IV LUKU.
Portland Bill.
Happy-go-Lucky lähti raikkaan tuulen puhaltaessa ja löyhennetyin
jalusnuorin St. Malon satamasta sen päivän edellisenä iltana, jolloin
Arrow purjehti Barn Poolista, ja seuraavana aamuna lähti Active
Portsmouthista.
Huvipurren matkan määränä oli, kuten edellä olemme maininneet, Cowesin pursisatama Wightin saarella. Active oli saanut määräyksen risteillä miten tahtoi asemasatamansa tarkastuspiirin rajojen sisäpuolella; se pyrki West Bayn lahteen toiselle puolen Portland Billin niemekettä. Happy-go-Lucky aikoi samaan lahteen, saadakseen siellä lastinsa maihin.
Tuuli oli vieno, ja oli täydet kauniin sään toiveet, kun Happy-go-Lucky klo 10 aikaan tiistai-iltana sai näkyviinsä Portlandin majakat. Kun oli mahdoton saada lastia maihin sinä yönä, jäi alus paikoilleen.
Kello 11 aikaan illalla saapui myöskin tullikutteri Active Portlandin valotornien seuduille.
Mr. Appleboy tuli kannelle tarkastamaan asemaa, määräsi pysyttelemään kutterin paikoillaan ja hävisi sitten kannen alle, lopettaakseen määrätyn lukunsa katajanmarjaviina-toteja. Puolenyön seuduissa saapui myös huvipursi Arrow Portlandin majakoitten tasalle, mutta jatkoi matkaansa tiukasti ponnistellen pakovettä vastaan.
Päivä alkoi koittaa, ja taivaanranta oli kirkas. Ensimäisinä olivat luonnollisesti salakuljettajat tähystelemässä; heidän ja tullikutterin miesten etu vaati tietämään, mitä muuta väkeä vesillä liikkui; huvipursi oli puolueeton.
"Kaksi kutteria on näkyvissä, sir", ilmoitti Corbett, jolla oli vahtivuoro, sillä Pickersgill oli ollut kannella melkein koko yön ja sitte heittäytynyt vuoteelleen vaatteet yllä.
"Miltä ne näyttävät?" kysyi Pickersgill, joka silmänräpäyksessä pääsi jaloilleen.
"Toinen on huvipursi, ja toinen voi olla samaa lajia; pikemmin kuitenkin luulen, mikäli näin hämärässä voin päättää, että se on vanha ystävämme, joka tapaa oleskella näillä main."
"Mitä! vanha Appleboy?"
"Niin, siltä näyttää kuin hän siellä olisi; mutta päivähän on tuskin vielä koittamassa."
"Hyvä on, he eivät voi mitään tehdä tuulen ollessa näin vienona; ja myötätuulessa pääsemme helposti näyttämään heille kantapäämme. Mutta oletko varma siitä, että tuo toinen on huvipursi?" kysyi Pickersgill kannelle päästyänsä.
"Varma olen; kuningas huolehtii enemmän purjekankaastaan!"
"Olet oikeassa", myönsi Pickersgill, "se on huvipursi; ja oikeaan osasit siinäkin arvelussasi, että tuo toinen on vanha Active-nauta, joka nuuskii päästäkseen väkijuomatavaroihin käsiksi. No, toistaiseksi en näe mitään levottomuuden syytä, kunhan ei tule aivan tyven; jos niin kävisi, täytyy meidän turvautua veneeseemme heti kun hekin aikovat venettä käyttää; olemme heistä vähintään neljän penikulman päässä. [Meripenikulma vastaa noin kahta kilometriä.] Tarkatkaa tullikutterin liikkeitä, Corbett, ja pitäkää silmällä, laskevatko he veneen vesille. Miten käy kulkumme nyt? Neljä solmua? Sitä vauhtia mennen väsytämme pian heidän miehensä."
Noitten kolmen kutterin asema oli tällainen;
Happy-go-Lucky oli noin neljän penikulman päässä Portland Headin ulkopuolella, ja hyvän matkaa West Bayssa. Tullikutteri oli aivan lähellä ensinmainittua paikkaa. Huvipursi oli salakuljettaja-aluksen ulkopuolella, noin kaksi penikulmaa siitä länteen päin ja viiden, kuuden penikulman päässä tullikutterista.
"Kaksi alusta näkyvissä, sir", ilmoitti mr. Smith, tullen alas mr.
Appleboyn kajuuttaan.
"Hyvä", vastasi luutnantti, joka makasi vuoteellaan.
"Miehet väittävät, että toinen niistä on Happy-go-Lucky, sir", sanoi
Smith uniseen tapaansa.
"Mitä sanotte! Happy-go-Lucky? Oikein, muistan sen otuksen. Kaksikymmentä kertaa olen iskenyt siihen kiinni, — mutta aina se on ollut tyhjillään. Mihin suuntaan se kulkee?"
"Se kulkee nyt länttä kohti, sir; mutta se pysytteli paikoillaan aikaisemmin, silloin kun miehet sen ensin näkivät."
"Siinä tapauksessa se on lastissa", ja mr. Appleboy ajoi kiireisesti partansa, pukeutui ja nousi kannelle.
"Oikein, se se on", sanoi luutnantti hieroen silmiään kerran toisensa perästä ja sitte taas kurkistaen kaukoputkella. "Vedettäköön auki etumaston purje… ja kaikki miehet purjeisiin. Mikä alus tuo toinen on?"
"En tiedä, sir, — kutteri se on."
"Kutteri? niin oikein; ehkäpä se on huvipursi tai mahdollisesti uusi tälle asemalle komennettu tullikutteri. Kaikki purjeet tuuleen, mr. Tomkins; antakaa nostaa merkkiviirimme ja laukaista kanuuna, — sitten ymmärtävät mitä tarkoitamme; ne eivät tunne Happy-go-Luckya yhtä hyvin kuin me."
Muutamassa minuutissa olivat kaikki Activen purjeet levitetyt; sen merkkiviiri nostettiin, ja kanuuna pamahti. Salakuljettaja-aluksella huomattiin, että Active oli tuntenut Happy-go-Luckyn, purjeita lisättiin ja kulku ohjattiin vielä enemmän länteen.
"Kanuunanlaukaus, sir", ilmoitti muuan miehistä mr. Stewartille huvipurressa.
"Vai niin; antakaa minulle kiikari… tullikutteri; siinä tapauksessa täytyy tuon maan puolella olevan aluksen, joka tulee meitä kohti, olla salakuljetusalus."
"Se on juuri nostanut kaikki purjeensa, sir."
"Niin, asia on selvä. Menen alas ilmoittamaan loordille asiasta; pitäkää samaa suuntaa kuin tähänkin asti."
Mr. Stewart kävi ilmoittamassa loordi B:lle, mitä oli tapahtunut. Ei vain loordi, vaan myöskin useimmat muut herrasmiehet tulivat kannelle, ja samoin tekivät hetkisen kuluttua naisetkin, joille loordi B. oli heidän kajuuttansa ovesta ilmoittanut, mitä oli tapahtumassa.
Mutta salakuljettaja-aluksella oli parempi tuuli kuin tullikutterilla, ja se pääsi yhä enemmän edelle.
"Jos muuttaisimme nyt suuntaa, mylord", huomautti mr. Stewart, "alus kun juuri on rinnallamme ja maan puolella, niin estäisimme sen pääsemästä pakoon."
"Kääntäkää pursi, mr. Stewart", myöntyi loordi B.; "meidän täytyy tehdä velvollisuutemme ja katsoa että lakeja ei loukata."
"Tämä ei ole rehellistä peliä, isä", moitti Cecilia Ossulton; "meillä ei ole mitään salakuljettajain kanssa selvitettävänä, ainakaan ei meillä naisilla, sillä hehän kuljettavat kaunista tavaraa meille."
"Miss Ossulton", huomautti hänen tätinsä, "sinun ei sovi tässä esittää mielipiteitäsi."
Purren suunta muutettiin, ja nopeakulkuisena se jätti salakuljettaja-alukselle varsin pienet pakoonpääsyn toiveet; mutta toista sittenkin on takaa-ajaminen kuin kiinni-ottaminen.
"Tervehtikäämme sitä kanuunanlaukauksella", sanoi loordi B.; "se vähän peloittaa sitä, niin ettei se uskalla yrittää ohitsemme."
Kanuuna panostettiin, ja kun välimatka ei ollut penikulmaa pitempi, lensi kuula tosiaan lähes neljänneksen matkasta.
Kaikki herrasmiehet olivat kovin innostuneita takaa-ajoon kuten loordikin, mutta tuuli heikkeni, ja lopulta oli melkein tyventä. Mutta tullikutteri oli laskenut vesille veneensä, jotka lähenivät nopeasti.
"Laskekaamme mekin vene vesille, Stewart", sanoi loordi, "ja auttakaamme heitä; nyt on aivan tyyntä."
Vene oli pian vesillä; se oli hyvin iso, tavallisesti köytetty kannelle, missä se otti suuren tilan. Airoja siinä oli kuusi; ja kun kuusi miestä oli asettunut soutajiksi, hyppäsi sinne mr. Stewart, ja loordi B. seurasi häntä.
"Mutta teillähän ei ole minkäänlaisia aseita", sanoi mr. Hautaine.
"Ei tarvitakaan, salakuljettajat eivät nykyään tee vastarintaa", huomautti Stewart.
"Sittenhän te olette lähtemässä kovin ritarilliselle retkelle, tosiaan", huomautti Cecilia Ossulton; "toivotan vain onnea!"
