, mutta hänestä tuntuikin nyt, ikäänkuin hän olisi tehnyt tilinpäätöstä entisyytensä kanssa, sillä häntä odottivat nyt uudet kohtalot.

Hän odotti nyt aivan ensimäisenä jonossa ja kuunteli puolella korvalla, kuinka toverit äänekkäästi puhelivat.

— Jopa se kello vihdoinkin alkaa näyttää yhtä. Pian ne kapakat taas ylönantavat sisältönsä, nuo räyhäävät kundinsa, — sanoi eräs punakka, vanhanpuoleinen ajuri.

— Viis minä sellaisista kundeista, saisi vain »pahan» rattaillensa, niin siinä sitä olisi »tuuria» koko yöksi, — sanoi joku nuori maalaispoika. Kaupunki ikäänkuin heräsi horroksistaan. Kadun kulmaan ilmestyi muutamia poliiseja ja pari etsivää. Alkoi kuulua liikettä, puheensorinaa ja humalaisten huutoja. Kaikki ajurit hyppäsivät paikoillensa. Joka taholta alkoi ilmestyä huojuvia ja kovaäänisiä seurueita. Niitä oli Esplanaadeilla ja Heikinpuistossa sekä syrjäkäytävillä että keskikaduilla. Autot, joissa paloi vain yksi lamppu edessä niinkuin kykloopin suuri silmä keskellä otsaa, ajaa huristelivat ohi ja törähdyksineen yhtyivät meluun ja hälinään. Oli kuin hornan kalpeat, kauan piilossa maanneet peikot olisivat yhtäkkiä ilmestyneet esille tähän kaameaan, siniseen valoon. Kuului kimakka vihellys.

— Pöyhtäri, aja framille! — huusi Jannen takana vuoroaan odottava ajuri. Janne kehoitti hevostaan ja pysähtyi seuraavaan kulmaan, jossa humalainen herra vihelsi ja huitoi käsillään minkä jaksoi.

— Tiedätkö sinä mitään? — kysyi hän Jannelta.

— Jaa mitä?

— No, tietysti sellaisia pieniä, sieviä! — Samassa tunsi Janne katulyhdyn valjussa, sinisessä valossa, että herra, joka hänen kanssaan teki kauppaa, oli tuomari Eemeli Katajisto, Katajiston kartanon ainoa poika samasta kylästä, missä heidänkin tilansa aikoinaan oli ollut. Hän tunsi hyvin kaikki Katajiston kotiasiat ja tiesi, että tuomarin isä, vanha Katajisto, kuului niihin viisaasti ajatteleviin talonpoikiin, jotka vastustivat herrakuumetta. Hän oli kieltänyt pojaltaan kaiken avustuksen opintiellä, mutta Eemeli-herra oli lukenut sittenkin velalla itsensä tuomariksi, sillä hänessä oli sisua niinkuin isäukossaankin. Janne tunsi myötätuntoa omanpitäjäläistä kohtaan ja koetti muistella minnekkä parhaaseen paikkaan nyt veisi kyydittävänsä…

— No, tiedätkö sinä? Vastaa, juntti! — ärjyi tuomari Katajisto.

— Tiedän, — sanoi Janne rauhallisesti, — tuomari tekee hyvin vaan ja astuu rattaille.

– No, anna huristaa sitten. Mutta mistä peevelistä sinä minut tunnet?

— Kuka nyt ei tuomaria tuntisi, ja ollaanhan me samanpitäjäläisiäkin, — sanoi Janne mairitellen.

— Vai sieltäkö saakka, ja nimi, jaha, Janne Pöyhtäri, tuttu paikka, tuttu paikka. Mutta sanoppas sinä, Janne, onko se kana hieno?

— Hieno on, ihan priima. Se on oikeata herrasväkeä. Kuuluu nähneen parempiakin päiviä.

— Onkos sillä nimeä?

— Martta Hagen.

— Älä helkkarissa, se tanssijatar! Oikeinkos sinä viet minua sinne?

— Sinne.

Janne maiskautti suutaan, ja Valko lähti juosta lönkyttämään
Punavuorenkadulle päin.

— Vai Pöyhtärin poikia sinä oletkin ja oikein samanpitäjäläisiä. Niin, ainahan meitä tänne kaupunkiin jokunen eksyy…

Niin, toiset täällä kyllä eksyvätkin, kuten se mylläri Koskulan poika, mutta käyhän niitten toisten hyvinkin, kuten on tuomarin käynyt…

— No kuinkas sen Koskulan sitten muka kävi?

— Eipä vain jaksanut herraksi asti, velkaa ei enää saanut, ja niine hyvineen sai Urho-poika palata vanhan isänsä armoille koko pitäjän naurettavaksi…

— No velallahan minäkin tässä olen eteenpäin pulaillut ja hyvin se on käynytkin.

— Konstikos se. Rikkaan talollisen ainoalle perilliselle uskaltaa kuka hyvänsä lainata rahoja vaikka kuinka paljon, mutta kukapa köyhän myllärin pojalle rahojaan…

— Voihan se olla, mutta ei sen Koskulankaan asiat niin ohraset ole. Mitäs siitä, jos koko kylä melusi ja kohisi, herra siitä sittenkin tuli, kun ehti asiansa järjestää…

— Ettäkö herra?

— Juuri niin, tiedän mä, sehän sai henkikirjurin viran, ja elää sitä silläkin eikä tarvitse itseänsä myllyssä tai renkinä rasittaa…

— No onhan se sellaista puolivillaista herruutta…

Samassa he saapuivat erään kaksikerroksisen kivitalon kohdalle, jossa
Janne pysähdytti ja hyppäsi alas rattailta sekä koputti piiskanvarrella
erääseen ensimäisen kerroksen pimeään akkunaan ja vihelsi kaksi kertaa.
Vähän ajan kuluttua syttyi sähkö paksujen, tummien uutimien takana.
Akkuna avautui, ja asfalttikäytävälle putosi kilahtaen avainkimppu.

