KOLME MATKAA AFRIKASSA

Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan sisäosissa

Kirj.

F. H. B. LAGUS

Kansanvalistus-seuran toimituksia 68.

Kansanvalistus-seura, Helsinki, 1889
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino.

SISÄLLYS:

  1. Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan.
     Kapina Espanjassa.
  2. Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.
  3. Matkan alku rantamaalta Ugogoon.
  4. Matka Ugogosta Unianjembehen.
  5. Matka Unianjembestä Ujijiin.
  6. Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.
  7. Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.
  8. Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten
     sota ashanteja vastaan.
  9.
 10.

Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan sisäosissa.

Uteliaisuus, jota yksityisten ihmisten elämän-oloissa ja heitä koskevissa asioissa niin usein moititaan, voi kuitenkin toisinaan esiintyä kehuttavanakin ominaisuutena, kun se saattaa ihmistä tutkimaan ennen tuntemattomia asioita ja siten joutuu alkuperäiseksi syyksi moneen yleishyödylliseen keksintöön. Niinpä esim. kummallisten ja ennen selittämättömien luonnonilmiöiden tutkiminen ja selittäminen on monta kertaa saanut alkunsa vain uteliaisuuden tyydyttämisestä; samoin on moni muukin ihmiskunnan parasta edistänyt keksintö ollut suureksi osaksi seuraus siitä vain, että ihmiset ovat koettaneet tyydyttää sitä tiedonhaluansa, jota uteliaisuudeksi sanotaan. Tällainen tiedonhalu useimmiten kiihtyy, jos jostakin tuntemattomasta asiasta on levinnyt hämäriä salaperäisiä tietoja, sillä sellaiset ovat omansa ihmisen mielikuvituksessa herättämään yhä uusia arveluja, joiden mahdollisuudesta hän tahtoo päästä selville. Epävarmuus hänen tiedoissaan tuntuu viimein niin kiusalliselta, että hän päättää ryhtyä asiasta hankkimaan selkoa — ja usein seuraa siitä uusien asioiden ilmisaanti.

Hämärästä muinaisuudesta saakka ovat historian alalla tunnetut kansakunnat tehneet tutkimusmatkoja heille tuntemattomiin maihin, jolloin vaikuttimena heidän toimillensa on ollut milloin rikkauksien etsiminen kaupan ja valloituksien kautta, milloin taas heidän omien alueittensa suojeleminen rasittavilta raakalais-naapureilta. Missä maan luonto sen on sallinut, siellä ovat he tunkeutuneet niin pitkälle kuin ikänä ovat voineet, mutta moniain paikoin on luonto asettanut voittamattomia esteitä heidän tiellensä ja sellaisissapa maissa onkin tutkimukset rajoittuneet usein hyvinkin ahtaille aloille. Niinpä on esim. Afrika vasta viime aikoina alkanut tulla europalaisille tarkemmin tunnetuksi, sillä sen pohjois-osassa oleva suunnattoman laaja erämaa Sahara on saanut monen uljaan tutkijan peräytymään, koska siellä kuljeksivaiset villit asukkaat ovat keskeyttäneet tahi lopettaneet useamman miehen aljetut tutkimukset ja hävittäneet nekin vähät tulokset, jotka olisivat voineet hänen seuraajilleen olla johtona ja apuna.

Vasta tällä vuosisadalla on ruvettu entistä suuremmalla innolla tutkimaan Afrikan sisämaita, joihin pääsy on ollut varsin vaikea, koska ei, niinkuin Europaan, mitään syvälle sisämaahan ulottuvaa lahtea ole kulkua helpottamassa ja koska suuremmat virrat tässä maanosassa ankarain vesiputousten kautta tekevät laivankulun ylen vaikeaksi, jopa monessa kohdin mahdottomaksikin. Mutta maantieteen tutkijain sitkeys taistelussa luonnon voimia ja esteitä vastaan on saanut usein voiton ja niinpä on saatu tietoja näistäkin sivistyneelle ihmiskunnalle ennen tuntemattomista seuduista, joista tässä kirjasessa lukijoille nyt tarjotaan lyhykäisiä kuvaelmia.

Paitse niitä esteitä, joita Afrikan mantereen ulkomuoto sekä sen suuret erämaat, Sahara pohjoisessa ja Kalahari etelässä, ja vielä sen villit viholliset asukkaat tekevät europalaiselle tutkijalle, on ilmanalakin saattanut lukemattomia enropalaisia tuonen majoille; sillä joka tottumattomana niihin varokeinoihin, joita Afrikan kuumat seudut vaativat viileässä ilmanalassa syntyneeltä ja kasvaneelta matkustelee tässä maanosassa, hän tuskin milloinkaan voi välttää ankaroita tauteja, jotka hänen elämästänsä pian tekevät lopun, jollei tautia tarkimmalla huolella vastusteta. Niistä monista matkustajoista, jotka varustettuina nykyajan parhaimmilla apukeinoilla ovat tehneet pitempiä tutkimusretkiä Afrikan sisämaihin, on suurin osa palannut terveys huonontuneena ja voimat uupuneina, jos he ovat ollenkaan päässeet kotiinsa. Tällaisten matkustajain luku on jo noussut sangen suureksi ja viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana onkin Afrikan sisämaista saatu melkein enemmän tietoja kuin kaikkien sitä ennen kuluneiden vuosituhansien kuluessa. Kansanvalistus-seura on kirjasessa "Taavetti Livingstone", joka ilmestyi v. 1881, antanut lyhykäisen kertomuksen siitä miehestä, joka tähän saakka on verrattomasti enimmän levittänyt tietoja tästä ennen tuntemattomasta maanosasta. Livingstonen matkat olivat sekä niitä varten käytetyn ajan, että tutkittujen seutujenkin puolesta pitemmät kuin kenenkään muun Afrikan tutkijan, mutta valitettavasti teki kuolema liian aikaisen lopun hänenkin elämästään, ennenkuin hän oli ennättänyt tieteellisesti järjestää tärkeät ja huolellisesti tehdyt muistiinpanonsa viimeiseltä matkaltansa, jonka tarkoituksena oli saada selko tuon vuosituhansia salaperäisenä pysyneen Niilivirran alkulähteistä. Maantiede kärsi suuren tappion, kun tohtori Livingstone kuoli, sillä vaikka hänen muistiinpanonsa saatiinkin hänen uskollisten neekeripalvelijainsa toimesta pelastetuiksi, niin olisi hän itse aivan varmaan voinut lisätä näihin lyhykäisiin tietoihin arvaamattoman paljon selityksiä ja täydentäviä kuvauksia niiden maiden kansoista ja luonnosta, joita hän oli tutkinut.

Mutta Livingstonen aate ei hänen kuollessaan jäänyt unhotuksiin. Hänen työtänsä jatkamaan olivat monet valmiit; vaan pitkäin tutkimusmatkain kustantamiseen tarvitaan paitse rohkeata tutkijaa myöskin paljon varoja. Harvat maantieteelliset tutkijat ovat omilla varoillaan voineet suorittaa matkojensa kustannuksia. Useimmat ovat kulkeneet maantieteellisten ja muiden tiedeseurojen tai valtioiden sitä varten myöntämillä varoilla. Huomattavimman sijan kaikkien tätä nykyä elävien tutkijain joukossa on saanut Henry Morton Stanley, jonka nuoruuden vaiheita sekä ensimmäisiä matkustuksia Afrikassa, ennenkuin hän lähti suurelle tutkiimisretkellensä vv. 1877-79 neekerien maanosan lävitse, tahdomme tässä lyhykäisesti kertoa lukijalle.

1. Luku.

Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan. Kapina
Espanjassa.

Henry Morton Stanley syntyi v. 1840 Denbighin kaupungissa Walesin maakunnassa Englannissa. Hänen alkuperäinen nimensä on John Rowlands, ja hänen vanhempansa olivat niin köyhiä, että heidän täytyi puutteen vuoksi jättää tämä lapsensa kahden vuoden vanhana köyhäinhuoneeseen S:t Asaph'issa siellä kasvatettavaksi ja elätettäväksi. Poika oli täällä kymmenen vuotta ja sai niin hyvän kasvatuksen, että hän sieltä päästyänsä sai pienten lasten opettajan toimen Moldin kaupungissa muutaman peninkulman päässä syntymäseudustaan. Lasten opettaminen nähtävästi ei liene miellyttänyt nuorukaista, koska hän 15-vuotiaana lähti meripoikana Amerikaan lähtevällä laivalla purjehtimaan. Kun hän oli tullut New-Orleansiin, otti eräs Stanley-niminen kauppias hänet perheesensä tehden hänet otto-pojakseen, ja silloin nuori John Rowlands otti kasvatus-isänsä nimenkin. Mutta tämä kasvatusisä kuoli v. 1861 jättämättä jälkeensä mitään perintöä ottopojalleen, ja silloin nuori Stanley rupesi sotilaaksi etelä-valtioiden armeijaan orjain vapautussodassa, joka alkoi kohta sen jälkeen. Hän joutui kuitenkin pian vangiksi ja vapaaehtoisesti hän silloin meni pohjois-valtioiden puolelle, jossa hän pääsi vänrikiksi panssarilaivalla "Ticonderoga". Kun sota sitte loppui vuonna 1865, päätti Stanley ruveta sanomalehden kirjeenvaihtajaksi ja tässäpä toimessa hän saavutti mainetta. Hän matkusteli Turkissa ja Vähässä Aasiassa sekä tuli käymään syntymäseudullaan Walesissa ja köyhäinkasvatuslaitoksessa, jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän palasi jo v. 1867 takaisin Amerikaan, mutta heti sen jälkeen lähetti hänet sanomalehti New-York Herald kirjeenvaihtajana englantilaisen sotajoukon mukaan, joka lähti Abyssiniaan rankaisemaan sen maan hirmuhaltijaa Teodoria siitä, että hän oli syyttömästi vanginnut useita europalaisia, enimmästä päästä Englannin alamaisia, sekä kiusannut heitä vankeudessa. Kun hän ei suostunut hyvällä laskemaan vankeja vapaiksi, ei voitu sotaa välttää. Englannista ja Intiasta tuotiin sotaväkeä ja Annesley-lahdessa nousi sotajoukko maalle, varustettuna monellaisilla tarpeilla, joiden seassa oli tuhansia muulia ja suuri joukko elefantteja. Koko sotajoukossa oli 12,000 miestä, joista 2,000 jätettiin satamaa Zoullaa vartioimaan, 2,000 asetettiin Autalo-nimiseen paikkaan leiriin Zoullan ja Abyssinian pääkaupungin Magdalan keskivälillä, 2,000 sai toimekseen ylläpitää liikettä ja yhteyttä rantamaan ja eteenpäin marssivan sotajoukon välillä, johon kuului 6,000 miestä. Lukemattomia hankaluuksia sai tämä sotajoukko kärsiä marssiessaan sisämaahan, sillä tie oli huono ja nousi ja laski alinomaa niin tavattoman jyrkkiä mäkiä ylös ja alas, että väestö ja eläimet olivat uupua. Erittäinkin kärsivät elefantit ja aaseja kuoli sadottain. Ylimmäinen johtaja tässä sodassa oli lordi Robert Napier, sama mies, joka johti englantilaisten laivastoa Krimin sodan aikana Itämerellä ja Pohjanlahdella, ja jonka alapäällikkö Plumridge poltatti Oulun tervahovin. Matka Zoullasta Magdalaan on noin 65 Suomen peninkulmaa. Marraskuussa 1867 astuivat ensimmäiset joukot maalle englantilaisista sotalaivoista Zoullassa.