Mutta loordi B. oli aivan liian innostunut kiinnittääkseen huomiota puheisiin. Vene työnnettiin erilleen kutterista ja suuntasi kulkunsa kohti salakuljettaja-alusta.
Samaan aikaan olivat tullikutterin veneet noin viisi penikulmaa Happy-go-Luckyn takana, ja huvipursi oli siitä noin kolmen neljännespenikulman päässä aavalla merellä. Pickersgill oli luonnollisesti huomannut huvipurren liikkeet, nähnyt sen kääntyvän takaa-ajoon, nostavan lippunsa ja merkkiviirinsä sekä laukaisevan kanuunansa.
"Katsohan vaan", virkkoi hän, "tämäpä on synkintä kiittämättömyyttä! joutua juuri samojen ihmisten ahdistettavaksi, joille toimittaa tavaroita! Haluaisinpa vain, että tavoittaisivatkin meidät; koettakootpa sekaantua asiaan, niin vielä saavat katuakin! Missään tapauksessa ei ole mieleeni asian kääntyminen tälle tolalle, ei tosiaan."
Oli tullut, kuten olemme huomauttaneet, miltei tyven, ja tulliveneet jatkoivat takaa-ajoaan. Pickersgill piti niitä silmällä niiden lähestyessä.
"Mitä teemme?" sanoi Corbett; "laskemmeko veneen vesille?"
"Kyllä", vastasi Pickersgill, "laskemme veneen vesille ja siirrämme tavarat siihen kaikki valmiiksi; mutta ensinnäkin pystymme soutamaan nopeammin kuin takaa-ajajat, ja toisekseen ovat he varmaan varsin väsyneitä, ennenkuin pääsevät tänne asti. Me olemme voimissamme ja jätämme heidät pian jälkeemme; senvuoksi en aio täältä lähteä, ennenkuin he ovat edes puolen penikulman päässä täältä. Meidän täytyy upottaa väkijuoma-ankkurit, jotta he eivät voi kaapata alusta, eikä kannata ottaa niitä mukaan. Siirtäkää ne senvuoksi laivan laidalle, josta ne helposti voi heittää mereen kenenkään näkemättä ja kykenemättä vannomaan niitä meillä olleen. Meillä on vielä runsas puoli tuntia aikaa ja enemmänkin käytettävänämme."
"Niin kyllä, mutta voitte antaa kaiken olla paikoillaankin, jos niin haluatte", sanoi Morrison, "vaikka tosin aina on paras katsoa, että on oikeus puolella ja kaikki kunnossa. Muuten voin vannoa, että, ennenkuin on puolta tuntia kulunut, olemme poissa heidän näkyvistään. Katsokaapa tuonne", jatkoi hän, viitaten idässä kohoavaan paksuun pilviseinään, "se tulee suoraan tänne, kuten olen jo ennustanut."
"Totta kyllä; mutta ei vielä voi sanoa, kumpi tulee ensiksi, veneetkö vai sumu, Morrison hyvä; siksi on parasta olla valmiina kaiken varalta."
"Mutta mitä tämä on? Tuolla on vene tulossa huvipurreltakin!"
Pickersgill otti esiin kaukoputkensa.
"Totta tosiaan, purren oma vene, nimi maalattuna keulalaitaan. No niin, antaa heidän tulla… kursailematta käymme tekemään heille vastarintaa; heillä ei ole laillista oikeutta ahdistaa meitä, ja saavat vastata menettelystään. Meillä ei ole mitään pelättävänä. Ottakaa jalkalaudat ja käsikanget, pojat; heitä on kuusi miestä soutamassa ja kolme veneen perässä: aika miehiä täytyy heidän olla, jos mielivät voittaa meidät."
Muutamassa minuutissa oli loordi B:n vene tullut aivan lähelle salakuljettaja-alusta.
"Vene, ohoi! Mistä on kysymys?"
"Antautukaa kuninkaan nimessä!"
"Miksi niin, ja kenelle? Laivamme on englantilainen ja purjehtii pitkin rannikkoa."
"Soutakaa kupeelle, pojat", huusi Stewart. "Olen kuninkaan upseeri; tunnemme aluksen."
Vene kiiti kutterin kylkeen, ja Stewart ja loordi B. sekä heidän miehensä hyppäsivät kannelle.
"No niin, hyvät herrat, mitä tahdotte?" kysyi Pickersgill.
"Teemme takavarikon; te olette salakuljettajia. Ei kannata kieltää, tuossahan on väkijuomatynnyrejä pitkin kantta."
"Emme ole väittäneetkään, ettemme ole salakuljettajia", vastasi Pickersgill, "mutta mitä se teihin kuuluu? Aluksenne ei kuulu sotalaivastoon eikä ole tullilaivakaan."
"Ei; mutta velvollisuutemme on suojata lakeja rikkomuksilta."
"Ja keitä te sitten olette?" kysyi Pickersgill.
"Minä olen loordi B."
"Siinä tapauksessa, mylord, sallikaa minun sanoa, että olisitte tehnyt paljoa paremmin harrastaessanne vain lakien laatimista ja jättäessänne vähemmän huomattavien ihmisten, sellaisten kuin tässä minun takanani olevat, tehtäväksi huolehtia siitä, miten niitä täytetään. Kukin hoitakoon asiansa, sanotaan. Takaan, ettemme millään tavoin vahingoita teitä, mylord, koska ette ole käyttäneet muita aseita kuin sanoja meitä vastaan, mutta meidän täytyy saattaa teidät kykenemättömiksi meitä vahingoittamaan. Peräkannelle, pojat! Nyt, mylord, vastustus on turhaa; meitä on kaksi kertaa enemmän kuin teitä, ja te olette tavanneet voittajanne."
Loordi B. ja mr. Stewart käsittivät olevansa kovin ikävässä asemassa.
"Tehkää kuten tahdotte", sanoi mr. Stewart, "mutta muistakaa, että tulliveneet tulevat yhä lähemmäksi."
"Katsokaapa, sir, näkyykö enää tullikutteria?" sanoi Pickersgill.
Stewart katsoi siihen suuntaan, missä tullikutterin piti olla, ja huomasi, että se oli hävinnyt sumuun.
"Viiden minuutin kuluttua, sir, ovat veneetkin kadonneet näkyvistä, ja samoin käy teidänkin aluksenne. Meillä ei ole mitään pelättävänä niitten puolelta."
"On tosiaan, mylord, parasta, että lähdemme takaisin", esitti mr.
Stewart käsittäen, että Pickersgill oli oikeassa.
"Pyydän anteeksi, mutta te ette siirry huvipurteenne niin pian kuin nähtävästi nyt tahtoisitte. Ottakaa airot veneestä, pojat, ja heittäkää niille pari melaa, joiden avulla he voivat päästä rannalle. Samalla paiskatkaa nurin ensimäinen, joka vain yrittääkin asettua vastarintaan. Ette ehkä, mylord, ole selvillä siitä, että olette yrittänyt harjoittaa merirosvousta avoimella ulapalla?"
Stewart loi katseensa loordiin. Väite oli tosi kylläkin.
Huvipurren miehet eivät voineet tehdä vastarintaa; airot otettiin veneestä ja miehet laskettiin taas sinne.
"Mylord", sanoi Pickersgill, "miehet ovat veneessänne, olkaa niin ystävällinen ja astukaa tekin sinne, ja te, sir, tehkää samoin. Olisin pahoillani, jos minun tarvitsisi kajota valtakunnan pääriin ja kuninkaan upseeriin, vaikkapa puolipalkallakin olevaan."
Vastaväitteet olivat turhia; kaksi salakuljettajista johti loordin veneeseen, ja mr. Stewart meni perässä.
"Jätän teidän aironne, mylord, Weymouthin tullikamarin luo, ja toivoakseni tämä juttu on teille tulevaisuuden varalta opetuksena siitä, että kunkin on parasta pitää vaari omista asioistaan."
Vene lykättiin ulohtaalle kutterin kupeelta ja katosi pian näkyvistä sumuun, joka nyt oli peittänyt verhoonsa sekä tulliveneet että huvipurren, samalla kun se toi mukanaan tuulenhenkeä idästä.
"Kääntäkää alus tuuleen, Morrison", sanoi Pickersgill; "laskemme merelle, päästäksemme erillemme veneistä. Jos ne soutavat yhä edelleen, niin ne ilmeisesti otaksuvat varmaksi, että me yritämme päästä lahteen, ja saman tekee tullikutterikin."
Pickersgill ja Corbett olivat puhelleet hetkisen peräkannella, kun edellinen tahtoi suuntaa muutettavaksi kaksi pistettä.
"Olkaa hiljaa kaikki, pojat, ja ilmoittakaa minulle, jos kuulette kanuunanlaukauksen tai kellonsoittoa huvipurrelta", sanoi Pickersgill.
"Kanuunanlaukaus kuuluu aivan läheltä, sir", sanoi muuan miehistä; "ääni tuli suoraan edestä päin."
"Hyvä on, pitäkää suunta entisellään. Peräkannelle, pojat; emme voi viedä lastiamme maihin lahdessa, sillä tullikutterin on nähty ajavan meitä takaa, ja kaikilla rannikon tulliasemilla tähystellään meidän ilmautumistamme. Nyt, pojat, olen senvuoksi päättänyt, että koska huvipurren herrat ovat arvelleet sopivaksi sekaantua meidän asioihimme, niin me otamme huvipurren haltuumme muutamaksi päiväksi. Me voimme sitte purjehtia minne tahansa herättämättä epäluuloa ja viedä lastimme helposti maihin. Laskemme aluksemme huvipurren viereen; siellä ei voi olla monta miestä laivalla. Mutta muistakaa, että väkivaltaa kenellekään ei saa tehdä, vaan on käyttäydyttävä kohteliaasti ja toteltava minun määräyksiäni. Te, Morrison, ja neljä miestänne sekä poika jäätte laivaan, kuten ennenkin, ja viette aluksen Cherbourgiin, minne me tulemme perässä."
