Marketta. Kuuletkos, isä, Aino on varmaan siellä. Hän on ollut kävelyllä toisten tyttöjen keralla.
(Laulavat pojat ja tytöt tulevat pihaan Arvassalo mukanaan.)
Marketta. Eikö Aino ollut mukananne?
Kaikki. Ei.
Marketta. Herran tähden! Missä tyttönen sitten on?
(Kaikki nousevat.)
Kuivalainen. Mikä sinua vaivaa, Kumpulainen? Näytäthän aivan siltä, kuin olisit maasi myynyt ja rahat juonut.
Kumpulainen. Älä puhu mitään, pääni menee aivan sekaisin! Lemmon letukka!
Kuivalainen. Kuka letukka?
Marketta. Ainopa, häntä ei näy missään. Luulimme hänen olevan kävelyllä toisten tyttöjen kanssa, mutta he sanovat, ettei hän ollut mukana. Kunhan vain ei olisi tapahtunut mitään onnettomuutta!
KAHDESKYMMENES KOHTAUS.
Edelliset. Remes ja Sipi (tulevat tuvasta).
Remes. No, onko Aino täällä?
Sipi. Onko hän täällä?
Kumpulainen. Ei, herra paratkoon! Mutta malttakoonhan!
Sipi (itkusuin). En elä enää hetkeäkään, jollei hän pian tule.
Kumpulainen. Hyi! Älä itke, Sipi, aika mies! Piru itkeköön, hänen silmänsä paremmin kestävät.
Sipi (Kuivalaiselle). Se on kaikki poikanne syytä. Hän liehakoi Ainoa, ja Aino on mennyt hänen pauloihinsa.
Kuivalainen. Missä Eero on? Hän kai tietää, missä tyttö on?
Sipi. Ei, sitä hän ei tiedä.
Kuivalainen. Kuinka niin?
Remes (Sipille). Suusi kiinni!
Sipi. Ah — minä vain — ajattelin.
Kumpulainen. Että olet pöllöpää.
Kuivalainen (huutaa). Eero! Missä olet, Eero?
Kumpulainen (Marketalle). Pääni alkaa kihistä. Eerokin poissa! Saattaisin vääntää tytön niskat nurin.
Marketta. Isä hyvä! Älä luule Ainosta mitään pahaa.
Kimari. Vai niin, vai! Että Eero ja Aino ovat lietsussa — hahaha! He ovat menneet katsomaan, onko aurinko tosiaankin mennyt jo mailleen.
Kumpulainen (menee portille ja huutaa molemmille tahoille pitäen kättänsä suullaan). Aino! Aino!
Kuivalainen (samoin). Eero! Eero!
Kimari. Huutakaamme joukolla!
Kaikki (menevät portille ja huutavat). Aino! Eero!
YHDESKOLMATTA KOHTAUS.
Edelliset; Aino ja Eero (näyttäytyvät ikkunassa).
Aino. Kuka kutsuu?
Eero. Mikä hätänä?
Aino. Täällähän me olemme.
(Kaikki rientävät aitan edustalle.)
Marketta. Mutta Aino! Oletko siellä? ja Eero?
Kumpulainen. Tyttö! Mitä siellä teet? Heti pois sieltä! . . .
Aino. Kyllä, isä kulta, kun vain ette ole vihainen, mutta lupaatte, että saan Eeron.
Sipi (Remekselle). Herran tähden, Remes! Sinä olet lukinnut heidät aittaan yhdessä! Sinä olet oikea nauta.
REMES. Pidä suusi! Me kiellämme kaiken.
Kuivalainen. Malta mieltäsi, Kumpulainen.
Kumpulainen. Kyllä minä näytän sinulle, mitä saat. (Aikoo mennä ovesta aittaan.) Mitä? Oletteko sulkeutuneet lukon taa? Mutta oletteko aivan järjiltänne?
Marketta. Hyvä ihme! Aino?
Aino. Isä! Avaamme heti, kun lupaat, että saan Eeron.
Remes (Sipille). Tahtoisinpa nähdä, miten he avaavat, niin kauan kun avain on taskussani.
Eero. Isä hyvä! Puhu puolestamme Kumpulaiselle. Sinähän pidät niin paljon Ainosta.
