XII.
Passikokemuksia. — Tuntematon Suomi. — Tshekkiläisessä kirjakaupassa.
— Narodny Listy'n toimituksessa. — Tshekkiläisessä pankissa.
Aamulla 18 päivänä viittasi synkän ja juhlallisen näköinen portinvartija etehisen seinällä oleviin erinäisiin julkipanoihin, joita oli siinä monella kielellä, vieläpä saksaksikin. Siinä tehtiin tiettäväksi, että matkustajain oli ehdottomasti persoonallisesti mentävä poliisikamariin näyttämään passiaan, sillä ilman sen leimaa ei maassa saanut olla eikä sieltä päässyt pois. Mikäpä siinä auttoi, veljekset lähtivät sanottua paikkaa etsimään, aavistaen, että tämä oli vasta ensimmäinen monesta samallaisesta, edessä olevasta kokemuksesta.
Tultiin sellaiseen paikkaan, jollaisia poliisikamarit yleensä ovat. Ne eivät herätä mitään esteettisiä tunnelmia. "Pysykäähän perässä", sanoi Tuomas, ja raivautui nokkelasti ja kylmästi ällistyneen, nähtävästi samalla asialla olevan yleisön läpi kirjurin pöydän ääreen, lyöden hänen nenänsä eteen kolme kappaletta maaherra Jalanderin antamia passeja, joista ainoastaan yksi oli kansissaan kiinni, mutta toiset kaksi kuin repaleiksi luettuja lainakirjaston suosituimpia rakkausromaaneja. Herra sihteeri ei siitä kuitenkaan ällistynyt, vaan rupesi tavailemaan asianomaisten nimikirjoituksia, toimitus, joka taas nosti erinäisiä hikikarpaloita veli Juhanin otsalle. Mutta kun siitä oli selvitty — siten, että sihteeri piirteli joitakin hyvin apokryyfisiä koukeroita Juhanin ristimänimen jälkeen kirjaansa — otti mies esille sarjan erilaisia leimoja, rykäisi ja rupesi iskemään niitä passeihin, niin että pöytä notkahteli. Virastot ovat aina rakastaneet leimoja ja onpa voinut huomata, että kuta kansanvaltaisempia olot ovat, sitä enemmän tarvitaan leimasimia. Leimasinteollisuus on suoraan verrannollinen demokratian edistykseen: paperi, jossa sellainen löytyy, on jokaisesta todellisesta demokraatista "tabu", "pyhä", s.o., se sisältää jonkunmoista maagillista voimaa, joka suojelee sitä ja sen paperin kantajaa.
Sihteeri lienee nähnyt hienon hymyn pilkahduksen Simeonin suupielessä ja arvannut, mistä se johtui. Mutta ihmeellistä! Hän ei rypistänyt ankarasti ja virallisesti kulmakarvojaan tuuheaksi vihan sillaksi, vaan — hymyili hänkin sardoonisesti. Simeonin teki mieli ojentaa kätensä pöydän yli ja taputtaa häntä olkapäälle, sillä hän oli kaikesta päättäen Pragin poliisilaitoksen viisaimpia miehiä. Mutta hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, koska hän pelkäsi, että maailma ympärillä ei hänen hyvää tarkoitustansa ymmärtäisi, ja koska hän sittenkin tunsi hiukan närää tuota sihteeriä kohtaan siksi, ettei hänellä nähtävästi ollut suurta aavistusta siitä, mikä maailmanpaikka Suomi oli ja missä se sijaitsi. Hän olisi arvattavasti silmät ummessa osannut luetella Etelä-Amerikan tasavallat, unohtamatta Haitia ja muita sivistysvaltioita, jotka olivat olleet mukana antamassa "hunneille" selkään, mutta Suomi ja suomalaiset — mitä ne olivat? Katkerana mietti Simeoni, mitä ihmettä Suomen pitäisi tehdä tullakseen tunnetuksi. Kirjallisuus siinä ei auta, ei, vaikka tietoja Suomesta painettaisiin joka ainoa paperineliösentti täyteen, minkä kaikki Suomen paperitehtaat yhteensä valmistavat, ja se kirjallisuusmäärä sitten vyörytettäisiin uutena aineen paisumuksena Europan yli; järkähtämättä silloinkin Europa kieltäytyisi tutustumasta Suomeen — se on sellainen ominaisuus tuon niemimaan asukkaissa. Mutta mikä muu valtio tahansa — Albania! Kuinka intressanttia! Kuinka omituiset olot — kerrassaan patriarkaaliset — siellähän vielä vallitsee verikosto — taitaisi olla parasta Suomessakin kieltää lukutaito ja avioliitto, pukeutua nahkoihin ja asua luolissa — arvattavasti maailman mielenkiinto silloin kohdistuisi meihin niin äkkiä, että ylimääräisillä laivalinjoilla saataisiin ruveta rahtaamaan tänne uteliaita turisteja, jotka tulisivat keskuuteemme levähtämään liikakulttuuristaan mielenkiintoisissa ja alkuperäisissä oloissamme. — Todennäköisesti meistä silloin tulisi sanomattoman kallis kansansirpale, jota suojeltaisiin rautahäkissä kaikelta väkivallalta kuin maailman viimeistä majavaa, ja josta kirjoitettaisiin toinen toistansa laajempi ja oppineempi teos…
"Kuule Tuomas, pidä hiukan silmällä tuota Simeonia sillä aikaa, kun käyn ostamassa paperia ja liimaa, että saamme koettaa korjata näitä passi-onnettomia. Hänhän on aivan sen näköinen kuin mietiskelisi hän murhayritystä jotakin Tshekkoslovakian merkkihenkilöä vastaan!" Annettuaan nämä ohjeet poistui Juhani luoden Simeoniin varoittavan katseen, ja Tuomas laski konstaapelimaisesti kätensä tämän olkapäälle.
Niin oli se asia selvä ja jonkun aikaa myöhemmin tapasi Simeoni itsensä harhailemasta kaupungilla, uudelleen syventyäkseen sen hauskaan ja pittoreskiin ulkonäköön. Hän astua tapsutteli siellä ja täällä, kunnes huomasi seisovansa suuren kirjakaupan ikkunan ääressä, aivan kuin olisi ollut iltakävelyllään Aleksilla, suorittamassa jo 16-vuotista vahtipalvelustaan Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan näyteikkunoiden ääressä. Katsellessaan siinä rikasta ja monipuolista kirjavarastoa, mikäli saattoi ollenkaan päästä selville oudoista nimistä ja otsakkeista, juolahti hänelle mieleen mennä sisälle kyselemään itse kauppiaalta jotakin. Heti sen jälkeen seisoi hän hienon ja sivistyneen näköisen, vielä nuorenpuoleisen miehen edessä, esitti asiansa ja oli pian vilkkaassa keskustelussa.
Keskustelun aikana tunsi hän vaistomaisesti isäntänsä puheen sävystä, että tälläkin oli Suomesta hyvin hämärät käsitykset. Kun hän vaatimattomasti mainitsi, että Suomessakin on kirjakauppoja ja kustantajia, ja että siellä painetaan kaikenlaisia kirjoja, otettiin tämä tieto vastaan jotenkin siihen tapaan, että "vai niin — onpa hauskaa, että olette jo päässeet niin pitkälle". Ehkä Simeoni erehtyi tässä, mutta niin hänestä ainakin tuntui. Tshekkiläisiä kehui kirjakauppias lukuhaluisiksi. "Kuinka suuria painoksia teidän kirjailijainne teoksista otetaan?" kysyi Simeoni. "3-15,000 kappaletta", vastasi kirjakauppias. "Ja tshekkiläisiä on?" — "Ehkä siinä 10 miljoonaa." (Todellisuudessa heitä lienee korkeintaan 6 miljoonaa.) Simeoni muisteli, että painosmäärät nyttemmin saattaa Suomessakin, ainakin samassa lievässä reklaamitarkoituksessa, ilmoittaa jokseenkin samoiksi ja että suomalaisia on vain kolmisen miljoonaa; näin ollen hän ei puhunut suomalaisten painoksista ja asukasluvusta mitään, sillä kirjakauppias ei olisi häntä uskonut. Simeoni sai kuulla, että Tshekko-Slovakian kirjatuotanto on vilkasta, että löytyy suuria kansallisia kustannusliikkeitä, jotka täysin pystyvät tyydyttämään kansan kulttuuritarpeen, että kansakouluoppikirjat ovat valtion huollettavina ja että kirjakauppajärjestelmä on suunnilleen sama kuin Saksassa — eli siis sama kuin Suomessakin. Hänelle näytettiin kohteliaasti kauniita tshekkiläisiä teoksia, joskaan mitään sellaista, joka olisi kestänyt kilpailun Seitsemän veljeksen, Suomen kansan satujen tahi muiden loistoteostemme kanssa, ei tuntunut olevan. Suuri ja laaja propagandateos Tshekko-Slovakiasta oli myöskin nähtävänä. Simeoni pääsi selville siitä, minkä oli jo ennestäänkin tiennyt, että tämän kansan elämä on kirjalliseenkin tulevaisuuteen nähden epäilemättä lujalla kansallisella pohjalla, jolle sopii toivo rikkaasti rakentaa niin paljon kuin voimat myöntävät.
"Mikä on teillä tavallinen kirjailijapalkkioiden maksuperuste?" kysyi Simeoni vihdoin uteliaasti. "Arkkipalkkio ensimmäiseltä ja seuraavilta tuhansilta". Siis samaan tapaan kuin Ruotsissa. Keskustelu siirtyi sitten yleisemmille aloille, päättyen tiedusteluun, minkä verran Suomessa tunnettiin tshekkiläistä kulttuuria. Kun Simeoni mainitsi, että m.m. tshekkiläisistä säveltäjistä tunnetaan etevimmät Suomessa kuten muissakin kulttuurimaissa, näytti kyselijä ilahtuvan melkoisesti. Simeonin kohteliaisuuteen ei hänellä kuitenkaan ollut mitään vastaavaa sanottavana, ei esimerkiksi sitä, että Sibelius tunnettaisiin Tshekko-Slovakiassa kuten muissakin kulttuurimaissa.
Simeoni oli tyytyväinen käyntiinsä, kiitteli ja lähti. Mennessään hän vielä tapaili muutamia sidottuja kirjoja kouraansa, kuuli, että ne olivat valtion kustantamia kansakouluoppikirjoja ja pysähtyi. Ensi silmäys osoitti ne ulkoasultaan toisluokkaisiksi: paperi oli huonoa ja sidonta vielä huonompaa. Kirjakauppias kohautti hymähtäen olkapäitään. Mutta luonnollistahan oli, että tämän täytyi tuloksen olla valtion puuhista tällä alalla nykyisten hintain aikana.
