Note: Project Gutenberg has another volume of this work.

Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/62595

KOIVIKOSSA I

Kirj.

IRENE MENDELIN [nimimerkillä Irene]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

SISÄLLYS:

Koivikossani.

I. Isänmaa.

Maalleni.
Tuleepa myrskyt —.
Rakkaus koisia kokoo.
Hämeen laulu.
Kansansa halveksijoille.
Nuorisolle.
Hädän aikana.
Helmikuun 5 päivänä.
Myrskyssä.
Takaa Suomenlahden.

II. Muisto ja maine.

D.E.D. Europaeus.
Josef Julius Wecksell.
Johannes Takanen.
August Uotila.
Uno Cygnaeus.
W. S. Schildt.

III. Koti ja ystävyys.

B. F. Godenhjelm'ille 1.
Ida Godenhjelrallle.
B. F. Godenhjelm'ille 2.
Kun sataa.
Äidilleni.
Nuku rauhassa.
Eräänä syntymäpäivänä.
Nuorelle taiteilijalle.
Anna Enkvist.
J. E. Sandelin.
Rauha.
Jatkon huviretkellä.
Ystävälle.

IV. Luonto.

Metsäkävelyllä..
Aamusella.
Metsässä.
Varpunen.
Joulukuusen luona.
Vuoden lopulla.

V. Sydän.

Syksyllä.
Vuolteessa.
Sairaana.
Yksin.
Hiiloksella.
Kallioilla.
Sarastaessa.
Laineet.
Kesä-yöllä.
Yksin maailmalla.
Illan tullen.
Järven rannalla.
Nukkuos rauhassa.
Talven lapsi.
Kerran.
Järvellä.
Nähnyt olen.

VI. Lempi.

Kuin kuusen, koivun on kohtalomme.
Ystävää vartoessa.
Kesä-aamuna.
Kuin lammen laine.
Liki oon sua.
Myrsky-yöllä.
Taivas ja meri.
Ei muista.
Agaavi.
Kiertotähdet.
Kevät.

VII. Uskonto.

Luo puhdas sydän mulle.
Haudan partaalla.
Pitkänä perjantaina.
Ylhäinen vieras.

VIII. Mietiskely.

Etsiessä.
Kulkija.
Rantakallioilla.
Ei tähtösiä tarvis.

IX. Elämä.

Kun peittää multa jo armaan.
Äiti kätkyen ääressä.
Valvova äiti.
Äiti.
Tarina.
Kosken partaalla.
Vellamon neito.
Puodissa.
Kadulla.
Riemun ja surun malja.
Vanha ukko.

X. Yhteiskunta.

Pois kirous maastamme.
Jyväskylän työväen-yhdistykselle.
Tyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.

Koivikossani.

    Oi kuin tääll' on hyvä olla
    Alla lehtikatoksen,
    Sydän tyyntyy tyveneksi
    Humutessa koivujen.

    On niin armas ollakseni,
    Kun tää puisto huminoi;
    Se niin monet, monet muistot
    Mulle tarinoida voi.

    Nämä koivut, tämä puisto,
    Isä, istuttamas on;
    Täällä toimit, täältä muutit
    Tuonen tyyneen talohon.

    Tuota sitten kuuleskelen,
    Konsa elon myrskyt käy;
    Suljen silmän', ett'ei mulle
    Tyly, kylmä mailma näy.

    Täällä ensin ihaelin
    Suloutta Suomenmaan,
    Syttyi lempi maani kieleen
    Ja sen kansaan vakavaan.

    Kuva kallis kodistani
    Syvään piirtyi sieluuni;
    Lapsuuskoti koivikkoineen
    Pyhä mulle ijäti!

    Korkeaks on puisto tullut,
    Mont' on siinä vartijaa,
    Mutta niiden lomistakin'
    Suru synkkä suikahtaa.

    Siksi usein kaihomieliä
    Koivut kauniit vaikeroi,
    Siksi vienoon viihdytellen
    Niiden lauha humu soi.

I.

ISÄNMAA.

Maalleni.

    Vain unta uneksuinko
    Ma sulle, synnyinmaa,
    Kun luulin: päivä kirkas
    Jo sulle sarastaa?
    Kun luulin: huoltes huntu
    Jo ijäks siirtyi pois,
    Siunattu rauhan aika
    Sinulle suotu ois?

    Sa pyhään lakiin luotat
    Ja valaan ruhtinaan
    Ja uskot: niissä suoja
    On kansan sekä maan.
    Jos ihmisvala pettää,
    On laki arvoton,
    Ja silloin, maani armas,
    Sin' olet turvaton!

    Mut käy vaan, kansa kallis,
    Es'isäis jälkiä,
    Ja muista: totuus aina
    Maan ompi perivä!
    Sä kulje suoraa tietäs —
    Ei hukkahan se vie —,
    Useinkin vaivan kautta
    Käy onneen oikotie.

    Jos kaikki, kaikki pettää,
    Ei petä Taivainen;
    Hän kaikkivoipa ohjaa
    Kohtalot kansojen,
    Kuin vesiojat johtaa
    Hän syömmet ruhtinain
    Ja murtaa pahain juonet —
    Saa voiton totuus vain.

    En unta uneksinut
    Ma sulle, synnyinmaa,
    Kun luulin: päivä kirkas
    Jo sulle sarastaa;
    Se nouseva on kerran
    Lomitse pilvien
    Ja siunauksen tuova
    On runsaan Suomellen.

Tuleepa myrskyt —

    Tuleepa myrskyt tahi rajuilmat,
    Tuleepa nälkä, rutto, kuolema,
    Tää kansa se ei murru, tyyten sorru,
    Niin kauan kuin suur' elää Jumala.

    Sill' ei oo kansaa, mi niin paljon kärsi
    Vammoista nälän, ruton, sotien,
    Mi, varjona vaikk' kuolon yössä hoippui,
    Pyhyyttä kunnioitti lakien.

    Sill' ei oo kansaa, jonka historia
    Niin kirkas ois, kuin Suomen kansan on;
    Jos verta viljalta sen lehdill' onkin,
    Se petoksest' on puhdas, tahraton!

    Ja senpä vuoksi sill' on elinvoimaa
    Ja senpä vuoks' se sortua ei voi —
    Ja senpä vuoks' sit' taivaan käsi suojaa
    Ja sille paistaa toivon kirkas koi. —

    Ja menneisyyden mainehikkaat haudat
    Ne toivon koille kirkkautta suo,
    Ett' ajan sen ne lemmen, alttiiks-annon
    Myös kansan nykyisenkin syömmen luo.

    Ja sillähän juur' elinvoimaa onkin,
    Ken alttiiks' antaa voi ja rakastaa,
    Kell' onni maansa on niin pyhä, kallis,
    Sen että eestä kaikki väistää saa.