Kuivalainen. Niin, minun lupaani eivät he kysy. No, viisi siitä! Kumpulainen, tämä on kirottu juttu. Ei ole muuta keinoa kuin suostua antamaan heidät toisilleen. Kaikki ovat nähneet heidät sulkeutuneina aittaan lukon taa.
Kumpulainen. Se ei minua liikuta! Minä en salli lasteni pakoittaa itseäni. Olen luvannut Remekselle ja Sipille, että jompi kumpi heistä saa hänet, kun hänet naitetaan.
Aino. Isä kulta! He eivät tahdo minua kumpikaan, ei Remes eikä Sipi. He ovat yhdessä teljenneet minut Eeron kera aittaan lukon taa päästäkseen minusta.
Kumpulainen. Ovatko Remes ja Sipi sulkeneet sinut sinne?
Sipi. Herra nähköön, kuinka hän osaa valehdella!
Remes. Se on mitä mustin valhe!
Eero. Joka sana on totta! Emmehän voisikaan sulkeutua tänne, kun oven saa lukkoon ainoastaan ulkoapäin. Remes sulki meidät makuuaittaansa. Etsikää hänen taskuistaan, niin näette, että avain on hänellä.
Aino. Siinä on punainen nauha, josta sen tuntee.
Kimari. Syynätään Remes.
Remes. Jos avain on taskussani, on Eero itse pistänyt sen sinne.
Eero. Miten minä voin pistää avaimen hänen taskuunsa, kun olin lukon takana?
Kuivalainen. Ei, Remes, sitä hän ei tosiaankan voinut tehdä.
(Remes on muiden huomaamatta pistänyt avaimen Sipin taskuun.)
Remes. Syynätköön taskuni, ketä haluttaa. (Pojat ympäröivät hänet ja tarkastavat, hän kääntää itse taskunsa nurin.) Alatteko vieläkään uskoa minua enemmän kuin valhettelevaa tytärtänne.
Sipi (hiljaa Remekselle). Mihin sinä sen lähätit?
Remes. Pidä suusi!
Kumpulainen. Kuules Aino, minä en leikittele! Tule ulos, sanon minä!
Aino. En voi, isä. He ovat lukinneet meidät tänne.
Eero. Sitten on avain Sipillä. Se on aivan varmaan jommalla kummalla.
Sipi. Minulla! Olkaa hyvät, tässä ovat taskuni. (Hän kääntää kaikki taskunsa nurin, ja avain putoaa maahan.)
Kaikki. Siellähän se on! Sipillä! Hahaha!
Kumpulainen. -Mutta Sipi, oletko hullu? Mitä hittoa hyödytti sulkea heidät lukon taa?
Marketta. Hyi, siinä teit hävyttömästi, Sipi! Aino on oikeassa, kun ei huoli sinua miehekseen. Olet ilkeä poika.
Sipi (purskahtaa itkuun). Ei, minä en ole ilkeä poika; en, mutta minä olen onneton ihminen. (Remekselle.) Mutta sinä olet ilkeä heittiö, sinä! Saatat minut onnettomuuteen.
Kumpulainen (on sillävälin avannut aitan oven, ja Aino ja Eero tulevat ulos). Mutta Aino! Mitä sinulla oli Remeksen makuuaitassa tekemistä?
Aino. Pujahdin vain sinne — sitomaan sukkanauhaani. Mutta siellä seistessäni sysättiin sinne Eero yhtäkkiä, ja sitten pistettiin ovi lukkoon, niin ettemme päässeet ulos.
Eero. Se on sula totuus. He raahasivat minut yhdestätuumin aittaan Ainon luo, pistivät oven lukkoon huusivat: Pidä hauskaa! Ja niin olen tehnytkin.
Kumpulainen. Piruko teitä molempia vaivaa! Miksi teitte sen?
Remes. Sipi on nauta. Hänelle se pälkähti päähänsä.
Sipi. Laupias Jumala! Minulleko se pälahti? Ei, nyt tahdon sanoa kaiken niinkuin se on. (Itkee.) Emme tahtoneet, että Eero tanssisi ja puhelisi Ainon kanssa, ja sentähden panimme hänet lukon taa.
Kuivalainen. Ainon luo! Hahaha!
Kaikki. Hahaha! Nokkelia poikia te olette molemmat.