Sotaretken alussa oli lordi Napier antanut julistaa kaikille asukkaille, hengellisille veljeskunnille, päälliköille ja maaherroille Abyssiniassa seuraavan julistuksen:

'Teille on tunnettu, että Abyssinian kuningas Teodor pitää vankeudessa englantilaisen konsulin Cameronin, Brittitäisen lähettilään Nassamin ja monta muuta, siten rikkoen kaikkien sivistyneiden kansojen lakeja vastaan. Kaikki ystävälliset muistutukset, että he laskettaisiin vapaiksi, ovat rauenneet tyhjään, jonka tähden minun hallitsijani on käskenyt viedä sotajoukon maahan, heitä pelastamaan. Kaikki, jotka osoittavat ystävyyttä vankeja kohtaan tahi auttavat heidän vapauttamistaan, saavat hyvän palkinnon; mutta ne, jotka heitä loukkaavat, rangaistaan ankarasti, jahka englantilainen armeija marssii teidän maanne kautta. Muistakaa, abyssiniläiset, ettei Englannin kuningattarella ole mitään vihamielisiä tunteita teitä kohtaan, eikä mitään tuumia teidän vapauttanne ja maatanne vastaan. Teidän uskonnolliset laitoksenne, omat personanne ja omaisuutenne suojellaan huolellisesti. Kaikki mitä minun sotilaani tarvitsevat, maksetaan teille. Ei ketään rauhallisia asukkaita hätyytetä. Ainoa tarkoitus minkä vuoksi englantilainen sotajoukko on lähetetty Abyssiniaan, on Hänen Majesteetinsa palvelijoiden ja muiden pelastaminen, jotka vääryydellä pidetään vankeudessa, ja heti kun tämä tarkoitus on saavutettu, viedään sotajoukko takaisin.

Aikomus ei ole ijäksi päiväksi anastaa mitään osaa Abyssinian alueesta eikä sekaantua maan hallitukseen.

R. Napier'.

Tästä selvästi kirjoitetusta ja kohtuullisesta julistuksesta annettiin kopia Abyssinian pohjoisimman maakunnan maaherralle, Dajatshmatsh Kusfaille, Tigren ruhtinaalle, joka halusi saada tavata julistuksen kirjoittajan, koska tämän täytyi kulkea hänen maansa kautta päästäkseen Magdalaan. Hän lähetti siis sanansaattajan englantilaisten ylipäällikön luo, tekemään sopimusta yhteentulosta, ja huomautti, että heille oli molemmille viisainta olla ystäviä. Kirje, jonka ruhtinas lähetti, oli näin kuuluva:

'Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Etiopian päällikköjen päämiehen Dajatshmatsh Kusfain lähettämä kirje englantilaisten sotilaiden päällikölle.

Kuinka te voitte?

Varsin hyvin.

Kristuksen armosta olen minä jälleen saanut esi-isien Mikaelin, Welda Selassen ja Sabagadin valta-istuimen. Vanhastaan olemme ystäviä konsuli Saltista alkaen Plowdeniin asti. Minä odotin saavani teiltä kirjeen; mutta koska se on myöhästynyt, niin minä lähetän itse teille kirjeen. Minä en tiedä mitä varten te olette tullut tänne; jos minä sen tietäisin, niin se minua ilahuttaisi. Me olemme hyviä ystäviä. Minä lähetän tämän mukaan Atu Waikun pojan Murojan, joka tuntee minun kieleni ja teidän kielenne. Minä lähetän sydämeni (ajatukset) ja te lähetätte sydämenne (ajatukset). Vuonna 1860 Kristuksen jälkeen Johannes Evankelistan ajanlaskun mukaan [Abyssiniläisten ajanlasku on siis 8 vuotta myöhempi kuin europalaisten], Hadarkuukauden 18 päivänä kirjoitettu keskiviikkona.

Dajatshmatsh Kusfai'

(Etiopian päällikön suuri sinetti).

Joitakuita päiviä sen jälkeen tulivat ruhtinas Kusfai ja lordi Napier yhteen, kumpikin niin komealla seurueella kuin taisi; ystävyyden liitto tehtiin syleilemällä toisiaan ja kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osoitettiin molemmin puolin. Lahjaksi antoi lordi Napier kaksipiippuisen kauniin rihlapyssyn, muutamia böömiläisiä lasiastioita ja oivallisen arapilaisen oriin, jotka kaikki suurimmalla kiitollisuudella vastaanotettiin. Ruhtinas lupasi englantilaisille esteettömän kulun maansa kautta, toivotti heille onnea tuota kelvotonta Teodoria vastaan ja lupasi vielä pitää huolta ruokavarojen hankkimisesta, kohtuullista maksua vastaan. Hän pyysi myös sotaväen apua, sittekun Teodor oli kukistettu, mutta kun lordi Napier sellaista ei voinut luvata, koska Englannin kuningattaren käsky oli vain pelastaa vangit sekaantumatta mitenkään maan sisällisiin asioihin, niin oli Kusfai siihen tyytyväinen, vakuutettuna siitä ettei hänen vihamiehensäkään saisi mitään kannatusta. Vastalahjaksi antoi ruhtinas lordille hartioiltansa oman leijonannahkaisen kauluksensa, keihäänsä ja kilpensä. Kilpi oli erittäin kauniisti tehty, oikein mestariteos laatuansa. Paksusta kullasta oli siinä koristeita ja reunoissa oli kultaisia ja hopeaisia filigrammi-koristuksia. Keskellä riippui leijonan harjasta tehty tupsu.

Tigren ruhtinaasta Kusfaista sanoo Stanley, että hän oli rehellinen liittolainen ja suora mies, jommoisena hän pysyi kerran annettuaan sanansa. Hän teki mitä ruhtinas ikinä taisi tehdä. Aina puuhasi hän innokkaasti ja uutteruudella auttaakseen englantilaisen ylipäällikön aikeita, ko'oten ruokavaroja ja vetoeläimiä, eikä häntä voitu ollenkaan syyttää huolimattomuudesta. Hänelle olivat englantilaiset erinomaisen suuressa kiitollisuuden velassa. Sotaretken lopulla hän tuli sanomaan jäähyväisensä brittiläiselle sotajoukolle. Hän toivotti, niin kohteliailla sanoilla kuin Abyssinian kielellä suinkin voidaan lausua, lordi Napierille "kaikkea autuutta, jota paratiisi voi tarjota, kansalaisten yleisen suosion, korkeimmat kunnianosoitukset, monta vaimoa ja lasta, monta ikävuotta ja suloisen sijan patriarkkain Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin oikealla kädellä".

Palkitakseen hänen uskollisuuttaan lahjoitti lordi Napier hänelle, sitte kun sotaretki oli päättynyt, 1,500 suusta ladattavaa kivääriä, 400,000 kiväärinpatruunaa ja kuusi tykkiä ampumavaroineen, joka lahja oli erinomaisen arvokas sellaisessa tilassa olevalle henkilölle kuin ruhtinas Kusfai, sillä nyt hän kykeni helposti masentamaan vastustajansa egyptiläiset, jotka sitä ennen olivat hirveästi ryöstäneet hänen maatansa.

Tie ylämaahan kulki kapeiden rotkojen kautta usein jyrkkien kuilujen partailla, jossa oli toisella puolella pilviä tapailevia vuoriseiniä, toisella monta tuhatta jalkaa syvät rotkot.

Seuraten Takazze-virran vartta joutui englantilainen sotajoukko kerran erääseen pohjukkaan, missä virta teki jyrkän mutkan melkein takaisin päin menevään suuntaan. Mutta kun johtajat eivät tahtoneet kulkea sinne tänne, lähdettiin matkaoppaan neuvon mukaan kiipeämään ylös jyrkkiä kallioseiniä myöten vuoren harjulle. Joka mies hämmästyi ja piti yritystä mahdottomana, katsellessaan noita pystysuoria pilviin ulottuvia kallioseiniä; mutta eteenpäin vain mentiin, sillä vuoressa oli ikäänkuin portaan tapaisia nousupaikkoja, joita myöten kiivetessä kuitenkin voimakkaimmatkin olivat uupumaisillaan. Viimein oli päästy vuoren harjulle, joka oli 11,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella ja sen vuorenrinteen korkeus, jota myöten sotajoukko oli kiivennyt, oli 3,000 jalkaa. Vuoren päällä oli kaunis ruohokenttä, jonne ylös päästyään sotilaat oitis laskivat pitkäkseen.

Abyssinian asukkaat olivat valmiit tekemään mitä hyvänsä, kun vaan saivat rahaa, mutta sitä paitse he alinomaa kerjäsivät lahjoja, vaikka he olivat jo saaneet maksun toimistaan. Rahalla oli kuitenkin tässä maassa mahtava voima, niin että kun englantilaisilla pysähdyspaikoilla ei ollut polttopuita, niin abyssinilaiset repivät asumuksistaan katot ja möivät orret polttopuiksi.

Paitse äkkijyrkkiä vuoria, jotka tekivät sotajoukon eteenpäin marssimisen varsin tukalaksi, oli muitakin esteitä voitettavina. Usein täytyi englantilaisen sotajoukon kulkea ahtaita vuorensolia, joissa aivan pikkunenkin joukko olisi voinut ainoastaan kiviä vierittämällä tappaa tuhansia, ja kun tällaisilla luonnon varustamilla paikoilla ei tehty minkäänlaista vastusta, täytyi heidän peljätä kavaluutta vihollisten puolelta ja siitä heitä olikin hyvin usein varoitettu. Viimein he arvelivat, että kuningas Teodorin pääkaupunki mahtoi olla vielä mahdottomampi valloittaa, koska hän ei huolinut käyttää näin etuisia paikkoja hyväkseen.

