Kolme kohtausta: Novelleja

KOLME KOHTAUSTA

Novelleja

Kirj.

ERNST DIDRING

Suom. Hilja Nuormaa

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1910.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

1. Kolme kohtausta. 2. Kasvot vasten kasvoja. 3. "Hyppy". 4. Ilman vastuuta. 5. Lähtö. 6. Lautamies Rosbergin Tukholman matka.

ERNST DIDRING.

Mukana julkaistavan novellikokoelman ohella mainittakoon muudan sana näiden kertomuksien tekijästä.

Ernst Didring on ammatiltaan rautatien virkamies, ja hänen jokapäiväisenä työnään on numeroiden, tariffien ja ratapituuksien laskeminen rautatien konttorihuoneistossa. Mutta tämän hengettömän työn ammattimies on yksin ajoin nykyisen nuoren Ruotsin kaikkein huomatuimpia ja etevimpiä kirjailijoita ja Ruotsin sivistyksellisen nuorisoliikkeen johtaja.

Didring on kirjoittanut useita novellikokoelmia, joissa kaikissa esitystä leimaa terävä yhteiskuntakritiikki, ihanteellinen usko hyvään ja oikeaan, kaunis kieli ja mukaansatempaava kertomistapa. Hänen näytelmistänsä on viimeksi "Örnarne" tänä keväänä saanut Tukholmassa osakseen erinomaisen menestyksen, ja on sikäläinen arvostelu maininnut Didringia Ruotsin uudeksi Strindbergiksi.

Tässä kokoelmassa suomeksi julkaistut novellit ovat Didringin
"Trälar" (Orjia) nimisestä teoksesta.

Turussa, toukokuulla 1910.

Suomentaja.

KOLME KOHTAUSTA.

Ensikerran kun hänet näin, istui hän mallina eräässä atelierissä, jonka ilmaa minulla oli tapanani huonontaa tupakan sauhulla.

Italialaisen posetiivinsoittajan mustanpuhuva jälkeläinen
Lasitehtaankadulta oli valmiiksi maalattu edestä ja takaa ja sivulta.
Hänen sijaansa oli saatu hoidokas Sabbatsbergistä.

Istuessaan siinä näytti hän oppilaitaan opettavalta apostolilta. Ensimäinen vaikutus hänestä oli tukkaa, paljon tukkaa, aivan jäänharmaata, pitkää ja vanuksista. Päälaelta valui se sekaisina säikeinä alas ja yhtyi pitkään aaltoilevaan partaan, joka muistutti vanhan kuusen naavaa. Otsa oli matala, kurttuinen kuin maatunut viikuna, nenä leveä ja nuuskainen, suupielet rypyssä ja silmät — niin, silmät olivat apostolin, täynnä suurta rohkeutta, luottamusta ja mielikuvitusta ja kärsimystä.

Hän puhui syvällä, rosoisella, hiukan jäätyneellä äänellä.

Atelierin valossa näyttivät hänen kasvonsa päivällä kylmiltä, kalpeankeltaisilta, kuin ensimäiset sitruunat, mutta varjossa lämpimiltä, tumman vihertäviltä kuin öljymarjat.

Hiukan kiivas keskustelu oli sukeutumassa atelierissä. Hermotautia poteva nainen, joka vuokrasi huoneiston toisille sillä ehdolla, että itse saisi käyttää mallia ilmaiseksi, sanoi:

"Te ette saa käyttää sellaisia sanoja täällä! Minä kiellän teitä siitä!"

Tämä tarkoitti mallia. Ukko oli käyttänyt voimasanaa.

Hän näytti hyvin kummastuneelta.

"Neiti rakas, suokaa minulle anteeksi. Eivät suinkaan sanat mitään tee. En tarkoittanut mitään pahaa."

"Teidän ei tarvitse ollenkaan puhua tässä asiassa. Teidän tulee vain istua mallina ja muuta mitään."

"Anteeksi, neiti. Mutta se oli tuo herra tuolla, joka kysyi minulta mitä minä arvelen."

"Minä en tahdo kuulla mitään hävyttömyyksiä ja karkeuksia täällä ylhäällä, muistakaa se!"

"En ole oppinut panemaan sanojani niin kauniisti, sen neiti huomatkoon, mutta sen verran tiedän, että tulee vastata, jos toinen puhuttelee."

"Vaiti! sanon minä. Tämä on minun atelierini. Minä kiellän teitä mitään puhumasta!" huusi hän.

Ukko nousi. Apostolin silmät kiilsivät: "Ei minulle tarvitse niin äänekkäästi puhua. Kuulen kyllä ja ymmärrän myöskin. Ja älköön neiti luulko, että annan kohdella itseäni kuin koiraa. Minä en istu täällä ruuan enkä asunnon tähden. Ne minä saan vaivaistalolla. Mutta minä halusin saada hiukan kahviin ja nuuskaan, mutta voinpa kyllä olla ilman niitä."

Syntyi hälinä. Hermotautinen vaikeroitsi ääneen ja toiset kerääntyivät ukon ympärille ja koettivat saada häntä jäämään.

"Kiitos kiitos", sanoi ukko. "Teette hyvin kiltisti ja minä pidän niin paljon teistä kaikista, mutta tuo —." Hän osotti, ketä tarkoitti.

Hän otti lakkinsa ja keppinsä ja läksi. Hän oli niin kookas, että hänen täytyi kumartua ovessa — —

Toisen kerran näin hänet Kansantalon vihkijäisissä n:o 2.

Suuri näyttelijä oli lukenut vihkijäisrunon. Sitten soitteli soittokunta, paremminkin hyväntahtoisesti kuin kauniisti.

Kasvot salissa alkoivat käydä kuumiksi ja punaisiksi.

Räätäli nousi lavalle ja puhui vallankumousta, puhui kaunopuheisin juonin ja kääntein, neulanpistoksilla ja solmivin langoin ja keinotekoisilla pysähdyksillä, jotka hän jo edeltäkäsin tiesi täyttyvän kättentaputuksilla ja suosionosotuksilla, sillä hän tunsi kuulijakuntansa.

"— sillä nähkääs, nyt tulevat toiset ajat. Aamupäivän juhlassa, tuossa hienossa vihkiäisjuhlassa — jossa ette te enkä minä saanut olla mukana! — istui täällä eräs ministeri, eräs kuninkaan luottamusmies ensi penkillä. Tiedättekö, kuka hänen vieressään istui? Vaivaishoitolainen Sabbatsbergistä. Ja tiedättekö, mikä minua ihmetytti, kun sen sain kuulla? Minä, joka tunsin ministerin ja tunsin hoitolaisen? En sitä niinkään ihmetellyt, että he istuivat vieretysten, vaikka olihan sekin kummallista, ajan merkki sekin — kuvitelkaappa ministeriä hännystakissa ja kunniamerkeissä ja koristuksissa ja hänen vieressään hoitolaista — suvutonta — sarkavaatteissa ja puukengissä! — hyvä! — hyvä! — En, mutta sitä, että ministeri oli tarvinnut kuukauden tullakseen ministeriksi, mutta hoitolainen seitsemän vuotta päästäkseen vaivaistaloon — hyvä! kuulkaa! — Siinä näette! On paljon, paljon vaikeampaa päästä vaivaistaloon kuin päästä ministeriksi tässä maassa! — hyvä! hyvä! — Kysykää Alinilta! Hän istuu tuolla sarkavaatteissaan ja puukengissään nytkin, mutta ministeri on poissa, hän."

Alettiin kurkistella. Minäkin kumarruin eteenpäin.

Se oli apostoli atelieristä.

Hän näytti tuntuvasti tyytyväisemmältä nyt, kuin viimein tavatessamme.

Täällä hän nähtävästi ei ollut mikään koira. Ihmiset, jotka istuivat hänen takanaan, taputtivat häntä olalle.

Ukko oli ylpeä ja onnellinen.

En kuunnellut enään räätälin puheita.

Ajattelin hermotautista naista ja arvelin, miltä hänestä tuntuisi täällä salissa. Niinkuin voipalasesta leivinuunissa.

Soittokunta soitteli. Laulukuoro lauloi.

Sukkela herrasmies, mielenliikutuksesta hermostuneena seisoessaan kasvot vasten joukon kasvoja, joi tyhjäksi koko vesikarahvin, esittäessään tiliä Kansantalon taloudenhoidosta monien numeroitten avulla, joita ei kukaan ymmärtänyt.

Hän lopetti: "Ja koska tämä on ensikerran kun kansa istuu omassa talossaan, pyydän saada julkisesti kiittää teroittaja Alinia. Hän lahjoitti ensimäisen perustuksen tähän taloon. Kahdeksan tuhatta kruunua hän lahjoitti, koko omaisuutensa, jonka hän oli hionut kokoon ja minkä turvissa hän olisi voinut elää huolettomana vanhuutensa päivät — kaikki lahjoitti hän tälle talolle! — sitten meni hän vaivaistaloon."

Rajaton riemu pääsi valloilleen. Huudettiin ja hurrattiin ja korkeimmalle nousi riemu, kun puhuja lavalta huusi: "Kiitos setä!"

Silloin huusi koko sali: "Kiitos setä!"