Kun Juhania ja Tuomasta, jotka olivat menneet hiukan tutustumaan Pragin liike-elämään, ei vieläkään kuulunut, tallusteli Simeoni uusine tietoineen jälleen katuja ristiin ja rastiin, kunnes hänen katseensa osui erään korkean talon seinällä oleviin suuriin kirjaimiin, jotka muodostivat nimen "Narodny Listy". -"Eihän vain", ajatteli hän, "tuossa liene sanomalehden toimitus? On vainkin." Ja koska hän oli varustanut itselleen ystävänsä sanomalehtimies Vehkaperän suosituskortin tällaista mahdollisuutta ajatellen, kaivoi hän sen nyt liivinsä povitaskusta ja vaelsi rohkeasti sisään suuresta, ammottavasta ovesta. Hän oli aikoinaan, opeteltuaan luku- ja kirjoitustaidon, työskennellyt kotimaassaan sanomalehtimiehenä, ja oli siitä saakka sanomalehtiä ja sanomalehtimiehiä hartaasti sekä vihannut että rakastanut. Siksipä hän nyt oli utelias näkemään, miltä tshekko-slovakialainen neekeri näyttäisi.
Ensimmäinen kokemus oli heti sama kuin Suomenkin lehtien toimituksissa — päätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä ollut tietoa, milloin hän tulee. "Mikä on päätoimittaja?" kysyi kerta Manchester Guardianin älykäs ja leikillinen ulkomaanosaston toimittaja, mr Sidebotham, Simeonilta, joka aikoinaan oli samoin kuin nytkin harhaillut Manchesterin katuja ja joutunut sanotun lehden toimitukseen, ja kun Simeonilla ei ollut siihen heti sopivaa vastausta, vastasi kysyjä itse: "Se on se toimittaja, joka ei ole ja jonka ei koskaan tarvitse olla tavattavissa". Mutta sen sijaan oli täälläkin, kuten aina Suomessa ja arvattavasti kaikkialla maailmassa, toimitussihteeri kyllä saapuvilla ja valmis antamaan kaukaiselle virkaveljelleen kaikkia niitä tietoja, joita tämä suinkin halusi.
Narodny Listy on suuri lehti; toimittajan ilmoituksen mukaan sitä painetaan 80,000 kpl. päivittäin, mikä ei olekaan mahdotonta väkilukuun verraten. Puoluekantaa ei ilmoiteta, mutta tosiasiallisesti se on "kansallis-demokraattinen agraarisella pohjalla." Tshekkiläiset talonpojat ovat ahkeria sanomalehtien lukijoita. Bolshevismia ei tarvitse pelätä, sillä jo nykyiset ja parhaallaan uudistusten alaisina olevat maanomistussuhteet kiinnittivät kansan määrää vimman ja parhaan osan itsenäiseen ja innokkaaseen työhön yksityisen maanomistuksen pohjalla. Vasta saavutettu kansallinen ja valtiollinen voitto on aikaansaanut myös kaikissa luokissa voimakkaan isänmaallisen innostuksen, ja sekin tekee bolshevismin opit tshekkiläiselle aivan oudoiksi ja hänen mielestään kerrassaan järjettömiksi. Valtion elämän päähuomio on tietysti kohdistunut valtakunnan uuden aseman, taloudellisen elämän ja poliittisten suhteitten lujittamiseen. Taloudellisessa suhteessa on Tshekko-Slovakialla hyvät edellytykset: paitsi tuottavaa maanviljelystä on sillä perintönä yhteismonarkian ajoilta melkoisen korkealla kannalla oleva teollisuus; puutavaran tuottajanakin se pystyy harjoittamaan huomattavaa vientiä. Siksipä onkin valtakunnan raha sentään parempaa kuin Puolan, puhumattakaan Itävallasta.
"Niin, Itävallan asema ei liene kadehdittava?" sanoi Simeoni, vilkaisten kulmiensa alta isäntäänsä.
"Ei siellä kuitenkaan niin suurta hätää ole kuin he itse valittavat", vastasi tämä kylmästi.
Sitten Simeoni sai tehdä selkoa Suomen oloista ja Kronstadtin kapinasta, jonka kukistumisesta lehti juuri silloin oli saanut tietoja. Toimittaja oli selvillä asioistamme sangen hyvin ja lausui sivumennen ihmettelynsä suomalaisten tunnetusta saksalaisystävyydestä. Simeoni vastasi kysyen:
"Kenenkä voitosta Tshekko-Slovakia saavutti nykyisen asemansa?"
"Ententen", vastasi toimittaja ja lisäsi sitten hymyillen: "Ja Suomi siitä, että Saksa voitti Venäjän. Meidän pikku kansain oli meneteltävä siellä niin, täällä näin."
Puolituntinen kului hauskasti, kunnes toimittaja vihdoin kysyi nauraen, olivatko vieraat saaneet Pragissa kylliksi ja hyvää ruokaa, tiedustelu, joka osoitti, miten tärkeä tämä ala tuossa viinin ja hunajan maassa on. Ja kun Simeoni vastasi siihen sekä myöntäen että kehuen, lisäsi toimittaja ylpeästi:
"Niin, me syömme täällä Tshekko-Slovakiassa todellakin hyvin."
* * * * *
Tultuaan kadulle pysähtyi Simeoni tarkastamaan näkyä, joka jo edellisenä päivänä oli herättänyt hänen huomiotansa: erästä lajia hevosen valjaita, jotka todistivat hänen olevan toisessa maassa kuin Suomessa. Länget olivat erittäin raskaat ja paksupuiset, niin että olisi luullut vähemmänkin riittävän, vaikka vankkurit perässä olivatkin tavattoman suuret. Mutta paitsi tavallista nahkavuorausta oli niskan puolelle rakennettu nahasta korkealle kohoava koriste, joka varmuuden vuoksi oli isketty täyteen messinkiheloja, niin että hevosella oli selässään kuin jonkunmoinen vaski-ies. Tuolla kaikella ei voinut olla mitään tarkoitusta, vaan teki se länget raskaiksi sekä hevoselle että muille käsittelijöille, ja näytti Simeonista, joka aina oli koettanut saada Valko paran valjaat niin keveiksi ja sopiviksi kuin suinkin, aivan raakalaismaiselta. Mutta tämä oli kuitenkin pienimpiä ihmeitä, mitä Simeoni tuli matkallaan eläinten kohtelusta näkemään.
Pian hän sitten tapasi Juhanin ja Tuomaan, jotka olivat kumpikin haarallaan hoidelleet asioitaan. Nyt he olivat menossa Tshekko-Slovakian kansalliseen pankkiin, ja koska Simeonikin oli joskus "diskannut" jonkun "maisterivekselin", päätti hän mennä mukaan, nähdäkseen, miltä tässä maassa näyttäisi sellainen laitos. Heidät saateltiin monia portaita ylös ja pitkiä käytäviä myöten, kunnes he huomasivat seisovansa pienen, nuorenpuoleisen, hiukan japanilaista muistuttavan miehen edessä, joka kiinnitti heihin kysyvästi katseensa. Nytpä Juhani, joka Jukolan isäntänä oli tottunut puhuttelemaan Viertolan patruunaa, lautamies Mäkelää, rovastia, kanttoria, nimismiestä ja muita suuria herroja, nopeasti teki selvää asiasta, ruveten keskustelemaan tuon miehen kanssa miljoonista, kansallisista pankkilaitoksista, tuonnista ja viennistä, kaupasta ja teollisuudesta, niin että Simeonin korvissa rupesi humisemaan. Hän sai siinä kuulla, että Tshekko-Slovakian rahalaitokset olivat kansallisissa käsissä, eikä juutalaisten huostassa, kuten esimerkiksi Unkarissa, ja että ne katsoivat toimivansa hyvällä menestyksellä, nojautuen maan suureen tuotantokykyyn. Juhani teki puolestaan pontevasti selvää oman maamme asioista ja Tuomas säesti häntä pistäen väliin lyhyen ja vankan huomautuksen silloin tällöin. Olihan hänellä Impivaaran tilalla valtaiset tukkimetsät, joiden puolesta sopi nousta puhumaan maailman mahtavainkin edessä sangen keveällä ja rauhallisella omallatunnolla. Näin vyöryivät Simeonin henkisilmien editse maailman kaupan eri puolet kuin kultarahat runsauden sarvesta, ja hän katseli niitä lumottuna, sillä Jukolan talon palkattomana setämiehenä hän oli jäänyt mammonasta osattomaksi, omistaen elämäntyönsä tavaran hankkimiseksi taivaassa. Mutta hän oli silti ylpeä veljiensä puolesta, sillä olihan komeaa nähdä, kuinka Jukolan vanhimmat veljet pystyivät kunnollisesti edustamaan maansa taloudellista puolta näissä vieraissa ja meitä aina väheksymään taipuvissa oloissa.
Tässäpä sitten olikin kaikki, mitä Simeoni ehti Pragin kaupungista ja siinä asustavasta kansasta saada tietää yhden vuorokauden kuluessa. Loppuvaikutelma oli hänellä se, että tshekkiläisillä on voimakas ja nuorekas halu päästä edistymään kaikilla aloilla ja että he todennäköisesti tulevat myös pyrkimyksissään onnistumaan. Mitäpä siis muuta, kuin myötämielinen onnittelu ja menestyksen toivotus! Ellei ahdasta kansalliskiihkoa olisi, todistaen sittenkin kulttuurin nuoruudesta, olisivat Simeonin muistot Pragista ylipäätään erittäin mieluiset. Kohottaen kätensä asemahuoneella, hälisevän ja sekalaisen yleisön keskellä, Wilsonin jättiläismedaljonkia kohti, manasi Simeoni pois kansallissorron hengen ja sijaan rauhan, sovun ja vapauden tshekkiläisten, saksalaisten, slovakien ja unkarilaisten keskeen.
XIII.
Gulliverit ja Lilliputit. — Itävallan tulli. — Masennuksen valtakunta. — Suuret rahalaukut. — Yötunnelma Wieniin tullessa.
Juna kiljaisi ilosta saadessaan taas kunnian kuljettaa Jukolan veljeksiä edelleen heidän kansainvälisellä tarkastusmatkallaan. Kello osoitti neljää iltapäivällä, taivas oli aivan pilvetön, luonnossa yhä enemmän elpyvän kevään virkeyttä. Veljekset asettelivat tavaransa ikkunapaikoille ja pistäytyivät vielä jonnekin, kunnes palasivat takaisin osastoonsa. Silloin oli ikkunapaikoille asettunut kaksi englantilaista. Toverusten tavarat oli sievästi nostettu syrjään.
"Miehen tulee itseään jalosti puolustaa, koska maailma häntä sortaa tahtoo", sanoi Juhani jyrkästi ja katsahti kysyvästi tovereihinsa. Mutta nämä kielsivät, tahtomatta ruveta asiasta huomauttamaan, koska heillä kuitenkin oli kaikilla hyvät istumapaikat. Niin lähdettiin ja uteliaina tarkastelivat veljekset sekä matkatovereitansa että jättiläisfilminä ohi kiitäviä maisemia.
