Produced by Tapio Riikonen

KOHTALOONSA KOMPASTUNUT

Kirj.

Akseli Järnefelt

Helsingissä 1899,
Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.

I.

Matkustelin ulkomailla silloin, kun tutustuin Tauno Tavastiin.

Levoton luontoni oli ajanut minut liikkeelle ja karkoittanut kotimaastani sekä kiidätti sitte ympäri Euroopan, kaupungista kaupunkiin. Vanhempani olivat kuolleet, ja omakseni oli jäänyt hyvä perintö. Tempasipa kuolema minulta elämäni unelmankin, nuoruuden rakkauteni esineen. Tuolla rakkaalla haudalla myös iloni hautasin. Niin jätin virkaurani ja keski-ikäisenä miehenä, elämän toiveissa murtuneena koetin oudoissa oloissa kaihoani tyrehyttää.

Juuri kun luulin jossakin päässeeni taas tuntemaan nautintoa elämästä, pakotti ikävä muuttamaan toisiin oloihin, ja se tätä leikkiä kujeili kanssani lakkaamatta. Niin olin kulkenut Eurooppaa ristiin rastiin viihtymättä kauvempaa yksillä tienoin.

Välistä kiertyi muistoni maille kotiseutu, lapsuuteni aikaisemmat elenteet, ne ajat, jolloin ei vielä mikään tuska rintaani repinyt, jolloin kotipellon pientareita muiden yhdenikäisten kanssa piehtaroitiin. Oi hauskat lapsuuden ajat! Mutta sen kipeämpi oli niiden surullinen loppu. Siksipä kun muistot yksinäisyydessä pyrkivät esille, ne levottomuutta lisäsivät. Silloin oli sydämmeni särkyä enkä matkoillani lohdutusta löytänyt. Kumminkin ajatukseni kantautuivat niihin vallattomasti eikä minulla ollut kykyä niitä karkoittaa pois. Pikemminkin, kun tapasin jotakin kotimaan oloja muistuttavaa, takerruin siihen kiinni, en tiedä minkä voiman valtaamana.

Sellaisessa ristiriitaisessa mielentilassa istuin taas muutamana iltana rautatievaunussa matkan teossa, kuten tavallista.

Oudon kaupungin olin jälelleni jättänyt, ja tuntemattomia seutuja kuletti kiivas kyyti. Hämärä antoi vauhtia tuskallisille tunteille. Vaikka pitkällinen matkusteleminen ja vieraissa viivyntä oli kokenut tunteita turruttaa, niin sittenkin kolkkous rinnassa kojotti.

Koetin ponnistaa ajatuksiani oleviin oloihin ja joutaviin jokapäiväisyyksiin. Mittasin seinän korkeutta ja katselin savun hulmuamista ikkunan takana. Jos seutu, jota kulettiin, olisi ollut vaihtelevampaa, ehkä se olisi karkoittanut mustat mietteet. Mutta yhtä ja samaa yksitoikkoisuutta! Ikävä alanko pakeni toisen yhtä ikävän tieltä. Toivoinpa, että olisi ollut kupeella kumpaisellakin juhlallista kuusikkoa, lehteviä vaaroja tai siintäviä vesiä, olisihan se toki toista ollut. Mutta niitä ajatellessakin kotimaan muistot vaan juoksuttivat mielen synkempiin sokkeloihin, ja kipeämmin kaihottivat. Ajattelin, että onni olisi, jos ihminen toisinaan voisi tylsittyä kokonaan, tai pitää siian surutonta mieltä, aallon ahvenen onttoa ajatusta.

Väsyttyäni miellyttämättömiin maisemiin silmäilin matkustajia samassa vaunuosastossa. Useimmat istuivat totisina ja äänettöminä. Matka näkyi ikävästyttävän, hiiren hiljaisuus harmittavan. Muudan äiti pajatti ensin pikku poikansa kanssa, vaan sitte pienokainenkin painautui nukkumaan. Tuskallinen mielentila ilmeni kaikissa.

Erittäinkin erään, siinä aivan vastapäätäni istuvan herrasmiehen kärsivällisyys näkyi kerrassaan loppuneen. Hän ummisteli silmiään ja taas hiukan raotteli, koki heittäytyä hervottomana selustinta vastaan, vaan ei niinkään näyttänyt hyvä olevan. Kohenteli jalkojaan ja vuorotellen ristitti niitä, vaan levottomuus lisääntyi. Hänen käytöksensä herätti pian yleistä huomiota ja jotkut huvia etsien tarkastelivat hänen ähkyröimistään.

Minäkin silmäsin hänen eleitään, ja se tuotti jonkunlaista tyydytystä. Osaa sitä ihminen nauttia toisen tuskistakin, varsinkin silloin kun itsekin kärsii.

Hän näytti hienolta herrasmieheltä, ehkä hiukan elähtäneeltä. Ei puvusta eikä ulkonäöstäkään voinut päättää mitä kansallisuutta hän oli, vaikka aikani kuluiksi olin matkustellessani myös huomioita tällä alalla koettanut tehdä. Huoleton näytti hän olevan puvussaan, joka kyllä muuten oli moitteeton. Kasvoissa kiintyi huomio ensin omituisiin silmiin. Ne olivat syvälle painuneet ja lasimaiset, kumminkin niistä loisti kumma, melkeinpä hurjamainen katse. Otsa oli korkeanlainen, vaan huomattavasti luisu, kulmakarvat vähän viistossa ja sen takia silmätkin näyttivät hiukan olevan tuossa asemassa. Tavanmukainen pujoparta, typistetty ja sileästi suipossa. Kasvot olivat kalpeat ja kuvasivat suuria kärsimyksiä. Melkein näytti hän kammottavalta siinä hermostuneessa, tuskallisessa tilassaan.

Pelko pakotti minua hiukan peräytymään, ja vasta syrjempää rohkenin vapaammin tarkastella outoa miestä. Levottomuus yhä lisääntyi, ja vähitellen aloin arvella, ettei pelkkä matkan ikävyys eikä siitä syntynyt kärsimättömyys voinut yksinään noin armottomasti vaivata ja viskellä ihmisparkaa. Ehkä oli hän ryöväri, murhaaja, jota paha omatunto vaivasi. Eli ehkä oli muukalainen, suruja kokenut hänkin, ja katkerat muistot raivottarina ajatuksissaan riehuivat.

Hän näytti pelkäävän omaa itseään ja lieneekin tuskallisimmat hetket viettänyt yksinään ajatuksiensa kanssa. Niinpä noita tuntui hän kammoavan ja väkipakolla koetti riuhtaseutua todellisuuteen. Mutta vaikeata se vaan oli. Ja viimein loppui kärsivällisyys kokonaan. Vielä kerran koetti ilmisissä aivan kuin työntämällä työntää pois luotaan turmiollisia tuumailuja. Kun ei se onnistunut, niin päästi hän sydämmensä pohjasta äärettömän katkeruutensa kevennykseksi tuskan huudahduksen, sanan selvän — suomenkielellä.

Kaikki vaunussa matkustavat käsittivät mutkattomasti tarkoituksen, vaikkeivät itse sanaa ymmärtäneet. Kauvan kaikui se heidän korvissaan ja osoitti, että se se oli näytöksen loppupamaus, pommi, joka kotvan sihistyään viimein räjähtää ja särkee lisän kanssa sen, mitä oli aikomus murtaa.

Mutta minä höristin korviani. Suomalainen! Mikä oli lähettänyt kansalaisen vieraaseen maahan tuskittelemaan ja kiroilemaan ahtaassa rautatievaunussa? Onneton, kuinka kovat kärsimykset sinua mahtanevatkaan ahdistaa! Tuliset tuskasi eivät liene vähäiset, kun ne noin ankarasti pyrkivät ulos pakkautumaan. Sydämmesi lienee kipukattila, jossa kaikki maailman murheet kiehuvat ja viimein paisuvat yli reunojen.

Minä koetin lähetä onnetonta maalaistani. Yrittelin päästä puheikkain hänen kanssaan. Salaman leimahdettua ja ukkosen jyräiltyä tuntui ilma hänen sisällään raitistuneen ja puhdistuneen. Tyynenä istui hän kyynäspäät polvia vasten, kädet kannattaen päätä, joka oli eteen kumartuneena.

— Oletteko suomalainen — Suomessa syntynyt? kysyin minä äidinkielelläni.

— Olen, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti.

Hän näkyi kumminkin hämmästyvän, vaikka koetti sitä peittää. Silmät kuvasivat kummastusta ja synkästä elottomuudestaan kirkastuivat kostuakseen sitte taas entistä enemmän. Mutta pitempiin puheisiin vältti hän tarttumasta. Odottamaton tuttavuus huomattavasti huvitti häntä, vaan luontainen jörömäisyyskö vai mikä lienee hänet noin kolkkona ja kuivapuheisena pitänyt. Minä siirtäydyin penkilläni lähemmä, vaan hän puolestaan peräysi saman verran. Esittelin itseni ja silloin sain vastauksen.

— Dunsten.

— Tavast.

Ja niin olimme me tuttavat. Mutta keskustelua ei tahtonut syntyä. Vastaukset hän antoi niin lyhyet ja välttelevät kuin mahdollista. Olisin halunnut tietää jotain hänestä ja myös keskustella yhteisestä kotimaasta, mutta puheen johtaminen sinnepäin teki keskustelusta lopun. Kaupungin nimen, jossa viimeksi oli viipynyt sain tietää, ja matka tuntui olevan samaan mihin minullakin.

— Joko kauvankin olette oleskellut ulkomailla?

— Kauvan, useita vuosia.

— Kenties asuttekin tässä maassa?

— En.

— Lienette jollakin stipendillä vaiko vaan huviksenne?

Huvikseen kuului matkustavan. Tätä sanoessaan katkerat, muka hymyilyn piirteet varjostuivat suupieliin.

— Koska aijotte takaisin palata kotimaahan?

Ei tiennyt sitä. Sitte koetin minä johtaa puhetta kotioloihin ja sukusuhteisiin, vaan niistä hän ei tahtonut keskustella. Ynseänä siirtyi hän syrjemmäksi, ja tuttavuutemme yritti loppua siihen.

Mutta minä en tahtonut heittää häntä vähällä. En ollut huomaavinanikaan hänen vastenmielisyyttään seuranpitoon ja tein vähä väliä kysymyksiä. Suutuksissaan minun tunkeilevaisuuteeni ei hän ollenkaan salannut kärsimättömyyttään.

