Seuraavana päivänä ja aina siitä lähtien säännöllisesti olin minä tuolla uimarannalle menevällä tiellä, mutta uimaan ei minua haluttanut. Milloin tovereja lyöttäytyi matkaani, koetin minä tekeytyä innokkaaksi tenniksen pelaajaksi. Tenniskenttä ja verkko oli nimittäin tien ohessa nurmikolla. Siinä kulutin minä aikaani odotellen aatoksieni ihannetta. Ja usein näinkin tuon tytön äitinsä matkassa. Joka päivä määrätyllä ajalla menivät he uimarannalle ja palasivat hetken kuluttua takaisin. Koskaan en nähnyt muita heidän seurassaan. Vaikka äitinsä oli tummaverinen, oli tyttö kumminkin vaalakka. Neidon vaaleanpunervat kutrit olivat niin tuuheat, että kasvot näyttivät melkein olevan kääriytyneinä kokonaan niiden sisään.
Minä olin näihin saakka ollut huikentelevainen ja ajattelematon. Mutta nyt valtasi minut jonkinlainen pyhä tunne, joka väkisinkin teki minusta vakavan henkilön. Mitään varsinaista näkyvää aihetta ei minulla ollut tuohon. Mitä minuun koski tuo viattomuuden ilmiö suurmaailman huvipaikalla? Näin koetin kysellä itseltäni. Mutta se vaan enemmän vangitsi minua. Minä pidin itseäni kuin rikollisena, joka uskalsin ihannella tuollaista katsetta.
En voinut olla katsomatta häntä, en etsimättä hänen silmäystään. Ja joka kerta hän loi silmänsä minuun ohi kulkiessaan. Merkillistä, että minä tästä aina hämmennyin. Tarkoitukseni oli jotenkin hankkia tilaisuutta tuttavuuden tekemiseen, mutta aina minä sotkeuduin. Toivoin että tennispeli olisi minulle apuna, mutta ei hän näyttänyt olevan niitä urheilevia naisia, joita Amerikassa on niin paljon.
Sain tietää, että hän oli hyvin toimeentulevan liikemiehen tytär ja äitinsä kanssa vietti kesää Newportissa. Isä itse kuului melkein alinomaa olevan liikematkoilla. Varsinainen asuinpaikka oli heillä New Yorkissa.
Eräänä aamuna oli hyvin tuulinen ilma. Taaskin palasi ihanteitteni esine äitinsä kera rannalta. Tuuli lennätti hänen kaulaltaan hienon silkkisen huivin maahan. Minä kiiruhdin luo ja nostin huivin sekä tarjosin hänelle. Neito loi minuun miellyttävän kiitollisen katseen; äiti puolestaan katsoi terävästi ja tutkivasti.
He seisahtuivat siihen ja katsoivat peliä. Minä lausuin muutamia kohteliaisuuksia ja pyysin neitiä yhtymään leikkiin. Ei hän ruvennut. Ja samassa minäkin herkesin sekä aloin enemmän puhelemaan. Kun he sitte lähtivät kävelemään, sain minä näin tilaisuuden liittäytyä matkaan.
Sitte oli minulla onni joka aamu tehdä heidän kanssaan kävelymatka. Kuljimme rannikolla, puistossa ja missä milloinkin. Neidon äiti oli tarkkakatseinen, huolta pitävä nainen. Hän seurusteli aina tyttärensä kanssa. Ja minä olin todella iloinen saadessani olla kolmantena. Vaikka näinkin, että minun onnistui vähitellen voittaa muorin luottamus, ei hän kumminkaan sallinut tyttärensä käyskennellä yksin kanssani. Siinä suhteessa hän kokonaan poikkesi Newportin muusta seurapiiristä.
Ihanteeni nimi oli Irene Davis. Ajattelin hänen olevan kuuluisasta amerikkalaisesta Davissuvusta enkä koskaan tästä enempää kysynyt.
Vähitellen tulimme hyviksi tuttaviksi. Minäkin opin heitä paremmin tuntemaan. Isän alinomaisten matkojen takia oli äiti kodin ja talouden johtajana. Hän näytti olevan määrääjänä perheessä. Irene oli hyvin kasvatettu tarkan huolenpidon alla. Hän oli nyt seitsentoista vuotias. Minun ikäni oli jo kolmessakymmenessä, mutta en tätä eroa pitänyt minään suurena.
Onnellinen oli se kesä minulle. Lämmin päiväpaiste ukkosilman edellä. Minä hylkäsin melkein kokonaan muun seuran ja olin Davisien kanssa yhdessä rannalla, päivällisillä, kilpa-ajoissa, huviretkillä y.m. Meillä nuorilla oli jo varsinainen salainen liitto olemassa, vaikka sanaakaan ei sinne päin oltu vaihdettu. Irenen äiti oli väsymätön seuralainen, ja minun täytyy sanoa, minä tunsin olevani niin turvassa noiden kahden naisen seurassa, aivan kuin pelastettuna suuren, viekoittelevan maailman käsistä. Minä tunsin päivä päivältä tulevani paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, niin oli ylentävää tämä seurustelu.
En oikein voinut tuntea itseäni. Sen minä tunsin, että jokin tavaton vetovoima veti minua Ireneen. Olinko minä rakastunut? Olin, epäilemättä. Mutta minun tunteeni oli jotain erilaista kuin olin rakkaudelta kuvitellut. Se oli vapaampi intohimosta ja tulisuudesta. Minä koetin tutkistella itseäni, ja loppupäätökseksi sain, että Irenen viattomuus oli rakkauteni pyhittänyt, jalostanut. Minä todella rakastin häntä, rakastin äärettömästi ja kuta kauvemman aikaa me seurustelimme, sitä valtavammaksi tuo rakkaus paisui. Minä näin, että Irenen laita omalta kohdaltaan oli sama. Arvasin aivan hänen tunteensa, arvasin — niin, minulla oli paljon todisteita päätökselleni.
Usein ajattelin kosimista, miten tuo tapahtuisi. Mutta joka kerta tuntui se minusta niin omituiselta, melkein peloittavalta. Mieleeni ajautui kummallinen tunnelma, ettei Irene minulle kuulu. Mutta tätä koetin karkoittaa pois, sillä olihan minulla jo vakuutusta, ettei Irene olisi vastaan, kun milloin pyytäisin vaimokseni. Tästä epävakaisesta asemasta kehittyivät asiat itsestään. Irenen äiti oli oppinut luottamaan ja kunnioittamaan minua. Hän oli arvatenkin tehnyt tutuilleni kysymyksiä minusta ja varmaankin olivat vastaukset tyydyttäviä, sillä ei hän enää meitä kumminkaan erillään koettanut pitää. Hän luki minut kuin perheeseensä kuuluvaksi ja melkeinpä näytti odottavan jotakin, jota tiesi meidän itsessämme ajattelevan.
Mutta minussa ei näkynyt rohkeutta löytyvän astuakseni ratkaisevata askelta. Huvikausi Newportissa läheni loppuaan. Muutamat perheet olivat muuttaneet pois ja toisten talviasuntoja suurissa kaupungeissa laitettiin kuntoon. Rouva Daviskin puuhasi lähtöä ja puhui siitä kanssamme.
Me kolme olimme taas kävelyllä puistossa. Kuljimme kapeata polkua, jota kummaltakin sivulta tammet ja muut puut varjostivat. Päittemme päällä puitten oksat ystävällisesti tervehtivät toisiaan, että olimme aivan kuin lehtikatoksen alla. Aina jonkun matkan päässä oli penkkejä väsyneille istumasijoiksi. Irenen äiti sanoi tuntevansa väsymystä ja istuutui. Me jatkoimme hiljalleen matkaa suoraan kulkevaa tietä pitkin. Äiti sanoi istuutuessaan:
— Emme joudakaan nyt kaukaa kävelemään, kun pitää ruveta valmistamaan paluuta New Yorkiin.
