Sen kyllä tiedän.
No, katsoppa nyt.
Kusti sanoi viimeiset sanat ääneen itsekseen, kulkiessaan katua eteenpäin.
Hän katsahti ympärilleen, oliko kukaan huomannut sitä.
Kun hän tuli Ritarihuoneentorille, meni hän äkkiä niin sekasin, että oli kaatua kumoon. Hänen oli pakko nojautua rakennukseen. Maailma pyöri hänen silmissään, muistopatsas keikkui ja koko tori lainehti.
"Hän on juovuksissa", kuuli hän jonkun sanovan. "On kauheata, että nuoret ihmiset" — enempää hän ei kuullut.
Hän heräsi poliisiasemalla. Hän tahtoi mennä. Kysyttiin tuimalla mahtipontisella äänellä, mikä häntä vaivasi. Hän ei kehdannut sanoa, että hänen oli nälkä. Missä hän asui? Hän oli asukkina. Missä? Koksikadulla 43, Lundqvistilla.
Ylikonstaapeli avasi suuren kirjan.
Mikä hänen nimensä oli? Kusti Öberg. Ammatti?
Levyseppä. Kenenkä työssä? Hän oli nykyisin ilman paikkaa.
Oli vaan parasta, että hän toimittaisi sen itselleen, niin pian kuin suinkin, sillä muuten. — Saiko hän mennä?
Kyllä, jollei hän ollut päihtynyt.
Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä.
"En ole syönyt kahteen päivään", sanoi hän mennessään ja löi oven kiinni.
Oli siis rikos olla niin nälissään, että kaatui kumoon kadulla? Mikä maailma! Vaan senvuoksi vietiin hän poliisikamariin ja siellä kuulusteltiin kuin rikoksellista hänen asuntoansa, nimeänsä ja ammattiansa. Olipa se kuvaavaa! Nälkäisenä oleminen on rikos. Mikä yhteiskunta! Kylläisten yhteiskunta, joka ei sietänyt nälkäisiä. Jos hän nyt kaatuisi kerran vielä, niin joutuisi hän kiinni taasen. Mutta ehkä sitten huomattaisi antaa hänelle ruokaa. Olipa hirveätä, kuinka hänen jalkansa tuntuivat epävarmoilta. Vaikuttiko syömättömyys todella niin paljon? Kuinka ihminen oli epäkäytännöllisesti sisustettu. Ajatellapa miten vähän boakäärme menaseriassa tarvitsi. Vain yhden kaniinin kuukaudessa! Olisi ihanata olla boakäärme ja saada ruokaa, paljon ihanampaa kuin olla ihmisenä ja nähdä nälkää.
Tavattoman hyviä tavaroita tuossa puodissa; Ruokatavarainkauppa — Albertina Johansson. Mikä kaunis kinkku, hienoa silavaa ruskean kuoren alla, ja sellaista sveitsiläistä juustoa, aivan keltaista ja siinä suuria reikiä, reijistä ei niin olisi väliä, mutta se näkyi olevan mehukasta, sillä niihin oli kertynyt kirkasta nestettä. Ja tuossa oli krapuja, voi taivaan Jumala! suuria, punaisia krapuja, koko vati aivan täynnä ja paljon dilliä ympärillä, aivan niinkuin silloin kun Lotalla ja hänellä oli krapukestit Isoäidinsaarella ja kravut olivat ruohikossa. Ja tuossa oli, kas sehän oli säädytöntä, vai niin, nehän olivatkin lihapullia tai jotain sinne päin; ja tuohon vierelle oli kasattu pitkiä ja lyhyitä pehmeitä leipiä, joista voisi laittaa aika hyviä voileipiä, jos ne leikkaisi palasiksi ja levittäisi voita päälle, jota oli tuossa vieressä ja sitten sen päälle sveitsiläistä juustoa tai kinkkua tai kravunhäntiä tai mitä vaan kaikesta tuosta muusta ympärillä olevasta kamasta. Kuinkahan monta voileipää voisi tulla päällimmäisestä leivästä? Riippuisi siitä, kuinka paksuja viipaleita leikkaisi. Niin, mutta jos leikkaisi parahultaisia, sormenpaksuisia — tulisi kai siitä sitten ainakin viisitoista. Aivan varmaan. Ehkäpä kuusitoistakin. Mutta ehkei voi silloin piisaisi? Niin, mutta heillä oli kyllä enemmänkin. Mitä hän ottaisi särpimeksi? Kinkkua, paljasta kinkkua, juuri tuota lihavaa, joka suussa suli, paksuja, ihania viipaleita, joissa olisi punainen reunus laihaa lihaa, reunus vain, sillä se ei ollut mitään hyvää. Ja voisipa hän sitten ottaa pari juustovoileipää ja sitten vähäsen olutta ja paperossin. —
Lumous haihtui. Kusti oli mennyt liian pitkällä unelmissaan.
Ikkunassa ei ollutkaan olutta. Hän kuljeksi eteenpäin.
Kusti oli juonut suihkukaivosta Norrmalmintorilla. Aina se vähän lievensi, kun sai jotakin sisäänsä. Hän meni Berzeliuksen puistoon. Alkoi hämärtää ja santakäytävät pimenivät. Kaksittain istui miehiä ja naisia sohvilla ja syleilivät ja suutelivat hämärän turvissa. Kun hän istahti eräälle sohvalle, huomasi hän kyllä, ettei ollut tervetullut. Kaartilainen heitti sikseen hyväilemiset ja neitonen vetäysi hiukan syrjään. Molemmat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Kustiin, mutta sitten siirtyivät he yhteen taas ja kuiskivat ja suutelivat.
Kusti istui siinä kauvan. Musiikki soitteli ja ihmisten sorina, jotka istuivat Bernsin luona, valui kuin kohiseva virta hänen ohitseen. Kohinan läpi kuuli hän lasien kilinää ja pöytänaputuksia. Toisinaan kajahti nauru melun lävitse, sitten liiti solina taasen soiton mukana ohitse jonnekin suureen, leveään ja mahtavaan, joka sai hänet tuntemaan itsensä vieläkin enemmän poisajetuksi, hyljätyksi ja yksinäiseksi. Vieressä olevan parin tirskuna ja matalaääniset sanat koskivat häneen myöskin. Mutta viimein hiipi autuas, uuvuttava tunne häneen, soitto, ihmisäänet, kilinä, nauru ja kuiskauksetkin kuuluivat heikommin, kuin tulisivat ne kaukaa takaapäin. Hän asettui veltosti sohvalle, niin että pää nojasi käsivarteen, avasi raskaat silmäluomensa ja näki suuren pimeyden ja siinä keltaisia pilkkuja, ja sulki ne jälleen väsyneenä, haluamatta mitään maailmassa.
Hän heräsi palelemiseen. Aamun sarastus näkyi heikosti puistopuiden ja rakennusrivien takaa. Ruohokentillä väikkyi yökaste kuin hämähäkinseitti ja siinä yks ja toinen hopealanka tai helmi. Ja harmaavarpuset piipittivät.
Kusti ravisteli itseänsä ja napitti takkinsa kiinni. Hänen niskansa oli kankea epämukavan asennon vuoksi ja oikea käsivarsi tuntui olevan täynnä neuloja. Puistossa ei ollut ainoatakaan muuta ihmistä, kuin hän. Kaikki sohvat olivat tyhjät ja kun hän meni niitten ohi, ei hän voinut olla tekemättä vertailuja, miltä ne näyttivät, ennenkuin hän nukahti. Ja silloin naurahti hän katkerasti itsekseen.
Ihmeellistä kyllä, hän ei tuntenut nälkää enään. Mutta hän joi aamukahvinsa torilla olevasta suihkukaivosta, josta hän illalla oli teensä nauttinut.
Kadunlakasijat olivat jo liikkeellä. Myöhästyneitä yökulkijoita hoippui suuria kaaria tehden tai kiirehtivät hypähdellen, joustavin askelin kotiin tai pois. Vanhanpuoleinen herra taputti häntä olalle ja sanoi hänelle jotakin Nybrogatanin kulmassa. Kusti sylkäsi häntä kasvoihin. Vanhus nauroi, kuin olisi hän siihen tottunut.
