VII.
Politiikkaa ja murkinapakinaa. — Rügenin liitukallioita. — Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.
Trelleborgin satamassa, passien tarkastustilaisuudessa, joka kävi joutuin ja ilman mitään pikkumaisuuksia, huomasi kolmiliitto ensi kerran joutuneensa ilmapiiriin, jossa tuntui ruudinsavua Europan poliittiselta taistelutantereelta. Matkustajain joukossa oli nimittäin useita saksalaisia, jotka olivat menossa kotiseudulleen Schlesiaan ottamaan osaa kansanäänestykseen. Erään Göteborgista tulleen naisen passi ei kuitenkaan jonkun erehdyksen vuoksi ollutkaan kunnossa ja passien tarkastajan täytyi anteeksi pyydellen ja pahoitellen ilmoittaa, etteivät hänen ohjesääntönsä sallineet laskea häntä menemään. Mitäpä siinä oli tehtävissä, sillä näiden passimuodollisuuksien muuria eivät naisenkaan kyyneleet pysty murtamaan, ja niin jäivät saksalaiset äänestyksessä yhtä viivaa vähemmälle. Kolmiliitto sen sijaan hyväksyttiin kumartaen menemään, ja antoi, sittenkuin Hänen Majesteettinsa vaunu oli ajettu lautalle, koneen ruveta pyörimään täsmälleen klo 9 aamulla kulumassa olevan maaliskuun 15 päivänä.
Avaran ja upean lautan ruokasalongista rupesi heti Itämeren siintäville aalloille saavuttua kuulumaan kutsuvaa ja houkuttelevaa vaskipäristimen pompottelua:
Veljesten vilkasta keskustelua ruokapöydässä kuunteli koko ajan heitä vastapäätä istuva vanha herra, jonka Simeoni ensi silmäyksellä oli sijoittanut sinne ruotsalaisen rovastin, kauppaneuvoksen ja ruukinpatruunan vaiheille. Suurien ja pyöreitten silmälasiensa takaa hän tuijotteli miettiväisesti ja muhoilevasti, nähtävästi odotellen sopivaa hetkeä, jolloin voisi päästä jutun alkuun. Huomattuaan sen auttoi Simeoni häntä matkalle tarjoamalla hänelle pöydältä jotakin, ja sillä oli asia selvä.
VANHA HERRA: Sallikaa minun kysyä, ovatko herrat, kuten olen tässä otaksunut, suomalaisia?
JUHANI: Olemme kyllä.
VANHA HERRA: Ja, suokaa anteeksi uteliaisuuteni, varmaankin matkalla kauaskin?
SIMEONI: Olette arvanneet aivan oikein.
VANHA HERRA: Jaa jaa, on ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset matkustavat. Aina kun minäkin terveyteni vuoksi joudun Europan läpi kulkemaan, tapaan suomalaisia joka paikassa.
TUOMAS: Toivottavasti se tapaaminen on jättänyt maanmiehistämme edullisen muiston?
VANHA HERRA: Ehdottomasti, ehdottomasti! Olemmehan me suomalaiset ja ruotsalaiset vanhaa veljeskansaa, jotka varsinkin ulkomailla tunnemme olevamme suorastaan veljiä. Mutta sanokaa minulle, kuinka siellä Suomessa nyt olot oikeastaan ovat? Te varmaankin elätte joka päivä kauhun ja pelon vallassa?
ÄLLISTYNYT KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Kauh… pel… vall…! Ei suinkaan! Meillähän ovat olot ja elämä maailman rauhallisimmat. Luullaksemme olisi muilla syytä pitää siinä suhteessa Suomea esimerkkinä.
VANHA HERRA: Jaa jaa! On ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tapahtui mitä hyvänsä. Aina ne vain vakuuttavat, että kyllä se siitä kaikki korjautuu, ja täytyneehän sen korjautuakin, kun te olette niin kauhean itsepäisiä.
KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Itsepäisiä!
VANHA HERRA: Niin. Mihin te vain ryhdytte, sitä te ajatte koskaan tarkoituksestanne luopumatta. Olen aina pitänyt suomalaisista ja pidän vieläkin.
KOLMILIITTO KUMARTAA.
VANHA HERRA: Kun te vain voisitte antaa niiden omien ruotsalaistenne olla rauhassa, ettekä koettaisi pakottaa niitä luopumaan äidinkielestään ettekä muutenkaan niitä sortaisi!
Tässä aloitti kolmiliitto, tehden sarjan ankarasti torjuvia ja kauhistuvia liikkeitä, laajahkon esitelmän, jota vanha herra kuunteli silminnähtävästi epäillen, mutta kohteliaasti kuitenkin väittämättä vastaan. Kun kolmiliitto lopuksi ilmoitti suomalaistenkin haluavan päästä ruotsalaisten kanssa sekä Ruotsissa että kotona mitä parhaisiin suhteisiin ja toivovan, että välille ilmestyneet riitakysymykset pian saataisiin ratkaistuksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, huokaisi vanha herra syvään ja sanoi: "Ja, ja, den välsignade Ålandsfrågan!"
Tässä tavattiin nyt sellainen Hänen Majesteettinsa alammainen, joka oli sydämestään kyllästynyt sekä hallituksensa politiikkaan yleensä että ahvenanmaalaisiin erikoisesti. Hän ihmetteli, mahtaisivatko ahvenanmaalaiset olla koskaan tyytyväisiä, vaikka saisivat kymmenen kertaa, mitä tahtovat. Ja nurisevalla äänellä tuo vanha herra sitten hiljoilleen aterian kestäessä haukuskeli vähän kaikkiakin, mutta vallankin sanomalehtiä, jotka hänen mielestään antoivat ihmisille aivan väärän kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä ihmiset yleensä ajattelivat. Lopuksi hän kysyi, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä Ahvenanmaan asiassa, johon Juhani vastasi tyynesti: "Mitäpä siinä on tekemistä — Ahvenanmaa on meidän ja sillä hyvä!" Tämän kuultuaan vanha herra tuijotti kolmiliittoon vakavasti silmälasiensa ylitse ja kuivasi suunsa tarkkaan ja hitaasti.
Ihastuneena siitä, että oli tavannut tällaisen nuhteettoman ja reilusti vanhoillisen ruotsalaisen setämiehen, jonka mielipiteet, tietojen joskus eteen töksähtävää ahtautta lukuunottamatta, yleensä lepäsivät terveellä lutherilaisella perustuksella, rupesi Simeoni jatkamaan keskustelua yhä laajemmalti. Siitäpä sitten paisuikin kertauskurssi sekä pohjoismaiden että varsinkin maailmansodan historiassa, jonka vaiheita ja tuloksia Juhani, Tuomas ja Simeoni toiselta, ja setämies toiselta puolen valaisivat ytimekkäinä ja nasevilla huomautuksilla. Annettiinpa vanhukselle lopuksi todellinen ja oikea käsitys punakapinasta ja varsinkin tuosta kuuluisasta "valkoisesta terrorista" sekä ilmaiseksi eräitä tepsiviä keinoja, millä bolshevismia parhaalla ja taatulla menestyksellä voi vastustaa. Lopuksipa sitten setämiehemme paiskasi toveruksille kättä ja sanoi: "Jaa, jaa, sydämestäni toivotan onnea kaikille suomalaisille, sillä heidän menestyksensä on suoranainen lisä Pohjolan yhteiselle voimalle ja hyvinvoinnille!" Mieluinen ja hauska tunnelma oli tämän aterian kestäessä vallinnut.
Noustuaan jälleen kannelle panivat toverukset merkille, että taivas oli mikäli mahdollista vielä kirkkaampi kuin aamulla ja että meren vihreä vesi kohoili hiljaa sileinä maininkeina, joiden pintaa ei pieninkään tuulen väre särkenyt. Lautta kynti rauhallisesti ja voimakkaasti leveää uraansa kohti Rügenin liitukallioita, jotka valkoisena viivana alkoivat hohtaa tuolta kaukaa. Matkalainen on onnellinen ihminen: etsimättä ja pyytämättä avautuu hänen eteensä maailman ihmeellisin kuvakirja, joka sisältää sekä luonnon että historian aarteita, eikä hänen tarvitse vaivautua edes lehteä kääntämään. Kukapa uskoisi, mietiskeli Simeoni katsellessaan rauhallista merta ja kuin erämaan yksinäisyydessä uneksivaa rantaa, että tämäkin paikka on ollut ehkä tuhannen vuotta mitä verisimpäin ja julmimpain tapahtumain näyttämönä. Tuolla korkealla huipulla on arvattavasti ollut muinaisten germaanien salaperäinen Hertha-jumalattaren pyhäkkö, sekä sen jälkeen ehkä hurjien vendien kuuluisa rosvolinna Arkona, ja tällä rannikolla on keinunut barbaarien ryövärilaivasto, valmiina pitkille rosvousretkille. Eikäpä sopisi kummastella, vaikkapa tuolta niemen takaa lipuisi esille joukko pulleavatsaisia hansalaivoja, täynnä Flanderin verkaa, Reinin viiniä ja ahnaita, ihravatsaisia ja punanenäisiä kauppiaita, jotka Hansaliiton neljänä vuosisatana levittivät arvaamattoman paljon taloudellisen ja muunkin sivistyksen ituja Itämeren rantamille. Mutta melkein rikkumaton rauha vallitsee täällä nyt, maan multa on lahottanut luut ja meren syvyys kätkee saaliinsa mykkään syliinsä. Ihmiset voivat ahertaa tuhansia vuosia ja uskoa lujasti työnsä pysyväisyyteen, kunnes mahtava aika levittääkin suunnattoman kätensä ja pyyhkäisee pois kaikki, kuin hyökyaalto lasten rakennukset rantahiekalta.