Juna vihelsi, ja saavuimme määräpaikkaan. Minä kun olin outo ensikertalainen kaupungissa ja hän sitä vastoin usein käynyt, niin pyysin päästä hänen kanssaan yhdessä etsimään asuntoa. Sangen vastenmielistä näytti hänestä olevan myöntyä tuohon, vaan ei kuitenkaan hennonnut kieltää.

Ja niin lähdimme me yhdessä ajamaan komeasti valaistuun ja väkeä vilisevään kaupunkiin.

Kohdata kansalainen vieraalla maalla muukalaisten keskuudessa ei tunnu aivan vähäiseltä hauskuutukselta, varsinkin niinä aikoina kun koti-ikävä ja selittämätön kaipuu tekee olon ulkomailla liian yksinäiseksi. Minä ainakin olin hyvin huvitettu ja iloissani odottamattomasta tuttavuudesta. Minä tunsinkin, että omaa suruani en nyt niin tullut ajatelleeksi. Se hetkinen vastenmielisyys, minkä vaikutuksen minuun alussa teki Tavastin kolkko kasvojen ilme, pakeni pian, ja minä koetin vaan etsiä keinoja, miten voisin jatkaa tuttavuutta kauvemminkin. Mutta hänpä ei näyttänyt ollenkaan pitävän seurastani.

Mikä mahtoi hänellä olla, miksi karttoi hän keskustelua kotimaasta ja itsestään, miksi vältteli kansalaistaan, joka myöhemmin lähteneenä kentiesi olisi yhtä ja toista voinut kertoa yhteisistä tutuista tai ainakin kotimaan oloista? Jotakin salaperäistä siinä oli, ja se nosti minussa suurinta uteliaisuutta.

Kärsinyt hän oli paljon, siitä minä olin varma. Se levottomuus, millä hän rautatievaunussa herätti yleistä huomiota, saattoi äkkiä jäykistyä mitä kankeimmaksi tyyneydeksi. Toisinaan voi hän kuin kylmä kiviveistos tuijottaa pitkiä aikoja yhteen kohti jäsentäkään liikuttamatta, sillä aikaa kun sielu matkusteli, missä lieneekin avaruuden äärillä. Olin tekevinäni hänestä sen havainnon, ettei kaikistellen henkikykyjen toiminta ollut aivan säännöllinen, välistä näin hänessä melkein mielenvian oireita.

Myöskin tein havainnon, että hän synkkämielisyytensä pahimpina hetkinä oli itsemurhan aikeissa. Matkatamineittensa joukossa oli hänellä nuoran palanen, joka oli silmukalle solmittu. Erään kerran kun äkkiä tulin hänen luokseen, oli hän hyvin epäilyttävästi käsittelemässä revolveria. Nähtyään minut sukelsi hän sen nopeasti taskuunsa. Mutta ei hän ollut vihastuksissaan minulle odottamattomasta häiritsemisestä. Päinvastoin nousi hän iloisena ylös ja näytti hyvin kiitolliselta, aivan kuin olisin pelastanut hänet.

Tämäkin teki sen, etten tahtonut jättää hänen seuraansa. Vaikka hän ei muuten näennäisesti pitänyt seurastani, alkoi hän kumminkin vähitellen tottua minuun, ja muutamien päivien perästä keskustelu yleisistä asioista luisti helposti. Yhdessä kävimme me katselemassa taidekokoelmat ja muut merkillisyydet. Hän näytteli ja opasti minua. Hyvin tottunut ja asian tunteva näkyi olevankin.

Mutta keskustelua en saanut hänen omiin elämänkokemuksiinsa johtaa.
Silloin muuttui hän paikalla synkkämieliseksi ja jöröksi.

— Kovia kärsimisiä ja tuimia kohtalon iskuja on minulla ollut, myönsi hän jo kyllä, mutta ei ruvennut lähemmin selkoa tekemään. Uteliaisuuteni kiihtyi vaan sitä mukaa kun ystävyyteni häneen lujittui. Mutta ei ollut toivoakaan saada selitystä arvoitukselle. Itseäni en suurin ajatellut, niin olin häneen kiintynyt. Ja mitäpäs ne minun vähäiset kärsimiseni olisivat hänen rinnallaan —

Eräänä aamuna, kun olin aikeessa astua huoneestani hotellissa käytävän läpi hänen luokseen aamutervehdykselle, oli hän matkatamineissa ja laukku kädessä. Kun minä kummastuksissani kysyin, mikä oli aikomuksena, selitti hän matkustavansa pois, toiseen kaupunkiin.

Siis hän yritti paeta minua! Ei ollut mitään edeltäpäin koko matkasta virkkanut. Meillähän oli sillekin päivälle edellisenä iltana oma ohjelma jo laadittu. Minä sanoin lähteväni nyt hänen matkaansa, jos vähän odottaisi. Hetken hän epäröi, mutta ynseänä läksi kumminkin, ilman hyvästiä, ilman kädenpuristusta.

Nyt aloin ymmärtää häntä hiukan. Hän pelkäsi minua, pelkäsi sitä, ettei elämänsä salaisuutta jaksaisi kauvemmin minulta pitää. Helpommin luulin nyt tajuavani muutamia kohtauksia viime päiviltä. Hän oli ollut tavallista levottomampi ja epäillyt enemmän itseään. Ja muun ei kai luullut auttavan kuin kiireellisen paon.

Nyt jos koskaan piti minun pysyä hänen seurassaan. Katsoin sen velvollisuudekseni, kun näytin olevan hänen ainoa ystävänsä. Muutenkaan en tiedä mikä tenhovoima lienee minua kiinnittänyt häneen. Niitä on noita kummallisia mielijohteita aina ihmisillä. Eikä niitten alkusyytä monestikaan tiedä.

Minulla vaan oli vastustamaton halu työntyä hänen matkaansa, ajaa yhdessä ainakin siksi kunnes pääsisin osalliseksi hänen varmaankin surullisesta elämäkertomuksestaan ja ystävänä ehkä voisin häntä hiukan auttaa. Kaiketi oli minulla hieno, hämärä aavistus siitä, että tuo kummallinen mies, joka näytti niin synkältä ja pelottavalta, oli kokenut samoja kärsimyksiä, tuntenut samoja tuskia kuin minäkin, ja vielä suuremmassa määrässä. Hänen elämänlankaansa kehrätessään lienevät kohtalon korkeat jumalattaret kerrankin vallattomina kisailleet, koskapa lanka tuntui paikoin liian hienoksi ujuneen, paikoin painuneen solmuille ja sykkyröille. Niin ainakin minä ajattelin.

Ja nuo hienonnukset, solmut ja sykkyrät ne minun piti saada tietää. Siihen olinkin ollut aivan pääsemäisilläni, mutta hän nyt noin äkkiä luiskahti käsistäni.

Minä valmistauduin kuin hengen hädässä lähtemään jälestä. Asemalle tultuani ja lähtevän junan vaunurivejä sivuuttaessani näin hänen istuvan eräässä osastossa. Samalla näin myös hänen kahtalaisen katseensa, jota en oikein osannut selittää oliko se harmin vai ilon ilmettä.

Juna oli aivan liikkeelle lähdössä. Minä hyppäsin matkaan, ja niin olin taas matkaamassa hänen kanssaan.

* * * * *

Enkä minä häntä hevillä heittänyt. Minne hän meni, sinne minäkin. Ja ajan kuluttua luulin jo saaneeni hänen luottamuksensa ja ystävyytensä vallatuksi.

Kumpikin olimme kodittomia kuin taivaan linnut ja rauhattomia kuin kuolleitten sielut. Aikaa oli meillä summamäärältä ja lääniä laajalti. Halusimme kumpikin elää vaan päiväkseen, unhottaa oma entisyytemme, upottaa se syvyyteen, josta se ei enää milloinkaan nousisi rintaa repimään ja sydäntä syömään. Mutta sitä ennen piti minun välttämättä tietää mitä hän halusi hukuttaa, että olisin saanut olla siinä apuna.

Sitä lienee hänkin vähitellen ajatellut. Epäluulo ja salaperäisyys hiljoitellen häipyi. Minä vakuutin hänelle ystävyydestäni ja koetin voimieni mukaan ottaa osaa kärsimyksiinsä. Hän ymmärsi rehellisyyteni.

Kun hän milloin yritti tulla synkkämieliseksi, ehätin minä karkoittamaan sitä teeskennellyllä iloisella puheella tai uusilla matkaehdotuksilla. Välistä se ei luonnistunut, varsinkin kun hän oli herkkä huomaamaan väärää väriä äänessä kokkapuheita keksiessäni. Mutta usein hän myös jälestäpäin tarttui käteeni ja sanoi: "Kiitos!"

Eräänä iltana — silloin oli tavattoman sateista ja ränsyistä — oli hän entistä alakuloisemmalla mielellä. Hän oli mailmanmanaajatuulella ja tyytymättömänä kaikkeen oloon ja elanteeseen. Meillä oli ollut aikomuksena taas muuttaa majaa, mutta sään sopimattomuus oli tullut esteeksi. Mikä sitä semmoisessa ilmassa matkan tekoon! Satoi kuin turkinhihasta, aivan kuin taivas olisi ollut auki. Akkunoitakin pitkin ulkopuolella vesivirrat valuivat. Ja kun milloin vedentulo lakkasi vähemmäksi, rynkäsi tuima tuulispää isojen kivikartanoiden komeroihin, jotka härnäsivät sen surkeasti vonkumaan. Minä istuin hänen huoneessaan — omani oli seinän takana. Hän istui akkunan ääressä ja äänettömänä katseli ulos mustaa pimeyttä. Kasvot vaan väliin värähtelivät ja osoittivat elon merkkejä. Näytti siltä kuin ihohiiri olisi ne saanut liikkeeseen vaan kukatiesi olikin se rinnan polttava tuska —

En ollut minäkään puhetuulella. Se tavallinen haikea kaihomielisyys, joka tuommoisina ikävinä iltoina ahdistaa, ei antanut minullekaan rauhaa. Nojasin tuolin selkää vastaan ruumis jäykkänä. Sieluni se matkasi omia maitaan eikä antanut kahlehtia itseään. Se pistäysi ensin lapsuuden kotiin, siitäpä — hautausmaalle ja lopuksi pysähtyi hänen hautakummulleen, paikalle, jossa oli myös onneni, iloni hauta. Siellä viivähti sieluni kauvan, hyvin kauvan eikä olisi sittekään hennonnut lähteä pois. Se olisi halunnut sulattautua hänen sielunsa kanssa yhteen.