Kusti kulki sarastusta kohden puoliksi tiedottomasti. Ehkä luulotteli hän saavansa tuntea aurinkoa pikemmin, jos hän jatkaisi kulkuaan pitkin Strandvägenia, kuin jos hän kääntyisi kaduille. Suuret, komeat talot, jossa hänen verivihollisensa asuivat, näyttivät suurimmaksi osaksi autioilta. Monet pitkät asuinrivit olivat paperilla liimatut tai liidutut. Hän asettui niitä katselemaan. Eikö se ollut juuri jossakussa noista taloista, noissa asunnoissa, joissa verstaan Antti oli ollut panemassa kamiinilevyä ja kiinnittämässä putkea? Varmasti oli se jossakin noista. Silloin oli siellä peilejä ja kultaa ja silkkiä ja paneleja ja palmuja ja parkettilattioita ja kristallikruunuja ja ties herra mitä kaikkea. Ja sellaiset huoneet he jättävät ja antavat olla tyhjinä monta kuukautta vuodesta, kun löytyi ihmisiä — Kusti ja muita — joiden täytyi nukkua penkeillä Berzeliuksen puistossa. Nyt asuivat he, herra nähköön, maalla ja heillä oli hienot purjeveneet ruuhineen, laivamiehineen ja kulkivat valkoisissa vaatteissa, kuin enkelit. Kauniina enkeleinä, kruunulla somistetut purjehduslakit päässään. Niin oli Antti sanonut. Ja hän sen kyllä tiesi, sillä hän oli ollut erään hyvin hienon ja rikkaan herran laivamiehenä kokonaisen kesän, herran, joka myi konjakkia talvisin.
Ja parvekkeita oli heillä myöskin ja hieno rauta-aita ympärillä. Siellä oli varmaankin aika hyvä istuskella. Istuskella iltasin ja katsella kansaa ja kaikkia vaunuja, jotka kulkivat alta ohitse.
Miksi kääntyi poliisi? Luuliko hän, että Kusti aikoi —?
Kusti jatkoi Djurgårdeniin, Skansenin ohi. Siellä meni hän metsään ja paneusi maata.
Hän ei nukkunut, ennenkuin auringonlämpö löysi tien häneen.
Viikot vierivät ja syksy tuli. Kustin, joka oli nälkiintyneenä elänyt niillä muutamilla kolikoilla, jotka hän sattumalta ansaitsi laivojen luona, kävi yhä vaikeammaksi nukkua ulkosalla. Mitään paikkaa ei hän voinut saada, sillä hakijoita oli ääretön paljous kaikkialla, mihin hän yritti. Hänen muotonsa kävi surkeammaksi päivä päivältä. Vaatteista ja uutuuksista, joita hän verstaassa työskennellessään oli hankkinut, oli jälellä vain nälkävyö, jota kiristettiin yhä enemmän. Kiiltonappinen lakki ja sininen puku oli pantattu. Niiden sijaan oli hän kerjännyt kokoon muutamia ryysyjä ja ripustanut ylleen vanhan, ruskearuutuisen pitkäliepeisen takin ja tomunharmaat housut ja munankeltaiset kesäkengät, joissa oli vihertävä vivahdus.
Kusti seisoi eräässä porttikäytävässä Österlonggatanilla ja kuunteli.
Hän vapisi koko ruumiiltaan ja sydän tykytti kovin.
Ei, ketään ei kuulunut! Hän oli juossut heitä pakoon. Se oli oikein hauskaa. Aivan kuin entisaikoina, kun hovineuvoksetar oli hänen kintereillään, kun hän koetti nyppiä hillohedelmiä. Mutta nyt se oli vakavampaa laatua. Mitä hänellä oli takin alla? Nyt tuli joku. Ei. Se oli vaan ovi, joka tuulessa narahti. Pitkä, pehmeä päällystakki se oli, jonka hän oli sattunut saamaan. Hiljaa, mikä se oli! Kuinka olet pelkuri, Kusti. Ei kukaan tule. Voit olla levollinen. Niin, mutta mihin joutui mies, tuo pitkä, iso lierihattuinen mies, joka juoksi jälessäni ja huusi varas? Ottakaa kiinni varas! Ja kaikki ne muut kiltit ihmiset, jotka tunsivat pyhien tunteittensa loukkaantuneen? Mene portaisiin, niin olet turvassa. Mutta jos joku tulee ulos?
Naisen päällysnuttu, mitä minä sillä teen? Enhän voi sitä panna ylleni. En voi vaihtaa sitä takkiini, joka on aivan läpimärkä. Miksi otin sen sitten? Hienoa, pehmyttä lankaa, oikein hyvä nuttu se on. Miksi otit sen, Kusti? Panttitoimisto. Ei, siellä joudun kiinni heti. Kuinka sinä olet typerä, Kusti! Niinpä kyllä olenkin. Eikö ollut mitään muuta otettavaa, kun sinun nyt vihdoinkin piti se tehdä? Olisihan tietenkin voinut ottaa kalossit tai sateenvarjot. Miksi et tehnyt niin? Olet aasi. Pitää varastaa aprikoimalla eikä vaan sokeasti rynnätä eteenpäin. Ajatteleppas nyt, jos olisivat ottaneet sinut kiinni ja pistäneet tyrmään tuon kurjan päällysnutun vuoksi. Sinä et voi sitä käyttää, et muuttaa sitä rahaksi, mitään et voi sillä tehdä. Ja sen tähden olet tehnyt itsesi varkaaksi. Naisen päällysnutun takia. Pane se yllesi ja lähde sen kanssa kadulle. Olin nälissäni. Oletko nyt sitten kylläisempi? Et, vaan olet vieläkin nälkäisempi, sillä nyt olet samalla peloissasi. Panisikohan nutun porrasikkunalle? Tee se. Siitäpä sen kyllä joku löytää. Ja sitten? Niin, sitten on sinun jälleen mentävä ulos sateeseen ja olet yhtä väsynyt ja paleltunut ja nälkäinen. Mutta varo itseäsi kun menet ulos. Ajatteleppas, jos joku seisoo portin ulkopuolella ja odottaa sinua. Suuri, pitkä, lierihattuinen mies. Mitä olikaan minulla tuon kanssa tekemistä? —
Kusti pani nutun portaisiin ja hiipi hiljaa alas. Hän seisoi liikkumatta ja kuunteli. Sade pärskyi ränneistä. Pitkän aikaa odotti hän porttikäytävässä.
Nyt olivat he kyllä taasen muuttaneet suuriin, komeisiin rakennuksiin. Nyt olivat ikkunat jälleen kylläkin kirkkaita. Mutta tänä iltana eivät he voineet istua ulkona parvekkeilla katselemassa alapuolella liikuskelevaa kansaa. He olivat laskeneet ikkunaverhot alas ja sulkeneet sateen ja koko pimeän, märän elämän ulos, jota ei heidän koskaan tarvinnut kohdata ja tuntea. He astuivat pehmeillä matoilla. Kuinka peilit kiilsivät!
Miksi? Miksi?
Kusti nosti kauluksensa ja meni. Kun hän sivuutti viereisen portin, tuli lierihattuinen mies ulos. Kusti ei yrittänytkään juosta. Mikä tahansa oli parempi, kuin se elämä mikä häntä muuten odotti. "Seuraatko hyvällä mukanani?" kysyi mies. Kusti ei vastannut mitään, painoi vain päänsä nöyrästi alas.
LÄHTÖ.
Granön pappi makasi kuolinvuoteellaan.
Kaksi vuorokautta oli koillinen puhaltanut ja myrskynnyt. Meri kuohui jättilaineina, ja jäät tukkeusivat salmeen pappilan kohdalla niin että taloa ympäröitsi jäinen vyö. Päivisin oli vyö elämänvihreä, öisin kuolleenharmaa, mutta aina ylitsepääsemätön.
Tuntui siltä kuin tahtoisi se sulkea sisälle jonkun, joka halusi ulos.
Granön pappi oli kuolemaisillaan.
Hän makasi silmät puoliavoimina ja hengitti raskaasti. Joka hengenvedolla särisi hänen rintansa, ja suutaan hän piti auki, niinkuin ei hän saisi kylliksi ilmaa.
"Emmekö voi tehdä mitään?" kysyi vaimo lääkäriltä.
Hän pudisti päätään. Hän ei jaksanut enään vastata samaan kysymykseen. Hän oli väsynyt ja ylen harmissaan siitä, että myrsky esti häntä mannermaalle pääsemästä, ja varmaankin sadannen kerran tuomitsi hän hyvää sydäntään, joka oli vietellyt häntä lähtemään papin sairasvuoteelle. Hän haukotteli, nousi ja läksi viereiseen huoneeseen nukkumaan. Ehkäpä ukko eläisi yön yli.
Pappi liikahti.
"Iivari", kysyi vaimo ja kumartui hänen puoleensa.
Sairas sai yskänkohtauksen.
"Minusta ei varmaankaan ole paljoksi mihinkään nyt", hän sanoi.
"Koputetaanko?"