Rauhallisesti kaartaen höyryää lautta Sassnitzin lahteen, jonka rannoilla kirkkaassa auringonpaisteessa hotellit ja kylpylärakennukset vielä tyhjinä odottavat kesävieraitaan. Kaikki on hiljaista, ja ratapihalla, siinä tyynesti puuhailevine virkamiehineen, on jotakin sunnuntaipäivän tunnelmaa. Asemahuoneen vieressä muokkaavat mies ja poika puutarhaa, tarkoin pienentäen jokaisen multakokkareen, ja yksinäinen kana mennä koikkailee sinne tänne, valittavasti kaikerrellen. Kello puoli 3 nykäisee juna kolmiliiton liikkeelle ja niin aletaan mennä nykytellä Stralsundia kohti. Sen korkeat kirkontornit kuvastuvat taivasta vasten kertoen kaupungin muinaisten hansaporvarien kyvystä ja kulttuuriharrastuksesta, joiden syvimmän pyrkimyksen he kuten muutkin aikalaisensa usein kohdistivat kirkkojen rakentamiseen. Nopeasti matkustaessa tulee panneeksi aivan erikoisesti merkille ne kymmenet ja sadat temppelien tornit, joiden ohitse junat kiitävät. Simeonin mielestä ne olivat kuin käsiä, jotka maan pinnalta, pölystä ja arkisen aherruksen keskeltä, kohoavat kohti taivasta todistuksena paremman toivosta, pyhästä aavistuksesta ja uskosta. "Jos voisi", alkoi hän runollisesta mielikuvastaan innostuneena selittää Juhanille ja Tuomaalle, "yhdellä silmäyksellä nähdä samalla kertaa koko Europan pinnan, antaisivat kirkkojen tornit sille varmaankin erikoisen luonteen piirteen…" — "Aivan niin", huomautti aina asiallinen Tuomas, "piirteen, joka olisi henkevä ja kaunis, ellei uusi aika olisi pyrkinyt sitäkin kuvaa särkemään. Muistettava nimittäin on, että temppelien tornien rinnalla on nykyisin sarja vielä korkeampia tehtaanpiippuja, jotka parhaansa mukaan suitsuttavat sinitaivaalle mustaa nokea ja usein ovat todistuksia kaikesta muusta kuin pyhästä uskosta ja aavistuksesta." Tämän kieltämättä oikean huomautuksen johdosta hämääntyivät Simeonin romanttiset tunnelmat; hän rykäisi hiukan nolostuneena, pisti tupakaksi ja rupesi katselemaan, mitä muuta ympärillä mahtaisi näkyä.
VIII.
Tyynen elämän ylistyslaulua. — Saksan varallisuus ja nousukyky. — Suomalaisten suhteet saksalaisiin. — Eräs, joka aikoi äänestää puolalaisia.
Mereltä oli tultu, mutta meri oli tavallaan taaskin edessä. Sen laineet olivat kuitenkin jäähmettyneet rauhallisiksi, pehmeäpiirteisiksi kummuiksi, jotka olivat vain peltoa, niin pitkälle kuin silmä kantoi ja juna jaksoi halki mennä. "Tämä rupeaa olemaan valmiinpuoleista maata", arvosteli Juhani, jonka maanviljelyksellisiä vaistoja tuo valtavien vainioiden näky kiihoitti. Kahden ja kolmen hevosen vetämiä auroja kulki pelloilla kaikkialla, verkalleen kääntäen muheata multaa sopivaksi ottamaan vastaan kylvöä; kyntäjän tanakka vartalo leikkautui väliin taivasta vasten tukevana varjokuvana, ja pitkillä, puiden reunustamilla viertoteillä mennä körötteli lihavien hevosten vetämiä nelipyöräisiä, ajajan istuimella nukkuva, aivan kuin Fliegende Blätteristä leikattu mies, suussa posliinipiippu. Koko näky oli kuin porvarillisen, kuohahtelemattoman, ruisleivän nojassa vaeltavan tyynen elämän ylistyslaulua. Samoin kuin Skånessa ja vielä enemmänkin ihmetteli ja hämmästeli Simeoni näiden viljelyksien suuruutta, joissa pellon pinta joka paikassa todisti aivan erikoisesta huolellisuudesta ja perinpohjaisuudesta työn teossa. Täällä näkyy maanviljelijä kehittyneen jo niin pitkälle, ettei hän voi sietää mitään roskia, turpeita, mutkaisia lahtia peltojen reunoissa, vaan vaatii, pitäen joka neliömetrin alaa kalliina, kaikessa loppuun vietyä järjestelmällisyyttä, siisteyttä ja perinpohjaisuutta. Maan, jossa on tällaiset alueet tuollaista peltoa, täytyy, ainakin suomalaisen silmillä katsottuna, olla rikas.
Mutta missä asuvat ihmiset, jotka kaiken tämän viljelystyön suorittavat? Kolmiliitto teki tämän kysymyksen melkein yhtaikaa, sillä ihmisasuntojahan näkyi peräti harvassa. Suomessa on totuttu siihen, että vainioittensa keskellä on punaseinäinen ja valkonurkkainen talo, kuin lehmä apilamaassa, ja viitan välin päässä taas toinen, kujat täynnä multaisia, kirkuvia lapsia. Täällä ei näy merkkiäkään sellaisesta — niin, kyllä näkyy: tuolta kaukaa kohoaa kirkontorni ja rakennusten päätyjä, puita ja muita asumuksen merkkejä; kaipa ihmiset siis ovat kokoontuneet tuollaisiin kaupunkimaisiin kyliin, sieltä pitäen hoitaen viljelyksiään. Maatahan siinä säästyy paljon, mutta viljelyksille tulee melko pitkät matkat. Simeoni ei kuitenkaan uskalla ruveta tuota asianhaaraa arvostelemaan, epäillen mielessään, että luultavasti sekin on harkittu täten parhaaksi.
Toverukset punnitsevat siinä mielessään tuota samaa kysymystä, joka on aina saksalaisista puhuttaessa ihmisten huulilla: miten on Saksan varallisuuden ja nousukyvyn laita? He huomaavat kyllä, että esim. rautateillä vielä näkyy kaikkialla merkkejä joko sitten köyhyydestä tahi johdonmukaisesta ja ankarasta säästäväisyydestä: vaunujen sohvat on päällystetty jonkunmoisella sijakekankaalla; ikkunoiden remmit ovat paperia eivätkä nahkaa; mukavuuslaitoksessa ei ole saippuaa eikä käsiliinoja; asemarakennukset ovat sangen vanhan maalauksen varassa j.n.e. Mutta toiselta puolen täytyy panna merkille kaikkialla huomattavissa oleva jäykkä ahkeruuden ja työnteon leima. Stralsundin asemalla esim. joukko työmiehiä sijoitti vaunuun jotakin raskasta konetta, joka sai katsojan epäilemään, oliko se ollenkaan liikutettavaksi tarkoitettukaan. Siinä ei seisottu ja katsottu, ei liioin syljeksitty ja kohauteltu liian alas valahtaneita housuja — ei, vaan siinä yritettiin todella hikipäin ja samalla neuvokkaasti ja taitavasti. Ja koko meno tapahtui hiljaisesti, ilman mitään ärräpäitä ja meillä tehokkaiksi huomattuja aatteellisia voimalauseita. Simeonista, joka epäili itseään puolueelliseksi sen myötämielen vuoksi, jota hän aina oli tuntenut saksalaisia kohtaan, näytti siltä, ettei kylminkään, vihamielisinkään arvostelija olisi voinut kieltää kaikessa tämän matkan varrella Saksassa näkemässään vallitsevan toimellisen, viisaan ja sivistyneen ahkeruuden leiman. Jos niin on, ja Simeonin mielestä oli niin, on Saksan tulevaisuus taattu, sillä juuri tähän seikkaanhan ehkä ratkaisevasti perustuu kansan todellinen voima ja menestys.
Täten siinä Meklenburgin ja Brandenburgin vainioiden läpi kiitäessään kuin Saksan maanviljelyksen ylitarkastaja, mietiskeli Simeoni Suomen ja suomalaisten suhdetta ulkomaalaisiin. Hän muisti äskeiset kokemuksensa Ruotsista, mutta tunnusti huoaten, että asiain nykyisillään ollen ovat välit sinne kylmät. Tällä hetkellä on suhteemme sittenkin — ehkä virolaisia lukuunottamatta — läheisin saksalaisiin, eikähän se ole kummakaan: ovathan he tosiasiallisesti Suomen vapauttajia ja pelastajia ryssän kynsistä. Ja onhan saksalainen muutenkin meille niin tavattoman tuttu ja läheinen, koskapa olemme vuosisatojen kuluessa saaneet sieltä ratkaisevia kulttuurivaikutelmia, eläneet niin sanoaksemme saman lieden lämmöstä ja valosta. Se on tärkeä ja vaikuttava tosiasia.
Niinpä tunsi Simeoni jo ensi tunneilla Saksassa ollessaan tuota samaa yksinkertaisen ja koruttoman, mutta sivistyneen ihmisen ympärilleen ja elämäänsä luomaa kodikkuutta, rauhallista viihtyväisyyttä, jota hän ennenkin oli siellä kokenut. Mutta nyt se oli jollakin tavalla vielä sydämellisempää, heitä suomalaisia kohtaan ainakin. Oli kuin olisi entinen, mahtavuudesta johtunut pikku korskeus pudonnut kokonaan pois ja nyt paljastunut se, mikä sisällä aina on ollut: gemyyttinen ja hyväntahtoinen, rauhallinen saksalainen, tunnettu siksi ammoisista ajoista. Ja kun tämä suuri kansa maailmansodan vaiheissa katseli ympärilleen ja huomasi, ettei sillä ollut ketään muuta ystävää kuin tuo piskuinen Suomi, se ikäänkuin heräsi huomaamaan tällaisen ystävyyden merkityksen ja on sitä hoitanut siitä asti huolella ja arvonannolla. Se on nyt kuin häkissään makaava leijona, joka ilokseen ja suojellen seuraa ja katselee ainoan ystävänsä, pikku hiiren, leikkiä ja puuhia.