Sokealta eno-vainajaltaan ja erittäinkin merimies Nikolta oli Simeoni kuullut paljonkin englantilaisista, oli heistä lukenut ja olipa vihdoin itse käynytkin iloisen Englannin mantereella. Siitä matkasta hänellä ei ollut mitään ikävää muistoa — päinvastoin. Mutta hänellä oli jo silloin herännyt mielessä haparoiva ajatus jostakin vertauksesta, joka selittäisi hänelle englantilaisten ja suomalaisten, ehkäpä useimpain muidenkin kansojen suhteen havainnollisesti, vaikka hän ei ollut saanut ajatustaan oikein kirkastetuksi. Katsoessaan nyt noita kahta lippalakkiin, vankkaan sadetakkiin, paksuihin nahkahansikkaihin puettua miestä, joiden kasvoille kylmä ilme, suurehko piippu ja kilpikonnanluusankaiset, geometrisen pyöreät silmälasit antoivat leimansa, älysi hän äkkiä, mitä oli silloin hakenut: — nuo englantilaiset ovat Gulliverejä ja me kaikki muut — Lilliputteja. Kulkivat he missä hyvänsä, katsoivat he vaistomaisesti "alas" kaikkiin muihin, jotka kylläkin täydellisinä, mutta pienuutensa vuoksi silti niin naurettavina puuhailivat tuossa heidän jalkainsa juuressa. Eihän tällaisille jättiläisille voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän esimerkiksi matkoilla tarvitsisi osoittaa mitään huomiota Lilliputtien mukavuudelle, sillä jo yksinomaan tuo suuruus-eroitus ikäänkuin itsestään teki sen tarpeettomaksi. Eihän Lilliputeilla voinut tietysti olla mitään sanomista, jos he milloin aukaisivat akkunan, milloin sen sulkivat, polttivat vaunun tupaten täyteen ankaran väkevää savua tahi tekivät mitä yleensä halusivat, nauraa hohottivat niin, että Lilliputeilla korvat soivat "tilliä", ja antoivat ympäristön ihailla heidän kidastansa välkkyvää loistoisaa kulta-aarretta. "Sanotaan kullan sodan aikana siirtyneen ententen haltuun ja niinpä todella näyttää käyneenkin", arveli Simeoni siinä muun puheen lomassa, kun mennä jyryytettiin eteenpäin ja katseltiin toisiaan sekä maisemia.
Ne olivat samoja kauniisti kumpuilevia viljelyksiä, joita veljekset olivat jo nähneet kyllältään Pragiin tullessaan. Sieltä täältä häämöittävät korkeammat kukkulat osoittivat kuljettavan ylänkömaitten välisessä uomassa, joka arvattavasti johti juuri heidän kulkemaansa tietä Unkarin tasangolta Böhmin läpi Elben lähteille saakka, ja siitä Erzgebirgen läpi Keski-Europan tasangolle. He olivat siis siinä uomassa, joka oli hämärästä muinaisuudesta saakka ikäänkuin kanavan tavoin johtanut patoutuneet ja liikkumahaluiset kansat Unkarin suuresta tasankosäiliöstä Länsi-Europan vitsaukseksi. Tätä tietä olivat arvattavasti unkarilaisetkin käyttäneet rynnätessään Saksaan ja pakottaessaan sen maksamaan itselleen veroa. Suurta mielikuvitusta ei tarvitse kuvitellessaan, minkälaista hurjaa joukkoa tuo magyarien lauma siihen aikaan oli, ja kuitenkin saattaa nykyaikaisen ihmisen kuvittelukyky olla liian heikko esittämään koko sen aikaista totuutta kaikessa realistisessa hirveydessään; sellaisia poikia olivat serkkumme vielä 1000 vuotta sitten.
Nämä historialliset unelmat keskeytyivät saavuttaessa Smuntin asemalle, jossa Itävallan tupakanvihastaan kuuluisa tulli otti toverukset käsiinsä. Tupakan orjana ahersi seurueesta ainoastaan Simeoni, joka oli huomannut tuolla yrtillä olevan melkoisia etuja, jos varjopuoliakin, ja tottuneena aina käyttämään samaa lajia oli varannut kotimaasta mukaansa muutamia savukelaatikoita. Jos hän nyt olisi tehnyt samoin kuin kaikki muut: valehdellut, ettei ole tupakkaa, olisi hän päässyt menemään niine hyvineen, mutta kun hän ei voinut valehdella, vaan ilmoitti totuuden, rupesi tullimies kuivasti laskemaan laatikkojen lukumäärää. Kaksi hän antoi pois, mutta lopusta olisi pitänyt maksaa tullia. "Me tarvitsemme myös tupakkaa", ilmoittivat nyt Juhani ja Tuomas auttaakseen Simeonia ja saadakseen siis hekin kaksi laatikkoa ilmaiseksi mukaansa, mutta tullimiespä huomautti kuivasti herrojen äsken päinvastoin sanoneen, etteivät he polta ollenkaan. Koska Simeoni ei halunnut maksaa tullia, lahjoitti hän lopuksi nuo laatikot tullimiehelle, mutta ei tämä edes kiittänyt. Ei tainnut kuitenkaan miesparalle lahja pahaa tehdä, sillä tuskinpa hänellä oli palkkaa riittävästi kunnolliseen tupakkaan. Koska tullin kanssa vänkääminen on aina hiukan kiusallista, istuivat veljekset loppumatkan sadatellen itsekseen, ikäänkuin asia olisi ollut sen arvoinen.
Pimeys peitti maailman ja junan jyrinä vaikutti unettavasti ja yksitoikkoisesti. Kuta lähemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän toverukset joutuivat omituisen, ympäristöstä, ihmisten ilmeistä, kaikkialta huokuvan hiljaisen masennuksen ja resignatsionin valtaan. Se oli luultavasti itsepetosta kaikki, johtunutta vain siitä, mitä oli luettu ja kuultu Itävallan kurjista oloista, sillä veljesten huomiopiiriin ei todellakaan mitään erikoisempaa kurjuutta sattunut, mutta tuon tunnelman syntyminen oli kuitenkin tosiasiallista. Ainoa seikka; joka jo junassa herätti tältä kannalta heidän huomiotaan, oli konduktöörien ja muiden rahaa käyttelevien oudostuttavan suuri nahkainen rahalaukku. Siinä oli eri seteleille omat osastonsa ja kun seteleistä toiset olivat melko kookkaita, muodostui tuosta laukusta pullea ja täysinäinen kuin puuhakkaan asianajajan salkku. Tämän nähdessään ja muistaen maassa vallitsevaa puutetta tuumi Juhani: "Niin, leipää ei kyllä Latomäen talossa aina ole, mutta tuota rahan roskaa on niin, että hirvittää." Nämä rahalaukut olivat sitten tyypillisinä sivukoristeina kaikilla rahan käyttäjillä koko Tonavan laaksossa, aina siihen asti, kunnes ne veljesten noustessa Belgradissa kansainväliseen pikajunaan katosivat heidän näkyvistään. Valikoima niistä olisi välttämättä saatava asianomaisten maitten historiallisiin museoihin todistamaan menneistä ankarista pulakausista.
Kello 12 yöllä saapuivat veljekset Wieniin ja ajoivat hotelliin. He olivat luulleet, että tämä Europan iloisin kaupunki olisi huvitteluelämään nähden vilkkaimmillaan tähän vuorokauden aikaan, mutta erehtyivät: kaupunki tuntui aivan kuin kuolleelta. Kaikki ravintolat oli suljettu eikä ihmisiä näkynyt paljoakaan liikkeellä. Väsyneinä toverukset rupesivat katselemaan hotelliansa, joka oli heille neuvottu jo Pragista pitäen, ja huomasivat pettyneensä siinä kokonaan. Sen vanhat, kosteat ja ummehtuneet huoneet, hydraulisella puristimella ijäisyyshitaasti liikkuva hissi, ja palvelevainen, mutta köhivä ja yskivä, naskalinenäinen portinvartija, joka oli kuin ilmeinen Kuninkalan Eenokki keuhkotautinsa viimeisellä asteella, olivat omiaan lisäämään sitä tunnelmaa, että entisten keisarien upean Wienin sijaan oli tultu johonkin rauniokaupunkiin, jossa asustaa vain haamuja ja yökyöpeleitä. Ennen kuin Simeoni kallistui vuoteelleen, tutki hän tarkoin huoneensa vieressä olevan typötyhjän ja kammottavan alkoovin, kohautteli seinäverhoja ja kurkisti vuoteensa alle, siltä varalta, että siellä olisi joku pitkällä tikarilla varustettu itävaltalainen rosvo ystävällisissä aikeissa. Sitten hän nukahti, huomattuaan juuri sitä ennen ajatuksissansa hyräilleensä jotakin wieniläisvalssin palasta.
XIV.
Päivä Wienissä. — Herr Fiaker. — Rahaa paaleittain. — Yleinen elämän ilme. — Bella gerant alii. — Elintarvepulia ja hintoja. — Ravintolamoraalia. — Juoppouden harvinaisuus. — Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. — Gretchenin rukous.
Kirkkaana ja lämpöisenä valkeni maaliskuun 19, Marian ilmestymisen päivä. Levättyään riittävästi heräsivät toverukset siihen mieluiseen tunnelmaan, joka on terveille ja uteliaille ihmisille luonnollinen vieraalla ja kuuluisalla paikkakunnalla. Tosin heillä ei ollut paljon tilaisuutta tiedonhaluansa tyydyttää, sillä yksi päivä oli vain Wienin kohdalle sallittu, mutta eihän se silti hauskuutta sen vähemmäksi tehnyt.
Wienissä ei sovi kuten Suomessa ankaralla äänellä tahi kiivaalla vihellyksellä kutsua luokseen "issikkaa", "ajuria" tahi mitä nimeä kukin haluaa käyttää, vaan on tätä ammattilaista puhuteltava sulavasti sanoilla "Herr Fiaker". Hänellä on mukavat ja tilavat vaunut, joihin mahtuu kolme, jopa neljäkin henkilöä, sekä edessä kaksi hevosta, joita hän taitavasti ohjailee katuvilinässä. Ja hän on siitä ihmeellinen, että hän vastaa heti kohteliaasti, kun häneltä kysytään, ollen siis poikkeuksena suomalaisesta ammattikunnasta, jonka jäsenten velvollisuuksiin, kuten tunnettua, kuuluu joko olla kokonaan vastaamatta tahi kirota.
Kun nyt Herr Fiakerin maksuvaatimukset liikkuivat huimaavissa summissa, täytyi veljesten ensi työkseen lähteä pankkiin hakemaan rahaa. He keskustelivat vakavasti, olisiko syytä ostaa varsinainen, maan tarpeitten mukainen rahasalkku, mutta hylkäsivät tämän ajatuksen, vahvasti luottaen kaikkien taskujensa kuutiotilavuuteen. Vähällä oli kuitenkin, ettei tämä luottamus joutunut häpeään, sillä kun pankin kassanhoitaja ylimielisesti hymyillen latoi Tuomaan eteen setelipinkan toisensa jälkeen, kysyi tämä huolestuneena, ottaisivatko veljetkin osan taakasta kantaakseen, sillä ei hän ainakaan yksinään rapea näitä paperipaaleja pitkin katuja haalaamaan. Huomattuaan toverusten ihmettelevän ilmeen naurahti pankkimies kuivasti ja lausahti: "Eihän tuossa ole vielä paljoakaan!" Pulleina rahamiehinä painuivat veljekset sitten ulos, antaen aluksi Herr Fiakerin ajella pitkin upeita katuja, minne halusi.