Ukko loisti kuin aurinko. Hän puhui ja nauroi ja puristi käsiä, joita hänelle tutut ja tuntemattomat joka taholta ojensivat.

Suuri, valtava ihmisonnen virta kävi salin läpi. Ukko nousi seisomaan ja yritti puhua, mutta ei voinut. Hän vain huitoi käsillään.

Joku tunkeusi hänen luokseen ja kuiskutteli.

Ukko näytti hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi sitten päätään, silitti partaansa ja seurasi kuiskaajaa.

Eräs mies nousi puhujalavalle.

"Useitten pyynnöstä pyytää teroittaja Alin saada lausua pienen runon."

Riemu puhkesi uudelleen, nousten ja laskien kuin kellonheiluri ja kohosi ylimmilleen, kun apostoli astui puhujalavalle. Sitten vaipui se alas laineittain ja kuoli.

Ukosta huomasi, että häneen koski seisoa yksin ja tuijottaa kansanpaljouteen. Hänen katseensa liitivät ympäri, etsien kiinnekohtaa. Ehkäpä löysi hän sen joukon seasta, jonkun kalpeissa innostuneissa kasvoissa. Hän yskähti hämillään, silitti partaansa ja alkoi.

Se oli runo vapaudesta. Siinä oli kaikkea: elämää ja verta ja sotilastöminää ja katusulkuja ja naisten ja miesten kirkunaa.

Hän osasi runoelman. Nähtävästi ei hän sitä ensi kertaa lausunut. Hän pani painoa merkitsevimmille paikoille ja kohotti ääntään niin että seinät tärähtelivät. Hänen käsivartensa pyrkivät ylös sanojen tueksi ja hän polki runojalkoja lattiaan. Hän tunsi runon sisällyksen ja lämpeni sen suurista sanoista; silmät loistivat haaveilua ja hurjuutta, kasvot paistoivat kuin kirkastettuina ja viimeisessä värsyssä ei hän enään voinut käsivarsiaan pidättää, vaan ne kohosivat ylös, kuin tahtoisi hän vedota johonkin korkeampaan. Mutta se ei ollut mikään avunpyyntö. Hän tahtoi pikemminkin näyttää, että hän, teroittaja, seisoi unelmainsa täyttämyksessä ja katseli ympärilleen talossaan, omien ihmistensä joukossa. Toinen olisi ehkäpä itkenyt. Hän seisoi siinä kuin fantasian apostoli valkein aaltoilevin parroin, kuin ylpeä ja iloinen julistaja, että oli elämässä voittanut.

Hyvähuudot vyöryivät myrskynä. Pari vanhaa ukkoa, jotka eivät ollenkaan näyttäneet apostoleilta, itkivät. Sedälle hurrattiin, ja setä nyökkäili ja viittoi puhujalavalta.

Juhla oli loppunut.

Salin ovella seisoi muutamia nuorukaisia ja lasketteli kokkapuheita ukon kustannuksella yhtä helposti kuin aina, milloin kysymyksessä on innostus. Nuorukaiset tirskuivat ja ravistivat päätään, niin että pitkät Heikintukat valahtivat silmille.

Ulkona sateli hiukan lunta. Juopunut mies seisoi portilla ja selvitteli vapautta. Lumihiutale toisensa jälkeen putoeli hiljalleen ja pysähtyi takinkäänteille, hienoimpien kunniamerkkien tavoin. Alhaalla pohjoisella rautatientorilla värisivät kuusten myyjät: "Ostakaa joulukuusi" — — — —

— Kolmannen kerran, kun kohtasin apostolin, tapahtui se kauniina kevätaamuna, vuosi jälkeenpäin. Tikat nakuttelivat elämää puissa. Minä astelin Hagaan päin.

Pitkät vaunurivit kulkivat ohitseni ja etummaisena matkasi aina yksinään yksi, mustankiiltävällä laudalla, hienoimmassa vaunussa, joko kukitettuna tai ilman.

Kuljin porttien ohi, jotka vievät kuolon kaupunkiin.

Järjestyttiin surusaattoon. Muutamia punaisia lippuja aukoiltiin.
Elämän veripunainen vastalause hautuumaalla.

Menin lähemmäksi.

Surusaaton kulkiessa ohitseni, erotin nimen kirstunlevyltä.

Santa ratisi askelten alla. Joku puheli puoliääneen. Tuulenhenkäys liikutteli lippuja. Veriset kankaat tummenivat ja kultatupsut sammuivat. Surusaatto solui puistokäytävän varjoon.

KASVOT VASTEN KASVOJA.

"Minne menet?"

He seisoivat kahvilan edustalla ja sateli. Oli vielä varhainen aamupäivä.

"Minnekö menen? Niin, kuinka voin sen tietää?"

"Mitä tarkoitat?"

"En mitään. Se oli vain sanantapa."

Sköldman käänsi takinkauluksensa pystyyn ja jatkoi: "Teen muuten kierroksen Djurgårdeniin ja katselen kevättä."

"Tässä ilmassa? Ei kiitos!"

"En minä pyytänyt sinua mukaan."

"Kuule Sköldman, mikä sinun oikeastaan on?"

"Minunko? Olen väsynyt, väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen. Ei ole enään hupaista liimata postimerkkejä kirjeisiin. Suuri elämäntehtävä, mitä?"

"Odota hiukan."

"Enkö saa olla rauhassa? Enkö ole vapaa ihminen, jolla on vapaa tahto?"

"Ei vapaata tahtoa ole olemassakaan. Se on vain korupuhetta."

"Ei, meillä ei ole muussa vapautta kuin yhdessä, ja siinäkin on se negatiivista laatua."

"Kirkegaard, oletko siinä jälleen — niin hyvästi sitten. Mutta älä hyppää järveen äläkä hirtä tai ammu itseäsi, vaan tule minun luokseni kun tarvitset negatiivista vapautta, niin keitän sinulle kattilallisen karvaita manteleita haisteltavaksesi. Hyvästi."

Sköldman yritti hymyillä ystävän sanoille ja onnistui saamaan kokoon irvistyksen.

Toinen kohautti olkapäitään, huusi ajuria ja läksi.

Sköldman jatkoi pitkin Strandvägeniä

Hän meni surmaamaan itsensä.

Hänellä oli ollut päätös selvillä jo kauvan aikaa. Eikä hän pitänyt sitä salaisuutena. Hän antoi sen sopivasti pilkistää esiin muutamissa elämänväsymystä osottavissa sanoissa toverien kesken, herättääkseen harrastusta kohtaloonsa, ja itse nautti hän itsemurha-aikeestaan yksinäisinä hetkinä.

Se maistui yhtä hyvältä kuin lasi punssia ja hän kuvaili yksityiskohtia myöten, kuinka se tulisi tapahtumaan.

Oikeastaan oli päätös käynyt hänelle niin rakkaaksi, että oli vaikeata sitä toteuttaa. Muutamia kuukausia onnistui hänen siirtää ratkaisu toistaiseksi uskottelemalla itselleen, että hänen täytyy jättää elämä rehellisenä miehenä, toisin sanoen maksettua pikkuvelkansa. Suuria ei hän missään tapauksessa koskaan ennättäisi maksaa.

Näin venytti hän asian jäänlähdöstä lähemmä lehdenpuhkeamista.

Joka päivä kävi hän katselemassa kevätvihreyttä Kungsträdgårdissa. Jota vaaleampina ja vihreämpinä ja laajempina lehväkuvut levisivät, sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Versovan elämän ja hänen peruuttamattoman päätöksensä välillä oleva vastakohta teki hänet yhä synkemmäksi. Ja pahinta kaikesta oli, ettei hän voinut syyttää enään mitään. Pikkuvelat olivat maksetut ja välttämättömät kirjeet kirjoitetut. Kaikki oli selvänä. Tuntemattomaan johtava tie oli milloin vaan sen käytettävissä, ken vain halusi poiketa sille.

Hänen täytyi siis.

Toverit alkoivat tehdä pilaa hänestä. Tarjosipa Floberg hänelle vielä apuaankin. Se meni jo liian pitkälle. Ehkei kukaan uskonut että hän ottaisi itseltään hengen. Saisivatpa nähdä. Kunhan odottivat huomispäivään. Oliko hän maksanut aamiaislaskut kahvilassa? Oliko hän pannut pöydälle Hannalle tarkoitetun kirjeen, niin että se löytyisi huomenna, kun piika tulisi sisään herättämään. Herättämään?

Miksi piti hänen kirjoittaa Hannalle? Selittääkseen itseään ja sanoakseen tyhmyyksiä. Tyhmyyksiä kaikkityyni! Ottiko hän todellakin hengen itseltään tuon tyttöletukan vuoksi? Olipa hän silloin pöllöpää, niin vanha kuin olikin. Että tytöllä oli toinenkin rakastaja paitsi häntä ei niin kummaa ollut. Ei kyllä hänkään ollut pysynyt niin nuhteettoman uskollisena. Hyi helkkari, kuinka kurjaa kaikki oli!

Miksi pitikään hänen nostaa sellaista rymyä, kun hän yllätti Hannan.
Hänellä ei ollut mitään hienoa käytöstä.

Tulisiko Hanna murheelliseksi? Itkisikö hän lukiessaan hänen lopustaan?