Sitä olin aina ennenkin uneksinut, usein ja kiihkoisesti. Ja silloin olin tuntenut kajastusta onnesta sekä siitä hurmautuneena luullut haudatun uudelleen eloon nousevan. Mutta todellisuus, tuo enkeli välkkyvine miekkoineen oli ajanut Aatamin toivottomuuden korpeen, jossa "joka koivu koikkoavi, joka havu hakkoavi". Ihanasta unesta armottomalla tavalla herättyä todellakin masentui mieli ja pyrki araksi.

Ystäväni murjotti nyreissään. Hän oli suutuksissa huonoon säähän, suutuksissa omaan itseensä ja kaikkeen, niin syylliseen kuin syyttömäänkin. Mitä myrkyllisiä mietteitä lienee miettinytkin siinä tuijottaessaan silmiään räpäyttämättä ulos synkeyteen? Toinen kätensä nojasi kelmeätä poskea vasten ja toista kouraansa vaistomaisesti aika ajoin nyrkkiin puristeli, aivan kuin olisi tahtonut lyödä jotakin. Silloin aina pakkautui verta päähän, tummaksi pullistutti otsakulmat ja mustensi hiukan muotoa. Muuten elottomissa silmissä näkyi tällöin enemmälti tuota outoa välähdystä.

Mies oli noiden raivostuspuuskauksien aikana kuin raudasta. Kaikki jäntereet kovottuivat ja jalka näytti olevan valmis potkasullaan murtamaan puhki vahvan lattian. Hän oli kuin jousi jännitettynä viimeisimpään virepykäläänsä, valmiina laukeamaan. Mutta siitä pingoituksesta se vähitellen lauhkeni, voima meltoutui ja hetken perästä kuoli.

Kärsimyksien alainen ystäväni tapasi silloin takaraivoansa ja hierasi sitä hiukan. Pelkäsi kai aivojansa, eikä se pelko suotta ollutkaan. Jo sitä ihminen näennäisesti vähemmissäkin sieluntuskissa järkensä saattaa menettää. Kauheita muistoja hänellä lienee, kun noin vallattomina aivokopassa rynkäilevät.

Minua pyrki taas pelottamaan, kuten aina kun hän tuolle päälle sattui. Sama kammo, mitä tunsin ensi kerralla häntä kohdatessani, valtasi minut taaskin. Kumma ilme kasvoissa synnytti vastenmielisyyttä.

Vasta sitten kun hän rauhoittui täydellisesti, tyynnyin minäkin. Ja kun hän lauhtui lopullisesti, huokasi syvään helpotuksesta ja katsoi surumielisesti minua silmiin, — silloin olin taas sama ystävä, joka pidin päämääränä lievittää hänen tuskiaan.

Mutta silloin tein minä erään havainnon. Mainitsematta on minulta jäänyt, että ystäväni piti paljon absintista, tuosta huumaavasta nesteestä ja monta kertaa oli sillä sulattanut sydämmensä, keventänyt mielensä. Kyllähän siten hankitut ihanat toiveet jälestäpäin pettivät ja katkeroina irvikuvina kouristivat, mutta hermojen turruttaminen väkevällä nesteellä antoi hetkeksi unhotusta.

Absinttilasi oli nytkin hänen vierellään pöydällä, mutta sen rinnalla näin nyt pienen pullon, jossa oli epäilyttävää ainetta. Sen lienee hän tuskan aikana ottanut taskustaan ja hiukan aavistin, mitä siinä pullossa oli. Kun hän oli nyt rauhoittunut eikä nähtävästi ollut käyttänyt pullon sisustaa, en minä hätäillyt. Vaan kyllä olin tarkkaavainen vartioimaan hänen liikkeitään ja valmis tempaamaan myrkyn pois. Myös heitin häneen surkuttelevan, vaan nuhtelevankin katseen.

Hän huomasi tämän, mutta hymähti sitten surullista hymyään ja sanoi:

— Elä pelkää, ystävä! Ei minulla ole rohkeutta. Jokin mahtava voima estää käyttämästä kättäni silloin kun tahtoisin. Tästä elämän kurjuudesta haluaisin päästä, mutta minun ei sallita. Minun määräni ei ole vielä hyvitetty eikä tulisi kuolemallanikaan maksetuksi. Minun täytyy kärsiä, nähdä kidutusta jo elämässä. Raivottaret ajavat minua ja täyttävät kostoansa. Se on välttämättömyys. Minä en voi sille mitään.

— Ehkäpä sinäkin vielä voit saada hoivaa, unhotusta, koetin minä lohdutella.

— Unhotusta en koskaan elämässäni, enkä hoivaakaan ennenkun luonnon järjestyksen mukaan ruumiini riutuu ja henkeni pääsee vapaaksi.

— Niin kauvan kun on elämää, on toivoakin, sanoin minä vastaukseksi hänen toivottomaan päänpudistukseensa.

Hän painoi päänsä alas ja vapisi liikutuksesta.

— Elämälläni minuun itseeni nähden ei ole mitään tarkoitusta enää. Minä olen kuin haaksirikkoinen laiva, joka harhailee elämän merellä tietämättä suuntaa ja ilman päämäärää. Monet muutkin mahtanevat niin matkailla, mutta tuskin kenenkään alus on niin hylyksi joutunut kuin minun, ilman peräsintä, ilman purjeita, ilman mastoja ja ilman kompassia.

— Kerro minulle elämäsi tarina, pyysin minä, kun näin hänen nyt olevan avomielisellä tuulella.

Ja hän nyt oli siihen valmis.

Hyväntahtoinen lukija, käsittele tätä nyt seuraavaa kertomusta myötätuntoisuudella ja säälillä. Silloin on sinulla sama tunnelma, mikä minulla oli ystäväni kertomusta kuullessa, silloin ymmärrät onnettoman ihmissydämmen kärsimykset. Oletko nähnyt aavalla aholla kasvavan nuoren, yksinäisen petäjän? Vapaana on se paisunut, vapaana kasvanut ja iloissaan kohottaa päätänsä taivasta kohti, ehkäpä ylpeänä luullen pilviäkin tapaavansa. Mutta sitte tulee jumalanilma. Salama välähtää taivaalta, iskee tuohon mitään pahaa aavistamattomaan petäjään, katkaisee sen latvan ja kannostakin vielä kiskaisee sälön ydinjuuria myöten.

Niin, sellainen kuva jäi ystävästäni, kun kuulin hänen kertomuksensa.

II.

— Sinä pidät minua kovin onnettomana — alotti ystävä kertomuksensa — ja niinhän minäkin sitä tunnen. Mutta usein myös on ajatukseni ja tunteeni niin turtana, etten käsitä minkäänlaisia tuskia. Ja nykyisin en enää sen onnellisempia hetkiä uskalla toivoa. Oletko kuullut kuinka ihminen ennen kuoliaaksi paleltumistaan rupeaa tuntemaan suloista lämpöä ruumiissaan, ja kylmän vihat ovat tuntemattomia? Niin saatan minäkin usein olla kokemattomana kivuistani.

Mutta olen minä todella ollut onnellinenkin. Oi kun ajattelen syntymäpaikkaani, pientä merenrantakaupunkia Pohjanlahden rannalla! Minä muistelen sitä ja lapsuuteni aikaa kaihomielellä niinkuin ensimmäinen ihmispari lienee ajatellut kadotettua paratiisiansa. Myös minä olen ollut lapsi, iloinen, huoleton, rakastettu ja onnellinen.

Minulla oli suloinen, herttainen äiti, joka maailmassa ei rakastanut mitään niin paljon kuin minua. Hän oli lempeä olento, yksi niitä sieluja, joitten luulisi enkeleinä tähän maailmaan tulleen. Oi sitä armautta mikä oli hänen silmissään, ja hempeyttä kaikessa askartelemisessa! Minä en ole ainoa, joka näin arvostelen. Koko seutukunta tunnusti samaa.

Isäni oli pienestä pojasta oleksinut merillä. Hän oli "sivistyneestä perheestä" peräisin, mutta nuorena koulupoikana oli saanut vastustamattoman halun lähteä merille. Kun ei kotoa annettu tähän lupaa, karkasi hän omin päinsä. Niin hän jo nuorena tottui ja rakastui merielämään. Ensin palveli hän laivapoikana, mutta sitte kykynsä nojalla nousi parempiin paikkoihin ja pääsi jo nuorena perämiehen apulaiseksi.

Luonteeltaan oli isäni omituinen, hetkellisten mielialojensa ja oikkujensa orja. Hänelle saattoi yhtäkkiä pälkähtää päähän mitä kummallisimpia tuumia ja niitä hän äkkipäisyydessään pani täytäntöön. Mutta ne, jotka kaupungissa hänen tarkemmin tunsivat, sanoivat, että tuossa olikin hänen ainoa vikansa.

Hän oli kaunis mies. Rannikkokaupungin neitosten sydämmet tulisemmin sykkivät, kun tuli meriltä "kultatukkainen meripoika", kuten häntä hiustensa värin mukaan kutsuttiin. Merillä kulkevat toverinsa rakastivat häntä iloisuutensa, hilpeytensä tähden, mutta ihmettelivät sitä, että maissa hänen luonteensa hiljaiseksi, jörömäiseksi muuttui. Tätä hiljaisuutta taas muut pitivät hyvänä merkkinä. Meripojat maihin päästyään tavallisesti ovat entistä rajummat, mutta tämä oli poikkeus. Hän oli melkein alakuloinen.

Hän ja äitini olivat olleet lapsuuden tuttuja. Ja äitini rakasti häntä vilpittömästi sekä hänkin oli kieltämättä koko intohimonsa tulisuudella rakastunut äitiini. He menivät naimisiin, ja paria sanottiin hyvin onnelliseksi, kuten minulle vartuttuani kerrottiin. Isä heitti pois merielämän ja päätti ainaiseksi asettua maalle asumaan. Hänen todellinen tarkoituksensa oli tehdä äitini onnelliseksi. Kummallakin oli vähän rahoja ja he ostivat pienen huvilantapaisen talon kaupungin laidassa. Minun äidilläni oli veli, joka oli naimaton ja rikas. Hän omisti sen puolen kaupungin ympäristöä, mihin tuo huvilakin oli rakennettuna.