Kuivalainen (Remekselle ja Sipille). Kuulkaas, neroniekat, nyt on parasta, että livistätte. (Kumpulaiselle.) Kumpulainen, tyttö ja poika ovat viattomat, antaa heidän saada toisensa.
Kumpulainen. Ainolla ei ole mitään, eikä Eerolla ole mitään. Jos olisin rikas, olisi asia toinen! Mutta on vaikeaa nykiä karvoja kaljusta päästä. Siitä ei tule mitään, sanon minä.
Kuivalainen. Hänellä on myötäjäisensä kasvoissaan. Ja he tyytyvät niihin. Jos minulla olisi, antaisin mielelläni. Mutta minulla ei ole, herra paratkoon! Jaan kuitenkin heidän kanssaan sen vähän mitä minulla on.
Aino. Oi, hyvä vanhus, aivan täytyy kaulaanne kiepsahtaa niiden sanojen tähden. Kuinka me Eeron kanssa pidämmekään teistä! Olette toisenlainen isä kuin muutamat muut, jotka ovat niin kovia — niin tylyjä — niin —
Kumpulainen. Aino!
Aino. Niin, isä, sillä olet paha minulle. Kuinka usein olet kertonut, ettei sinulla eikä äidillä ollut mitään, mutta se ei tehnyt mitään, sanoit sinä, sillä kun oikein pitää toisistaan, niin vilja kasvaa maassa kahta rehevämmin. Nyt pidämme Eero ja minä niin hirvittävän paljon toisistamme, ja sinä todellakin olet niin kova, niin paha — aivan ilkeä isä! (Hillitsee kiihkeytensä ja lankeaa itkien isänsä kaulaan.) Oi, eihän se ollut totta, pahaa leikkiä vain! Rakas isä kulta! Sinä olet niin hyvä, sinä et kiellä meitä? Ethän? Sinä et voi. Oi! Näen silmistäsi, että suostut! Suostut!
Kumpulainen. Ei, sitä en tee! Siitä ei tule mitään. Olet liian höllämielinen mies, Kuivalainen, se täytyy minun sanoa sinulle. Mutta jos sinä et välitäkään poikasi menestyksestä, niin minun velvollisuuteni on katsoa tyttäreni parasta. He pitävät nyt toisistaan. Mutta kun soimi on tyhjä, pureskelevat hevoset toisiaan. Kun köyhyys astuu ovesta tupaan, lentää rakkaus ikkunasta pellolle. Niin se on tässä maailmassa.
Arvassalo (joka kuultuaan Kuivalaisen nimen on kiinnittänyt huomionsa häneen). Oletteko te Kuivalainen?
Kuivalainen (kiehentää lakkiaan). Minä sitä nimeä olen kantanut.
Arvassalo. Olen oikeastaan tullut tänne vain teitä tapaamaan.
Kuivalainen. No, mitäs niin tähdellistä —?
Arvassalo. Lyödäänhän kättä! Asia on se, että teiltä ennen kirjoitettujen runojen on havaittu muutamissa kohdin kaipaavan täydennystä ja tarkistusta, ja sentähden minun oli määrä käydä luonanne.
Kuivalainen. Ne siunatut Helsingin herrat sitten pitävät arvossa meidän vanhojenkin virsiä, joita tämä nykykansa alkaa pitää vain joutavina loruina. Kun muistelen sitä röhvessyöriä joka aikoinani kävi minua laulattamassa, tulevat aivan vetreät vedet silmiini. Niin höyli ja mukava hän oli.
Arvassalo. Minun asiani ei tosin olisi sekaantua toisten perheseikkoihin. Mutta sallittakoon minun huomauttaa, miten ennen vanhaan aatelisto eristäytyi eri kastiksi muista ihmisistä, eivätkä aateliston lapset saaneet avioida aatelittomien kanssa. Runonlaulaja-sukumme, he jos ketkä ovat minusta oikeaa ikivanhaa kansallisaateliamme, hengenylimystöä, joka ansaitsee, että koko kansa kantaa heitä käsillään. Niiden suomalaisen hengen valosoihtujen, joita he ovat pitäneet koholla läpi pimeäin öiden, niiden loimossa tulevat he ikimuistoisina elämään kautta aikojen ja kovimpinakin aikoina suomalaisia sydämiä lämmittämään ja valaisemaan. Sananlasku sanoo, ettei vesa kauas kannosta kasva, ja kunnianaan voi sentähden kuka tahansa pitää sitä, että antaa tyttärensä runonlaulaja Kuivalaisen pojalle.