Toinen sai kait lohduttaa häntä ja niin oli se asia ohitse. Kaikki oli ohitse huomenna. Kaikkityyni. Hän itse myöskin. Oliko se todellakin tarpeellista?

Voisihan hän mennä Flobergin luokse katsomaan hänen analyysejään. Siellä oli aina saatavissa totivettä. Jalat olivat märät eikä hänellä ollut kalosseja. Lämmintä totia — olisipa se sentään. Muuten hän ehkä saisi nuhaa — huomenna.

Mitäs minä siitä "huomisesta"? Eihän sitä tulekaan. Ei ainakaan minulle. Jumala, miten ryöpyttää alas. Enkelit tuolla ylhäällä itkeä tillittävät varmaankin minun tähteni. Täytynee mennä johonkin porttiin hetkiseksi.

— Miksi piti minun lörpötellä palvelustytön kanssa? Vanha Aatami!
Nyt juoksee hän kadun poikki. Mustat sukat — kyllä kiitoksia.
Nostiko hän sateen tähden vai —? No, yhdentekevää.

Kuka tässä talossa asuu? Ehkäpä joku tuttu, joku, jonka kanssa olen tullut sinuksi jossakin juhlassa ja jota en koskaan sitten ole nähnyt. Mitähän jos hän tietäisi herrasmiehen seisovan täällä alhaalla portissa, herrasmiehen, joka — no, onpa se naurettavaa — pitääkö minun pelätä kastumista, minun, joka — —?

Meninhän vain sisälle sytyttääkseni sikaarin. Varmasti niin tein. Eikä tulitikkuja! Herra armahtakoon! Millaista kurjuutta! Samapa tuo, vaikka viskaan sikaarin pois. Hyvin tähdätty. Keskelle katuojaa.

Flobergin hieno havanna purjehtimassa katuojassa. Näkisipä hän sen.
Silloin saisi hän kiukusta halvauksen sellaista tuhlausta nähdessään.

Ettei nyt voi lakata satamasta! Kastunhan läpimäräksi ja siihen ei minulla ole ollenkaan halua, ennenkuin se on tarpeellista.

Minä purjehdin kait jonkun ajan kuluttua niinkuin sikaari. Ja Floberg kutsuu sitä tietysti tuhlaavaisuudeksi. Minähän olen vain puoliksi poltettu, minäkin. Vaikka en minä tosin ole mikään havanna, jollen mahdollisesti Skinnarvikista.

Sinua käy sääliksi, Sköldman!

Niinpä niin.

Onpa surkeata seistä itkemässä itseään.

Voithan olla surmaamatta itsesi? Ei, minun täytyy, täytyy. Sitä ei voi siirtää kauvemmaksi. Minun täytyy. Mitä Hanna muuten ajattelisi ja sanoisi ja toverit? Ja sitten saisin jatkaa postimerkkien liimausta? Minä en kestä sitä.

Istua koko ikänsä postimerkkiä liimaamassa? Ja sitä varten piti minun oppia oratio obliqua ja Cannaen taistelu ja pyhä allianssi.

Mitä pyhä allianssi oikeastaan oli? Totisesti muistanko minä sitä.

Mitä minulla on sen kanssa tekemistä nyt? Tyhmyyksiä, verukkeita.

Pelkäänkö?

Nyt se on tapahtuva —

Hän läksi portista ja meni kadun poikki. Sade hakkasi rummunpärrytyksenä hänen korkeata hattuaan ja lopsutti hänen kengissään. Hän tunsi kosteuden imeytyvän oikeaan jalkaan ja muisti että puolipohja oli rikki ja että hän oli sillä lohkaissut sirun konttorin lattiasta aamupäivällä. Raitiotien ratakiskolla virtasi kaksi keltamullan väristä yhdensuuntaista jokea ja kun vaunu kilistäen kulki ohitse, pärskäyttivät hevosenkaviot kuran kauvas ympärille. Ja puistokäytävän lehtien läpi välppäsi sade ja roiski hänen kasvoilleen. Ja hatusta alkoi tippua suuria raskaita pisaroita hänen nenänsä editse.

Kun hän tuli sillalle hiljentyi sade. Hän vaivaantui kääntämään päätään ja näki silloin että, pilvet telefoonitornin ristikkohäkin takana olivat revenneet ja rikinkeltainen taivaanjuova loisti siitä kapeana kuin kissan silmäterä.

Hän katsoi alas veteen. Kissan silmäterä kuvastui siinä, mutta tummempana, syvempänä väriltään. Häntä kauhistutti; hän jatkoi matkaansa. Hetkisen hän epäröi tietä, mutta sitten hän kääntyi Framnäsiin päin.

Alussa loi hän arkoja katseita ympärilleen kuin olisi häntä vainottu, mutta hetken kuluttua suoristi hän itsensä. Hän laski alas takinkauluksensa, otti hatun päästään ja ravisti pois sadepisarat. Hän surkeili hattua ja muisti nähneensä mustan setterikoiran nousevan järvestä, turkki likomärkänä.

Silloin kirosi hän ajatuksiaan jälleen. Ne kääntyivät alituiseen takaisin johonkin vettä muistuttavaan.

Hän koetti kiinnittää ajatuksiansa siihen kuinka hän koulupoikana oli etsiskellyt mistelkukkia ja se auttoi. — Nyt tunsi hän myöskin metsän ja sammalen märän tuoksun ja näki joukottain kevätesikkoja ja käenrieskoja. Hän sopersi vanhaa muistisäettä kouluajoilta:

gagéa lutéa primula veris kun lapset on pahoja ne saavat vitsaa.

Hän hymyili sen väärille koroille ja taittoi kevätesikon ja pisti napinläpeensä.

Muutaman minuutin kuluttua huomasi hän hämmästyksekseen viheltelevänsä. Kottaraiset häntä viekottelivat tai mikä liene? Kuinka hän saattoi? Nyt juuri ennenkuin —?

Se ei voinut olla mahdollista.

Hän kääntyi.

Aurinko paistoi todellakin jälleen. Ilma kimalteli vesipisareista, jotka vielä putoilivat puista. Ne loistivat ja välkkyivät timanteista ja märkä vuorenseinämä kiilsi kuin olisi se kultalevyillä lyötetty.

Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä. Tie johti tyhjänä valkoisten koivunrunkojen lomitse. Mätänevistä, ruskeista lehtikasoista nousi harsonkeveitä usvia. Sade oli kirvoittanut kahlehditun kuoleman siellä alhaalla ja nyt nousi se ylös ja nuoleksi hentoja elämänvihreitä lehviä tuolla ylhäällä. Ja silloin ne värisivät. Tai ehkäpä se oli tuuli, joka niitä liikutteli.

Hän meni rannalle. Siellä oli sohva.

Eikö hän ollut istunut siellä kerran Hannan kanssa? Kesäyön?

Oh, ensimäistä rakkautta!

Kuumina onnesta ja toivosta olivat he olleet. Ja sitten kotimatka metsän läpi Bellmansron sivu! Maa oli aivan lämmin silloin.

Ja nyt?

No niin, unelma oli lopussa. Kaikki muuttunut ja hävinnyt, olemassaolo tahraantunut ja toivo kadonnut.

Mahtoikohan vedessä olla kylmä? Joutavaa! Silmänräpäys kylmää ja sitten oli kaikki mennyttä, mennyttä sekä postimerkit että rakkaus, mennyttä päivä ja yö, mennyttä aurinko, mutta varjot myöskin.

Ei, ei vielä. Ei siihen kiirettä. Kauvemmaksi kaupungista tuli hänen mennä. Johonkin paikkaan, jossa oli varjokasta ja elämään väsymystä, jossa lepät painuivat veteen päin ja jossa kaisla suojeli häntä. Ei täällä keskellä kirkasta ilta-aurinkoa, joka houkutteli muistoja esiin.

Hän painautui varjostoon jälleen, palellen ja kylmä hiki otsallaan.

Miksi pelkäsi hän? Koskihan kaikki vain aikaa, pitempää tai lyhyempää. Sillä tapahtuisihan "tuo" joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Ennättikö hän kiinnittää vielä muutamia postimerkkejä, ei merkinnyt mitään. Toinen tekisi sen kyllä yhtä hyvin. Kuka hyvänsä saattoi jatkaa hänen elämäntyötänsä ja ehkäpä suorittaa sen paremmin, tunnollisemmin. Olihan sellaisiakin, jotka liimasivat postimerkkejä oikein intohimoisesti.

Nyt kiehui varmaankin Flobergin totivesi ja hän analyseerasi, selvitteli ja etsiskeli arvoituksia.

No niin, olihan siinä jokin tarkoitus. Olihan kuolemakin eräänlainen analyysi, arvoituksen ratkaisu, hajaantuminen.

Suuri rupisammakko loikkasi tien yli, harmaanvihertävä ja limainen.

Sköldman hätkähti.

Nyt! Tuolla!

Hän kävi äkkiä aivan tyyneksi. Varmoin askelin meni hän alas järvelle. Sekunnin ajan viivähti hän ja katseli vettä. Hän kuuli keilapallojen pyörivän Djurgårdsbruninilla, näki lyijynmustan, salaperäisen pinnan ja kuvastuvia runkoja syvällä ihan hänen vieressään, etäämpänä viininpunaisen rantamaan auringonvalossa.