Hetkistä myöhemmin ammuttiin huvipurrelta toinen laukaus.
Laivalla olijat, varsinkin naiset, olivat levottomia; usma oli niin paksua, että he eivät voineet erottaa koko aluksen pituutta eteensä. He olivat nähneet loordin ja hänen seurueensa veneen laskevan salakuljettaja-aluksen kylkeen, mutta eivät olleet enää nähneet miten se sitte jätettiin airoitta ajelemaan, koska sumu sitä ennen oli peittänyt kaiken näkyvistä. Huvipurteen ei ollut jäänyt muuta kuin kolme miestä, ja jos olisi tullut ruma ilma, olisivat purressaolijat joutuneet varsin vaikeaan asemaan.
Mr. Hautaine oli ottanut päällikkyyden asiakseen ja käskenyt ampua kanuunoilla, jotta vene voisi löytää takaisin alukselle. Neljättä laukausta oltiin juuri panostamassa, kun havaittiin, että salakuljettajain kutteri alkoi hämärtää sumun seasta.
"Siinä he ovat", huudahtivat merimiehet, "ja he ovat ottaneet saaliin mukaansa! Kolme eläköön-huutoa Arrowille!"
"Halloo! Tehän tulette ihan kiinni meihin!" huusi Hautaine.
"Juuri niin aioimme tehdä, sir", vastasi Pickersgill, hypäten aluksen kannelle miestensä seuraamana.
"Kuka perhana te olette?"
"Aivan sitä samaa kysyin minä loordi B:ltä, kun hän tuli meidän alukseemme", vastasi Pickersgill, nostaen hattuaan naisille.
"No niin, mutta mitä asiaa teillä on tänne?"
"Aivan sitä samaa kysyin minä loordi B:ltä", vastasi Pickersgill.
"Missä on loordi B., sir?" kysyi Cecilia Ossulton, lähestyen salakuljettajaa; "onko hän turvassa?"
"Kyllä, madam, hän on turvassa; ainakin hän on veneessään kaikkine miehineen, ja vahingoittumattomana. Mutta teidän täytyy suoda anteeksi, jos pyydän teitä ja muita naisia menemään alas kannen alle siksi aikaa kun puhun muutaman sanan näitten herrojen kanssa. Älkää olko levoton, neiti, teitä ei loukata eikä kohdella pahoin — olen vain ottanut tämän aluksen haltuuni toistaiseksi."
"Ottanut haltuunne huvipurren!" huusi Hautaine.
"Niin, sir, koskapa huvipurren omistaja katsoi sopivaksi yrittää anastaa minun alukseni. Olen aina luullut huvipursien purjehtivan ajanvietteeksi ja pitävän itseään liian hyvinä sekaantumaan muitten ihmisten hommiin; mutta näyttää siltä kuin asia ei ensinkään olisi sellainen. Tämän huvipurren omistaja on katsonut sopivaksi rikkoa puolueettomuuden ja alottaa hyökkäyksen, ja sellaisissa olosuhteissa olen minä nyt kostoksi ottanut huvipurren haltuuni."
"Ja sallitteko kysyä, mitä aiotte tehdä, sir?"
"Varsin yksinkertaisesti teen muutamaksi päiväksi vaihtokaupan. Lähetän teidät alukseeni salakuljettajiksi ja jään itse tänne naisten kanssa huvittelemaan kerran huvipurrellakin."
"Kuinka, sir, ette kai aikone…?"
"Olen lausunut ajatukseni, hyvät herrat, ja se riittää; olisin pahoillani, jos minun täytyisi käyttää pakkoa, mutta vaadin, että minua totellaan. Teillä on, mikäli huomaan, vain kolme miestä enää täällä: ne eivät riitä huolehtimaan aluksesta, loordi B:tä ja noita muita ette taas tapaa ennen kuin muutaman päivän kuluttua. Säädyllisyyteni naisia kohtaan ja pelkkä ihmistuntokin sanoo minulle, että minä en voi jättää alusta oman onnensa nojaan sen ollessa näin avuttomassa tilassa. Kun oma aluksenikin samaan aikaan tietysti tarvitsee miehiä, niin olisin teille kiitollinen, jos hyväntahtoisesti siirtyisitte sinne ja veisitte sen eheänä satamaan. Se on vähin vastapalvelus, minkä voinette tehdä minun teitä kohtaan osoittamastani suopeudesta. Mutta tuollaisissa puvuissa, hyvät herrat, ette sovi suorittamaan tehtäväänne; suvaitkaa senvuoksi vaihtaa vaatteita ja ottaa päällenne nämä."
Corbett ojensi Hautainelle, Ossultonille, Vaughanille ja Seagrovelle kullekin villapaidan, karkean nutun ja housut. Hetken hyödyttömästi vastusteltuaan herrat riisuutuivat ja pukeutuivat salakuljettajain vaatteisiin, ja heidät vietiin Happy-go-Luckyyn.
Kolme englantilaista matruusia lähetettiin myöskin salakuljettaja-alukseen ja suljettiin kannen alle, samoin kuin Ossultonin palvelija, jolla oli samanlaiset vaatteet kuin isännälläänkin. Corbett ja hänen miehensä siirsivät kaiken salakuljetustavaran huvipurteen, ja kiinnittivät veneen sen peräpuoleen. Kun Morrison sitten oli saanut tarpeelliset määräykset, erosivat alukset toisistaan. Morrison ohjasi salakuljettaja-aluksen kohti Cherbourgia, ja Pickersgill suuntasi huvipurren rannikkoa pitkin länteen päin.
Noin tunnin kuluttua haihtui sumu, ja tulliveneen nähtiin pysyttelevän paikallaan odotellen veneitään, jotka olivat soutamassa takaisin ja jo aivan lähellä alusta; Happy-go-Lucky sen sijaan oli noin kolmen penikulman päässä aavalla merellä. Loordi B. ja hänen miehistönsä olivat noin neljän penikulman päässä maista, meloen ja ajautuen vuoroveden mukana Portlandia kohti. Heti kun veneet oli saatu laivaan, lähti tullikutteri täysin purjein ajamaan takaa salakuljettaja-alusta, kiinnittämättä mitään huomiota huvipurteen ja näkemättä venettä, joka ajelehti West Bayssä, — tai välittämättä siitä.
V LUKU.
Valepukuisina.
"Tässä nyt olemme, Corbett, ja minä vain toivon, että meillä olisi tavaroita ollut kaksin verroin enemmän", huomautti Pickersgill. "Mutta en salli liikeasioiden viedä aikaani kokonaan — meidän täytyy myöskin saada hiukan hupia. Minusta näyttää siltä kuin nuo vaatteet tuolla sopisivat teille, Corbett, ja nuo taas, jotka puhemiehenä toimineella sirotekoisella miehellä oli, sopivat varmaan hyvin minulle. Pukekaamme ne yllemme, ja sitten aamiaiselle."
Pickersgill laittausi mr. Hautainen vaatteisiin, ja Corbett taas omaksui mr. Ossultonin puvun. Muonamestari kutsuttiin kannelle, eikä hän uskaltanut olla tottelematta; pelosta vapisten ilmestyi hän esille.
"Viekää nämä vaatteet alas", käski Pickersgill, "ja huomatkaa, että minä nyt olen aluksen päällikkönä; ja sen aikaa kuin minä olen laivassa, on teidän osoitettava minulle samaa arvonantoa kuin loordi B:lle, — niin, vieläpä teidän on aina puhuteltava minua loordi B:ksi. Nyt valmistatte aamiaisen ja päivällisen, ja teette velvollisuutenne yhtä tarkkaan kuin loordi itse olisi laivassa; teidän on katsottava, että hoidatte meitä hyvin, sillä en salli, että naiset saisivat huonommat olot nyt kuin tätä ennen. Ilmoittakaa kaikille, mitä olen sanonut; ja kun nyt olette kuullut määräykseni, on teidän huolehdittava, että niitä myöskin noudatetaan. Ellette tottele, niin muistakaa, että minulla on omat mieheni aluksessa, ja jos minä vain viittaankin sormellani, niin meressä olette! Oletteko nyt täysin ymmärtänyt määräykseni?"
"Kyllä,.. sir", änkytti muonamestari.
"Kyllä, sir! — Mitä juuri sanoin teille, te lurjus? — Kyllä, mylord. Ymmärrättekö?"
"Kyllä… mylord."
"Kuulkaapa nyt, herra muonamestari: kenen vaatteet on tällä herralla yllään?"
"Mr… mr. Ossultonin, luulen, sir… mylord, tarkoitan."
"Hyvä on; muistakaa, että vast'edes aina puhuttelette tätä herraa mr.
Ossultoniksi."
"Kyllä, mylord", ja muonamestari hävisi alas kiireen kaupalla; alhaalla otti hän pari konjakkiryyppyä, estääkseen pyörtymystä.
"Keitä he oikein ovat, ja mitä väkeä, mr. Maddox?" huudahti itkettynyt kamarineito.
"Merirosvoja!… Verenhimoisia, murhamielisiä, mihin tahansa valmiita merirosvoja!" vastasi muonamestari.