Kevään kirkkaudessa teki Wien loistoisan, siistin, sivistyneen vaikutuksen. Sen upeat, barokkityyliset palatsit, puhtaat kadut, sirosti esiintyvät, iloiset ja avomieliset ihmiset, saivat Simeonin ajattelemaan, että täällä Wienissä taitaa olla aina vappu. Likipitäen sellainen tunnelma vallitsi hänen mielestään kaikkialla. Pragin ja Wienin kasvoilla on ehdottomasti eri ilme: edellinen on synkkä ja itseensä sulkeutunut, tumma, jälkimäinen vaalea, iloinen ja avomielinen. Juro suomalainenkin siellä hiukan irtautuu kuorestaan ja rupeaa juttelemaan keveästi ja hauskasti, huomaten äkkiä, että käypä laatuun täällä maailmassa elämä. Mitään erikoista surua ja murhetta eivät veljekset missään huomanneet, vaan mieluumminkin halua kääntää kaikki vähän leikiksi. Ehkäpä se onkin ainoa keino, jonka avulla voi taakkansa kantaa. Vasta joutuessaan heidän kanssaan laajemmalta puheisiin huomaa sydämen pohjalla kalvavan surumielisyyden, jopa katkeran toivottomuudenkin, joka tekee kuulijan vakavaksi. Ja kauan ei tarvitse jutella, ennen kuin jo mainitaan "der alte Kaiser", ja vanhan kaksoismonarkian joka suhteessa paremmat ajat muistuvat mieleen romanttisen hohteen värittäminä. Unkarilaisia ei juuri rakasteta, mutta kyllä kunnioitetaan, tshekkiläisistä sanotaan suoraan, että he ovat petollisia. Omituista onkin ajatella, että äsken vielä niin suuresta ja mahtavasta valtakunnasta nyt on jäljellä vain tällainen jäännös, kuuden miljoonan sirpale ylläpitämässä kahden miljoonan pääkaupunkia. Kuinkahan se ajanpitkään luonnistanee? Ja onko tämä jakoprosessi luonut mitään, joka olisi todellakin parempaa edes tulevaisuuden pohjaksi kuin entinen? Epäillä sopii. Wilsonin medaljonkikuvaa ei näkynyt missään.
Mutta Wienin ilmassa on jotakin, joka saattaa ihmisen kaikesta huolimatta optimistiselle tuulelle. Tshekkiläiset saattoivat sittenkin olla oikeassa: ehkä Itävallassa valitetaan enemmän kuin todella on syytä, ehkä elämä siellä, löydettyään uusissa olosuhteissa oikeat ja mittasuhteisiin sopivat uransa, rupeaakin versomaan voimakkaasti. Niin ainakin täytyy toivoa, sillä vaikea olisi uskoa, että ne mahdollisuudet, joiden varassa Wien on elänyt historiansa ajan ja kehittänyt korkean kulttuurinsa, olisi pyyhkäisty kokonaan pois yhdellä ainoalla rauhanteolla. Se tuskin lienee luultavaa.
Ja katsellessaan Wienin kaunotarten, äitien ja lasten elämää puistoissa muistui Simeonin mieleen eräs vanha historian nimenomaan Itävallalle antama ohje: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube! Nam quae Mars aliis, dat tibi regna Venus.
Vuonna 1515 oli näet keisari Maximilianus I:llä Wienissä vieraanaan Böhmin ja Unkarin kuningas Wladislaus II. Miten siinä sitten yhdessä ryypättiin ja annettiin tarinaveden vaikuttaa, tultiin lopuksi siihen tulokseen, että sallitaan lasten mennä keskenään naimisiin. Se tapahtui ja sen manööverin seurauksena putosivat viimein Böhmi, Määri ja Unkari Itävallan syliin, miekan iskutta, vain rouva Venuksen lahjana. Siitäpä runoilijan kehoitus, että sinä, onnellinen Itävalta, hanki valtakuntia Venuksen avulla, silloin kuin muut saavat valloitella niitä Mars-jumalan keinoilla. Täydellä syyllä voi tämän kehoituksen uudistaa nytkin: muut ovat hankkineet valtakuntia tulella ja miekalla, mutta Itävallalla ei todellakaan ole jäljellä muuta kuin rouva Venukseen turvautuminen, jota siellä ilta-elämästä päättäen näyttiinkin tehtävän tarmolla ja vakaumuksella.
Veljekset harhailevat historiallisten loistorakennusten vaiheilla ja imevät niiden kuvat näkökalvoonsa. Valtiopäivätalon ohi mentäessä kääntyy Herr Fiaker heihin päin, viittaa piiskallaan rakennukseen ja sanoo: "Streithaus." Sardooninen hymy valaisee koko seurueen kasvot. Tuskinpa demokraattisille parlamenteille voinee keksiäkään sopivampaa nimeä? Huoaten kiitävät ajatukset Europan toiselle puolelle, jossa Helsingin kaupungissa, Heimolan salissa, on toinen "Streithaus." Väsyneinä näkemiinsä ja jo sangen kuumasti lämmittävään aurinkoon uppoavat veljekset viimein kuuluisan Raatihuoneen kellarin varjoisiin holveihin.
Matkustaja, joka viipyy paikkakunnalla vain lyhyen ajan ja joka ei ehdi eikä voi ruveta toteuttamaan tavallisen kotielämän säästäväisyysperiaatteita, vaan ostaa rahallaan mitä tarvitsee, valittamatta sillä kertaa sen hintaa, ei Wienissä keväällä 1921 voinut huomata mitään puutetta. Hän sai kaikkea mitä hän halusi, ja vaikka hinta olikin maan rahassa hirveä, oli se muutettuna Suomen rahaksi halvempi kuin meillä kotona. Jos viiniä nautittiin aterialla, oli hintaero kotimaahan verraten aivan suunnaton. Niinpä veljekset söivät kunnollisen päivällisen, johon kuului kolme ruokalajia, ja nauttivat juomaksi hyvää viiniä kuten janoiset ja helteellä liikkuneet miehet ainakin; laskun suoritukseksi annettiin huvin vuoksi yksi Englannin punta, joka siihen aikaan oli noin 150 Suomen markkaa; siitä tuli vielä 600 Itävallan kruunua takaisin. Ällistyksissään siirteli Tuomas setelipakkaa edessään ja kysyi neuvottomana, mitä tämä kaikki nyt oikeastaan merkitsee, kun hallussamme oleva maan rahan määrä vain näyttää lisääntyvän.
Raatihuoneen kellarin mahtava sali oli aivan täynnä ruokailijoita, jotka sekä arkailematta tilasivat että yhtä arkailematta maksoivat. Edeskäypien rahasalkut pullottivat ja pikkukyypparit lensivät hikihatussa kiidättäen pöytiin pienissä avonaisissa karahveissa valkoista pöytäviiniä. Ruokaa oli tilattavana kaikellaista: m.m. hämmästytti Simeonia eräs voileipätarjottimella esiintyvä kala, joka näytti hänestä tutulta. Hän otti sen lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja totisesti: se oli tavallinen suolasilakka. Kotoisen tunteen valtaamana seivästi hän sen haarukkaansa ja söi. Muuten täytyi Simeonin antaa suuri tunnustus salin seinämaalausten moraaliselle sisällölle. Sen sijaan että niissä olisi kimaltelevilla juhlatilaisuuskuvilla ja ylensyömiskohtauksilla kiihoitettu yleisön juomahalua, niissä yksinkertaisen tehokkaalla tavalla osoitettiin, kuinka ylenjuominen tekee ihmisestä sian sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sille, joka tässä salissa moiseen erehtyi, oli tuomio valmiina seinällä.
Juomatavaraa tässä paikassa muuten tarvittiin aika runsaasti. Kun toverukset pois mennessään erehtyivät harhailemaan Raatihuoneen todellisiin kellarikäytäviin, näkivät he siellä valtavan suuria tynnyreitä rivittäin. Mutta juopunutta ei yleensä näkynyt ainoatakaan. Luonnollisten alkohoolien, kuten viinin ja oluen jokapäiväinen käyttäminen "särpimenä" ruoan ohella näkyy tekevän sen, jota Suomessa sanotaan "juoppoudeksi", ainakin julkisuudessa kokonaan mahdottomaksi. Jos mietojen viinien tuonti Suomeen sallittaisiin, kävisi pirtujuopottelu arvattavasti hyvin vähäiseksi.
Mutta eivätpä veljekset huolineet ruveta tutkimaan raittiuskysymyksen monia pulmia, vaan joivat viininsä hyvällä omallatunnolla ja painuivat ihmisvilinään. Heidän askeleensa suuntautuivat kuin itsestään korkeata, juhlallista, harmaata tornia kohti, joka silloin tällöin vilahti jostakin kadun aukeamasta, ja pian olivat he pyhän Tapanin tuomiokirkon juurella. Pyhän Tapanin kruunu ja valtikka kimmeltävät vieläkin Tonavan laakson maiden yllä, kertoen ajasta, jolloin sinne tuotiin kristinusko ja sen mukana nykyisen kulttuurin ensimmäiset siemenet, jolloin hurjat magyarit saatiin luopumaan rosvoretkistään ja antautumaan niille urille, joita myöten he ovat näihin päiviin päässeet.
Simeoni oli tähän mennessä nähnyt Westminster Abbeyn ja yön pimeydessä uhmaavana ja jättiläissuuruisena kohoavan Kölnin tuomiokirkon tumman haahmon. Goottilainen kirkkotyyli oli ollut hänen ihanteensa ja täyttänyt hänen sielunsa selittämättömällä kauneuden ja uskonnollisen tunnelman mystiikalla. Hän oli tulkinnut sen ajatusta itselleen siten, että kun siinä jokainen piirre, alkaen suorastaan peruskivestä, kuten doorilainen pylväs, ikäänkuin liikkuvana viivana pyrkii ylöspäin, tuo suunnan osoittaminen väkisinkin riistää ihmisen silmän maasta taivasta kohti. Katse seuraa nousevia viivoja yhä korkeammalle, sinkoaa huippujen kärjistä yhä ylempään huippuun, kunnes se vihdoin päättyy tornin korkeimpaan kohtaan. Siellä tuo ylöspäin kohoava ja pyrkivä ajatus puhkeaa kauniiksi, salaperäiseksi goottilaiseksi "kukaksi", joka avaa teränsä tutkimatonta kohti kuin janoava, kaipaava ihmisrinta, odottaen arvoituksen ratkaisua jostakin tuntemattomasta, mutta silti sielun silmin aavistetusta maailmasta. Goottilainen rakennustyyli edusti näin Simeonille pyrkivää ja taistelevaa ihmissielua, joka janoten askartelee elämänsä suurimman ja vaikeimman arvoituksen ratkaisemiseksi. Siinä ei ole lepoa, vaan taistelua, ei tyyneyttä, vaan hurjaa kuohuntaa, kiihkeätä ja vaativaa, epätoivoista kysymystä. Gotiikan keskiaikainen ja salaperäinen mystiikka oli näin aikoinaan vanginnut Simeonin mielen kokonaan, ja vaikka hän sittemmin viilentyessään oli hiukan kylmentynyt tälle myrsky- ja pyrkimysaikansa ihanteelle, tempasi se hänet taaskin valtoihinsa heti kun hän astui kirkon valtavien holvien alle.
Kuin taikaiskulla hälveni kadun hälinä, maailman turha meno, syntisen ihmiskunnan toivoton mellastus jonnekin kauas, olemattomiin, sillä samalla hetkellä, jolloin temppelin ovet sulkeutuivat Simeonin jälkeen. Hän huomasi seisovansa juhlallisessa suippokaariholvistossa, jonka täytti rauhoittava viileys, salamyhkäinen hämärä ja värillisten ikkunoiden tunnelmallinen valoleikki. Katsoi minne hyvänsä, kaikkialla viittasi goottilaisholvien ja kaarien hämähäkinverkko ylös, kohti korkeutta, tutkimattomuutta, synnyttäen ihmisessä nöyrtyvän, sulavan, jumalallisen tahdon valtaan antautuvan tunnelman.