Hän astui veteen, tunsi märän kylmyyden kiitävän ylöspäin vaatteiden alla ja paiskausi suulleen.

Hän kuuli veden loiskahtavan pään ympäri, surisevan korvissa ja tukkivan nenää. Hän liikutti käsivarsiaan itsesäilytysvaistosta ja levitti silmänsä nähdäkseen.

Hän tahtoi huutaa, mutta sai vettä suuhunsa, näki pikakuvan äärettömän moninaisista tapauksista elämässään, potki jaloin päästäkseen irti jostakin paulasta, huomasi ympärillään valkenevan ja hengitti jälleen vapaasti.

Suoraa hänen kohdallaan leijaili kaksi pientä purppurapilveä hyvin, hyvin korkealla; vähän matkaa hänestä uiskenteli hattu vedenpinnalla.

Hän mittasi silmillään etäisyyttä maahan ja taisteli silmänräpäyksen epätoivoisen taistelun sisäisen elämänhalunsa kanssa. Sitten taivutti hän päänsä alas ja antoi ruumiinsa vaipua.

Loppu — loppu kohisi hänessä. Jälleen surisi korvissa ja rintaa painoi.

Taivaan Jumala, mitä se oli?

Jotain pehmeätä, kauheata, hirmuista solui ylös hänen vieressään, suuri tumma esine kohosi hiljaa aivan hänen rinnalleen — hän potkasi jaloillaan, päästäkseen siitä erilleen ja onnistui nousemaan pinnalle jälleen — hän tuijotti pelästyksissään ympärilleen — vedenpinta liikahti ja sieltä nousi esine tahdottomasti ja kääntyi vitkaan kyljelleen. Hän näki suuret, punasinervät kasvot, kaksi jäykkää lasintapaista silmää ja mustia tahmeentuneita hiusssuortuvia, kasvot lähenivät häntä hiljaa — kuvaamaton kauhu iski häneen ja rajusti huitoen käsivarsillaan kohotti hän pelosta käheällä äänellä pitkän yhtämittaisen hätähuudon ja koetti päästä takaisin rantaan. Hänestä tuntui kuin olisi joku imeytynyt häneen kiinni, että vaatteet kävivät lyijynraskaiksi ja että joku kuiskasi ympärillä — loppu - loppu. Ja kuiske kiiti ilkkuen ja kylmänä hänen päähänsä ja lamautti hänen liikkeensä — se ei käy päinsä — ei koskaan — nyt sinä kuolet — nyt — nyt sinä vaivut — etkö tunne — tuossa sait vettä suuhusi —. Hän huitoi käsivarsillaan ja vaipui syvemmälle, vesi loiskahteli kauvas ympärille ja hän itki ja huusi pelosta ja raivosta ja tuskasta. Hän ei tahtonut, ei, hän ei tahtonut!

Auttakaa! Auttakaa!

Nyt tuli se jälleen! Ei, se olikin jotain kiinteätä, jota hän tallasi. Hän kompasteli kivissä ja kaatui jälleen suulleen, mutta nyt hän ei huutanut, sillä hän tunsi olevansa pelastettu. Hän kahlasi maihin lepän juurten kohdalla.

Mutta nähdessään puittenrunkojen mustat varjot, heräsi hänen pelkonsa uudelleen.

Taivaan Jumala mitä se oli? Oliko se kuolema? Oliko hän uneksinut?
Ei, olihan hän läpimärkä.

Hän vaipui leppien alle.

Oliko hän tullut hulluksi?

Taasen tuntui hänestä kuin olisi hän järvessä ja taistelisi henkensä edestä ja että jotain kammottavaa tarttui häneen, kietoutui hänen ympärilleen, keikkui hänen vierellään, jotain suurta, muodotonta. Hän tunsi tuon tuntemattoman, hirvittävän pehmeän, inhottavan kosketuksen ja tyrskähti itkuun, hysteeriseen tärisyttävään itkuun, välillä valitellen hiljaa.

Hän loi pelästyneen katseen järvelle päin. Sitten ryntäsi hän ylös ja juoksi — — — —

Djurgårdsbrunnin luona istui mies onkimassa.

Kuullessaan hätähuudot, lennätti hän vavan sillalle ja kuunteli.

Keilapallot pyörivät, keilat kolisivat — kahdeksan kaksikkoa! huusi ääni.

Paljaspäinen herra juoksi sillalle.

"Onko joku hukkumaisillaan?" kysyi onkija.

Sköldman ei vastannut heti. Hän pysähtyi ja tuijotti mieheen. Sitten alkoi hän änkyttää: "joku - jotakin — on tuolla."

"Mitä?"

"Jotakin — joku, joka on — tuolla leppien luona."

Mies vihelsi ymmärtävästi ja meni ottamaan keksin, joka riippui sillan kaidepuussa.

"Missä? Näyttäkää minulle", hän sanoi.

"Tuolla." Sköldman osotti sormellaan, mutta varoi menemästä edellä, vaan seurasi miehen jälestä.

He olivat perillä.

"Ohoh", sanoi mies. "Nainen. Niinpä kyllä, kevätpuoleen ne nousevat pinnalle. Tarvitaan vain hyvin vähän."

Hän tähtäsi keksillä esinettä.

Mustat suortuvat tuolla irtaantuivat.

"Tämäpä ei ole eilispäiväisiä", selitti hän ja koetti uudelleen.

Hän iski kiinni ihan keskelle.

Fuff! kuului esineestä. Se painui kokoon.

"No herra, nyt me saamme hänet."

Hän kääntyi.

Sköldman ei vastannut mitään. Hän makasi kappaleen matkan päässä sieltä tainnoksissa.

Seuraavana päivänä istui Sköldman kalpeana ja hiljaa postikonttorissa ja leimasi postimerkkejä, ja tämä oli hänestä suuri ja ihana elämäntehtävä, ja kärpästensurina tuolla aurinkoisella ikkunanruudulla kuului suloisimmalta soitolta.

"HYPPY"

Suurtilallinen laaksossa piti kestiä. Maitokehlon kokoiset kakut pöyhistelivät pöydällä ja puuhaarikat isänmaanväreissä kuohuivat kotipanoista.

Miehet olivat pesseet kätensä ja naisilla oli verenpunaiset huivit ja hopeasoljet korkeilla povillaan.

Oli melua ja naurua isossatuvassa, jossa tanssittiin. Tomu kohosi kattoon asti.

"Kenenkä kanssa Anni tanssii?" kyselivät tytöt.

"Knutin, Ulfheimin uuden rengin kanssa", vastasivat pojat.

Tytöt katselivat.

Anni oli pieni, Knut suuri ja leveäharteinen kuin muinaisajan urho.
Hei, kuinka hän tyttöä pyöritteli! Ja millaiset pohkeet hänellä oli!
Tytöt kuiskuttelivat.

Anni oli kuin kukkanen myrskyssä. Hänen jalkansa tuskin koskettivat lattiaa, niin kannattivat häntä Knutin käsivarret, keinuvat, voimakkaat käsivarret, jotka heilauttivat hänet ylös, niin että hän näki pojan reippaat, hymyilevät kasvot alapuolellaan. Ja kun hän teki tanssihypyn ja lennätti jalkansa kattoon tuntui kuin olisi hän potkaissut parrut tieltä pois ja Anni saisi nähdä tähtien loistavan reijästä.

He tanssivat yhteen sinä yönä.

"Nyt on Anni kiinni", sanoivat tytöt.

"Vihdoinkin!" sanoivat pojat.

Anni oli kiinni.

Sen kesän he tanssivat, Knut ja Anni. Ja syksyn ja talven. Ihmiset ympäristöllä alkoivat puhua heistä.

Suurtilallinen sai uniset silmänsä auki.

"Mikä on tarkoitus, Anni?" hän kysyi.

"Aijomme mennä naimisiin!" vastasi tyttö.

"Ulfheimin renki ja minun tyttäreni?" Hän nauroi niinkuin vain suurtilallinen nauraa.

Anni kalpeni.

Sinä kevännä ei tanssinut Knut eikä Anni.

Tavatessaan rakensivat he ilmalinnoja, jotka romahtivat kun he vain käänsivät selkänsä toisilleen.

Eräänä päivänä, kun tunturivirta oli vuolainmillaan, tuli Knut suurtilallisen luokse laaksoon.

"Tahdon tyttäresi, Ole?" hän sanoi.

"Ei ihminen aina saa mitä tahtoo!" vastasi Ole ja irvisti leveästi.

"Saapi kyllä, kun vaan lujasti tahtoo."

"Niin, mutta minäpä en tahdo", sanoi Ole. "Anni saa suurtilallisen pojan Otasta. Hän on rikas, hän. Sinä olet vain renki. Ei sinulla ole taloa eikä lehmää."

"Ei, mutta minulla on kaksi vahvaa käsivartta. Suostutko odottamaan,
Ole?"

"Kuinka kauvan?"

Knut mietti.

"Ota lujasti", sanoi Ole. "Se ei maksa mitään."

"Ottaisimmeko kaksi vuotta?" uskalsi Knut.