— Odota tuossa kulmassa, — sanoi tuomari Katajisto ja sovitteli horjuen avainta pääoveen. Sitten hän hävisi sisälle.

Yksin jäätyään Janne katsoi kelloansa. Se oli jo lähes kaksi. Päivä alkoi sarastaa, ja siellä täällä sammui joku värjätty katulamppu. Lumet sulivat verkalleen. Maa tuoksui lialle, ja pitkin katua matava vesihuuru haisi inhoittavalle. Kadun kulmauksessa oleva likakaivo lorisi nukuttavasti. Jannea väsytti, hän laskeutui kyykkyyn alas istuinpenkin ja etusuojustimen väliin ja torkahti siihen…

Eräs yöllinen kulkija häiritsi Jannea kysymyksellään, oliko hevonen vapaa, mutta saatuansa kieltävän vastauksen jätti Jannen rauhaan. Janne uinahti taas…

Hän heräsi siihen, että tuomari Katajisto huusi avonaisesta akkunasta:

— Pöyhtärin Janne, kuule, aja sinä kotiis vaan, kyllä minä huomenna maksan ja runsaalla kouralla. Mikäs on numero? Jaha, ja asunto? Hyvä on, anna huristaa vaan…

Janne pani hevosensa juoksuun. Hän ei viitsinyt enää jatkaa ajurinvelvollisuuksiaan ja sen merkiksi hän hyppäsi istuimeltaan ja asettui perälle siihen, missä kyydittävät tavallisesti istuvat. Valko juoksi veltosti, mutta kun tultiin Kaisaniemen ohi, innostui se hiukan, sillä se huomasi, että nyt oltiin kotiin menossa. Päivä oli jo valjennut, ja vähää ennen kuin Janne saapui Pitkällesillalle, sammutti lyhdynsytyttäjä rautaisella vavalla ne neljä sinisiksi maalattua kaasulyhtyä, jotka öiseen aikaan paloivat tällä kaupungin suurimmalla sillalla. Vedet alhaalla lepäsivät rasvatyyninä ja kuvastelivat kalpeata taivasta. Joku ratapihalla työskentelevä vanha »ratapässi» vihelsi kimakasti lahden yli johtavalla ratapengermällä.

Jannesta tuntui niin kummalliselta ajaa kotia kohti tänä varhaisena aamuhetkenä. Viimeisen kerran hän nyt ajoi omalla hevosellaan yli tämän kivisen sillan, jolla hänellä aina kotimatkallaan oli tapana sytyttää paperossi.

Kaikki nukkuivat vielä Hermannissa siinä puurakennuksessa Saarikadun varrella, jossa hän asui vanhan äitinsä kanssa. Piha, jossa kasvoi pari korkeata petäjää ja lehdetön pihlaja, oli kiveämätön ja näin kelirikon aikana tavattoman likainen. Musta maa pisti esille siellä täällä lumisohjun alta, ja vähän reunemmalla oli harmaa graniittikallio aivan paljaana. Pihan perällä oli puusta tehty, vaaleaksi maalattu, sateiden ja auringon haalistama tallirakennus. Musta tallinovi oli vinossa, ja lukko ulvahti pahasti, kun hän aukaisi sen suurella avaimella.

Alakuloisena, pää riipuksissa Valko astui valjaista päästyään ilman ohjausta talliin ja asettui pilttuuseensa toisen hevosen viereen, joka hiukan hörähti uneliaana, kun Janne meni kaura-arkulle. Ensin hän juotti Valkon, antoi sitten kauroja ja heiniä. Sitten hän veti »troskan» vajaan ja palasi talliin, joka tuoksui väkevästi ammoniakille, niinkuin vanhat puulattiaiset tallit tuoksuvat. Hän katseli vielä kerran, oliko kaikki kunnossa, silitti Valkon sametinpehmeätä turpaa ikäänkuin hyvästiksi ja pysähtyi tallinovelle katsellen pihalle.

— Jopa päättyivät nuo kolmen vuoden epämiellyttävät yövalvonnat kaikkine kokemuksineen, — ajatteli hän siinä seisoessaan.

Hän astui hiljaa keittiöön, jossa hänellä oli tapana nukkua. Vanha äiti oli jo tapansa mukaan jalkeilla. Hän oli keittänyt kahvin valmiiksi, jotta Janne saisi kupin kuumaa tultuansa ulkoa kosteasta ilmasta.

— Ajo on lopussa nyt, äiti, — sanoi Janne ja ripusti sinisen vormunuttunsa naulaan.

— Niin, poikani, toivokaamme siitä toisesta toimesta enemmän iloa ja ansiota, — sanoi äiti ja katseli Jannea vakavasti pienillä, vesistävillä silmillään, kun Janne istui punertavan kaappipöydän ääressä ja hörppi höyryävää, hyvältä tuoksuvaa aamukahvia…

II

Tohtori Albert Hakala istui kauniisti kalustetussa työhuoneessaan. Tämä huone oli ollut hänen isänsä työhuone. Hän istui samassa puhvelinnahalla päällystetyssä kirjoituspöytätuolissa, jossa hänen isänsä, professori Hagen, oli eräänä iltana löydetty kuolleena. Professori Hagenia oli kohdannut äkkiarvaamatta halvaus, ja hänen odottamaton poismenonsa oli vähällä maksaa Albert Hakalan vanhan äidinkin hengen, sillä niin oli rouva Hagen surrut miehensä kuolemaa.

Isänsä kuoleman jälkeen oli tohtori Hakala muuttanut nuoren rouvansa Ebban ja heidän pienen tyttärensä Annikin kanssa vanhan äidin luo asumaan lapsuudenkotiinsa Kaivopuistoon merenrannalle. Perhe oli rikas, ja tämä kaksikerroksinen kivitalo, jossa perhe aina oli yksin asunut, oli perinnönjaossa joutunut äidin osalle, mutta koska se oli aivan liian suuri yhden vanhan naisen asuttavaksi, oli Albert äitinsä iloksi muuttanut perheineen sinne.