Ihmiset liikkuivat temppelissä hiljaa ja vakavina. Tuonne holvien kulmaukseen on pantu näkyville pyhän äidin kuva, sarja tuohuksia edessänsä. Ovet avautuvat tuontuostakin ja nöyrästi lähestyy kuvaa milloin mies, milloin nainen, hieno herra, yksinkertainen työmies, äiti lapsineen, kaikki rinnakkain polvistuakseen pyhän äidin kuvan eteen ja jäädäkseen siihen äänettömään rukoukseen. Tuolla tulee nuori tyttö, ehkä palvelijatar, koska hänellä on kori käsivarrella. Hänen vaaleat kiharansa välkkyvät somasti, kun väri-ikkunan säde niihin sattuu, ja hänen poskilleen kohoaa lämmin, ujo puna, kun hän polvistuu pyhän äidin eteen. Hän ummistaa silmänsä kuin keskittääkseen ajatuksensa johonkin tärkeään, jonka ratkaisu saattaa merkitä hänelle koko hänen elämäänsä. Mitä hän rukoilee? Mitäpä rukoili Gretchen temppelissä?
Sanattomina, väkevän tunnelman vallassa, katsovat tätä kaikkea veljekset, sillä se on heille niin outoa. Simeoni ymmärtää mielessään, että ihminen, joka noin vilpittömästi ja vapaasti voi tulla uskomaan syvimmät huolensa keskellä maailman kiireintä pauhua jollekin, jolta hän vaistomaisesti tuntee saavansa lohtua ja virkistystä, on henkisesti rikas; että hän, kylmä protestantti, järjen ja jokapäiväisyyden mies, ainakin joskus kaipaa tuollaista lapsen mieltä, herkkää, mutta muodoiltansa hienoa antautumista sen uskonnollisen tunnelman haltuun, joka jokaisella ihmisellä on povessansa. Hänen vakaumuksensa mukaan on uskonnollinen tunne ja kaipuu ihmisessä myötäsyntyistä; se on myöskin etupäässä tunnetta, ei järkeä eikä järjestelmää, ja tunteen kautta ja ilmitulomuodoissa se myöskin elää. Miksi ei protestanttinen kirkkomme viljele enempää tätä puolta? Poistuessaan tunsi Simeoni olleensa mukana sopusointuisessa, hartaassa jumalanpalveluksessa, jota eivät olleet häirinneet mikään arkipäiväinen melu eikä papin valitettavan usein vaivalloisesti kokoonpantu ja kömpelö saarna, täynnä konstikkaita selityksiä ja epäonnistuneita vertauksia sekä pateettisia parkaisuja.
Saapuessaan illalla hotelliinsa tapasivat veljekset keuhkotautisen portinvartijan hakemassa virkistystä suuresta konjakkipullosta, jonka hän oli nostanut eteensä pöydälle. Ukko oli kuitenkin alttius, kiltteys ja palvelevaisuus itse, tunsi asiansa hyvin ja valmisti veljesten seuraavana aamuna varhain tapahtuvan matkan kädenkäänteessä. Koska hotellin ensimmäinen vaikutelma oli huonompi kuin mitä kokemus sitten osoitti, päätti Simeoni, varsinkin kun hinnat olivat kohtuulliset, suosittaa sitä muillekin. Sen nimi on Hotel Müller, Am Graben, ja on se aivan kaupungin keskustassa.
Niin oli päivä Wienissä kulunut, mennyt kuin pieni vilahdus. Jälkeensä se oli jättänyt kuvan iloista ja suruista, rikkaudesta ja köyhyydestä, kaikesta, mitä elämässä yhden päivän nimiin sattuu. Hyvästi, kaunis keisarien kaupunki! Suomalaiset vieraasi toivottavat sinulle kaikesta huolimatta onnellista ja valoisaa tulevaisuutta.
XV.
Matka Buda-Pestiin. — Unkarin kieltä ja unkarilaista matkaseuraa. — Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen kulassi. — Unkarilaisten onnettomuus. — Näkyjä Unkarin tasangolta. — Velvollisuudentuntoinen junailija. — Balaton-järvi. — Ystävällisiä neuvoja.
"Tämähän ihmeellistä maailmaa on", tuumi Tuomas sijoittautuessaan koko hotellin palvelijakunnan mitä innostuneimpain onnentoivotusten saattamana varhain 20 päivän aamuna autoon, "kun aina vain aurinko heloittaa pilvettömältä taivaalta. Olemme selvästi lähteneet matkallemme mitä onnellisimpain tunnustähtien alla. Siis eteenpäin, Sudbanhofille". "Eteenpäin!" kertasivat hänen käskynsä toiset veljekset ja retkikunta oli taas urallansa.
Mutta matkustajain lukumäärä olikin suuri ja kun piletit vihdoin oli saatu, antoivat ne toveruksille vain "ensi luokan seisomapaikat", ei muuta. Edessä näytti olevan siis hikinen päivä, varsinkin kun kiertomatka Balaton-järven ympäri tulisi kestämään sangen kauan, mutta tutkimusmatkailijan ei auta hätäillä. Jalosti sijoittuivat miehet vaunun käytävään, katselivat vilpittömästi meluavaa yleisöä ja lausuivat kiitokset Tuomaalle, joka vielä viime hetkellä kerkesi ostaa virkistysvälineitä. Kun juna läksi liikkeelle, rupesivat veljeksetkin pitämään tarkempaa tutkintoa, eikö mistään mahtaisi löytyä istumapaikkoja.
Jo vaunuun tullessa oli Simeonin huomiota herättänyt eräs outo kieli, joka kaikui hänen korvissaan kuin "körö-körö". Väliin kuuli hän tuon tuostakin toistettavan sanaa "kerem". Hän tietysti arvasi heti, että se oli unkarinkieltä, ja häpesi, että se saattoi hänestä tuntua niin oudolta. Olihan hän näet aikoinaan tutkintonsa vuoksi joutunut sitä lukemaan ja kääntänyt sanomattomalla vaivalla ja aherruksella Imre Madachin kuuluisaa näytelmää "Ihmisen tragedia" puolisataa sivua. Ainoa, mikä hänelle jäi siitä palkaksi, oli tuon suurenmoisen aatenäytelmän tarjoama kirjallinen nautinto, joka on sen lukeneille unohtumaton. Mutta itse kieli — se oli haihtunut muistista niin tarkkaan, ettei jäljellä ollut muuta kuin jonkunmoinen, ehkä pääpiirteissään oikeaan osuva kuva sen rakenteesta.
Mitäs ollakaan! Hetken perästä huomasi Simeoni istuvansa aivan tyhjässä vaunun osastossa, toverinaan vain tummatukkainen nuorukainen, joka nenän sujahduksesta päättäen kuului Noakin poikain, tarkemmin sanoen Semin jälkeläisiin. Ollen puhetuulella yritteli Simeoni jutella ja kysellä, mutta kun poika olikin umpimielinen ja lisäksi osasi saksaa vaillinaisesti, tyrehtyi keskustelu pian kokonaan. Juhani ja Tuomas olivat kadonneet ja Simeonin täytyi tyytyä katselemaan maisemia. Wienerwaldin tummat metsiköt hohtivat korkeilta kukkuloiltaan, jotka uivat ihmeen ihanassa sinertävässä auteremeressä, mutta tuoltapa näkyi jo tasainen, aava, rannaton lakeus, Arpadin perintömaa, Unkarin tasanko. Simeoni tunsi tarvetta saada huomauttaa tästä asiasta tovereilleen ja hiukan hurrata sen kotoisen ja miellyttävän tunnelman johdosta, jota jo yksin Unkarin lakeuden näkeminen hänen romanttisessa ja naivissa sydämessään herätti, ja hän meni hakemaan veljiään.
Kurkistaessaan eräästä vaunun osaston ovesta huomasi hän seuraavan näyn: vasemmalla puolella istuivat Juhani ja Tuomas niin tukevina ja vakaina kuin eivät olisi koskaan muuta tehneetkään, ja heidän kasvoillaan asusti kohtelias ja mieluisa hymy, kun he suuntailivat eräitä tarkoin harkittuja sanasarjoja vastapäätä istuvalle neidolle. Tämä oli vaalea kuin englannitar, hienosti puettu, käytöksessään maailmannaisen tyyneys ja varmuus. Hänen vierellään istui ylioppilasijässä oleva nuorukainen, miellyttävän näköinen, veressä tuota tummaa ainetta, joka meidän mielestämme tekee unkarilaiset mustalaisen näköisiksi. Myöhemmin kävi selville, että hän oli neidon veli. Neitoa vastapäätä, ikkunasijalla, istui valtavan lihava, paljasnaamainen juutalainen. Hän oli kuin tynnyri, päässänsä musta matkakalotti, ja niin täyteläinen joka taholta, että oli vaikea sanoa, missä kaula loppui ja vatsa alkoi. Kuumuuden vuoksi hän ähkyi ja puhisi alituiseen, ikäänkuin häntä olisi pistetty neulalla ja reiästä olisi ruvennut tulla pihisemään ilmaa kuin kumipallosta. Saatuaan tämän yleissilmäyksen istuutui Simeoni muitta mutkitta oven pieleen, pojan viereen, ja odotti, mitä tuleman piti.
Seurauksena oli mitä hauskin, koko päivän kestävä unkarilais-suomalainen junaveljeily. Neiti Klári de Pap ja hänen nuori veljensä, Unkarin ylituomarin lapsia, olivat matkalla kotiinsa Buda-Pestiin, ja kuultuaan Juhanin ja Tuomaan puhuvan sellaista kieltä, jota hekään, vaikka he käyttivät äidinkielen tavoin saksaa, ranskaa ja englantia, eivät koskaan olleet kuulleet, olivat he pian pyytäneet saada tietää, mitä kieltä herrat haastoivat. Ja kun nämä sanoivat juttelevansa suomea, heräsi heidän mielenkiintonsa heti, sillä he olivat, kuten unkarilaiset yleensä, pääpiirteissään selvillä heidän ja suomalaisten kaukaisesta sukulaisuudesta. Täällä oli Suomi todellakin tunnettu — Pragissa, jopa joskus Saksassakin, olivat käsitykset siitä usein sangen hämärät. Ja luultavasti on Unkarissa kansallisen onnettomuuden johdosta herännyt erikoista halua tutustua siihen kansaan, joka on heidän sukulaisensa, on myöskin kestänyt vaikeat ajat ja nyt vihdoin päässyt unelmiensa perille, täydelliseen vapauteen; tutustua ja veljeillä sen kanssa, tietäen sieltä saavansa uskollisen ystävän, jota se nyt suuressa yksinäisyydessään, kaikilta tahoilta vihollisten ympäröimänä, erikoisesti edes myötämielen vuoksi tuntee kaipaavansa. Ja suomalaisten sydänhän on aina ollut sepposen selällään Unkariin päin. Pienuudessamme olemme tunteneet ylpeyttä siitä, että olemme sukulaisia kansalle, joka ritarillisesti ja urhokkaasti on tuhannen vuoden kuluessa taistellut kulmallaan koko Europan puolesta idästä aina yhä uusissa muodoissa tulvaavaa raakalaisuutta vastaan.