    Ja siks' saa tulla myrskyt, rajuilmat,
    Saa tulla nälkä, rutto, kuolema;
    Tää kansa se ei murru, tyyten sorru,
    Niin kauan kuin suur' elää Jumala.

Rakkaus korsia kokoo.

    Kaunis, kallis on synnyinmaani,
    Suomi-äitini armahin,
    En sen vertaa ma tiedä toista,
    Mi mun mieltäni lumois niin.
    Katso — näätkö sen vaarat, vuoret,
    Näätkö välkkyvät vedet nuo?
    Ne — ne tenhoa mielen voipi,
    Lemmen suuren ne rintaan luo.

    Käyös metsien pimentoihin
    Kuusten kuiskeita kuulemaan,
    Käyös leppeihin lehdikkoihin,
    Käyös laaksohon kukkaisaan,
    Taikka soutaos illan tullen
    Vienoj' aaltoja vilppaita,
    Niin ne kertovat kaikki sullen,
    Suomen niemyen suloa.

    Ellei rinnassas sydän silloin
    Syki lempeä hehkuvaa, —
    Ilomielin mi kaikki uhraa,
    Jos niin vaativi isänmaa, —
    Miksi riemuat, kaihot sitten,
    Mitä varten sa vaivaa näät?
    Kolkko, tyhjä on elämäsi,
    Työsi, rientosi itsekkäät.

    Synnyinmaasi ei niistä hyödy
    Eikä kansasi köyhä myös;
    Haihtuu tyhjänä tähkäpäänä
    Hedelmittä sun vaivas, työs.
    Mutta rakkaus korren pienen
    Yhteistyöhömme tuoda vois,
    Eikä jouten se kors' ois tuotu,
    Synnyinmaa sit' ei hyljäis pois.

Hämeen laulu.

    Soi Hämeen laulu raikas, soi —
    Kajahda pilvihin!
    Ja kansasta sä tarinoi,
    Mi voimin pontevin
    On työskennellyt, taistellut
    Ja karun luonnon voittanut.

    Niin jalonjylhä luonto on
    Saloilla Hämeen maan
    Ja kansakin tää pelvoton
    On tyyni, vakaa vaan,
    Vaikk' elon aallot elämöi,
    Vaikk' kuinkin myrskyt mylleröi.

    Mut suvilehdon lempeys
    Myös kansaan hengen luo,
    Ja vetten, metsäin viehkeys
    Mietettä monta tuo; —
    Siks' on tää kansa sitkeä
    Niin ihmeen hellä, miettivä.

    Miss' ennen suot ja rämehet
    Vain hyytä huokuivat
    Ja tuotti tuskat tuhannet
    Ja nälkäkuolemat, —
    Nyt viljapellot aaltoaa,
    Ne edistystä kannattaa.

    Ja missä synkkyys vallitsi
    Ja hengen musta yö,
    Nyt opin ahjot leimuvi,
    Ne loi tään kansan työ.
    Niiss' soihtu valistuksen on,
    Ne viittaa valon voittohon.

    Kun sota syttyi, salamoi
    Ja surmaa suitsutti
    Ja maahan vihamiehen toi,
    Mi ryösti, murhasi,
    Ei sortunut se silloinkaan —
    Se taisteli ja toivoi vaan.

    Se mont' on kovaa kokenut,
    Tää kansa Hämeenmaan,
    Mut sille voimaa valanut
    On usko Jumalaan; —
    Siin' on sen kilpi ankara,
    Sen kalpa kirkas, voittoisa.

    Se usko läpi usman, yön
    Sai kansan voittohon,
    Se leimasi sen toimen, työn,
    Se siunannut sen on.
    Sit' ellös hylkää konsanaan,
    Sä kansa kallis Hämeenmaan.

    Soi Hämeen laulu raikas, soi!
    Kajahda pilvihin!
    Ja kansasta sä tarinoi,
    Mi voimin pontevin
    Käy innoin elon taistohon
    Ja uskoo valon voittohon.

Kansansa halveksijoille.

    Voi teitä, kehnot, raukat,
    Te maamme onnettuus,
    Kurjissa sieluissanne
    On valhe, kavaluus.
    Pyhimmät aatteet, tunteet,
    Mi syömmet innostaa,
    Ne teiss' on ulkokuorta
    Ja tyhjää pakinaa.

    Maa, minkä leipää syötte,
    On teille vieras se,
    Sen kansaa halveksitte,
    Sen kielen hylkäätte. —
    Maan päältä jospa voisin
    Teit' tyystin poistaa pois,
    En soisi, hautananne
    Ett' isänmaani ois!

    Oi jospa tuli taivaan
    Äkisti laukeais
    Ja syömmet kurjat, kylmät
    Kerrassaan kadottais! —
    Ei — tulta tuhoovaista
    En teille toki sois,
    Vaan tulta, joka kuonast'
    Eroittaa kullan vois.

    Oi jospa taivaan Herra
    Sit' tulta sinkoais,
    Jokaisen kurjan syömmen
    Tulella puhdistais!
    Poistuisi kansastamme
    Häpeä, kehnous,
    Sais sijaan suuret aatteet
    Ja suuri rakkaus.

    Silloinpa, Suomi armas,
    Sun koittaa onnesi,
    Kun mahtavasti kerran
    Sun kieles sointuvi,
    Kun takoo koko kansa
    Sovinnon Sampoa
    Ja edistyy ja kasvaa
    Jaloissa riennoissa.

Nuorisolle.

    Kun muinoin Gööttien joukot
    Sai kauhuhun Kreikanmaan,
    Ol' silloin Athenalaiset
    Ne sortua velttouttaan.
    Ja pelko, kauhu se valtas
    Sen valtion kuuluisan,
    Mi taiteen, tietehen temppel'
    Ol' silloisen maailman.

    Jo uhkas turmio varma
    — Pelastust' ei mistään näy —
    Mut silloin poikaset hennot
    Ne Gööttiä vastaan käy.
    Mies uljas parvea johtaa,
    Niin nuorta ja hehkuvaa,
    Ja poikain leimuva into
    Se miehetkin innostaa.

    Ja poikain joukkohon yhtyy
    Nyt miehet ja vanhukset,
    Ja sadoissa sydämmissä
    Pyhät polttavi tuntehet.
    Ja ennenkuin yöhyt ehtii
    Atheenass' on riemastus:
    On voitto saatuna suuri —
    Sen saanut on innostus.

    Vähät voimat ne suuria aikaan saa,
    Kun on intoa, innostusta!
    Kun on tahtoa työhön ja toimintaan,
    Kun on toivoa, uskallusta!
    Kun on uskoa oikean voittohon,
    Ajatukset kun nuorilla suuret on!