Suuria muutoksia ei tässä kodissa oltu isän kuoleman jälkeen tehty. Albert oli tietysti saanut isän huoneet kalustoineen, kirjastoineen, samoin oli äiti pitänyt omansa. Ebba, joka oli Albertin serkku, oli muuttanut omat mahonkiset huonekalunsa samaan huoneeseen, jossa hän nuorena tyttönä yliopistossa lukiessaan ja myöhemmin Albertin kanssa kihloissa ollessaan oli asunut. Pikku Annikille oli kalustettu Ebban huonetta lähellä oleva huone, jossa aikoinaan oli asunut Ebban kasvattisisar ja Albertin onneton serkku, Martta Hagen. Tästä tädistä ei Annikille koskaan kerrottu mitään…

Tohtori Albert Hakala oli samoihin aikoihin kuin hän viimeisteli väitöskirjaansa joutunut kansallisen innostuksen valtaan. Syventyessään yhä enemmän ja enemmän italialaisen Leopardin, tuon »kuoleman sulhon» sekä elämään että runouteen ei hän voinut olla innostumatta siitä mahtavasta noususta, vakavuudesta ja palavasta suuttumuksesta, joka ilmeni hänen suurenmoisessa isänmaallisessa runossaan »All' Italia». Häntä hämmästytti, että tämä persoonallisesti syvästi pessimistinen runoilija, joka herkällä antaumuksella tutki ja ajatteli ihmissielun onnettomuuden syvimpiä syitä, saattoi kuitenkin innostua niin rajattomasti isänmaakäsitteestä ja kärsiä maansa häpeällisestä tilasta… Albertissa oli aina kytenyt kansallisen innostuksen salaisia kipunoita, vaikka ne olosuhteiden pakosta eivät olleet päässeet leimahtamaan ilmiliekkiin…

Hän oli yhä enemmän oppinut näkemään, että ellei suomalaista sivistystä viljellä juuri tässä maassa, niin missä sitä sitten viljeltäisiin. Hänen isänsä, professori Hagen, oli ruotsinmielinen, kuten vanhan keisarillisen Aleksanterinyliopiston miltei kaikki opettajat olivat, mutta hän oli kuitenkin osoittanut huomattavaa taipumusta niinsanottuun »nuorsuomalaisuuteen». Kuitenkin koko suku, hänen oma puolisonsa, joka oli syntyään vapaaherratar von Weimarn, ja piintyneet tapansa olivat estäneet häntä julkisuudessa esiintymästä nuorsuomalaisena.

Albert oli usein puhellut isänsä kanssa näistä asioista, ja isä oli ollut monessa kysymyksessä periaatteellisesti hänen kannallaan, vaikka hänen käytännössä täytyi akateemisen asemansa takia toimia toisin. Kerran oli Albert puhunut isällensä nimenmuutoksesta, mutta siitä ei ukko ollut tahtonut kuulla mitään. Albert oli puhunut innostuksella ja ihailulla niistä sadastatuhannesta kansalaisesta, jotka J.V. Snellmanin satavuotispäivänä olivat yhtenä joukkona muuttaneet epäkansalliset nimensä suomalaisiksi.

— Muuttakoot, mutta minä en muuta, etkä myöskään sinä. Onhan suorastaan hulluutta luopua vanhasta, kunniallisesta nimestään, jonka vanhemmiltaan on perinyt, — oli ukko sanonut ankarasti suuttuneena. Senjälkeen eivät he enää koskaan puhuneet siitä asiasta, mutta yhä kyti Albertin mielessä salainen toivo, että hän kerran isäänsä loukkaamatta voisi muuttaa nimensä suomalaiseksi. Sitten sattui isän äkillinen kuolema. Albertin väitöskirja ei ollut vielä painettuna, ja silloin hän päätti esiintyä ensi kerran julkisuudessa suomalaisella nimellä: Hakala.

Ensin äiti itki ja puhui isän muiston puutteellisesta kunnioittamisesta. Mutta kun se ei auttanut ja Albert yhä pysyi päätöksessään, suuttui äiti ja selitti Albertille juurtajaksain hänen suunnattoman rikoksensa kantavuuden.

Hagenit olivat vanhaa, hienoa sukua, jos ei nyt juuri niin vanhaa ja hienoa kuin von Weimarnit, niin ainakin hienompaa kuin moni myöhempinä aikoina syntynyt aatelissuku, jonka kilvessä vernissakaan ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Hagenit polveutuivat suoraan Skandinaaviasta, jaa, ja aikaisemmin suorastaan Saksasta, josta von Weimarnit ynnä monet muut maan hienoimmista suvuista olivat kotoisin. Suku oli perinyt kaunissointuisen nimensä kunniallisilta esivanhemmiltaan. Samaa nimeä oli Albertin isäkin koko elämänsä kunnialla kantanut ja vielä lisännyt sen loistoa laajakantoisella elämäntyöllään, ja samaa nimeä kantoi hänen setänsä, hovioikeudenneuvos Hagen Turussa. Mitä sanoisi hänkin, jos Albert nyt heittäisi tämän kalliin perinnön typerien fennomaanien isänmaalliselle tuohialttarille, joka milloin hyvänsä voisi syttyä tuleen loistavien aateliskilpien pelkästä säteilystä…

Aah, hän häpesi poikaansa. Hyvä Jumala, sitä alennusta: olla tohtori Hakalan äiti ja syntyjään vapaaherratar von Weimarn! Ei, se oli liikaa…. Hakala, sehän tuoksahti suorastaan lehmille ja vasikoille…

Albert oli kuunnellut rauhallisena kiihtyneen äitinsä puhetta, ja kun tämä hetkiseksi oli levähtänyt, oli hän rauhallisesti selittänyt, että Hämeessä tehtyjen sukututkimusten mukaan Hagenien suku polveutui neljännessä polvessa Martti Alpertinpoika Hakalasta, joka oli hyväksi tunnettu kylänseppä ja jonka vanhin poika oli ammatiltaan nahkuri, mutta myöhemmin harjoitti suuremmassa määrässä viinanpolttoa ja myi kyläläisille viinaa tehden petoksia ja joutuen useita kertoja lain edessä vastaamaan teoistansa, kuten senaikuisista asiakirjoista näkyy. Mutta niiltä ajoilta oli Hakalasuvun suuri omaisuus peräisin — viinarahoja, kuten niin monien muiden suuret omaisuudet..