Pian huomasi Simeoni, että neiti de Pap oli Unkarin ylimysten lasten tapaan saanut kokonaan kansainvälisen sivistyksen. Hänellä oli monipuolinen kielitaito ja hän tunsi Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta paljon. Hän oli oleskellut eri maissa ja matkailijana nähnyt Europan, pohjoismaita lukuunottamatta, sangen tarkkaan, olipa käynyt Afrikassakin. Isä oli käyttänyt matkustusta käytännöllisenä ja kehittävänä kasvatuskeinona. Viime aikoina kertoi hän kiintyneensä venäläiseen kirjallisuuteen, johon oli tutustunut ranskalaisista käännöksistä ja jota tuntui ihailevan. Kun Simeoni uskaltautui hänen kanssaan pieneen väittelyyn, asettaen länsimaiden "apolloonisen" kirjallisuuden (kuten sen Koskenniemi kerran määritteli) korkeammalle tasolle kuin venäläisten — tosin kyllä nerokkaalla tavalla — enimmäkseen viettejä ja animaalisempien ihmiselämän puolien ilmiöitä kuvaavan, tuntui neiti de Pap sivuuttaneen tämän näkökannan. Hän tiedusteli uteliaasti Suomen kirjallisuudesta, josta Simeoni koetti lyhyesti tehdä selkoa, viitaten niihin harvoihin saksannoksiin, joiden olemassaolon hän muisti, sekä luvaten Suomeen tultuaan toimittaa hänelle niistä näytteitä. Sitten sai Simeoni selittää, minkä verran Suomessa tunnettiin unkarilaista kirjallisuutta, ja kun hän sattuikin muistamaan useita siitä kielestä tehtyjä käännöksiä, alkaen Mauri Jókaista, oli sillä alalla pian paljon yhteistä pohjaa hauskalle keskustelulle.
Mutta aina väliin huomasivat veljekset sisarusten puheessa hiukan surumielistä sointua, eikä kestänyt kauan, ennen kuin oltiin keskellä Unkarin kärsimyksiä. Mitä on enää Unkarista jäljellä! Kaikki paras, tuhannen vuotta heille kuulunut ja heidän verellään ostettu, on riistetty pois. Heidän kunniakas maansa on typistetty pieneksi saareksi keskelle heidän tasankonsa sydäntä ja miljoonittain magyareja on jätetty heidän rajojensa ulkopuolelle. Kansallista teollisuutta ja kauppaa ei ole, sillä se on kaikki juutalaisten käsissä. Eipä ole edes monta kansallista sanomalehteäkään, vaan ovat nekin enimmäkseen juutalaisten hallussa.
JUHANI: Mutta kuinka se on mahdollista? Mistä johtuu, että nämä ratkaisevan tärkeät alat ovat joutuneet juutalaisille? Ovathan unkarilaiset olleet kuuluja rikkaudestaan, joten heiltä ei olisi pitänyt puuttua keinoja pitää voitollisesti puoliansa. Kukapa ei tuntisi unkarilaisia Nabobeja!
KLÁRI DE PAP: Juuri Unkarin rikkaat, nuo kuulut magnaatit, ovat paljoon syypäät. Ei ole suinkaan kaukana se aika, jolloin he pitivät ja ehkä pitävät vieläkin työntekoa häpeänä. He katsoivat arvolleen sopivaksi vain elää loisteliaasti, myydä vehnänsä juutalaiselle polkuhinnasta ja tuhlata sitten rahat Parisissa tahi muualla Europan huvittelukeskuksissa Onneksi rupeaa nyt käsityskanta muuttumaan ja ymmärretään, että jokaisen täytyy ryhtyä tulisesti työhön.
TUOMAS: Ihmisparat! Nautintoja etsiessään he siis menettivät elämän aarteen, työn ilon. Me Suomessa tunnustamme sentään suurimmaksi iloksemme saada jotakin tehdyksi valmiiksi, vaikka meilläkin on paljon puutteellisuutta siinä suhteessa.
YLIOPPILAS: Siksipä isäni onkin pannut minut insinöörikouluun.
KLÁRI DE PAP: (Heristää nyrkkiään juutalaiselle, joka on nukkuvinaan). Nuo… nuo… Schieberit… ne ovat sitten magnaattien rinnalla kaikkeen pahaan syypäät bolshevismiin… kalliiseen aikaan, kaikkeen! Kuinka minä saatankaan heitä vihata. Jos minulla olisi valta, antaisin ampua heidät.
(Juutalaisen silmäluomet liikkuvat. Hän kuulee nähtävästi kaikki, mutta ei ole tietääkseenkään…)
Tämän vilkkaan keskustelun kuluessa on saavuttu kauas Unkarin tasangolle. Se on pöytätasaista, puutonta, silmänkantamatonta peltoa ja ketoa. Sieltä täältä poppeleitten keskeltä, jotka ovat vielä lehdettömiä ja antavat maisemalle ominaisen leimansa, loistaa valkoseinäisiä ja nähtävästi olkikattoisia taloja; niissä asuu unkarilaisia talonpoikia, noita tyyniä ja rauhallisia, väkeviä miehiä, joista Simeonin unkarinkielen opettaja, entinen itävaltalainen upseeri, sotilasvaltaan antoi niin erinomaisen ylistäviä arvosteluja. Kuinka mielellään Simeoni olisikaan tahtonut mennä heidän majaansa, tarjota rauhan kämmentä ja sanoa terveisiä Suomesta, jutella heidän kanssaan ja tutkien heidän sieluaan uurtaa tien takaisin niihin hämäriin alkuaikoihin, jolloin he vielä meille läheisinä rinnallamme paimensivat karjojansa tahi läksivät villin vaistonsa ajamina hakemaan uusia maita ja elinsijoja, barbaarista kunniaa ja ryöstösaalista. Mutta se oli mahdotonta. Uusi ja erikoinen maailma oli nyt kuitenkin Simeonin silmäin edessä. Se ei ollut niin hyvästi viljelty kuin Saksan ja Böhminmaa, mutta viljelyksien heikkoutta korvaamassa oli ehkä vielä hedelmällisempi multa, tulisempi aurinko ja anteliaampi luonto yleensä. Ja lisänä oli uusi rikkaus: hämmästyneitten veljesten silmäin eteen ilmestyi yhä useampia ja suurempia sika- ja lammaslaumoja, edelliset laukaten kyrmyniskaisina ja alakärsäisinä, jälkimäiset laahaten perässään raskasta rasvahäntäänsä. Kanoja oli myöskin runsaasti. Simeoni, joka sopivassa kohdassa aikoi tarkemmin syventyä näkemiinsä eläimiin, painoi tyystin mieleensä elukkain eri piirteet. Ikäänkuin maiseman täydellistämiseksi mennä vilahdettiin mustalaisleirin ohi. Simeoni kerkesi nähdä sarjan kurjaakin kurjempia, puoleksi maahan kaivettuja telttoja, kasan rääsyisiä ja kirkuvia lapsia, sekä akan, joka kirjavan koreassa, mutta erinomaisen ryysyisessä puvussa seisoi ratavallin reunalla, kainalossa jonkunmoinen kaukalo, jossa hän piti lastaan.
Mutta nyt tapahtui vaunussa erikoinen ja ajalle kuvaava välikohtaus.
Junailija saapui tarkastamaan pilettejä. Hän oli aivan samallainen kuin olisi tuolta maan sydämestä haettu oikein roteva ja turpea hämäläinen, jota ei pysty järkähdyttelemään orkaania pienempi myrsky ollenkaan. Väri vain oli hiukan mustalaiseen vivahtava, mutta ei sekään erikoisemman räikeä. Tarkastettuaan nyt toverusten piletit ilmoitti hän tyynesti, että koska herroilla on vain seisomapaikat, niin täytyy sitten seisoa, muu ei auta. "Mutta täällähän on istumapaikkoja runsaastikin!" "Vaikka, mutta koska kerta lippu on sellainen, niin sen määräystä on toteltava." Tuli ja leimaus! Olikohan tässä nyt oikea nuhteeton laillisuuden ja asetusten sankari, vai mikä tässä oli takana? Väitellään ja kinataan. Klári de Pap tulistuu ja alottaa ankaran unkarilaisen sanavirran, — turhaan! Koska piletit ovat vain seisomapaikkoja, täytyy herrojen seisoa. Simeoni jo liikauttelee jalkojaan miettien humoristisesti, että antaapa nyt sitten magyarien nähdä suomalaiset vieraat seisomassa tyhjän penkin vieressä, kun hän samalla sattuu katsahtamaan Tuomaaseen. Tämä on aatteellisella ilmeellä vetänyt esiin lompakkonsa ja hamuilee sieltä hajamielisen näköisenä ilmoille Unkarin kruunuja, setelin toisensa jälkeen. Simeoni vilkaisee junailijaan. Tämä ei ole Tuomaan puuhia huomaavinaankaan, mutta hänen poskilihaksensa värähtelevät hiukan ja ohimoille nousee puna. Klári neiti moittii häntä yhä kiivaasti, mutta turhaan, Tuomas valikoitsee rahatukun käteensä ja tuijottaa huoaten ulos unkarilaiselle tasangolle, jossa siat heittävät häränpyllyä. Vihdoin Klári neiti tuskastuu lopullisesti, tempaa rahatukun Tuomaan kädestä ja heittää sen junailijan kouraan. Järkähtämättömän tyynesti tämä kokoaa rahat, pistää ne taskuunsa, hymyilee meille ystävällisesti ja poistuu. Klári de Pap on vaipua penkin alle häpeästä. Mutta Tuomas lohduttaa hänet pian sanoen ymmärtävänsä ja tietävänsä, ettei tuo mies parka voi tulla toimeen pienellä palkallaan ja arvelee siis voivansa vaatia ensiluokan matkustajilta hiukan lisäveroa, varsinkin jos se voi tapahtua vain tarkoin pitämällä kiinni painetuista määräyksistä. Lopuksi yhdymme kaikki vapauttavaan nauruun ja kuuluupa juutalaisenkin uumenista jonkunmoinen kumea, maanalainen jyrinä, joka arvattavasti sekin oli esittävinään naurua. Sitten ryhdyttiin taas juttelemaan.