    Sen vuoks' ei nuoriso laimeta saa
    — Ei laimeta, veltostua! —
    Sen rientää täytyvi eellehen vaan
    — Ei mieleltä vanhentua! —
    Sen tunnussana on valistus
    Ja veljeys, hengen vapaus.

    Tää tunnussana se myöskin on sun,
    Sa nuoriso armaan Suomen;
    Jos innoin käyt elon taisteluhun,
    Niin työllesi koittaa huomen;
    Jos lippus puhdasna säilyy vaan,
    Saa monet mielet se hehkumaan.

    Vähät voimat ne suuria aikaan saa.
    Kun on intoa, innostusta!
    Kun on tahtoa työhön ja toimintaan,
    Kun on toivoa, uskallusta!
    Kun on uskoa oikean voittohon,
    Ajatukset kun nuorilla suuret on!

Hädän aikana.

    Vait kanteloni! — ellet muuta voi
    Kuin minun huoliani vaikeroida!
    Vait kanteloni! — ellös enää soi,
    Jos kieles ei voi toisin äänin soida.

    On Suomenmaassa suru synkkä nyt,
    Kun salomailla kansa nälkään nääntyy,
    Kun hallan henk' on viljan ryöstänyt,
    Kun vuoden toivo yhä tyhjäks kääntyy.

    Se sitkeästi työtä tehnyt on,
    Tuo ryysyinen ja synkkä, valju väki,
    Se kaatoi ikihongat takalon
    Ja soita raivatessa nälkää näki.

    Se keväällä, kun teki toukojaan,
    Kesältä toivoi sadetta ja poutaa,
    Se että syksyn tullen pelloiltaan
    Sais aittoihinsa viljakullan noutaa.

    Mut kevätkylmät pani siemenen,
    Ja kesäkylmät täydensivät kadon,
    Ja syksykylmät veivät viimeisen
    Jälelle jääneen niukan viljasadon.

    Ja taas on nälkä vierahana sen,
    Mut kahta kauheempana entistänsä;
    Se tulee kera kuolon kauhujen
    Ja viepi viljoin kansaa päiviltänsä.

    Ei arvaa syrjäinen, kuink' koitetaan,
    Kuin paljon kärsitähän takamailla,
    Kuink' elonvoimat työhön uhrataan,
    Vaikk' ollaan työstä palkkiota vailla.

    Työn siunaus ja palkka talteen jää
    Suvuille vielä syntymättömille,
    Kun suo, mi hyytää sekä kylmentää,
    On sijaa suonut maille viljaville.

    Mut maahan mullattuna silloin on
    Tää sukupolvi, mi nyt kärsii, raataa,
    Mi petäjästä leikkaa ravinnon
    Ja uusin toivein kaskipuita kaataa.

    Soi, kanteloni, salskein sävelin
    Tuost' uljuudesta, joka kaikki kestää,
    Mi turvaa työhön, omiin voimihin
    Ja Herraan, joka sortumasta estää.

Helmikuun 5 päivänä.

    Nuorten laulu korvissani soipi,
    Pyhän laulun tenhosävel soi.
    Mieli lämmin on ja veri polttaa,
    Sydän lempii, hehkuu, jumaloi.
    Synnyinmaani sorrettu ja kallis,
    Sinäkö et saisi kukoistaa?
    Sinäkö et saisi korkealle
    Vapauden virttä kaiuttaa?

    Hengen vapauttahan vain pyydät,
    Käydä valistukseen, valohon,
    Syntysanat syvät tutkiella —
    Niillä poistaa usvan, pimennon,
    Niillä nostaa kansan kirkkauteen,
    Niinkuin taivaan päivyt tähkäpään
    Nostaa noroilla ja salomailla
    Alta talven lumen sekä jään.

    "Maamme" laulu, soios korkealle,
    Sytytä sa tulta rintahain!
    Puhdista kuin leuto suvisade
    Syömmet laulajain ja kuulijain,
    Että hehkuisi ne isänmaalle,
    Työnsä Suomenmaalle pyhittäis,
    Että töistämme ja toimistamme
    Itsekkäisyys tyyten poies jäis!

    Että heleästi helkytellä
    Runotar se kanneltansa vois,
    Että surun soitostakin kerran
    Riemun runsas, täysi sävel sois,
    Riemun sävel, koska maamme armas
    Jalon ihanasti kukoistais,
    Koska valossa ja vapaudessa
    Auvon onnea se ouruais!

Myrskyssä.

    Käy myrsky. Korkealle aallot lyö,
    Ne rannan hiekkaan uurroksia syö
    Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa
    Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa,
    Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.

    Ma seison kalliolla katsellen
    Tät' taistelua luonnon voimien. —
    Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi,
    Nään, kuinka taivas tulta salamoipi,
    Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.

    Väristen seison täällä vartoen,
    Ett' taukois pauhu metsän, aaltojen,
    Ett' tyyntyis veden ranta tyveneksi
    Ja metsän jylhä humu sointuiseksi,
    Ett' ois taas luonto raitis, rauhainen.

    Ma sydämmem lohdutukseks näin
    Tät' taistelua seuraan silmilläin. —
    Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky,
    Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky —
    Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?

    Jos mahtava nyt mulla kannel ois,
    Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois.
    Se tuhansihin soisi rohkeutta
    Ja voimaa, toivoa ja rakkautta —
    Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.

    Ja silloin syttyis pyhä innostus
    Ja syttyis into sekä uskallus.
    Ja nuor' ja vanha elämänsä antais
    Ja saita kalliit aartehensa kantais,
    Niist' että koituis maalle pelastus.

    Vaan mull' ei ole moista kannelta.
    Ken soittoani kuulee vienoa?
    Ei siitä innostua konsaan voida. —
    Mut anna, Herra, pyhän soiton soida
    Kädessä jalon — soida, tenhoa!

    Sa anna soida pyhän kantelon,
    Se suurten tuntehien tulkki on.
    Suo jalon soittaa mieliin innostusta
    Ja toivon riemua ja uskallusta —
    Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.

Takaa Suomenlahden.

    Kaukaa takaa suuren Suomenlahden
    Eestiveljyt mulle viestin toi.
    Iltahetken istuttaissa kahden
    Heimokansasta hän tarinoi,
    Kertoi Viron kansan kohtaloita
    Raudanraskaita ja ankaroita.

    Vuosisatain orjuus, sortovalta
    Syöstä tahtoi unhon yöhön sen,
    Syöstä tahtoi — mutta sorron alta
    Kumpus' sille kevät herttainen,
    Kumpus' kevät, kumpus' kukkasetki
    Silloin oli Viron aamuhetki.