"Oh!" kirkui kamarineito; "miten käykään meidän turvattomien naisraukkojen?" Ja hän riensi kajuuttaan ilmoittamaan kuulemaansa kauheata tietoa.
Kajuutassa eivät naiset ollenkaan olleet missään kadehdittavassa asemassa. Mitä tulee vanhempaan miss Ossultoniin (tai ehkä on parasta erotukseksi täst'edes sanoa häntä yksinkertaisesti miss Ossultoniksi ja hänen veljentytärtään Ceciliaksi), niin hän istui pitäen hajusuolaa nenänsä alla, ja häntä kiusasivat kauhean hädän ja loukatun ylpeyden sekavat tunteet. Mrs. Lascelles itki, mutta hiljaa. Cecilia oli alakuloinen, ja hänen sydämensä sykki levottomana ja epätietoisena, kun tyttö syöksyi sisään.
"Oi armollinen neiti! Oi miss! Oi mrs. Lascelles! Olen päässyt selville kaikesta! He ovat verenhimoisia, murhamielisiä, mihin tahansa valmiita merirosvoja!!!"
"Jumala armahtakoon!" huudahti miss Ossulton; "eivät kai he sentään uskalla…?"
"Oi, armollinen neiti, he uskaltavat mitä hyvänsä! He aikoivat aivan vast'ikään heittää muonamestarin mereen; ja he ovat vääntäneet mullin mallin kaikki matkalaukut, ja pukeutuneet herrojen parhaisiin vaatteisiin. Heidän kapteeninsa sanoi muonamestarille olevansa loordi B. ja että jos muonamestari uskaltaisi puhutella häntä muulla nimellä, hän leikkaisi poikki hänen kurkkunsa toisesta korvasta toiseen, ja että ellei kokki laita heille hyvää päivällistä, niin vannovat he hakkaavansa oikean käden häneltä ja pakoittavansa hänet syömään sen pippuritta ja suolatta!"
Miss Ossulton kirkui selontekoa kuullessaan ja sai hermokohtauksia. Mrs. Lascelles ja Cecilia riensivät hänen avukseen; mutta viimemainittu ei ollut unohtanut, miten kovin toisenlaista Jack Pickersgillin käyttäytyminen oli ollut ja miten kohteliaasti hän oli esiintynyt, kun hän tuli alukseen. Hän ei senvuoksi uskonut, mitä tyttö kertoi, mutta hän oli sittenkin kovin rauhaton ja epätietoinen varsinkin isänsä kohtaloa ajatellessaan. Saatuaan tätinsä tointumaan pisti hän päähänsä hatun, joka oli ollut sohvalla.
"Minne olet menossa, rakas ystävä?" kysyi mrs. Lascelles.
"Kannelle", vastasi Cecilia. "Minun täytyy ja minä tahdon puhua noille miehille."
"Taivas armahtakoon, Cecilia! menossa kannelle! etkö sitten kuullut, mitä Phoebe kertoi!"
"Kyllä, täti, kyllä kuulin; mutta en kestä tätä kauempaa."
"Pidättäkää häntä! pidättäkää häntä!… Hänet murhataan!… hänet… hän on mieletön!" kirkui miss Ossulton; mutta kukaan ei koettanut estää Ceciliaa, ja kannelle hän meni. Ylös tullessaan hän näki Jack Pickersgillin ja Corbettin kävelevän kannella edes takaisin, yhden salakuljettajista pitävän perää ja muitten olevan keulapuolella, ja kaikki aivan yhtä rauhallisina kuin konsa aluksen oma miehistö. Heti kun Cecilia ilmaantui kannelle, nosti Jack hattuaan ja kumarsi hänelle.
"En tiedä kenen kanssa minulla on kunnia puhua, arvoisa nuori neiti; mutta minulle on imarteluksi tämä luottamuksen osoitus. Teistä tuntuu, ja minä vakuutan käsityksenne oikeaksi, että te ette ole joutunut kokonaan omavaltaisten ihmisten käsiin."
Cecilia loi silmänsä Pickersgilliin pikemmin hämmästyneenä kuin peloissaan. Mr. Hautainen puku sopi hänelle; hän oli kaunis, komeannäköinen mies, eikä hänen esiintymisessään ollut mitään rosvonomaista, ellei hän, kuten Byronin "Merirosvo", ollut puoliksi villi, puoliksi lempeä. Cecilia ei voinut olla mielessään tunnustamatta, että hän Almackissa ja muissa ylhäisissä piireissä oli tavannut monta miestä, jotka ulkonaiseen esiintymiseensä nähden paljoa vähemmän voivat vaatia herrasmiehen nimeä.
"Olen rohjennut tulla kannelle, sir", virkkoi Cecilia hiukan värisevällä äänellä, "pyytääkseni sellaista suosionosoitusta, että tahtoisitte ilmoittaa minulle, mitä aiotte sekä alukseen että meihin naisiin nähden!"
"Ja minä puolestani tunnen olevani kovin kiitollinen siitä, että niin teette, ja vakuutan teille, että vastaan vilpittömästi kysymyksiinne, sikäli kuin itsekään olen asioista päättänyt; mutta tehän vapisette, — sallikaa minun saattaa teidät istumaan. Lyhyesti sanoen siis, haihduttaakseni teidän nykyisen levottomuutenne, ilmoitan aikomuksenani olevan palauttaa aluksen omistajalleen kaikkine tavaroineen, jotka säilytetään yhtä tunnontarkkaan kuin jos olisivat kirkon omaisuutta. Mitä teihin tulee ja muihin laivassa oleviin naisiin, vakuutan kunniasanallani, että teidän ei tarvitse peljätä mitään, — että teitä kohdellaan kaikin puolin kunnioittavasti; yksityiselämässänne ei teitä millään tavoin häiritä, ja muutaman päivän kuluttua taas pääsette omaistenne pariin. Nuori neiti, kaiken tämän takaan sieluni autuuden nimessä, mutta samalla täytyy minun asettaa muutamia pikku ehtoja, joita ei kuitenkaan ole vaikea täyttää."
"Mutta, sir", vastasi Cecilia varsin rauhoitettuna, sillä Pickersgill oli puhunut hänen kanssaan mitä kohteliaimmin, "te olette kai salakuljettajain kapteeni? Pyydän senvuoksi teitä ystävällisesti vastaamaan vielä yhteen kysymykseen; miten on käynyt loordi B:n ja hänen veneensä? Hän on minun isäni."
"Minä jätin hänet veneeseensä aivan vahingoittumattomana, arvoisa nuori neiti, mutta airot annoin ottaa pois veneestä."
"Silloinhan hän on hukassa!" huudahti Cecilia ja painoi nenäliinan silmilleen.
"Ei, neiti hyvä; hän on todennäköisesti jo maissa. Vaikka teinkin hänet kykenemättömäksi avustamaan tullimiehiä meidän kiinniottamisessamme, jätin hänelle kuitenkin keinot, millä päästä maihin. Kuka tahansa ei olisi tehnyt samoin, hänen käyttäydyttyään siten kuin hän meitä kohtaan menetteli."
"Minä pyysin häntä olemaan lähtemättä", ilmaisi Cecilia; "sanoin hänelle, ettei se ollut ritarillista ja että hänellä ei ollut mitään selvitettävänä salakuljettajain kanssa."
"Kiitän teitä siitäkin," vastasi Pickersgill, "ja nyt, miss… — ikävä kyllä, en voi muistaa loordin perhenimeä…"
"Ossulton, sir", sanoi Cecilia, luoden kummastuneena katseensa
Pickersgilliin.
"Siis teidän luvallanne, miss Ossulton, teen teidät nyt uskotukseni; suonette anteeksi, että käytän näin tuttavallista sanaa, — haluan vain haihduttaa teiltä kaiken pelon. Samalla en voi sallia, että ilmaisette minun suunnitelmiani koko seurueelle. Tunnen voivani luottaa teihin, sillä te olette rohkea, ja missä on rohkeutta, siellä on yleensä myöskin vilpittömyyttä; mutta teidän täytyy ensin sanoa minulle, suvaitsetteko hyväksyä nämä ehdot?"
Cecilia epäröi hetkisen; ajatus, että hän tulisi olemaan salakuljettajan uskottuna, hieman hätkähdytti häntä, mutta sittenkin, salakuljettajan aikomusten tunteminen — joskaan hän ei saisi ilmaista niitä muille naisille — voisi ehkä olla tärkeätäkin, kun hän silloin saattaisi kehoittaa mr. Pickersgilliä luopumaan niistä. Hän ei voisi joutua sen huonompaan asemaan kuin missä nyt jo oli, mutta voisi kyllä mahdollisesti päästä parempaan. Pickersgillin käytös oli tähän asti ollut sellainen, että se herätti luottamusta; ja vaikka hän uhmasikin lakeja, näytti hän kuitenkin pitävän arvossa soveliaisuuden vaatimuksia. Cecilia oli rohkea tyttö, ja lopulta hän vastasi:
"Suostun edellyttäen, että se, mitä haluatte minun pitävän salassa, ei vahingoita ketään tai tuota minulle ikävyyksiä omituisessa asemassani."