Vaimo pyyhki silmiään.
"Sytytä kynttilä — lamppu myöskin. Täällä on niin pimeätä." Hän rypisti otsansa.
"Missä lapset ovat?" kysyi hän.
"He nukkuvat."
Oli hiljaista hetkinen.
"Mikä se on, joka koputtaa?" kysyi hän uudelleen.
"Se on jäänlähtö. Meri on murtautunut vapaaksi. Myrsky käy."
"Kuuluu siltä, kuin tulisi se ylitsemme."
He kuuntelivat.
"Tunnetko itsesi terveemmäkst nyt, Iivari?"
"Tunnen, nyt minun on hyvä olla."
Vaimo itki.
"Itketkö sitä? Että minunkin pitää tehdä lähtöä? Onko täällä ketään muuta sisällä?"
"Ei, me olemme kahden."
"Minusta tuntui. — Kuuleppas Anna. Nyt ei minua voida lähettää enään kauvemmaksi."
"Mitä puhut!"
"Totuutta, Annaseni. Nyt olen minä voimakkain. Onko sinulla jotain juotavaa? Kiitos!"
Hän joi maidon, jonka vaimo ojensi.
"Sinun ei pitäisi puhua niin paljon."
"Koska sitten puhuisin, jollen nyt?" Hänen suunsa vetäysi heikkoon hymyyn. "Tahdon, että annat minulle anteeksi, Anna, annat anteeksi, mitä olen sinulle tehnyt. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinulle paljon pahaa, mutta näetkö Anna, minä en voinut muuta. Muistatko pientä kappalaistaloamme alhaalla Daljoella, missä sinä ruusuja kasvatit ja minä istutin hyötymansikoita jokaiseen soppeen, mikä saatavissa oli. Muistatko sitä, Anna, ja kuinka me olimme onnellisia?"
Vaimo suuteli häntä.
"Tein sinulle pahasti, kun saarnasin sen pois, mutta minun täytyi puhua sillä tavalla, minun täytyi sanoa totuus, niinkuin sen silloin ymmärsin.
"Meidän oli lähteminen hyötymansikoitten ja ruusujen luota. Oli alkukesän ilta, kun ajoimme sieltä, muistatko? Tuomi tuoksui. Kauvaksi jälkeemme. Muistatko?
"Se oli tietysti minun syyni silloin, niinkuin ainakin. Minussa on aina ollut kuin tulivuoren tunne — minun täytyi puhua — silloin, niinkuin nytkin. Älä estä minua! Minulla ei ole ollut aikaa ennen puhella siitä, kun oli niin paljon tärkeämpää sanottavana. Mutta minusta tuntuu kuin olisi minulla nyt oikeus siihen sekä itseni tähden että sinun vuoksesi. Kukaan ei voi sanoa, että se on liian varhaista.
"Sitten jouduin minä tuomiorovastin huostaan, jotta hän pitäisi minua silmällä. Luultiin varmaankin, että minä sen vuoksi puhuisin niinkuin ne toisetkin.
"Muistatko ensimmäistä saarnaani? Oli hirveätä nähdä sen vaikutusta kansaan. Ja sitten kaikki taivutukset ja sovittelut, joita eteeni pantiin ja joiden tähden tahdottiin minua myymään vakaumukseni. Itsepä kaikkivoipa piispakin kutsui minut luokseen. Voi, hän oli ylen viisas mies. Hän puhui omasta nuoruudestaan ja sen epäilyistä. Hän kehotti minua etsimään Jumalaa. Minua, joka juuri etsin häntä enkä voinut löytää häntä tyhjissä sanoissa. Voi, sinä kyllä tiedät, mitä etsin."
"Ei sinun pitäisi puhua niin paljon, Iivari."
"No niin, sitten varoitettiin minua kerran, kahdesti, kolmasti, varoitettiin puhumasta dogmeja vastaan, tunnustuksia ja teessejä vastaan. Kuivia, hengettömiä dogmeja tahdottiin minua pitämään enemmän kunniassa kuin omaa haluani saada ihmiset paremmiksi, jalommiksi. Tahdottiin, että ruokkisin heitä sannalla ja kivillä, kun minä tahdoin antaa heille itse suuren, ihanan elämän.
"Minulta uhattiin riistää elatukseni ja niin lankesin minä kerran, poikkesin tähteä kohti johtavasta suunnasta ja käännyin tyynille vesille ja varmoihin satamiin. Luulin, että minäkin voisin pysyä rauhallisena ja antaisin haaksirikkoisten purjehtia ulkopuolella myrskyssä, mutta ankkurini ei pohjannut.
"Niin läksin ulos jälleen.
"Erosin kirkosta. Minut pakotettiin siihen, sen sinä tiedät. Veitsi pantiin kurkulleni: usko taikka elämä. Valitsin elämän ja pidin uskoni eli epäuskoni, niinkuin he sitä nimittivät.
"Saanko vähän juotavaa."
"Kas niin, Iivari."
"Älä estä minua. Tämä on puolustuspuheeni kuoleman, sinun ja erään toisen edessä."
"Saat yskäsi jälleen."
"Kuulethan, etten yski."
"Niin, mutta minähän tiedän kaiken tuon entuudelta."
"Se tulee, se tulee. Odota vain. Mutta ensin täytyy minun lukea numerot sinulle, ennenkuin teen kirjanpäätöksen. Sillä jos minä nyt vaan sanoisin: anna anteeksi, Anna, niin ehket muistaisi, mitä sinun on anteeksi annettava. Tietysti sinä antaisit minulle anteeksi, sen tiedän. Mutta minä en tahdo, että anteeksi annettaisiin ilman, että synti olisi siinä mukana myöskin. Sentähden luettelen sinulle nyt syntini yhden erältään, niinkuin olosuhteet pakottivat minut tekemään syntiä sinua vastaan. Ymmärräthän, että minun mielestäni se ei koskaan syntiä ollutkaan —."
"Ei minunkaan, Iivari."
"Oli kyllä, Anna, sen oli täytynyt sitä olla. Muu ei ole mahdollista.
Niin paljon tunnen toki vaimoani, että sen tiedän.
"Niinmuodoin lasken eteenpäin.
"Me muutimme Stugsundiin. Minusta tuli siellä vapaapappi, sosialisti pappi, niinkuin minua kutsuttiin.
"Minulla ei ollut enään kirkon jollei hyvää, niin kuitenkin riittävää kappalaisleipää pureksittavana. Me näimme puutetta, mutta se ei tehnyt mitään, sen kyllä muistan. Muistat kaiketi, kuinka ylistin elämää, kun saatoin olla vapaa ja rehellinen ja puhua omaa uskoani semmoisena kuin se itsessäni kasvoi. Tiedät myöskin, kuinka siellä työmiehille omistin pitkät illat opettaakseni heille, mitä itse osasin. Se ei ollut paljon, sillä minun painolastini elämässä ei tullut sen paremmin kuin muittenkaan pappien, sanottavan suureksi.
"Ah, oli monta kaunista sunnuntaita, puhellessani heille mäellä, muistathan. Päivä paistoi ja Jumala oli suuri. Seisoa siinä kasvot vasten hänen tekojensa kasvoja, nähdä kuusten viheriyden, taivaan kohoavan aurinkoiseen avaruuteen, sauhun nousevan punaisista mökeistä ja kuulla tukkien painivan koskessa! Eikä tarvinnut seisoa puristettuna valkeakalkkisten kiviseinien väliin, katoissa maalatut tähdet, ja haistella tomua ja hometta ja nähdä ylpeyden ja rikkauden pöyhkeilevän parhaimmilla paikoilla. Eikä tarvinnut vetää yllensä pitkää papinkauhtanaa, leukaliperiä ja kaulusta, jotka kuristivat sanat kurkkuun, vaan sai puhua kuin ihminen ihmisille, ei pienistä köyhistä teesseistä ja dogmeista, vaan suurista inhimillisistä totuuksista, rakkaudesta ja velvollisuuksista.
"Ja aika kului, pitkä aika monenkin mielestä, ja minä aloin jo luulla joutuneeni oikealle paikalleni. Mutta sitten tulivat lakot ja työnsulut, nämä pahojen aikojen kauhut, ja irrottivat kaikki käsitteet oikeasta ja väärästä. Ei tarvittu Jumalaa enään, kun ihmisistä oli niin paljon tekemistä.
"Minä koetin puhua järkeä, huusin itseni käheäksi myrskyssä ja pysyttelin siinä.