    Silloin kaikui laulu Viron kielin.
    Runokannel heloäänin soi.
    Silloin kylvö tehtiin intomielin,
    Kuni rakkaus vain yksin voi.
    Kylvölle jos taivas kasvun antaa,
    Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.

    Viron taivaan taasen pilvet peittää,
    Kevät kesätöinnä katosi.
    Murhe musta suruharson heittää
    Yli kantelon, mi helkkyvi.
    Surua nyt Viron kannel soipi —
    Runotar sen itkee, vaikeroipi.

    Mut ei epätoivoon kansa vaivu,
    Tottunut se myrskysäihin on;
    Henkisesti kuolemaan ei taivu,
    Halua sill' ompi elohon.
    Elonvoimaa tuntee rinnassansa,
    Hengen vapaus on maailmansa.

    Pilvessä vaikk' onkin Viron taivas,
    Myrskysäät ne Herran vallass' on.
    Viron kansa, suuret surus, vaivas
    Kerran vielä vaihtuu ilohon.
    Kuningasten kuningas hän tietää,
    Kuka elämän tai kuolon sietää.

    Kell' on sydän lämpöinen ja herkkä,
    Kypsi ei oo vielä kuolemaan;
    Kansa — nuori kuni kuusen kerkka —
    Viel' et jouda öiseen unholaan.
    Elontehtävä on sulle suotu
    Ja sen täyttämään sä olet luotu.

    Veljeskansa meren tuolla puolla,
    Viel' on päiväs pilven peittämä,
    Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla;
    Mutta kerran kaikk' on selkeenä.
    Silloin kantelosi riemuin soipi,
    Työsi kylvös tuleentua voipi.

II.

MUISTO JA MAINE.

D.E.D. Europaeus.

    Mies muinen kulki, kulki erämaita,
    Samoili salomaita laajoja.
    Hän etsi aartehia arvokkaita,
    Mut aikaa sitten unhotettuja.

    Hän kulki, kulki kauas kotimaasta
    Aloille entisille kansansa;
    Nyt osa siitä siellä toimii, raastaa,
    On alle mahtavamman sortua.

    Ja muukalaisena hän kulki siellä,
    Aarteita kadonneita etsien,
    Vaivansa unhottaen ihamiellä,
    Kun etsittäviään sai ilmoillen.

    Ja tunne lämmin poltti povessansa,
    Kun käsissään hän piti aarteitaan;
    Oi, niissä ilojansa, surujansa
    Soi mennyt aika vielä haudoistaan.

    Ja mailla syrjäisillä heimokansa
    Hänelle kertoi ihmetarinat;
    Syvästi tenhos hänen sieluansa
    Kullervo-laulut jylhän ihanat.

    Niin, runoja hän etsi, lauleloita,
    Taruja etsi aikain menneitten,
    Ja löysi paljon, löysi ihanoita,
    Kalleita perintöjä isien.

    Ja synnyinmaahansa ne sitten tuoden
    Jakeli löytöjänsä muille hän,
    Ja täysin käsin niitä muille suoden,
    Soi myöskin kunnian hän löytäjän.

    Hän teki työtä hiljaa, uutterasti,
    Vaivaansa nurkumatta milloinkaan;
    Palkatta työskennellen loppuun asti,
    Ei palkaks' saanut kiitossanaakaan.

    Ja nyt hän poissa on, on Tuonen mailla —
    Mies paljon työtä tehnyt poissa on —
    Mut hautansa on kukkasia vailla,
    On vallan unhotettu, hoidoton.

    Näin usein käypi — mailma unhoittaapi
    Työmiehen uutteran ja hiljaisen,
    Mut hänen työnsä tuotteet kukoistaapi,
    Ne elää kautta kaikkein aikojen.

Kirjoitetta v. 1889.

Josef Julius Wecksell.

    Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi,
    Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan
    Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi
    Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi
    Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan,
    Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.

    Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain
    Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin.
    Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain,
    Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain.
    Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin
    Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.

* * *

    Tää tuho takatalven
    Sydäntä kirveltää,
    Kun kevään toivehista
    Niin monet häviää,
    Kun kuihtuu kukka kaunis,
    Mi suven sulo ois,
    Kun lehdon laulajista
    Niin monet kuolee pois.

    Mut takatalven tiedän,
    Mi vielä julmemp' on;
    Ei ole luonnon halla
    Niin tyly, tunnoton.
    Se ihmissyömmen sortaa
    Suloisin toiveineen,
    Se ihmishengen syöksee
    Pois yöhön ikuiseen.

    Ma tiedän tarun vanhan
    Sydämmen keväästä;
    Se oli koittaessaan
    Niin kaunis, sätevä.
    Jos tarun kuulla tahdot,
    Ma kerron sulle sen;
    Mut niinkuin syksy-yöhyt
    Se synkk' on, suruinen.

* * *

    Muusain lemmikkinä muinen
    Nuorukainen yleni;
    Taivaan tuli rinnassansa
    Kallis, pyhä liekehti.
    Luonnosta ja elämästä
    Lauloi laulut kauneimmat,
    Ihmishengen kaipausta
    Kertoi runot ihanat.

    Hän lauloi auringosta
    Ja kukkasista maan,
    Hän "Herran kasvitarhan"
    Kuvaili herttaisaan.
    Hän lemmen huolet lauloi
    Ja ilot nuoruuden,
    Ja kauneutta Suomen
    Ja sankar'-muistot sen.

    Hän tunnon tyyntä rauhaa
    Ylisti lauluissaan
    Ja sielun tuskat tuimat
    Kertoili kaihoisaan.
    Hän näytti, mist' on apu
    Ja hoiva saatava,
    Kun mailman melskehissä
    On sydän murtua.

    Ja niin monet toiveet silloin
    Liittyi nuoreen laulajaan;
    Kunnia ja maine viittoi
    Häntä taiteen maailmaan.
    Täynn' ol' mieli miettehiä,
    Sydän lämmin, hehkuva;
    Kevätaika oli sillä
    Ja se versoi lauluja.

    Mahtavimmin kantelonsa
    Sävelet ne silloin soi,
    Kun hän draaman ikikauniin,
    Kun hän "Daniel Hjorth'in" loi.
    Sadat syömmet syttyi silloin,
    Syttyi toivoon ihanaan:
    Noin kun kevät runsas ompi,
    Mitä kesä tuottaakaan?

    Mut ei kesä koskaan tullut,
    Tuli takatalvi vaan,
    Syömmen nuoren, rikkaan hyyti
    Kolkoksi kuin erämaan.
    Pyhä tuli sammui silloin,
    Hengen valo katosi,
    Kevät kuoli — kukat kuihtui,
    Laulut ijäks vaikeni.