Tämä oli professorinrouva Hagenille liikaa; hän purskahti katkeraan itkuun ja sanoi ainiaaksi luopuvansa pojastaan. Albertin oli ollut paha olla, kun hän näin oli pahoittanut äitinsä mielen, mutta hän pysyi sittenkin mielipiteessään. Hän tiesi, että äitinsä kuitenkin katuisi sanojansa, jahka vain ennättäisi rauhoittua.

Maisteri Hagenin esteettistä väitöskirjaa, joka käsitteli italialaista runoilijaa Leopardia, pidettiin hyvänä, mutta lujalle otti, ennenkuin maisteri Hagenista tuli tohtori Hakala. Yliopiston professoreissa näet nosti tämä nimenmuutos pahaa verta. Sehän oli kerrassaan häpeämätöntä. Professori Hagenin poika fennomaaniksi. Häneen oli liitetty paljon toiveita, hän oli varmasti kerran saava professorin paikan yliopistossa, niin oli suunniteltu ja ajateltu, sillä olihan hän tunnetusti lahjakas ja lisäksi professorin poika. Mutta nyt tämän skandaalin jälkeen tuli kaikki kyseenalaiseksi.

Väitöstilaisuus oli muuttunut suorastaan huvittavaksi ja jännittäväksi, sillä vastaväittäjä koetti kaikin mokomin löytää mahdollisimman paljon virheitä ja muistuttamisen syitä, joista muistutuksista nuori tiedemies kuitenkin suoriutui kunnialla, saaden vastauksillaan auditorin toisinaan äänekkäästi nauramaan. Lopullista arvosanaa myönnettäessä lienee kuitenkin professorien kesken ollut paljon kiivasta mielipiteiden vaihtoa, eikä arvosana ollut varsin niin loistava kuin mitä väittelytilaisuuden nojalla asiantuntijatkin olisivat voineet otaksua.

Albert Hakala suoritti tohtorintutkintonsa joka tapauksessa, ja hänen äitinsä, joka oli kuolla suruun ja ikävään suuressa asunnossaan Kaivopuistossa, koetti unhottaa koko nimenmuuton ja kutsui poikansa perheineen luoksensa saman katon alle asumaan.

Nyt oli Albert Hakala pienipalkkainen dosentti yliopistossa, mutta varakas kun oli, ei hän ollut palkastansa riippuvainen. Hänelle oli pääasia vain, että hän sai olla nuorison opettajana ja että hän sai läheisesti seurustella nuorison kanssa. Siihen seurusteluun tunsi hän nyt opinnoittensa jälkeen erikoista tarvetta, sillä hän oli huomannut, että elämää ei ollutkaan yksinomaan kammioissa istuskeleminen syviä viisauksia tuoksuvien kirjojen ääressä.

Hän oli vielä tavallaan nuori, hiukset tosin ehkä olivat jonkun verran harventuneet, ja kasvojen ilmeeseen oli tullut jotain väsähtänyttä, mutta joka tapauksessa uhkui hänen olemuksensa elämänhalua ja tervettä, ehkä kuitenkin jonkun verran liian hienostunutta voimaa. Suoritettuaan kandidaattitutkintonsa hän oli parina ensimäisenä vuotena sen jälkeen muka kirjoitellut tohtorinväitöstänsä, mutta todellisuudessa oli se ollut enemmän toimetonta »mukanaoloa». Sitten hän oli kokonaan luopunut kaikista nuorisoharrastuksistaan ja oikein todenteolla antautunut työhönsä. Nyt hän oli valmis, mutta hän oli kuin ihminen, joka todella vielä on nuori ja huomaa, että hänen ainoina auringonlaskuinansa ovat monena vuotena perätysten olleet pergamenttilehtien kellertävät kajastukset ja ainoana metsänrantanansa notkollaan olevat kirjahyllyt, ja hänet valtaa sanomaton kaipaus takaisin nuoruuteen ja elämään. Mutta koska menetettyjä nuoruusvuosia ei millään saa takaisin, niin oli suloista ainakin saada olla lähellä nuorisoa, sillä nuoruus tarttuu niinkuin vanhuuskin, ellei muuhun niin mieleen…

Tohtori Hakala korjaili erään nuoren oppilaansa, neiti Lahja Kaarion, seminaariharjoitusainetta. Estetiikan seminaareihin otti osaa kokonaista neljäkymmentä oppilasta, joista vanhan tavan mukaan suurin osa oli naisia. Aine oli hyvin kirjoitettu; se käsitteli Goethen nuoruudennäytelmää »Die Mitschuldigen», joka on kolminäytöksinen, runopukuinen huvinäytelmä ja toinen säilynyt tekele niistä monista, joita Goethe Leipzigissä-olonsa aikana kirjoitti, mutta jotka hänen oman, ankaran tuomionsa mukaan ovat joutuneet polttoroviolle.