Jatko tähän muistutukseen jäi sitte kuin itsestään meillä puheen aineeksi.
— Joko on äitinne määrännyt lähtöpäivän? kysyin minä Ireneltä.
— On hän puhunut, että jo huomenna lähtisimme, vastasi neito melkein alakuloisesti. Valmistukset eivät meillä suuret ole ja palvelijat ovat niitä jo tehneet.
Minä säpsähdin. Nytkö ihana uneni olisi loppuun nähty? Muistooni palautui kaikki se onnellisuus, mitä olin tuntenut kesän aikana seurustellessani Irenen kanssa. Tunsin, että se oli elämäni ihanin aika. Taasko minun täytyy vetäytyä entiseen sisällyksettömään elämääni joka nyt tuntui niin kolkolta ja vieraalta? Ei, minun täytyy nyt itseni tarttua onnen ohjaksiin kiinni, muuten ei se minun hallussani pysyisi. Oi kuinka ihminen kumminkin tekee vääriä johtopäätöksiä, kun ei kohtalostaan mitään tiedä! Minä aloin onneani tavoitella.
— Jospa tätä kesää olisi kestänyt ijankaikkisesti! Tuntuu niin tyhjältä taas heittäytyä arkihuoliin ja runottomaan elämään.
Hän käveli miettiväisenä rinnallani, mutta kumminkin vastasi ikäänkuin puhuen itsekseen:
— Tosiaankin on tämä ollut kesä täynnä runoa ja ihanuutta.
— Niin, neiti Davis; on iloista kuulla, että Tekin ajattelette niin. Se on ollut minulle päiväpaiste yksinäisen elämäni tiellä. Ja nytkö se olisi lopussa, nytkö taas jäisi osakseni harhailla hämärässä? Onneaan kohden kukin pyrkii, niinpä tulisi minunkin, mutta niin peloittaa, vavistuttaa, ei oman itseni tähden, mutta — en tiedä miksi.
Hän ei puhunut mitään. Me kävelimme vielä hiukan. Vihdoin rohkasin luontoni ja sanoin:
— Neiti Irene, minä rakastan Teitä, rakastan pyhästi ja puhtaasti.
Olinhan edeltä päin huomannut hänen ajatuksensa ja tunsinhan tässäkin, mitkä mietteet hänessä asuivat äänettömästi kulkiessaan. Ja nyt, kun olin saanut tunteitteni tärkeimmän hänelle esitetyksi, ei hän teeskennellyt eikä ilmoitustani oudoksunut. Hän katsoi minuun silmillään, joiden syvyyttä ja tunnetta on minun mahdoton kuvata. Jos sanon, että noista tunkeutui minuun koko autuus, — ei se ole muuta kuin tunnelmani sillä hetkellä. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä hellästi, mutta merkitsevästi. Mitään hän ei puhunut, vaan siinä oli tarpeeksi vastausta minulle.
Puiden lehdet rapisivat ystävällisesti päämme päällä. Aurinko niiden raosta tirkisti kahta onnellista. Linnut hyppelivät oksilla, ja etempää kuului puiston ajotiellä kavionkopsetta ja vaunujen hyrinää.
Palatessa äidin luo olimme aivan vaiti ja kävelimme erillämme. Irene näytti hyvin hämmentyneeltä. Minä tunsin itseni onnelliseksi, mutta samalla tuntui minusta kuin olisin jonkun rikoksen tehnyt. Minä ajattelin, että Irene oli liian hyvä minulle.
Irenen äiti havaitsi heti, mitä oli tapahtunut. Olimme ehkä niin hätääntyneen näköisiä. Hän auttoi meidät pulasta.
— Minä olen jo pitemmän aikaa huomannut teidän äänettömän taipumuksenne, sanoi hän ja lisäsi, että hän antaa ilolla siunauksensa.
Ja herättääkseen meitä vielä enemmän todellisuuteen asetti hän Irenen käden minun käteeni. Minä puristin sitä lämpimästi, ja mieleni olisi tehnyt ottaa morsiameni syliini, mutta jokin pyhä kainous esti minua siitä.
Seuraavana päivänä matkusti Irene äitinsä kanssa New Yorkiin valmistamaan häitä. Irenen äiti tahtoi niin, enkä minä siihen mitään sanonut vastaan. Ei morsiamenikaan mitään puhunut. Äiti tahtoi nämä asiat määrätä. Hän sanoi, että nyt on juuri vuokralle tarjona talo heidän talonsa vieressä.
— Ja siihen teidän tulee asettua, lisäsi hän. Minä en voi ajatella sitä, että Irene muuttaa kauvas luotani. Hän on ainoa lapseni, ja kun isä on alati poissa, on hän ollut ainoana toverinani. Nyt on talo saatavana, ja kaikki sopii niin hyvin. Kyllä minä ilmoitan isälle asiasta. Hän luottaa minuun. Tulee kotiin jos voipi, sillä hän pitää Irenestä paljon. Mutta jos ei voi, kyllä me asian saatamme itsekin järjestää.
Irenen äidin mielestä olimme me koko kesän saaneet seurustella keskenämme, joten nyt kyllä voisimme kaivata toisiamme parin viikon ajan.
— Meillä Irenen kanssa on nyt niin paljon järjestämistä asian johdosta, sanoi hän. Ei hän nyt joutaisi sulhaselleen seuraa pitämään, ja Taunolla olisi vaan ikävä yksinään olla. Parin viikon perästä on kaikki valmiina ja silloin saatte toisenne omaksenne. Huoneustosta me pidämme huolta. Tauno voipi väliajalla järjestää omia asioitaan.
Sille kannalle asiat jäivät.
Lähtiessäni painoin minä suudelman Irenen otsalle, kunnioittavasti ja pyhästi, melkein kuin veli sisarelleen. Irene oli minusta kuin puhdas, hento kukka, jota en minä käteni kosketuksellakaan tahtonut saastuttaa. Onnellisena aloin minä valmistautua häihin.
V.
— En voi kuvata niitä riemun tunteita, jotka valtasivat minut saapuessani New Yorkin satamaan Newportista. Olinhan tullut häitäni viettämään, onneni kruunua valmistamaan. Morsiameni oli siveyden ihanne. Hän oli mielessäni niin pyhä, että minä häntä aivan jumaloitsin kuin jotakin yliluonnollista olentoa. Onnellisissa unelmissa ihantelin laivan lähetessä miljoonakaupunkia, joka minulle entisestään oli tuttu. Oli viileä syyspäivä, ei mitään kylmyyttä eikä liikaa kuumuuttakaan. Tuntui kuin kotimaassa parhaimmalla kesällä. Aurinkokin näytti hyvin ystävälliseltä. Kesän paahtoisuuden sijasta antoi se nyt vaan ihmisten yleiseksi tyytymiseksi lämpöään. Merituuli paineli virkistävästi kasvoja. Kaikki tuntui minusta olevan sopusoinnussa sydämmeni kanssa. Olin siinä mielentilassa, että olisin tahtonut syleillä koko maailmaa, en tuntenut minkäänlaista vihaa sydämmessäni, ei mikään soraääni häirinnyt onnellisuuttani.