    Talon kolkon synkät suojat
    Kätki nuoren laulajan,
    Talo kolkko yhä vielä
    Kätkee ruumiin riutuvan.
    Laulunsa yl' maamme kuulut
    Hälle ovat oudot vaan;
    Kuni varjo, vainaja hän
    Liikkuu vielä päällä maan.

* * *

    Tän tarun olen kuullut
    Keväästä sydämmen,
    Jon surmas takatalvi
    Jo sarastaissa sen.
    Siit' on jo monta vuotta,
    Mut talvi kestää vaan —
    Ei aurinkoa löydy,
    Mi sais sen poistumaan.

Johannes Takanen.

(k. 1885.)

    Ei sulle onnettaret hymyelleet,
    Sun teilles kukkasia kylväen;
    Ei lemmittynään sua lemmiskelleet
    He riemujansa sulle jaellen.

    Sä ankarasti nuorena jo vallan
    Sait tutustua elon myrskyihin,
    Kun kova onni henki hyisen hallan
    Sun toivos ihanimpiin kukkasiin,

    Kun puute vaani sua saaliiksensa
    Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois,
    Kun syömmes nuoren aatekuvinensa
    Tuo julma peikko vanginnunna ois.

    Vaan kesken vastuksia toivoit vielä
    Ja katsoit luottain päiviin tuleviin,
    Ja luomisvoimallasi ihamiellä
    Loit eloa sa kylmään marmoriin.

    Näin Suomi kunniaa sai pojastansa,
    Sen rakkaus ja taide sille soi —
    Nyt nimes povehensa peittää kansa
    Ja sua kiittää, lempii, ihanoi.

    Mut suree, että nuorna vallan vaivuit
    Sa ennen-aikaisehen hautahan,
    Ett' alle puutteen silloin juuri taivuit,
    Kun onni sulle näytti viittovan.

    Kun päivä viimeinkin sun huoles poisti
    Ja elon uuden povees viritti,
    Kun tulevaisuus toivollisna loisti —
    Niin silloin löysitkin sä hautasi. —

    Taas Suomi seisoo huolipuvussansa,
    Sen äidinsydän murheellinen on;
    Näin jaloimmat silt' usein pojistansa
    Vie kesken työtä Tuoni tunnoton. —

    Niin nuku siis, sa kaihoin kaipaeltu,
    Oi nuku unta tyyntä, rauhaisaa;
    Ihanat kuvat, jotka muovaeltu
    On käsilläs, ne tuntee isänmaa.

August Uotila.

(k. 1886.)

    Nuorukainen, Suomi vanhimpasi
    Siunaava on aina muistoasi,
    Siunaava on nuorta eloasi,
    Vaikka varhain sorruit pois.

    Elithän sä nimes aamukoiton,
    Saithan nähdä työsi ensi voiton,
    Kuulla sait jo mainees alkusoiton
    Kunniaksi Suomenmaan.

    Vaikk' ei neros kauan saanut luoda,
    Ihanteitas maalles ilmituoda,
    Henkes kuvia ei monta suoda, —
    Lepäät kaihottuna sa!

    Haudallas — ei kotikuusi siellä
    Huminoi, mi sulle kaihomiellä
    Suruamme suurta äidinkiellä
    Suloisesti kuiskoais.

    Mutta tuuli, joka siivin liitää
    Halki ilmojen, se luokses kiitää,
    Tervehdyksen tuoden, kertoin siitä
    Maasta, joka kalliin on.

    Suomen pääsky, ollen talvitiellä,
    Levähtäissään palmupuussa siellä,
    Sulle visertelee kaihomiellä
    Viestin synnyinmaastasi.

    Silloin kuuntelee sun henkes heitä,
    Silloin muistelet sa armas meitä;
    Viestin sulta, tullen taivaan teitä,
    Tuopi tuuli, pääsky taas.

Uno Cygnaeus.

    Tyynen meren rannikoilla,
    Metsiss' uuden maailman
    Kulki kauan, kauan sitten
    Poika kylmän Pohjolan.

    Villin luonnonkansan kesken
    Omaa maataan muisteli,
    Siellä syttyi suuri aate
    Suomen kansan onneksi.

    Ajatteli omaa kansaa
    Salomailla Suomenmaan:
    Miten voisi herättää sen
    Täyteen itsetajuntaan?

    Miten saisi tiedon vedon
    Salomaiden sydämmeen?
    Miten kansaa veljyytehen?
    Miten hengen vapauteen?

    Sitkan villijoukkoin luona
    Tätä mietti Suomen mies,
    Hälle haaveiluissaan väikkyi
    Suuri, lämmin kotilies'.

* * *

    Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut.
    Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut.
    Salomaiden sydämmessä koulut kasvaa, kohoaa.
    Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.

    Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi;
    Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi;
    Syttyy lempi tähän maahan, joka meist' on verraton,
    Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.

    Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun
    Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun;
    Itsetuntoon heränneenä uinahtaa ei kansa voi,
    Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.

    Helppo pyrkiä jo onkin, kotilies' kun lämmittää,
    Salon naiset valistukseen, sivistykseen ylentää.
    Kyllä katsoo Suomen äidit, ett'ei sammu milloinkaan
    Suomi-lempi sydämmistä nuorukaisten Suomenmaan.

    Kotiliesi lämmin lieskuu,
    Aate suur' on voittanut,
    Siunausta, valistusta
    Tuhansihin kylvänyt.

    Mutta hän, mi lieden laati,
    Aatteen suuren ilmitoi,
    Hän jo nukkuu nurmen alla
    Hälle taivas levon soi.

    Nukkuu — mutta työnsä elää
    Kautta kaikkein aikojen,
    Uno Cygnaeuksen muisto
    Rakas on ja ikuinen.

Wolmar Styrbjörn Schildt.

(31.7.1810-31.7.1891)

    Yks' yhdeksättä vanhus täytät vuotta,
    Yks' yhdeksättä — pitk' on aika tää.
    Se pitkä on; mut eip' oo suotu suotta
    Se sille, ken sen käyttää ymmärtää;
    Voi miehen työ ja toimi paljon tuottaa,
    Kun ikää on ja into lämmittää.
    Ja sull' ol' sydän täynnä innostusta
    Ja sull' ol' voimaa sekä uskallusta.

    Kun olit nuori, silloin Suomen kansa
    Se sotavammojansa vaikeroi,
    Yö henkinen sit' uhkas kauhuillansa
    Kuin halla, joka viljan viedä voi;
    Vain hyljättynä kaukosaloillansa
    Tää kieli isiemme vielä soi,
    Ja synkältä se näytti onni Suomen —
    Mut kiitos Herran, maalle koitti huomen!