Tämä luulo toteutui, kun he tulivat Magdalan edustalle; sillä kaupunki oli rakennettu vuorelle, jonka huippu on aivan tasainen, mutta reunat joka puolelta äkkijyrkät kuin seinät ja 500 jalkaa korkeat. Ainoastaan kapea ja tukalasti kuljettava harjanne yhdisti Magdalan kahden samallaisen vuorilinnoituksen Selassen ja Fahlan kanssa. Näissä linnoituksissa oli Teodorilla parikymmentä järeätä tykkiä ja suuri varustusväestö. Vasta sitte kun englantilainen sotajoukko oli tullut hänen pääkaupunkinsa näkyviin, ja erinomaisella tykistöllään sekä takaaladattavista kivääreistä lasketulla luotituiskulla kokonaan voittanut hänen ensimmäisen puolen neljättä tuhannen miehen suuruisen sotajoukkonsa, suostui Teodor laskemaan kaikki europalaiset vangit, luvultaan 61, vapaiksi. He tulivat englantilaisten leiriin mukanaan 187 palvelijaa ja neljättä sataa ratsu- ja vetoeläintä, ja täten oli sodan päätarkoitus voitettu, mutta ylipäällikkö lordi Napier ei siihen tyytynyt. Vaati, että Teodor ehdottomasti antautuisi Englannin kuningattaren vangiksi ja jättäisi linnoituksensakin englantilaisten haltuun. Samalla luvattiin, että Teodoria kohdeltaisiin jalolla tavalla, niinkuin ruhtinasta ainakin.

Ruhtinas Teodor oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella taisi vaatia ja arveli ettei englantilaisilla muka enää ollut mitään syytä vihollisuuksiin häntä vastaan. Hän lähetti sen vuoksi 1,000 härkää ja 500 lammasta lordi Napierille lahjaksi, että brittiläiset sotilaat saisivat kylliksensä paistia, koska nyt oli pääsiäispäivä, ja olivathan he kaikki kristityitä. Lordi Napier lähetti sanansaattajan ilmoittamaan, ettei hän huolinut vastaanottaa mitään, ennenkuin Teodor perheineen, linnoituksineen oli antautunut Englantilaisille. Hän selitti vielä viimeisessä uhkakirjeessään miten hyödytöntä kaikki vastustus oli, sekä vakuutti, että Teodoria kohdeltaisiin hyvin, jos hän antautuisi vangiksi, mutta jollei seuraavana aamuna kello 9 olisi tullut myöntävää vastausta, niin alkaisi uusi hyökkäys.

Pääsiäis-maanantaina 13 p. Huhtikuuta 1868 tuli aamulla kahdeksan komeasti puettua abyssiniläis-päällikköä ilmoittamaan, että he jättäisivät Selassen ja Fahlan linnoitukset, jos he esteettömästi itse saisivat mennä pois. Se heille myönnettiin ja kun näiden linnoitusten koko väestö 30,000 henkeä tuli vakuutetuksi siitä, että englantilaiset heitä kohtelivat ystävinä, levisi miehestä mieheen innokas ilohuuto "Li-li-li-li!" — jota käytetään ystävällisenä tervehdyshuutona — koko tuon suuren kansajoukon suusta. Aseet heiltä kuitenkin otettiin pois. Päälliköt, jotka jättivät Selassen ja Fahlan englantilaisille, sanoivat Teodorin lähteneen Magdalasta pakoon entisten vihollistensa, muhammettilaisten naapurien luo, luottaen heidän tapoihinsa, jotka käskivät vihollisellekin antamaan suojaa, kun hän hakee vierasvaraisuuttta. Teodor oli kuitenkin Magdalassa ja oli varustautunut vimmattua vastarintaa tekemään.

Kun englantilaiset olivat saaneet haltuunsa Selassen ja Fahlan, alkoivat he sieltä pommittaa itse Magdalaa. Eräs toinen sanomalehden kirjeenvaihtaja kysyi Stanleyltä, oliko hän nähnyt Teodorin viimeistä käsityötä, ja näytti heti sen jälkeen äkkijyrkän vuoren reunalla hirmuista näkyä. 308 ihmisruumista, kaikilla kahleet ja rautapuntit käsissä tai jaloissa, oli röykkiössä, toistensa päällä, alastomina ja mätänemisen tilassa! Nämä oli Teodor miehineen pyssyillä ja miekoilla säälimättä surmannut, vaikka he epätoivon vimmalla polvillaan rukoilivat ja huusivat armoa. Turhaan! Ne teurastettiin kaikki.

Magdalassa oli Teodor varustautunut epätoivon taisteluun, sillä hän oli vakuutettu, ettei hän saisi englantilaisilta mitään armoa. Kun ainoa pääsypaikka Magdalaan oli suljettu vahtitorneilla ja portit tukittu suurilla kiviröykkiöillä, niin keksi pari englantilaista sotamiestä keinon kiivetä jyrkkää vuorta myöten ylös ja onnistuivatkin. Heidän esimerkkiänsä seurasivat toiset ja kohta oli iso joukko heitä tunkeutunut etuvarustusten yli. Kun ensimmäiset sotilaat olivat tunkeutuneet varustusten yli ja yrittivät ampua, näkivät he erään huonosti puetun miehen vetäytyvän pakoon heinäpieleksen taakse, revolveri kädessä. Kohta sen jälkeen kuului heinäpieleksen takaa laukaus, ja sama mies oli tappanut itseänsä, laukaisemalla revolverin suuhunsa. Kun englantilaiset tulivat itsemurhaajan luo, ja hänen kourastaan ryöstivät tuon kauniin revolverin, lukivat he sen kahvassa kirjoituksen, joka osoitti että se oli lahja Englannin kuningattarelta Abyssinian hallitsijalle Teodorille. Itsemurhaaja oli siis Teodor itse, ja tämän arvelun todistivat sitten vankina olleet europalaiset sekä Magdalan omat asukkaat. Hän oli taistellut valepuvussa. Likaisten, harmaiden ryysyjen alla oli hänellä erittäin hienot alusvaatteet.

Sopiva kohtalon rangaistus oli, että hänen petoimaisen julma oma kätensä, joka oli tappanut niin monta viatonta hänen omista alamaisistaan, nyt lopetti hänen omankin henkensä. Näin oli päättynyt sen miehen elämä, joka ylpeänä nimitti itseänsä "Teodoriksi, Abyssinian keisariksi, Menilekin jälkeiseksi, Salomon pojaksi, kuningasten kuninkaaksi, maanpiirin herraksi, Etiopian valloittajaksi, Afrikan uudestaan synnyttäjäksi ja Jerusalemin vapauttajaksi".

Kun englantilainen sotajoukko oli päässyt pääkaupunkiin, tekivät Teodorin viimeiset sotilaat vielä yrityksen ryhtyä tappeluun, mutta huomattuaan vastustamisen turhaksi, vetäytyi abyssiniläinen joukko pakoon Teodorin äpäräpojan johdolla. Suurin osa näistä pakolaisista joutui heidän ikivihollistensa Gallas-heimon käsiin ja kun jälelle jääneet näkivät heidän kohtalonsa, antautuivat he mieluummin englantilaisten vangiksi.

Magdalassa löysivät englantilaiset myös keisarin palatsia vastapäätä suuren vankihuoneen, ahdinkoon saakka täynnä abyssiniläisiä vankeja. Ruhtinaita, päälliköitä ja talonpoikia oli siellä raskaissa kahleissa, tuskallisesti odottaen sitä hetkeä, jolloin heidän kärsimyksensä loppuisivat. Englantilaiset kiiruhtivat vapauttamaan heidät ja sekä ylhäiset että alhaiset vangit suutelivat kiitollisina heidän käsiänsä.

Kaatuneen keisarin aarteet joutuivat englantilaisten käsiin, ja ylipäälliköt sekä heidän taapi-upseerinsa ynnä sanomalehtien kirjeenvaihtajat olivat ainoat, jotka eivät ryhtyneet nyt seuraavaan yleiseen tavarain ryöstämiseen.

Kaikki Teodorin kanuunat, yhteensä 33, tehtiin kelvottomiksi käyttää enää. Magdalan asukkaat käskettiin muuttamaan pois, linnoitusrakennukset hävitettiin ja koko kaupunki, jossa oli noin 3,000 asuinrakennusta, poltettiin. Sitä ennen oli Teodorin ruumis haudattu, ilman mitään juhlallisuuksia. Ummistettuna silkkisiin vaatteisiin pantiin se ruumisarkkuun; pari sotamiestä laski arkun hautaan; abyssiniläinen munkki, Teodor-vainajan hovikappalainen, luki hätäisesti hautausluvut ja hauta täytettiin.

Abyssiniläisiltä sotilailta otettiin heidän aseensa pois, vaan kaiken muun omaisuutensa he saivat viedä mukanaan. He olivat säälimättömästi kohdelleet omia kansalaisiaan, mutta koska he olivat antautuneet englantilaisille, suojelivat nämä heitä, kunnes he pääsivät turvalliseen paikkaan, josta he taisivat kukin palata syntymäseuduilleen. Ne haavoitetut abyssiniläiset, joilla ei ollut ystäviä heitä hoitamassa, vietiin englantilaisten sotalasaretteihin. Kaikkiansa oli englantilaisia haavoitettuja ja muutoin sairaita ainoastaan 80 miestä, siihen luettuna nekin, jotka Magdalan valloituksessa haavoitettiin.

Englantilainen sotajoukko läksi nyt paluumatkalle, tyytyväisenä ja iloisella mielellä. Abyssinian erinomaisen terveellisen ilmanalan tähden oli englantilainen sotajoukko säilynyt terveenä, kärsimättä niitä kipuja, joita muuten kuumain maiden ilmanala vaikuttaa europalaisiin. Tosin oli helle joskus tulinen, sillä aurinko paistoi keskitaivaalta ihan kohtisuoraan alas, mutta vuorimaa on niin korkea, ettei ylängöillä vallitse sama turmiollinen ilma kuin alhaisissa laaksoissa. Asukkaat, jotka olivat erittäin hyvillään ennen voittamattoman hirmuhaltijan Teodorin kukistuksesta, tulivat suurissa laumoissa englantilaisten leiriin heitä ylistämään laululla. Heidän laulunsa oli virren veisaamista ja aineeksi olivat he ottaneet kuningas Daavidin kiitosvirren: "Herra on minun kallioni, linnani ja pelastajani; Jumala on lohdutukseni, Häneen minä turvaan. Hän on kilpeni ja terveyteni sarvi; suojelukseni ja turvani ja vapahtajani. Sinä joka minut autat vääryydestä." (2 Samuelink. 22). Samalla kuin he lauloivat tätä laulua, kantoivat heidän kirkonpalvelijansa liitonarkin kuvaa, joka oli 5 kyyn. pitkä, kyynärää leveä ja 1/2 kyyn. korkea, punainen kullalla kirjaeltu verka oli sen päällä peitteenä, ja sen päällä oli puusta tehty tulipunasella silkillä päällystetty armo-istuimen kuva. Kerubiimiä ja Serafiimia ei kuitenkaan ollut, niinkuin ennen Israelin arkin päällä. Sitä paitse kantoi tuo ylistysvirttä veisaava joukko astioita, vaatteita, kynttiläjalkoja, pesumaljoja, papin virkapukua, vaskisia, hopeisia ja kultaisia ristejä, ehtoollismaljoja ynnä muita "pyhiä esineitä", jotka kuuluivat heidän jumalanpalvelukseensa. He soittivat samalla monellaisia puisia ja messinkisiä soittokaluja, niin että tuo ylistysmessu oli hyvin metelinen riemunosoitus, johon suuret vaimo- ja lapsiparvet yhtyivät huutaen ilohuutojansa: "Li-li-li!" Kuta enemmän innostus nousi, sitä rajummiksi kiihtyivät heidän liikkeensä; joukkoa johtava pappi kumarteli yhä syvempään ja viimein kaikki rupesivat tanssimaan, loikkien ja hyppien niin, että englantilaiset, niin sopimatonta kuin tuo itse asiassa olikin, eivät malttaneet olla ääneen nauramatta ja käsiään taputtamatta tälle omituiselle näytelmälle.