Juna menee eteenpäin täsmällisesti aikataulun mukaan. Toverusten huomiota herättää se, että asemat on koristettu köynnöksillä, seppeleillä ja lipuilla: sekin tarkoittaa Schlesiaan matkustavien innostamista. Heitä kulkeekin sinne näinä päivinä junittain. Tuomas käy katselemassa terävin silmäyksin erästä asemaa, huomaa sen olevan kaikin puolin kunnossa ja palaa vaunuun kainalossa tukku kirjallisuutta, jonka laatua hän ei ollut ehtinyt ottaa lähemmin selville. Ruvetaan sitä nyt miehissä katselemaan.
Simeonin käteen osuu eräs lentokirjanen, joka on kirjoitettu, kuten hän sen asiasisällyksestä arvaa, sillä saksankielen murteella, jota hyvässä Schlesiassa puhutaan. Siinä on sekaisin suorasanaista ja runoa, ja kaiken esineenä on se kulttuurikanta, jonka puolalainen kansallisuus on tähän maailmanvaiheeseen päästyään ehtinyt saavuttaa. Loppupiikki on aina kohdistettu henkilöön, joka tottelee nimeä Korfanty ja joka on ehtinyt tehdä itsensä kuuluisaksi koko maailmassa. Kun nyt tästä lentokirjasesta tuulahti vastaan aito Simplicissimuksen henki ja vielä suuntaan, jota Simeoni jyrkästi kannatti, vaikka kukaan ei hänen kannatustaan kysynytkään, hihitti hän pian tahdissa junan jyskytyksen kanssa. Mutta käännettyään sitten erästä lehteä vaikeni hän äkkiä ja kalpeni, kuten sanan sattuessa oikealle paikalleen usein tiedetään tapahtuvan.
Lehdellä oli koko sivun täyttävä kuva ja allekirjoituksena ainoastaan kolme sanaa. Simeoni tirkisteli kuvaa räpytellen silmiään ja ajatellen, että tuo elukka tuossa on ehdottomasti tutun näköinen, mutta vaikea on muistaa, missä sen viimeksi olisi nähnyt ja mikä sen nimi on. Mutta kun hän tarkemmin katseli sen valkoista, soikeahkon pitkulaista, ilkeätä ruumista, pientä päätä ja pääpuolessa olevia, teräväkyntisiä jalantapaisia, kirkastui asia hänelle pian ja hän sanoi jyrkästi: "Tämä on täi". Huudon kuultuaan kiiruhtivat Juhani ja Tuomas ilostuneina paikalle, ottivat hekin kuvan silmämääräisen tarkastuksen alaiseksi ja sanoivat olkapäitään nykäisten: "On noita jo toki kerennyt Suomessakin nähdä!" Mutta silmättyään allekirjoitukseen painautuivat he masentuneina ja lyötyinä paikalleen.
Allekirjoituksena oli nimittäin: "Minä äänestän puolalaisia!"
Tämä eläin, joka on ihmisen uskollisimpia tovereita, seuraten häntä pohjoisnavalta päiväntasaajalle ja edelleen, katoaa hänen seurastaan ainoastaan sikäli ja siinä tapauksessa, mikäli hän kylpyjen ja kaikinpuolisen, luonnonvastaisen ja keinotekoisen kulttuurin mukanaan tuoman puhtauden kautta itsessään ja ympäristössään tulee esi-isiensä tavoille ja menoille uskottomaksi. Täin äänestysaikomus osoittaa näin ollen selvästi, kuinka perinpohjaisesti puolalainen kansanaines oli pysynyt uskollisena esi-isiensä tavoille, sallimatta vietellä itseään kulttuurin liukkaille poluille, joilla ei täi, terävistä kynsistään ja vakavamielisestä, rauhallisesta luonteestaan huolimatta voi pysyä, vaan horjahtaa syrjään kärsiäkseen kurjan ja häpeällisen kuoleman.
Pimeys peittää jo Saksanmaan. Klo 10 tulla hurahti juna Berliniin kiljahdellen mielihyvästä, kun oli saanut kiskotuksi kolme suomalaista herrasmiestä eheinä tänne saakka.
IX.
Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä Berlinissä.
— Aamiainen Kempinskissä ja kuinka muuan nuori pari sitä söi. —
Museoissa käynnit.
Iloisina kuin mehiläiset, joskaan eivät niin keveinä, ponnahtivat Juhani, Tuomas ja Simeoni maaliskuun 16 päivän aamuna vieteripatjoiltaan Lessingstrasse 9:ssä, jonne he huoneitten puutteen vuoksi edellisenä iltana olivat joutuneet asumaan ja jota he ensin olivat luulleet ryövärien luolaksi, mutta joka osoittautuikin olevansa hieno, luultavasti käteisen rahan puutteen vuoksi hotellitarkoituksiin luovutettu entinen rikas yksityiskoti. Kun sitä tutkittiin tarkemmin, löytyivät sieltä upeat kylpyhuoneet, siistit ja aistikkaat ruokasalit, jonka seinällä oli kauniin naisen, nähtävästi talon paenneen herrattaren, etevällä, joskaan ei silti primitivistis-futuristis-dadaistismaisella tyylillä maalattu muotokuva. Joka sopesta tuntui kuuluvan huokaus sen vuoksi, että koti oli täten täytynyt luovuttaa maailman matkalaisten käytettäväksi, ja surumielisen ja valjun näköisenä, kestettyjen nälkävuosien kaihoisana kuvana, liikuskeli talon palvelijatarkin toverusten vaiheella, täytellen hiljaisella ja alistuvalla tahdilla heidän vaatimattomia toivomuksiaan. Portinvartijan virkaa toimittava mieshenkilö sen sijaan oli erinomaisen hyvin suoriutunut nälkä-ajan vaikeuksista, sillä hänen valtava runkonsa oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin tukevin Tiergartenin tammi, vertaus, joka hakematta juolahti Simeonin mieleen hänen katsellessaan miehen naamaa, joka oli suuri, pyöreä ja rosoinen kuin jättiläispahka vanhan puun kyljessä. Mies taisi kuitenkin tehtävänsä täydellisesti, toimittaen ystävysten asiat siekailematta ja ludendorffimaisen varmasti ja päättäväisesti.
Notkein, nuorekkain ja joustavin askelin siirtelivät toverukset pian itseään Suomen lähetystöön päin, sillä aikoivatpa he kunnioittaa sitä ja siellä hallitsevaa isänmaamme edustajaa tervehdyskäynnillään. Aamupäivän Berlini kuhisi jo kuin muurahaispesä. "Voi pauhaavaista kylää, voi häälyväistä elämää kumminkin!" puhkesi Juhani kuuluisan kaimansa sanoilla tulkitsemaan katuliikenteen hänessä herättämää tunnelmaa, kun he onnellisesti ja peittäen teeskenneltyyn kylmyyteen pienen epävarmuutensa taas olivat selviytyneet erään kadun yli, täältä ja tuolta katkeamattomana virtana ajavien vaunujen jaloista. Katuelämä oli jokseenkin täydelleen palautunut rauhan aikaiseen tasoonsa: ajopelit olivat kunnossa, hevosilla oli yllään hiukan muutakin kuin paljas karvaton nahka, autot olivat saaneet uudet kumit sekä kiiltelivät maalauksen tuoreudesta, kuluneita sotilastakkeja ei juuri huomannut, ja invaliidejakin oli vain joskus siellä täällä. Demokratian voitollepääsyn johdosta aluksi vapautettu likakin, roskapaperit ja muu sellainen leventelevä töskä, jota vallankumoukset tuovat runsaasti kaduille voittonsa todisteeksi, oli saanut, taantumuksen jälleen hiljoilleen anastaessa jalansijaa, ryömiä porvarillisen hallituksen sille armotta määräämiin pimeisiin ja ummehtuneisiin säiliöihin, siirtyäkseen niistä Berlinin kaupungin viljelyksille. Kaupungin elämälle antoi leiman vilkas hyörinä, eivätkä vähimmin raskaat kuorma vankkurit, joita veti pari esihistoriallisen hirviön kokoista hevosta, ohjaksissa mies, jota arvattavasti eivät vähäiset tuulet pystyneet järkyttelemään. "Työtä ne taitavat täällä tehdä yrittää", lausui Juhani arvioidessaan näkemänsä pohjalla talouselämän keskikorkeutta terävin silmin kuin henkinen geodeetti.
Kun ruvettiin nouseskelemaan Suomen lähetystön komeata porrasta, valtasi Simeonin samalla sekä kunnioittava että hieman arastuttava tunnelma. Hän, mies parka, jonka syrjäiseen kammioon suuren maailman, politiikan ja diplomatian pauhu kuului perin vaisusti, ei tietenkään ollut tottunut liikuskelemaan niillä palkeilla, joilla kansojen kohtaloita lyödään pöytään kuin resuisia ristikakkosia, vaan tunsi itsensä paremminkin kuin torpanmieheksi, joka tyhmästi töllistelee rovastin salin ovensuussa ja älyttömästi pyörittelee lakkikuluaan multaisissa kourissaan. Ja kun toiselta puolen Suomen itsenäisyyden tosiasia ei ollut menettänyt hänelle ollenkaan uutuuden viehätystään, oli sellainenkin sinänsä vähäpätöinen tapahtuma kuin käynti jossakin Suomen lähetystössä, hänelle pieni itsenäisyytemme hartaushetki.