"Jumalaani pilkattiin; ivattiin uskoani ja saarnojani rakkaudesta ja velvollisuuksista. Kun koetin puolustautua, osotettiin minulle ilkeyksiä, vääryyksiä ja julmuuksia, joita harjoittivat ne, joiden olisi ollut helpointa osottaa rakkautta. Minä pyysin heitä toivomaan; he näyttivät minulle häädetyitä tavaroitaan. Minä rukoilin heitä antamaan anteeksi; he osottivat nälkiintyneitä lapsiaan; minä pyysin heitä uskomaan ja he kysyivät: mihin Jumalaan? Rikkaittenko?
"Ihanuus oli loppunut. Minun täytyi lähteä sieltä. Sosialistipapista olisi täytynyt tulla ateisti ja sitä hän ei voinut, koska hän oli deistiksi syntynyt."
Hän ryki hetkisen, ennenkuin jatkoi.
"Me kuljeksimme sinne tänne paikkakunnalla sinä, minä ja lapset, ja elimme armeliaitten ihmisten turvissa.
"Mutta meille vihellettiin toisinaan ja huudettiin: 'Rukoile vaan
Jumalaa, niin kyllä hän auttaa!'" — Iva on hirmuista, Anna.
Varsinkin, kun siihen ei osaa vastata.
"Sinä et milloinkaan valittanut, mutta minä näin sinusta, että kärsit.
Ja kärsimykset tekivät meidät katkeriksi ja koviksi toisillemme.
Istuin monta kertaa ja katselin sinua salaa ja ymmärsin, minne
kaihosi liiti.
"Ruusujen luokse, Anna minä tiedän sen. Mutta se ei ollut yksin minun syyni, Anna, se oli ajan. Sellaisella, kuin minulla, ei ole mitään täällä tekemistä, ei mitään tekemistä inhassa, voiton- ja vallanhimoisessa maailmassa, jossa tavotellaan rahaa, ei välikappaleena, vaan päämääränä, ja jossa yksilöt ryömivät toistensa kimpussa päästäksensä ylimmiksi vain sentähden, että saisivat kulkea toisten selässä ja nauttia elämän herkkuja.
"Rauhoitu, Annaseni, nyt pääsen siihen kohta. Muistatko, että minä kesken meidän suurta puutettamme läksin pois hankkimaan apua?""
"Läksit Upsalaan?"
"Niin tein, ja kun tulin takaisin, oli rahoja taskussani."
"Jotka olit saanut lainaksi Palmgrenilta. Hän oli hyvä mies."
"Niin hän oli. Mutta sitä sinä et tiedä, että hän otti minulta lupauksen lainan antaessaan. Ei hän vaatinut ainoastaan rahojaan takaisin maksettaviksi, sillä sehän oli luonnollista, vaan että minun piti mennä arkkipiispan luokse selittämään kaikkea ja pyytämään armoa ja anteeksiantamusta."
"Siitä et koskaan mitään puhunut."
"En, ja se oli juuri pelkuruuttani. Katsoppas Anna, jos minä silloin olisin sen sinulle sanonut, tullessani kotiin, niin olisit sinä luullut, että minä todellakin olin tehnyt sen vakaumuksesta, että olin murtunut kovassa taistelussa uskoni puolesta. Niin olisit sinä luullut! Mutta Anna, niin ei ollut asian laita! En olisi koskaan, en koskaan, kuuletko! tehnyt sitä, jollei sinua ja lapsia olisi ollut. Kuuntele! Minä haastelin tähän tapaan: sinulla voipi olla mikä usko hyvänsä, Iivari, mutta sinulla ei ole oikeutta antaa rakkaimpasi nähdä nälkää sen takia. Ja nyt minä voin sen sanoa, nyt se ei tee mitään, mutta jos minä olisin sen silloin sanonut, niin olisin kiusannut sinua turhaan."
"Ja sinä peruutit kaikki minun tähteni?"
"En kaikkea. Minä sanoin niin kuin asia oli: että minä tosin ajattelin ja uskoin toisin kuin tunnustuksissa on, mutta että olin valmis toisten tähden lupaamaan, etten koskaan enään puhuisi dogmeja vastaan. Asia käsitettiin niinkuin se oli ja sehän olikin oikeastaan armonasia.
"Minä sain rahat ja joitakuita kuukausia myöhemmin tämän pienen loukon meren saarella, viattoman kappeliseurakunnan täynnä kalastajia hoitaakseni.
"Anna minulle nyt anteeksi, Anna! Sitä kyllä tarvitsisin."
"Rakas Iivari! Epäilitkö koskaan sitä?"
"En, Anna."
Hänen silmiinsä tuli omituisen tarkkaava ilme ja hän siirteli käsiään levottomasti peitteellä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin. Silloin vaimo ymmärsi ja itki.
Hän alkoi jälleen puhua, mutta hitaasti ja viivytellen, niinkuin olisi hänen ollut vaikea löytää sanoja.
"Sentähden minä lähden nyt. Minä en sietänyt jäädä suljetuksi tänne. Sanat, jotka tahtoivat ulos, mutta eivät päässeet, myrkyttivät minut, ajatukset olivat kuolleina syntyneet, kun ne vihdoinkin pääsivät esille. Koko sisäinen elämäni tuli saastutetuksi sen kautta, että kaikki laskutiet tukkeentuivat lupaukseni tähden. Siksipä olen sellainen kuin nyt olen, siipirikkoinen ja masentunut, ilman kykyä ja melkeinpä ilman haluakin jatkamaan elämistä pitemmältä.
"Lääkäri on kyllä sanonut, että pian kuolen, niin, sen tiedän. Kuulin sen hiljattain, ennenkuin aloin puhua.
"No niin, se on hänen tapansa käsittää asia. Minä olen oikeastaan kuollut jo aikaa sitten. Minä kuolin sinä päivänä, Anna, kun luovuin oikeudestani, velvollisuudestani sanoa totuus. Että ruumiini on elänyt parikymmenkunta vuotta sen jälkeen, ei merkitse mitään. Meidän ei tule elää ruumiimme, vaan henkemme takia."
Hän hengitti lyhyemmin, ääni kävi syvemmäksi ja muutteli sävyä. Toisinaan vihloi se korkeana ja terävänä kuin kulunut viiri, toisinaan jylisi se syvänä ja täysinäisenä kuin kaukainen ukkonen. Nyt hän ei kuullut enään mitään, hän puhui vaan, aika ajoin ilman yhteyttä.
Vaimo pelästyi ja meni herättämään lääkäriä.
Hän oli ärtyinen ja uninen ja kohautteli olkapäitään, kun näki, kuinka muuttunut pappi oli. Hän otti sairaan käden ja nosti sitä kynttilää kohti. Kynnet olivat mustansiniset. Hän kuunteli sydäntä ja pudisti päätään.
He seisoivat ääneti ja katselivat sairasta. Hän oli sulkenut silmänsä hetkiseksi, mutta äkkiä avasi hän ne, katsoi tutkivasti heihin ja sanoi: "Minä ymmärrän." Hän sulki silmänsä jälleen.
Sitten alkoi hän hourailla.
Hän lauloi ja messusi ja puhui ruusuista ja rahoista ja Jumalasta ja ijäisyydestä ja tutkinnoista ja ystävistä herkeämättömässä sekamelskassa, kunnes kaikki loppui sekavaan mutinaan ja hän vaikeni. Huulet vielä liikkuivat ja puhuivat sanoja, joita vaimo ei voinut ymmärtää, vaikka hän kumartui kuinkakin lähelle häntä.
Mutta silloin näki hän kuinka huulet pysähtyivät ja silmät aukenivat, ikäänkuin pimeyteen katsoakseen.
Vaimo lankesi polvilleen, suuteli hänen otsaansa ja itki katkerasti.
LAUTAMIES ROSBERGIN TUKHOLMAN MATKA.
Juna mennä rämisti tunnelin sisälle.
Lautamies Rosberg nipisti silmänsä kiinni. Äkkinäinen pimeys teki epämiellyttävän vaikutuksen ja hän painautui tiukemmin sohvannurkkaan.
Hän näki vielä päivänpaisteiset niityt, joiden ohi vasta oli kiitänyt, ja muutamia vekaroita, jotka olivat heilutelleet tien ylimenopaikalla, ja suuria, luonnottoman suuria rakennuksia, joissa oli ikkunoita joukottain, — vihainen vihellys veturista ja sitten kävi kaikki pimeäksi yhtäkkiä.
Hän kuuli nyt selvemmin kuin ennen pyörien kolahdukset kiskojen jatkopaikoissa ja omituista kohinaa ulkoa. Hänestä tuntui, että voimakas ilmavirta vastustamattomasti imi häntä eteenpäin mustan, äärettömän putken läpi.