Palausretkellä kuoli englantilaisten veto-eläimistä summaton joukko; tusinoittain kuoli ratsuväen hevosia joka päivä uupuneina tukalasta matkasta. Stanley kiiruhti ennen sotajoukkoa päästääkseen merenrantaan, huolimatta varoituksista, joita hänelle lausuttiin, sillä kun nyt oli sadeaika, niin olivat tiet vuorenrotkoissa ihan tulvillaan vettä täynnä. Varsinkin eräässä pitkässä vuorenrotkossa, joka oli paikoittain ainoastaan 20 jalkaa ja leveimmällä kohdalla 30 jalkaa leveä, ja jonka molemmilla puolilla kohosi pystysuorat 800 jalkaa korkeat kalliot, uhkasi hirveä vaara, sillä ankara ukkos-ilma ja sitä seuraava sade syöksi alas myrskyn raivolla ja vuorien kupeilta alas virtaavat purot muuttivat vuorensolan koskeksi. Töin tuskin pääsi Stanley palvelijoinensa hevosinensa eräälle korkeammalle kallionlohkareelle, jonka ympäriltä tulvavesi pian oli huuhtonut kaiken irtonaisen mullan pois. Vesi muodosti pian hänen ympärillään lammikon, joka oli 4 kyynärää syvä, ja tulva nousi nousemistaan uhaten hukuttaa hänet seuralaisineen. Sade syöksi alas virtana ja jonkun ajan kuluttua toi tulvavesi mukanaan joukottain ihmisruumiita, kuolleita härkiä, muuleja ja hevosia, jotka syöksivät alas virtaa nurin niskoin kauheassa sekasorrossa. Sähkölennätinpylväitä, joissa oli pitkät kappaleet sähkölennätinlankaa, kärryjä ja pyöriä, jotka musertuivat kallioita vastaan, heinä- ja olkipieleksiä, pensaita, puita ja taas kuolleita ihmisiä — kaikki vyöryi kauheassa sekamelskassa virran mukana kauhistuttaen noita rohkeita ja liiaksi varomattomia matkalaisia, joiden perikato oli silmien edessä. Mutta ennenkuin tulva oli noussut niin korkealle, että se olisi saavuttanut heidän turvapaikkansa, taukosi myrsky ja syvät vuoren rotkot olivat nielleet veden niin, että vain lammikko oli yli päästämättä. Jätettyään suurimman osan tavaroitaan, joita ei saatu kuljetetuksi, pääsi Stanley töin tuskin tästä vaarasta ja saapui englantilaisten sotaväen asemalle rotkotien alapäässä ja täällä hänet vastaanottivat upseerit erittäin vierasvaraisesti. Vahvistettuaan voimiansa ruoalla ja juomalla sekä levättyään yön saapui hän sitte seuraavana päivänä meren rannalle Zoullaan, josta hän, myytyänsä aasinsa ja tarpeettomat tavaransa lähti laivalla Suetsiin. Oivallisen arapilaisen hevosensa hän toi mukanaan ja vei sen New-Yorkiin.

Abyssinian sota oli päättynyt ja kuukauden kuluttua oli englantilainen sotajoukko tuotu pois, kaikki sen varastot ja leirit kadonneet ja muisto vain jälellä tuosta vaivaloisesti toimitetusta mutta kunniakkaasta sodasta, jossa Englannin sotilaat olivat suuresti kunnostaneet itsensä.

Kun tämä sotaretki näin oli päättynyt, kiiruhti Stanley Espanjaan, jossa paraikaa riehui kapina kuningatar Isabellaa vastaan. Töin tuskin oli Stanley päässyt hengissä pois Valencian kaupungissa kapinoitsijain ja hallituksen joukkojen välillä syntyneestä verisestä kahakasta, niin hän vetäytyi Madridiin, josta hän lähetteli tietoja New-York Heraldille. Silloinpa hän eräänä päivänä sai sähkösanoman, joka kutsui hänet oitis tulemaan Pariisiin. Sanoman oli lähettänyt New-York Heraldin omistaja James Gordon Bennett nuorempi.

Muutaman tunnin kuluttua oli Stanley jo matkalla Pariisiin, johon hän saapui seuraavana päivänä iltapäivällä. Hän kiiruhti heti hotelliin, jossa hra Bennett asui, ja kolkutti tämän ovelle.

"Astukaa sisään!" kuului ääni oven takaa. Herra Bennett oli jo mennyt levolle; vaan saatuansa tietää, että Stanley oli tullut, rupesi hän pakinoimaan seuraavaan tapaan:

"Vai niin, tekös olettekin. No istukaa, mulla on tärkeä toimi annettavana teille".

Hän puki päällensä yötakin ja virkkoi taas:

"Missähän luulette Livingstonen olevan tätä nykyä?"

"Enpä tosiaankaan sitä tiedä".

"Luulettekohan, että hän vielä on elossa?"

"Kenties; vaan yhtä mahdollista on, että hän on kuollut".

"Mutta minä arvelen, että hän vielä elää ja että hänestä voidaan saada tietoakin. Minä aijon lähettää teidät häntä etsimään".

"Kuinka, luuletteko tosiaan, että minä voisin saada tietoa tohtori
Livingstonesta? Tahdotteko, että minun pitää lähteä Keski-Afrikaan?"

"Tahdon. Minä tahdon, että matkustatte ja hankitte tiedon hänestä, missä ikänä hän onkin, ja tuotte hänestä kaikki ne uutiset, mitkä voitte. Kenties" — lisäsi hän miettiväisesti — "Vanhus kärsii puutetta; ottakaa sen vuoksi tavaroita kylliksi mukaanne, että voisitte häntä auttaa, jos hän olisi avun tarpeessa. Tehkää miten parhaimmaksi katsotte, — mutta hankkikaa varma tieto Livingstonesta".

Stanley huomautti, että tuollainen matka tulisi melkoisesti maksamaan, vaan Bennett lohdutti häntä sanoen:

"Ottakaa nyt tuhat puntaa ja kun se summa on lopussa, niin otatte taas tuhat puntaa, kun nekin rahat ovat loppuneet, niin otatte vielä tuhat puntaa ja sitte taas tuhat, — mutta hankkikaa tieto Livingstonesta".

Kun Stanley huomasi, että hra Bennettin aikomus oli saada tietoa tuosta mainiosta matkustajasta maksoi mitä maksoi, kysyi hän:

"Tahdotteko siis että minä suoraa päätä oitis lähden Afrikaan
Livingstonea etsimään?"

"En, minä tahtoisin, että ensin menette Suetsin kanavan avajaisiin ja että sitte matkustatte Niilin virtaa ylöspäin. Sieltähän Baker kuuluu olevan lähtemäisillään Ylä-Egyptiin. Tiedustelkaa minkä voitte hänen retkisuunnastaan, ja kertokaa sinne mennessänne kaikesta, mikä voi huvittaa matkustavaisia. Sopisipa teidän kirjoittaa oikein käytöllinen käsikirja Ala-Egyptissä matkustavaisille ja kertoa siinä kaikesta, mikä siellä näkemistä ansaitsee, ja miten mikin on nähtävä.

"Voisittehan sitte lähteä Jerusalemiin, jossa kapteeni Warren kuuluu tätä nykyä löytävän löytämistään hauskoja esineitä. Menkää sieltä sitte Konstantinopoliin ja hankkikaa selko noista kediivin (Egyptin varakuninkaan) ja sulttaanin välisistä riidoista.

"Kun olette sieltä päässyt, niin olisi paras, että menette Krimin niemelle ja käytte siellä noilla vanhoilla tappelutantereilla ja jatkakaa sitte matkaanne Kaukasusvuoriston kautta Kaspian merelle. Venäläinen retkikunta kuuluu sieltä lähtevän Khivaan. Sieltä sopii teidän matkustaa Persian kautta Intiaan ja matkallanne kirjoittaa joku hupaisa kirje Persepoliksesta.

"Bagdad soveltuu ihan teidän matkaanne; tottahan poikkeatte sinne ja kirjoitatte jotakin Eufratin laaksoon rakennettavasta rautatiestä. Kun sen jälkeen olette päässyt Intiaan, niin sopii teidän lähteä Livingstonea etsimään. Mahdollisesti voitte silloin saada kuulla, että hän on matkalla Sansibariin; ja jollei hän olisi, niin lähdette sisämaahan ja hankitte hänestä tietoa, onko hän hengissä vai eikö. Hankkikaa kaikkia tietoja, mitä suinkin voitte, hänen tutkimusmatkoistaan, mutta jos hän on kuollut, niin hankkikaa siitä mitä tarkimmat todistukset. Ei nyt tällä kertaa muuta. Hyvää yötä! Jumalan haltuun!"

2. Luku.

Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.

Stanley lupasi tehdä mitä hän vaan voi, ja kohta sen jälkeen oli hän
taas pikajunalla tullut Marseilleen lähteäksensä sieltä Itämaille.
Useimmat edellä mainitut matkat hän teki ja saapui 1870 Elokuussa
Intiaan, josta hän Lokakuussa lähti Mauritius saarelle ja sieltä
Sansibariin. Tänne hän saapui Tammikuun alussa v. 1871.