Komeassa talossa tämä lähetystö olikin — monarkistit pitivät aikoinaan silmänsä auki ostaessaan talon hyvältä paikalta ja halvalla hinnalla. Ja kun toverukset sitten puristivat ministeri Holman kättä ja kuuntelivat itsensä ja hänen puhumaa virallista Suomen valtakunnan kieltä, muisti Simeoni jääkäreitä, jotka maanpakolaisina olivat täälläkin harhailleet ja sitkeällä, ihmeellisellä uskollaan laskeneet alkuperustuksen tämänkin paikan nykyiselle käytännölle. "Jaa jaa", mietiskeli hän hurskaasti, "se oli todellakin sinapin siemen, se jääkärien ensiksi kylvämä uskonjyvä, mutta onpas totisesti siitä kasvanut iso puu." Kotoinen ja hauska tunnelma vallitsi tänä aamuhetkenä Suomen Berlinin lähetystössä, josta kolmiliitto läksi tyytyväisenä, hyppysissä ministeri Holman ystävälliset suositukset passileimauksen saantia varten Tshekko-Slovakiaan, Unkariin ja Bulgariaan. Ilman niitä suosituksia, ja niistä vieläkin kiitos, ei tuon asian toimittaminen olisi taitanut niin helposti ja nopeasti onnistua.
Tällainen paperi kourassa sopii nyt mennä kylmästi ja ylhäisesti vieraan maan lähetystöön ja vaatia heti etehisen vartijalta niitä vähän parempia herroja puhuteltavakseen. Ja kun niitä sitten tulee, pitää ensin esittää asiansa selvästi ja taitavasti, näyttämättä tuota suositusta, joka on lyötävä pöytään vasta sitten, kun asianomaisen kasvoille alussa ilmestynyt huolestumisen, ikävystymisen ja vastahakoisuuden pilvi on uhannut valloittaa lopullisen ja ratkaisevan sijan. Silloinpa on hyvä tilaisuus nautinnolla nähdä, kuinka herran käsi äkkiä valahtaa alas korvalliselta, jonne se äsken yleismaailmallisen tavan mukaan oli mennyt apua hakemaan. Hänen otsaltansa haihtuvat rypyt kuin olisi hän syntynyt uudelleen, ja pyydettyään herroja toki istumaan kiiruhtaa hän pois lähimpään huoneeseen, josta pian alkaa kuulua epätoivoinen leimasinten jyske. Ainoastaan silloin, kun paikalle sattuu sarja muita yhtä mahtavia herroja, täytyy vaivautua odottamaan hetkinen.
Tässä suhteessa meni siis näiden leimausten saanti hyvin, mutta oli siinä silti pieni vastuksensa sentään. Kun nimittäin pitkä ja mustaverinen magyari-sihteeri oli vienyt kolmiliiton passit pyhään eriöönsä, palasi hän hetken perästä hyvin pulmallisen näköisenä, kourassa Juhanin ja Tuomaan passi. "Eihän näissä ole enää tilaa, mihin lyödä Unkarin kuningaskunnan leimaa, sillä se viepi melkein koko sivun", selitti hän. Ja suunnilleen niinpä olikin asia, sillä Juhanin passi oli harvalehtinen ja jo edellisistä leimoista tupaten täynnä, ja Tuomaan passi taas kantoi lisäksi ylen runsaita merkkejä hänen edellisistä matkoistaan. Veljekset eivät kuitenkaan tästä pahemmin hämääntyneet, vaan oikaisten tukevan etusormensa osoittivat niitä sivuja, joissa eri kielillä luetellaan karkumatkalla olevien Suomen kansalaisten tuntomerkkejä. "Lyö häntä vaikka tuohon!" neuvoskeli Tuomas rauhallisesti ja magyari ymmärsi totella. Mutta tällä hetkellä tekivät molemmat jyrkän päätöksen ensi tilaisuudessa ostaa liimaa ja paperia, liittääkseen passeihinsa kaikkien mahdollisuuksien varalta sarjan lisälehtiä ja paikkaillakseen niitä, koska ne, kruunun työtä kun olivat, olivat ruvenneet näyttämään arveluttavia alkutekijöihinsä hajaantumisen oireita.
Muuten oli, niin ainakin Simeonista tuntui, jokaisella lähetystöllä oman maansa leima. Suomen Berlinin lähetystö voisi asultaan ja näöltään olla minkä kulttuurimaan edustaja hyvänsä, sitä ei voi kohtuudella kieltää. Unkarin lähetystö oli paljoa vaatimattomampi, mutta teki henkilökuntansa esiintymisen vuoksi erittäin miellyttävän vaikutuksen. Unkarilaiset ovat nyt kerta kaikkiaan ainoita aatelismiehiä sillä puolella Europaa. Tshekko-Slovakian lähetystössä tuulahtaa suomalaista vastaan jotakin, joka ehdottomasti heti muistuttaa mieleen venäläiset, ja Bulgarian lähetystössä on vaikutelma sama. Simeoni totesi tämän rauhallisesti, tahtomatta ketään nostaa tahi polkea. Hänelle muistuivat kuitenkin ilmielävinä mieleen "svabodan" ajat Helsingissä, seisoessaan yhteisen bulgarialaisen kansan keskellä lähetystön etehisessä ja tuntiessaan, kuinka erikoinen ja selvä "natsionalnii duh", "kansallinen henki", tuulahteli hänen ympärillään. Missä slaavilaisuutta on alunperin tahi minne se on päässyt tunkeutumaan, siellä rupeavat lähtemättöminä vallitsemaan useat suomalaisille tuntemattomat hajut — se on nyt kerta kaikkiaan slaavilaisen sielun tuoksu sellainen luonnon järjestyksen mukaan. Mutta Simeoni oli samalla valmis mitä suurimmalla mielihyvällä myöntämään, että esim. Bulgarian lähetystön herrojen kohteliaisuus ei ollut ainoastaan muodollista, vaan vieläpä sydämellistä ja jo ensi kohtauksella puoleensa vetävää laatua. Hehän ovatkin alkusynnyltään muka suomalaista juurta.
Aurinko, joka taivaaltansa oli kertaakaan silmäänsä rävähdyttämättä jännityksellä seurannut kolmiliiton käyntiä ulos ja sisälle näissä eri paikoissa, oli ollut toverusten lopettaessa passipuuhansa pakotettu laskeutumaan paljoa alemmaksi puolipäivän korkeudestaan kuin mitä porvarillinen aamiais-aika oikeastaan olisi sallinut. Todettuaan tämän päättivät toverukset mennä katsomaan Kempinskiin, kuinka pehmeiksi keitettyjä lanttuja, sinikaalia ja hevosen lihaa sieltä mahtaisi löytyä. Säpsähtämättä ensimmäisten hovimestarien tuiki notkeista kumarruksista vaelsi Tuomas leveästi ja rauhallisesti sinne luolan peräkulmille asti, ylimmäisiin ymmärkkeihin saakka, valitsi maantieteelliseltä asemaltaan hyvästi sijoitetun pöydän ja sanoi töllöttelevälle Simeonille: "Paina puuta!" Sammutettuaan ensimmäisen nälkänsä oikaisi Simeoni kumaraan käynyttä selkäänsä ja rupesi katselemaan, kuinka berliniläiset nauttivat aamiaistansa. Se ansaitsikin vaivan.
Hankavastaiseen hänestä istui selän puolelta suojatussa asemassa nuori pari, joka ruokaili hyvin hauskalla ja mukavalla tavalla. Herra oli sitä lajia ihmisiä, joiden esi-isien kehto on keikkua rytkynyt jossakin Jordanin laakson liepeellä, mutta rouva, neito, morsian, ystävätär, toimitusjohtajan yksityissihteeritär, liikkeen konekirjoittajatar tahi miksi hänet nyt määrittelisi, oli ainakin sangen suuressa määrässä vapautunut saattelijallensa ominaisista kansallisuusmerkeistä, edustaen vain yleensä, mutta erittäin sievällä tavalla, "ikuisesti naisellista", ja ollen, suomalaisen asiallisesti sanottuna, "nätti pullukka". He ruokailivat nyt seuraavalla tavalla: ensin otti herra haarukkaansa palan jotakin ravintoainetta, maistoi sitä hiukan, ja pisti sitten loput neidon punaisten huulien väliin, jotka olivat auenneet onnellisina kuin linnunpojalla, koska hän odottaa emonsa tuomaa lihavaa matoa; sitten teki hän miehelle vuorostaan saman palveluksen, jonka jälkeen he ryyppäsivät molemmat samasta lasista ja mikäli mahdollista samalla kertaa. Sen jälkeen seurasi sarja onnellista kikatusta ja muuta teerenpeliä, jota kaikkea Simeoni silmät pystyssä kuin pelästyneellä huuhkajalla sohvansa nurkasta seurasi. "Mutta tämähän nyt on vasta oikein mukavaa aamiaisen syönnin tyyliä", arveli hän itsekseen, "— lienevätköhän ne siellä Helsingissä selvillä, että sitä voisi näinkin harjoittaa?" Hän ei voinut olla tuolle menolle naurahtamatta, jolloin neito heitti koko seurueeseen eräitä leimuavia katseita, niin että Simeonin silmäripsit tuntuivat kärähtävän, kokosi vaatteensa, antoi herrallensa merkin ja vaelsi loukattuna tiehensä koko Kempinskistä, jättäen kuitenkin jälkeensä sakean hajun kalliista öljyistä ja rasvoista.