Tohtori Hakalaa huvitti aineen ankaran kriitillinen sävy. Siinä oli niin paljon nuoruudelle ominaista uhmaa ja naiivia itsetietoisuutta. Kirjoittaja arvosteli oikein olantakaisen ylimielisesti ikävää huvinäytelmää, jonka piti esittää yhteiskunnallisia epäkohtia, vaikeita avioliittosuhteita ja ihmisten persoonallista rappiotilaa. Tohtori Hakala hymähti lukiessaan aineesta: »Kun Sophie ja Alcest vihdoinkin tapaavat toisensa kahdenkesken, niin luulisi, että he heti vaipuisivat toistensa syliin, rakastuneita kun ovat, se olisi luonnollisinta, mutta Goethe antaa Sophien pitää pitkän valitusvirren miehensä kunnottomuudesta…»

— Vai niinkö neiti Lahja Kaario tekisi, ajatteli tohtori Hakala hajamielisesti. — Olisiko se hänestä luonnollista, noin vain ilman mitään selittelyjä…?

Hän tuli hajamieliseksi, hän unohti aineen, ja hänen ajatuksensa kiitivät luentosaliin, jossa hän oli noussut omalta paikaltansa kateederista antaaksensa tilaa esiintyjälle, aineen kirjoittajalle. Kaikki on hiljaista, neiti Lahja Kaario seisoo kateederissa ja alkaa lukea hiukan värisevällä äänellä. Hän punastuu korvalehtiä myöten. Tohtori Hakala katsoo häneen koko ajan sivultapäin salaa uteliaana ja tarkkaavaisena. Puna tasaantuu vähitellen neiti Kaarion kasvoilla, ja hänen äänensä, kaunis pehmeä äänensä käy varmemmaksi… Hän ei kuuntele mitä neiti Kaario lukee, vaan hänen ajatuksensa kulkevat omia teitänsä:

— Kuinka totta onkaan kansanomainen lauseparsi, että »veri vetää»…

Samassa puhelin helähti. Albert säpsähti ja vastasi puhelimeen. Osakunnan sihteeri, maisteri Vuokatti, kysyi tuleeko kuraattori tänä iltana kokoukseen hiukan aikaisemmin.

— Tulen, kyllä minä tulen, — vastasi hän häiriintyneenä ja asetti pois kuulotorven sekä vaipui omiin mietteisiinsä.

* * * * *

Eiväthän Ebba ja hän olleet onnettomia. Heidän suhteensa oli tuollaista tasaista, rauhallista, ehkä hiukan viileätä ystävyyttä. Itse asiassa he olivat menneet liian aikaisin naimisiin. Rahahuolia heillä ei ollut, mutta Albert ei ollut vielä valmis tohtori, ja hänen aikansa kului liian paljon työssään. Miehen elämässä täyttää sittenkin niin paljon työ, mutta nainen on enemmän rakkausolento ja hänen elämänsä sisällyksenä on rakkaus. Hänen onnensa särkyy, jos siitä rakkaudesta puuttuu rahtunenkaan.

Albertin mieleen muistui aina, kun hän näitä kysymyksiä pohti, Pariisin salongissa näkemänsä Philip Heyl'in maalaama kaunis taulu »Amour et Devoir». Siinä rakkautta janoava nainen polvistuneena miehen eteen kurottaa käsiänsä häntä kohden ja lujalla otteella pitää kiinni hänen vyötäisistään. Mies nojaa veltosti taistellen taaksepäin, hänen kasvonsa kuvastavat tuskaa ja kyllääntymistä, mutta samalla myöskin antautumisen halua. Hän levittää nyrkkiin puristetut kätensä, joista toisessa on kaksi työn ja maineen seppeleeksi kaareutuvaa laakeripuun oksaa. Rakkaus ja velvollisuus, siinä miehen ristiriita…

Kyllähän Ebba ymmärsi, että Albertin piti ahertaa, mutta hän tunsi itsensä kuitenkin yksinäiseksi ja onnettomaksi, sillä hän kaipasi rakkautta ja hyväilyjä. Hänelle ei tuottanut tyydytystä eikä huvia sekään, että hän julkaisemastaan runokokoelmasta »Auringonlaskuja kaupungeissa», joka aikoinaan oli palkittu osakunnassa ja jota hän myöhemmin oli parannellut, oli saanut ystävällisiä ja kehuviakin arvosteluja. Tämä kehoitus ei kannustanut häntä uusiin yrityksiin… Hänellä ei ollut mitään erikoista Albertia vastaan, mutta kuitenkin oli heidän välinsä toisinaan jotenkin pingoittunut ja epäselvä…

Asiat muuttuivat hiukan, kun pikku Annikki syntyi. Aluksi tuntui kaikki käyvän hyvin, heidän elämänsä oli saanut uutta sisällystä, ja he rakastivat kilpaa lastansa. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi Ebbaa taas vaivata sama kuluttava hermotauti, joka lääkärien suureksi ihmeeksi aiheutti asteittaista huonontumista hänen voinnissaan. Aikoinaan verrattain voimakas ja hyvinvoipa Ebba oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi säilyttäen kuitenkin osan alkuperäisessä viileästä kauneudestaan.

Albert katsahti kelloansa, hänen oli jo aika lähteä osakunnan kokoukseen. Tultuansa kadulle alkoivat hänen ajatuksensa askarrella ylioppilasnuorison yhteydessä olevien kysymysten kanssa.

Tuo paljon puhuttu liiallinen ylioppilastuotanto oli luultavasti vähitellen lähimmässä tulevaisuudessa järjestyvä ja tasaantuva. Tosin koulut edelleenkin päästivät keväisin suunnattomat määrät ylioppilaskokelaita suojistansa, mutta elävä kokemus ja monien aikaisemmin yliopistoon tulleitten surullinen kohtalo oli ainakin muutamille nuorille ylioppilaille osoittanut, että kaikkien ei ollut syytä antautua jatkamaan opintojansa. Akateemisen sivistyksen saaneita tuntui jo olevan liiaksi, eikä ylioppilaskaan ollut enää saman arvoinen tekijä yhteiskunnassa kuin ennen.