    Ja nuorten työstä sille huomen koitti,
    Se työ se innosti ja lämmitti,
    Ja nuoruusvoimilla se esteet voitti
    Ja raivas tietä, mielet tenhosi;
    Taas kanneltansa Suomi armas soitti,
    Se laulut unhoitetut viritti,
    Ja Suomalaiset heräs horrostansa
    Ja tunsi olevansa Suomen kansa.

    Se aik' ol' maamme armaan kevät-aika,
    Tek' innoin nuoret silloin toukojaan,
    Ja työn ja rakkauden pyhä taika
    Sai ihanasti touot nousemaan.
    Ja joskin huokui hyytä hallan aika
    Ja oli riistää viljan toivokkaan,
    Niin, siunauksensa kun taivas antoi,
    Se kasvoi, heilimöi ja heelmän kantoi.

    Sin' olit yksi kylväjistä noista,
    Ja siitä kiitos sulle lämpöinen!
    Yks' olit uuden Sammon laatijoista,
    Mi tuotti elon uuden Suomellen.
    Se Sampo synkkyyden ja pelon poistaa,
    Kun uhkaa idän halla härmäinen;
    Ei hyytää meitä voi se, vaikk' ois mieli —
    Meill' ompi kansallisuus, äidinkieli.

    Nyt olet yksin — suuret aikalaises
    On poissa, heille taivas levon soi —
    Taas näet pilvet synkät uhkaavaiset,
    Ne myrskysäistä sulle tarinoi —
    Mut soikoon sulle sanat heimolaises:
    "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
    Se päivä kyllä kerran vielä koittaa,
    Sill' yksin totuudell' on voima voittaa!

III.

KOTI JA YSTÄVYYS.

B. F. Godenhjelm'ille 1.

(7.1.1890.)

    Jo kevät joutuu, valon armas aika,
    Kevättä luoden mieliin ihmisten;
    Jo jään ja lumen poistaa lämmön taika,
    Mi huokuu yli merten, mannerten.
    Sulavi kirsi — koituu kylvön aika,
    Ja puut ja pensaat käyvät lehtehen,
    haloilla Suomen laulu raitis raikuu
    Ja ulapoilla Ahdin kannel kaikuu.

    Ja viikko muuan vierähtää kun saapi,
    On kesä kukkaisa jo parhaillaan,
    Ja vainioita vilja kaunistaapi,
    Mi täysin tähkin heiluu herttaisaan.
    Maamies sit' tähystää ja riemuaapi:
    Siin' ompi palkka hänen vaivoistaan.
    Sen syksy hälle tullessansa tuopi,
    Se talvellakin hyvän tunnon suopi.

    Näin luonnon laita — näinpä ihmisenki
    Oi hallakin on aika keväimen,
    On aika, jolloin herää ihmishenki
    Ja kokoo aineksia taltehen.
    Mi suurt' on, ihanaa — se enitenki
    Kylvääpi sieluun pyhän siemenen —
    Ajalla suven siemenet nuo varttuu,
    Ja syys kun saa, ne hedelmiksi karttuu.

    Lie armas ollut sulla kevät-aika —
    Sa opettaja kallis, rakkahin, —
    Sun suvellas kun on niin kumma taika
    Hyveitä luoda nuorten mielihin.
    Tään laadit kodin, jot' ei murra aika;
    Valon ja lämmön loit sen suojihin.
    On paras paikka maailman tää vainen,
    Ja onnellinen tääll' on jatkolainen.

Ida Godenhjelm'ille.

    Lämmin tunne täyttää
    Monet sydämmet,
    Sulle hartaat nousee
    Onnen toivehet;
    Jatkon tyttösarja
    Sua tervehtää
    Kuni arvokasta,
    Armast' ystävää.

    Miten raivonneekin
    Elon myrskysäät,
    Rakas olet meille —
    Rakkahaksi jäät.
    Elämäsi onnen
    Taivas suojelkoon!
    Elämäsi kaiken
    Korkein siunatkoon!

B. F. Godenhjelm'ille.

(7.3.1893.)

    Sopeihin saata kanteloni kielet,
    Runotar Suomen sinisilmäinen!
    Käy halki saloin, kierrä ilmapielet,
    Tuo suloa sa suvilehtojen.
    Kas, lämpöään kun hehkuu nuoret mielet,
    Niin sointuun pyrkii sanat sydänten.
    Sopeihin siis sa kanteloni laita
    Ja johda mua kohti runomaita!

    Mun tehtävän' on tulkita, miks' täällä
    Niin herttaista ja armasta nyt on,
    Miks' riemu soipi niinkuin suvisäällä
    Ja joka miel' on kirkas, talveton. —
    Ei ole valtaa lumella, ei jäällä,
    Kun kevät käy yl' lehdon, louhikon.
    Ei ole valtaa talvituntehilla,
    Kun sydän syttyy, liikkuu laulelmilla.

    Ja sydän syttyy sua aatellessa,
    Sa opettaja kallis, rakkahin!
    Ei ole yhtään tässä huonehessa,
    Ken sua ei siunais mielin lämpöisin;
    Ja parvet sankat elon aalloksessa
    Ne muistaa sua valotuntehin. —
    Mit' antoi sydän, henki ylväs, herkkä,
    Se säilyy, vihannoi kuin kevätkerkkä.

    Se säilyy, vihannoipi onneks' Suomen
    Sit' eipä idän halla panna voi!
    Ja raitisna kuin kukkaterttu tuomen
    Se sydämmissä versoo, ihanoi —
    Ja valvoo, ett'ei sammu kirkas huomen,
    Vaikk' Ukko jyrisee ja myrsky soi.
    Se Janus-kasvoin katsoo kaikkialle
    Ja toivoo, toimii maalleen armahalle. —

    Vähäinen luvultaan on Suomen kansa,
    Se miekkavallaks' ompi mahditon;
    Mut hengen työllä sekä aurallansa
    Se valon tietä käypi voittohon.
    Se suot ja rämeet poistaa saloiltansa
    Ja takaloilta öisen pimennon.
    Sen sivistyksellä on syvät juuret —
    On Kalevalan virret ikisuuret.

    Mut yöhön pimeään jos huomen haipuis,
    Kuin haipunut se ompi ennenkin,
    Vuos'satain sortoon, tuskahan jos vaipuis.
    Se sorron alla hehkuis sittenkin.
    Ei toivottomaks' kansa koskaan taipuis,
    Joll' oikeus on elää uljahin.
    Se toivois, toimis, poistais ajan öisen —
    Ja tietäis kiittää kera Väinämöisen:

    Ylhäältä armo tulee suuri, oiva;
    Sielt' työhön, toimehenkin siunaus;
    Siell' oikeudella on tuki, hoiva —
    Jumala sorretun on linnoitus.
    Hän auttaa, ett' on laulu Suomen soiva,
    Ett' onnen syttyis pyhä riemastus,
    Kun ehjäks' kerran liittyis Sammon murut,
    Kun onnen päivä poistais öiset surut.