Tämän jälkeen, koska päiväistä päivää oli vielä muutamia tunteja jäljellä, nosti Simeoni kiivaan kysymyksen siitä, eikö nyt olisi mentävä johonkin museoon perehtymään "ihmiskunnan kulttuurin aarteisiin", kuten hän ylevästi lausui, mutta siinäpä hän kohtasikin jyrkkää ja päättäväistä vastarintaa. "Tässä on nyt, kun ollaan tällaisella pikamatkalla, tyydyttävä siihen, mitä silmäin edessä on, eikä koetettava tunkeutua museoiden ytimeen, koska se ajan vähyyden vuoksi kuitenkin on mahdotonta ja koska se tunnetusti on väsyttävintä hommaa, mitä ihmiset voivat toistensa kiusaksi keksiä. Säästä sinä vain, varsinkin kun olet tuollainen heikko kääkkä, voimasi etelämmässä olevia nähtäviä varten, että voit sitten itseäsi turmelematta nielaista kaikki kivet ja pilarinkappaleet, joiden ääreen arvattavasti aiot polvistua, missä ikinä sellaisia luulet näkeväsi!"
Näin haasteli Juhani ja matkueen varusmestari Tuomas huomautti lisäksi kuivasti, että tästä on kiireesti mentävä matkailutoimistoon ottamaan selkoa, onko Balkanin niemimaalla yhtään omin voimin liikkuvaa veturia, vai vetävätkö niitäkin härät, kuten auroja. Kaiken tämän kuultuaan tunsi Simeoni toveriensa todellakin olevan oikeassa ja päässeensä vapaaksi raskaasta velvollisuudesta, joka oli painanut hänen hartioitansa näihin saakka.
Simeoni merkitsi tämän jälkeen lyhyesti muistoonsa, että keväällä vuonna 1921 oli Berlinin suuressa matkailutoimistossa vielä sangen epävarmat tiedot siitä, mitenkä parhaiten päästäisiin Buda-Pestistä Belgradiin ja siitä Konstantinopoliin, kulkiko sieltä laivoja ja mitä Atenaan ja Aleksandriaan, ja kuinka varmat ja hyvät siellä yleensä liikennesuhteet olivat. Tästä kuitenkaan säikähtämättä toverukset kylmästi päättivät mennä ottamaan itse "paikan päälle" niistä selkoa, vahvasti vakuutettuina siitä, että kyllä heille sieltäkin menoreikä eteen aukeaa. Ja he lopettivat mieluisen oleskelunsa Berlinissä ministeri Holman vieraina, lämmitellen kansallisilla ja kotoisilla asioilla, kunnes tuli aika kömpiä kajuuttaan, saatuaan päivän työt suoritetuksi ja isännän sekä emännän kunnollisesti kiitellyksi kaikesta heidän osoittamastaan ystävällisyydestä.
X.
Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin vuorimaassa. —
Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja humalaviljelyksiä.
Tarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa, kompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä tuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin seuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben laaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin ylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi. Ja kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa toverukset mielivät taas hetken huoahtaa.
Jo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö näkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä ja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan Jukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu petäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken kurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa sillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen kankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin tavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja päättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa on tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut lammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai tehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken sellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle liian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi Simeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.
Koivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan oloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka rungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa voisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten kanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja vaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan korkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen kauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman maan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa tuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja kohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen petäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian harkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään maisemaan.
Se oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota oli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin eteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä hyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla huomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata. Se muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa Simeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita viljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä kumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä junnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan pulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille, jopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja verkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa valjastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi Dresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui maa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa, jota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.
Katsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden reunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä, kaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta järjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä, ettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden kaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos hänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen sydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena Jukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä ja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon, korpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle samalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen. Tämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen Impivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä hetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset ja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.
Dresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima syrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset panivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että siellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja miehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden palvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä maaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka vihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle tarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista taloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa raudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi ja yhteiskunnalle vaaralliseksi.
Simeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään sen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki ja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella tavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa vastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen lastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset, pässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan. Joki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat erittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä patolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen kosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta noilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen vaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää, kuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan toinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.
Virtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä, sillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin. Vähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan ja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään niiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin ne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä kasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita. Toisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi metsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan sileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta ei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun viljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä liuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli, tuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka korkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan keväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan, joka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta kauneuden ravintoa.
Sitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja saavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti pyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen kaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä tulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut käydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.
Määrättyä summaa suurempaa erää ei Saksan valtakunnasta saa viedä mukanaan. Niin kuuluu sääntö, mutta toverukset eivät olleet ottaneet sitä vielä tähän saakka vakavalta kannalta, vaan oli Tuomas pitänyt kaikkien kolmen varalle taskussaan joltisenkin suurta matkakassaa. Kun nyt tarkastaja, jonka tiukat ja kylmät, teräksiset silmät, sekä kenttäharmaa, yksinkertainen sotilastakki osoittivat hänen aikoinaan olleen keisarillisen armeijan kuuluisia aliupseereja tahi muita sellaisia ruumiillistuneita velvollisuudentunto-ilmiöitä, kysyi Simeonilta ja Juhanilta, oliko heillä käteistä rahaa ja kuinka paljon, vastasivat he kieltäen, mikä olikin totuus. Siitä huolimatta vaati tarkastaja nähdäkseen lompakon ja käänteli sitä kylmästi kuin vanhaa virsikirjaa, antaen sen lopuksi takaisin, kun ei huomannut mitään. Samoin vaadittiin esiin Tuomaan lompakko ja sieltähän sitä löytyikin hyvälle paperille painettua rahaa aikalailla. Huolimatta selityksistä, että tuo summa edusti kolmiliiton yhteistä matkakassaa, vei tarkastaja sen sisähuoneisiin, mutta Tuomaspa läksikin viivana perään, koska hän ei mielinyt heittää kukkaroansa enempää kuin Lauri konttiansa Hiidenkivelle mennessä, vaikka suuri olikin miesten hätä.
Palattuaan selitti Tuomas hymyillen, että siellä oli tapahtunut tiukka kertolasku, joka olisi saattanut päättyä nolosti, ellei hän olisi huomannut ilmoittaa eräitä uusia kurssitietoja ja toimittaa laskua tottuneen ja kokeneen liikemiehen nopeudella ja sukkeluudella, jättäen siinä ohimennen pari nollaa tuloksen häntäpäästä pois. Kun lasku oli suoritettu ja rahaa ei sen mukaan ollut kolmelle miehelle liikaa, olivat Tuomas ja se korkeampi virkamies katsoneet toisiaan hetken aikaa vakavasti ja nauramatta silmiin, kunnes virkamiehen kasvoille oli levinnyt ymmärtäväinen ja aatteellinen hymy, ja hän oli sanaa sanomatta tupannut lompakon takaisin Tuomaan turpeaan kouraan. Ja aliupseeri oli tuijottanut ulos, sillä hän oli puolestaan tehnyt velvollisuutensa. Niin pääsi kolmiliitto siitä pälkähästä. Kun tullista oli vaikeuksitta selvitty, alettiin mennä jyristää pitkin Böhmin ylätasankoa valtakunnan pääkaupunkia kohti.
Tetschenin kokemuksista ja siitä, mitä hän siellä näki, jäi Simeonille jonkunmoinen hämärä epäilys, että oli tultu hänelle toiselta puolen tuttuun ja toiselta puolen uuteen ilmapiiriin. Mikä sen oikeastaan aiheutti, sitä hän ei aivan täsmällisesti voinut sanoa, koska tuo tunnelma oli syntynyt monesta pikku piirteestä. Niinpä hän oli joutunut vähän töllötellen katsomaan erästä nuorta upseerin näköistä virkamiestä, jolla oli harmaja, hyvin ryssän tapainen sinelli, tutun muotoinen "furashka", ja pitkä täysiparta, joka oli vielä kaksihaarainen. "Mikähän Heiteni-vainaa tämä on?" kyseli hän itsekseen, sillä tuo näky muistutti ehdottomasti mieleen ryssän. Kun siihen tuli lisäksi asemahuoneen hiukan pölyinen ja nuhruinen komento, eräät svabodan ajalta Suomessakin tunnetut hajut sekä melkoisesti vilkas ja jo käsiäkin avuksi ottava puheen politus, päätteli Simeoni heti: "Nämä ovat ryssiä kaikki". Sehän ei ole totta, mutta liioittelun ymmärtää muistaessaan, että luoja on erottanut suomalaisen slaavilaisesta korkeammalla muurilla kuin mistään muusta valkoisesta rodusta, minkä johdosta suomalainen yleensä mielellään määrittelee kaikki slaavilaiset ryssiksi. Ja ehkä se ei olekaan kaukana oikeasta?…
Mutta olipa miten hyvänsä — veljekset tunnustivat pian, että tshekkiläiset nähtävästi olivat saksalaisten veroisia ainakin maanviljelyksessä. Böhmin ylätasanko levisi heidän eteensä silmänkantamattomana, pehmeästi ja kauniisti kumpuilevana maisemana, joka upposi taivaan rannan sineen jonkunmoisena maanviljelijän ihannenäkynä. Ja kaikki oli niin perinpohjin muokattua, niin muheata ja hedelmällisen näköistä, että olisi haluttanut ottaa tuota multaa kourallinen ja haukata sitä. "Kyllä tämä on kirottua", puhkesi Juhani vaikeroimaan, "eihän täällä ole enää mitään muuta kuin maallista paratiisia, jossa ihmisten luulisi olevan paljaita miljuneereja ja enkeleitä, ilman tuskia ja vaivoja. Ajatelkaa nyt, hyvät veljet, kuinka suunnattoman edullisessa asemassa suomalaisiin verraten nämä ihmiset elävät. Meillä saa pellon raivata kiukkuiseen korpeen, jossa ei tunnu olevan muuta kuin rautavettä ja sitkeitä, vanhoja kannonkääkäleitä, joita ei millään ihmeellä tahdo saada ylös nostetuksi. Ja kun siihen olet sitten suunnattomalla vaivalla saanut valmistetuksi joitakin saran tapaisia, niin sitten se vasta päätyö alkaakin. Tuhattakin lajia huolta siihen täytyy panna, lantaa ja muuta roskaa ajaa yhtenään, suostutella ja taputella sitä sekä puhutella kauniisti, ja kuinka käy? Niin, kaiken lopuksi tulee halla ja vie nenäsi edestä vaivan palkan, niinkuin olisi suupala otettu kieleltäsi. Mutta entäs täällä? Kaikki kasvaa niin että rotisee, hallaa ei ole koskaan, jo maaliskuulla paahtaa päivä kuin olisi ensi kertaa taivaalla, ja ihmisillä on nautittavinaan vehnät, viinimarjat ja jos mitkä hedelmät. Luulisi niissä oloissa elävän kansan jo näihin aikoihin päässeen kaiken inhimillisen kulttuurin ylärajoille…"
"Mutta ovatkos päässeet!" puhui nyt Simeoni, "kaukana siitä. Meneppäs tuonne kylään ja rupea tutkistelemaan, mitä kansa tietää ja miten se elää, niin huomaat, ettei se niin loistavaa ole. En kadehdi heidän rikkauttaan enkä heidän aurinkoaan, sillä kylmyys ja kova työ kasvattaa rautaa kansan rintaan. Pohjola on Europan perillinen. Tunnethan, kuinka jo nyt tuo kirottu lämmin veltostuttaa jäseniä!"