Onnellisina olivat he eläneet vuoden, toista, kun minä tulin heidän rakkautensa pantiksi. Erinomainen lempeys, mikä oli äitini ominaisuutena, sai oikullisen isänikin viihtymään ja tuntemaan itsensä hyvinkin onnelliseksi. Kummallisia päähänpälkäyksiä sattui hänelle harvemmin. Minun varsin pienenä ollessani oli hän aivan ilman mitään aihetta tehnyt matkan Tukholmaan. Mitään ei hän äidille tai kenellekään siitä virkkanut. Levottomuus kotona oli ollut suuri, mutta pian oli hän palannut ja nolona oli pyytänyt äidiltä anteeksi tekoaan. Toisen kerran oli hän niinikään aivan äkkiä puikahtanut sisämaahan — muka tukkikauppoja välittämään. Muutaman päivän perästä oli hän sieltäkin palannut tekemättä mitään ostoja. Sellainen mielijohde oli vaan osunut hänen päähänsä ja koko tuo matka oli enemmän kuin tahdottomasti tehty. Lieneekö hänet tuollaisiin johtanut jokin herännyt seikkailuhalu vai oliko se vaan joku niitä hämäriä johteita, joille ei mitään selitystä löydy ja joista ihmiselämän moninaisuus on niin rikas? Kussakin ihmisessä on ongelmallisia ominaisuuksia, joita ei ihminen itse eikä hänen seurapiirinsäkään voi käsittää.

Mutta huolimatta näistä kahdesta oikullisesta tapahtumasta ei mikään sumentanut perhe-elämän rauhallisuutta ja hiljaista onnea. Isä oli noiden harhailujen jälkeen vielä herttaisempi, jos mahdollista. Mitään pahaa sanaa ei heillä välissään tiettävästi ollut koskaan. Ja äitini puolesta se olisi ollutkin tuiki mahdotonta. Minä olin heidän yhteinen riemunsa. Isäni harras tehtävä oli opettaa minua kävelemään, ja jokainen edistys lisäsi iloa. Kun jo totuin liikkumaan, sain seurata isää, missä vaan kykenin. Ensin olin hänen hupitoverinaan pihalla ja puutarhassa, missä isä yhtä ja toista askarteli. Sitte jo sain juosta hänen mukanaan kaupungilla, tuossa pienessä ja rauhallisessa sekä siistissä kylässä. Niinpä kävin enolassakin, yksinäisen miehen hauskassa ja hienosti sisustetussa kodissa. Sielläkin opin olemaan kuin kotonani ja tulin rikkaan enon lemmikiksi. Hän oppi minua pitämään aivan kuin omana lapsenaan ja oli äidilleni puhunut, että kun aika hänet jättää, tekee hän minut suuren omaisuutensa perilliseksi.

Aineellisesta toimeentulosta ei vanhemmillani ollut suurin murehtimista, vaikka ei tietysti varoja ollut liiaksi. Enon apua ei tarvittu, jota hän ei kyllä olisi kieltänyt. Menot olivat pienet, ja isäni monenlaisilla toimilla niihin tarvittavat rahat ansaitsi. Puutarhamme oli pääasiallisin tuottaja. Kyllä olisi isäni saanut parempituloistakin tointa, jos olisi meriammatin kokemusta tahtonut hyväkseen käyttää. Myös olisi enoni liikkeestään tahtonut hänelle luovuttaa laivain varustamista koskevan alan. Vaan isä ei siihen suostunut. Satamaa hän näytti pelkäävän ja vältti sinne menemästä. Toverit, jotka tapasivat, moittivat häntä tästä, pilkkasivat, että entinen "tervajakku" on tullut niin merikammoiseksi.

Aivan niin ei kumminkaan ollut asianlaita, että isä olisi itse merta pelännyt. Ei, päinvastoin kaikista päättäen rakasti hän sitä entisellä innolla. Mutta lempielementtiään hän ei katsellut satamasta eikä laivan kannelta. Sen sijaan souti hän usein lahdelmaan kaupungin vierellä, tyyneen ja hiljaiseen. Se oli varsinaisesta satamasta erotettuna niemen kautta. Harvoin meren myrskyt siihen muuten kuin maininkeina vaikuttivat. Lahden suussa oli saari ja se esti tuimat hyrskyt pääsemästä, vaan etenkin myrskyisinä aikoina saaren ja niemen lomitse näkyi mustat aallot vaahtoharjoineen soutavan ohi. Ja siellä se oli se aava meri, jonka rajaa ei näkynyt, vaan sulautui yhteen taivaan kanssa. Missä taivaan ranta, missä meren ääri? sitä minä ihmetellen kysyin itseltäni, kun myöhemmin kasvavana siellä ongiskelin.

Täältä käsin isä merta ihaili. Olen jälemmin ajatellut, että hän ihaili sitä kaiholla, kuten kadotettua nuoruuttaan. Vaan hiljaisesta lahdesta, rauhallisesta kotielämästä ei hän pyrkinyt pois. —

Tämä onnellinen kotielämä sai äkkiä kovan kolahduksen.

Minä olin viiden vuoden vanha, lapsuuteni riemuisassa ajassa, jolloin ensimmäiset kestävät muistot painuivat mieleeni. Paikkakuntalaiset, nuo rauhaisan, hiljaisen pikkukaupungin asujamet olivat oppineet pitämään isääni hiljukaisena miehenä, joka pääasiallisesti seurusteli vaan kotiväen piirissä. Milloin hän ei ollut kotona tai enolassa, istui hän meren lahdelmassa päiväkausia ahvenruohoston keskellä onkimassa. Siellä oli hänellä aikaa yksinäiseen mietiskelyyn, joka oli hänelle mieluista. Niin pian kuin minä kykenin, sain olla isän kanssa noilla onkimatkoilla.

Eräänä päivänä istuimme taas siellä veneessä. Isä itse onki useammalla ongella yhtä aikaa: antoi vavat nojata veneen laitaa vasten ja milloin ahven näykkäsi ja koho painui, kiskasi kalan veneeseen. Minulle hän pani täkyä ja koetin myös onneani.

Mutta nyt eivät tahtoneet kalat syödä. Isä oli niitä tosin muutamia saanut nostetuksi ylös, vaan minulle ei tullut mitään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itsenäisesti sain hoitaa onkeani. Tähän asti olimme isän kanssa olleet yhteisissä ongissa ja isän avulla olin nostanut kalat, mitä olin saanut. Tietysti olin erittäin kiihkeä saamaan yhden kalan. Sehän olisi itsetuntoani nostanut. Mutta kalaa ei tullut, ei, vaikka koetimme kaikki lahden ruohostot. Kun oli ylipäätään huono syönti, olisi isäni ollut halukas lähtemään kotiin, mutta minä pyysin, ettei vielä lähdetä ennenkun minäkin olen kalan saanut. Isäni olisi niin mielellään suonut minulle sen ilon, mutta odotus oli turha.

Silloin isäni mietteissään lausui: — Ehkäpä käymme koettamassa onneamme niemen toisella puolen, satamassa päin. Myös siellä on hyvää ahvenruohistoa ja kentiesi paremmin näykkäisi sekä sinäkin saisit kalasi.

Arastellen isä tätä puhui, ei sentähden että minä olisin vastenmielinen suostumaan ehdotukseen vaan pikemmin itsensä tähden. Ja hän alkoikin soutaa lahden pohjukkaan, venevalkamaan päin, josta tavallisesti kotiin kulimme. Mutta minä rupesin itkemään ja pyysin että vielä lähtisimme koettamaan sieltä niemen toiselta puolen, ehkä minäkin kalan saisin.

Niin käänsi isä veneen. Souti niemen nenään, josta aukeni aava meri.
Siitä kierrätti hän nopeasti veneen taas suojaan sataman puolelle.
Kulimme vähän matkaa pitkin rantavettä ja asetuimme sopivalta
näyttävään ahvenruohistoon, jossa heitimme taas onkemme pyydystämään.

Olimme nyt joutuneet satamaan, lähelle paikkaa, missä suuret ulkovesillä purjehtivat laivat laskivat ankkurinsa. Minä kiinnyin oitis onkimiseen enkä paljon tarkannut sitäkään, että siinä aivan meidän vierellämme parhaillaan käännettiin suurta ulkolaista laivaa, joka oli äskettäin tullut, tiesi mistä. Iloinen merimieselämä kuului laivasta.

Myös isä oli heittänyt onkensa, vaan hetken kuluttua ei hän niitä enää tarkannut. Hänen huomionsa oli kiintynyt kokonaan muualle, tuohon laivaan, köysien kitinään ja merimiesten huutoihin. Yksi vapansi putosi veteen, vaan sitä hän ei huomannut. Uljas mustakylkinen laiva kääntyi hiljalleen, majesteetillisesti köysien ja koneiden voimasta. Sitä silmäsi hän innosta hurmautuneena. Merimiehet juoksivat reippaina toimissaan laivankannella, ja ne, jotka olivat kiinni köysissä, hoilottivat iloista merimieslaulua.

Kaikkea tätä katseli ja kuunteli isä kuin haltioissaan. Ja vihdoin yhtyi hänkin lauluun, joka näkyi hänelle vallan tuttu olevan.

Kun vihdoin kala nykäsi onkeani, katsahdin minä nopeasti isääni, vaan hän näytti niin kummalliselta. Mutta minä en joutanut tarkemmin katsomaan, taas nykäsi ja minä vetäsin aimo ahvenen veneeseen.

— Isä, katso isä! huusin minä. Mutta hän ei huomannut, ennenkun toistamiseen päästin ilohuudon.

— Kas vaan poikaa! sanoi hän melkeinpä vieraalta sointuvalla äänellä ja jotenkin välinpitämättömästi. Minua kummastutti se, kun ei hän lämpimämmin ottanut osaa riemuuni.

Merimieselämä laivalla kiihtyi. Isä kuunteli sitä kuin jotakin hurmaavaa soitantoa. Hänen rintansa aaltoili sisällisestä innostuksesta.

— Eikös se kuulu hauskalta tuo? sanoi hän aivan kuin itsekseen.

Minä olisin vielä tahtonut onkia ja pyysin isän panemaan täkyä, mutta hän ei sitä ottanut huomioonsa. Sanoi vaan vilkkaana:

— Kun sinä nyt olet kalasi saanut, saatamme lähteä kotiin. Vaan ennen sitä käykäämme katsomassa laivaa, että sinäkin näkisit läheltä, millainen se valtameren kyntäjä oikeastaan on.

Minä olin tullut hänen luoksensa. Hän puristi minua kovasti rintaansa vasten.

— Kuule, Tauno, tahtoisitko sinäkin tulla merimieheksi?