"En tahtoisi tehdä pahaa kärpäsellekään, miss Ossulton, muutoin kuin itsepuolustukseksi; ja tunnen aivan liian suurta kunnioitusta teitä kohtaan sen käytöksen vuoksi, jota olette osoittanut lyhyen kohtauksemme aikana, voidakseni aiheuttaa teille ikävyyksiä. Sallikaa minun nyt olla avomielinen; ja ehkä te sitten puolestanne tunnustatte, että minun asemassani muut olisivat menetelleet samalla tavalla, mutta eivät ehkä olisi olleet puoleksikaan niin pitkämielisiä. Teidän isänne sekaantuu ilman vähintäkään oikeutta minun asioihini: hän haluaa ottaa minut kiinni, saada minut toimitetuksi vankilaan, tuomituksi suuriin sakkoihin, ehkäpä karkoitetuksi koko maasta. En ryhdy ollenkaan puolustamaan salakuljetusta; riittää kun sanon, että eräiden lakien rikkomisesta tulee sakkoja ja rangaistuksia ja että minä juuri senkin hyvin tietäen harjoitan tointani. Mutta loordilla ei ollut minkäänlaisia laillisia valtuuksia käydä kimppuuni; hänen tekonsa perustui kokonaan mielivaltaan; ja jos olisin heittänyt hänet ja hänen miehensä mereen, olisi minulla siihenkin ollut hyvä oikeuteni, sillä heidän yrityksensä oli suoraan sanoen merirosvousta. Kun isänne nyt siten tahtoi muuttaa huvipurren tullikutteriksi, niin ette saa kummeksua, jos minä nyt vastavuoroon muutan purren salakuljettaja-alukseksi; ja kun hän on sekoittanut toisiinsa tullivalvonnan ja huvipurjehtimisen, niin ei häntä saata ihmetyttää, jos minä vastavuoroon sekoitan hiukan toisiinsa huvipurjehdusta ja salakuljetusta. Olen puettanut teidän miehiset seuralaisenne salakuljettajiksi ja lähettänyt heidät purjehtimaan aluksellani Cherbourgiin, missä he kaikessa turvassa pääsevät maihin; ja heidän asemastaan olemme minä ja se ainoa henkilö, jonka olen voinut sallia olla pilassa mukana, pukeutuneet herrasmiehiksi. Tarkoitukseni on kahtanainen: ensinnäkin on saatava maihin lastini, joka minulla nyt on täällä aluksessa ja joka on varsin kallis arvoltaan; toisekseen on minun kostettava isällenne ja hänen seuralaisilleen heidän hyökkäyksensä minua vastaan, ja sen teen asettumalla heidän sijaansa, pari päivää nauttien heidän yltäkylläisyydestään. Aikomuksenani on käyttää eräitä vapauksia ainoastaan arvoisan loordin viineihin ja ruokavarastoihin nähden, mutta kaiken muun jätän ennalleen, — siitä voitte olla vakuutettu. Mutta minulle ei koidu mitään hupia koko jutusta, elleivät naiset ole mukana kanssamme päivällispöydässä, kuten tähän asti ovat aterioineet teidän isänne ja hänen ystäviensä kera."
"Sitä tuskin voitte odottaa, sir", sanoi Cecilia.
"Kyllä, sitä odotan; eikä se ole vain purren ja teidän oman nopean vapautumisenne ehtona, vaan se on myöskin ainoa keino, jolla saatte mitään syödäksenne. Huomaatte, miss Ossulton, että isäin pahat teot kostetaan lapsille. Olen nyt ilmoittanut teille, mitä aion tehdä ja mitä haluan. Saatte harkita asiaa ja päättää, eikö kaikille asianomaisille ole parasta, että suostutte. Teillä on lupa ilmoittaa toisille naisille että, miten he käyttäytynevätkin, he saavat olla aivan yhtä turvassa huonolta kohtelulta ja säädyttömyyksiltä kuin jos olisivat Grosvenor Squarella Lontoossa, mutta en takaa että he eivät saa kärsiä nälkää, jos he — saatuaan osakseen niin paljon hyväntahtoisuutta joka suhteessa — osoittautuvat niin vähän kiitollisiksi, etteivät suostu kunnioittamaan meitä seurallaan."
"Te tahdotte siis sanoa, että aiotte nälällä pakoittaa meidät alistumaan?"
"Ei, ei nälällä, miss Ossulton; mutta muistakaa, että saatte vain vettä ja leipää ja että pidämme teidät kaikki pidätettyinä, kunnes myönnytte; pidätyksenne vain lisäisi isänne huolestusta."
"Te osaatte saada toisen vakuutetuksi, sir", sanoi Cecilia. "Omasta puolestani toivon aina olevani valmis uhraamaan kaiken ylpeydentunteeni, säästääkseni isältäni niin paljon levottomuutta. Teidän luvallanne siis: menen alas kajuuttaan ja vapautan muutkin naiset heidän pahimmasta pelostaan. Mitä tulee sen saavuttamiseen, mitä haluatte, voin vain sanoa sen, että minulla näin nuorena tuskin on suurtakaan vaikutusvaltaa itseäni vanhempiin, ja että minun silloin on ehdottomasti alistuttava siihen, kun minulla ei ole lupaa selittää heille sellaisia syitä, jotka voisivat heihin vaikuttaa. Voisitteko senvuoksi sikäli vapauttaa minut lupauksestani, että sallitte minun ilmaista kaiken, mitä nyt olette sanonut minulle, ainoalle laivassa olevalle naidulle naiselle? Luulen että silloin voisin saavuttaa mitä haluatte ja mitä suoraan sanoen minä yritän toteuttaa ainoastaan sen vuoksi, että kovin haluan taas päästä ystävieni pariin."
"Ja vapautua minun seurastani", vastasi Pickersgill, hymyillen ivallisesti, — "luonnollisesti; mutta minun täytyy saada suoritetuksi vähäinen kostoni ja saankin sen; ja vaikka te voitte inhota minua ja luultavasti inhoattekin, ei teillä missään tapauksessa tule olemaan kovin hirvittäviä syytöksiä tehtävänä minua vastaan. Ennen kuin menette alas, miss Ossulton, annan teille luvan ottaa uskotukseni tuon mainitsemanne arvoisan naisen; ja pyydän saada luvan esitellä ystäväni, mr. Ossultonin"; ja Pickersgill viittasi kädellään Corbettia kohti, joka nosti hattuaan ja teki syvän kumarruksen.
Cecilia Ossultonin oli mahdoton olla vetämättä suutaan hymyyn.
"Ja", jatkoi Pickersgill, "kun nyt olen ottanut laivan päällikkyyden loordin sijasta, on aivan välttämätöntä, että otan myöskin loordin nimen. Niin kauan kuin olen aluksessa, olen siis loordi B.; ja sallikaa minun esittäytyä tällä nimellä: minua ei saa puhutella muuksi. Voitte luottaa siihen, miss Ossulton, että olen mitä isällisimmin huolehtiva viihtymyksestänne ja mukavuudestanne!"
Jos Cecilia Ossulton olisi uskaltanut vapaasti ilmaista todelliset tunteensa tällä hetkellä, niin hän olisi purskahtanut äänekkääseen nauruun; olihan tämä kaikki niin kovin hullunkurista. Mutta samalla juuri aseman ilveilymäisyys rauhoitti häntä vielä enemmän. Hän meni kajuuttaan, raskas paino kirvonneena sydämeltään.
Sillävälin olivat miss Ossulton ja mrs. Lascelles kannen alla olleet kovin levottomina Cecilian pitkällisen poissaolon vuoksi; he eivät tienneet mitä ajatella, eivätkä rohjenneet nousta kannellekaan. Mrs. Lascelles oli jo kerran päättänyt kaiken uhallakin mennä ylös; mutta miss Ossulton ja Phoebe olivat alkaneet pelästyneinä kirkua ja niin hartaasti pyytäneet häntä olemaan heitä jättämättä, että hän vastahakoisesti oli suostunut jäämään alas. Cecilian kasvot, hänen astuessaan kajuuttaan, rauhoittivat mrs. Lascellesin, mutta eivät tätiä, joka juoksi hänen luokseen ja itkien ja nyyhkyttäen heittäytyi hänen kaulaansa, sanoen:
"Mitä ovat he tehneet sinulle, rakas Cecilia-raukkani?"
"Eivät yhtään mitään, täti", vastasi Cecilia; "kapteeni puhuu varsin ystävällisesti ja lupaa osoittaa kaikkea mahdollista arvonantoa meitä kohtaan, kun vain tottelemme hänen käskyjään; mutta muussa tapauksessa…"
"Muussa tapauksessa… mitä sitten, Cecilia?" kysyi miss Ossulton tarttuen veljentytärtään käsivarteen.
"Antaa hän meidän nähdä nälkää eikä päästä meitä pois täältä."
"Jumala meitä armahtakoon!" huusi miss Ossulton ja alkoi taas nyyhkyttää.
Cecilia meni nyt mrs. Lascellesin luo ja ilmoitti hänelle kahden kesken kaiken mitä oli tapahtunut. Mrs. Lascelles oli Cecilian kanssa samaa mieltä siitä, että heidän ei tarvinnut pelätä mitään loukkauksia, ja asiasta keskustellessaan puhkesivat he molemmat lopulta äänekkääseen nauruun: jutulla oli uutuudenviehätyksensä, ja perin naurettavaa oli, että herroista oli tullut salakuljettajia. Cecilia oli mielissään siitä, että hän ei saanut kertoa mitään tädilleen, koska hän toivoi tädin nyt niin säikähtyvän koko selkkauksesta, ettei häntä enää milloinkaan tarvitsisi saada seurakseen huvipurjehdukselle; ja mrs. Lascelles oli vain liiankin iloinen siitä, että miss Ossultonilla oli kiusaa, tämä kun oli niin monasti ja moninaisilla tavoilla häntä loukannut. Keskustelun päätyttyä olivat molemmat siis varsin tyytyväisiä ja mrs. Lascelles tunsi luonnollista uteliaisuutta päästä näkemään uutta loordi B:tä ja uutta mr. Ossultonia. Mutta he eivät olleet vielä syöneet aamiaista ja tunsivat nyt itsensä kovin nälkäisiksi, päästyään levottomuudestansa. He käskivät senvuoksi Phoeben pyytää muonamestarilta hiukan kahvia tai teetä. Tuli vastaus: "Aamiainen on katettu kajuuttaan, ja loordi B. toivoo, että naiset tulevat aterialle."