"Niin", sanoi Tuomas, "lämmin ei ole oikeastaan hyvä muualla kuin heinäpellolla, riihessä ja saunassa."
Näin toverukset koettivat pidellä oman köyhän ja kylmän maansa puolta, ettei irvistelevä kateus olisi saanut kovin suurta sijaa heidän sydämessään. Sehän ei olisi muuten ollut kummakaan, kun muistaa, kuinka äärettömän raskaan työn palkkana Impivaaran vainioiden vihreys on ollut, ja kuinka monta kertaa halla oli noussut Sompiosuosta ja vienyt kaikki, jättäen äsken niin teräisen viljan seisomaan tyhjänä ja avuttomana kuin sokean erämaahan. Saattoipa Juhani näistä asioista keskusteltaessa rynnätä ankarasti moitiskelemaan esi-isiämme, jotka tyhmästi, nähtävästi jonkun aivan taitamattoman "tohelon" johdolla, olivat paenneet yhä kauemmaksi paremmilta mailta, kunnes vihdoin löysivät sellaisen korpilompolon kuin nyt tämän Suomenkin. "Olisi se mies tuossa", lausuili hän kiivaasti, "niin pieksäisin mokoman johtomiehen!" Ja hauskempaahan olisi tietysti nähdä suomalaiset rynnistelemässä maailman rintamailla mahtavana ja suurena pohattakansana sekä Suomessa heidän sijallaan esimerkiksi ranskalaiset raivaamassa jotakin kuloutunutta suoniittyä, saadakseen lehmäparalleen edes jonkun heinänpiikin talven varaksi. "Eipä minunkaan sydämeni sitä vastaan löisi", tunnusti Simeoni. "Mutta näin on ollut kohtalon määräys ja siihen on tyytyminen — ja paras maa meillä on sittenkin", lopetti hän.
Jo kauan oli Simeoni epäillen katsellut, kuinka radan varrella hyörivät ihmiset hoitelivat jotakin hänelle outoa viljelyskasvia. Siinä katkottiin pois vanhoja varsia matalista, ryhmyisen ja koukkuisen näköisistä pienistä rungoista, jotka olivat ehkä noin puolta metriä korkeita, möyhittiin multaa ahkerasti, pystyteltiin pieniä keppejä rungon juurelle ja väliin tirautettiin joukkoon jotakin lannoitusta. Juhlallinen aavistus valtasi Simeonin ja hän sanoi tovereilleen: "Ottakaa, pojat, lakki pois päästänne, sillä tässähän parhaillaan ajetaan viiniviljelysten halki."
Simeonille oli saapuminen viinirajan eteläpuolelle melkoinen tapaus. Elettyään ikänsä oloissa, joissa ei viiniä oltu monta kertaa nähty ja joissa sen tavaran halu tyydytettiin "rehellisellä" paloviinalla, hän oli joskus tullut epäilleeksi, mahtaako niitä oikeita viinejä, joista sokea eno-vainaakin joskus puhui, ollakaan. Eivätkö liene herrain sekoittelemia marjavesiä? Tosinhan Pipliassakin, esimerkiksi ukko Noakin historiassa, kerrotaan viinipuusta, jopa siitäkin, että tämä sanottu äijä ehti sen hedelmästä humaltuakin ja tietysti porsastella pahanpäiväisesti, mutta silti oli tuo viinipuun asia Simeonille vähän niinkuin satua. Mutta eipäs: tuossapa sitä nyt kasvoi, tuota mainittavaa köynnöskasvia, jolla on ihanat marjat ja niissä ihmeellinen neste! Ja sanotaanhan vielä, että siinä, missä on viiniraja, alkaa vasta ihmiskunnan todellinen elämänilo, joten viinillä olisi sen mukaan suuresti nostattava vaikutus ihmiseen ja hänen elämänhaluunsa. Kukapa tietää, vaikka tuo olisi tottakin, sillä muistellessaan, kuinka hänen oma kansansa oikeastaan vaeltaa elämänsä halki kiukkuinen ärräpää alati tipahtamassa suupielestä ja kulmat rypyssä kuin kostonenkelillä, hän tunsi uskovansa, että jos viinimaiden aurinkoa todellakin pääsisi valahtamaan suomalais-ugrilaisen sielun pimentoihin, sen raskas veri ehkä jonkun verran kevenisi ja kirkkaampi elämänkatsomus tulisi vallitsevammaksi.
"Kunniata ukko Noak ijät kaiket saakohon", siteerasi Juhani, hänkin nähtävästi kerraten mielessään viinin lukemattomia vaiheita, kun samalla tultiin seudulle, jolla oli jo uuden viljelyksen leima. Peltomaisilla tasangoilla oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vielä talvisilla korjuupaikoillaan, läjissä pitkiä ja solakoita riukuja, joiden tarkoitusta Simeoni ei ymmärtänyt. Aluksi hänen huomiotaan herättikin se huolellisuus, jolla ne näyttiin asetetun talviteloilleen, ja hän muisti huoaten, kuinka kotona Suomessa vastaavat esineet, jopa kalliit maanviljelyskoneetkin, usein saavat jäädä huiskin haiskin mikä minnekin lahoinaan ja ruostumaan, kun ei kenelläkään "tule korjatuksi" niitä talteen. Simeonin siinä juuri aprikoidessa noiden pitkien riukujen tarkoitusta saapui paikalle ylikonduktööri tarkastamaan, olivatko piletit asianomaisessa kunnossa. Hänen pyöreä ja punakka naamansa, josta loisti pari ystävällistä vanhan miehen silmää, ja hänen tanakka, kohtuullisella riippavatsalla varustettu ruumiinsa herättivät Simeonissa mielikuvan jonkunmoisesta viinin ja oluen sekajumalasta, ja hän kysyi äijältä, mitä kansa tuolla kedolla teki noita riukuja pystytellessään. "Tämä on viinin- ja humalan viljelyksen aluetta", selitti vanhus, "ja nuo pitkät riu'ut ovat humalan tukipuita". — "Ahaa", sanoi Simeoni viisaasti, ja ylisti sitten kaunein ja valituin sanoin maan lihavuutta. Mutta ukko vastasi raskaasti huoaten: "Niin, maa on kyllä viljava ja ihana, mutta ihmiset, jotka siinä asuvat, ovat pahoja. Vielä löytyy kuitenkin niitä, jotka ovat lujia vakaumuksessaan, eivätkä anna itseään horjuttaa." Näin sanottuaan vilkutti hän silmiään salamyhkäisesti ja meni, mutta Simeoni jäi ällistyneenä miettimään, mitä hän tuolla kaikella oli mahtanut tarkoittaa. Vasta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että koska ukko silminnähtävästi oli selvä saksalainen, oli tshekko-slovakien uusi kansalliskiihkoinen komento hänet kokonaan katkeroittanut ja tarkoitti hän ehkä tulkita puheellaan jotakin tähän viittaavaa.
Valtava määrä humaloita mahtoi tulla tältä alueelta viljelijänsä sadoksi. Simeoni mietiskeli, miksi ei Suomessa, jossa humala kuitenkin menestyy joltisestikin, viljellä sitä ainakin niin paljon, että oman maan kalja saataisiin sen avulla tehdyksi? Sekin riippunee suomalaisten hitaudesta ja saamattomuudesta, samoin kuin moni muu pienempi viljelys- ja tavara-asia, jotka kuitenkin yhteen laskettuna merkitsisivät paljon sellaiselle köyhälle miehelle kuin suomalainen.
Juna sukeltelee korkeitten kumpujen väliin. Kirjavapukuisia akkoja vaeltaa radan vartta tahi kykkii kyyrysillään pellolla. Kaukaa näkyy torneja ja korkeita rakennuksia. Tullaan Pragin kaupunkiin. Kello näyttää neljää maaliskuun 17 päivänä. Ilma on erittäin kaunis.
XI.
Pragin hajuja ja ihmisiä. — Tshekkiläisten uusi suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. — Pikkuhuomioita. — Vanha synagoga ja sirunen historiaa. — Kolme omituista edeskäypää.
Simeoni oli jo ehtinyt nähdä siksi monta suurkaupunkia, että hän oli oppinut tuntemaan ensimmäisen silmänräpäys vaikutelman merkityksen. Todellisessa suuressa kulttuurikaupungissa edustaa jo rautatieasema paljon, kantaen melkoisessa määrässä sitä käyttävän yleisön leimaa, ja sen antama vaikutelma on monessa suhteessa oikeaan osuva.