Sansibar on saari vähän matkaa Afrikan itärannikosta ja on arapilaisten kauppiasten pääpaikka. Tänne keräytyy suuri joukko tavaran vaihettajia kaikilta seuduilta Itä-Afrikassa, jonka vuoksi väestö onkin erittäin kirjava. Markkinoille tuodaan kopaali-gummia, nahkoja, orselji-väriä, kallisarvoisia puulajeja ja orjia. Sansibaria voi verrata Bagdadiin tai Konstantinopoliin; yleensä on muhammettilaisia enempi kuin muita ja ainoastaan vähäinen osa kaupungin asukkaista on kristittyjä, enimmästään europalaisia kauppiaita, jotka ovat tänne asettuneet. Hallitseva kansa on arapilaiset, jotka ovat Moskatin ruhtinaskunnasta tänne siirtyneet ja laajentaneet valtaansa siinä määrässä, että entinen emämaa Moskat on jäänyt suuremmaksi paisuneen Sansibarin alusmaaksi. Sansibarin nykyinen sultaani Seyed Burghasch oli ollut muutamia vuosia takaperin orjakaupan puolustaja, sillä hänellä oli siitä runsaita tuloja, mutta kun Englannin hallitus sotalaivastolla uhkasi hänen pääkaupunkiansa ja pakotti hänet sitoutumaan orjakaupan lopettamiseen, niin olot muuttuivat. Sittemmin kävi sultaani itse Englannissa, jossa häntä kohdeltiin erittäin ystävällisesti ja hän tuli näkemään Englannin rikkauden sekä suuren sotavoiman. Hän tuli myöskin huomaamaan mikä summaton erotus on väkivallalle ja orjuudelle perustetun ja vapaudelle sekä yhdenarvoisuuden kannalle perustetun valtakunnan välillä ja siitä saakka on Seyed Burghasch ruvennut orjakaupan innokkaaksi vastustajaksi. Mutta vuosisatoja kestäneitä epäkohtia ei toki pian saa poistetuksi, varsinkaan kun arapilaiset alamaiset sitkeästi puolustavat entistä tapaansa ostaa ja myydä orjia.

Puhdas arapilainen rotu on helposti erotettava muista Sansibarin asukkaista. Useimmat tähän rotuun kuuluvat kauppiaat ovat uskaliasta väkeä, jotka usein henkensä kaupalla ovat tehneet pitkiä kauppamatkoja sisä-Afrikassa hakemaan sen maan tuotteita. Vaarallisilla retkillä saatu kokemus antaa heille tyynen, itsenäisen, usein uhkamielisenkin ulkomuodon, joka saattaa ulkomaalaisen heitä pitämään suuressakin arvossa.

Sitävastoin ovat Intiasta Afrikaan siirtyneet banianit perin kelvotonta ihmislajia. Banianiksi sanotaan erästä noista monista Intian lahkokunnista. He ovat aina arapilaisten nöyriä kumartajoita, mutta myöskin aina säälimättömän julmia niitä vastaan, jotka onneton kohtalo saattaa heidän valtaansa. Petollisuus on heissä luonnollisin asia. Kun baniani parhaiten vannoo ja vakuuttelee kaiken pyhän nimessä, niin voi olla varma siitä, että hän silloin valhettelee enimmän. Rahan ja rikkauden keräämisessä sekä ahneudessa on hän verraton. Juutalainen ei koskaan vedä hänelle vertoja ja ainoa, joka hänen kanssaan kykenee kilpailemaan menestyksellä, on parsilainen. Arapilainen on lapsi häneen verraten. Tämä rotu kuitenkin parhaiten lisääntyy ja sen hallussa on melkein koko Keski-Afrikan kauppa. Keinotellen on se saanut muut kauppiaat kokonaan valtaansa. Koronkiskominen on niin suuri, että lainatuista rahoista otetaan korkoa 50, 60 ja 70;kin prosenttia, ja aina osaa kavala baniani sovittaa asian sille kannalle, ettei hän menetä omaansa.

Lähinnä banianien jälkeen ovat vaikutuksensa puolesta tärkeimmät muhamnettilaiset hindut. Petollisuudessa ne jäävät ainoastaan hiukan edellisistä jälelle ja kymmenittäin löytyy heidän joukossansa perinpohjin konnamaisia roistoja, mutta sitä vastoin ylen harvoja rehellisiä kauppiaita. Näiden viimeksimainittujen joukossa on kuitenkin tullut tunnetuksi eräs Tarya-Topan niminen vanha kauppias, jonka perinpohjainen totuus ja ankara rehellisyys kauppa-asioissa on tullut oikein sananparreksi. Hän on rikastunut äärettömästi; hänellä on monta laivaa ja hän on saanut tärkeän sijan sultaanin neuvostossa.

Arapilaisia, banianeja ja hinduja halvemmassa asemassa ovat neekerit ja sekarotu. Niitä on kenties kaksi kolmannesta Sansibarin kaupungin asukasluvusta, joka nousee arviolta noin 100,000:een, ja on melkein puoli koko saaren asukasluvusta.

Sansibarin kauppa on melkoinen ja arvattavasti yhä suurenemassa. Kauppalaivoista näkee siellä enimmän amerikalaisia, niiden jälkeen saksalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia. Ne tuovat tänne amerikalaista palttinaa, jota maan asukkaat nimittävät "merikaniksi", paloviinaa, ruutia, kiväärejä, lasihelmiä, posliinitavaroita, englantilaisia pumpulivaatteita, metallitaulaa ja muita sellaisia tavaroita sekä vievät pois norsunluuta, kopaaligummia, josta europalaiset valmistavat monellaisia maali- ja lakeeraus-aineksia, sekä neilikoita, raakoja vuotia, simpukoita, joita taas Afrikan länsirannalla olevat neekerit käyttävät rahana, seesamiviljaa ja palmuöljyä.

Sansibarissa asuvat europalaiset ovat enimmästä päästä itsenäisiä kauppiaita, virkamiehiä tai europalaisten ja amerikalaisten kauppiasten asiamiehiä. Etevin sija on Englannin konsulilla, jona, Stanleyn tullessa Sansibariin, oli tohtori Livingstonen entinen matkatoveri hänen retkillänsä Sambesi-virran seutuja tutkiessa, tohtori John Kirk. Stanley piti erittäin tärkeänä saada tältä mieheltä niin paljon tietoja kuin suinkin Livingstonesta, mutta samalla hän tahtoi pitää salassa aikeensa lähteä tätä mainiota miestä etsimään. Kun amerikalainen konsuli, kapteeni Webb, oli vieraisilla käydessään toht. Kirkin luona esitellyt hänelle hra Stanleyn, pääsi tämä viimein tilaisuuteen jutella hänen kanssaan kahden kesken, sillä kyllästyneenä vierastensa jokapäiväisiin loruihin, joita jatkettiin tavallisesti lähimmäisten panemisella, tahtoi toht. Kirk säälien Stanleyn ikävystymistä tässä seurassa, huvittaa häntä näyttämällä hänelle oivallista elefantti-pyssyänsä ja kutsui hänet eri huoneeseen. Täällä sai Stanley kuulla loppumattomia ylistyksiä tuon oivallisen aseen murhaavasta vaikutuksesta ja kuinka hirveän tarkasti luoti aina sattui, kun sillä ampui. Tulipa muun muassa juttuja Livingstonen seurassa tehdyltä matkaltakin.

"Missähän se Livingstone nyt mahtanee ollakaan?" kysäisi Stanley, tekeytyen ihan välinpitämättömäksi.

"Niin", vastasi Kirk, "eipä siihen ole helppo vastata; hän on kenties jo kuollut, mutta siitä ei tiedetä mitään varmaa, eikä hänestä ole kahteen vuoteen kuulunut mitään. Hänelle lähetetään aina joskus täältä yhtä ja toista. Paraikaa kuuluu olevan matkue lähtemäisillään hänelle viemään tarpeita. Minä olen luullut vanhuksen jo kohta palajavan kotiin, sillä hän käy jo liian vanhaksi. Jos hän kuolisi, niin hedelmät hänen monivuotisista tutkimusmatkoistansa menisivät hukkaan, sillä hän ei kirjoita muistoonpanoja eikä päiväkirjaa, ja karttoihinsa hän panee jonkun pisteen tai muun merkin, jota ei kukaan muu kuin hän itse ymmärrä. Jos hän vielä on hengissä, niin pitäisi hänen tulla kotiin ja jättää työ nuorempien jatkettavaksi".

"Minkälainen mies hän on muita kohtaan?" kyseli Stanley.

"No, minä luulen, että hänen kanssaan olisi toisen tukala olla. Itse en ole hänen kanssansa riitautunut, mutta olen hänen nähnyt vihaisesti tiuskuvan muille, ja siitäpä syystä luulen, että hän ei tahdo pitää ketään seurassaan".

"Minä olen kuullut häntä sanottavan erittäin vaatimattomaksi mieheksi.
Onko hän sellainen?"

"Hohoo, hän kyllä tietää paremmin kuin joku toinen arvostella omat löytönsä. Eipä hän juuri ole mikään Herran enkeli sentään", vastasi toht. Kirk nauraen.

"Entäs jos sattuisin matkoillani yhtymään hänen kanssansa — voisinhan hänet tavata, jos hän kulkee samoja teitä kuin minä — kuinkahan luulisitte hänen minua kohtelevan?"

"Suoraan sanoen", vastasi Kirk, "en luule, että sellainen yhtyminen häntä liioin miellyttäisi. Minä tiedän, että jos esim. Burton, Grant, Baker tahi joku muu tutkimusmatkoilla kulkija seuraisi Livingstonen jälkiä ja tämä saisi kuulla hänen lähestyvän, niin hän pian lähtisi parin kymmenen peninkulman päähän soiden ja rämeiden taakse. Sellainen on — kunniasanani kautta — ajatukseni Livingstonesta".

Kuultuansa Livingstonen läheiseltä tuttavalta tällaisen arvostelun hänestä, tunsi Stanley intonsa lähteä matkaan suuresti laimentuvan, mutta hänellä oli käsky: "Mene ja hanki tieto Livingstonesta!" ja hän päätti pitää sanansa ja hankkia hänestä tiedon, jos vain Livingstone vielä oli elävien luvussa; jollei, niin pitihän kumminkin saada selville kaikki tiedot hänestä, mitkä ihmisiä huvittaisivat.

Tottumattomana matkustuksiin Afrikan sisämaissa koki Stanley edellisten matkustajain kirjoista saada selkoa mitä kaikkia tarpeita hänen tulisi ottaa mukaansa, mutta kun niistä puuttui juuri nuo tärkeät tiedot, hankki hän ne arapilaisilta kauppiailta, jotka kokemuksen nojalla niitä taisivat antaa. Hän osti siis suuret joukot monellaisia vaatteita, lasihelmiä ja paksua messinkilankaa, sekä omaa tarvista varten keittoastioita, ruokatavaroita, lääkkeitä ja tuhansia eri tavaroita, lahjoja neekeriruhtinaille y.m. Apulaisikseen pestasi hän kaksi europalaista merimiestä sekä suuren joukon sansibarilaisia neekereitä, useimmat sellaisia miehiä, jotka olivat ennen palvelleet europalaisia tutkijoita. Kun oli epätietoista, pitikö hänen lähteä vielä Tanganjika järven toisellekin puolelle, osti hän kaksi venettäkin, jotka tehtiin kepeämmiksi kantaa siten, että niistä otettiin pois istuimet ja osa laidoista, jotka osat sitte piti jäljestäpäin korjattaman uudelleen. Kaikki mukaan otettavat tavarat jaettiin noin 70:n naulan painoisiin kannalmuksiin, että mies hyvin jaksoi sellaisen kantaa. Ennenkuin Stanley lähti Sansibarista, pääsi hän vielä sultaani Seyed Burghasch'in luo, joka osoitti hänelle suosiotansa lahjoittamalla hänelle komean ja kallisarvoisen hevosen.