Ajattelin, että ollappa nyt äitini ja enonikin elossa näkemässä riemupäivääni, näkemässä minua onneni kukkulalla. Isäni — niin häntäkin muistin. Oliko hän elossa tai ehkä hän oli jo kuollut. Nuhtelin itseäni, että olin kantanut nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ei tuo nurjuuteni ollut oman itseni vaan äitini kärsimyksien tähden. Nyt olisin minä valmis kutsumaan häntä isäkseni, valmis antamaan anteeksi äitinikin puolesta, olin valmis unhottamaan, että isä syyttä pakotta hylkäsi rakastavan perheensä, jopa poistui ainaiseksi, saattaen äitini murheella hautaan. Mutta ihmisen ei ole tuomio. Hän oli kumminkin isäni, on vieläkin. Nyt tänään olen minä valmis antamaan hänelle uuden lapsen, nuoren, kauniin, viattoman miniän, enkelin, joka mielellään minun kauttani tulisi hänen tyttärekseen. Minä oikein kaipasin isääni. Olihan hän ainoa omaiseni, joka mahdollisesti saattoi olla vielä elossa. Olisihan hauskaa, jos hän olisi onneani todistamassa.
Rannalla oli rakas Irene äitineen ottamassa minua vastaan. Että kohtaus oli sydämmellinen, on minun tarpeeton kertoa. Tapasihan nyt sulho ja morsian toisensa hääpäivänsä aamulla. Irenen äiti oli kolmas onnellinen liitossa.
Noustessa vaunuihin selitti Irenen äiti, että hänen veljensä, päämies suuressa kahviliikkeessä Havecle & C:o, jossa myös mr. Davis oli osakkaana, oli pyytänyt minua nyt aamupäivällä puheilleen konttorissaan Broadwaylla.
Koska nyt oli vielä jotenkin varhainen, ajoimme kumminkin ensiksi kotiin, — minä kutsun Irenen kotia omakseni. Ja sinne vierellehän se olikin varustettu se meidän uusi kotimme, jonka piti tulla onnen pesäksi. Vaunujen hiljaa liikkuessa ja usein pysähtyessä vilkasliikkeisillä kaduilla me sisällä elimme omassa maailmassamme emmekä huolineet edes ulos katsoa.
Irene oli hyvin puhelias ja iloinen. Hän kertoi niistä valmistuksista mitä häitä varten oli tehty, kertoi ystävistään, jotka tulevat olemaan läsnä juhlatilaisuudessa. Hän kyseli olinko minä vaan muistanut parhaimmat ystäväni kutsua. Hän tahtoi oppia tuntemaan ne, ja oli varma siitä, että hänen ystävänsä miellyttävät minuakin, sillä hän oli hyvin tarkka valitessaan ystäviä, oli tuon arvostelevaisuuden perinyt äidistään. Minä koetin selittää, ettei minulla juuri huomattavia niitä ole, ainoa todellinen ja rakas ystävä on Irenessä itsessään, ja häneen minä olen kokonaan tyytyväinen, hän oli minulle enemmän kuin olisi ollut kokonainen legioona muita. Irenestä oli tämä hyvin mieleen, ja luonnollisesti hänkin vakuutti muitten ystäviensä ei olevan mitään minun rinnallani.
— Minusta tuntuu, sanoi hän äkkiä, kuin olisimme me hyvin vanhat ystävät, aivan kuin veli ja sisar. Minusta tuntuu vähän niin omituiselta ajatella, että sinä tulet minun miehekseni. Voisimmehan me olla yhtä hyvin ystävät näinkin, vai mitä?
— Miks'ei, vastasin minä todellisuudella, ystävyytemme ei lisäänny vihkimisellä. Mutta se on maailmassa niin, että kun nuori mies ja nuori nainen pitävät toisistaan, niin menevät he naimisiin, viettävät häänsä.
— Mutta olemmehan me sittenkin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin? kysyi hän ja katsoi avomielisesti minuun.
— Luonnollisesti, sanoin minä ja vedin hänet hellästi luokseni.
Irene oli todellakin harvinainen tyttö löydettäväksi noin suuressa maailmassa.
Sitte puhui hän taas paljon kaikesta mikä erittäin hänen mieleensä oli vaikuttanut. Siitä oli hän pahoillaan, ettei isänsä vielä ollut palannut matkoiltaan, mutta iltapäivällä on hänkin kotona. Heti New Yorkiin tultua oli äiti sähköttänyt isälle Rio Janeiroon meidän kihlauksestamme. Sähkösanoma oli lyhyt ja pikemmin vaan ilmoitus, sillä äiti se oli joka perheasiat järjesti ja oli tottunut pitämään oman päänsä sekä tiesi isän hyväksyvän hänen toimenpiteensä. Isä oli niin kiintynyt liikeasioihinsa ja matkoihinsa, että kotiasioissa ei sananvaltaa pitänyt. Irene muisti sähkösanoman muodonkin. Siinä sanottiin: "Irene on kihloissa minun suostumuksellani. Häät ovat kahden viikon kuluttua. Voitko tulla kotiin?" Vastaus ei heti tullut, sillä isä oli ollut jossakin sisämaassa, mutta sitte saapui sanoma: "Koetan joutua. En tahdo Irenen onnen päivää viivyttää." Mutta muutama päivä sen jälkeen oli hän Irenen enolle, mr. Haveclelle sähköttänyt, että jos asianhaarat estäisivät hänen tuloansa määrälleen, olisi hän, eno, isän asemassa. Kumminkin hän pian tulee. Ja hän nyt tuleekin, ehtii määrälleen, sillä hän oli jo saapunut Jacksonvilleen, Floridassa ja sieltä lähtenyt junalla joutuakseen tänään iltapäivällä.
— Ette maininneet sähkösanomassanne mitään sulhasesta, huomautin minä Irenen äidille, joka oli vaunuissa hiljaa istunut ottamatta osaa puheluun.
— Se oli tarpeetonta, hän vastasi tavallisella itseensä luottavaisuudella. Tarkempaa selitystä en kumminkaan olisi voinut antaa. Ja hän on tyytyväinen siihen, mihin minä suostumukseni annan.
Enempää en joutanut tätä asiata ajattelemaan. Irene jatkoi puhelua isästä ja veti tietysti huomioni puoleensa. Avomielisesti hän puhui, että isä on hyvin rakastettava henkilö, vaikka onkin hänellä omituisuuksia erittäin muitten mielestä. Ireneä kohtaan oli hän aina ollut hyvä. Enimmäkseen oli hän matkoilla. Irene ja äitinsä kyllä tahtoisivat, että hän jo asettuisi kotiin ja palkkaisi eri henkilöitä matkustamaan, mutta siihen ei isä suostu, vaan sanoo liikkeen menestymisen vaativan hänen innokasta työtään. Se oli hänen luontonsa mukaista. Mutta kun hän oli kotona, oli ne päivät erittäin herttaisia, sillä isä tuolloin omisti kaiken huomionsa ja rakkautensa ainoalle lapselleen. Toisinaan häntä vaivasi kova synkkämielisyys, mutta kun Irene astui hänen luokseen ja pyyhki hänen otsaansa, silloin tuli isä taas hyvälle tuulelle ja huolet haihtuivat. Hänellä oli liikkeessään niin paljon ajattelemista, että kotonakin ne huolet pyrkivät välistä vaivaamaan.
Tähän tapaan jutteli Irene ja lopuksi sanoi:
— Olen varma siitä, että sinä hyvin tulet pitämään isästäni. Hän tulee samalla sinunkin isäksesi. Eikös niin, äiti, että isäkin mielistyy suuresti vaaliini?
Myöntävästi nyökäytti äiti päätään, ja silloin olimmekin me jo saapuneet Irenen kotiin.
Palvelija aukasi vaunujen oven ja me laskeuduimme tasaiselle katukäytävälle. Talo oli ulkoapäin juhlalliseksi, vähän kuin kirkon näköön koristeltu juhlapäivän vuoksi. Punainen leveä matto oli vedetty käytävältä ruskeita kiviportaita myöten ovelle. Viereinen talo niinikään oli koristettu ulkoakin. Se oli jo valmiiksi sisustettu meitä, nuorta pariskuntaa varten.