"Olkoon", vastasi Ole.

Hän tiesi että paljon voisi tapahtua sillä ajalla.

Knut ja Anni seisoivat tienhaarassa ja suutelivat hyvästiä. Ilta oli lämmin ja punainen ja hehkui rakkautta ja auringonlaskua. Tunturipurot helisivät kuin kultarahat pitkin auringon valaisemia jyrkänteitä ja hävisivät laakson pimentoon.

"Sinä tulet?" kysyi Anni.

"Ole varma siitä." Hän katsoi tyttöä vilpittömästi silmiin. "Ja sinä odotat?"

"Tottahan minä odotan."

"Tulee pitkä aika, jolloin emme toisiamme näe", sanoi Knut, "mutta kun kerran tulen, niin tulen kuin purot ylhäältä päin."

"Minä alan kutoa kotiamme varten, niin ei aika käy pitkäksi."

"Mutta ei kyyneleitä kuteiksi!"

"Naurua, Knut. Odotanhan sinua."

He syleilivät, niin että luulivat tunturien horjuvan.

Anni näki hänen vaeltavan Ulfheimin tietä ylöspäin. Hän nousi yhä korkeammalle, seuraten poimutteluja. Hän kävi yhä pienemmäksi, mutta hän pääsi kukkuloille, jotka välkkyivät ilta-auringossa. Siellä hän kääntyi ja heilahutti lakkiaan jäähyväisiksi. Hän seisoi hetkisen hiljaa siellä ylhäällä ja katseli alas Anniin. Sitten heilahutti hän vielä kerran lakkiaan ja katosi vuorenseinämän taakse.

Varjot lankesivat yhä syvemmin ja kylmemmin Annin ympärille. Kävi niin omituisen hiljaiseksi hänen ympärillään, mutta sitten kuuli hän jälleen purojen kohinan. Hän kääntyi kotiin päin ja lauloi:

Jos tulee päivä kylmä ja päivä valoton, niin kerran kevät koittaa ja taivas kirkas on; ja sua minä varron ja varron vaan, nyt vaikkakin varjot peittää maan.

Ja kerran saapi aika sinullen, minullen, kun aurinkoinen loistaa lempemme polullen. Ja sitä me kuljemme kahden niin, ylös taivahan sinisiin auteriin.

"Minne sinä lähdet?" kysyi Ulfheimin isäntä seuraavana päivänä, kun
Knut sanoi irti renginpaikkansa.

"Aijon olla oma itseni." Knut hymyili.

"Toivotan onnea. Oletko saanut rahaa?" naurahti isäntä.

"Minä saan", Knut vastasi.

"Mitä aijot tehdä?"

"Ohoh, varonpa sitä kyllä puhumasta. Minulla on suunnitelmani. En tahdo siitä tulevan sinun."

"Onko se niin hyvä?"

"Joka elää, niin näkee!"

Kun Knut läksi matkaan seuraavana päivänä, istui isäntä tuvan portailla.

"Menet kait väärään suuntaan, Knut?" hän sanoi. "Ei rahoja tuntureilla ole. Lähde alas laaksonpohjukkaan ihmisten luokse, jos mielit tulla rikkaaksi."

"Ihmiset saavat tulla minun tyköni", vastasi Knut ja meni, minne hän halusi.

Ennenkuin kesä oli oikein alullaan, oli Knut oppaana tuntureilla. Päivät pääksytysten raatoi hän kuin kyntöhevonen. Unta hän ei koskaan saanut. Oli vaan käveltävä ylös ja alas, alas ja ylös. Tuli upporikkaita englantilaisia ajaen ja ratsastaen, mukanaan valokuvauskoneita kuin kokonaisia vuoria. Saksalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia, löysipä vielä jokunen ranskalainenkin tien tänne. Kaikki halusivat maan korkeimmalle tunturille.

Knut sai melkeinpä eräänlaisen erikoisoikeuden opastamiseen. Hän ponnisti niin monta kertaa ylös ja alas, että tunturiin muodostui kapea polku. Kaikki olivat hirmuisesti ihastuneet häneen. Hän oli mies, johon sopi luottaa ja jolla oli oivalliset hartiat, jotka pelastivat repun toisensa jälkeen läähättäviltä matkamiehiltä. Jos hänen jälkiään seurasi, niin ei milloinkaan jalka luiskahtanut. Ja tuulessa ja tuiskussa oli hän valmis lähtemään. Kun muut oppaat istuivat ja ruikuttelivat ilmaa, veti Knut kengät jalkoihinsa, lohdutti matkailijoita sillä, että tunturilla voipi olla yllätyksiä varalta — niin, ja yllätyksiä tulikin. Sade saattoi äkkiä lakata, pilvet hajaantua ja aurinko loistaa ihanan lämpimästi sokerin valkeisiin avaruuksiin.

Silloin ilostuivat matkailijat ja korottivat opastajan taksaa.

Sitä vastaan ei Knutilla mitään ollut ja se kiihotti häntä hellittämättä jatkamaan.

Kun kesä rupesi lähenemään loppuaan, alkoivat matkailijat vähetä. Mutta Knut piti puoliaan kauvemmin kuin toiset oppaat. Vielä myöhään syksylläkin, kun koivut jo aikaa sitten olivat pudottaneet ruosteenpunaiset ja hallankeltaiset lehtensä, opasti hän korkeimmalle tunturille.

Kun lumi tuli, laski Knut yhteen yhdeksänsataa kolmekymmentä kruunua.

Siinä oli hänellä rahaa. Hän tunsi olevansa ylpeä kuin kuningas.

Hän taisteli ankaraa kiusausta vastaan lähteä laaksoon etsimään Annia, levittääkseen hänen eteensä aarteensa, mutta hän voitti kiusauksen.

Sen sijaan alkoi hän kaataa hirsiä ja kuljettaa niitä ylös tunturille. Yksin, jättiläisvoimaisena, laahasi hän raskaita tukkeja lumella, yksitellen, väsymättömänä ja sitkeänä, kantoi niitä jyrkänteitä ylös huojuvin polvin, kantoi niitä hartioilla, niinkuin Atlas muinoin maapalloa. Ylös piti hänen päästä. Se oli hänelle taistelua. Lumimyrskyt piiskasivat häntä toisinaan hengettömäksi ja jääsirut polttivat hänen kasvojaan, mutta mikään ei häntä hillinnyt, jos milloin hänessä heräsi heikko epäily, tappoi hän sen heti ajattelemalla Annia.

Hänen tähtensä hän kantoi. Hänen tähtensä hän taisteli.

Hirsi nousi hirrelle. Sukkelaan se ei käynyt, mutta kasa kasvoi. Toisinaan kun hän uutta toi, oli koko kasa hautaantunut lumen alle. Silloin saattoi hän joskus kuvitella, ettei hän ollutkaan mitään tehnyt, vaan että hän oli ihan ensi alulla. Mutta kun hän sitten otti lapion ja lapioitsi itsensä hirsien luokse ja näki niiden loistavan voinkeltaisina ja maukkaina lumessa, luikkasi hän ilosta. Ja silloin hänestä tuntui, että hän oli oikealla paikalla. Ylhäällä tunturilla.

Kevään tullessa alkoi hän rakentaa. Hän kaivautui niin alas, että hän tunsi itse vuoren allaan. Sitten liitti hän hirsilinnoituksensa kokoon lujiin liitoksiin, jotta se kestäisi kamppailla myrskyjen kanssa siellä ylhäällä.

Se oli verraton riemun yö, kun hän ensi kerran saattoi nukkua oman katon alla tunturilla. Rikkaammaksi ei hän koskaan luullut tulevansa. Oli kylliksi, että hänellä oli jokin suoja itselleen ja niille toisille, jotka tulivat kesän mukana.

Hieno ei mökki ollut, mutta luja, luja niinkuin hänen oma tahtonsa. Matalakattoinen se oli, mutta suorana siellä saattoi seistä, eikä enempää tarvittukaan. Ken tahtoi korkeampaa kattoa, hänen tarvitsi vain mennä nurkkien ulkopuolelle. Siellä oli hyvää tilaa, sekä korkeutta että leveyttä. Sillä vaikka hän olisi pannut tupansa miten korkealle vain, pysyi taivaankatto yhtä kaukana.

Tuvassa oli kylmä ja vetoista nukkua, tunsi Knut. Kokonaisia jäkälä- ja sammalsylyyksiä kantoi hän alhaalta metsästä tilkitäkseen hirsien väliset rakoset. Se auttoi. Mutta toinen tarve synnytti toisen. Hänen täytyi saada takka, oikein komea avonainen liesi, jossa matkailijat voisivat kuivata kenkiään ja vaatteitaan ja jonka ääreen voisi asettua lepäämään, kun vilutti.

Takka muurattiin ja kalkittiin.

Knut kyhäsi kokoon muutamia vuodelavoja.

Nyt on kaikki valmista. Nyt saivat he tulla.

Ja he tulivat.

Ei milloinkaan ollut niin paljon ihmisiä tullut tälle seudulle ennen. Knut ei voinut ennättää kaikkien kanssa. Silloin keksi hän keinon lyöttää yhteen suuren joukon yht'aikaa ja opastaa heitä korkeimmalle tunturille.