Sansibarista lähti Stanley vastapäätä mannermaalla olevaan Bagamoyon kaupunkiin, josta hänen piti siellä olevain kauppiasten avulla hankkia väkeä kantamaan tavaroitansa sisämaahan. Vasta Bagamoyossa tuli hän tarkemmin tuntemaan millaisten perinpohjaisten veijarien kanssa hän joutui tekemisiin. Arapilainen kauppias Ali ben Salim oli varsin kamalasti menetellyt häntä vastaan ja oli kuitenkin olevinaan erittäin ystävällinen. Stanley kyllästyi hänen viekkauksiinsa ja kääntyi sansibarilaisen Tarya Topanin suosituksen johdosta nuoren hindulaisen kauppiaan Soor Hadji Palloon puoleen. Vaikka tämä oli vasta 20 vuotinen nuorukainen, oli hän jo kuitenkin ennättänyt sangen pitkälle kavaluuden ja petollisuuden tiellä, niin että Stanley sanoi niiden kuuden viikon kuluessa, jotka hän viipyi Bagamoyossa, tämän yhden miehen tähden saaneensa yhtä paljon harmia ja vaivaa kuin poliisimestarilla New-Yorkissa on kaikista sen kaupungin roistoista. Mutta kun Stanley välttämättömästi tarvitsi tämän miehen apua, niin hänen täytyi kärsiä hänen petoksiaan. Vihdoin oli Stanley saanut sen verran väkeä palvelukseensa pestatuksi, että hän vähitellen taisi viidessä eri joukossa lähettää heidät matkalle tavaroita kuljettamaan. Kun hän itse viidennen joukon johtajana läksi sisämaahan, oli hänen palveluksessaan yhteensä 192 miestä. Seitsemänkymmentäkolme päivää oli hänen täytynyt viipyä Sansibarissa ja Bagamoyossa, ennenkuin palvelusväki ja tavarat oli saatu täyteen kuntoon matkaa varten.

3. Luku.

Matkan alku rantamaalta Ugogoon.

Innokkaalla mielellä lähti Stanley Bagamoyosta asukkaiden häntä saattaessa marssimaan ylämaahan. Sotamiehet (aseelliset miehet joukossa) laulaa loilottivat, matkaopas heilutti lippua ja kaikki olivat reippaalla tuulella. Ensimmäiselle pysäyspaikalle oli vain puoli engl. peninkulmaa (ei venäjän virstaakaan). Matka oli käynyt hyvin. Stanleyn arapilainen tulkki Selim, ei ollut kaatanut kärryjä kuin kolmasti vain; Zaidi, sotamies, oli vain kerran antanut ampumavaroja ja Stanleyn vaatteita kantavan aasin rypeä mutaisessa lätäkössä. Vaatteet täytyi pestä puhtaiksi. Ampumavavat olivat kaikeksi onneksi vedenpitävässä laatikossa, etteivät ne kastuneet. Iloissaan siitä että nyt viimeinkin oli päästy matkalle, unhotti moni aasinajaja, ettei tällä elukalla ole luonnollista taipumusta kulkea suorinta tietä ja että se harvoin voi vastustaa haluansa poiketa ihmisten viljavainioihin. Stanley tuli kuitenkin pian huomaamaan, että palveluksessaan olevista moni näyttäytyi kelvollisemmaksi ja luotettavammaksi, kuin häntä alussa olisi luullut. Pari, kolme päivää viivyttiin ensimmäisessä pysäyspaikassa viimeisiä varustuksia varten kohta alkavan sade-ajan takia, ja kun matkaa jatkettiin, tuli Stanleyn joukko tapaamaan matkan varrella neekerejä työssä. Huolimatta ohitse kulkevista oli työväki, miehet ja naiset, niin vähissä vaatteissa, että Aatamin ja Eevan viikunalehtipuku oli koko komea juhlapuku verraten heidän verhoihinsa, vaan he eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään ujostelemista alastomuutensa tähden. Uteliaiden lasten tavalla osoittelivat neekerit sormillaan Stanleyn matkuetta naureskellen milloin millekin mitättömälle seikalle, joka heistä näytti oudolta.

Ensimmäinen tukalampi vastus, joka kohtasi Stanleyn matkuetta, oli pääsö virtahepojensa kautta kuuluisan Kingani-virran yli. Pohjattoman vetelän suon yli olikin vaikea päästä, kun ei ollut mitään siltaa eikä lauttaa, mutta tässäpä piti johtajan näyttää neuvokkaisuutensa. Paksuja pölkkyjä kaadettiin rinnakkain yli tuon pienen joen ja pölkkyjen päälle piti latoa suuria tavaran kantamista varten valmistettuja satuloita, ja niin oli silta valmis. Sillä välin kun tavaroita kuljetettiin toiselle rannalle ja juhtaeläimiä uitettiin joen poikki, ampuili Stanley huviksensa kiväärillä virtahepoja kalloon. Luodit eivät kuitenkaan pahaa vahinkoa tehneet, sillä vaikka ne sattuivat, seisattuivat ne noiden paksunahkaisten nahan alle ihrakerrokseen. Olipa joku vanha virtahepo rauhallisesti kääntänyt vain päätään ikäänkuin kummastellen mitä varten tuo typerä matkustaja haaskasi kallista ruutia ja luoteja hänen nahkaansa, kunnes ankarampi laukaus suurempireikäisestä pyssystä antoi virtahevolle kuolettavan haavan. Stanley tuli tarkemmin tuntemaan nuo kuuman ilmanalan jättiläis-elukat, jotka silloin kun ei niille tehdä rauhattomuutta, laiskoina kömpivät puoleksi ylös vedestä auringon paisteessa venymään aivan kuin sikolauma joka on nälkänsä tyydyttänyt.

Asukkaat näillä seuduilla harvoin viitsivät vaivata itseään raivaamalla metsää viljavainioksi; vaan valitsevat siksi tavallisesti jonkun aukean paikan, jossa maan pinta, sittekun siitä heinä on poistettu, kuokkimalla käännetään parin kolmen tuuman syvyydeltä ja siihen kylvetään vilja, joka tavallisesti antaa neljä-, viisikymmentä kertaa siihen kylvetyn määrän. Kuitenkin löytyy tienoita, jotka ovat aivan hedelmättömiä niinkuin Saharan erämaa. Sen lisäksi on näillä seuduilla muitakin kiusallisia tukaluuksia, joista hyönteiset eivät suinkaan ole vähäpätöisimmät. Turmiollinen tsetse-kärpänen tekee täällä karjanhoidolle hyvin suurta haittaa, sillä sen purema on varma kuolema hevoselle, nautaeläimille ja koirallekin, mutta kumma kyllä eivät aasit, lampaat, vuohet eikä ihminenkään kärsi sen puremasta muuta vahinkoa kuin kipu.

Odottaessaan yhtä osastoa matkueestansa, joka oli jäänyt jälemmäksi, täytyi Stanleyn viipyä taas seuraavassa pysäyspaikassa pari päivää. Hänen kaunis, harmaa hevosensa, jonka Sansibarin sultaani oli lahjoittanut, kuoli, ja kun hän tahtoi välttää, että kuollut raato mätänemisen kautta olisi turmellut ilmaa läheisen kylän tienoilla, antoi hän käskyn miehilleen, että he kaivaisivat kuopan, johon hevonen piti haudattaman. Kun se oli tehty, tuli kylän päämies, muka hyvän syyn saatuansa, vaatimaan Stanleyltä sakkoa tämmöisen omavaltaisen työn sovitukseksi. Stanleyn ja päällikön välillä syntyi silloin seuraava väittely:

"Sinäkö olet Kingarun kylän suuri päällikkö?"

"Hu-uh, minä se olen!"

"Oikeinko itse suuri, suuri päällikkö?"

"Hu-uh, niin kyllä!"

"Onko sulla paljokin sotilaita?"

"Hä, — mitä?"

"Onko sulla paljon aseisiin kykeneviä miehiä?"

"Ei yhtäkään".

"No minä luulin, että sulla kumminkin olisi tuhat miestä, koska uskallat sakottaa mahtavaa valkoista miestä, jolla on yltäkyllin pyssyjä ja sotilaita, ja vaadit häneltä suuret sopijaiset siitä, että hän on antanut haudata kuolleen hevosen?"

"Ei mulla ole ollenkaan sotilaita, muutamia nuoria miehiä vain".

"No miksi siis tulet riitelemään?"

"Eihän se minun syyni ole, sillä veljeni sanoivat: katsoppas mitä valkoinen mies on tehnyt ilman sinun luvattasi. Sen vuoksi kysyn nyt: kuka antoi sulle luvan käyttää minun maatani hautausmaaksi?"

"Enhän minä lupaa tarvitse tehdäkseni mikä oikein on. Jos olisin jättänyt kuolleen hevosen mätänemään, olisi se levittänyt tautia kyläänne ja turmellut juomavetenne, eikä mikään kauppamatkue olisi sitte seisattunut kyläänne. Mutta kun teko ei ole mieleesi, niin kaivetaan hevonen jälleen ylös ja jääköön se hautaamatta. — Hoi pojat, kaivakaa hevonen jälleen maasta ylös ja viekää se samaan paikkaan, missä se kuoli".

Hämmästyneenä ja levottomana rupesi kylän päällikkö huutamaan: "Ei, ei, herra; valkoisen miehen ei pidä suuttuman. Hevonen on kuollut. Olkoon se paikoillaan ja sovitaan pois!"

Näin tuli sovinto jälleen, ja Stanleyn matkue läksi rauhallisesti eteenpäin. Muutaman päivän kuluttua huomattiin, että tavaran kantajista oli yksi lähtenyt karkuun, vieden mukanansa sekä oman kannettavansa, että toverinsakin hänelle uskotun omaisuuden. Mutta heti sen jälkeen kun hän, erottuansa matkueesta, oli piiloutunut tiheään metsikköön ihaillakseen saalistansa, joutui hän muutamain rosvojen käsiin, sillä sellaisia aina kuljeksii kauppamatkueitten kantapäillä väjymässä mitä saisivat käsiinsä, ja karkuri, jonka nimi oli Khamifi, vietiin oitis kylään, sidottiin puuhun kiinni ja olisi heti tapettu, jollei pari Stanleyn miehistä olisi tulleet häntä vaatimaan takaisin. Kyläläiset eivät kieltäneet Stanleyn vaatimuksia saada takaisin sekä miehen että tavarat, mutta tahtoivat palkkiota karkurin kiinni ottamisesta. Tämä vaatimus katsottiin kohtuulliseksi ja he saivat 10 helminauhaa ja muutaman kyynärän vaatetta.