"Ei, ei", vastasi mrs. Lascelles, "sitä en voi tehdä, ennen kuin olen tullut ensin esitellyksi heille."
"Minäkään en tahdo mennä", vastasi Cecilia; "mutta kirjoitan lappusen, jotta saamme aamiaisen tänne."
Cecilia kyhäsi lyijykynällä seuraavat rivit:
"Miss Ossulton tervehtii loordi B:tä; kun naiset tuntevat itsensä kovin huonovointisiksi tämänaamuisen levottomuuden jälkeen, ovat he varmoja siitä, että arvoisa loordi suo anteeksi, jos he eivät voi tulla aamiaiselle, mutta toivovat tapaavansa arvoisan loordin päivällispöydässä, ellei jo sitä ennen kannella."
Pyyntöön tuli suosiollinen vastaus, ja muonamestari kattoi pian aamiaispöydän naisten kajuuttaan.
"No, Maddox", kysyi Cecilia, "miten tulet toimeen uuden isäntäsi kanssa?"
Muonamestari loi katseen ovea kohti, nähdäkseen oliko se suljettu, pudisti päätään ja sanoi sitten epätoivoisen näköisenä:
"Hän on antanut määräyksen paistaa metsänriistaa päivälliseksi, miss, ja kaksi kertaa on hän uhannut heittää minut mereen."
"Sinun täytyy totella häntä, Maddox, muutoin hän aivan varmaan täyttää uhkauksensa. Nämä merirosvot ovat hirvittäviä ihmisiä. Ole tarkka ja palvele häntä aivan niinkuin hän olisi isäni."
"Kyllä, kyllä, armollinen neiti, tahdon niin tehdä; mutta tulee sitä vielä meidänkin aikamme. Tämähän on aavalla merellä tapahtuvaa murtovarkautta, ja kuljen mielelläni vaikka viisikymmentä penikulmaa nähdäkseni hänen hirttämisensä."
"Muonamestari!" huusi Pickersgill kajuutasta.
"Oi, hyvä Jumala! ei kait hän ole kuullut puhettani… luuletteko hänen kuulleen, miss?"
"Seinät ovat hyvin ohuet, ja sinä puhuit äänekkäästi", sanoi mrs.
Lascelles; "riennä joka tapauksessa heti hänen luokseen."
"Hyvästi, miss; hyvästi, armollinen rouva, ellen näkisi teitä enää", sopersi Maddox vavisten pelosta, kun hän totteli kauhistavaa käskyä… jonka tarkoituksena oli pyytää hammastikkua.
Miss Ossulton ei tahtonut koskea aamiaiseen; mutta mrs. Lascellesilla ja Cecilialla oli mainio ruokahalu.
"On ikävä istua suljettuna tänne kajuuttaan", virkkoi mrs. Lascelles; "tule, Cecilia, mennään kannelle."
"Ja jätätte minut tänne!" huusi miss Ossulton.
"Onhan Phoebe täällä, täti; menemme kannelle koettaaksemme taivuttaa merirosvot viemään meidät maihin."
Mrs. Lascelles ja Cecilia panivat hatun päähänsä ja menivät ylös. Loordi B. nosti heille hattuaan ja pyysi saada kunnian tulla esitellyksi kauniille leskelle. Hän johti naiset istumaan ja alotti sitten keskustelun eri asioista, joilla samalla oli uutuuden mielenkiintoa naisille. Loordi puhui Ranskasta ja kuvasi sen satamakaupunkeja, kertoi silloin tällöin väliin hauskan kaskun, osoitti naisille eri niemet, lahdet, kaupungit ja kylät, joiden ohi nopeasti viiletettiin, ja aina oli hänellä joku pikku juttu kerrottavana kunkin yhteydessä. Ennen kuin naiset olivat olleet kahta tuntia kannella, havaitsivat he suureksi ihmeekseen olevansa ei vain huvitettuja kuulemastaan, vaan vieläpä keskustelevansakin salakuljettajakapteenin kanssa, ja useastikin olivat he ääneensä nauraneet. Mutta tuo tekoloordi oli herättänyt heissä luottamusta; he uskoivat täydelleen, että kaikki hänen selittelynsä oli totta ja että hän oli ottanut purren haltuunsa kuljettaakseen turvaan tavaransa sekä saadakseen kostaa ja kelpo tavalla nauraa. Mutta mikään näistä kolmesta rikoksesta ei ole kuolemansyntiä kauniimman sukupuolen silmissä, ja Jack oli pulska, sorea mies, jolla oli mainio käytös ja varsin miellyttävä keskustelukyky, samalla kun kapteenin ja hänen ystävänsä esiintymisessä yleensäkään ei ollut ilmennyt muuta kuin mitä suurinta kunnioittavaisuutta.
"Hyvät naiset, kun ette pelkää minua, mikä on suurempi onni kuin minulla on ollut syytä odottaa, niin olette ehkä huvitettuja näkemään, miten kovin pelkureita ovat ne, jotka syyttävät teidän sukupuoltanne arkamaisuudesta, jos sallitte, lähetän kutsumaan kokkia ja muonamestaria ja tiedustelen heiltä päivällisestämme."
"Tietäisinpä mielelläni, mitä saamme päivälliseksi", sanoi mrs.
Lascelles teennäisen vakavana; "vai mitä arvelet, Cecilia?"
Cecilia painoi nenäliinan suulleen.
"Käskekää muonamestarin ja kokin heti tulla tänne peräkannelle", huusi
Pickersgill.
Muutaman sekunnin kuluttua ilmaantuivat molemmat.
"Muonamestari!" huusi Pickersgill lujaa.
"Tässä olen, mylord", vastasi Maddox, hattu kädessä.
"Mitä viinejä olette ottanut esille päivälliseksi?"
"Samppanjaa, mylord, ja punaviiniä, mylord, ja madeiraa ja sherryä, mylord."
"Ette bourgognea, sir?"
"En, mylord; bourgognea ei ole laivassa!"
"Ei ole bourgognea, sir! Uskallatteko sanoa minulle sellaista?"
"Sieluni autuuden nimessä, mylord", huudahti Maddox ja lankesi polvilleen, "bourgognea ei ole laivassa — kysykää naisilta."
"Hyvä on, sir, saatte mennä."
"Kokki, mitä teillä on päivälliseksi?"
"Paistettua lamm… metsänriistaa, sir… mylord", vastasi kokki, valkea lakki kädessään.
"Ja mitä vielä, mies?"
"Keitettyä vasikanpäätä, mylord."
"Keitettyä vasikanpäätä! Se on käristettävä, muutoin korvennutan teidät, sir!" huusi Pickersgill äkäisellä äänellä.
"Kyllä, mylord; käristän sen."
"Ja mitä vielä, sir?"
"Maintenon-kotletteja, mylord."
"Maintenon-kotletteja! vihaan niitä… en tahdo niitä, sir. Ne on laitettava à l'ombre chinoise."
"En tiedä, mitä se merkitsee, mylord."
"Se ei liikuta minua, lurjus. Ellette saa sitä selville ennen päivällistä, niin kalojen ruoaksi joudutte… siinä kaikki; saatte mennä."
Kokki hoiperteli pois väännellen käsiään ja valkeata lakkiaan — sillä hänellä oli se vielä oikeassa kädessään — ja katosi kannen alle etukannen luukusta.
"Olen tehnyt tämän osoittaakseni teille kohteliaisuuden, jonka hyvin olette ansainneet, arvoisat naiset; olette rohkeampia kuin toinen sukupuoli."
"Muistakaa, että me olemme alkaneet luottaa teihin, kun olette antanut vakuudeksi sananne, mylord."
"Osoitatteko siis minulle sen kunnian, että luotatte minuun?"
"En niin tehnyt, ennen kuin näin teidät", vastasi mrs. Lascelles; "mutta nyt olen vakuutettu siitä, että te pidätte lupauksenne."
"Te tosiaan rohkaisette minua, arvoisa rouva, edelleen noudattamaan oikeutta", sanoi Pickersgill kumartaen; "sillä olisinpa kovin pahoillani, ellette voisi hyväksyä tekojani, ja vielä enemmän pahoillani, jos osoittautuisi, etten ole luottamuksenne arvoinen."
Kuten lukija huomaa, on kaikki toistaiseksi menemässä erinomaisen hyvin.
VI LUKU.
Huvipursi salakuljettaja-aluksena.
Cecilia palasi kajuuttaan katsomaan, oliko hänen tätinsä jo käynyt rauhallisemmaksi; mutta mrs. Lascelles jäi kannelle. Hän oli kovin mieltynyt mr. Pickersgilliin, ja he jatkoivat keskusteluaan. Pickersgill ryhtyi puolustamaan käytöstään loordi B:tä kohtaan, eikä mrs. Lascelles voinut muuta kuin myöntää, että häntä oli ärsytetty menettelyynsä. Jonkun aikaa haasteltua viittasi hän Pickersgillin ammattiin ja siihen, miten paljon ylempänä tuollaista lainvastaista tointa mr. Pickersgill näytti olevan.