Irene oli katoolilainen uskonnoltaan ja katoolilaisia pappeja oli kutsuttu illaksi vihkimään meitä. Isä Duncanin apulainen siitä kirkosta, johon perhe kuului, johti vielä koristelemisia sisällä, että kaikki tulisi asianmukaiseen kuntoon.
Me astuimme sisälle kauniihin huoneisiin, jotka todistavat hyvinvointia ja samalla sisustuksen puolesta kauneusaistia. En nyt viitsi ruveta kertomaan amerikkalaista asuntojärjestystä. Mainitsen vaan, ettei siellä yhden perheen huoneusto ole samassa tasapinnassa. Talot kun ovat pienelle maa-alalle rakennetut, ei siinä aina yhdessä kerroksessa sovi olemaan kuin pari kolme huonetta. Kyökkihuoneusto on kellarikerroksessa. Kadun tasalla on ruokasali ja mahdollisesti isännän vastaan ottohuone. Toisessa kerroksessa on vierassalit, kolmannessa perheenjäsenten yksityishuoneet, neljännessä huoneita vieraita varten ja viidennessä palvelijain huoneet. Palvelija saattoi minut huoneeseeni neljänteen kerrokseen ja hetken kuluttua olin valmis tapaamaan Irenen enoa, kahvifirma Havecle & C:on päämiestä. Morsiameni saattoi minua vaunuissa sinne ja meni sitte ostoksille sekä tunnin kuluttua lupasi tulla hakemaan. Painoin suudelman Irenen otsalle ja laskeuduin alas. Havecle & C:on liikehuoneusto on New Yorkin liikekeskustassa. Vanha näytti rakennus olevan ulkoapäinkin katsoen. Kymmenkunta kerrosta näkyi talossa olevan, seinä täynnä liikehuoneiden osotteita, mutta kääpiöltä näytti se mahtavien uudenaikaisten liikepalatsien, noiden pilvenpiirtäjäin välissä. Pari leveätä akkunaa oli kadulle päin, mutta ne hyvin niukasti antoivat valoa pitkään konttorihuoneeseen. Yhtä seinämää vastassa oli kymmeniä kahvisäkkejä avoinna ja oli kuhunkin niistä puikolla pistetty leima osoittaen kahvin laatua. Siinä oli kahvia etelä-Amerikan kaikista kahvimaista ja useampia luokkia itsekutakin, oli kahvia Jaavalta, Mokasta y.m. kaukaisemmilta seuduilta. Tuskinpa muu kuin ammattimies niiden moninaisuutta ja arvoa voi eroittaa. Vasemmalla puolen aitauksen sisällä eri koppiloissa oli kymmeniä konttoristeja ja liikkeenpitäjiä. Taka-osassa huonetta paloi sähkölamput kirjurien edessä, vaikka ulkona olikin valoisa päivä. Kiire näkyi kaikilla olevan.
Annoin nimikorttini lähimmälle miehelle ja pyysin tavata firman päämiestä. Hän poistui huoneuston takaosaan ja hetken kuluttua palasi sekä alkoi ohjata minua isännän luo. Kuljimme kapeata väylää pitkän matkaa, kunnes saavuimme huoneen äärimmäiseen päähän, jonne hiukan päivänvaloa tuli pienestä akkunasta, joka vei rakennuksen keskellä olevaan ilma-aukkoon. Kapea silta vei tämän aukon poikki ja niin vihdoin aukaistuamme oven tulimme sähköllä valaistuun pieneen huoneeseen. Täällä korkean pöydän ääressä istui Pat Havecle, kahvikuningas. Sisarensa näöstä heti tunsin hänet, sama majesteetillinen, johtava katse, sama arvokkaisuus. Harmaat hapset olivat kruununa päässä, partakin oli jo osaksi harmaantunut.
Konttoristi poistui, ja isäntänsä viittauksesta siirtyi yksityiskirjurikin kirjoituskoneensa äärestä, ja ovesta, mistä hän hävisi, näin minä varastohuoneen täynnä kahvisäkkejä. Tiesin, ettei tuossa vielä liikkeen kaikki kahvivarasto ollut, sillä aamulla laivalla tullessani olin nähnyt eräällä rannalla koko joukon makasiineja, joihin jokaiseen isoilla kirjaimilla oli maalattu osoite Havecle & C:o.
Antaen kättä tervehdykseksi ja viitaten istumaan tuolille alkoi tuleva sukulaiseni, kun olimme kahden kesken, keskustelun. Hiljainen oli tämä liikemiehen yksinäishuone suuren taloryhmän sisällä. Ei kuulunut sinne humuakaan jättiläiskaupungin touhinasta, hiukan vaan tärisi jalkain alla.
— Halusin puhelua kansanne, mr. Tavast, sanoi hän, alkujaan sentähden, kun ei ollut tiedossa tokko lankomieheni itse ehtii tulemaan tänne hääpäiväksenne. Nyt kumminkin on jo varma, että hän saapuu heti jälkeen puolenpäivän eikä siis minun tarvitse esiintyä hänen sijassaan, kuten hän itse toivoi, kun ei vielä voinut päättää tulostaan. Mutta joka tapauksessa on hauskaa tehdä tuttavuuttanne.
Minä lausuin muutaman kohteliaisuuden ja iloni siitä, että mr. Davis, morsiameni isä todellakin voi saapua kunnioittamaan elämäni onnellisinta päivää.
Hän katsoi terävästi minua ja sanoi sitte hiukan hymyillen:
— Minä näen, ettette ole syntyperäinen amerikkalainen ettekä täkäläisissä oloissa kasvanut. Käytöksessänne ja puheessanne on tuntuvasti eurooppalaista, jota minä olen tottunut havaitsemaan, kun olen ollut tekemisissä kaiken maailman kansalaisten kanssa.
Minua hämmästytti tämä huomatus, sillä en ollut itsekään enää tullut syntyperääni ajattelemaan moneen aikaan. Myönsin olevani eurooppalainen, joka kumminkin olin useita vuosia ollut täällä suuressa vapaavallassa.
— No niin, tietysti olette jo oppineet tuntemaan elämänohjeemme: liiketoimet ennen kaikkea. Senpätähden ehkä olisitte myös käsittäneet oikein senkin, vaikka lankoni ei tähän teille tärkeään tilaisuuteen olisi saapunutkaan. Todellakin on hänen matkustuksensa aina suuresta arvosta liikkeellemme, joten hänen paljon on täytynyt kieltäytyä siitä suloudesta, minkä rauhallinen perhe-elämä tuottaa. Häntä ei pidä ymmärtää väärin. Paitse sitä että hän on liikekumppanini, on hän paras ystäväni. Mielelläni soisin, että hän voisi kotonakin olla, ja todella olisin ollut pahoillani, ellei hän olisi malttanut saapua tähänkään tilaisuuteen. Hän on ollut tekemässä sopimuksia kahvinkasvattajien kanssa etelä-Amerikan eri osissa. Meillä täytyy olla kontrollimme kahvimailla selvillä voidaksemme vallita hintoja pörssissä. Sentähden täytyy hänen aina olla matkoilla, melkeinpä asuakin kahvimailla. Perheensä voisi kyllä yhtä hyvin asua Rio Janeirossa, La Guayrassa tai — Bataviassa! Mutta enemmän hän ei kotona voisi olla sielläkään, sillä hänen alaansa kuuluu kaikki kahvinkasvatusmaat yli koko maapallon. Välistä on hän Amerikassa, välistä Aasiassa. Ja iloista on minun sanoa että on minulla toimeensa innostunut, hyvä liikekumppani. Hän on nykyisin liikkeessämme yhtä tärkeä henkilö kuin minä itse. Liikkeen edistyksessä on hänellä suuri osansa.