Khamifin piti nyt saada ansaittu rangaistus, mutta ettei se tulisi liian ankaraksi, antoi Stanley toisten kantajain tuomita hänet. Neuvoskunta, johon valittiin 8 kantajaa ja 4 sotamiestä, tutki hänen asiansa ja päätti yksimielisesti, että Khamifi, joka rikoksellaan oli saattanut kaikki rantaseutujen kantomiehet huonoon maineesen, piti rangaistaman "ison isännän" aasinpiiskalla. Hän sidottiin ja sai sitte kultakin kantajalta ja sotilaalta piiskan sivalluksen ja huusi surkeasti rangaistusta kärsiessään.

Matkaa jatkettiin edelleen useita päiviä suoraan länttä kohti, jolloin seudut olivat hyvin vaihettelevat sekä luonnontuotteiden runsauden että ulkonaisen ihanuutensa vuoksi. Puita, joista korkeimmat olisivat oivallisesti kelvanneet mastopuiksi suurimpiin laivoihin, kasvoi tiheästi varsinkin rannoilla, ja heinä oli tavallisesti miehen korkuista. Samalla tavoin kuin luonto, vaihetteli myöskin asujamisto näillä seuduilla. Heimokunta toisensa perään jäi matkueen taakse ja Stanley sai kummastellen ihaella muutamain seutujen erinomaista hedelmällisyyttä. Muhalleh-nimisessä uudisasutuksessa tuli häntä vastaan arapilainen kauppias Salim ben Raschid, joka sisämaasta kuljetti rantamaalle 300 elefantin hammasta. Hän kertoi Ujijissa tavanneensa Livingstonen, selitti, että tämä oli vanha harmaaviiksinen ja partainen mies, joka vastikään oli parantunut pitkällisestä taudista.

Muhallehin seutu on erinomaisen hedelmällistä. Matanta-juuri, jota muutamat sanovat myöskin jamssiksi, kasvaa siellä verrattoman rehevänä ja maissivainiot olivat yhtä hyvät kuin parhaimmat Amerikassa.

Vähä enemmän kuin kolme Suomen peninkulmaa meren rannasta kuljettuansa saapui Stanley matkueinensa Simbamwenni nimiseen kaupunkiin, jonka oli perustanut eräs Sansibarista karkuun lähtenyt Kifabengo niminen rosvo. Tämä mies oli toimellinen ja puhelias ja oli näillä ominaisuuksilla miellyttänyt ja saanut kanssansa liittoutumaan suuren joukon kaltaisiansa karkuri-orjia, jotka valitsivat hänet päälliköksensä. Kaupunki oli nelikulmainen ja sitä ympäröi säännöllinen muuri. Sen asema oli varsin ihanalla paikalla laaksossa, jossa kaksi virtaa yhtyivät, jota paitse monta pienempää jokea kastellen ketoja teki ympäristön viehättäväksi hedelmällisen maanlaadun vuoksi. Tämän kaupungin asukkaat tulivat suurella uteliaisuudella katselemaan valkoisen miehen tavarain paljoutta, jota hänen omat miehensä olivat edeltäkäsin kulkiessaan ylistelleet hyvin suuressa määrässä. Voidakseen korjata tavaroitaan parempaan kuntoon, koska ankarat sateet olivat niitä osaksi turmelleet, päätti Stanley tässä kohden viipyä pari päivää, jolloin hän ikäväkseen tuli huomaamaan valkoisten seuralaistensa kelvottomuuden ja huolimattomuuden. Myöskin afrikalaisen kuumetaudin vaikutuksia sai Stanley täällä ensi kerran kokea, vaan lääkkeiden avulla hän siitä kuitenkin pääsi.

Kuumain ilmanalojen sade-aika oli nyt tullut ja teki suurta haittaa matkustukselle. Laaksoissa oli joka vähäinenkin puro paisunut suureksi joeksi, jonka poikki melkein aina täytyi kulkea kahlaamalla, sillä harvoin voitiin saada tarpeellisia aineksia siltojen tekoa varten. Paksu sumu peitti usein auringonkin, niin että se vain uneliaan näköisenä pilkisteli silloin tällöin pilvien lomasta ja kokemuksesta vanhastaan oppineet matkalaiset ennustivat alakuloisina, ettei sade pariin, kolmeen viikkoon taukoaisi. Hankaluuksia lisäsi vielä sekin, että maassa oli lukemattomia parvia pieniä matelevia elukoita. Päästyään pitkän, vetelän suon yli, tuli Stanley vielä huomaamaan, että hänen ruoan valmistajansa Bunder Salaam viidennen kerran keksittiin varkaaksi. Kun asia oli tarkoin ja selvästi tutkittu, tuomittiin varas saatuaan tusinan kepinlyöntiä, jotka kuitenkin annettiin vaatteita pois riisumatta. Hän ajettiin pois leiristä, vaikka Stanleyn aikomus oli vain häntä sillä tavoin pelottaa, mutta Bunder Salaam käsitti asian todeksi ja heti kun hänen sidotut kätensä irroitettiin, lähti hän karkuun juoksemaan, minkä ikänä jaksoi. Hänen tavaransa ja aasinsa jätettiin kuitenkin kiinnisidottuna puuhun, että hän saisi jälleen omansa, jos hän palajaisi. Hän ei kuitenkaan palannut ja pari maan rosvo-asukasta löysivät aasin ja tavarat sekä veivät ne saaliinansa. Kuu Stanley oli lähettänyt pari miestä etsimään karkuun mennyttä kokkia, tulivat ne viimein Simbamwenniin, jossa tämän kaupungin nykyinen naishallitsija oli ottanut sekä kokin että hänen etsijäinsä tavarat ja uhkasi pitää ne omanansa. Samalla otti hän molemmat Bunder Salaamia etsimään lähetetyt miehetkin vangiksi. Tällaista työtä ei maan tavatkaan voineet puolustaa ja eräs arapilainen päällikkö, Taoni, jonka kanssa Stanley oli tullut sitä ennen tuttavaksi, varoitti ruhtinatarta sanoen: "Valkoinen mies on mahtava, hyvin voimallinen, hänellä on kaksi pyssyä, joilla hän voi ampua neljäkymmentä kertaa yhtämittaa ihan taukoamatta; hänellä on monta pyssyä, jotka lennättävät semmoisia luotia, jotka repivät ihmisen ihan kappaleiksi. Hän voi nousta tuon vuoren huipulle ja sieltä hän voi ampua kuolijaaksi joka ainoan ihmisen kaupungissasi, ennenkuin miehesi edes kerkiävät nousta vuorelle. Ja sitte tulee Sansibarin sultaanin väki kostamaan sulle niin ankarasti, että kaupunkisi hävitetään ihan perin pohjin, niin ettei koko paikkaa enää tunneta. Anna siis valkoisen miehen sotilaille ruokaa ja viljaa ja laske heidät vapaiksi, sillä valkoinen mies voi vaikka tällä hetkellä olla tänne tulossa".

Tämä arapilaisen liioiteltu kertomus Stanleyn voimasta teki hyvän vaikutuksen; sillä miehet laskettiin vapaiksi, mutta heidän pyssynsä ruhtinatar piti kuitenkin omanansa. Bunder Salaam arvattavasti oli murhattu, ja Stanley oli siitä suruissaan, sekä päätti, ettei hän vastedes enää niin ankarasti tuomitsisi epärehellisiä palvelijoitaan.

Matkueen kulkua hidastutti ja teki varsin työlääksi pitkällisistä sateista paisuneet virrat, joista muutamat olivat niin tulvillaan, että matkustajat ainoastaan suurilla ponnistuksilla pääsivät niiden yli. Niinpä kertoo Stanley miten Makata-joki, joka kuivana vuodenaikana oli noin parinkymmenen kyynärän levyinen, "masikan" s.o. rankkasateen aikana paisuu suureksi virraksi ja ympärillä oleva tasanko muuttuu järveksi. Tämän yli kulkiessaan sai Stanley kahlata kantajinensa syvässä vedessä, jonka alla oli vetelä muta ja tuon tuostakin tuli eteen syvänteitä, joiden yli täytyi kulkea siten että aasien selästä niiden tavara-takat purettiin, ja kun eläimet oli uitettu toiselle rannalle, vietiin tavaramytyt yksitellen toiselle puolen ja pantiin taas aasien selkään. Peninkulman matkalla oli hän viipynyt 10 tuntia ja oli peräti uuvuksissa, mutta oli kumminkin hyvillänsä siitä, ettei hän saanut kuumetta. Voitettuaan tämän vastuksen joutui Stanley taas koettelun alaiseksi, kun yksi hänen tavaroittensa kantajista, Kingaru, lähti karkuun ja vei samalla mukanaan toisen toverinsa kaiken omaisuuden. Oitis lähetti Stanley kaksi aseellista miestä karkuria kiinni ottamaan.

Tunnin kuluttua he jo palasivat tuoden mukanansa karkurin, jonka he olivat löytäneet Useguhha-neekerien päällikön Kigondon luona, joka nyt tuli heidän mukanansa saamaan palkintoansa ja kertomaan, miten asia oli tapahtunut.

Kingaru oli tullut kiivaasti juosten Kigondon majalle päin, kantaen tavaramyttyä, josta tämä arvasi, että hän oli karkulainen, Kun pakenija tunnusti lähteneensä karkuun ja pyysi toisen apua päästääkseen Simbamwenniin, houkutteli Kigondo hänet majaansa, johon hän salpasi miehen vangiksi, sillä hän arvasi, että Stanleyn miehet pian tulisivat karkulaista etsimään. Eipä aikaakaan niin nämä tulivatkin ja saivat haettavansa, joka tuotiin takaisin leiriin, pantiin kahleisiin ja sai pari tusinaa piiskanlyöntiä petollisuutensa rangaistukseksi, mutta hänen kiinniottajansa palkittiin.

Matkaa jatkettiin Makota-tasangon yli, jota kesti useita peninkulmia. Tasanko oli melkein kokonaan veden alla. Ylipäänsä oli vesi vain puolen kyynärän syvyistä, mutta muutamin paikoin pudota pulahtivat kantajat kolmen ja viidenkin jalan syvyisiin kuoppiin. Näin oli kuljettu noin peninkulman verran, jolloin ei kuulunut muuta kuin loiskinaa vain matkalaisten kahlatessa. Viimein tuli syvempi paikka, jossa heidän täytyi kolme tuntia yhtämittaa kulkea kaksi kyynärää syvässä vedessä, ennenkuin pääsivät taas kuivalle maalle. Sanomattomat olivat ne vaivat, joita koko matkue oli saanut kärsiä ja seurauksena niistä oli, että tavaroita kuljettavat aasit suurimmaksi osaksi kuolivat ja Stanley itse oli vähällä menettää henkensä punatautiin. Yksi hänen kantajoistaan kuoli ja toinen uhri oli hänen intialainen metsästyskoiransa, jonka voimat näistä ponnistuksista uupuivat. Vielä sittekin kun tuon pitkän, monta tuutia kestäneen kahlaamisen jälkeen oli päästy kuivalle maalle, tuntui matkan epäterveelliset vaikutukset, sillä kaksi miestä sairastui ja kuoli.