Hän raotti hiukan silmiään ja pimeys näytti vieläkin mustemmalta. Hän laski itsekseen, missä matkustajat istuivat, potkasi jalallaan penkin alle, koettaakseen oliko matkalaukku tallella ja muistutteli tyttäriensä osotetta. Sitten alkoi häntä pelottaa ja hän kuvitteli radalta suistumisia synkässä pimeydessä ja päällekarkauksia ja murhia, ja levitti silmänsä auki niin, että ne kyyneltyivät.
Veturi vihelsi taas yhtä vihaisesti kuin äsken, ikkunanruudut valkenivat savunharmaiksi, vuorenseinämä liiti ohi aivan läheltä, silmänräpäyksen aikaa pimeyttä jälleen ja sitten, niin äkkiä, kuin olisivat ameriikkalaiset kaihtimet ponnahtaneet ilmaan, paljastui laaja näky.
Hän näki lukemattoman joukon taloja, jotka loistivat aamuauringon valossa, ja katuja, jotka varjoisina johtivat niitten läpi; hän näki toreja ja mahtavia siltoja, joiden alla vesi virtasi ja kimalteli miljoonin hopealevyin; hän näki kirkkaan, terässinisen ulapan ankkuroituine aluksineen, ja hän näki kirkontorneja, jotka tunkeutuivat rakennusryhmistä esille, kuin olisivat ne tukehtua niitten joukkoon ja toiset olisivat huipustaan läpinäkyvät, niin että ilma pääsi siintämään läpi, toiset vaskenvihertävät, raskaat ja uhmailevat. Savupiipuista kohosi savu ruusunpunervana ja tyynenä. Kaikkialla kaareili taivas sinikellonsinisenä, vapaana ja avarana.
Ja vaunuja vieri. Ja ihmisiä käveli.
Lautamies pysähtyi portaille. Häntä melkein — huikaisi.
Asematalon edusta loisti valkoisena auringon valossa. Poliisi seisoi messinkilaatat käsissään ja jakeli niitä matkustajille.
Lautamies oli vähällä saada ajurin. Hän antoi hiukan hämillään laatan takaisin poliisille, mutta oli taas joutua kiikkiin hotellilähettien takia, jotka kultakoristeisissa lakeissaan tahtoivat auttaa häntä matkalaukun kantamisessa.
Rosbergin mielestä oli Tukholma kummallinen kaupunki. Kaikki ihmiset olivat niin auttavaisia.
No, kylläpä hän suoriutuisi ilman noita kenraaleja.
Mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen kysyäkseen, missä Brahenkatu oli.
Hän tarttui matkalaukkuunsa ja lähti osotettua suuntaa kohti.
Nytpä hän oikein hämmästyttäisi tyttäriään! Tosin kyllä olivat he kirjoittaneet hänelle ja pyytäneet häntä ilmoittamaan, milloin hän aikoi tulla heidän luoksensa, mutta niin olivat asiat nyt sopineet ja hän läksi matkalle kirjoittamatta. He tahtoivat tietenkin tulla isäänsä vastaan, mutta hän, lautamies, oli kyllä mies suoriutumaan omin päin. Hän oli ollut ennenkin kaupungeissa, sekä Vestervikissä että Oskarshamnissa ja Eksjössä. Tämä kaupunki näytti tosin hiukan suuremmalta, mutta siitä selviytyisi kyllä siitäkin, kunhan oli aikaa tarpeeksi.
Hän katsoi kelloaan. Puoli kahdeksan! Hyvä. Hänellä oli siis paljon aikaa. Ehkäpä tapaisi hän heidät ihkasten sängyssä, ennenkuin olivat ennättäneet lähteä kahvilaan. Siellä ei heidän toki tarvinnut olla ennen yhdeksää. Hm! Brahenkatu? Eiköpähän joku henkilö historiassa ollut nimeltä Brahe?
Hän meni pitkän kadun poikki. Drottninggatan luki hän kadunkulmasta.
Eihän sen loppua näkynytkään toisesta päästä, se meni vallan umpeen.
Olipa hyvä, ettei hänen matkansa vienyt sinnepäin.
Kahviloita näkyi olevan paljon. Hän tuumiskeli, että missähän hänen tyttäriensä paikka oli. Eihän se toki voinut olla tuollaisissa pienissä kahviloissa, joissa oli marmoripöytä ikkunan vieressä ja kaksi wienertuolia, ja hyasintti pöydällä. Ei maar, he olivat kyllä hienommissa paikoissa. Eivät he olleet missään kahviloissa, vaan konditoriassa. Tietysti se niin oli. Hienossa konditoriassa, missä oli paljon karamellejä ja leivoksia, aivan kuin mamselli Strandin luona Storgatanilla Eksjössä, jonne hän kerran pistäysi ja sai kuohulimunaatia ja hedelmätorttua.
Kyllä tytöt aina suoriutuivat. Sekä Elli, Klara, että Signe. Ja käyttäytyivät hyvin myöskin. Niin olivat he aina tehneet.
Rosberg suoristi selkänsä. Hänellä oli vahva yhdysside kaupungin kanssa, vaikka se saattoikin näyttää suurelta ja vieraalta. Hänen tyttönsä olivat ehkä kävelleet samalla kadulla, katselleet samoja ikkunoita ja ajatelleet vanhaa isäänsä.
Pastori siellä kotona oli puhunut synnistä ja vaaroista. Ei Rosberg vaan voinut nähdä mitään sellaista, ei toista eikä toista lajia.
Tukholma näytti oikein rauhalliselta ja hyvänlaiselta. Eivätkä ihmiset olleet niin kovinkaan hienosti puetut. Mutta kiire heillä oli. Pienet neitoset kiitivät eteenpäin kuin västäräkit ja kieputtivat häntäänsä. Kasvot eivät näyttäneet iloisilta.
Minkähän näköisiä hänen tyttärensä olivat?
Hän pitensi askeleitaan.
Olivatkohan he jo lähteneet kotoaan? Sepä olisi harmillista.
Hän tuli eräälle torille ja kyseli taas Brahenkatua.
Jatkaessaan matkaansa ihmetteli hän, että talot kävivät suuremmiksi, hienommiksi ja kallisarvoisemmiksi, mutta että ihmispaljous väheni.
Kului hetkinen ennenkuin hän pääsi siihen lopputulokseen, että hän alkoi tulla rikkaitten kaupunginosaan, jossa ei ollut pakkoa nousta ylös näin varhain.
Ja silloin ei hän käsittänyt, mitenkä hänen tyttärensä voisivat asua siellä.
Tosin olivat he kirjoittaneet, että he olivat vuokranneet komean asunnon yhdessä, mutta eihän toki voinut olla mahdollista, että he asuisivat tuollaisissa palatseissa, joissa oli marmoriseinät ja koristettuja tammiportteja, suuria kuin tuomiokirkon ja paljon, paljon uljaammat kuin itse lääninhallituksen talo. Mutta kaiken tämän ohitse piti hänen kaiketi vain kulkea, tullakseen tyttäriensä asunnolle. Ne raukat asuivat kyllä syrjäosissa, tuolla puolen hienojen rakennuksien ja katujen, jotka olivat kolme kertaa leveämmät valtamaantietäkin.
Sturenkatu! Olipa kummaa, miten paljon historiaa oli katujenkulmiin ajettu.
Herra Jumala, pitäisikö hänen nyt taivaltaa koko tuo pitkä katu.
Häntä alkoi hiottaa. Hän asetti matkalaukun kadulle ja riisui päällystakkinsa. Kenenkähän puisto tuo oli? Ihmettä, että kellään oli varaa sellaista pitää. Kun tontit olivat niin kalliit. Varmaankin oli se jokin kreivi, joka asui tuossa suuressa talossa keskellä puistoa tai ehkäpä maaherra. Se kyllä sopisi.
Hän kysyi poliisilta Brahenkatua. Seuraava katu!
Hyvä. Mutta missä olivat ihmiset?
Miksi rakennettiin niin julman leveitä katuja, kun ei kukaan niillä liikkunut?
36!
Sepä kaunis talo! Portti oli kiinni. Hän ravisteli sitä. Huiviin puettu tyttö, joka kiirehti ohitse, kori toisessa ja kerma-astia toisessa kädessä, sanoi:
"Pitää soittaa."
Rosberg meni portaita ylös. Kuinka siellä oli koreata. Kaidepuut mahonkia ja ovissa himmeäksi hiottuja lasikoristeita.
Elli Rosberg, luki hän kilvestä.
Hän painoi nappia.
Nyt hän hämmästyttäisi heidät!