Paljoa enemmän kuin tämä kysymys huolestutti häntä itse ylioppilasnuoriso, jonka kanssa hän sekä opettajana että kuraattorina oli tekemisissä. Liian vanhanaikainen ja kulunut kait oli tapa syyttää nuorisoa siitä, että sillä ei ollut kylliksi todellisia, jalompia harrastuksia. Mutta tosiasiana se sittenkin pysyi.

Ihanteita, noita kansallisen heräämisen jälkeen paljon puhuttuja ihanteita, ei enää ollut olemassa. Itse jo tuo sana ja siihen sisältyvä käsite oli käynyt nuorisopiirissä merkityksettömäksi ja suorastaan naurettavaksi. Ihanne, se oli jotain lapsellista, hentomielistä ja kehittymätöntä. Jos jollakulla vielä ylioppilaaksi tullessaan sattui olemaan ihanne, niin kyllä hän sai maksaa siitä suuret pettymyksen verot ja haudata sen vihdoin häpeänpuna poskillansa…

Yksinpä raittiusaatekaan, joka yhteen aikaan niin suuressa määrässä oli vallannut ja innostuttanut nuorten mieliä, ei kyennyt enää kokoamaan nuoria sinisen lippunsa alle. Juopottelu ja tapainturmelus oli tavallaan taas jo kasvamaan päin, vaikka se olikin etsinyt itsellensä hienostuneempia muotoja. Eihän nyt enää ollut tapana pitää sellaisia ylioppilasjuominkeja, joissa suurin osa »kuoli» illan loppupuolella, ja pidettiinhän päihtyneenä esiintymistä jokseenkin suurena virheenä. Siinä suhteessa siis käsitykset kyllä olivat muuttuneet parempaan päin, mutta vaikka kaikki nyt kävi hienommin, oli pahe kuitenkin säilyttänyt oman luonteensa, vaikkakin se oli muuttunut salaiseksi. Monet siveyskäsitteet olivat niinikään huomattavasti höltyneet.

Oli ollut aikoja, jolloin monet niinsanotut »perheenpojat» joivat ja elostelivat itsensä ylioppilasaikanaan hunningolle. Näitä haaksirikkoutuneita olentoja varakkaat, hienostuneet kodit kuitenkin viime tingassa omalla voimallansa korjasivat pieniin virkoihin ja pitivät heitä pystyssä, elleivät he olleet täydellisesti rappiolla.

Nykyään sortui suhteellisesti enemmän maaltatullutta nuorta, tervettä väkeä ja kaupungin köyhälistökoteihin kuuluvia ylioppilaita, vaikka vanhemmat, jotka olivat uhranneet viimeisensä, eivät voineet vastalauseetta myöntää tätä ikävää tosiasiaa. Tappiot olivat siksi suuret ja tuntuvat. Niinsanottujen »parempien kotien» lapsia sortui vähemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että he todellisuudessa kerta kaikkiaan muodostivat niin pienen osan nykyisestä opiskelevasta nuorisosta eivätkä siis sortuessaankaan voineet parhaimmalla tahdollansakaan näkyä pinnalla niin hyvin kuin enemmistö…

Olihan maaseudun nuorisossa ja kaupunkien varattomissa äärettömät määrät kunnollisia, lujia luonteita, jotka menestyksellä kestivät siirron ruumiillisen työn tekijöistä henkisen työn tekijöihin, mutta tappiot olivat sittenkin liian tuntuvat.

Ylioppilaat olivat veltostuneita. Sitä ei voinut kieltää totuuden nimessä. Harrastettiinhan osakunnissa kylläkin innokkaasti kotiseutututkimusta ja kansan sivistämistä kansanopistoaatteen perustalla ja ryhdytyinhän sitä toisinaan sangen huomattaviinkin sekä tieteellisiin että kaunokirjallisiin julkaisuyrityksiin, mutta siihenpä ne harrastukset loppuivatkin. Se ei enää ollut kylliksi. Sivistyneeltä, valveutuneelta nuorisolta saattoi ja sopi odottaa enemmänkin…

Albert tiesi vallan hyvin, että hän asemassaan osakunnan kuraattorina olisi voinut saada osaksensa paljon enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä, jos hän olisi suostunut pitämään suurisanaisia, kauniita ja onttoja juhlapuheita vanhaan totuttuun tapaan. Puheita, joissa olisi ylistetty aina ihailtavaa nuoruutta ja sen mukana itse nuorisoa, valveutuneena, innostuneena »maan toivona». Mutta eihän hän kehdannut valehdella heille vasten kasvoja, hän rakasti ja kunnioitti heitä liian paljon esiintyäkseen niin. Viisaimmat ja rehellisimmät olisivat kuitenkin huomanneet hänen sanojensa onttouden ja kauneuden verhoaman valheen…

Hän oli harvoin käyttänyt asemansa tarjoamaa tilaisuutta ja moittinut nuorisoa sen saamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Mutta siitä huolimatta oli hänelle tuotu terveisiä ja kysytty: — Mitä heidän tulisi tehdä, jotta löytäisivät armon kuraattorin silmien edessä? Hän aina vain moitti ja veti alas, mutta mitä positiivista hänellä oli annettavana heille?

Siihen kysymykseen ei tietenkään ollut helppo vastata. Hän oli usein sitä miettinyt. Hän oli vastaava siihen kerran, mutta nyt hän vain muokkasi maata sitä tilaisuutta varten.