Veljekset saivat tehdä selkoa kaikesta mahdollisesta. He ilmoittivat olevansa naimisissa, ja olevansa kohtalaisen lapsiparven isiä; he kertoivat, minkälaisia ruokia Suomessa syödään (tämä elämän puoli tuntui olevan yleensä täällä, alkaen Tshekko-Slovakiasta, hyvin tärkeä), minkälaisia asumuksemme ovat ja minkälaista on Suomen luonto. Kun toverukset kertovat Suomen syrjäsaloilla vielä elelevän karhujakin, välähtää kuulijain kasvoilla pieni epäilyksen ilme, mutta silloinpa Tuomas taas rauhallisesti ottaa esille kaikkisisältävän lompakkonsa ja kaivaa sieltä sarjan valokuvia, joissa näki hänet itsensä karhunkaatopuuhissa ja lopuksi täydessä komeudessa kuolleen karhun rinnalla. Olihan hän nimittäin muutamia viikkoja ennen matkalle lähtöään todellakin ampunut karhun Impivaaran erämaasta. "Kuinka intressanttia!" lausahti neiti Klári tarkastellessaan valokuvia uteliaana. Vihdoin siirryttiin taas puhumaan taloudellisista puolista, jolloin juutalainenkin liikautteli höröstellen korviaan, ja Juhani ojensi neiti Klárille hauskan, Suomen kansallista pankkilaitosta kuvaavan vihkosen. Kun juutalainen hetken perästä teki eleen ikäänkuin hänkin olisi tahtonut tuota vihkoa silmäillä, tempasi neiti Klári sen äkkiä pois ja sanoi vihasta hehkuvin poskin Juhanille: "Jos tuo ihminen olisi koskettanut sormellaankaan tähän kirjaan, olisin heittänyt sen ulos ja pyytänyt Teiltä uuden!" Klári de Pap'in juutalaisvihalla ei näyttänyt olevan mitään rajoja.
Lopuksi tuli esille myös "ikuisesti naisellinen". Puhuttaessa Suomen oloista, perhe-elämästä ja muusta sellaisesta kysyi neiti Klári seuraavasti:
KLÁRI DE PAP: Sanokaa minulle, herra Simeoni, ovatko Suomen naiset lihavia? Ovatko he kauniita?
SIMEONI: Eh… Tuota… Ky-kyllä… He ovat usein sangen lihavia… Pelkään, että Suomen miehillä, tuota, hm, tjaah, on, kuinka nyt sanoisin, hiukan turkkilainen maku siinä suhteessa. Mutta mitä kauneuteen tulee, niin sitä ei, hm… tarkoitan… ei voi verratakaan Unkarin kuuluun naiskauneuteen.
KLÁRI DE PAP: Ovatko Suomen naiset hyvin älykkäitä?
SIMEONI: Tämä on vaikea kysymys… vaarallinen… Tuota, luulenpa miehisen väen häijyydessään haluavan kieltää tämän, mutta minä en kiellä. Naisemme ovat usein hyvin älykkäitä, älykkäämpiä kuin monet miehet, vaikka tyhminkin näistä tietysti luulee olevansa joka naisen rinnalla ainakin vuosisataisnero… Meillä on paljon naisasianaisia… Naiset politikoivat innokkaasti.
KLÁRI DE PAP: Kauheata! Sellaisista naisista en pidä. Mutta sanokaapa, pukeutuvatko Suomen naiset hienosti ja aistikkaasti?
SIMEONI: Koettavat ainakin parastansa. Minulla on huono silmä niihin asioihin… en ymmärrä niitä… mutta… tuleehan sinnekin niitä muotilehtiä… hatut ovat hyvin kalliita… eh… (Sekautuu puheissaan).
Tässä keskustelu katkeaa sen johdosta, että juutalainen on nyt vaipunut raskaaseen uneen. Hän on lysähtänyt läjään ja hänen nukkumistoimintansa on kuin kaasumoottorin käyntiä, josta väliin jää pari räjähdystä pois. Puh! ja sitten muutamia pitkiä ja pihiseviä hengenvetoja, huulten lopsahdellessa ulos ja sisään… puh! puh! Inhoten kääntyy neiti Klári toveruksiin päin ja lausuu: "Hänhän on enemmän elukan kuin ihmisen näköinen". Juutalaisen ohimot värähtävät, ikäänkuin hän olisi unessaankin kuullut tämän ystävällisen arvostelun. Seurue vaipuu katselemaan edessään olevaa ihanaa maisemaa.
On saavuttu kuuluisalle, suurelle Balaton-järvelle, jonka etelärantaa rata kiertää. Tämä ranta on lakeata tasankoa, täynnä viiniviljelyksiä. Viinimaat tahi oikeammin viinipellot on jaettu penkkeihin kuin perunamaa, ja jokaisella köynnöksellä, jonka ryhmyisestä rungosta parhaillaan alkaa versoa uusia lehtiä, on tukenaan keppi. Multa on vaaleahkoa, nähtävästi hiekkaista. Ranta-alue näyttää jaetun pienenpuoleisiin lohkoihin, joissa jokaisessa on pieni tupa; onko se sitten viljelijän vakinainen asunto vai vartijakoppi, sitä ei Simeoni voi tietää. Väliin kohoaa ranta metsäiseksi kummuksi, jolla olevista rakennuksista ja rannan erikoisista laitteista voi päättää täällä olevan myös kylpylaitoksia. Aurinko hehkuu polttavana ja viljelyksiä näyttää vaivaavan kuivuus; ruoho on monin paikoin palanut kuloksi.
Kuvastinkirkkaana päilyy tuossa Balaton, unkarilaisten ihailema ja Jókain kuvaama suuri sisäjärvi, keinuttaen tuskin huomattavilla mainingeillaan jotakin paikoilleen väsynyttä lastialusta. Ollaan jo ohi tämän 76 km pitkän järven keskipaikan, koskapa pohjoisranta, Bakony-metsän niemeke ja sillä kohoava korkea, vulkaanista alkuperää oleva Tihany-vuori, näyttävät olevan aivan lähellä, vain kapean salmen erottamina. Tämä niemihän nimittäin jakaa järven kahteen suureen altaaseen, jättäen niiden välille vain pari kilometriä leveän salmen. Koko pohjoinen ranta ja järvi ovat kuulakkaan, sinertävän auerverhon peitossa, ja Tihany-vuoren yläosa vivahtaa voimakkaasti punesinervältä. Kuin aalloille lepäämään istahtaneet lokit loistavat sen rinteiltä valkoiset talot kirkkaina pisteinä. Koko maisema on kuin mahtava, yhtenäisen, ihanan värisoinnun ja häiriintymättömän rauhan läpitunkema taulu, jota unehtuu nauttien katsomaan kuin suloista unta.
Matkaseurue on nyttemmin kokonaan unkarilaista. Kun toverukset menivät ravintolavaunuun, joutuivat he siellä kohta keskusteluun vakaitten ja isäntämiesten mallisten magyarien kanssa, jotka mitä kohteliaimmin riensivät osoittamaan ystävällisyyttään suomalaisille vieraille. Vallitsi kotoinen tunnelma. Kuultuaan veljesten aikovan Konstantinopoliin saakka riensi eräs vanha herra, joka rakennustiedoistaan päättäen oli arkkitehti, antamaan heille monia tärkeitä ohjeita ja isällisiä neuvoja, joiden pääpontena oli, että kukkaron nauhat oli siellä, kaiken maailman haikalojen keskellä, pidettävä erikoisesti kireällä. Kuultuaan Suomen kieltolaista rupesivat toiset harkitsemaan, mitä viiniä he nyt parhaiten voisivat janoisille muukalaisille suositella, kun nämä kerta ovat saapuneet kaukaisesta, kuivasta Suomesta tänne viinimaan sydämeen. Pitkän harkinnan perästä ilmoitti muuan valkohapsinen magyari, että herrojen on mentävä Hungarian hotelliin kuulemaan mustalaissoittokuntaa, syötävä siellä fasaania ja nautittava Tokaji Szamorodni- tahi Tokaji Aszu-viiniä. Silloin he tulevat saamaan jonkunmoisen käsityksen siitä, mitä Unkari voi tarjota, vaikkakin se nyttemmin on köyhä.
"Köyhä!" sanoo Simeoni ja viittaa ulos, "ja kuitenkin on maanne maallinen paratiisi. Mitähän, hyvät herrat, sanoisittekaan nähdessänne Suomen karut ja vaatimattomat vainiot!"
"Niin", huokaisi vanha arkkitehti, "onhan tämä viljavaa, mutta ei se kuitenkaan ole mitään siihen verraten, mitä meillä on ollut! Banaatti ja muut seudut, jotka meiltä on ryöstetty! Mutta sitä unkarilaista ei löydy, joka uskoisi nykyisen järjestelyn pysyväisyyteen, vaan kerta me vielä otamme takaisin kaikki, kaikki!"
Vihan ja uhman salama välähtää läsnäolijain silmistä.
Simeoni vaipui miettimään eräitä matkakokemuksiaan. Siitä asti kun hän oli astunut vieraalle mantereelle, oli hän kohdannut kansain keskinäisen vihan ilmiöitä. Ruotsalaiset eivät ajattele suomalaisia lempein tuntein; saksalaiset puhuvat katkerina ja hampaita hioen tulevasta kostonpäivästä; tshekkiläiset vihaavat saksalaisia ja unkarilaisia; nämä vihaavat katkerasti ympärillään olevia sortajia ja anastajia. "Saapa nähdä", ajatteli Simeoni, "kuinka pitkälle näitä vihan tunteita vielä ulottuu; suloiseksi ei ainakaan voi sanoa sitä sopua, mikä tähän saakka tavattujen välillä on vallinnut."
Mutta loppuu hauskakin matka kerta. Juna tulla jyrisi Buda-Pestin asemalle ja veljekset jättivät matkatovereilleen herttaiset ja kiitolliset hyvästit. He olivat muutamien tuntien kuluessa saaneet kurkistaa melko syvälle nykypäivien magyarien sieluun ja huomanneet, että siellä kärsityistä tappioista ja nöyryytyksistä huolimatta vallitsi juuri se uhma ja voimakas nousun päätös, joka on hallitsijakansoille onnettomuuden hetkinä ominainen.
Holvitie, kuuluisa ketjusilta, ajo Margaretan saarten hotelliin. Terve,
Unkarin upea pääkaupunki!
XVI.
Ilta Hungaria-hotellissa. — Yleisön upeus. — Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. — Tokaji Szamorodni-viini ja sen synty. — Tonava tähtien valossa.
Hungarian hotellin suuri sali oli täpötäynnä väkeä, kun ystävykset saamansa ohjeen mukaisesti saapuivat sinne kokemaan, mitä Unkari voisi tarjota. Pitkän hakemisen perästä sai tarjoilija heille sijoitetuksi pöydän aivan mustalaissoittokunnan viereen. Istuttiin ja ruvettiin katsomaan ympärilleen.
Koko salin läpi ulottuvan pitkän pöydän ääressä istui suuri joukko upseereja, ehkä noin 70 kaikkiaan, mitä komeimmissa univormuissa. Kun he melkein järjestään näyttivät pitkitä, terveiltä ja ryhdikkäiltä, kaunismuotoisilta miehiltä, ja luultavasti kaikki olivat Unkarin aatelistoa, edustaen siis tavallaan maansa ylimyksellistä sivistyneistöä, oli siinä Jukolan veljeksillä erinomainen tilaisuus saada jonkunmoinen käsitys tämänlaatuisista magyareista. Ja empimättä täytyi heidän myöntää, että he tekivät miellyttävän ja ennen kaikkea miehekkään vaikutuksen. Unkarin käreä kieli tuli syvin bassosävelin heidän rinnastaan ja heidän katseessaan oli vapaan ja itsenäisen ihmisen kirkas ja ylpeä välähdys. He viettivät nähtävästi jotakin toverijuhlaa, ja juhlan varsinaisena esineenä näytti olevan pöydän yläpäässä istuva vanhempi upseeri, johon päin seurueen huomio yleensä kohdistui. Kauan ei tarvinnut heidän keskusteluaan kuunnella, ennenkuin pääsi selville sen aiheesta: "Ludendorff", "Hindenburg", "Mackensen" — näitä nimiä siellä lausuiltiin, arvattavasti punniten menneitä tekoja ja tekemättä jättämisiä.