    On tyttösarja koulun suomalaisen
    Edessäs, opettaja arvokas,
    Ja kautta kaiken taivaisen ja maisen
    Me emme petä sinun toiveitas!
    Ylinnä isänmaa on Suomen naisen,
    Jos sorrettu se on tai onnekas.
    Sydämmen kielenä on Suomen kieli
    Ja mieli muuttumatta Suomen mieli.

Kun sataa.

    Vettä sataa vihmoo,
    Vihmokohon vaan,
    Minä suljen silmän'
    Enkä katsokaan.
    Annan lentää ajatusten
    Yli vetten, mannerten,
    Yli soiden sulloella
    Luokse kotikoivujen.

    Kuulen, kun ne kuiskii,
    Kuiskii tarujaan,
    Kun ne myrskyn kuoroon
    Yhtyy laulamaan.
    Näen koivuin sorjat oksat
    Huoneusta saartavan,
    Niinkuin suojais haltijaa ne
    Myrskysäiltä maailman.

    Näen haltijankin
    — Äidin armahan —
    Näen otsan valjun,
    Silmän tuikkivan.
    Ja nuo monet hienot uurteet,
    Joit' on suru uurtanut,
    Ja mä ihmettelen taasen,
    Ettet aikaa sortunut.

    Elämäsi onnen,
    Armas, kadotit,
    Kun sä nuoruuslempes
    Maahan multasit.
    Luonas Tuonen kolkko vieras
    Vieraillut on sittenkin,
    Riistäin äidin sydämmeltä,
    Mik' ol' sille rakkahin.

    Mistä sait tuon voiman,
    Hengen lujuuden?
    Uskos harras, lämmin
    Sekö antoi sen?
    Kun noin kärsit nurkumatta
    Osatarten oikkuja,
    Itses unhoitat ja muille —
    Muille tarjoot lohtua.

    Elon pikku huolet
    Käy niin turhiksi,
    Kun ne vertaan suureen
    Sydänsuruusi.
    Surun kätket sydämmeesi,
    Siit' et äännä, valita —
    Työstäs hiljaisesta etsit
    Lohtua ja unhoa.

    Mistä sait tuon voiman,
    Hengen lujuuden?
    Uskos harras, lämmin
    Sekö antoi sen?
    Mistä sait tuon syvän lemmen,
    Joka kaikki anteeks' suo,
    Joka hornan syvyyksistä
    Sillan sinitaivoon luo?

    Tiedä en — mut kiitän
    Sua siitä vaan,
    Kiitän parhaimmasta,
    Mit' on päällä maan.
    Äidin lemp' on puhtain, pyhin,
    Suurin, alttiiks-antavin —
    Äidin lemp' ei koskaan sammu,
    Vaikka sammuis tähdetkin.

    Vettä sataa, vihmoo —
    Vihmokohon vaan,
    Minä suljen silmän'
    Enkä katsokaan.
    Annan luistaa ajatusten
    Yli vetten, mannerten,
    Yli soiden sulloella
    Luokse äidin armaisen.

Äidilleni.

    Mitäpä siitä jos nukkuisin,
    Nukkuisin ainaiseksi?
    Nukkuisi sydämmen murhekin,
    Sais sydän tyveneksi —
    Huolta ei tuntisi ollenkaan,
    Olisi kylmä ja tyyni vaan.

    Nukkua en toki tahtoiskaan,
    Äitini itkis armas, —
    Lapsi jos vietäisi Tuonelaan,
    Äitini miel' ois karmas.
    Multa ei painaisi sydäntäin
    Niin kuni murhe mun äitiäin.

    Liian jo monta on Tuonelaan
    Saattanut äitikulta,
    Liiaksi hänen on onneaan
    Riistänyt musta multa —
    Lohtua, lohtua hälle vaan
    Luoda jos voisin ma hiukankaan!

Nuku raudassa.

    Nuku rauhassa, veljyt armas,
    Unta tyyntä ja ihanaa.
    Suru synkkä ja kaiho karmas
    Ei sun luoksesi enää saa.
    Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa,
    Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.

    Olen itkenyt aikaa monta,
    Ijäks' mennyttä itkenyt.
    Nyt on eloni ilotonta,
    Sydän sairas ja särkynyt.
    Niin nyt olen ma raukka impi,
    Kuni taittunut rannan rimpi.

    Taivaan rauhoa anon sulle,
    Kristus sielusi siunatkoon!
    Suokoon lohtua syömmeen mulle,
    Kristus henkeni valaiskoon!
    Anna usko ja autuus meille,
    Johda, armias, taivaan teille!

    Nuku rauhassa, veljyt armas,
    Unta tyyntä ja ihanaa.
    Suru synkkä ja kaiho karmas
    Ei sun luoksesi enää saa.
    Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa,
    Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.

Eräänä syntymäpäivänä.

    Kukkuu käki ja laulaa linnut,
    Huokuu suloa taivas, maa;
    Veden kalvo se siintää, välkkyy;
    Vilja heelmöi ja nuojuaa.
    Kaiken mailman nyt elvyttääpi
    Luojan ääretön rakkaus,
    Rakkaus, joka elon antaa,
    Luonnon kaiken on uudistus.

    Rakkaus, joka mustan mullan
    Saattaa kukkia kasvamaan,
    Rakkaus, joka kallionkin
    Saattaa lähteitä kuohumaan,
    Rakkaus, joka sydämmehen
    Luopi kaunoisen keväimen,
    Jonka määränä ompi aina
    Ylin ihanne ijäinen.

    Sepä rakkaus valollansa
    Sunkin sielusi valaiskoon,
    Iki-kevähän luokoon sinne,
    Iki-onnen se suokohon,
    Että elosi oisi kaunis,
    Oisi tyyni ja sätevä,
    Niinkuin kukkaisa kesä-aamu,
    Niinkuin armainen aamu tää!

Nuorelle taiteilijalle.

    Paistaa päivä ja hopealle
    Hohtaa talviset kentät nuo,
    Havumetsälle huojuvalle
    Huurre loistavat helmet luo.

    Viikot vierii ja kevät saapi.
    Luonto elpyvi, vihannoi;
    Ahti kannelta kaiuttaapi —
    Väinön soitto se suloin soi.

    Kuule — katsele nuorukainen,
    Niistä intoa henkes saa;
    Niistä lempeä, voimaa vainen
    Nuori syömmesi ammentaa.