Tänä iltana hänellä oli tilaisuus puhua, sillä varsinaisen virallisen kokouksen jälkeen hän oli sihteerin kanssa järjestänyt pienen illanvieton osakunnan kauniissa huoneistossa, ja hän päätti esittää nuorisolle muutamia ajatuksia, joita hän näin kulkiessaan oli mielessänsä järjestellyt…

III

Tuomari Eemeli Katajisto kulki vieläkin kuin kuumeessa, vaikka siitä keväästä, jolloin hän oli tutustunut Martta Hageniin, oli kulunut jo kesä ja oltiin syksyssä…

Hän, joka itse oli lihavahko ja hartiakas mies, oli aina ihaillut pientä naista. Nainen oli hänen unelmiensa kaunein kangastus, ja hän oli aina itsellensä myöntänyt, ettei hän pääse mihinkään elämän ristiaallokossa, ellei naisen pieni käsi tartu hänen lihavaan, hiukan punoittavaan käteensä ja johda häntä onnellisesti läpi elon myrskyjen.

Hän tunsi voimansa. Se oli suurempi ja pyörryttävämpi kuin hänen oman maakuntansa suurimman kosken kurimus. Hän tahtoi seistä sinä vankkana puuna, jonka ympärille elämän suloisin viiniköynnös naisen hahmossa täyteläisine rintoineen kietoutuu ja rusoisilla huulillaan juottaa hänelle rakkauden hekumallisinta viiniä…

Hän rakasti pientä naista, jonka piti olla samalla kertaa heikko, mutta viekkaudessaan ja viisaudessaan voimakas ja ruumiiltaan notkea kuin villikissanpenikka täynnä temperamenttia, luonteen tulisuutta ja tunteen hehkua niinkuin keitetty punaviini…

Ja nyt, viime keväänä, hän oli vihdoinkin löytänyt sellaisen naisen.
Hän oli se oikea.

Tuomari Katajisto taisi todella olla hiukan kuumeessa, sillä niin hänen päätänsä poltti, vaikka saattoihan siihen osaltansa vaikuttaa viimeöisistä juomingeista johtuva kohmelokin.

Mutta siitä huolimatta hän oli sittenkin tyytyväinen. Hän oli aina pitänyt ihanteenaan omistaa rakastajattaren, jota kehtaisi näyttää ja joka olisi hiukan siihen tyyliin kuin hän oli kuvitellut niiden olevan suuressa maailmassa. Tosin Martta Hagen oli hiukan liiaksi oikuttelevainen, mutta hänhän oli taiteilija ja sitäpaitsi tuollaiset oikut ne vain virkistivät ja tekivät rakkauden joka kerta uudeksi ja intresantiksi…

Eikä ollut suinkaan mikään skandaali esiintyä taiteilijatar Martta Hagenin seurassa. Ensinnäkin hän oli oikeastaan perhetyttö ja toiseksi hän oli tunnettu tanssijatar ja soma, joskaan ei erityisen kaunis, operettidiiva, jonka koko kaupunki tunsi.

Hänellä oli todella täysi syy olla tyytyväinen rakkautensa esineeseen, sillä moni häntä paljoa paremmassa asemassa oleva nuori herra näkyi kadehtivan hänen menestystänsä naismaailmassa. Olihan Martta Hagenilla tosin hiukan muutakin mainetta kuin vain taiteilijatarkuuluisuutensa, mutta mitäs siitä, se oli vain toisten taiteilijoiden kateutta ja parjausta…

— Oli miten oli, — ajatteli hän ja pöyhi suurta, mustaa tukkaansa. — Hän on joka tapauksessa rakastunut minuun, ja siinä on minulle kylliksi. Juuri hänen kaltaistaan olen aina uneksinutkin, sillä miksipä ei minulla voisi olla yhtä loisteliasta ystävätärtä kuin monilla muilla, jotka eivät ole yhtään parempia kuin minäkään…

Tuomari Katajisto sytytti pienen, hyvältä tuoksuvan sikarin ja asteli rauhallisesti huoneessaan edestakaisin.

Se se vain on harmillista, että minun pitää olla niin saamarin köyhä — ajatteli hän kulkiessaan. — On se isäukkokin aika otus, istua kököttää siellä maalla kaikkien kohojen ihailtavana ja johtaa niiden typeriä kuntakokouksia. Niin no, eiväthän ne kaikki nyt niin kohojakaan ole, mutta saamarin rahanahneita ne ovat kaikki järjestänsä ja ne ovat huonoa seuraa isäukolle, joka on itse lihaksi tullut kitsaus…

Oli se huono tikki, ettei sen isäukon kanssa voinut sopia. Mitäs siitä, jos vastoin sen tahtoa lähdinkin opinteille, sillä olenhan minä onnistunut ja loistavasti suorittanut tutkintoni. Saisi olla ylpeä pojastaan, joka on tuomari. Mokomatkin periaatteet. »Herrakuume», mitä tyhmyyksiä se on, noita sosialistien keksintöjä? Jos kaikki jäisivät maalle multaa ja lantaa tonkimaan, niin mistä Herran nimessä kansa sitten saisi pappeja ja tuomareita, sillä eiväthän herrain lapset kelpaa kuitenkaan muuhun kuin hyviä palkkoja nostamaan, minkä senkin ne usein tekevät kasööriensa kautta…

Sitten hän pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvaansa siinä.

Jaa-a, ei se ole hullumpi, täydellinen gentlemanni, johonka hienot naiset ja taiteilijattaretkin rakastuvat. Ei kukaan, ei edes piru helvetistä, voisi arvata, että tämän pojan pappa on turpeenpuskija maalta. Yhtä puuttuu, yhtä puuttuu… sitä saamarin rahaa. Jos rupeaisi tekemään — ajatteli hän leikillä ja pyörähti koroillaan ja jatkoi hymyillen kävelyään.

Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita hän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä, että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä. Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin härkä.

Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen. Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja… Äkkiä hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta puutetta… Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa paksuun tukkaansa…

Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty jättiläismunan muotoinen muhvi.

Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.

— Nyt jo kotona, eikö teillä ollutkaan harjoitusta?

— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja koetti hellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen maalattuun, miltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään poskeensa.

— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että saat tukkani ja hattuni epäkuntoon?

— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja päästi otteensa suudeltuaan Marttaa suulle.