Hän kuuli soiton kilisevän sisällä pitkälti sen jälkeen, kun hän oli päästänyt napin irti.
Joku läheni ovea. Hänen sydämensä alkoi tuimasti sykkiä. Avainta väännettiin. Hän pyyhkäisi suutaan, ollakseen valmis.
Ovi aukesi ja nenäkäs tytönletukka kysyi:
"Ketä haetaan?"
Lautamies joutui hämilleen ja kului hetkinen, ennenkuin sai sanotuksi:
"Tyttäriäni, tiemmä, minun tyttöjäni Elliä ja Signeä ja Klaaraa."
Tyttö hymyili. "Neidit eivät vielä ole nousseet."
Rosberg yskähti hämillään. "Eivät vielä nousseet?"
"Ehkä herra tulisi takaisin hiukan myöhemmin?"
"Ohoh, tottapa tuolla sisällä löytyy jokin paikka, jossa sopii odottaa." Hän työnsi tytön syrjään ja astui sisälle. Tottapa hänellä oli oikeus tulla sisälle ja käydä istumaan.
Tyttö johdatti häntä pitkän käytävän läpi.
Lautamies astui huoneeseen ja ällistyi.
Hän etsi paikkaa, mihin laskisi matkalaukkunsa, mutta hänen täytyi avata ovi ja panna se ulkopuolelle käytävään. Hän otti nenäliinansa esille, pyyhki otsaansa ja vaipui alas tuolille.
Taivaan Jumala! Asuivatko hänen tyttönsä täällä? Silkkisiä huonekaluja ja pianiino ja palmuja ja paksuja mattoja, joihin vajosi nilkkoja myöten. Oliko hän mahdollisesti tullut väärään? Ja semmoisia tuolejakin! Paljon hienompia kuin Odensviholmassa. Ja tauluja ja kirjoja ja kullalla kirjailtuja pöytäliinoja. Ja millainen kello naksutti uunin reunalla! Se maksoi varmaankin monta sataa kruunua.
Kymmenen minuuttia yli puoli yhdeksän, eivätkä neidit olleet vielä nousseet! Hän murti suutaan.
Mistä olivat he saaneet rahat kaikkeen tähän koreuteen? Ei voinut olla mahdollista, että konditoria kannattaisi niin hyvin. Ainakaan ei Eksjössä. Elli oli tosin erittäin järkevä tyttö, mutta sittenkin? Seinäpeili tuolla marmorilevyineen, jota kullatut kotkat kannattivat, maksoi hyvinkin tuhat kruunua ja sohva ja nojatuolit ja matot ja liinat. Ei, se ei käynyt. Ei hänelle kannata ruveta uskottelemaan minkäänlaisia juttuja. Hänen täytyi saada selville koko asia, oikein perinpohjin. Hän ei antaisi itseänsä pettää. Miksi eivät he olleet nousseet?
Lautamies nousi.
Menisiköhän sisälle ja yllättäisi heidät vuoteessa? Mihin johti tuo ovi? Hän meni sen luokse ja kuunteli. Siellä oli hiljaista. Hän avasi sen hiljaa, hyvin hiljaa ja kurkisti sisälle.
Se oli suuri kolmi-ikkunainen ruokasali. Hän näki vilahdukselta suuren astiakaapin hopeakaluineen ja lasineen.
Hän sulki oven ja istahti jälleen odottamaan.
Kaikki kävi yhä selittämättömämmäksi.
Käytävään johtava ovi aukeni. Oliko se Elli? Hänen Ellinsä?
Samettisessa aamunutussa?
He syleilivät ja suutelivat toisiaan. Hän tunsi, että tyttärestä tuoksahti hyvä hajuveden lemu, ja hän taputteli isää selkään, niinkuin entisaikoinakin.
Lautamies sai joukon nuhteita, ettei ollut ilmoittanut, milloin aikoi tulla. Oliko matka sujunut hyvin? Oliko hän väsynyt? Hän oli kai matkustanut kolmannessa luokassa eikä ollut saanut nukkua. Tahtoiko hän peseytyä? Klara ja Signe nukkuivat. He olivat väsyksissä ja tarvitsivat niin hyvin lepoa. Kyllä hän voisi odottaa? Ajatellappa, kuinka hauskaa, että isä on tullut! Nyt hulluttelisivat he oikein lujasti yhdessä. Mitä hän halusi päivällä tehdä? Tahtoiko hän ajelemaan ja kaupunkia katselemaan?
Hän ei muuta tahtonut kuin kupin kahvia ja voileivän.
Sen hän kyllä saisi. Eikö hän halunnut munaa myöskin ja pilsneriä tai portteria.
Hän teki torjuvia kädenliikkeitä.
"Rakas lapsi, näin varhain aamusella."
Elli nauroi.
"Teilläpä on hienoa, teillä", sanoi isä.
"No niin, ne ovat vain vanhoja tavaroita. Mutta syksyllä aijomme ostaa uudet. Meillä täytyy olla suurempi asunto. Signe ja Klara tarvitsevat kumpikin oman huoneensa."
Lautamies rykäsi. Eräs kysymys pyrki esille, mutta hän ei uskaltanut. Hän hiukan aristeli Elliä. Tyttö oli niin muuttunut. Hiukset törröttivät kuin hatunreunus pään ympärillä ja silmiin oli ilmestynyt väsynyt ilme, jota ei ennen niissä ollut.
Elli taputti häntä polvelle, hänen siinä ääneti istuessaan, ja silloin näki hän, että tytöllä oli kaksi kiiltokivistä sormusta.
Silloin ei hän enään voinut hillitä itseänsä.
"Entä konditoria? Mihin aikaan alotatte siellä?"
"Konditoria?" Elli nauroi. "Minä olen vapaa tänään ja siskojen ei tarvitse mennä sinne ennenkuin kello kaksitoista."
Lautamies katseli häntä. Elli nyökkäsi iloisesti.
Sitten yskähti isä jälleen.
Hän ei ymmärtänyt niin mitään. Hän oli vallan pyörällä päästään.
Kun hän oli saanut kahvia, paneusi hän nukkumaan.
Hän heräsi nauruun. Hänen ympärillään seisoivat hänen kaikki kolme tytärtänsä.
Ja siinä sateli syleilyjä ja suuteloita kahdelta nuoremmalta.
Lautamies tunsi vieläkin olevansa aivan ymmällä.
Tyttönsä olivat puetut silkkipuseroihin ja laahustimiin.
He menivät ruokasaliin ja söivät suurusta. Tytönletukka tarjoili ja Elli istui rouvana. Isäukko sai pienen ryypyn ja se selvitti ajatuksia.
Tällaiseksi ei hän koskaan ollut heidän tapaamistansa kuvitellut.
Istua Tukholman hienoimmassa osassa tyttäriensä luona ja syödä leimatuilla hopeahaarukoilla. Syödä hummeria ja kaviaaria ja pihviä ja juoda portteria korkeista kristallilaseista. Kas, se oli toista, kuin syödä hapanta leipää ja silliä ja saada puolisen tuoppia vasta kellarista tuotua kaljaa.
Aina kun hänen piti kysyä jotakin, puhuttiin hän heti kumoon. Tyttäret juttelivat toistensa suihin pelkästä ilosta ja valitsivat herkkupaloja ja panivat hänen lautaselleen.
Hänellä ei ollut sydäntä kysyä, mistä rahat tulivat. Sehän oli heidän asiansa. Hän sai ryypyn lisää ja kävi vieläkin herkemmäksi ja hellämielisemmäksi, kun hänellä oli sellaisia tyttöjä. Mihinkään huonoon he eivät voisi ryhtyä, sen hän kyllä tiesi, menisipä valallekin siitä, jos niin tarvittaisiin. Oli oikein hupaista katsella, kuinka he liikuttivat käsiään ja käsivarsiaan, pehmeästi ja joustavasti. Hohhoo! Se johtui varmaankin leivoksien ja krokaanien pitelemisestä. Niitä oli kyllä varoen käsiteltävä. Hohhoo!
"Mitä naurat, isä?"
"Hohhoo! Ajattelen teitä, kun olitte pieniä, lapseni. Ette te silloin liikutelleet käsiänne tuolla tavoin. Kun kirnusitte ja lypsitte ja haravoitte. Hohhoo!"
"Sen kyllä pian oppii, kun vaan on ymmärrystä", vastasi Elli.
"Ja sitä teillä on, sen tiedän. Sitä meillä smoolantilaisilla on kaikilla. Oikein hyvä ymmärrys."
He nauroivat kaikin.
"Nyt pitää meidän lähteä", sanoi Signe.