Kaikki kiittelivät hänen tupaansa. Ja ihana se oli. Sillä tunturit voivat olla oikullisia. Toisena päivänä aurinkoinen kesäpäivä, toisena syöksyvä lumimyrsky. Mutta silloin ryömivät matkailijat tupaan ja myhäilivät tyytyväisinä, kun pääsivät olemasta ulkona ja taistelemasta tunturikauhun kanssa. He oikoilivat piirissä takan ääressä, jossa koivupölkyt hehkuivat.

Huii! Huii! huusi myrsky ja pyrki sisälle lämmittelemään. Matkailijat nauroivat. He oljentelivat mielihyvillään lammasnahkavällyillä. Takkatuli lämmitti, kahvipannu porisi ja Knut kertoili historioita.

Jos myrsky kävi pitkällisemmäksi, täytyi hänen lähteä ulos ruokaa hakemaan. Silloin meni hän alas ja ylös puolessa päivässä ja toi hevoskuormallisen voita, olutta ja lihaa selässään. Ja silloin hurrasivat matkailijat.

Knut tahtoi nähdä tyytyväisiä ihmisiä ympärillään. Saadessaan heidät kauniilla ilmalla korkeimmalle tunturille oli hän joukosta iloisin ja hän osotti alapuolella olevia huippuja jonkunlaisella ylpeydellä, minkä kaikki soivat hänelle anteeksi.

Hänestä se oli hänen valtakuntansa.

Eikä kukaan tahtonut sitä häneltä kieltää.

Syksyn jälleen saapuessa oli Knut enemmän kuin toistavertaa rikkaampi. Hän taisteli kovan kamppailun. Hän tahtoi niin mielellään tavata Annin. Mutta ajatellessaan, mitä hän voisi hänelle tarjota, häpesi hän. Kaksi vuotta hänen piti odottaa. Ja sen hän kyllä tekisikin.

Niin tarttui hän työhön jälleen.

Hän kaatoi enemmän puita ja veti hirret ylös.

Tupa oli liian pieni, sen hän oli huomannut. Hän rakensi ylisen ja sinne pieniä sokkeloita, töhersi toiseen sivustaan keittiön ja pani peltitorvia kaikkiin pikku sokkeloihin, niin ettei kukaan palelisi. Torvet hän johdatti kamiinaan, jonka oli halvalla ostanut. Sitten alkoi ylellisyys täydellä todella. Hän osti vanhan veripunaisella kankaalla päällystetyn vetosohvan. Sen kantoi hän toisen oppaan kanssa majalle. Sohva asetettiin pitkälle seinälle. Sitten tuli tuolia ja pöytiä ja astiakaappi ja porsliinia ja pöytäliinoja ja säilykkeitä ja olutta.

"Oletteko nähneet Knutin tupaa?" kysyttiin alhaalla laaksossa. "Se on vasta hieno."

Helluntain seutuvilla sai Knut seinäpaperit isoon huoneeseen. Hän kattoi pitkänpöydän lumivalkealla liinalla, asetti siihen porsliinia ja mitä talo kykeni. Sitten puki hän ylleen pyhävaatteet ja meni tunturilta alas.

"Hyvää päivää, Anni, nyt minä tulen,"

Anni katsahti ylös kankaaltaan.

Hän itki.

"Tämä on iloa vain, Knut."

Knut nauroi.

Syleily.

Häät ja ruuat seurasivat.

Knut piteli Annia vyötäisiltä. Oli raskasta astua tunturia ylöspäin.

"Asut korkealla, Knut?"

"Kuin haukat. Olemme kohta perillä."

"Kastun", valitti Anni.

"Ne ovat kultapurojen lähteitä. Minä kannan sinut."

Hän otti Annin syliinsä.

"Olen liian raskas."

Knut muisteli hirsiä ja hymyili. Anni kumartui hänen puoleensa. Hän oli väsynyt ja uninen. Hän kuuli Knutin sydämen lyövän voimakkaasti ja lujasti karkean takin alla.

"Paleletko?" kysyi Knut. Hän antoi Annin hiipiä takin alle, ikäänkuin hän olisi ollut linnunpoika, joka tarvitsi lämmittämistä.

"Täällähän on vielä talvi", valitti Anni. "Olihan meillä alhaalla kesä."

"Odotahan, kun tullaan ylös ja lähemmäs aurinkoa. Olemme varjossa täällä ja se on kylmempi täällä kuin muualla."

Anni vaikeni, sillä hän ajatteli kuinka monta kertaa Knut oli kulkenut näissä varjoissa päästäkseen ylös aurinkoon. Hän täyttyi rajattomalla rakkaudella ja kumartui Knutin puoleen ja suuteli häntä. Sitten käveli hän itse.

"Oi, millainen pieni tupa", huudahti hän, kun olivat perillä.

"Ei se niin pieni ole kuin miltä näyttää. Ne ovat tunturit, jotka ovat niin suuria."

Anni pujahteli sinne tänne tuvassa ja hypisteli kaikkea. Hän ravisti vuoteitten olkityynyjä, nyppi sohvakangasta, silitti tutkistellen liinoja, kilisteli laseja ja haisteli patoja.

Knut teki tulen takkaan.

Auringon ollessa korkealla, söivät he päivällistä.

Nyt oli Anni jälleen vahva. Hän nauroi ihastuksesta katsellessaan ikkunasta ulos. Hän oli pelännyt heidän ponnistellessaan varjojen läpi ylöspäin, mutta nyt oli pelko poissa. Ylhäällä oli kaikki päivänvalkeata ja hienoa. Tunturit olivat puetut häikäisevän valkoiseen vastakiilloitettuun pukuun. Ja jos siellä täällä löytyikin varjoja, olivat ne sinertäviä kuin ilma, eivätkä tummanvihreitä ja limakkaita, niinkuin nousutiellä.

"Tahdon ylemmäksi", sanoi Anni.

"Luuletko jaksavasi?"

Hän juoksi Knutin syliin. He seisoivat ylimmällä tunturilla. Huiput loistivat keltaisina ja syvällä heidän alapuolellaan liiteli pieniä ruusuhattaroita laaksokäytävien yli, minne sumut ja iltavarjot jo olivat tiheästi laskeneet.

"Nyt on heillä jo yö tuolla alhaalla, Knut."

"Niin, mutta meillä on monta tuntia vielä aurinkoa. Anni, tahdotko?"

Hän tarjosi hänelle kätensä.

"Sinä olet houkka, Knut! Tanssiako täällä, pohjaton syvyys jalkaimme alla!"

"Luota minuun. Miksemme sitä tekisi nyt kun olemme täällä ylhäällä?"

He tanssivat "hyppyä" niin että lumi pyrysi keveänä alas syvyyteen.

"Näin me tanssimme elämän vaarojen yli, Anni."

"Sinä raadoit minun tähteni; nyt on vapaus tullut."

"Ei, Anni. Vapaaksi ei kait kukaan ihminen pääse, mutta minä olen vapaampi kuin nuo toiset tuolla alhaalla, senvuoksi että minä raadoin… Nyt menemme kotiin."

"Kotiin?" sanoi Anni.

Knut osotti alas.

"Ihminen saapi mitä tahtoo, jos hänellä vain on luja tahto. Minä tahdoin saada sinut ja mökin täällä ylhäällä. Nyt omistan teidät kummatkin."

Anni punastui.

"Me kaksi yksiksemme", kuiskasi hän.

"Yksiksemmekö, ei, Anni. Kuule!"

Knut pani kätensä huutotorven tapaan suunsa eteen.

"Norja!" luikkasi hän.

He kuuntelivat. Hetkisen oli kaikki hiljaista, sitten kiiri se takaisin idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, vyöryi ja vastasi, kaikui ja suhisi näkyvistä ja näkymättömistä suista:

Norja — Norja — Norja — Norja!

"Kotiin!" Anni kuiskasi.

ILMAN VASTUUTA.

Kun hän tuli maailmaan, kirosi isä hänet. Siinä oli suu lisäksi, johon täytyi työntää ruokaa, ja ilmankin oli elanto vähissä. Ja että lapsia syntyi, siihen hän ei mitään mahtanut, kun täytyi elää yhteen nurkkaan sullottuna huoneessa, missä ilmankin asui kaksi perhettä.

Siellä syntyi Kusti.

Se oli kaukana etelälaidalla, pienessä puuhökkelissä, jossa oli suuri kamari ja pieni keittiö. Maalari Berggren asui huoneen toisessa osassa ja toinen puoli oli jaettu leski Strömin, jolla oli kolme lasta, ja Kustin vanhempien kesken.

Siellä kasvoi Kusti.

Isänsä hän harvoin näki. Tämä teki kummallisia kauppoja, jotka panivat hänet aina väliin viipymään poissa muutamia kuukausia. Silloin täytyi äidin mennä köyhäinhoidolta apua hakemaan.

Hän kävi apuihmisenä, kun oli terve, mutta harvoin kyllä hän jaksoi mennä ulos. Hän oli pieni ja lihava, kasvot kummasti pöhöttyneet, keltaiset ja silmät laimean harmaat. Hän pieksi vesojaan, kuin vain ulottui niihin. Jos hän joskus oli ystävällinen heille, oli hänen rakkautensa vallan ylenpalttinen. Mutta Kusti ei koskaan pitänyt hänen hyväilyistään, sillä hän haisi pahalle.