— En, jestas sentään, vaikka sietäisi sitä ollakin, mutta kuinka niin?

— Sinähän tuoksut viinille?

— Mutta onhan se luonnollista.

— Mitenkä? Sinä oletkin siis ollut viftillä?

— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut harjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy minun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö sinä? Kuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa, se samppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-aika, ja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit usko minulle velaksi.

Eemeli joutui hännillensä.

— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei ole.

— On sinulla, anna pois!

— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.

— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja veti hänet sohvaan viereensä istumaan.

— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire, minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt, minun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna nyt.

Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen, tummaan tukkaansa.

— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!

— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö. Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan…

Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen nenäliinaansa.

Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla sekä nuhdellen että pyytäen:

— Kulta!

— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin leipäni, — hän itki ääneen.

— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen, sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.

— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen! riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.

Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.

— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka hoitamiseen olin ne varannut.

Mutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.

— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja epäonnistut huomenna täydellisesti.

Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä.
Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.

— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta tylysti.

— Et sinä ole julma, minä vain laskin leikkiä, ota nyt, kultani.

Martta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan suurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä kaikenlaisia kiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän nousi, järjesti tukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan puuteria kasvoihinsa ja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.

— Hyvästi.

— Joko sinä menet?

— Minulla on kiire, minua odotetaan.

— Minä tulen mukaan katsomaan kenraaliharjoitustanne.

— Ei, ei se sovi, sillä sinne ei päästetä ketään asiaankuulumatonta.

— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut päästävät, minä vaikka lahjon vahtimestarit.

— Ei, sinä et saa tulla.

— Miksen?

— Sillä minä niin hermostun sinun läsnäolostasi.

— Se ei ole totta. Minä tulen.

— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas tuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa minua. Minä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja rohkeutta.

— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta kuinka kauan sinä viivyt?

— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni. — Hän heitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja sai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen takia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle, jossa hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä eräs lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen mukaan lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti osakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka Martta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan vekseliinsä.

IV

Kun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä virallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti muutamia laulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.

Osakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse asetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka aikoi tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi ja samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa, tammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori, tohtori Hakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä samaisen pöydän takana.

Kuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle, jolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin kanssa heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin. Ainoastaan sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin toisella puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.

Esitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta kuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja levollisina. Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat selvästi, että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori ja kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori kiitettyään esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa edellisen johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit käyttivät ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua asian periaatteellisesta puolesta.

Tuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut hermostuneesti lihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella, sillä hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä hän mahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa markkaa. Mutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien tavallaan epämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka vekselit nuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat vekselien luonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa tulee, pyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei uhkaavalla äänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti todistaa sen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja heitti häikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja kaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.

Hänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen luonnetta ja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten ominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä varmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen vaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin rikkaan ihmisen ainainen tylsä rauha…

Hän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet epämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen aiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin oli niin hermostunut ja huonolla tuulella.

Vanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston rahahuolet ja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui vekselisysteemiin, eivät voineet pidättyä aina silloin tällöin äänekkäästi hymähtämästä. Mutta tämä vain kiihoitti tuomari Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin hyökkäyksiin…

Seurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni osakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia kappaleita, ja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti voimakkaan runon »Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä mainitsematon osakunnan runoilija oli kirjoittanut. Runo oli sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.

Tohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä pidättäen tätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia, joita hän oli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.

Runossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika, jolloin luonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat toisiansa. Ei mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan, ja kaikki kodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut salpoja tai lukkoja…

Jokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun kertomaan aikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta ajasta ja pilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on…

Runoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka kaikki taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin jumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa uteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan raotti kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla tästä lippaasta yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan kauhistuksestaan viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän onnen kultainen toivo…

Tulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle toivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden iäinen kaipuu.

Mutta mitenkä oli tulevaisuus toteutuva?

Ihmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata, epäitsekästä työtä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi. Ihmisten tulee kilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen ihanteiden vararikosta pelastaa rakkauden työt…

Silloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat menneisyyteen, mutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden, jonka yllä ei välky miekka, vaan työhön joka aamu herättävä aurinko, on koko maa, ja silloin on kultainen aika…

Tohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti Kaarion elävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan säpsähti, kun kättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun hän silmäili ympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä uteliaasti. Hän nolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..

Tohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän matkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen runollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen puheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia, olisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä juhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti sanottavansa.

Suurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen kasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä nurkkauksesta kuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori tuli puheessaan, sitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja tyytymättömien johtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta kuraattori puhui rauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen oikeudekseen ja velvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä olevaa nuorta, voimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon kauniita toiveita ja lupauksia.

Puheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja virallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria puheesta ja kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta. Syntyi hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi puheenvuoroa.

Tuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti kuraattoria siitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin yksipuolisen mustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä terävän puheensa, nauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin voittanut, vaikka kyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että vielä yksi tällainen voitto, niin hän oli hukassa…

Kokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä, että oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli ollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti kello kolmeen aamulla.

* * * * *

Albert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa ja lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia päin, vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja ajatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon häntä kohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja Katajiston suhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin, eivät seurustelleet toistensa kanssa.

Suuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua Pohjoissatamaan, jonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta väkeä. Kadut olivat miltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja katulamput olivat edelleenkin tummia ja niukkavaloisia.

Muutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan sinimaalia pois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen kupeita näkyi kirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui esteettömästi ja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen alle hehkuvia, säteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä taikka kaikkinäkevää Jumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta kipsistä tehtyinä. Elettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa, ja vain nämä tähdet valvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet peittivät taivaan…

Tänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa olevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut, olivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit kulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille pimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili verkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten loistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin Belsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli hurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä ylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta…

Mieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa Kaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti merelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen yksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti tuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä…

* * * * *