Minä en vastannut. Minua värisytti, sillä tunsin, että isäni ei ollut sama kuin ennen. Tuntui koko olentonsa muuttuneen. Uinailevasta isästä oli tullut jäntevä ja ryhdikäs mies, jonka silmissä paloi outo tuli. Minua pelotti ja nyt pyysin, että lähtisimme suoraan kotiin.

Isä souti kumminkin laivan luo, kiinnitti veneen nousuportaisiin, koppasi minut syliinsä ja pian olimme yläällä.

Vieraalla kielellä, jota en ymmärtänyt, tervehti hän merimiehiä ja samassa olivat he hyvin vilkkaassa keskustelussa. Mistä lienevätkään puhuneet, mutta hauska oli isälläni. Hän naurahteli ja laski leikkiä, jota en ollut nähnyt hänen koskaan tekevän.

Minä olin siinä yksinäni laidan suojassa nuoratikapuiden alla ja katsoin outoja esineitä laivassa sekä väliin isääni. Kukaan ei minua muistanut. Merimiehiä kokoontui yhä useampia isäni ympärille. Keulapuolelta tuli päivänpaahtama keski-ikäinen merimies. Isäni, nähtyään tämän, juoksi vastaan ja he rakkaasti syleilivät. Olivat tietysti vanhoja tuttuja, ystäviä entisiltä merimatkoilta. He istuutuivat vierekkäin. Ja puhetta olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan.

Mutta minä rupesin itkemään, tunsin itseni niin yksinäiseksi. Menin isän luo ja pyysin, että hän lähtisi pois.

Isä käsitti asemani, mutta ei malttanut luopua. Hän otti minut syliinsä ja näkyi selittävän minusta toverilleen.

— Tietysti sinusta tulee merimies, sanoi hän silitellen päätäni. Tutustu laivaan! Saat tällaisella purjehtia meren toisesta äärestä toiseen, saat nähdä kaukaisia maita. Ja kun tuuli puhaltaa ja laiva heiluu, vettä kannelle pärskyy, silloin sinulla on hauska.

Tuo outo merimieskin kiikutteli minua polvellaan ja koetti viihdyttää. Mutta minä uudelleen rupesin itkemään ja rukoilin isää lähtemään äidin luo. Kun en antanut rauhaa, täytyi isäni vihdoin taipua. Vaikea näytti olevan erota vanhasta toverista ja laivasta. Kun isäni, pitäen minua sylissään, laskeutui portaita alas ja irroitti veneen, näkyi kyyneleet hänen silmissään. Eikä hän minulle sanaakaan puhunut.

Hän kuunteli vielä hetken aikaa merimiesten hilpeitä huutoja, painoi sitte päänsä alas ja huokasi syvään, kun alkoi soutaa venettä niemen ympäri.

Epävarmana ja äänettömänä kulki hän kotiin. Olisi unehuttanut ongitut ahvenetkin veneeseen, ellen minä olisi häntä siitä huomauttanut. Minä, vaikka olinkin vähäinen lapsi, ihmettelin mielessäni mikä isässä teki noin oudon muutoksen. Muistan vielä kuinka hän koetti vältellä kyseleviä katseitani. Hän ei luottanut itseensäkään.

Kotona äitikin ihmetyksellä tarkasti isän outoa käytöstä, mutta ei hän mitään puhunut. Isä pysytteli nyt enimmäkseen omassa huoneessaan ja vihelteli laulujen rallatuksia, joita ei ennen kuultu ja jotka eivät hänen entiselle luonteelleen ollenkaan sopineet. Kun äiti yritti menemään isän luo, tapasi hän oven lukossa. Vähän ajan perästä tuli isä luoksemme hyvin hämmästyneen näköisenä. Hänen katseensa oli niin rukoileva, niin sydämmeen tunkeva, että minä vieläkin muistan sen. Oudolla kiihkolla syleili hän äitiäni ja vakuutti rakkauttaan. Sitte otti hän minut syliinsä ja puristi niin kovasti, että minä oikein parkasin.

Tällaista hämmennystilaa kesti pari päivää. Minä näin, että äitikin oli hyvin levoton. Hän käytti kaiken lempeytensä ja alttiutensa sekä koetti ajaa pois oudon tunnelman isästä. Isä liikuskeli enimmäkseen yksinään, etsi hiljaisuutta ja oli kuin jonkin yliluonnollisen voiman hurmauksen alaisena. Eräänä aamuna sitte oli isä kadonnut. Häntä ei näkynyt missään. Oli yöllä hiipinyt vuoteelta ja mennyt ulos. Kiihkossa nousi äiti ylös, tarkasteli kaikki mahdolliset merkit, jotka olisivat saattaneet viitata minne isä oli mennyt. Onkivavat olivat paikoillaan pystyssä tikapuita vastaan, pyssy oli seinällä naulassa poronsarvien nojassa. Puutarhassa ei näkynyt mitään merkkiä.

Sitte riensi äiti enolaan, siellä ei tiedetty mitään isästä. Eno kertoi suuren ulkolaisen laivan lähteneen varhain aamulla satamasta. Tuon kuultuaan valtasi äidin kauhea epäilys, joka jo ennen oli pyrkinyt voittamaan häntä.

Hän juoksi kotiin ja etsi isän kamarista eikö siellä johonkin olisi merkkiä jäänyt. Aivan vaistomaisesti tuli hän aukaisseeksi myös pienen kotelon, joka oli laatikossa. Siinä säilytti isä omain sanainsa mukaan "kalliinta muistoa", nimittäin sormusta, jonka kannassa oli vaimonsa pienoiskuva ja hiussuortuva lasin sisällä. Nyt oli sormus poissa, vaan sijalla oli kirjelippu, jossa sanat:

"Minun täytyy lähteä. En voi seista vastaan. Vien tämän muiston mukaani. Elä tuomitse kovin ankarasti.

Jaakko".

Itkien tuli äiti huoneesta ja vaipui tuolille surun sortamana. Hän ei puhunut mitään, vaan ajatuksensa on helppo havaita. Hän ajatteli miestään, joka karkasi kodistaan, missä kumminkin rakkaus ja onnellisuus häntä ympäröitsi. Hän ihmetteli, ettei vaimon eikä lapsen rakkaus voineet häntä tyydyttää.

Mutta äidillä oli vielä toivo. Olihan isä ennen äkillisten mielijohteitten ajamana käynyt poissa kotoa tuolla tavalla, ja olihan hän sitte tullut takaisin. Merkillistä vaan, että tuo mielentila hänet vielä tapasi, vaikka olisi luullut sen jo häipyneen.

Hartaasti odotettiin isää kotiin. Kului päiviä eikä häntä kuulunut. Kului viikkoja, kuukausia — vuosia — ja yhä hän pysyi poissa. Tapaus koski syvästi äitiin. Kaikki kuulustelut olivat turhia. Isä oli hävinnyt vieraan laivan muassa.

Voin sanoa, että siitä saakka olen ollut isätönnä. Sen koommin en ole tuntenut oman isäni hellää rakkautta. Itse olisin minä tuon voinut sietää — lapsen kaipuu pian unehtuu — mutta minua säälitti äitini kärsimys. — — — —

(Ystäväni keskeytti tässä lyhyeksi ajaksi kertomuksensa ja jatkoi sitä sitte uudistuneella innolla.)

III.

— Me asuimme edelleenkin tuossa huvilassa enon maalla kaupungin laiteella.

Minä olin isäni jo kotvan sitte unehuttanut, mutta äitini oli tuon tapahtuman jälkeen muuttunut unelmoivaksi ja surumieliseksi. Eno oli koettanut ottaa selvää siitä laivasta, jossa isä arvatenkin oli poistunut, mutta vähän valaistusta hän sai hämärään asiaan. Laiva oli mennyt jonnekin Espanjaan. Silloin kun eno teki kysymyksensä laivan kapteenille, ei siinä enää ollut yhtään suomalaista merimiehenä. Jos niitä oli ollut, olivat ne jolloinkin ennen poistuneet. Ei jälkiäkään siis isästä. Hän oli ja pysyi kadonneena.

Mikään aineellinen hätä ei meitä ahdistanut. Äidillä oli siksi tuloja, että säästäväisyydellä hyvin tultiin toimeen. Puutarhasta pidettiin huolta, kuten ennenkin, olihan äitini aina ollut isän apuna hoitamassa. Pienessä kaupungissa oli kasviksilla hyvä menekki ja äiti kyllä torille yhtä ja toista toimitti. Myös kasvatti hän siemenistä huonekasveja ja niistäkin sai hyvää ansiota.

Mutta ellei äidillä itsellään olisikaan ollut riittävästi varoja, ei meillä sittekään mitään hätää olisi ollut. Eno, rikas huoltajamme kyllä olisi ollut apuna. Hän oli minulle aivan kuin isä, ja veljen rakkaudella kohteli äitiäni. Hän koetti surussa lohdutella ja usein, kun vaan liiketoimiltaan pääsi, oli hän vieraana pienessä kodissamme. Mutta vielä useammin juoksin minä enoni luona. Se oli toisena kotina minulle. Silloin oli siellä elämää, kun minä juoksentelin muuten ihmisistä tyhjissä huoneissa.

Oi niitä hauskoja, minun elämässäni huolettomia aikoja! Iloisena minä kasvoin noiden kahden kodin suojassa ja yhdenikäisten kaupunginpoikien kera. Sanottiin, että minä tulin äitiini, olin niin hänen näköisensä, että hyvästi voitiin kumpikin yhdestä kuvasta tuntea. Ja siinä määrässä kun isääni unehutin, kasvoi rakkauteni, lapsen kiintymys äitiini.

Kun tulin kouluikään, aloin käydä kaupungin koulussa. Siellä sain leikkitoverinikin, joita vielä kaipauksella muistelen. Tarkoitus oli äidilläni, että minä tulisin virkamieheksi, mutta enoni tahtoi käytännölliselle alalle. He sopivat niin, että asiasta päätettäisi vasta kun taipumukset rupesivat ilmenemään. Koulunkäyntini oli siis pääasiallisesti vaan alkeistietojen hankkimista eikä luvuistani suuria välitetty.

Minä olin jo tullut kolmentoista vanhaksi, kahdeksan vuotta oli kulunut isän katoamisesta. Äiti oli usein iltasilla vakuuttanut minulle, että kyllä se isä vielä tulee takaisin. Näin kyllä, että tuolla vakuutuksella äiti enemmän vaan tahtoi uskottaa itseään. Minusta se oli melkein yhdentekevää tulisiko isä tai ei. Uteliaisuus kyllä toisinaan vaivasi ja olisin minäkin halunnut nähdä minkälainen se isä nyt oli. Hyvähän hän aina oli minullekin ollut, olin aina saanut olla hänen kanssaan ongella.