"Ehkä ette usko minua, arvoisa rouva", vastasi Pickersgill, "jos sanon teille, että minulla on yhtä hyvä oikeus käyttää aateliskilpeä kuin loordi B:llä itsellään, ja että en esiinny todellisella nimelläni. Salakuljetus ei missään tapauksessa ole rikosta; ja minä pidän tätä villiä elämää, jota miehineni vietän, tavattoman paljon parempana kuin olla yli olkain katseltuna seuraelämässä senvuoksi että olen köyhä. Köyhyys on kaikkein suurin rikos meidän maassamme. Voin, jos minulla on onni mukanani, kerran taas ottaa entisen nimeni. Silloin te ehkä jälleen kohtaatte minut ja voitte silloin, jos tahdotte, paljastaa minut."
"Sitä en arvatenkaan tekisi", vastasi leski; "mutta sittenkin minua pahoittaa, kun näen henkilön, joka ilmeisesti on aiottu parempaan, toimivan niin häpeällisellä alalla."
"Tuskinpa tiedän, arvoisa rouva, mikä on ja mikä ei ole häpeällistä tässä sovinnaisuuksien maailmassa. Ei pidetä häpeällisenä kumarrella jonkun hovin paheita tai nauttia eläkettä, joka on kiskottu kansan ahkeruuden kustannuksella ja annettu palkaksi halpamielisestä orjailusta. Ei pidetä alhaisena kymmenysten anastamista, jotka on aiottu jumalanpalveluksen edistämiseksi, ja niiden tuhlaamista kylpypaikoilla tai muualla huveja tavoitellessa sen sijaan että harrastettaisiin hyvää. Ei pidetä kehnona kerran toisensa perään ottaa asianajopalkkioita vääryyden puoltamisessa ja viattomuuden ahdistamisessa, totuuden vääristelyssä ja paholaisen avittamisessa. Pörssin uhkapeliä ei katsota alentavaksi, tai valitsijain rehellisyyden turmelemista lahjuksilla, mistä ei ole uhkanakaan sen suurempaa rangaistusta kuin siitä, mihin minä olen syyllinen. Kaikkea tätä ja paljoa muutakaan ei pidetä huonona; ja kuitenkin kaikissa noissakin tapauksissa on yhteiskunnan siveellisiä siteitä höllennetty, sen sijaan että minun alallani ei toimiteta toisille syyllisyyttä…"
"Mutta se on kuitenkin rikosta", keskeytti mrs. Lascelles.
"Se on tullilakien rikkomista, ei muuta. Huomatkaa, rouva hyvä, hallitus yllyttää salakuljetusta, kun on kysymyksessä kotimaisten tuotteiden vieminen mannermaalle, samalla kun se ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin ehkäistäkseen tavarain salaisen tuonnin omaan maahan. Voiko nyt, hyvä rouva, se olla rikosta laivan keulan ollessa suunnattuna pohjoiseen, mikä ei ole rikosta, kun laiva kulkee vastakkaiseen suuntaan?"
"Ammattia painaa kuitenkin eräänlainen häpeätahra, se täytynee teidän myöntää."
"Sen tunnustan, arvoisa rouva; ja niin pian kuin vaan voin, luovun koko ammatista. Vanki ei koskaan hartaammin ikävöi vapautusta kahleistaan; mutta en voi jättää tointani, ennen kuin näen olevani siinä asemassa, että minua eivät enää voi ylenkatseellisesti kohdella ne, joitten seurassa olen oikeutettu liikkumaan."
Tällä hetkellä näyttäytyi muonamestari keulapuolella ja viittaili mrs.
Lascellesille, joka pyysi anteeksi ja meni hänen luokseen.
"Jumalan tähden, arvoisa rouva", sanoi Maddox, "kun hän näyttää olevan ystävällinen teille, niin olkaa hyvä ja koettakaa saada selville, miten ne kotletit on laitettava. Kokki repii epätoivoissaan hiukset päästään, emmekä saa koskaan päivällistä; ja niin saan minä kantaa vastuun kaikesta ja minut… heitetään yli laidan."
Mrs. Lascelles pyysi Maddox-parkaa odottamaan hetkisen, kunnes hän saisi tarpeelliset tiedot. Hän tulikin tuotapikaa takaisin miehen luo.
"Nyt olen saanut asian selville. Kotletit on ensin keitettävä etikassa, sitte paistettava munataikinassa ja tarjottava anshoviskastikkeen ja malagarusinain kera."
"Ensin paistettava etikassa, sitte keitettävä munataikinassa ja tarjottava mantelien ja rusinoitten kera!"
"Ei — ei!" Mrs. Lascelles toisti ohjeet pelokkaalle muonamestarille ja palasi sitten peräkannelle, jatkaen Pickersgillin kanssa keskustelua, johon nyt myöskin Corbett ensi kertaa otti osaa. Corbettilla oli kyllin älyä käsittääkseen, että kuta vähemmän hän esiintyi ennen kuin hänen esimiehensä oli päässyt hyviin väleihin naisten kanssa, sitä suotuisammaksi koitui tulos.
Sillävälin oli Cecilia mennyt alas tätinsä luo, joka yhä valitteli ja voivotteli. Nuori neiti koetti kaikin tavoin lohduttaa häntä ja saattaa hänet vakuutetuksi siitä, että jos olisivat kohteliaita ja tottelevaisia, niin heillä ei olisi mitään pelättävänä.
"Kohteliaita ja tottelevaisia, tosiaan", huusi miss Ossulton, "miestä kohtaan, joka on salakuljettaja ja merirosvo! Minä, loordi B:n sisar! Ei milloinkaan! Sen heittiön röyhkeyttä!"
"Se on kaikki totta, täti; mutta muistakaa, että meidän täytyy mukautua olosuhteisiin. Nämä miehet vaativat ehdottomasti, että syömme päivällistä heidän kanssaan, ja siihen on meidän suostuminen, muutoin emme saa päivällistä."
"Minäkö istuisin samaan pöytään merirosvon kanssa! En milloinkaan! En tahdo päivällistä — tahdon nähdä nälkää — tahdon kuolla!"
"Mutta, rakas täti, muuta mahdollisuutta ei ole päästä vapaaksi; ja ellette suostu, niin mrs. Lascelles luulee, että teillä tosiaan on halu jäädä näiden merirosvojen pariin."
"Mrs. Lascelles arvostelee muita itsensä mukaan."
"Kapteeni on kieltämättä varsin kohtelias ja kaunis mies. Hän näyttää valepuvussaan aatelismieheltä. Miten kummallista olisikaan, jos tämä kaikki, täti hyvä, olisi pelkkää pilaa!"
"Pilaa, lapseni?" vastasi miss Ossulton, kohottautuen istualleen sohvassa.
Cecilia huomasi osanneensa naulan kantaan, kuten sanotaan; ja hän esitti montakin syytä käsitykselleen, että kaikki oli vain peloittamiseksi keksittyä pilaa ja että ylhäällä oleva herrasmies oli joku arvossapidetty kansalainen. Niinpä täti alkoi kuulla järjen ääntä ja vihdoin suostui tulemaan mukaan päivällispöytään. Mrs. Lascelles tuli nyt alas, ja kun päivällinen ilmoitettiin valmiiksi, menivät he kaikki aluksen suureen kajuuttaan, missä tapasivat Pickersgillin ja Corbettin odottamassa heidän tuloaan.
Miss Ossulton ei uskaltanut katsoa heihin, ennen kuin hän kuuli Pickersgillin sanovan mrs. Lascellesille: "Ehkä, arvoisa rouva, olette niin ystävällinen ja esittelette minut tälle arvoisalle naiselle, jota minulla ei aikaisemmin ole ollut kunnia nähdä?"
"Mielelläni, mylord", vastasi mrs. Lascelles. "Miss Ossulton, tämän nuoren naisen täti."
Mrs. Lascelles oli tahallaan esittämättä vastavuoroon "loordia", pitääkseen vanhaa neitoa ymmällä.
"Katson mitä suurimmaksi kunniaksi saada olla miss Ossultonin seurassa", sanoi Pickersgill. "Arvoisat naiset, olemme odottaneet vain teitä, istuaksemme pöytään. Mr. Ossulton, asettukaahan pöydän päähän ja tarjotkaa lientä."
Miss Ossulton hämmästyi; hän loi katseensa salakuljettajiin ja näki kaksi hyvinpuettua herrasmiestä, joista toinen ilmeisesti oli loordi ja toisella sama sukunimi kuin hänellä itsellään.
"Tämän täytyy kaiken olla pilaa", ajatteli hän, ja kävi varsin rauhallisena nauttimaan lientä.
Päivällinen meni miellyttävästi; Pickersgill oli herttainen, Corbett leikkisä, ja miss Ossulton tointui siinä määrin, että joi lasin viiniä loordin kanssa ja kysyi Corbettilta, mitä heidän sukunsa haaraa tämä oli.
"Arvatenkin irlantilaista haaraa?" lausui mrs. Lascelles, ennättäen avuksi.
"Aivan niin, arvoisa rouva", vastasi Corbett.
"Oletteko milloinkaan olleet Torquayssa, arvoisat naiset?" kysyi
Pickersgill.
"Emme, mylord", vastasi mrs. Lascelles.
"Laskemme siellä ankkurin tunnin kuluttua ja viivymme sitte luultavasti huomisaamuun asti. Muonamestari, tuokaa kahvi sisään. Sanokaa kokille, että nämä kotletit olivat mainion hyvin laitettuja."