Pragin asema ja siellä tunkeileva yleisö ei saavuttanut kolmiliiton myötätuntoa. Heidän silmänsä panivat merkille eräänlaisen tyypillisen harmauden ja nuhruisuuden, joka oli melkoisesti sukua sille komennolle, jonka he olivat huomanneet ryssän menoihin kuuluvaksi, ja heidän nenänsä haisteli epäillen eräitä tunkeilevia ja outoja, mutta sittenkin niin tuttuja hajuja, jotka kertoivat piintyneestä ja uskollisesta rakkaudesta likaan. Venäjältä kaikuva puheen politus, äänekäs ja hääräävä meno kaikkialla, siihen kuitenkaan olematta erikoisempaa tärkeätä aihetta, rasvaiset ja tummat naamat sekä pelottavan lukuisesti esiintyvät käyrät nenät ilmoittivat toveruksille epäämättömän varmasti, että he nyt olivat saapuneet maahan, jossa vallitsee slaavilaisuus ja juutalaisuus. Simeoni oli tätä odottanut ja oli varoittanut itseään ankarasti tekemästä mitään johtopäätöksiä, koska tulisi olemaan kaupungissa vain yhden vuorokauden eikä siis voisi oppia tuntemaan sitä suorastaan ollenkaan, mutta minkäpä hän siitä huolimatta nenälleen ja silmilleen teki.
Seisoessaan asemasalissa ja katsellessaan Johan Hussin ja pyhän Nepomukin kansaa, kun se siinä hälisi ja hääri, huomasi hän, että joka paikasta oli saksan kieli maalattu pois, kuultaen vain himmeästi huonon peitevärin alta. Niinpä niin — hän oli nyt tullut todellisen kielikiihkon ja ahdasmielisyyden maahan, jossa saksan kieli oli kerrassaan alas painettu ja mielittiin väkivallalla kokonaan tukahduttaa, siihen väliin kenenkään heinänkorrellakaan puuttumatta. Niin erilainen on maailma jo kukon askeleen päässä Suomesta. Siellä kotimaassa, mietiskeli Simeoni, on ruotsinkielellä kansalliskielen asema ja rauha, mutta siitä huolimatta parkuu koko maailma kuin olisi sillä peukaloruuvit pahimmilleen kiristettyinä suomalaisten harjoittamasta kansallisuussorrosta — täällä, jossa saksalaisia on yhtä monta miljoonaa kuin siellä ruotsalaisia satojatuhansia, on toiskielisiltä kielletty yksinkertaisesti kaikki oikeudet, kenenkään puhumatta siihen mitään. Miten tämä on mahdollista? Simeoni katseli ympärilleen vilpittömästi ihmetellen ja mietiskeli juuri, soisiko hän itselleen nautinnoksi pienen ivanaurun lirauksen, kun hän samalla huomasi jotakin, joka selitti, miksi näihin kansallisuussorto-asioihin ei täällä puututtu.
Aseman uloskäytävän oven päälle oli kiinnitetty Tshekkoslovakian uuden suojeluspyhimyksen, presidentti Woodrow Wilsonin medaljonkikuva. Se oli läpimitaltaan siinä metrin korvilla ja montteerattu niin lujasti koloonsa, että arvattavasti maa ja taivas saisivat hukkua, eikä se siitä kuitenkaan irtautuisi. Siinä on selitys, ymmärsi nyt asian Simeoni kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mihin tuo mies sai syvemmälle sormensa pistetyksi, siinä syntyi, jos ei muuta, niin ainakin mitä kiihkeintä kansallisuussortoa. Paikallaanhan siis onkin, että hänen kuvansa on täällä julkisesti kansan rukoiltavana, arveli hän, ja nautiskeli nyt itsekseen hiljaisesta, pitkäksi venyvästä ivan ja katkeruuden irvistyksestä.
Hotelliin ajettaessa oli sama näky edessä: liikekilvistä ja kaikkialta, missä ennen oli saksan kieltä ollut, oli se nyt poistettu. Jos tälläkin kadulla olisi luudanvarsi heilahtanut edes niinkään monta kertaa kuin maalarin sivellin tuon kielikiihkon palveluksessa, olisivat tulokset ehdottomasti olleet paljoa arvokkaampia, sillä olisihan kadulla silloin ollut ehkä muutamia unsseja vähemmän töskää ja saman verran enemmän kulttuurileimaa. Mutta eipäs ole siihen ollut intoa eikä aikaa. Harmistuneena Simeoni, joka itse rakastaen kieltänsä ja pitäen sitä arvossa koetti noudattaa samaa lakia toistenkin kieleen nähden, pani merkille tämän ahdasmielisyyden ja epäkulttuurin ilmeen sekä katseli murjottaen eteensä, ajurin huonon hevosen hyppiessä kiveltä toiselle Palace-hotellia kohti, joka matkakäsikirjassa oli ihan tähdellä merkitty. Juhani lausui puolueettomasti ja kylmästi tarkastuksiensa tuloksena: "Tämä on nyt sitten Prag", mutta Tuomas ei puhunut mitään, virutti vain ajattelevaisen näköisenä kaulustansa vähän höllemmälle.
Kun sitten tultiin hotellin kaikkea muuta kuin houkuttelevan näköiseen etehiseen portinvartijan puheille, täytyi toverusten tietysti turvautua tuohon vihattuun saksankieleen, koska heille ei ollut koskaan pälkähtänyt päähänkään opetella edes yhtä ainoata suhausta Johan Hussin kansan puheesta. Siitäkö sitten lie johtunut vai mistä se kolmiliiton mielestä erinomaisen kylmä ja tympeä kohtelu tämän viranomaisen puolelta, jota hän osoitti, sitä ei Simeoni voinut mennä sanomaan; hän totesi vain, että annettiinhan paikassa toki lupiin yösija, jopa vaivauduttiin näyttämään itse huonekin, kun toverukset eivät olleet niin nerokkaita, että olisivat omin päin sen löytäneet. Päästiinhän kuitenkin lopuksi asettumaan taloksi ja lähdettiin astua toilailemaan pitkin kaupungin katuja.
Toverukset, joiden aika ei myöntänyt ollenkaan ryhtyä tutkimaan Pragin nähtävyyksiä, joita siellä kyllä tiesivät olevan hyvinkin arvokkaita ja mielenkiintoisia, päättivät pakostakin tyytyä vain siihen kuvaan, mikä syntyisi heidän silmäverkkoonsa, kun he rauhallisesti ja hätäilemättä astelisivat toista katua ylös ja toista alas. Se onkin uudessa ja oudossa kaupungissa ohjelmanumero, jota yleensä sopii suositella, mikäli vain tavallisen, jokapäiväisen elämän katseleminen yleensä asianomaista huvittaa. Niinpä he siis kysyivät tietä kaupungin keskustaan, jolloin heidät ohjattiin suurelle Am Graben-kadulle — sen tshekkiläistä nimeä on mahdoton muistaa. Ja näkemistä on Pragin kaupungissa, sitä ei sovi kieltää.
Mitä yleisöön tulee, antaa, kuten jo on sanottu, slaavilaisuus ja juutalaisuus sille oman, suomalaisesta vähän itämaiselle tuntuvan ja hajahtavan leiman. Tummaverisinä, hiukan rasvaisina, vankkoina ja tukevina sekä hartioiltaan että nenältään, vaeltavat tshekit itsetietoisesti katuansa, nähtävästi täysin siemauksin nauttien, kuten heillä kernaasti lupa ja syy olkoonkin, vuosisataisten kansallisuustaistelujensa täydellisestä voittoon pääsemisestä. Yleisön leimana näyttää olevan, väliin esiintyvästä hälinästä huolimatta, paljoa suurempi itsensä hillitsemiskyky kuin ryssillä, jopa suoranainen jurouskin, joka tuulahtaa muukalaisen heitä puhutellessa esiin jonkunmoisena epäluuloisuuden ja itseensä sulkeutuneisuuden vivahduksena. Tämä oli ainakin Simeonilla ensi vaikutelmana. Ja kun hän muisti niitä aivan suurenmoiselta näyttäviä maanviljelysalueita, jotka ovat tshekkien ylpeys ja kunnia, sitä kieltämätöntä tarmoa ja uutteruutta, jota se osoittaa kansassa olevan, tshekkien intohimoista ja kiihkeätä vuosisataista taistelua kansallisuutensa puolesta, koko maan hurjista ristiriidoista ja kamppailuista rikasta historiaa, ymmärsi hän varsin selvästi, että tässä kansassa täytyi olla sisua erinomaisen runsaasti, elinvoimaa ja määrätietoista pyrkimystä, joka todennäköisesti takaa sille johtavan aseman kolkallansa ja ehkä päämiehen paikan slaavilaisessa rintamassa. Ehkäpä tuo tyyneyden ja tanakkuuden vivahdus onkin vain sen raudan välkettä, jota aikain vaiheet ovat sen rintaan kasvattaneet?
Ja kun toverukset katselivat ympärilleen, tunnustivat he kernaasti, että kyllä tshekkien sopiikin olla tyytyväisiä. He ovat nähtävästi hyvin varakkaita, joiden maa pystyy tuottamaan runsaasti elämisen hyvyyttä sekä heille että muillekin. Upeat kaupat ja liikehuoneet reunustavat katua vierivieressä, raskaita tavarakuormia, edessä lihavuuttansa ähkivät hevoset, mennä jyristää tietänsä, ruokakauppain ikkunat ovat pakaten täynnä kaikkea mahdollista, jopa mahdotontakin provianttia, ja ihmisten kasvoista näkee, että he ovat kaikki säännöllisesti nauttineet kolme runsasta ateriaa päivässä. Upeina, korkearintaisina ja leveälanteisina, voimastaan ja hedelmällisyydestään ylpeinä kuin itse Astartet, vaeltavat tuossa tshekkiläisnaiset, poskilla verevä punerrus ja olemuksessa paljon slaavilaisen naisen kieltämätöntä viehätysvoimaa. "Täällä on sivilirekisterin pitäjillä paljon työtä", lausahti Tuomas tyynesti, kun oli hetkinen katseltu kadun liassa pyöriviä lapsia ja huomattu heidän olevan siinä omassa elementissään, virkeinä ja terveinä kuin rotat rikkaläjällä.