"Konditoriaan?" uskalsi lautamies.
"Niinpä niin."
"Hohhoo! Kuinka te mahdatte ansaita rahoja siellä?"'
"Siitä voit olla varma."
Lautamies sai tytöiltä jäähyväissuutelon ja jäi Ellin kanssa yksin. Tytönletukka toi kahvia ja konjakkia. Ja Elli otti esille sikaareja ruokakaapista.
"Nytpä isä saat oikein hienon sikaarin."
"Onko teillä niitäkin?"
"Me itse poltamme vain paperosseja, mutta jos joku tuttu tulee, niin — —"
Elli keskeytti.
Lautamies ei huomannut mitään. Hän maisteli paraillaan konjakkia ja havaitsi sen suloiseksi. Hän käänsi pulloa.
"No, kiitoksia paljon, Salignacia, niinkuin itse maaherralla!" Hän katsoi Elliin.
"Jospa tietäisit, kuinka minusta on hauskaa, kun teillä on näin hyvä olla, pikku tyttöseni." Hän taputti Elliä polvelle.
Tyttö hymyili ja kohotti kulmakarvojaan halveksivin ilmein.
"Me saamme ahertaa myöskin. Emme koskaan pääse vuoteeseen, ennenkuin myöhään yöllä. Ja kun tulemme kotiin, olemme niin väsyneitä toisinaan, että tuskin jaksamme riisuutua."
"Onko se niin myöhään auki?"
"Siellä on enin tehtävää iltaisin."
"Hm!" Lautamiehen ei tehnyt mieli jatkaa. Tänään ei hän tahtonut sanoa mitään. Rauhan ja ilon ja tyytyväisyyden piti vallita koko päivä, mutta huomenna —! Selvää oli, että jotakin piili Ellin sanojen takana. Minkälaisia konditorioja ne olivat, joita pidettiin auki myöhään yöhön asti?
"Signe ja Klara eivät tule kotiin päivällisellekään."
"Vai niin." Lautamies pureskeli sikaariaan.
"Niin että me kaksi saamme tehdä mitä haluamme, isä. Vaikka lähteä ajelemaan kaupungille."
"Voidaan kait kävelläkin?"
"Eilen sateli. On likaista Djurgårdenissa päin ja se pitää sinun nähdä."
Lautamies ja Elli ajoivat avonaisessa ajurinvaunussa. Elli istui taaksepäin nojaten ja keikkui niin, että hatunkukkaset heiluivat tahdissa.
Lautamies poltti toista sikaariaan ja huomasi maailman olevan aurinkoisen ja leppeän. He ajoivat leveitä katuja pitkin, joita reunustivat moninkertaiset puurivit ja niiden lomissa näkyi sohvia, joissa ihmisiä istui paistattelemassa. Hän oli mielestään kuin kuningas, ajellessaan siinä hienon tyttärensä rinnalla ja jäykän ajajan istuessa tuossa edessä ajurinistuimella, kiiltävä silinteri päässään ja kiiltonappisessa takissa, ja piiska mitä komeinta lajia.
Läiskis!
Hevoset keikistelivät ja vaunut vierivät ääneti eteenpäin keveillä kummipyörillä.
Ja Elli näytteli ja jutteli:
Tuossa oli linna ja lippu, joka merkitsi, että kuningas oli kotona, ja tuossa eduskuntatalo, joka oli rakennettu paaluille, ja tuossa Isokirkko ja Katariinankirkko ja saksalainen, joka paloi muutama vuosi sitten. Ja tuossa oli Skeppsholma, jossa laivasto asusti pitkän pitkissä riveissä ja Kastelholma, jossa kuninkaallisten nimi- ja syntymäpäivisin ammuttiin. Ja tässä oli näyttely 97 ja tuolla oli Skansen ja biolooginen museo, jossa oli eläimiä ja eräs, jonka nimi oli Hazelius, mutta joka on kuollut nyt. Ja tuossa oli yleinen kujatie, josta saattoi veneillä päästä Slussille, missä aurinko kirkkaimmin helotti. Ja tuolla takana oli Söder. Siellä asui köyhää kansaa. Ja siellä aijottiin rakentaa ajotie ihan vuorenseinän läpitse.
Tässä oli Hasselbacken hienon maailman ihmisiä varten ja kaartin soittokunta ja tuossa oli hän monta kertaa syönyt päivällistä — illallisista ei hän puhunut — ja tuossa oli sirkus ja Djurgårdenin kenttä, jossa Kasperi esiintyi kesäisin ja siellä oli hyvin vaarallista kulkea sunnuntai-iltaisin päihtyneitten ja tappeluhaluisten kaartilaisten vuoksi. Signe oli kerran no, mitäpä siitä.
Ja tuossa oli vanha Tivoli. Tiesikö hän, mitä varieté oli? Eikö? No, siellä tanssi ja lauloi hyvin heikosti puettuja naisia ja —
"Onko se auki nyt?" kysyi lautamies.
"Ei, ennenkuin illalla." Elli nauroi ja uhkaili häntä sormella.
Rosberg punastui.
Hohhoo! Mitä Elli tarkoittaa. Hänpä ei ollutkaan tyhmä tyttönen, hän!
Kun he tulivat kotiin ajoretkeltä, oli lautamies vallan lopussa. Koko hänen päänsä oli täynnä vaikutelmia, jotka kiersivät toistensa ympäri kuin muurahaiset. Hänen täytyi saada konjakkia ja sitten nukkumaan.
Illalla meni hän Ellin kanssa oopperaan. Ja se oli julman kaunista.
Sitten söivät Elli ja hän kultaisessa huoneessa. Ja se maksoi paljon rahaa, monta seteliä, jotka Elli pisti hänelle pöydän alta. Sitten menivät he toiseen kultaiseen huoneeseen ja joivat kahvia ja punssia. Sitten hän ei muistanut muuta, kuin että muutamia herroja oli lyöttäytynyt heidän seuraansa ja olivat kutsuneet häntä sedäksi ja syleilleet häntä ja että hän varmaankin oli juonut paljon, paljon — — vaunut, pyörät, jotka rämisivät, tähtikirkkaan taivaan, Ellin hatun, jonkun, joka piteli häntä käsipuolesta, lämpimän huoneen, jonkun, joka riisui häneltä kengät ja sitten loppui kaikki — vaikeni.
Päivät kuluivat lautamieheltä pienessä onnellisuuden ja Salignacin humalassa. Joka aamu kävi hän äkäiseksi, nähdessään koreudet ympärillään, mutta ei vaan saanut mitään sanotuksi. Tytöt olivat niin kilttejä ja herttaisia hänelle. He vuorottelivat pitämään hänelle seuraa, kun he olivat vapaita konditoriasta, ja näyttelivät hänelle kaikki kaupungin nähtävyydet.
Mutta eräänä iltapäivänä ei heillä ollut aikaa.
Lautamies istui salin ikkunan ääressä tyttäriensä asunnossa ja ikävöi ulos. Hän ei tiennyt minne menisi. Hän näki kuosikkaita naisia kulkevan kadunkulman ohi ja tuumiskeli lähteä seikkailulle. Hän maisteli konjakkia.
Alkoi hämärtää. Eräs mies kulki ristiin rastiin kadulla ja sytytteli lyhtyjä.
Lautamies asteli alas kaupungille.
Se tuntui suurelta ja pelottavan eksyttävältä lyhtyvaloineen ja ihmisineen ja ajoneuvoineen. Hän alkoi pelätä yksinäisyyttään ja kysäsi eräältä herralta konditoriaa.
"Ei se ole mikään konditoria, se on kahvila", selitti tämä.
Rosberg lähti neuvottuun suuntaan. Ihastuttavat naiset, kokonaiset kukkaistarhat hatuissaan, heittivät häneen katseita, niin että hän sai sydämentykyntää ja ankaraa kiirettä ennättääkseen nähdä kaikkea, mitä he näyttelivät sekä ylhäältä että alhaalta.
Hän pysähtyi kahvilan ulkopuolelle.
Hohhoo!
Vai sellaisessa kahvilassa tyttäret olivatkin!
Hän katsoi nimeä. Se oli sama.
Tuolla sisällä siis ansaitsivat tytöt rahansa. Herrakahvilassa!
Hän meni puistoon ja katsoi sisälle ikkunanruuduista.
Tupakansauhu kaareili paksuna siellä. Huone oli täynnä herroja, pelkkiä herroja, nuoria enimmäkseen. Seinissä oli peilejä ja ne monistivat loppumattomiin herrat ja kattokruunut ja pöydät ja punssilasit ja jäähdytysastiat.
Hän etsi tyttäriään.