Taaskin lausuin minä iloni siitä, että minun rakastettuni isä saa noin kauniin kiitoslauseen liiketoveriltaan ja isännältään.
— En minä enää hänen isäntänsä ole, oikaisi hän minua ja käännähti tuolillaan. Hän on kyllä ollut palvelijana luonani, tehnyt konttorissani työtä samalla palkalla kuin muutkin, mutta on itse nostanut asemansa kykynsä ja kunnollisuutensa kautta.
— Kuinka kauvan olette jo olleet yhdessä liikkeessä? kysyin minä enemmän vaan jotain sanoakseni, kun en muutakaan keksinyt. Ikävöin Ireneä ja jo odotin, että määrätty tunti pian kuluisi.
Hän tarttui heti kysymykseeni.
— Jo yli parikymmentä vuotta on mr. Davis ollut liikkeessäni ja osakkaana myös lähes yhtä monta vuotta, s.o. vähän ennen kun meni sisareni kanssa naimisiin, ansaitsi hän itselleen osansa. Mutta nyt — jatkoi hän — kun olemme jo keskustelussa tähän tulleet, katson velvollisuudekseni kertoa tarkemmin nämä asiat. Te olette Euroopasta ja kun minäkin olen syntyäni sieltä vihreästä Irlannista, tiedän, että siellä pidetään välttämättömänä tuntea perheseikat, kun suhteet niinkin läheisiksi tulevat kuin on Teidän laitanne meidän sukuumme. Tätä tahdonkin kertoa, koska omasta mielestänikin on se luonnollista. Ettei sisareni ole siitä merkittävimpiä kohtia kertonut, olen ihan varma. Irene taas ei näitä kaikkia seikkoja tunne.
Hän oli valmis alottamaan esityksensä, mutta ensin antoi kirjurilleen muutamia määräyksiä ja tiedusteli kahvipörssistä uutisia.
— Niin, minä olen irlantilainen, puhui hän. Tulin nuorena ja rahatonna tänne ansaitsemaan elantoani. Pääsin erääseen konttoriin työhön ja kun äitini kuoli kotona — isä oli jo aikoja ennen kuollut — kutsuin sisarenikin tänne, hän oli vasta 12 vuoden vanha. Kumminkin hän rupesi pitämään taloutta minulle pienessä vuokrahuoneessa vanhan rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Minua säälitti, että hänen täytyi jättää Irlannissa alettu koulunkäyntinsä, mutta ei auttanut. Minä tein kovasti työtä ja ansaitsin tavallisen hyvän päiväpalkan, josta aina suurimman osan panin talteen. Sitte menin naimisiin ja myös sain vähän rahaa vaimoni mukana. Nyt sai sisarenikin helpommat päivät. Minulla oli jo pieni summa koossa ja onnistuin pääsemään vähäisiin mutta sitä otollisempiin keinotteluihin kahvipörssissä. Sillä tavalla opin kahviliikkeeseen ja pörssikauppoihin. Sen konttorin isäntä, jossa aluksi olin työskennellyt, luotti minuun ja antoi apuaan. Näin en tarvinnut suuria käsirahoja, vaikka jo uskalsin isompiinkin panoksiin. Voin sanoa, että onnistui minulla hyvin, ja pääsinkin vähitellen perehtymään pörssisalaisuuksiin. — Ette liene ollut milloinkaan liikealalla? kysyi hän äkkiä minulta.
Vastasin kieltävästi.
— Jaa, puhui hän; kumminkin tiedätte, että jokaisella edistyvällä liikemiehellä on aina erikoisala, jota hän kehittää tarkan suunnitelman mukaan. Minun alani oli se, että minä otin sopimustilauksia kaupoista, joissa vähittäin myydään kahvia, sitouduin määrätystä keskimaksusta läpi koko vuoden toimittamaan kahvia, tietysti sopien kuinka paljon oli kunakin aikana hankittava. Pian oli sopimuskauppoja minulla ei ainoastaan New Yorkissa, mutta kaikissa maamme suuremmissa kaupungeissa. Vuotuinen välityssumma oli minulla suuri. Konttorissani oli jo useita miehiä työssä. Muiden muassa olin eräänä päivänä sinne ottanut kapteeni Davisin. Hän oli silloin nuorenlainen mies, oli johtanut pienempää laivaa rannikolla ja hädin tuskin pelastunut haaksirikosta. Hän oli tullut kovasti sairaaksi ja makasi viikkokausia katoolisessa hospitaalissa, jonka meidän kirkkomme oli perustanut. Kirkkoomme kuuluville naisille on ollut tapana käydä täällä vuorottaisin hoitamassa sairaita. Niin oli siellä toisinaan sisarenikin, ja sallimusko lienee ohjannut, että hän tuli hoitamaan haaksirikosta pelastettua kapteenia, joka taisteli elämän ja kuoleman välillä. En ole koskaan kysynyt sisareltani, vaan arvaan, että jo siellä tämä rakastui hoidettavaansa. Sairas parani lääkärien sanan mukaan sisareni uutterasta ja huolellisesta hoidosta, mutta lääkärit kielsivät häntä ainakaan muutamien kuukausien aikana merille menemästä. Kirkon toimesta etsittiin hänelle työpaikkaa kaupungissa enkä tiedä varmaan oliko sisarellani osaa siinä, mutta varma on, että hän tuli konttoriini työhön. — Se oli minun onneni.
Pat Havecle oli tästä vieläkin niin mielissään, että hykersi käsiään.
— Niihin aikoihin sattui eräs seikka, joka oli äkkiä saattaa minut vararikkoon. Olin taaskin tehnyt paljon, jopa entistä enemmän sopimussitoumuksia. Monta laivanlastia kahvia piti minun toimittaa etelä-Amerikasta sadon korjattua. Sopimukset sain tehdyksi edullisilla hinnoilla, sillä oli odotettavissa jotenkin huono kahvisato. Pörssissä huudettiin tuota satoa hyvinkin huonoksi, vaan minulla oli syitä, jotka ennustivat parempaa. Kumminkin sillä kerralla erehdyin laskuissani. Kahvisato Brasiiliassa ja Venezuelassa tuli niin huonoksi, ettei sieltä juuri mitään markkinoille ylettynyt. Jo aikaiseen sain minä tästä erittäin tarkat tiedot, en kumminkaan niin ajoissa, että olisin ehtinyt kontrahdit sen mukaan tehdä. Mutta pörssissä ei vielä täydellisestä kadosta tiedetty, vaan kyllä jo iloittiin minun vahingostani, kun hinta jo oli noussut korkeammalle kuin millä minä olin sopimukset tehnyt. Siihen aikaan New Yorkissa spekuleerattiin melkein vaan Amerikan kahvilla. Minä aloin olla jo suuressa hädässä, vaikka koetin tyyneltä näyttää.
Hikeä pyyhki kahvikuningas otsaltaan muistellessa tätä.