Naiset vetäytyivät takaisin kajuuttaansa. Miss Ossulton oli nyt vakuutettu siitä, että kaikki oli pelkkää kujetta; "mutta", sanoi hän, "olen sanova loordi B:lle mielipiteeni tämänlaatuisesta pilasta, kun hän tulee takaisin. Mikä tämän loordin nimi on?"
"Hän ei ole tahtonut ilmaista sitä meille", vastasi mrs. Lascelles.
"Pila on kuitenkin mennyt liian pitkälle", jatkoi miss Ossulton; "Cecilia, me menemme maihin Torquayssa ja odotamme, kunnes loordi B. palaa veneellä. En pidä tämänlaatuisesta leikistä; leskille ja rahvaalle voi sellainen sopia."
Mutta mrs. Lascelles ei ollut hyvillään nähdessään miss Ossultonin olevan taas noin huolettomana. Hänellä oli hiukan kaunaa tätä vastaan, ja hän halusi saada kostaa. Naiset voivat mennä varsin pitkälle saavuttaakseen tällaisen päämäärän. Miten pitkälle mrs. Lascelles olisi saattanut mennä, sitä en ole mies sanomaan; mutta varmaa on, että miss Ossultonin viimeksi virkkama salaviittaus suuresti vahvisti hänen päätöstään. Hän pani hatun päähänsä ja meni kannelle; siellä hän ilmoitti heti kapteenille, että tämä ei voisi tuottaa hänelle ja Cecilialle suurempaa mielihyvää kuin peloittamalla miss Ossultonin, joka nyt arvellen kaiken olevankin pelkkää pilaa oli taas kokonaan saanut takaisin rohkeutensa. Hän mainitsi miss Ossultonin ylpeydestä ja häijyydestä ja sanoi toivovansa, että vanha neiti saisi terveellisen opetuksen. Päästäkseen kostamaan unohti mrs. Lascelles siten itsensä siinä määrin, että teki vastavuoroon salakuljettajasta uskottunsa.
"Mrs. Lascelles, saan tilaisuuden täyttää teidän toivomuksenne, ja samalla pääsen saamaan hupia tehtävieni täyttämisessä."
Heidän keskusteltuaan lyhyen aikaa laski kutteri ankkurinsa Torquayn satamaan. Auringonlaskuun oli vielä noin kaksi tuntia. Heti kun purjeet oli koottu, tuli purteen pari kaupungissa asuvaa herrasmiestä tervehtimään loordi B:tä, ja kun Pickersgill oli kuullut Cecilialta, että hänen isällään ei ollut ketään henkilökohtaisia tuttavia kaupungissa, otti hän itse vastaan vieraat. Hän kutsui heidät kajuuttaan, käski tuoda viiniä ja kehoitti heitä lähettämään pois veneensä, kun huvipurren vene juuri oli lähtemässä maihin. Salakuljettajat pitivät tarkan huolen siitä, että muonamestari, kokki ja kamarineito eivät päässeet mihinkään yhteyteen vieraitten kanssa; heitä vartioittiin Corbettin johdolla kutakin erikseen. Herrat olivat laivassa puolisen tuntia, millä aikaa Corbett ja salakuljettajat olivat kajuutassa täyttäneet matkalaukut pitseillä ja toimittaneet ne veneeseen. Corbett vei vieraat maihin samalla veneellä ja lähti sitten hotelliin, seuranaan salakuljettajat, jotka kantoivat matkalaukkuja, kenenkään millään tavoin epäilemättä tai häiritsemättä heitä. Tultuaan hotelliin hän heti tilasi kyytihevoset ja lähti naapurikaupunkiin, missä oli liiketuttavia; ja niin oli suurin osa tavaroista saatettu turvaan. Corbett tuli sitten yöllä takaisin, tuoden mukanaan miehiä, ottaakseen vastaan jäljellä olevat tavarat; ja salakuljettajat veivät maihin silkit, teet ja muut tuotteet saman hyvän onnen suosiessa yritystä. Kaikki oli siirretty maihin huvipurresta paitsi eräs osa pitsejä, joka ei ollut mahtunut matkalaukkuihin. Pickersgill olisi kuitenkin helposti voinut lähettää nekin maihin; mutta tehdäkseen mieliksi mrs. Lascellesille, järjesti hän asian toisella tavalla.
Seuraavana aamuna, noin tuntia jälkeen aamiaisen, riensi mrs. Lascelles naisten kajuuttaan teeskennellen mitä suurinta tyrmistystä ja vaipui sohvaan ikäänkuin pyörtymäisillään.
"Taivaan jumalat! Mikä on hätänä?" huudahti Cecilia, joka hyvin tiesi mitä oli tulemassa.
"Voi, sitä heittiötä! Minkälaisia ehdotuksia hän onkaan tehnyt!"
"Ehdotuksia! Mitä ehdotuksia? Mitä! Loordiko?" huusi miss Ossulton.
"Voi, hän ei ole mikään loordi! Hän on lurjus ja salakuljettaja! Ja hän vaatii, että me molemmat täyttäisimme taskumme pitseillä ja seuraisimme häntä maihin."
"Herra armahtakoon minua! Sitten ei tämä kaikki lopultakaan ole pilaa; ja minä olen syönyt yhdessä salakuljettajat kanssa!"
"Syönyt yhdessä, miss! — Ellei olisikaan sen pahemmasta kysymys, — mutta nyt on meidän sallittava hänen taluttaa meitä hotelliin. Oi, rakas Cecilia, minun on käsketty mennä kannelle; voi, tule mukaan!"
Miss Ossulton vääntelehti sohvalla ja soitti Phoebea tulemaan; hän oli mitä suurimman levottomuuden vallassa.
Ovelle koputettiin.
"Sisään", sanoi miss Ossulton luullen, että oven takana oli Phoebe; mutta sieltä tulikin Pickersgill.
"Mitä tahdotte, sir? Menkää ulos, sir! Menkää heti ulos, muuten kirkaisen!"
"Kirkaiseminen ei auta mitään, armollinen neiti; muistakaa, että kaikki laivamiehet ovat palveluksessani. Olkaa niin hyvä ja kuulkaa minua, miss Ossulton. Olen, kuten tiedätte, salakuljettaja; ja minun täytyy lähettää nämä pitsit maihin. Te tehnette minulle sen palveluksen, että pistätte ne taskuunne tai muuten vaatteisiinne ja laittaudutte valmiiksi lähtemään maihin kanssani. Heti kun olemme saapuneet hotelliin, annatte pitsit minulle, ja minä saatan teidät taasen tänne. Te ette ole ensimäinen nainen, joka toimittaa maihin salakuljetustavaraa vaatteissaan."
"Minä, sir, minäkö menisin maihin sellaisella asialla? Ei, sir — en koskaan! Mitä sanoisivat ihmiset sellaisesta? — Jalosyntyinen miss Ossulton kulkemassa salakuljettajain seurassa! Ei, sir, — en koskaan!"
"Kyllä, neiti hyvä, ja käyden käsi kädessä salakuljettajan kanssa: minä johdan teitä toisesta käsikynkästä ja mrs. Lascelles toisesta; ja neuvon teitä pysymään aivan rauhallisena, sillä ensinnäkin juuri te toimitte salakuljettajana eikä kukaan muu, kun tavarat löydetään juuri teiltä, ja silloin teidät pistetään ehdottomasti vankilaan, — huomatessamme nimittäin vähimmänkin vastustelun merkin me juoksemme ilmiantamaan teidät. Ja toisekseen teidän veljentyttärenne jää laivalle vakuudeksi siitä, että te käyttäydytte moitteettomasti — ja jos te ollenkaan välitätte hänen vapaudestaan, niin myönnytte heti."
Pickersgill lähti kajuutasta, ja hetkisen kuluttua astuivat sisään Cecilia ja mrs Lascelles kumpikin kovin hätääntyneen näköisenä. He olivat saaneet tietää kaiken, ja mrs. Lascelles selitti, että hän puolestaan, mieluummin kuin jättäisi Cecilia-raukkansa tuollaisten ihmisten armoille, oli päättänyt alistua salakuljettajain vaatimuksiin. Cecilia myöskin pyysi niin hartaasti, että miss Ossulton, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta tästä viekkaudesta, lopulta myöntyi, itkettyään poskensa turvoksiin.
Kun kaikki oli valmiina, jätti Cecilia kajuutan; Pickersgill tuli alas ja saattoi kannelle molemmat naiset, jotka eivät olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään sen jälkeen kun Cecilia oli lähtenyt. Vene oli valmiina laivan vierellä, — he astuivat siihen, ja niin soudettiin maihin. Kaikki onnistui salakuljettajan tyydytykseksi. Miss Ossulton, ollen suunniltaan pelosta, turvautui Pickersgillin käsikynkkään, ja mrs. Lascellesin kävellessä vierellä he menivät hotelliin neljän laivamiehen seuraamina. Heti kun heille oli osoitettu muuan huone, kysyi Corbett, joka jo oli maissa, loordi B:tä ja liittyi heidän seuraansa. Naiset vetäytyivät toiseen huoneeseen ja vapauttivat itsensä salakuljetustavaroista, ja kun sitten oli nautittu hiukan voileipää ja viiniä ja odotettu noin tunti, palattiin laivaan. Mrs. Lascelles riemuitsi; ja hän palkitsi uutta liittolaistaan — salakuljettajaa — mitä suloisimmalla hymyllä. Etujen yhteisyys saa usein aikaan merkillisiä ystävyyssuhteita.