Kusti alkoi ymmärtää ja tehdä johtopäätöksiä. Hänelle selvisi, mihin isä toisinaan katosi ja että äiti joi. Sisarusten kanssa hän tappeli, mutta sai aina selkäänsä.

Huonetovereitten kanssa oli ainaista riitaa ja rähinää. Perheet eivät koskaan olleet yksimielisiä muussa, kuin yhdessä asiassa: vihassaan rikkaita kohtaan, joiden ei tarvinnut asua yhdessä huoneessa eikä haistella toistensa likaa. Kun maalari maksupäivän iltana tuli kotiin ja oli hönössä, noitui hän "parasiittejä, noita elukoita, jotka vain imivät. Ja silloin istui leski Ström, Kustin äiti ja kaikki vesat ja kuuntelivat ja tulivat niin täyteen vihaa, kuin sienet vettä. Mutta sitä vihaa ei koskaan puristettu heistä pois, vaan se jäi heihin ja kasvoi suureksi, kunnes siitä tuli osa heitä itseä.

Kesäilloin, kun mentiin loikoilemaan vuorenonkaloihin ja maalari tarjoili jotakin väkevää, saarnaili hän julmasti tuolla alhaalla olevien loiseläinten asunnoista. Ja silloin saattoi Kusti puida nyrkkiänsä kaupungin suuria taloja kohden ja uhata niitä. Hän toivoi, että vesi nousisi niitten yli tai että ne olisivat säkissä, jonka hän sitten voisi upottaa asujamineen päivineen Hammarbyn järveen, niinkuin kissanpojat, kun Liisa oli poikinut.

Hänestä oli maalari parhain ja jaloin ihminen koko maailmassa ja kaikki nuo tuolla alhaalla olivat hirveitä olennoita, joita olisi pitänyt kivittää ja nylkeä, aivan niinkuin maalari toivoi.

Ja jos maalari vielä lisäksi sanoi, että rikkaat ne olivat ottaneet Kustin isän talteen, jottei hänestä tulisi rikasta, niinkuin he itse olivat, oli mitta täysi. Kusti itki kiukusta ja vannoi hirmuisimpia valoja kostaaksensa kerran.

Ei siltä, että hän olisi oikein ymmärtänyt, mitä hän vannoi, mutta se kuului niin miehekkäältä. Maalari ihastui ja antoi hänen maistaa väkevää. Ensin Kusti irvisteli ja sylki pois, mutta viimein hän nielasi mielellään. Hän tuli lämpimäksi ja iloiseksi siitä. Kun Kusti joskus meni yksin vuorille katselemaan loiseläimiä, oli hänen vaikeata vihata yhtä lujasti, kuin maalarin seurassa. Mutta hän yritti.

Eräänä iltana ei hän osannut ollenkaan vihata. Se oli elokuuta ja vuoret olivat vielä lämpimät, sillä aurinko oli paahtanut koko päivän. Ja koska Kusti käveli avojaloin, niinkuin muutkin etelälaidan vekarat, tuntui hyvältä astua siihen, missä lämpöä vielä oli. Hän kiipesi vuoren korkeimmalle kohdalle, nähdäkseen oikein hyvin.

Mitään niin kaunista ei hän ollut koskaan nähnyt. Kaikki ikkunanruudut kaupungissa olivat pelkkää kultaa. Laivoissakin, jotka kulkivat edes ja takaisin, olivat ikkunat kullasta.

Maailma oli suuri ja kaunis ja Kusti oli pieni ja mitätön. Ainakin se hänestä niin tuntui. Häntä varten ei löytynyt mitään. Voi! miten onnellisia ne ihmiset lienevätkään, jotka saivat asua tuolla alhaalla.

Hän ymmärsi miksi häntä kutsuttiin retkaleeksi. Ennen oli hän luullut, että se oli paljasta ilkeyttä eikä sen pahempaa kuin sekään, että hän kutsui hienosti puettuja poikia keikareiksi, mutta nyt hänestä tuntui, että retkale oli saanut syvemmän merkityksen, sellaisen, joka liittyi hänen sisäiseen minäänsä. Hän istahti alas ja itki, itki niin että vapisi.

Kusti alkoi koulunsa. Se oli hänelle koko mullistus. Opettajat olivat ensi alussa melkein yhtä hyviä kuin maalari, vaikkei heillä ollut väkeviä tarjottavana.

He saarnasivat myöskin, vaikkeivät niinkuin maalari. He puhuivat, että kaikki ihmiset voivat tulla rikkaiksi, mutta ettei rikkautta ollut niinkään haluttava. Se oli Kustin mielestä valetta, sillä hän muisti kultaikkunoita. Ja se kuului niin kummalta, kun opettaja puhui jostakin, jota sanottiin velvollisuudeksi ja joka varmaankin oli hyvin korkealla, koska kaikkein ihmisten tuli kaikin voimin pyrkiä velvollisuutta kohti.

Kusti sai paljon miettimisen aihetta. Hän kuuli luvuista ja numeroista, kasveista ja eläimistä ja sitten jostakin, jota kutsuttiin katkismukseksi ja joka kertoi eräästä miehestä, jonka nimi oli Jumala ja joka oli hyvin vanha ja valkopartainen ja mahtava. Hänestä ei Kusti koskaan ollut kuullut puhuttavan, mutta nyt heräsi hänessä suuri pelko häntä kohtaan ja varovaisemmin hän nyt sieppasi omenia puutarhoista. Hän pelkäsi melkein enemmän Jumalaa, kuin hovineuvoksetarta, joka omisti puutarhat ja joka oli aivan ihmeellisen häijy, ankara ja — vanha.

Kun hän tuli ulos ja noitui poikaviikareita, jotka syysöinä hiipivät puutarhaan ja yrittivät siepata joitakuita hänen suuria hillo-omeniaan, riensivät he tiehensä, minkä jalat kannattivat.

Sentähdenpä muodostui hänestä ja Jumalasta melkein yhtäläinen käsite Kustin mieleen. Kusti kuvitteli Jumalaa aina vanhaksi ukoksi, joka toruili paljon ja oli hyvin ankara. Opettajat sanoivat aina, että "siitä ei Jumala pidä", tai "sen näkee Jumala."

Kusti rukoili häntä aina peläten. Poika oli kasvanut lemmettömissä oloissa eikä koskaan ymmärtänyt, että voipi löytyä muitakin tunteita kuin vihaa ja ankaruutta. Sekin vähäinen määrä lempeyttä, mikä hänessä oli, hävisi koulussa, jossa toverit ivailivat heikkoutta ja halveksivat kyyneliä. Huolimatta opettajien ystävällisyydestä kävi Kustin mieli yhä synkemmäksi. Heistä taasen tuntui poika kummalliselta ja he kuulustelivat häneltä, olisiko hänellä mahdollisesti joitakin salaisia paheita.

Vuosien vieriessä kävi hän yhä synkemmäksi. Hän vetelehti poissa viikottain ja kun häneltä kysyttiin syytä siihen, syytti hän vanhempiaan, joita hänen muka täytyi auttaa kotona.

Se onnistui jonkun aikaa, kunnes saatiin selville, ettei hän ollutkaan kotosalla, vaan että hän oli valehdellut. Kosto tuli heti. Hän lähetettiin kasvatuslaitokseen. Sellaiselle luonteelle, kuin hänen, oli se turmioksi. Ulkonaisesti kävi hän paremmaksi. Hän käyttäytyi hyvin, mutta se ei tapahtunut sentähden, että hän olisi ymmärtänyt että päinvastainen menettely olisi ollut väärin, vaan ainoastaan päästäkseen pikemmin vapaaksi.

Hän ymmärsi, että hänen piti valehdella ympäristölleen, ja niin valehteli hän käytöksessään, puheissaan ja oloissaan, töissään ja kaikessa, vaan ei ajatuksissaan. Totuus alkoi käydä hänelle vastenmieliseksi, koska joka kerta, kun hän oli yrittänyt sitä puhua, oli se vain tuottanut hänelle harmia. Se seikka, ettei hän saanut nukkua kotona ja kuulla isän ja äidin toraa, ei ollut niinkään suuri vahinko. Mutta ettei saanut olla yhdessä poikien kanssa, jotka vetelehtivät ja tupakoivat ja varastelivat hedelmiä, se oli hänestä kovaa. Ja hän halusi kuollakseen päästä vuokraamaan "ruumiskirstun" Hammarbyn luota ja lähteä purjehtimaan poikien ja tyttöjen kanssa ja nousta maihin Isoäidin saarelle ja ilakoida heidän kanssaan yöt läpeensä ja toisinaan päivätkin. Tytöillä oli aina rahaa, jota ansaitsivat tehtaissa ja he tarjosivat mielellään väkijuomia.

Se oli elämää, se!