— Alakuloisena tulin minä pörssistä. Koko omaisuuteni ja nimeni oli vaarassa. Viikko tätä ennen oli Lontoon pörssissä myös hinta suuresti noussut ja nyt pysyi tasaisena korkealla. Siitä meillä New Yorkissa päätettiin, että myös Aasiassa oli tulossa huono kahvivuosi. Mutta silloin sain yksityistiedon, että Lontoon hinta olikin vaan keinotekoisesti korotettu "koornerin" toivossa. Aasiassa oli siis vielä toiveita, ja mahdollista oli, että "koorneri"-yritys särkeytyy. Nyt piti minun saada ostaa, mutta jos minä nimelläni ilmestyisin ostajaksi, olisi se varma merkki hintain yhä nousemiseen. Oston täytyi tapahtua salaa itse kahvimailla Aasiassa. Nyt johtui ajatukseni kapteeni Davisiin. Puheistaan olin kuullut, että hän oli siellä matkustellut ja jo olin tullut huomaamaan nerokkaisuutensa. Kutsuin hänet luokseni eikä minun tarvinnut monta sanaa sanoa, ennenkun hän jo ehdotteli asiaa samalta kannalta kuin minäkin. Hänellä oli tuttava Bataviassa ja hän tahtoi tämän panna jo hieromaan kauppoja kahvinkasvattajien kanssa kaikissa Aasian kahvimaissa. Itse hän oli valmis heti lähtemään jatkaakseen kauppoja. Minä olin tähän erittäin tyytyväinen. Hän lähti ja onnistui aivan erinomaisesti. Ennenkun hän ehti sinne, oli "koorneri" jo särkynyt, vaan kyllä siltä koettivat kilpailijani pitää hintoja korkealla, ja heitä auttoikin se, että täydellinen kato Amerikan kahvimaissa alkoi tulla varmemmin muitten tietoon. Nyt he olivat varmat minun kukistumisestani, mutta minä olin jo aivan tyyni, sillä Davisin asiamies oli ehtinyt tehdä edullisia sopimuksia Aasiassa ja pian alkoi Davisilta kuulua tietoja, että hän oli päättänyt kaupat ja saanut tehdyksi yhä lisää. Minä sain ostetuksi kahvia paljon enemmän kuin oli minulla sitoumuksia. Ja sen jälkeen olen minä ollutkin se, joka olen kahville hinnat määrännyt.
Voitonriemuisena löi irlantilainen rintaansa ja nauroi makeasti.
— Kun Davis palasi, syleilin minä häntä ilosta ja otin osakkaaksi liikkeeseeni. Laskin nimittäin hänelle hyvän prosentin sen vuoden voitosta, ja se oli niin suuri, että Davis tuli osalliseksi liikkeeseen. Sen jälkeen on hän ollut oikea käteni, on ollut ystäväni, ja me olemme edistyneet lakkaamatta. — Niin, paitsi tätä palkkiota, annoin minä hänelle muutakin. Olin huomannut sisareni mieltymyksen häneen ja niin eräänä päivänä voitto-osinkoja laskiessamme sanoin minä äkkiä: "Kuules Jack, me olemme ystäviä ja yhtiötovereita. Minä antaisin sinulle mitä vaan voisin, sillä olethan sinä pelastanut minut. Mutta kiitos lankeaa myös sisar Lucylle, joka pelasti sinut kuolemasta, Yhtykäämme vielä lähemmin; ota sinä Lucy, hän on rakkain mitä voin antaa." Ennenkun hän ehti tointua hämmästyksestä, kutsuin minä Lucyn sisään ja vein hänet Jack Davisin luo. Mutta Lucy ei ollut siihen tyytyväinen, hän on aina ollut niin omapäinen. Hän sanoi: "Minua ei tarvitse kenenkään antaa. Minä olen pelastanut mr. Davisin ja minulla on oikeus häneen. Itse minä annan itseni hänelle, koska teillä näkyy siitä jo olleen puhetta." Hän pani kätensä Davisin kaulaan ja kutsui häntä sulhasekseen. Minä olin niin iloinen, että heti kutsuin papin ja heidät yhdistettiin siinä tuokiossa. Se tapahtui minun kotonani vaimoni ja muutamien todistajien läsnäollessa. Niin köyhä, haaksirikkoinen mies tuli rikkaaksi mieheksi ja kahvikuninkaan langoksi, — no, ei minua kyllä vielä silloin tuolla nimellä kutsuttu. En suinkaan tahdo sanoa, ettei tässä olisi ollut vaikuttamassa Davisin oma ansio, päinvastoin sehän se juuri sai kaiken aikaan.
Kahvikuningas muisti taas pörssiä ja riensi ottamaan selkoa hintain vaihtelusta sekä antoi määräyksiä. Sitte hän istuutui tuolilleen ja jatkoi:
— Mr. Davis on ollut aina hiljainen mies ja elää kokonaan matkoissaan ja liikkeessään. Ei hän malttanut pitää pitkää kuherruskauttakaan. Pian matkusti hän taas kahvinkasvatusmaille Aasiaan. Siellä ilmoitti hän tulleensa kovin kipeäksi ja lääkärit olivat sanoneet, että kuumassa ilmanalassa oleskeleminen veisi hänet pian hautaan, Hänen täytyi muuttautua, niin pian kun hiukan sai voimia, Euroopan lauhkeampaan ilmanalaan, jossa piti viettää pitemmän aikaa kylpylaitoksissa ja aivan rauhassa ajattelematta liikeasioita. Näin hän kirjoitti, ja tuo kirje muutenkin oli hyvin merkillinen ja sisällölleen epäselvä. Minä jo säikähdin, että tauti oli tunkeutunut hänen aivoihinsakin. Se oli myös ainoa kerta, jolloin hän näytti olevan kiukustuksissaan minuakin kohtaan vaan en oikein saanut syytä selville. Tulin minäkin siihen päätökseen, että hän tarvitsee lepoa. Jo kaduin, että ehkä liikeinnossani olin vaivannut häntä liiaksi. Lucy olisi tahtonut myös matkustaa Eurooppaan hoitamaan häntä, mutta hän oli siinä tilassa, että ei aivan sillä hetkellä voinut. En minäkään häntä kehoittanut, kun ei Davis kirjeessään mitään maininnut. Me kirjoitimme hänelle, mutta kirjeet eivät tavanneet, vaan saapuivat takaisin. Davisilta ei tullut mitään tietoa. Kyselin liiketuttavilta siellä, missä Davis sairasti, sillä ajattelin, että ehkä hän oli kuollut. Sain vastaukseksi, että Davis oli matkustanut Eurooppaan. Kun ei vieläkään mitään tietoja kuulunut, ajattelin, että hän tahtoo parantua aivan häiritsemättömässä rauhassa. Mutta Lucy ei siihen tyytynyt. Hän ajatteli, että ehkä Jack on uudelleen tullut kipeäksi tai mahdollisesti kuollut. Hän oli muka aina niin itseensä sulkeutunut ollut, ettei nytkään tahtonut meitä levottomaksi tehdä. Kun sitte Irene syntyi ja äiti voimistui, matkusti Lucy lapsineen Eurooppaan, kävi monessa kylpypaikassa, vaan ei kuullut mitään miehestään. Vihdoin sain minä Davisilta kirjeen, jossa hän rauhoitti meitä ja pyysi minulta, että saisi olla rauhassa. Terveydestään hän ei maininnut mitään, mutta arvasin hänen vielä olevan lääkärinhoidossa. Oitis ilmoitin Lucylle, että Davis on elossa eikä hänellä ole mitään hätää sekä pyysin Lucya saapumaan tyynesti kotiin. Hän tuli. Minä kirjoitin myös Davisille, että sydämmestäni soisin hänen paranevan niin pian kun suinkin, sillä liike kärsi tuntuvasti hänen poissa olostaan. Kerroin Lucyn hädästä kuinka minä ainoastaan suurella vaivalla sain hänet palaamaan Euroopasta, jossa hän olisi tahtonut viipyä niin kauvan, kunnes olisi vaikka miehensä luut löytänyt. Tietysti en unohtanut mainita Irenestä, jonka olemassa oloa hän tuskin osasi aavistaakaan. Seuraus oli, että Davis oli pian kotona, näytti jotenkin tervehtyneeltä, oli vaan vielä alakuloinen ja Lucyn mielestä entistä sulkeutuneempi. Ireneen, esikoiseensa oli hän suuresti mieltynyt ja viipyikin nyt muutamia kuukausia kotona. Sitte lähti hän taas matkoille, ja on niin jatkanut uutteruudella, pysähtyen ainoastaan silloin tällöin lyhyen aikaa kotonaan. Hän on ollut erinomainen apu liikkeessä.