Talven jälkeen hanget suli. Nurmi rupesi vihoittamaan ja puut alkoivat lehteä tehdä. Silloin koulu loppui taas alkaakseen syksyllä. Kesä on koulupojan ihanin aika. Vapaana juoksentelin minä kaupungin ympäristöllä. Ja vanhan tottumuksen mukaan mieluisana huvipaikkana oli minulla tuo lahdelma kaupungin vierellä. Isääni olin tullut siinä, että olin uuttera kalastaja.

Kesä oli lämmin, lämpimämpi kuin tavallisesti. Minä olin ollut ongella ja iltamyöhällä palasin kotiin raskaanlaisen ahvenkimpun kanssa. Tultua hankin vettä ja panin kalat siihen likoomaan. Ilta oli ihana enkä vielä malttanut mennä makuulle. Oi ne Suomen valoisat kesäyöt, löytyneekö missään niiden vertaa!

Minä istahdin tikapuun puolalle ja tahdoin vielä nauttia yön ihanuudesta. Minussakin oli vähän tuota isästäni perittyä haaveiluluonnetta ja se erittäinkin ilmestyi näin kesäisinä iltoina. Usein ennenkin olin myöhään istunut samoilla tikapuilla antaen ajatukseni vapaasti liidellä.

Pieni kaupunki näytti niin unelmoivalta edessäni. Lähinnä oli ensin vähän heinämaata, talo siellä ja täällä jotenkin harvassa, vihdoin useampia taloja yhdessä ryhmässä kirkon ympärillä. Yön hämärä asetti ne hyvin viehkeään valoon. Kauvempaa metsän puolelta kuului yöllisen laululinnun lauleloa. Taivaanrannalta ruskotti. Aurinko oli vasta maille mennyt. Ruskotus laajeni sille suunnalle, mistä päivän valtias taas hetken kuluttua uudella pirteydellään nousisi.

Jonkun aikaa istuttuani kuulin astuntaa yökosteassa, nuoskeassa nurmessa. Ja huoneuston takaa esiintyi outo, muukalainen mies. Hiljaisena, alla päin käveli hän pihalla, ei huomannut minua, sillä tikapuut olivat kuistin suojassa eikä hän suuresti ympärilleen katsonut.

Vihdoin käveli hän ovelle ja yritti menemään sisään. Minä näin selvästi hänen kasvonsa. Kullankellervä tukka, silmät unelmoivat, syvälle painuneet. Mitä! Isä, isähän se oli. Olin huudahtaa hämmästyksestä. Minä tunsin nuo vieläkin kauniinmuotoiset kasvot. Paljon hänessä tosin oli muutosta tapahtunut, mutta entisyyden muisto ei pettänyt. Varhaisessa lapsuudessa mieleenpainunutta kuvaa oli kasvaessani valokuva täydentänyt. Korvaparta, jota olin tottunut kaupungilla toisinaan liikkuvissa englantilaisissa näkemään, oli oudointa uudistusta, mikä isässä nyt silmään pisti.

Mutta minulla ei ollut kauvan aikaa tehdä huomioita. Isä seisoi vielä ovella. Mieleeni johtui, että tämä odottamaton tapaaminen vaikuttaa ehkä häiritsevästi äitini terveyteen. Aijoin juuri kiiruhtaa äitiäni valmistamaan, kun puutarhan portilta kuului sydämmeen tunkeva ilohuuto. Äiti olikin vielä ollut puutarhassa kauniin illan houkuttelemana kitkemässä kukkapenkkejä. Sattumalta hän tuli tähän täydentämään kaunista perhenäytöstä.

— Tiesinhän minä, että sinä tulet, huudahti hän ja lankesi isän kaulaan.

Isä näytti tuosta säikähtävän, mutta rakastavana hän vastasi äidin tervehdykseen. Minä juoksin siihen, ja ilo oli kolminkertainen. —

Taaskin oli isä kotona. Entisen elämäntapansa hän heti otti, ja syrjäisille lienee näyttänyt elämä kodissamme samanlaiselta kuin se oli ennen isän lähtöä. Yhdessä isä ja äiti hoitivat puutarhaa, eikä isä ollut unehuttanut tuota lahdelmaa tai kalastushaluaan.

Mutta asiat eivät sittenkään olleet ennallaan. Vaikka isässä voi huomatakin hellyyttä äitiä kohtaan, oli hänen käytöksessään jotakin hyvin vierottavaa. Hän oli entistään synkkämielisempi ja aivan kammoi itseään. Siitä, missä hän oli nuo kuluneet kahdeksan vuotta viettänyt, ei hän maininnut vähääkään, ja näytti siltä, että hän pelkäsi ajatustakin sinne päin. Siksi hienotuntoinen oli äitini, ettei viitannut sanallakaan tuohon. Hänestä oli hyvä näin, hyvä että isä oli tullut kotiin.

Onnellisesti kului nyt vuosi, kului toinenkin. Isä oli kyllä alakuloinen ja omituinen, mutta sellainen oli hän ennenkin ollut, vaikka ei samassa määrässä kuin nyt. Usein oleskeli hän yksinään, ei ainoastaan ulkosalla vaan omassa huoneessaankin. Mitä hän lienee toimittanut? Sanomalehtiä hän uutterasti luki ja tuli niitä vieraskielisiäkin. Myös näytti hänellä olevan kirjevaihtoakin, sen oli äiti huomannut, mutta ei mitään kysynyt. Parhaimpansa koetti äiti häntä hoitaessa. Näytti siltä, että isä tyyntyisikin, että häviäisi pois se ikävä tunnelma mikä oli häneen jäänyt viime matkan jälkeen. —

Taaskin oli kesä, kaksi vuotta isän palauksen jälkeen. Tapana oli isällä noutaa posti kaupungin postikonttorista. Huvikseen käveli hän tuon matkan eikä suvainnut minun sitä hakea. Toisinaan sain kumminkin olla hänen matkassaan.

Me kulimme nytkin postikonttoriin. Sanomalehtien joukossa annettiin sieltä isälle kirjekin. Tuskin oli hän nähnyt sen, kun kiireesti sivalsi taskuunsa. Minä ihmettelin tuota. Ehdin kirjettä nähdä vaan sen verran, että siinä oli amerikkalainen postimerkki päällä. Me koulussa keräilimme postimerkkejä siihen aikaan ja niin olivat amerikkalaiset merkitkin minulle tuttuja.

Konttorista lähtiessä näytti isä hyvin hermostuneelta. Kadulla hän antoi minulle sanomalehdet ja käski kiiruhtamaan kotiin. Minä tottelin. Kun olin jo ehtinyt kaupungin laitaan, näin isän tulevan kaukana jälessä ja lukevan kirjettään. Minä en häntä enemmin katsonut, kiiruhdin kotiin ja minusta isä tuntui taas niin omituiselta.

Isä tuli kotiin, vaan vältteli äidin katseita ja taas pian poistui kaupungille palatakseen illalla. Ja yöllä sitte katosi hän. Hän oli salaa lähtenyt kotoa.

Pöydällä oli kirje äidille. Kun hän kiireesti sen avasi, putosi sieltä sisältä setelirahoja, jotka minä otin ylös ja näin niiden arvon tekevän tuhantisen markkaa. Enempää huomiota en minäkään joutanut niihin kiinnittämään, sillä luettuaan kirjeen parkasi äitini kauhistuksesta, aivan kuin olisi elämän jänne hänessä katkennut. Hän vaipui tunnotonna maahan. Minä juoksin hakemaan apua, ja äitini nostettiin sänkyyn. Lattialta otin tuon onnettoman kirjelapun, johon isäni oli kirjoittanut:

"Minun on mahdoton jäädä, olen tehnyt suuren rikoksen. Jää hyvästi — ainiaaksi. Sovitukseksi rikokselleni ei riitä anteeksi saanti.

"Ainoa mitä voin, on turvata aineellisesti asemaasi, — josko sitä ottanet vastaan."

Nopeasti nämä rivit silmäsin, juoksin sitte enolaan, josta lähetettiin minut hakemaan lääkäriä. Kotiin palatessani kulin samoja teitä kuin eilen tullessamme postista. Tie huvilalle oikeni heinämaana käytetyn, kaupungin asumattoman tonttiryhmän poikki. Siellä sattui silmiini paperipalanen, ja kun näin tuossa postimerkin kiiruhdin sitä ottamaan. Paperi oli revitty kirjeenkuori, jotenkin nuhraantunut jalkain tallaamana. Postimerkki oli amerikkalainen. Arvasin, että se oli isäni kirjeestä. Minä pistin sen taskuuni ja arvelin sitä tarkemmin katsoa kotona.

Kun saavuin kotiin, oli äiti hyvin huonona. Kuume ahdisti häntä ja hän houraili. Lääkärillä oli suuri työ pelastaessa häntä. Useita päiviä oli äidin tila epävarma. Ankara mielenliikutus oli sortanut hänet. Vähitellen hän kumminkin rupesi tointumaan. Kärsimyksensä olivat kauheat. Hän valitteli itsekseen: "Miksi menit pois? Niinkö maksoit sen huolenpidon ja rakkauden, mitä olin osoittanut kohtaasi? Enhän minä kysynyt salaisuuksiasi, en rikoksiasi." Ja toisinaan näihin valituksiin liittyi ankarampaakin: "Joka noin voi jättää rakastavan vaimonsa, ei ansaitse rakkautta. Rahallako luulit tuskani huojentavan?"

Kun äiti vihdoin tervehtyi, oli hän suuresti muuttunut entisestään. Hän oli kuin hauraaksi poltettu rauta, oli ilman jäntevyyttä, ilman voimaa. Melkeimpä näytti siltä, ettei hän elänyt enää tätä maailmaa. Mutta miestä kohtaan, joka oli hänet toisen kerran noin katalasti hylännyt, tunsi hän nyt todellakin katkeruutta, ehkä myös vihaakin. Sitä oli hän sanonut enollekin. Tämä mieliala oli poikkeus äidin tavallisesta luonnosta. Mutta herttainen, rakastava sydän oli ylen kurjaa kohtelua saanut kokea. Isäni jättämät rahat käski hän minun viedä enolle. Hän ei tahtonut niihin koskea. Mutta ei hän mitään muuta virkkanut niiden johdosta, lieneekö edes kummastellut mistä isä nuo rahat oli saanut, joka seikka minua usein ajattelutti.

