YHTEISKUNTA.
Pois kirous maastamme!
Yks' voima on, jota inhoan
Niin syvään, kun ihminen voipi;
Se voima myrskyissä maailman
Vain turmioks' salamoipi;
Se voima on tuttuna kautta maan
Ja huolta ja tuskaa se tuottaa vaan.
Se kylvää kyynelten kylvöjä
Ja tuhanten onnen se murtaa,
Se riistää lapsetkin äidiltä
Ja vaivojen vakoja uurtaa;
Ja vaoista viljana nousemaan
Saa syntiä, rikosta, tuskaa vaan!
Kas nuorukaista niin ylevää
Ja elämän toiveita täynnä,
Jok' isänmaata vois hyödyttää —.
Voi, kuinka on hänenkin käynnä!
Miss' on nuo toivehet kaikki nyt?
Ken on ne sortanut, särkenyt?
Kas miestä ijässä miehuuden,
Hän myöskin sen voiman on orja,
Ja omaa liettänsä ryöstäen
Sen uhriksi kaikki korjaa; —
Mut vaimo ja lapset ne surra saa
Ja kärsiä puutetta katkeraa.
Ja katso suojia vankilan,
Niin kolkon kolkkoja, vielä! —
Oi kaikki surkeus maailman
On yhtehen koottuna siellä:
Kaikk' irstaus, valhe ja viekkaus
Ja myöhäinen kalvava katumus.
Mut mikä syynä on kurjuuden
Ja kaiken sen turmion juuri?
Oi, voima se on tuo hirmuinen,
Tuo kunnian ryöstäjä suuri;
Sit' ihminen viinaksi nimittää,
Mi himoja syömmehen synnyttää.
Siis kellä rinnassa sydän lyö,
Mi riemuta voi sekä huolla,
On tässä suuri, on pyhä työ,
Min puolesta elää ja kuolla:
Pois juoma se inhottu helvetin,
Pois kirous maastamme hirmuisin!
Jyväskylän Työväen-Yhdistykselle.
Tää aik' on rientojen, yhdistysten —
Tää aika — aika on liittojen;
Huojentaa kuormia kärsimysten
Se tahtoo lemmellä veljyyden.
Mik' ompi onneksi armaan Suomen,
Sit' tähtää aikamme yhteistyö;
Valjennut maallemme on sen huomen,
Ijäksi siirtynyt pitkä yö. —
On paljon kärsinyt Suomen kansa,
On tuskat tuntenut tuhannet —
On maansa höystänyt hurmeellansa,
Voimansa uhrannut viimeiset.
Kentillä Lützenin kerran voitti
Se sankarimainetta ihanaa,
Ja Siikajoen kun päivä koitti,
Valaisi verta se, kunniaa.
Kun pani peltojen viljan halla,
Maamiehen toivehet murtaen,
Ei edes näljän ja vaivan alla
Sit' tahranneet työt rikosten.
Ei nälkäkuolema kauhuillansa
Uljuutta kansamme murtanut:
Sadottain haudaten kuolleitansa
Se kesti kaikki — ei sortunut.
Se aik' on vierinyt aikaa sitten,
Tää aika levon ja rauhan on.
Tuost' yöstä tuskan ja hurmehitten
Meill' aamu armas nyt noussut on.
Sen valo kirkas nyt leimuaapi,
Se vallan uudeksi olot luo;
Nyt tieto, taidekin kukoistaapi,
Työ kaikki hedelmät runsaat suo.
Ja kansa uhkuvi nuoruuttansa,
Se innoin yhtyvi rientoihin;
Se tahtoo koitella voimiansa,
Sen miel' on jaloihin toimihin.
Se tekee liittoja keskenänsä
Ja yhdistyksiä perustaa,
Ja puutteen poistaen keskeltänsä
Vauraaksi itsensä kasvattaa.
Tää aik' on rientojen, yhdistysten —
Tää aika — aika on liittojen;
Huojentaa kuormia kärsimysten
Se tahtoo lemmellä veljyyden. —
Työväen yhdistys, työtäs hiljan
Juur' alkanutta sä jatka vaan!
Nyt kylvät siemenes, siitä viljan
Käyt kerran runsahan leikkaamaan!
Käy viljan kylvöhön, joka kerran
Työmiehen turvavi vanhuutta —
Mutt' ota kanssasi pelko Herran,
Es'isäin kilpi tuo ankara.
Edespäin rientäös — ennallensa
Isäimme jääköhön rikkaus,
Niin, heidän uskonsa, rakkautensa
Ja jalo itsehen-luottamus!
Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.
6.11-1843-6.11.1893.
Runotar sirosiipi, vilpoisasti
Leijaile tänne, kuni tapas on,
Niin että soitto soisi ihanasti,
Sopeissa helkkyis kielet kantelon!
Nyt sull' on syytä soittaa riemuisasti,
Kun tuhannet ne yhtyy ilohon:
Puol' vuosisataa sitten Suomi jalon
Soi tyttärilleen lahjan: tiedon valon.
Puol' vuosisataa sitten täällä aukes
Tie naisellekin tiedon maailmaan,
Ennakkoluuloin rautakahleet raukes,
Ijäksi murtuivat ne ruostettaan.
Elämä uusi sekä laaja laukes,
Se kutsui naista työhön intoisaan.
Ol' vuosisatain kaiho taustanansa,
Vuos'satain toivo eessään loistossansa.
Vuos'satain kaiho taustana ol' hällä,
Miljoonain ikävöimys totuuteen,
Kun pilkka osana ol' henkevällä
Ja naisen tie vei kuoloon henkiseen.
Valoa sydämmellä lämpimällä
Hän rakasti, — mut yön sai osakseen,
Vaikk' Kantelettaremme helmivyötä
Jo punoi hänkin, kulkein korven yötä.
Mut nyt on toisin. — Suomi tyttärilleen
On lahjan suonut kuninkaallisen;
Siks' ilo ouruaa nyt ylimmilleen,
Sydämmet riemu täyttää tuhanten.
Siks' ilon noustessa nyt sävelilleen
Myös nousee kiitos valon Isällen,
Hän ensimmäinen on ja viimeinenki,
Häneltä totuuden saa ihmishenki.
Rakensi Kreikkalaiset totuudelle
Ihanan templin kirkasloisteisen —
Avoinna oli valonsätehelle
Sen joka sivu, joka kulma sen.
Me pyhitämme koulut totuudelle,
On oppilaitos templi totuuden,
Jok' oppiaine säteitä sen tuopi
Ja valoa ja kirkkautta luopi.
Jo näitä temppeliä maass' on monta,
Mi naisiakin tiedon tielle vie;
Vain harvat muistaa aikaa auvotonta,
Kun valohon ol' suljettuna tie.
Mut että raskast' ol' se, toivotonta,
Siit' tuskin kellään epäilystä lie.
Ne sortui monet hämäryyteen, yöhön; —
Me käydään riemuin valon suureen työhön.
Siit', isänmaamme, sulle armahalle
Nyt kaikkialta lämmin kiitos soi;
Asettaa tyttäres sun korkealle,
Ne sua rakastaa ja ihanoi.
Ja työllä hiljaisella, ahkeralla,
Ne hartain mielin sua kunnioi;
Sa Herran lahja korkea ja pyhä,
Oo Herran siunaama sa aina, yhä!