(Kaikki seisovat juhlallisessa äänettömyydessä.)
Kumpulainen. Kaunista kuulla! Mutta elämä, maanmiehen jokapäiväinen elämä, vaatii niin paljon muutakin kuin aateliutta ja päiväpaistetta.
Arvassalo. Mutta kuuluttehan itsekin vähin varoin alkaneen. Minkä olette rakkaudessa kylvänyt, sillä on ollut siunaus kasvaessaan. Ettekö voi uskoa, että nuoret voivat yhtä hyvin vaurastua? Ja vaikkapa he eivät tulisikaan kullassa kulisemaan, niin sisäinen tyydytyksen tunne heille varmaan antaisi ihanamman onnen kuin mikään ulkonainen äveriäisyys ja loisto, jos heidän sydämensä kylmettyisi vailla lämpöä. Antaa heidän itsensä toverinsa valita, silloin he riemumielin ja pystypäin raivaavat tiensä läpi elämän!
Kuivalainen (innoissaan). Kuuletkos, miten nuori herra puhuu?
Aino (riemuisella innolla). Isä, rakas isä! Sinä et voi, et voi enää vastustaa!
Eero. Me mullistamme vaikka koko maailman, jos vaan saamme toisemme!
Kuivalainen. He saavat toisensa! Eikös niin?
Aino. Rakas, kulta isä!
Kumpulainen. Saakoot sitten! Kuka näitä nykyajan nuoria voisi pitää järjillään!
Eero (Ainoa pyörittäen). Helei! Nyt sinä olet minun!
Tukkipojat. Hihhei!
Remes. Mokomaa kiljumista! Hirteen helsinkiläiset keltanokat! — Minä menen maata. (Menee aittaan ja vetää oven kiinni.)
Sipi (itkusuin). Saanko toivottaa sinulle onnea, Aino?
Aino. Oi, saat, saat, Sipi kulta!
Eero. Ja minulle myös, jos sydämesi antaa myöten.
Kumpulainen (Sipille). Älä ole alakuloinen, Sipi, sinä saat kyllä tyttöjä vaikka joka sormelle.
Sipi. Mitä? Luuletko niin?
Kumpulainen. Uskon varmasti.
Arvassalo. Eläkööt kihlatut! Eläköön!
Kaikki. Eläköön!
Kimari. No, nyt on kaikki hyvin! Mutta tanssi jäähtyy. Pyhä menee liian vähällä.
Arvassalo. Eikö olisi paras, että panemme karkeloksi täällä taivasalla? Sisällä on niin kuuma.
Kaikki. Hyvä, hyvä! Missä soittaja?
(Viuluniekka tarttuu viuluunsa.)
Arvassalo. Ja pyydän samalla luvan tulla häihin kuokkavieraaksi.
Kumpulainen. Käytän tilaisuutta kutsuakseni teidät nyt jo häihin.
Arvassalo. Saan kai tuoda mukanani muitakin, että he oppisivat tuntemaan ihania Koitereen seutuja ja täkäläistä reipasta kansaa.
Kumpulainen ja muut. Terve tuloa!
(Kaikki asettuvat pitkään jonoon paritusten, Arvassalo etumaiseksi
Ainon keralla.)
Laulu n:o 9.
Arvassalo.
Mi riemu rannalla Koitereen,
kun sulla, Aino, on häät!
Se maasta nousevi taivaaseen,
kuin kiurunen ilmahan siintoisen,
ja lauluja rannat raikuu!
(Tanssivat soiton ajan ja menevät jonon jälkipäähän.)
Tyttö (joka on toisena parina Sipin kanssa ja jolle Sipi on kuiskutellut).
Sa malta, poikanen, viikko vain,
kysy sitten sä uudestaan!
Mä ensiksi tuumin tunnossani,
ja sitten mä tiedustan maamoltain —
ja arvaapas, kuin käy sitten.
(Lähtevät tanssiin, jonka aikana esirippu laskee.)