Tuossa istui Signe oviverhon luona ja näytti harmistuneelta. Klara tuli kantaen tarjotinta täynnä pulloja ja laseja — että hän jaksoi mutta missä oli Elli.
Hohhoo!
Hän laski seitsemän sotilashenkilöä — lienevät luutnantteja — pöydässä. He kilistelivät ja joivat ja tupakoivat. Mitä Ellillä oli heidän kanssaan tekemistä? Miksi seisoi hän naureskellen ja jutellen heidän kanssaan? Jumala armahtakoon! Yksi tarttui häntä vyötäisiin. Tyynny Rosberg, tyynny! Ellihän nauraa vaan ja lyö häntä olalle ruokaliinalla. Se ei merkitse mitään. Se kuuluu virkaan. Hänen täytyy olla ystävällinen ja kohtelias, muuten eivät luutnantit mene sinne enään, ja sitten et sinä enään voisi saada Salignacia. Ja nyt viittaa Elli Signeä. Pitääkö nyt hänenkin tulla siihen? Hän ei ole harmissaan enään. Hän nauraa, hänkin. Luutnantit nauravat. Sinä yksin, Rosberg, seisot pelottavan vakavana ikkunan takana.
Hohoo! Jospa he vain tietäisivät! Vain tietäisivät, että heidän isänsä näkee heidät. Että hän seisoo täällä ulkona eikä uskalla mennä sisälle ottamaan noita penikoita niskakarvoista kiinni ja paiskaamaan ne ulos. Katso, nyt tarttuu hän tyttöön taas!
Sepä on kärkässorminen herra. Missä olen hänet nähnyt? Eikö hän ollutkin mukana silloin kerran ja syleili minua ja kutsui sedäksi?
Mitä hän nyt sitten tahtoo? Entä tuo vanha ukonrahjus, joka näyttää porsliiniäijältä? Koira mukana, herra nähköön, se saa sokeria ja istuu tuolilla vieressä. Napsuttele kohtalaisesti!
Hän taputti häntä sormille — minun Klaraani? Ja sitten tarttui hän tyttöä leuvan alta ja hän niiasi — no, kyllä kiitos! Tämähän on paljon hauskempaa kuin teatterissa.
Vai niin, vai on tämä konditoria! Ja sentähden täytyy pukeutua silkkipuseroihin ja laahushameisiin eikä pääse nukkumaan ennenkuin myöhään yöllä. Mutta he liikkuvat kuin kuningattaret. Elli on suora selästään kuin honka ja Signe ja Klara myöskin. Smoolantilaisia! Tyttäreni!
Mitä sanoisi heidän äitinsä, jos hän eläisi? Mutta hän on poissa, herran kiitos, ja pääsee näkemästä pahennusta. Lautamies Rosbergin tyttäret herraskahvilassa! Ja sinä, Rosberg, luulit heidän tarjoavan leivoksia ja limunaatia. Hohhoo, maailma on nurinkurinen!
Lautamies seisoi kauvan ja katseli sisälle. Hän pyöritteli rohkeita tuumia mennä ilmestymään taivaan rangaistuksena keskelle synnin pesää, mutta kun hän näki tyttöjen suorat silkkiin puetut selät ja heidän pörröisen tukkansa, niin ei hän uskaltanut. He kuuluivat toiseen luokkaan, niin hänestä tuntui, eikä hän kyennyt löytämään ylimenoa heidän luoksensa, joka olisi sopinut. Ja entä sitten! Hänet voitaisiin aivan yksinkertaisesti paiskata tai kantaa ulos, aivan tyttärien silmien alta. Ja kuinka sitten kunnioittamisen kävisi?
Hän läksi hitain askelin kahvilasta pois. Sellaiseksi ei hän koskaan ollut asiaa kuvitellut. Olisivatpa edes kertoneet senverran, että hän olisi voinut aavistaa jotain sellaista. No niin, olipa hän ollut aika aasi, kun ei ollut voinut ymmärtää, että jotakin tässä hullusti oli.
Aivan odottamatta alkoi eräitä muistoja johtua mieleen.
Tytönletukka oli eräänä aamuna ripustanut piiloon jotakin ihmeellistä, kun lautamiehen piti mennä ulos kävelemään, tyttärien vielä nukkuessa. Hohoo! Siinä oli ollut jotain kiiltävää. Se oli tietystikin ollut sotilastakki.
Lautamies hymähteli. Luutnantti vai kapteeni?
Hänen tyttärensä!
Ja eräänä toisena yönä oli hän kuullut, kuinka jotkut tirskuivat ja juttelivat ruokasalissa.
Lautamies pysähtyi äkkiä.
Hän näki ihmiset ja puodit ja lyhdyt, kuuli ajoneuvojen räminän ja raitiovaunujen kolinat ja sitten hän sylkäsi.
Pastori siellä kotona oli siis kuitenkin oikeassa. Synti ja vaara väijyi kaikkialla kaupungissa.
Oh, hän kyllä lukisi heille lakia, vaikka sitten pitäisi istua valveilla koko yö ja odotella heitä. Ja sitten matkustaisi hän tilalleen takaisin, syömään hapanta leipää ja silliä.
Lautamies istui salissa ja odotti. Katu oli pimeä ja autio, jokunen lyhty vain paloi siellä ja täällä. Toisinaan meni joku ohitse ja lauloi ja hihkasi. Askeleet kuuluivat selvästi.
Hän kuuli portin paukahtavan kiinni. Etehisen ovi avattiin. Kuului kuiskeita etehisestä.
Hän odotti hiljaa kuin huuhkain salin pimeässä.
Joku läheni ja tarttui salin oveen. Tulitukkua raapaistiin.
Se oli Elli.
"Mitä täällä teet?" Hän sytytti lampun, veti hansikkaat käsistään ja istuutui. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.
"Odotatko meitä?"
Lautamies viivytti vastausta. Hänen rohkeutensa alkoi kadota, kun hän näki miten kuollakseen väsyneenä tyttö pöytään nojausi. Synti ja vaarat eivät nyt näyttäneetkään hänestä niin todennäköisiltä kuin ennen, kun hän istui yksin pimeässä ja opetteli nuhdesaarnaa pahantapaisia lapsia varten. Hän alkoi ymmärtää, että Salignac-juoma ostettiin kalliimmasti, kun mitä oli luullut. Ellin silmät olivat tupakan sauhusta punaiset ja huulet kalpeat. Ja hänen vasen kätensä, joka piteli päätä hänen siinä istuessaan ja katsellessaan isäänsä, vapisi väsymyksestä.
"Olen nähnyt konditorian", sanoi lautamies työläästi.
Tyttö kumartui hänen puoleensa. Katse kävi hetkiseksi terävän tutkivaksi, sitten vetäysi suu puoliksi tuskaiseen hymyyn. Hän meni ruokakaapille, avasi laatikon ja otti esille kokoonkäärityn sanomalehden. Hän avasi sen ja pani sen levälleen pöydälle.
"Tule tänne", sanoi hän.
Lautamies nousi.
Tyttö osotti erästä kirjoitusta. Lautamies luki ääneen: "Eniten taksoitetut Tukholmassa" ja katsoi sitten kysyvästi häneen.
Silloin seurasi hän sormellaan rivejä, kunnes pysähtyi jotenkin keskelle sivua.
— "Lue!" keskeytti hän.
Lautamies kumartui lähemmäksi. "Elli Rosberg, neiti, 16,500 — Signe
Rosberg, neiti, 7,000 — Klara Rosberg, neiti, 8,950 —."
Lautamies tirkisteli sanomalehteä ja sitten tyttöä ja taas jälleen sanomalehteä.
"Onko se totta?" änkytti hän ja vaipui viereiseen tuoliin.
Elli ei vastannut, kohautti vain silmäkulmiaan äärettömän ylimielisin elein ja taputti häntä päähän.
"Tuota sinä et ymmärrä, Isäseni."
Kun lautamies viikkoa myöhemmin matkusti tunnelissa, menossa kotipuoleen jälleen, ei hän enään sulkenutkaan silmiään pelosta.
Pimeys ei tuntunut enään vaaralliselta. Se oli ohimenevää se, niinkuin kaikki muukin.
Synti ei ollut aina syntiä ja lika ei aina likaa, filosofeeraili hän, ja sitten näki hän tunnelin pimeydessä itsestään loistavia numeroita ja lukuja 16,500 — 7,000 — 8,950.
Hän ajatteli suurta, pitkää seteliä, jonka Elli oli pistänyt hänen lompakkoonsa, ja hän halusi päästä pimeydestä pois voidakseen oikein sitä katsella.