Kuta kauemmin veljekset liikuskelivat kaupungilla, joutuen näkemään sen kauniin aseman Moldaun kahden puolen, komeat sillat, tyynesti virtaavan joen, ja vaihtelevan rakennustyylin, jossa vanhojen, historiallisten rakennusten rinnalla kohosi uudenaikaisia kivimuureja, sitä enemmän joutui ainakin Simeoni sen historiallis-romanttisen tunnelman valtaan, joka lieneekin Pragille ominainen. Kuin sattumalta tulivat he vanhaan juutalaisten synagogaan, joka oudolla näöllään keskellä uudenaikaisia korkeita rakennuksia herätti heidän huomiotaan. Mentyään sisään ja suoritettuaan kumartelevalle vartijalle pienen pääsymaksun saivat he nähdä pyhäkön, jolla on ikää harjavuorensa päällä siinä kuusi ja puoli sataa vuotta. Pieni oli tämä lain selityspaikka ja peräti ummehtunut sen ilma, penkit omituisen malliset ja kuluneet, mutta käytännössä kuului se olevan vieläkin, ja "laki", "thora", oli siellä omalla pyhällä paikallaan kuten ennenkin. Tärisevällä äänellä selitteli vartija-äijä, joka hengityksestään päättäen sairasti viimeisen asteen keuhkotautia, pyhän rakennuksensa historiaa, osoittaen ylpeästi erästä vanhaa ja haalistunutta lippua, joka riippui holvin katosta. Olivathan nimittäin ruotsalaiset ja suomalaiset joukot vuonna 1648 tulla rynnistäneet aina Pragin porteille, valloittaneet jo osan kaupungista ja mielineet ryhtyä lopustakin selvää tekemään, kun herrat Osnabrückissä vihdoinkin pääsivät sovintoon ja keskeyttivät tämän kolmikymmenvuotisen sodan huikean loppunäytöksen. Kaupungin puolustukseen olivat nyt israelinlapset ottaneet odottamattoman tarmokkaasti osaa, jonka johdosta keisari lahjoitti heille, pankkiireilleen, muistoksi tuon sanotun, vieläkin tallella olevan lipun. "Jaa jaa, äijä parka", arveli Simeoni itsekseen, "olisivatpa vain sen ajan Suomen pojat päässeet aikomustensa perille, niin takaanpa, että olisi paikkakunnalta vähäksi ajaksi unehtunut sekä Roman että Moseksen usko." Koska vanhus oli puhunut ruotsalaisista, antoi Tuomas lopuksi hänelle kymmenen äyrin rahan, joka saattoi ukon vaipumaan syvämietteisiin numismaattisiin tutkimuksiin. Juutalaisena hän siitä kuitenkin perisi itselleen seitsenkertaisen voiton.
"Sen hakkapeliittasodan viimeinen rynnistys tapahtui siis tässä kaupungissa", puheli Simeoni silmät harmaina ja hajamielisen näköisinä. "Mutta eikös se tästä alkanutkin? Alkoipa vainkin! Ellen väärin muista, heittää rysäytettiin täällä jostakin ikkunasta ulos kolme korkeasti katolista herraa ja siitähän se sitten pääsi kulovalkea liikkeelle palaen niin kauan, että oli vähällä polttaa koko Europasta kaiken ruokamullan pois. Mistä ne oikein silloin tappelivat?"
"Uskon puolesta", selitti Juhani. "Siitä asti, kun papit polttivat Johan Hussin ja Hieronymus Pragilaisen sekä kukistivat Hussilaiset, kesti täällä Böhmissä kränää katolisten ja protestanttien välillä, kunnes se johti veriseen sotaan, johon lopuksi sekaantui vähän jokahinen. Papit ja jesuiitat, joiden luvattu maa tämä on aina ollut, siitä pääsyyn kantavat, mutta huitoivat kai siihen joukkoon kaikki muutkin — että nyt lähtivätkin pappien usutuksesta sotimaan!"
"Niin, omituisia olivat entisen ajan ihmiset", järkeili Simeoni. "Jos heidän johtomiehensä, muista puhumattakaan, nyt ilmestyisivät teutaroimaan keskuuteemme aatteineen ja mielipiteineen, niin arvattavasti lähimmältä paloasemalta tilattaisiin kiireimmän kaupalla ambulanssi ja mies vietäisiin muutamien lujien konstaapelien saattamana Lapinlahteen, jossa hän sittemmin olisi lääketieteen kandidaateilla mielenkiintoisena tutkimusobjektina. Muistelen hussilaisten jakaantuneen kahteen lahkoon, joista toinen, 'kalkkilaiset', vaati ehtoollisessa itselleen ei ainoastaan leipää, vaan viiniä myös; tämän jälkimäisenhän nimittäin pappi itse nautti antamatta sitä seurakunnalleen ollenkaan. Ja tästäkin asiasta pantiin monta kaulaa poikki puolin ja toisin."
"Mutta sehän sentään oli vaatimus, jonka ainakin voi ymmärtää", harkitsi nyt Tuomas; "niin minäkin olisin tehnyt, sillä enpä totisesti olisi sietänyt nähdä pappilurjuksen kaatavan naamaansa minulle laillisesti kuuluvaa tavaraa, jonka kohtuudella taidan itselleni pyytää."
"Niinpä niin", jahkaili Simeoni, "mitä siihen tulee, niin saattaapa nyttemmin kalkkilaisten jälkeläisistä olla suurin osa sellaisia, jotka eivät pidä väliä enempää viinistä kuin leivästäkään — osoittaneeko se sitten kehityksen kulkua eteen vai taakse päin, en mene sanomaan. Kaiken kaikkiaan tämä on erikoisten ja harvinaisten historiallisten tapausten näyttämöä, veljet, — katsokaa Moldau-virtaa, kuinka kauniisti illan rusko kuvastaa sen pintaan, siintäviä kukkuloita ja keisari Rudolfin linnaa, jossa hän uneksi tähdistä ja kullan teosta. Enpä ihmettelisi, jos itse pyhä Nepomuk nousisi noista aalloista…"
"Jätetään nyt Nepomuk vain sinne virtaan, koskapa hän on ollut siellä jo niin kauan, että hyvin viihtyy niissä olosuhteissa — meidän täytyy toki mennä hiukan syömään ja lepäämään, etteivät voimat lopu kesken matkaa!"
Ja näin sanoen tarttui Juhani päättäväisesti Simeonia käsipuolesta taluttaen hänet pois pyhän Nepomukin sillalta, koska, kuten hän selitti Tuomaalle, mies parka saattoi oireista päättäen pian langeta historialliseen lovetilaan, joka on vielä kauheampi kuin se, jossa hän oli saapasnahkatornista palattuaan ja nähtyään itsensä Lusifeeruksen. Varovasti he siis kuljettivat hajamielisen ja itsekseen jahkailevan Simeonin keskellänsä aina Wenzel-aukeamalle saakka, jossa sitten pontevasti ruvettiin ottamaan selkoa elämän aineellisista puolista.
Hetken perästä nouseskelivat veljekset eräitä portaita ylös, jotka tuntuivat heistä hiukan liian yksinkertaisilta ja tomuisilta ollakseen vientiväylänä siihen ensiluokan ravintolaan, jota heille oli suositettu. Mutta uskoahan täytyi ja perille mentiin. Avattuaan sitten oven tulivat he etehiseen, jonne vaatteitten vastaanottopöydän taakse oli kasattu suuri joukko wieniläistuoleja. Mutta pöydän ääressä, rivissä kuin pääskyset puhelinlangalla, istui kolme valkorintaista edeskäypää, kaikilla naamat oveen päin ja edessään kukkurallinen lautanen perunoita ja jotakin lihaa, nähtävästi kanaa. Veljesten astuessa sisään muljauttivat he kaikki kuin komennosta silmiään tulijoihin päin, kuitenkaan vähääkään keskeyttämättä syöntiänsä, joka suoritettiin kumartuneena lautasen päälle, ahmimalla ja kuurona kaikille muille inhimillisille intresseille. Ällistyneen Simeonin kysymykseen, oliko tässä yleinen ravintola, vastasivat he nyökäyttäen samalla kertaa kuin potkija-ukot päätänsä viereistä ovea kohti ja keskeyttämättä jatkaen syömistään. Simeoni kurkisti ovesta: sali oli suuri, mutta siellä ei ollut ainoatakaan elävää sielua. "Eihän täällä ole ollenkaan ihmisiä!" kääntyi hän ihmettelemään kyyppareille. Kuin surumielinen tuulen kohaus lennähti murheen pilvi jokaisen otsalle, mutta syömistänsä he eivät keskeyttäneet, vaan omistivat lautasilleen entistä suurempaa ja kiinteämpää huomiota. Peräti ällistyneenä ja ymmällä moisesta trahtööri-menosta pyöritteli Simeoni lakkiansa oven suussa, kunnes kyypparien tekemä vaikutelma purkautui leveäksi ja ravitsevaksi nauruksi, jonka turvin he virkeinä pääsivät ovesta ulos ja toiseen paikkaan. Siellä veljekset saattoivat panna merkille, että tshekkiläisillä on sama ominaisuus kuin veljillään ryssillä: he ovat aivan mestareita valmistamaan erinomaisen maukkaita ja monipuolisia ruokia, joiden veroisia ei pursunnut ainoastakaan niistä ihmeellisistä sarvista, jotka pyhälle marttyyrille ilmestyivät luolan seinään. Ja hänhän oli kuitenkin Timon arvostelun mukaan taivaassa!