Makata-lammikkojen toisella puolella kohosi maa vuoriseuduksi ja Stanley saapui joukkoineen suureen Rehenneko nimiseen kylään, jossa oli noin tuhat asukasta. Ilma oli siellä raitis ja terveellinen ja näköala erittäin kaunis alempana olevan Makata laakson yli, jossa tuhannet palmupuut ja lukuisat kohisevat purot ihastuttivat silmää. Kauempana kohosivat majesteetilliset Uruguru ja Usvapanga nimiset vuoriharjut taivasta kohti. Tavarain kantajat ihastuivat tälläisestä vaihetuksesta luonnossa, mutta uupuneet ja raskailla kuormilla lastatut elukat olivat nääntymäisillään. Päästyänsä monen vuoriharjanteen yli saapui Stanley Mukoudokva virran varrella olevaan Kiora nimiseen kylään, jossa hän tapasi toisen palvelukseensa pestatun valkoisen seuralaisensa, perämies Farquharin. Tämä oli matkustanut edeltäpäin, vaan kun Stanley ei ollut hänen käytöstänsä tarkastamassa, niin oli hän antautunut kaikellaiseen irstaisuuteen, niin että hän siitä syystä tuli tautiin ja oli kykenemätön matkustamaan edemmäksi. Hämmästyksellä huomasi Stanley miten tämän oli koko ruumis pöhötyksissä ja erittäinkin jalat. Sitäpaitse oli Farquhar niin hämmentynyt ajatuksissaan, että hän näytti olevan mielenviassa. Stanleyn täytyi jättää hänet jälkeensä ystävälliseen neekerikylään ja hänelle jätettiin tulkki, sekä kuudeksi kuukaudeksi riittävä määrä vaatetta ja helmiä, sillä nämä ovat Afrikan sisämaassa rahan sijassa. Metallirahalle ja seteleille eivät näet neekerit ymmärrä antaa mitään arvoa.

Toinen Stanleyn mukana oleva europalainen oli merimies Shaw, joka samoin kuin Farquhar oli englantilainen. Tämä oli näyttänyt erinomaista laiskuutta ja taitoa vitkastelemisessa ja kuu hän isännältään siitä sai nuhteita, rupesi hän hävyttömäksi ja röyhkeäksi, uhaten erota palveluksesta. Stanley käski hänen silloin eroamaan ja antoi toisten miestensä viedä hänen tavaransa pois leiristä. Kun Shaw näki uhkauksestansa tulevan totta, nöyrtyi hän ja pyysi anteeksi käytöstään. Stanley soi sen hänelle ja niin palasi hän jälleen matkueesen luvaten, ettei Stanley enää saisi syytä olla tyytymätön häneen.

Kuu Stanley samana iltana oli nukkumaisillaan, kuului pyssyn pamaus ja luoti suhahti teltan vaateseinien lävitse muutaman tuuman päässä hänen vuoteestaan. Hän hyppäsi pystyyn, tempasi revolverinsa ja kysyi vahdissa olevilta miehiltä, kuka oli ampunut. He vastasivat: "Bana mdogo (pieni isäntä)".

Stanley meni Shawin telttaan, sytytti kynttilän ja kysyi: "Shaw, tekö ammuitte?"

Ei hiiskaustakaan vastaukseksi. Hän näytti makaavan ja hengitti raskaasti.

"Shaw, Shaw, tekö ammuitte?"

"Mitä? hä?" vastasi hän viimein heräten äkkiä unestaan. "Minäkö — ampunut? Minä olen maannut".

Hänellä oli pyssy vieressään. Stanley otti sen käteensä ja pisti sakarisormensa piippuun. Pyssy oli lämmin ja sormi tuli mustaksi.

"Mitä tämä merkitsee? — Pyssy on lämmin ja miehet sanovat teidän ampuneenne".

"Ahaa, nyt minä muistan. Minä näin unta että näin varkaan hiipivän teltan oven sivuitse ja silloin minä ammuin. Kas kummaa kun unhotin sen. Niin, kyllä minä ammuin. Mikä nyt on hätänä?"

"Eipä juuri mitään. Mutta tahtoisinpa varoittaa teitä", sanoi Stanley, "ettette vastedes, jos tahdotte välttää epäluuloja, ampuisi minun telttaani, tai ainakaan ei niin liki minua. Minä voisin tulla vahingoitetuksi ja siinä tapauksessa, ymmärrättehän, pääsisi pahoja puheita liikkeelle ja ne voisivat ehkä teille tuottaa ikävyyksiä. Hyvää yötä".

Tästä tapauksesta oli kullakin oma ajatuksensa, vaan Stanley ei siitä virkkanut sanaakaan kellekään, ennenkuin hän tapasi Livingstonen, joka asian kuultuaan sanoi suoraan: "hän tahtoi murhata teidät".

Matka jatkettiin, Shaw mukana, ja koko matkue tuli korkean vuoriharjanteen juurelle, jota arapilaiset nimittivät Mpwapwa. Siellä tapasi Stanley vanhan arapilaispäällikön Taanin, leiriytyneenä metsässä ja virvoittaen itseään kaikellaisilla herkuilla. Stanleylle hän myöskin antoi seuraavan neuvon: "Parempi on teidänkin seisattua tänne pariksi, kolmeksi päiväksi, että sallitte uupuneille vetoeläimillenne lepoa ja kokootte täällä niin monta tavarankantajaa kuin vain voitte sekä syötte kyllältänne lämmintä maitoa, makeita perunoita, härän ja lampaan lihaa, hunajaa, papuja, durraa ja pähkinöitä; ja sitte insch allah! (Jumalan nimeen!) lähdemme yhdessä matkalle Ugogon halki, seisattumatta missäkään". Stanley suostui tähän esitykseen ja saikin 12 rivakkaa miestä lisäksi palvelukseensa.

Kolme päivää viipyi Stanley Mpwapwassa, jota seutua hän kehui erittäin kauniiksi. Vuoren rinteitä peitti runsas kasvullisuus ja siinä lirisi lukemattomat purot elähyttäen muutoin kuolleen näköistä seutua. Näitä tienoja kehuisi metsästäjä paraimmiksi mitä ajatella voi, sillä otuksia täällä on erittäin runsaasti ja kaikkia lajia, mutta matkustavaista ne eivät ilahuta. Kiusana on vielä täälläpäin monenlaiset syöpäläiset, joista varsinkin valkoiset muurahaiset ovat hirveän ahnaita. Niille kelpaa kaikki mitä ikään on niin pehmeätä, että niiden leuvat siihen pystyvät; matot, vaatteet, kapsäkit ja muut sellaiset olisivat pian joutuneet ihan pilalle, jos Stanley olisi täällä kauemmin viipynyt.

Hän läksi siis kahden arapilaispäällikön, Hamedin ja Taanin, seurassa matkustamaan etemmäksi ja saapui puolineljättä tuntia kestäneen marssin jälkeen Kunyo nimiseen neekerikylään, jossa vesi oli suolaisen makuista. Ihmiset sitä kyllä joivat, mutta elukoille se oli vaarallista, ja kun Stanley siitä tietämätönnä juotti aaseillensa sitä, niin kuoli muutaman päivän kuluessa 5 aasia. Kylästä eteenpäin alkoi noin peninkulman levyinen erämaa, joka oli aivan kuiva ja vedetön. Maan kasvullisuus muuttui kuitenkin vähitellen paremmaksi. Ensimmäiset sanat, jotka Stanley kuuli Ugogon maakunnassa, joka alkoi erämaan toisella puolella, lähtivät vanhan ukon suusta, joka huusi: "Yambo mufungu! yambo bana, bana!" (Hyvää päivää valkoinen mies! hyvää päivää herra, herra!) niin kovasti, että olisi luullut hänen huutonsa kuuluvan virstan päähän. Hänen huutonsa sai koko kyläkunnan väestön liikkeelle, sillä pian oli Stanleyn ympärillä hurja joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kaikki olivat melkein yhtä alastomat kuin Eeva paratiisissa, ja jotka rähisten riitelivät, tappelivat ja sysäsivät toisiaan päästäkseen näkemään ensimmäistä valkoista miestä, joka koskaan oli tullut Ugogoon. Eräs Stanleyn miehistä kielsi heitä niin pahasti meluamasta, mutta he käskivät hänen pitää suunsa kiinni, koska hän muka ei ollut sen arvoinen, että hän olisi saanut puhua heille. Kun Stanley kysyi neuvoa arapilaisilta, miten hän pääsisi tuosta kiusasta, vastasivat he: "Älä huoli pitää heistä lukua; he ovat koiria, jotka osaavat yhtä hyvin purra kuin haukkuakin".

4. Luku.

Matka Ugogosta Unianjembehen.

Arapilaisten arvostelu Ugogon asukkaista näyttäytyi kyllä pian todeksi. Päivänä sen jälkeen kun Stanley ja arapilaiset olivat saapuneet Ugogoon, piti maksettaman vero maan ruhtinaalle siitä oikeudesta, että he saivat kulkea maan lävitse, ja arapilaiset lähetettiin tinkimään. Jos veron maksaminen olisi laiminlyöty, olisi siitä heti seurannut sota, sillä neekeriruhtinaat ovat jo tottuneet kiskomaan semmoisia veroja, eivätkä millään muotoa jätä tilaisuutta käyttämättä, kun sellainen vain ilmestyy. Hirmuisesti kiroten neekeriruhtinaan ahneutta ja huokaillen tavarainsa menettämistä täytyi arapilaisten kauppiaiden samoin kuin Stanleynkin antaa hyvä joukko helmiä, vaatetta ja muita tavaroita päästäkseen häiritsemättä jatkamaan matkaansa. Ugogo on tiheästi asuttua maata ja sen asukkaat olisivat helposti voineet ryöstää koko kauppamatkueen, mutta he olivat jo nähneet hyödyllisemmäksi kiskoa vähitellen veroja, kuin että he rosvomalla olisivat saaneet kaikki matkalaiset kulkemaan toista tietä.

Kun matkaa lähdettiin jatkamaan, piti arapilaisen kauppiaan opas kaikille kokoontuneille kantajille seuraavan puheen:

"Sanoja, sanoja banalta (herralta). Korvat auki, kuulkaa te unyamvesilaiset! Huomenna lähdetään matkaan! Tie on mutkainen ja huono, huono! viidakko on molemmin puolin ja siellä väijyy Ugogon asukkaita paljo! tappavat kantajat ja leikkaavat heiltä kaulat poikki, olkaa siis varoillanne, pysykää hyvästi koossa, älkääkä jääkö jälelle! Matkaopas, käyköön hitaasti, etteivät heikot, sairaat ja nuoret kantajat jää jälelle muista väkevämmistä! Levätkää kahdesti, se on isännän käsky, kuuletteko? (Kaikki vastaavat yhteen ääneen kuulevansa). Ymmärrättekö nyt oikein?" (Taas sama vastaus, ja opastaja vetäysi majaansa).