Kun Pat Havecle oli ehtinyt kertoa tähän saakka, tuli konttoristi sisään kysymään vastaanottoa, mutta samalla pilkisti tulijankin pää ovesta. Irene oli huoneessa. Kunnioittavasti meni hän enonsa luo ja suuteli häntä otsalle. Sitte tuli hän luokseni ja teki samaten.
— Näinkö se on teidän keskenne tavallista? sanoi eno hymyillen.
Irene punastui häpeissään ja ujona istuutui taakseni.
Vaihdoimme vielä muutamia sanoja. Eno laski leikkiä Irenen ujoudesta ja toivoi, että se vähitellen häviäisi. Minä en osannut juuri mitään sanoa.
Hyvästellessä sanoi vielä kahvikuningas:
— Mr. Tavast, kun olette eurooppalainen, olen sentähden teille kertonut morsiamenne suvusta. Meillä Amerikassa se ei ole tavallista. Toivotan parasta onnea! Illalla siis tavataan.
Liikemies, joka oli uhrannut jotenkin paljon kalliista ajastaan kohteliaisuuteen eurooppalaisia vaatimuksia kohtaan, sai taas "bisnes"luontonsa. Melkein kylmästi viittasi hän meidät poistumaan ja istuen majesteetillisena tuolillaan alkoi ottaa vastaan monilukuiseksi karttunutta, odottavaa asiamiesjoukkoa.
Me puolestamme ajoimme kotiin. Meillä oli niin paljon puhelemista, Irenellä niin paljon näyttelemistä ennen iltaa. Tunsimme itsemme niin sanomattoman onnellisiksi. Mutta yhä vaan minun mielessäni väikkyi, että tämä on liian suuri onni minulle ja ettei Irene minulle kuulu, hän kun on enkeli toisesta maailmasta. —
VI.
Kun ystäväni saapui kertomuksessaan tähän saakka, pysähtyi hän hetkeksi ja huokasi. Vastenmielistä oli hänestä jatkaminen. Minä en tahtonut häiritä hänen ajatuksiaan. Vihdoin hän pääsi taas kertomukseensa.
— Tähän saakka kestää kertomus onnestani, jatkoi hän surullisena.
Lopun esitän niin lyhyesti kuin suinkin.
Jouduttuani yksin huoneeseeni tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Ihmettelin itse tätä enkä voinut ymmärtää, mutta oli aivan kuin olisin jotakin kamalaa aavistanut. Turhaan koetin tuota selittämätöntä tunnelmaa ajaa pois.
Mutta Irene pelasti minut alakuloisesta tunnelmasta hääpäivänäni. Menin viereiseen huoneeseen ja pian tuli sinne Irene kevyessä, aistikkaassa ja kotoisessa päivällispuvussa. Hän oli kuin päiväpaiste levittäen valoa kaikkialle missä liikkui. Hän istui minun syliini, ja me puhelimme rakkaita sanoja, joilla kihlatut tuovat edes vähäiseksi osaksi niitä tunteita ilmi, mitkä heidän povessaan liikkuivat.
Hetken siinä puheltuamme astui odottamatta sisään Irenen äiti. Hän oli nähtävästi innolla touhunnut ja järjestänyt asioita illan juhlahetkeä varten. Irene säpsähti aivan kuin olisi keksitty pahanteosta ja hypähti kainona pois sylistäni. Mutta rouva ei sitä pannut huomioon. Hänellä oli kiire ja sanoi vaan:
— Tahdon huomauttaa Irenelle, että mene nyt näyttämään sulhasellesi huoneustoa, johon tulette asumaan.
Sitte hän kääntyi pois toimiinsa.
Pian olimme alakerrassa. Kevyen keepin autoin Irenen hartioille, itse heitin päällystakin päälleni ja katuoven kautta kiersimme viereiseen huoneustoon. Tuntui omituiselta avata ovi tuohon rakennukseen. Tässä on siis tuleva kotimme, koti tämän illan jälkeen.
Olimme taas hilpeällä mielellä. Irene iloisena johdatti minua huoneesta huoneeseen. Sirosti ja arvokkaasti olivat ne sisustetut. Huomasin, että Irene ja äitinsä olivat ottaneet selville, mistä minä pidin, millaisesta sisustuksesta ja järjestelystä. Juoksulla kulimme kerroksesta kerrokseen enkä minä säästänyt mielihyväni ilmaisua.
Yksi huone oli vielä käymättä, vaan Irene riensi sen ohitse.
— Mikäs tämä on? kysyin minä.
Irene juoksi jo portaita alas eikä vastannut mitään. Työnsin oven auki ja näin sen komeasti kalustetuksi makuuhuoneeksi.
Vasta vanhempien kodin ovella tapasin Irenen. Sisälle tultuamme vei Irenen äiti meidät saliin, mikä oli laitettu illan juhlallisuutta varten. Takaosassa oli kukilla ja köynnöksillä koristettu katos, jonka alla vihkimisen oli määrä tapahtua. Äiti pyysi koetteen vuoksi meitä asettumaan katoksen alle, että hän saisi päättää tokko kaikki laitokset häntä tyydyttivät asiaan nähden. Hyvin oli hän tyytyväinen.
Näin kuluttelimme aikaamme illan tuloa odotellessa.
— Luulen, että isä on pian kotona, sanoi rouva Davis, kun oli viimeistelysilmäyksen heittänyt kaikkiin varustuksiin.
— Tule, Tauno, huusi Irene, minä näytän sinulle nyt isän kuvassa, että voit jo ennen tuloaan tutustua hänen piirteihinsä.
Ja kädestä taluttaen hän vei minut perhesalonkiin, jossa oli seinällä maalattuja kuvatauluja.
— Tässä hän on, sanoi Irene, morsiameni.
Ja me pysähdyimme suuren miehenkuvan eteen, jolla oli … punerva tukka … kauniit kasvot … synkkämielinen katse…
Minä katsoa tuijotin tuota kuvaa kuin manalan haamua. En voinut liikkua paikaltani, tuntui kuin koko maailman paino olisi laskeutunut päälleni.
— Onko tuo sinun isäsi? sain minä hädin tuskin kurkustani soperretuksi.
— On, vastasi Irene ja säikähti minun kamalasta näöstäni.
Minä parkasin rämeästi ja niin vahva kuin olinkin vaivuin sortuneena, pyörryksissä lattialle.
Kun siitä havahduin tunnoilleni, olin minä leposohvalla ja Irene äitinsä sekä lääkärin kera valelivat päätäni. Minä näin hädän mikä Irenellä oli ja olisin tahtonut häntä lohduttaa, mutta en voinut. Oi, eihän Irene vielä tietänyt kauheinta!
Nähtyään minun tointuvan riemastui suloinen, naisellinen olento, jota minä morsiamekseni olin oppinut kutsumaan. Lääkäri sanoi, ettei mitään hätää ollut, kaikki oli tullut vaan äkillisestä mielenliikutuksesta. Sitte istuutui Irene tuolille viereeni ja äitinsä istui hiukan kauvempana. Minä en voinut puhua mitään, katsoin vaan kammolla Ireneä. Hän ei ymmärtänyt katsettani ja ratkesi itkuun. Hänestä lienee tuo katse tuntunut niin vieraalta entiseen verrattuna. Mutta samalla tulin minä surumieliseksi, ja sääli valtasi minut. Tartuin Irenen käteen ja puristin sitä hellästi, mutta taas äkkiä tuntui minusta kuin olisi tuo käsi ollut hehkuva tulikekäle, ja minä heitin sen pois.
Silloin aukeni ovi. Sisälle astui komea mies … punerva tukka … kauniit kasvot… Väristys valtasi minut. Hän ei nähnyt minua ja kääntyi oitis vaimoonsa.