Ennenkun vuosi oli umpeen kulunut, peitettiin rakas, hellä äitini maan kylmään poveen. Kuolinvuoteellaan kutsui hän minut luokseen ja sanoi: "Jos milloin tapaat isäsi … sano hänelle … että … minä…"

Sen enempää en minä kuullut. Kuiskattu ääni vaipui kuulemattomaksi.
Mitä tarkoitti hän sanoa? Mutta hänen kasvoillaan lepäsi sellainen
autuaallinen rauha, ettei se voinut olla vihan ja tuomion sekoittama.
Taistelun voittaneena nukkui hän onnellisena.

Hautajaisten jälkeen jäin minä enolaan ja siitä saakka kasvoin hänen yltäkylläisessä, isällisessä kodissaan. Oma isäni tuli kyllä toisinaan mieleeni, mutta minä muistelin häntä vihalla äitini kärsimysten takia.

Isäni pysyi edelleenkin poissa, ei kumminkaan aivan jälkiään näyttämättä. Vähän jälkeen äitini kuoleman tuli enolleni häneltä kirje, lähetetty Rio Janeirosta, Brasiiliasta. Kirjeen sisällä oli pankkiosoitus tuhannelle markalle, ja isä pyysi enoani toimittamaan se äidille. Hän arveli, että paremmin äiti ottaisi rahan vastaan, kun se tulisi enon käden kautta. Itsestään hän ei mitään tietoja lähettänyt. Seuraavassa postissa palautti eno tämän rahalähetyksen sekä samassa lähetti nuo isän ennen antamatkin tuhat markkaa ja kirjoitti, ettei äiti niitä tarvitse, ja vaikka hän olisi tarvitsemassakin, ei hän niitä kuitenkaan käyttäisi. Sen tarkempaa tietoa ei eno antanut äidin kuolemasta. Ajatteli, ettei se enää kuulu kunnottomalle isälle.

Mutta minun postimerkkikokoelmassani oli paitsi tuota brasilialaista myös se Yhdysvaltain merkki, jonka olin löytänyt tieltä seuraavana päivänä isäni karkauksen jälkeen. Siinä oli jotenkin selvä leima: New York. Nuhraantuneen kuoren olin heittänyt pois, vaan havaitsin siitä kumminkin, että osoite kirjeessä ei ollut isälleni. Sen vuoksi en pannutkaan sille suurempaa arvoa ja rupesin epäilemään tokko se löytämäni kuori olikaan isälle tulleesta kirjeestä. Lienee joku muu viskannut sen tielle. Kun nyt isäni kirjoitti Brasiiliasta, en enää tehnyt mitään arveluita. Enoni ei mitään puhunut. Ehkä uskoi hän isän kuleksivan syvän meren laivoissa, kun oli niin seikkailuhaluinen ja rakasti merta. Enoni kouluutti minut läpi lyseon, ja polyteknillisessä opistossa valmistauduin sitte insinöörin tutkintoon. Konealalle oli haluni, ja sitä tuumaa enonikin kannatti. Vuosi oli enää minulla jälellä, kun olisin saanut tutkintoni suoritetuksi. Enoni sairastui silloin äkkiä ja minut kutsuttiin kotiin. Saavuin juuri hänen kuolinvuoteelleen. Rakas, hyväntahtoinen enoni siunasi minua ja sanoi:

— Sinä olet perilliseni, suorita tutkintosi ja matkusta sitte
Amerikkaan, siellä on uusi maailma, jossa toimesi menestyy loistavasti.
Siellä voit edelleen kehittyä.

Vähän ajan kuluttua oli hän ruumiina. Testamenttinsa mukaan lankesi koko suuri omaisuutensa minulle. Tuo omaisuus nousi miljoonaan.

Nyt olin minä rikas, mutta orpo, yksinäinen nuorukainen. Isästäni en kuullut mitään ja minusta olikin yhdentekevä, mikä oli hänen kohtalonsa.

Järjestin omaisuuteni niin, ettei minun tarvinnut antautua liikehuoliin. Sitte kävin minä vielä itkemässä äitini ja enoni haudoilla, jotka olivat vierekkäin lehtevän koivun alla pienen kaupungin hautausmaalla.

Sen jälkeen en ole kotiseudullani käynyt. Vuoden perästä suoritin tutkintoni ja lähdin nuorena, toiverikkaana insinöörinä Amerikkaan. Mitkään leipähuolet eivät luonnollisesti minua ahdistaneet, mutta tahdoin edistyä alallani. Toisekseen tuntui siltä kuin olisin huvimatkalla. — —

— Mutta se oli minulle onnettomuuden matka, lausui ystäväni ja painoi päänsä surullisena alas.

IV.

— Nyt alkoi uusi ajanjakso elämässäni, jatkoi ystäväni taas kertomustaan, kun oli hetken aikaa levännyt ja huulten kostukkeeksi kulauttanut siemauksen absinttilasista. Edellisessä jaksossa ei minulla omasta puolestani ollut mitään suurempia kärsimyksiä. Tosin oli kohdallani suruja, jotka minuunkin vaikuttivat, mutta kompastukseni kohtasin vasta uudessa maailmassa.

Olin viidenkolmatta vuotias, kun tulin Amerikkaan. Haluni oli saada ammattitaitoa ja sen vuoksi käytin kaikkia tilaisuuksia hyväkseni. Maalle astuin New Yorkissa, jossa heti näin kuinka suuret tutkintoalat täällä aukesivat silmilleni. Ihmetellen katsoin insinööritaidon mestariteosta, rautaista riippusiltaa, joka yhdistää kaksi miljoonakaupunkia, New Yorkin ja Brooklynin, toisiinsa. Vaikka pääsinkin selville rakenteiden yksityisseikoista, ei se kunnioittavaa ihmetystäni vähentänyt. Laskuissaan piti mestarin olla senkin insinöörin, joka uskalsi ohuille rautapatsaille nostaa rautatien suurkaupungin katujen päälle.

Oitis innostuin alaani ja rupesin hankkimaan käytännöllistä oppia suurissa tehtaissa. En viipynyt kaukaa New Yorkissa, kun jo matkustin Chicagoon ja niin kaupungista kaupunkiin, suurista tehtaista toisiin. Kauvemmin oleskelin Pennsylvanian mahtavissa konepajoissa ja tutkistelin koneistoja Massachusettsin kutomoissa. Tein kovaa työtä, kun näin sen kehittävän itseäni. Aloin, suoraan sanoen, alusta, kävin oppikurssin uudestaan, kun vihdoin rupesin luottamaan itseeni ja taitooni.

Itse asiassa tutustuin minä pian Amerikan oloihin, onhan kotiutuminen luonteeni ominaisuuksia. Englanninkielen opin hyvin ja rupesin saamaan arvokkaita tuttavuuksia amerikkalaisten parissa, etupäässä omasta ammattipiiristäni.

Tulevaisuuteen nähden ei minulla ollut mitään mietittyjä suunnitelmia. Elin vaan päiväkseen. Työ huvitti minua, tarttuipa olentooni kiihko, mikä on omituista tuolle kummalliselle maalle. Aloin suunnitella itse koneistoja ja niiden kautta rupesin saamaan nimeä sekä arvoa tehtailijain silmissä. Kun minulle vihdoin tarjottiin neuvottelevan insinöörin paikka eräässä toiminimessä, asetuin siihen.

Tässä asemassani ei työ ollut mitään rasittavaa. Joutoajoillani hain seurapiiristä huvitusta. Minua miellytti Amerikan teeskentelemätön, vapaa elämä. Sitä jäykkyyttä ja muodollisuutta, mikä eurooppalaisessa seurapiirissä tympäsee, ei ollut täällä nähtävänä ollenkaan. Insinöörit vielä lähentyvät siinä suhteessa taiteilijoita, että ovat käytöksessään mutkattomampia kuin esimerkiksi tiedemiehet, joiden syvällinen periaatteellisuus ei ota oikein sulaakseen yhteen hauskan seuraelämän kanssa.

Luonteeni samoin kuin ulkonäkönikin olen pääasiallisesti perinyt äidistäni, mutta kyllä minussa silti on aina ollut taipumusta myös isäni synkkämielisyyteen ja jörömäisyyteen. Vaan tämä ei minua Amerikassa päässyt huomattavasti vaivaamaan. Tekee mieleni sanoa, ettei minulla ollut aikaa siihen. Ja mitäpäs minulla olikaan huolehtimista! Oli mieluisata työtä, ja olinhan varakas sekä itsenäinen.

Minä olin amerikkalaisiin oloihin niin mielistynyt, että melkein unehutin syntyperäni. Tuttavistani tuskin yksikään osasi pitää minua muuna kuin amerikkalaisena, ehkäpä puhtaana jenkkinä. Jos kielessäni havaitsivat vähän outoa sointua, saattoivat ajatella minun olevan saksalaisesta kodista tai seurapiiristä lähteneen. Mutta syntyperä Amerikassa herättää yleensä hyvin vähän, tuskin ollenkaan huomiota. Ei kysytä mistä olet peräisin tai mikä olet ollut. Eletään vaan nykyisyydessä ja tehdään ihmisistä sen nojalla johtopäätöksiä. Niin ei ollut koskaan puhetta kansallisuudestani.

Kun olin nelisen vuotta ollut Amerikassa, olin kuin kotonani. Suomea en suurin tullut muistelleeksi, ja ikävät muistot lapsuutenikin ajoilta olivat enimmäkseen hälventyneet. Orvosta tulee pian kosmopoliitta, jolle on koti jokapaikassa. Varallisuuteni salli minun elää, kuten hienot seurapiirit Amerikassa. Tuttavanikin olivat sieltä, etupäässä toimeliaisuutensa kautta rikastuneista teollisuusperheistä. Elämäntapani muodostui niiden mukaan. Talvisin olin töiden touhuissa, ja kesät kuluttelin huvitteluissa. Yhden kesän olin erään Philadelphian rautatehtailijan kanssa kylpemässä Atlantic Cityn matalilla, toisena kesänä kyntelin muutaman Connecticutin suutarimiljonäärin seurassa tämän mahtavalla huvilaivalla Atlantia. Merellä on minuun erityinen viehätysvoima, kaiketi perintö isästäni. Silloin amerikkalaisten kesämatkailijani tavoin, päästyämme Euroopan rannoille, pistäysimme Pariisissa ja Monte Carlossa. Palasimme ihanain Azoorien ja palmurikkaan Bermudan kautta, jossa viimemainitussa oli vierasvaraisella laivaisännälläni huvila.