    Eikä kumma, jos Suomi voikin
    Näin sun mieltäsi innostaa,
    Jos se lempeä rintaan loikin —
    Hurmeen höystämä on tää maa.

    Verta vuotanut on sen kansa,
    Tuskat tuntenut tuhannet;
    Mut ei himmennyt kunniansa
    Kirkkaat loistavat sätehet.

    Taidelahjasi ottaa vastaan
    Pyhä, kallihin Suomenmaa;
    Lempisilmin se seuraa lastaan,
    Sua siunaten rakastaa.

    Luomisvoimallas mitä luotkin,
    Mieti: maalleni annan sen;
    Silloin aartehet armaat suotkin,
    Ihanteitasi palvellen.

Anna Enkvist.

(29.2.1862-7.4.1891.)

            "Niin nukahti nuorena,
            Verevänä vierähti."

    Lyhyt oli elämäsi, Anna;
    Lyhyen se lyhyt oli vaan,
    Lyhyt, kuni yö on kevähällä —
    Kirkas kuni päivä kirkkainnaan.

    Kirkkauden sait sä ylähältä,
    Vapahtaja sulle antoi sen,
    Iki-elämän sä kuljit tietä,
    Olit ijäisyyden-ihminen.

    Lämmin sydän povessasi sykki,
    Lämmin sekä alttiiks-antava;
    Olit huolten huojentaja hellä,
    Murehissa lohdun antaja.

    Olit kotis sydän sekä keskus —
    Kotis lämpöisen ja herttaisen —
    Hellä äiti, kelpo kasvattaja,
    Ystävänä vakaa, armainen.

    Tyhj' on kotis nyt, sen sydän poissa
    Suru suuri siellä vallitsee, —
    Kosteat on pienten orpoin silmät,
    Sydänt' isän suru runtelee.

    Tyhj' on kotis nyt, sin' olet poissa —
    Mut sun muistos siunattu se jää —
    Riemuin autuasten asunnoissa
    Puhdas henkes Herraa ylistää!

J. E. Sandelin.

(24.10.1890.)

    Sin' olet poissa! — Yhden talven lumi
    Jo kattanut sun hautakumpus on;
    Sin' olet poissa! — Yks' on kevät saanut
    Jo haudallesi luoda kukaston.
    Nyt kesän aika kuluu kulumistaan
    Ja syksy saapuu kylmin myrskyineen —
    Mut sinä nukut Tuonen syvää unta,
    Et enää herää eloon maalliseen.

    Sin' olet poissa! — Kylm' on sydän lämmin,
    Mi rakastaa ja osaa ottaa voi,
    Mi tunsi toisen ilot sekä huolet
    ja murretulle lohdun sanan soi.
    Ol' lahjan suuren sulle taivas suonut —
    Kun tuntea soi ihmissydämmen, —
    Siks' erhetysten, rikostenkin alta
    Sun syvä silmäs keksi ihmisen.

    Sä tiesit, että ihminen on heikko,
    Mi langeta — mut nousta jälleen voi.
    Sä tiesit, ett' on kallis ihmishenki
    Silloinkin, kun se yössä haparoi.
    Ja siksi muistos rakkahana säilyy,
    Kun monen muun jo peittää unheen yö,
    Ja siks' ei turha elämäsi ollut —
    Siks' ompi siunattu sun elos työ!

Rauha.

    Nuku, ystäväni armas,
    Nuku unta rauhaisaa,
    Jot' ei häiri taudin tuska
    Eikä kipu katkera.

    Nuku, niinkuin kukka kaunis
    Nukkuu talven tultua
    Lumen alla, vartoin siellä
    Kesää uutta armasta.

    Nuku nuorna, lemmellisnä,
    Kaihoin kaipaeltuna,
    Nuku elos keväimessä
    Vartoin kesää ainaista.

    Nuku, Rauha, kukka hento,
    Elon myrskyn murtama,
    Nuku — sua omaisesi,
    Ystäväs ei unhoita.

Jatkon huviretkellä.

(24.5.1890.)

    Jo murtunut on aikaa talven valta.
    On poissa tuiskut, poissa lumi, jää, —
    Ja taas on suvi — versoin ihanasti
    Taas Suomi-äiti armas myhäjää.
    Se kutsuu meitä mailleen, mantereilleen
    Ja kutsuu läikkyville laineilleen,
    Ja lupaa voimaa, jäntevyyttä uutta
    Ja suloansa suoda sydämmeen.

    Mut suven kanssa koituu eron aika;
    Jo eron raskas hetki meille saa,
    Mi kodist' yhteisestä, kallihista
    Niin monta meistä ijäks' eroittaa.
    Kun syksy saa — taas kotiliesi hehkuu
    Ja tulet kirkkahat sen lieskuvat, —
    Mut lämpöään ne eivät teille huo'u,
    Toverit poistuvaiset, rakkahat!

    Te silloin poissa ootte — kaipaellen
    Teit' täällä usein, usein muistellaan.
    Niin vierköön aika — meille vierahiksi
    Te ette voi tok' käydä milloinkaan.
    Oi, yhdysside luja meidät liittää,
    Ja se on lempi tähän laitokseen
    Ja rakkaus sen jaloon johtajahan,
    Jok' kylvön hyvän kylvää sydämmeen.

    Niin yhdysside luja meidät liittää:
    Samahan meill' on pyhä isänmaa,
    Ja sama meill' on armas äidinkieli
    Ja sama työkin meille sarastaa:
    Annamme synnyinmaalle kaiken voiman
    Ja sille lempemmekin puhtaimman.
    Hyvästi toverit! — Nyt Herran haltuun!
    Hän suokoon siunauksen runsahan!

Ystävälle.

    Raitis, tuoksuva aamutuuli,
    Ystävälleni viesti vie!
    Itse seurahas liittyisin ma, —
    Mutta liian on pitkä tie.

    Vedet välkkyvät välillämme
    Sekä kunnahat korkeat,
    Suot ja salojen sankat metsät,
    Honkapuut iki-salskeat.

    Sitten laajoja vainioita,
    Joilla vilja se lainehtii!
    Meri lempien rantaa saartaa,
    Sille laulavi, uneksii. —

    Raitis, tuoksuva aamutuuli,
    Ystävälleni viesti vie!
    Itse seurahas liittyisin ma —
    Mutta liian on pitkä tie.

    Kerro, kaihoni kaikki hälle,
    Hälle toivoni kerro myös,
    Miten tähtöset toivon tuikkii
    Mulle surujen synkäss' yöss'

    Miten Luoja ei lastaan heitä
    Eikä sortua anna sen;
    Surun suopi, mut lohdun myöskin
    Isä lempeä, ylhäinen.