— Ihmettelin, kun en ketään tavannut portailla vastassa; sanottiin, että Irenen sulhanen on tullut sairaaksi, puhui tuo mies.
Irene riensi isäänsä syleilemään ja hän selitti muutamalla sanalla, mitä oli tapahtunut. Tulija kääntyi nyt uteliaana minun puoleeni. Mutta heti pysähtyi hän ihmeissään, asetti kätensä otsalleen, ja entisiä muistoja näkyi johtuvan hänen mieleensä. Taas lähestyi hän pari askelta minua kovassa mielenliikutuksessa. Leukansa tärisi, ja kauhu kuvautui kasvoillaan.
— Irenen sulhanenko? sopersi hän. Häät … tänään … sinä …. Irenen puolisoksi…? Tauno…
Nuo sanat tulivat kuin ankarasti työntämällä ulos.
Varsinkin viimeisen sanan karjasi hän kuin kuolemanpiston saanut. Tämän perästä hän riensi pois ja sulki oven jälkeensä.
Minä olin vielä liian heikko, tuo uusi mielenliikutus saattoi minut taas pyörryksiin. Maailma musteni silmissä enkä minä tiennyt mitä sen jälkeen tapahtui. Jälestäpäin sain kuulla, että Irenen äiti oli oitis rientänyt miehensä jälestä, mutta tämä oli sulkeutunut omaan työhuoneeseensa eikä laskenut ketään sisälle.
Minä heräsin kovaan paukaukseen, joka kuului jostakin huoneesta rakennuksessa. Tuo saattoi jäntereihini voimia. Minä hyppäsin sohvalta. Irene oli kokonaan hämmennyksissä. Hänestä oli kaikki tämä käsittämätöntä. Hän aavisti vaan, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Hän tarttui minun käteeni ja menimme sinne, mistä laukaus kuului. Irenen äiti ja Pat Havecle, joka oli kutsuttu kiiruusti taloon, yhdessä palvelijoiden kanssa olivat murtamassa ovea, joka johti isännän työhuoneeseen. Rouva Davis oli veljelleen selittänyt tapahtuman pääkohdat, mutta selittämätön arvoitus se oli molemmille. Me jouduimme parhaaksi kun ovi särkyi saranoiltaan auki ja kaikin kävimme sisään.
Siellä mies istui pöytänsä ääressä tuolillaan hervotonna. Veri virtasi ohimosta, joka oli ammuttu puhki. Revolveri oli pudonnut lattialle.
Irene vaipui tainnoksiin ja minä kannoin hänet sohvalle. Vanha rouva veljensä kera rupesi miestään virvottelemaan, mutta lääkärin tutkinto osotti, että hän oli juuri kuollut.
Itsensä murhanneen puoliso ja liikekumppani itkivät ääneensä. Irlantilainen huitoi käsillään ilmaa ja oli onnettoman näköinen. Hänen sisarensa painoi kuolleen päätä rintaansa vastaan ja oli kokonaan sortunut. Vihdoin huomasi hän pöydällä paperipalan ja sen päällä oli kultainen sormus. Paperille oli kirjoitettu: "Kohtalo on yllättänyt minut. Tämä on synnin palkka. Herra armahtakoon sieluani."
Rouva Davis ojensi paperin minulle ja samalla sormuksen sekä katsoi minuun kysyvästi. Itkunsa lomassa sai hän tuskallisesti sanatkin esille: Mitä tämä merkitsee? Irenekin havahtui ja toisti saman. Irlantilainen istuutui viereeni ja tarttuen käteeni pyysi minua antamaan hämärään asiaan valaistusta, jos voisin.
Minä katsoin sormusta, tunsin sen samoin kuin myös pienoiskuvan sormuksen kannassa. Minä viittasin kuollutta miestä ja sanoin:
— Kova kohtalo on satuttanut, että hän, joka oli minun isäni, on myös tullut Irenen isäksi.
Sormusta näytin mr. Haveclelle.
— Katsokaa kuvaa tässä kannassa. Se on minun äitini kuva. Minua sanotaan hyvin äitini näköiseksi. Tarkastakaa näyttääkö niin teistäkin.
Siinä oli selvä todistus puheelleni, kun tapahtuneet asiat otettiin huomioon. Minä kerroin lyhyesti historiani. Ääneni pyrki monessa kohdassa katkeamaan. Kauhistuneina tuijottivat onnettomat minuun kuullessaan sanojani. Tietysti ei epäilemiselle ollut vähintäkään sijaa.
Arvata saatte minkä vaikutuksen tuo hirveä ilmoitus teki niihin kahteen naiseen, jotka minulle nyt olivat rakkaimmat maailmassa. Kaikki toiveet oli sortuneet, kaikki ilo kuollut. Tuntui kuin olisi tuuli Manalan mailta käynyt ja puhaltanut kuolemaa ei ainoastaan vainajaan vaan henkiin jääneisiinkin.
Illalla, joka oli aijottu meidän häittemme vietoksi, päästettiin sisälle vaan papit. Heille selitettiin tapahtumat. Täysi työ oli heillä lohduttaessa surevaa leskeä ja tämän onnetonta tytärtä. Myöhään yöhön viipyivät papit näitten luona. Pat Havecle lahjoitti suuren summan sielumessujen pitämiseksi kuolleelle liikekumppanilleen. Irenen ja hänen äitinsä tahdosta perustettiin kirkkoon yksi rukousalttari lisää.
Seuraavana päivänä meni sisareni Irene luostariin. Jälestä päin en ole hänestä mitään kuullut eikä minulla ole sydäntä tiedusteluihinkaan.
Minä tiedän vaan, että hänen maallinen onnensa on murtunut kuten minunkin.
Niin olen minä nyt kuin vesiajolla kulkeva laivanhylky, harhaillen ulapalla, kunnes aallot upottavat pohjaan.
Ystäväni, ethän enää ihmettele käytöstäni? Ja nyt tiedät surullisen historiani, tiedät että olen kokonaan kompastunut kohtalooni. —
Tähän lopetti onneton ystäväni kertomuksensa. Minä kunnioittavasti vaikenin. Ulkona pauhasi syksyn myrsky yön pimeydessä.
* * * * *
Sen jälkeen kun tulin osalliseksi Tauno Tavastin elämäntarinasta lujittui ystävyyteni vielä enemmän häneen. Näin kyllä, etten minä häntä onnettoman osansa kantamisessa voi auttaa, mutta ei hän sitä odottanutkaan. Minä en tosin enää tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin ennen tätä tuttavuutta, en kumminkaan kyennyt häntäkään taluttamaan.
Me matkustelimme vielä monilla seuduin yksissä. Ja kun sitte tieni johti hänestä eroon, sain silloin tällöin tietoja häneltä. Rauhattomuus ei häntä jättänyt. Sielu ei saanut lepoa missään.
Kerran sitte satuin lukemaan alppionnettomuudesta sanomalehdissä. Nuo tapahtumat eivät suinkaan ole harvinaisia. Joka vuosi useita rohkeita matkailijoita sortuu ylhäällä vuoristossa kuiluihin. Jalka sattuu livettämään iljanteella ja onneton vyöryy syvänteen reunalle ja siitä alas kadotakseen tietymättömiin.
Sellainen oli tämäkin onnettomuus. Yksinäinen matkailija oppaan kera oli kiivennyt korkealle vuoristoon. Ja opas näki kuinka herransa hävisi. Näin surmansa saaneen nimi oli nyt Tauno Tavast.
Taivas oli siis vihdoinkin armahtanut häntä ja lopettanut ystäväni surullisen elämänmatkan.
End of Project Gutenberg's Kohtaloonsa kompastunut, by Akseli Järnefelt