Koulu päättyi. Kusti ei koskaan suorittanut sitä kokonaan, sillä maalari oli toimittanut hänelle levysepän oppilaan paikan. Kustilla ei ollut koskaan ollut niin iloista päivää, kuin silloin, kun hän jätti koulun ja katkismuksen, velvollisuuden ja totuuden. Veistoa hän vain kaipasi, mutta nythän hänestä tulisi levyseppä ja se oli sentään vasta jotakin. Ei hänen koskaan enään tarvitse lukea läksyjään eikä pelätä Jumalaa. Nyt oli hän oma herransa.

Kusti oli vahva poika, muuten ei hän mitenkään olisi kestänyt. Kisällit pitivät häntä kurissa ja jollei hän ollut nopsa ja huomaavainen liikkeissään, lensi pellinpalasia ja pihtejä pitkin hänen ruumistaan. Kun niin sopi, löi hän takaisin, mutta ylipäänsä oli hän alakynnessä ja sai pitää hyvänään.

Ei ollut suurtakaan eroa koulun ja verstaan välillä. Huomasipa hän, että koululla oli joitakuita hyviäkin puolia, joita hän ei koskaan ennen olisi voinut aavistaa. Siellä sai hän toisinaan ruokaakin. Täällä sai hän sitä itse hankkia. Siellä puhuivat opettajat ystävällisesti — ainakin ylimalkaan. Täällä ärjyivät ja kiroilivat kisällit ja mestarit.

Mutta kun hän sai nostaa ensimmäisen palkkansa ja ostaa sillä itselleen kiiltonappisen lakin ja nälkävyön, tuntui verstaanelämä kumminkin melkolailla paremmalta. Ja verstaanelämässä heräsi hänen vanha vihansa rikkaita kohtaan uudelleen eloon. Siellä tapasi hän samoinajattelevia, sekä vanhempia että nuorempia, kaikissa piili sama tuikea viha ylempiä kohtaan. Oppipoika vihasi kisälliä, kisälli mestaria, sillä mestari oli rikas, sanottiin, vaikka hän antoi kansalle nälkäpalkkoja. Kun mestari oli ollut kisällinä, oli hänkin vihannut mestariaan, mikäli kerrottiin. Kaikkia, jotka olivat ylempänä, tuli vihata. Hänen ei tarvinnut tai hän ei ollut oppinut tekemään päätelmiä, sillä hän tiesi, ettei hänestä koskaan tulisi mestaria.

Kaikki väärinkäytökset ja vääryydet, joita verstaassa oli kasaantunut vuosien kuluessa, syötettiin häneen ja hänen vihansa paisui siitä vielä vankemmaksi.

Vanhempiaan ei hän koskaan enään nähnyt. Hän ei heistä välittänyt eivätkä he hänestä. Sisaruksiaan ei hän myöskään tavannut. Ainoastaan vanhemman siskonsa, Hannan, oli hän eräänä iltana kohdannut Kungsträdgårdissa. Hänellä oli turkinkaulus ja valkoinen alushame, jota hän näytteli niin paljon kuin suinkin, ja hän ilostui nähdessään Kustin ja tarjosi hänelle punssia Bernsissä. Siellä oli lämmintä ja valoisaa ja hienoa. Kustia hävetti olla työpuvussa, ja kun hän oli juonut pari lasia, ei hän enään ollut selvä.

Hän suuttui, kun näki korkeahattuisen herran tuijottavan sisareen ja oli jo rynnätä tämän niskaan, mutta kun hän näki sisarensa vilkuttavan silmää herralle, nousi hän ja meni pois sanaakaan sanomatta.

Sinä yönä ei hän paljon nukkunut.

Hänellä itsellään oli steariinikynttilätehtaassa tyttö, jota jumaloitsi ja jonka kanssa läksi Nackaskogeniin sunnuntaisin.

Silloin oli elämä aika miellyttävää. Mutta se ei kestänyt. Tyttö otti toisen ja Kusti sai mennä.

Siitä hetkestä alkoivat onnettomuudet, kuvitteli hän. Verstaassa riitaantui hän erään toverinsa kanssa ja löi häntä niin, että itse tuli poisajetuksi paikastaan. Hän näki nälkää kaksi vuorokautta, sitten meni hän kotiin vanhempainsa luokse kerjäämään ruokaa.

Kun hän koputti, avasi maalari. Jos hän tahtoi tavata äitiään, niin ei se käynyt päinsä. Isä oli tavallisessa paikassaan. Missä äiti oli? Äiti oli muuttanut. Minne? Hautuumaalle. Eikö hän haluaisi astua sisälle saamaan ryyppyä?

Kusti pudisti päätään ja meni pois. Hän kuljeksi Slusseniin päin tavatakseen jonkun tutun. Uutinen äidin kuolemasta ei häneen liikoja koskenut, kun ensimäinen välitön vaikutus oli haihtunut. Hän oli vihainen itselleen, kun oli hyljännyt maalarin ystävällisen kutsun. Hän tuumiskeli.

Mitähän, jos kääntyisi takaisin ja saisi ryypyn, ehkäpä voileivänkin maalarilta? Hän oli joka tapauksessa hyväntahtoinen mies.

Koskahan eukko oli kuollut? Olipa se sentään kummaa, ettei hän ollut saanut siitä tietoa tai luulivatko ehkä, ettei hän elänyt? Miksi oli hän kuollut? Oliko juonut itsensä kuoliaaksi? Hän joi kyllä tuntuvasti, mutta se lohdutti, sen tiesi kyllä vähin itse kukin. Kun ukko oli poissa, ei hänellä totisesti ollut paljoa millä elää, varsinkin niin monen vesan kanssa. Hautausmaa? Sateliko sielläkin, lumiräntää, lumisohjua — paljon kumpuja, puuristineen — köyhien hautuumaa. Rikkailla oli hienot asunnot hopearistineen ja marmoritauluineen ja haravoitua santaa. Ja siinäkö sitten oli kaikki? Ensin rehkiä ja nähdä vaivaa koko ikänsä ja sitten ajella tuonne yksin alas santaan pistettäväksi. Äiti oli aina kalpea. Ei hän varmaankaan ollut paljon muuttunut, vähän kalpeampi vaan. Ja siellä hän nyt makasi. Loppunut oli juominen. Mutta loppunut oli myöskin kurjuuden näkeminen ja siten oli hän päässyt sekä miellyttävästä että epämiellyttävästä. Jos hän saisi valita, niin tuskinpa hän tahtoisi tulla takaisin jatkamaan. Kyllä sentään, jos hän saisi vaihtaa ja ruveta muutteesta rikkaaksi. Saisi panna yllensä silkkipuvun kuuraushameen asemesta, silkkisukat ja kultaiset rannerenkaat ja tuoksuta hajuvedelle ja ajella teatteriin vaunuissa, kaksi apinaa edessä ja yksi takana, pakahduttaa itsensä ruualla ja viinillä niin, siitä eukko kyllä pitäisi — ja osaisi komentaa piikoja ja pesuakkoja.

Sitä olisi hauska katsella. Ja hän — tuo toinen, jonka kanssa äiti vaihtaisi, hänen pitäisi muuttaa maalarin väen ja leski Strömin luokse ja elää silavasta ja happamista herneistä, pukea ylleen märkä kuuraushame ja tallustaa tiehensä rikkinäisissä jalkineissa talviaamuisin pesemään rikkaitten lattioita, maata lapsivuoteessa kerran vuodessa, saada selkäänsä ukolta, kun tämä tuli kotiin ja haukkumisia lapsilta, jotka olivat siihen kylliksi isoja — niin sitä hän saisi! — ja sitten kuolla yksin ja hyljättynä, niinkuin vanha lude nurkassaan, kenenkään häntä kysymättä.

Kuka oli maksanut hautauksen? Vaivaishoitohallitus tietenkin. Hän oli siis saanut ajaa tuossa mustassa laatikossa, jonka Kusti kohtasi melkein joka aamu mennessään verstaalle. Ehkä oli äiti jonakin aamuna ajanut hänen sivutsensa Nygatanilla hänen siitä tietämättä, ajanut yksin tuossa inhottavassa arkussa, jota ei kukaan koskaan saattanut, vaan joka täristeli eteenpäin ruumisvaunussa ilman seppelettä, kiireesti kuin kolera-aikoina.

No niin, sitä hän ei voinut auttaa. Se ei ollut hänen syynsä. Olisipa vainaa voinut olla torailematta, niin ehkä hän olisi jäänyt asumaan kotiin, kaiken lian joukkoon.

Etpä olisi jäänyt sinne, Kusti! Sen sinä valehtelet itsellesi, jotta se kuuluisi hyvältä. Etkö muista, että tytön vuoksi sinä matkaan läksit?

Niinpä tietenkin.

Sinä olet liikutettu nyt, kun eukko on kuollut. Ei se ole sinun syysi, poikani.

Kenenkä sitten?

Ei kenenkään. Ei kenenkään. Ja jos se on jonkun syy, niin se on rikkaitten. He ovat kuluttaneet hänet, heidän lattiansa ovat tuottaneet hänelle suonenvenähdyksiä. Sinä olet typerä, Kusti. Rikkaat hänen tappoivat, vaikka sitä ei saa ääneen sanoa.

Niin, mutta ehkäpä hän joi itsensä kuoliaaksi? Miksi hän joi?
Lohduttaakseen itseänsä.

Miksi tarvitsi hän lohdutusta? Vastaa Kusti. Vai pelkäätkö?