Yhdeksi kesäksi asetuin minä sitte Newportiin, tuohon pieneen, ihanaan merikaupunkiin Rhode Islandissa, jossa kesällä komeat ajopelit, Amerikan hieno seurapiiri, kaunottaret y.m. ovat nähtävänä. Vanderbiltien ja muiden upeat marmoripalatsit todistavat, että täällä hyvin viihdytään. Heti kun vesi meressä lämpiää, rientää tänne väkeä Amerikan kaikista suuremmista kaupungeista. Asumattomat huoneukset muuttuvat ylellisiksi, silkkiverhot akkunoissa nostetaan ylös, portaitten messinkiset kaiteet kiilloitetaan kullanvärisiksi ja varaovet poistetaan. Ravintoloissakin alkaa tällöin elämä. Komeita ajopelejä seisoo edessä, kukkaisverannat ovat kunnossaan, uutimet antamassa varjoa. Ja neekerit liikkuvat vilkkaina ansaiten palveluksellaan nyt muutamissa kuukausissa enemmän kuin tavalliset ravintolapalvelijat vuodessa.

Kaduilla ja ajopuistoissa oikein kuhisee komeutta. Vaunuja, satoja eri malleja, liikkuu tuossa kirjavana joukkona, osa hevosettomia sähköllä tai puristetulla ilmalla liikkuvia, toiset syöttiläsvaljakoiden vetämiä. Hevosten harjat ja hännät ovat leikatut, sääli niitä, kun muoti on ruvennut eläinten kidutusta edistämään. Tuossa urheilija yksinään ohjaa vaunupariansa, tuossa on neitosella ohjakset kädessä, ja raisu hevonen tottelee hänen komennustaan. Tuossa ajaa kokonainen perhe nelivaljakon vetämänä, edessä istuu ajuri ja lakeija univormuihin puettuina. Komeutta ja loistoa!

Ja tuolla vaunutien vierellä puistossa kulkee ratsastajain tie. Siinä ravaa useita ratsuja, kantaen miestä ja naista siroissa ratsupukineissa. Toisella puolen on sementillä laskettu tie polkupyöräilijöille. Yhtenä nurinana lentää jalkarattaat. Muiden joukossa on siinä tandemeja, jopa polkupyöriä koko perhettä varten.

Mutta mitäpä näistä kertoilen? Jotakin sellaista voit nähdä muissakin huvilakaupungeissa kesäisin, vaikka tuskin aivan niin yksinomaisesti komeassa muodossa.

Vilkkainta ja iloisinta on kumminkin elämä Newportin hietarannalla, jossa hieno väki virkistelee itseään uinnilla. Kuumimman päiväpaisteen aikana tuntuu siltä kuin koko kaupunki olisi sinne siirtynyt. Satoja, ehkä tuhansia ihmisiä pulikoipi ilakoiden rannan vedessä tai hautoo itseään hietikossa. Herrat seurustelevat naisten kanssa kuni tanssisalissa. Se on vapaata, hauskaa elämää. Kaikki seurustelu käypi hienosti ja kohteliaasti.

Siellä on tapana viettää muutamia tunteja päivässä. Joillakuilla perheillä on omat pukuhuoneensa, mutta toiset vuokraavat itselleen sellaisen, vaan ainoastaan harvat ovat ilman omaa uimapukua. Naisilla on noissa puvuissa tarkat muotinsa, kuten muissakin pukineissa, ja ihmetellä täytyy niissä esiintyvää aistikkaisuutta ja siroutta.

Oikeastaan on ranta jaettu eri perheitten ja yleisempien uimahuoneitten välillä. Välimatkaa on muutamia kymmeniä sylejä. Pingoitettu nuora määrää nuo rajat ja ulettuu veteenkin, jossa nuorista pidetään kiinni ja annetaan aaltojen huuhtoa ruumista. Varsinaisesta uinnista ei ole paljon puhetta, sillä harva rohkenee mennä syvemmälle ja heittäytyä uimasilleen. Onpahan se sellaista vedessä räpiköimistä. Pilaa lasketaan ja syydetään vettä toistensa päälle.

Mutta verrattain vähäinen on se aika, minkä "uija" tavallisesti tuossa rannan matalassa vedessä oleskelee. Enemmän viipyy hän hietikolla, missä istuskellaan ryhmissä, hautaudutaan hiekkaan ja otetaan "aurinkokylpyä". Monet naiset kumminkin suojelevat päivänvarjoilla päätänsä liian kuumilta säteiltä. Toiset kävelevät tasaisella hiekkapermannolla välittämättä nuorain merkitsemistä rajoista. Niin kuljetaan uimapaikalta toiselle, tehdään tuttavuuksia ja juodaan virvokkeita.

Näyttää siltä, että tuo uimatapa ei ole syntynyt niinkään uimisen halusta, vaan sentakia, että näin kuumimpana aikana päivästä voidaan pukeutua kevyempään pukuun ja saada vilvoitusta.

Tuolla minäkin toverieni kanssa tavallisesti parituntia keskipäivästä loikoilin uimarannan hietikossa tavanmukaisessa uimapuvussa. Kaskuilimme, polttelimme sikaretteja ja väliin maistelimme virkistysjuomia. Olin vasta lyhemmän aikaa ollut seudulla, joten tuttavapiirini oli pieni eikä siihen lukeutunut yhtään naista. Toverit olivat nuoria miehiä, iloisia kaikki. Ja leikkiä lasketellen katseltiin uipaa yleisöä pitkin aavaa, valkoista rantaa.

Aurinko paistoi heleästi. Aallot leveinä vyöryinä syöksyivät rantaan huuhtoen paljaita jalkojamme, jotka olimme haudanneet hiekkaan. Vihreällä paistoi aurinkoa vastaan tuo vesi, laineiden vaahtopäät valkoisina pärskyivät uimakansan ilakoidessa.

Kussakin nuora-aitauksessa oli uijia tai päivän paistattajia. Monenvärisiä hameita hulmusi vedessä. Posket punottivat virkistyksestä ja elämän ilosta. Nuoret miehet saattelivat hietikolla neitosiaan, jotka pitkissä sukissa ilman kenkiä, lyhyissä hameissa, avokauloin ja päin sipsuttelivat päivänvarjo kädessä.

Minä loikoessani hiekassa olin haaveellisella tuulella, katselin merta ja aaltojen loisketta rantaan. Jäin siinä sanattomaksi ja annoin toverieni pitää hauskaa. Kaikesta huolimatta tunsin itseni niin yksinäiseksi tässä ihmisvilinässä.

Kumminkin huomioni kiinnitti puoleensa kaksi naista siinä vähän matkan päässä. He näkyivät olevan vähän muista erillään, nojasivat vedessä muudanta nuoraa vasten selkäulapalle päin ja ottivat vastaan vyöryviä laineita. Vanhempi nainen oli kääntyneenä meihin päin, lihava rouva kauniilla kasvonpiirteillä. Nenä ohut, vaan kauniisti kaareva, otsa kunnioitusta herättävä ja leuka päättävä. Hänen vierellään seisoi melkein ujona nuori tyttö. Kasvoja en kyllä nähnyt, vaan siro oli vartalo, jonka piirteet selvästi näkyivät, kun vesi oli väljän puvun painanut ruumista vasten. Kaula valkoinen, soma kuin joutsenella. Hiukset näyttivät vaaleankellertäviltä, olivat kumminkin päälaelta peitetyt. Kun vesi vallattomasti huuhtoi hänen jalkojaan ja hulmuutteli valkoista hametta, koetti tämä häveliäänä käsillään painaa sitä alas. Silloin sattui hänen kasvonsa minuun päin. Mikä viehätys! Vaaleaverinen hän oli, posket terveenpunaiset, otsa kirkas ja juovaton, — niin mitäpä yritänkään, enhän kumminkaan täysin ansiollisesti voisi kuvata tuota kylpevää nereiidiä kauniissa ympäristössä. Voinetko kuvitella häntä seisovaksi kirkkaassa paisteessa, korkea vihreä aalto kuvan taustana ja laineen päät pärskähtäen vaahtona hänen silmilleen.

Neitonen naurahti riemastuksesta, pyyhki veden silmistään, ja oli kuin kaksi kirkasta tähteä olisi kääntynyt meitä kohti. Minä olin haaveissani, näkevinäni ihanaa unta. Ennenkun pääsin oikein selville, oli näky kadonnut.

Toverini sattuivat silloin nousemaan kävelylle. Minä seurasin heitä. Ei aikaakaan kun kulimme rantamalla heidän ohitsensa. Tytär ja äiti istuivat jo matolla keskustellen keskenään. Me kulimme ohitse, vaan vähän matkan perästä käännyimme takaisin. He olivat silloin menneet veteen huuhtomaan itseään ja nousivat juuri nähtävästi mennäkseen pukuhuoneeseen.

Minä kiirehdin omalle aitauksellemme, nopeasti huuhdoin itseni vedessä hiekasta ja menin kammiooni vaihtaakseni uimapuvun tavalliseen vaatetukseen. Olin pian kadulla, jota myöten rannalla liikkuva yleisö kulki, odottamassa — ketä? Nähtävästi tovereitani, mutta ajatuksissa kulki toivomus, että saisin nähdä tuon nuoren neidon. Kävelin siinä hermostuneena. Ei toverinikaan vielä tulleet. Komeita vaunuja kulki ohitse ja iloista kylpykansaa.

Samassa näkyivät toverini. Minä kävelin heitä vastaan. Mutta nyt tuolta viereisestä kylpyhuoneesta tulivat ne toisetkin. He tulivat aivan vastaani. Neidon verevät kasvot ilmaisivat terveyttä, elävyyttä. Ohi kulkiessaan sattui sulotar vilkaisemaan minua suurilla, kauniilla silmillään, vilkaisi vapaasti, mutta niin viattomasti ja teeskentelemättömästi, että minusta oli oikein ihme tavata sellainen katse suurmaailman ihmisten joukossa.

Voin sanoa, että tuo hetki teki muutoksen elämässäni. Sen jälkeen en ollut enää sama huoleton ihminen. Tuo viaton katse tunkeutui sisällisimpään olemukseeni. Toverini huomasivat sen ja kysyivät kummastuneina:

— Mikä sinuun tuli, Tauno?