Muun yleisön muodosti sivilikansa. Oli herroja tavallisissa pukeissa, mutta oli myöskin frakkiniekkoja, pitkiä ja tukevia, tummia miehiä. Naiset olivat kauniita, silmät niin tuliset, että Simeoni pelkäsi silmäripsiensä kärähtävän erehtyessään joskus niiden loistavan mustasta ovesta sisään vilkaisemaan. Naisten puvut tuntuivat hänestä yleensä tummilta, mutta sitä kirkkaamminpa niistä säkenöivätkin jalokivet, joita oli tässä salissa koolla paljon. Unkarilaiset saattavat pitää itseään köyhinä, mutta suomalaisten varallisuuteen verraten ovat he sentään edelleenkin Kroisoksia.
Vihdoin kääntyi Simeoni tarkastamaan takanansa istuvaa n.s. mustalaissoittokuntaa. Kapellimestari eli ensi viulun soittaja ei ollut ainakaan sellaisen mustalaisen näköinen, jollaisiin Suomessa olemme tottuneet, sillä hän oli aika vaalea, hiukan kyttyräselkäinen, terävänenäinen, vähän kivulloisen näköinen mies. Hänen edessään oikealla istuva sellonsoittaja sensijaan oli selvä mustalainen hevosenrosvo, jonka naamasta ei parrankaan ajaminen ollut voinut tehdä erikoisemman kristityn näköistä. Kiiltävätukkainen ja suorastaan singaleesilaisen näköinen oli myös hänen oikealla puolellaan istuva, klarinettia käyttelevä herrasmies, ja samoin aivan Simeonin takana istuva toisen viulun soittaja, musta, laiha, käppyrään koukistunut äijä, jonka posket olivat peloittavasti kuopalla. Mutta orkesteripiirin keskipisteessä oleva czimbal'in soittaja ei näyttänyt mustalaiselta, ollen tavallinen vaaleahko, saksalainen tyyppi. Tämä viimemainittu soitin nyt herätti erikoisesti Simeonin uteliaisuutta.
Viulut ja klarinetit hän kyllä tunsi, sillä olipa hän nuorempina päivinään käppelästi tanssinut polskaa Kissalan Aapelin klaneetin ja Rajamäen Mikon viulun kiljuessa; klaneettiahan soitti Oja-ukkokin ja Pylkäs-Kustu viulua, kun Oulun entisillä maankuulumarkkinoilla n.s. "hurstipussissa" juhlallisesti tanssittiin. Mutta "kymbaalia", sitä hän ei ollut koskaan nähnyt, eikä ollut huomannut siitä puhuttavankaan muualla kuin itsessään pyhässä kirjassa, jossa joskus menottiin "lauluin, soitoin, kymbaalein"; hän oli kuitenkin luullut pyhän kirjan tarkoittavan tuolla koneella jonkunmoista rämistinsoitinta, jollainen ei tämä ainakaan ollut. Kymbaali eli unkariksi "czimba!" on yksinkertaisesti pianon alkujuuri; se on neliömetrin alainen pöytäpiano, jossa kaikki kielet ovat näkyvillä ja joita lyödään erikoisilla käsikapuloilla. Nämä ovat kärjestä vahvempia, jonkunmoisella harsolla tahi muulla kankaalla päällystettyjä, parin korttelin pituisia iskimiä, joita soittaja pitää yhtä kummassakin kädessä, antaen varren, jossa on sitä varten tehty kolo, levätä etusormen kyljellä ja pannen peukalolla täristimen joustavasti hyppimään kielten päällä. Tällainen pianon alkumuoto näytti olevan tärkeänä osana orkesterissa.
Kapellimestari oli puettu siististi frakkiin, kymbaalin soittaja oli tavallisissa pukeissa, mutta muut herrat olivat tavoitelleet mikä frakkia, mikä "smokingia". Kaulukset, edut ja rusetit olivat kuitenkin siinä kunnossa, että Juhanilla ja Tuomaalla olisi todellakin ollut täysi syy, kuten he kerta olivat uhanneet Simeonille tehdä, "mennä sisään kirjallisella anomuksella" niiden nopeasta muuttamisesta. Mutta asiaan.
Kapellimestari, joka on hiukan levähtänyt, nousee, tarttuu viuluunsa, katsoo tiukasti silmiin odottavaa kymbaalimestaria ja vetää vihdoin viulustansa kaihoisan ja notkeasti juoksuttelevan mollisävelen. Näin käsitti ainakin Simeoni asian, vaikkakin hänen vähäinen musikaalisuutensa saattoikin panna hänet erehtymään. Kuin nauhan päästä tarttuu nyt kymbaalimies annetusta sävelestä kiinni ja kohta se tulla romistaa hänen koneestaan kauniisti ja paljon rikastuneena, kun hän uskomattoman sukkelasti hypittelee kapuloitansa pitkin kielisarjoja. Jopahan herää sellomieskin ja rupeaa vetelemään samaan joukkoon, klaneetista tulee yhtäkkiä kokonainen virta kirkkaita ja kileitä piukauksia, ja toisen viulun soittaja-äijä rupeaa repimään koneensa kieliä kuin tuskassa. Koko suuri sali on nyt tulvillaan säveliä, ja hämmästyneinä, ällistyneinä, kuuntelevat sitä veljekset, Juhanin tuumiessa: "Kuunnelkaahan pojat peliä!"
Simeoni ei kuten sanottu ollut mikään musiikkia ymmärtävä henkilö, mutta katsoi hän silti oikeudekseen muodostaa itselleen tuosta soitosta oman käsityksensä. Hänestä se oli ennen kaikkea kaihoa, ei erikoisemmin rakkauden ikävää, vaan selittämätöntä, tulkitsematonta ihmissydämen surumielisyyttä, jonka saattaa kuvitella syntyvän rannattomilla lakeuksilla kulkiessa, yksin taivaan ja oman kohtalonsa kanssa. Se alkaa vaisusti, mutta kohoaa pian, ruokkien omaa tuskaansa, kunnes se purkautuu ilmoille vihlovana valituksena kuin erämaan linnun huuto, kohoten yhä korkeampaan tuskaan ja lopuksi tulvahtaen kuulijan sydämeen kuin kaikki upottava, huumaava aalto. Ja kun se on mennyt ohi, vaipuu se jälleen hiljaisempaan resignatsiooniin, ikäänkuin mietiskelyyn, kunnes se pian huomaa tuskassansa uuden puolen, muistaa uuden surun ja rupeaa taas laulamaan sen kaihoa nousten nousemistaan yhä villimpään intohimoon, jälleen purkautuakseen humahtavana kuohuna kuulijan sydämeen. Tällaisina villeinä variatsioniaaltoina, nousten ja laskien, humisee mustalaissoittokunnan musiikki, ja ihmeen syvän vaikutuksen tekee se ainakin siihen, joka kuulee sitä ensi kertaa.
Soittajat itsekin haltioituivat yhä enemmän. Kapellimestari vetää sieltä jostakin korkealta, ihanpa kuin tallan takaa, ne kaikista hienoimmat, kaikista intohimoisimmat sävelensä. Hän innostuu, pannen viulunsa laulamaan kuin olisi sillä sata ääntä, ja vaativin, kehoittavin elein kääntyy hän soittajatoveriensa puoleen, tarmokkailla käyrän vetäisyillä lisäten soiton voimaa ja kiiruhtaen tahtia. Sellonsoittaja on jo kokonaan vaipunut musiikkinsa lumoihin; hänen silmänsä tuijottavat hajamielisen näköisinä, valkuaiset muljahdellen, kattoa kohti, ja kun hän vetäisee oikein kaihoisen ja makean juoksutuksen, näyttää hän aivan liekona retkottavan koneensa ääressä, sävelten voimasta siihen kokonaan raueten. Klaneettimies puhaltaa jalosti; kuta kiihkeämmäksi soitto käy, sitä rikkaampana virtana vilisevät ilmoille kileät äänet hänen pillistänsä ja hänen keltaisille kasvoilleen on kohonnut korkeampaa väriä, samalla kuin mustissa hiilisilmissä palaa selvä valkea. Mutta tuo äijänkäppyrä Simeonin takana ihan todellakin käpertyy vanhan ja rosoisen soittimensa yli, kallistaa päätänsäkin sen puoleen ja jonkunmoisessa lovetilassa nykkii käyrällänsä sen valkoiseksi hartsautuneita kieliä kuin henkensä lunastimeksi. Simeoni koettaa katsoa, paineleeko hän kieliä missään järjestyksessä, mutta ei hän saa siitä mitään selvää; päinvastoin ukko hänen mielestään nykkii niitä perin oikullisesti ja tavattoman kovakouraisesti, niin että äänekäs krahnaus kuuluu, mutta hyvinpä siitä huolimatta tuntuu soitto sointuvan — arvattavasti ukko oli täysin tehtävänsä tasalla, ellei hiukan sen yläpuolellakin.
"Kylläpä se on ihmeellistä", kummastelee Juhani ja Simeoni yhtyy häneen mielellään. "Niin", huomauttaa Tuomaskin jykevästi, "aivan on kuin vetelisi saraheinällä pitkin ruumiin arimpia paikkoja." Veljekset nauravat ja pääsevät hetkeksi mustalaisten lumoista. He kiinnittävät huomionsa pöydän antimiin ja Simeoni valmistautuu maistamaan tuota suositettua Tokaji Szamorodni-viiniä.
Hän olikin nyt siihen tehtävään sopivassa mielentilassa, sillä näinpä juuri, mustalaissoiton humistessa Tonavan laakson tuhatvuotisia kaihoja, oli Unkarin pyhän maaperän kallisarvoisin neste ensi kertaa maistettava. Hämärässä muinaisuudessa olivat alkuvedet lioitelleet ja huuhtoneet tätä lakeutta, kooten siihen mehevimpiä mutiaan ja imettäen siihen salaperäisimpiä voima-aineitaan; poistui sitten vesi, maatui maa kovaksi, rupesi etelän polttava aurinko sitä lämmittämään pannen siinä alulle salamyhkäisiä ja pyhiä käymisprosesseja; tulipa sitten Dionysos retkeillessään iloisten satyyriensa kanssa tähänkin laaksoon, huomasi maan hyväksi, taittoi sauvastaan parhaimman köynnöksensä ja istutti sen siihen. Siitäpä kohosi maailman etevin rypäle, josta valmistetaan jumalten ja kuninkaitten juomaa. Tuossa se nyt kiiluu lasissa, vaaleana, himmeän kellertävänä, sakeana, hiukan öljyisenä, levittäen ympärilleen hienoa, ryydiltä vivahtavaa tuoksua. Hartaan näköisenä kaataa Simeoni sitä suuhunsa kohtuullisen annoksen.
Hän oli vanhaan tapaan nielaisemaisillaan sen heti, mutta kerkesi estää tekonsa ajoissa. Nyt hän antoi sen viipyä kielellään, maisteli sitä kuin vanha elttaantunut herkkusuu ja vasta sitten valutti sen hitaasti pitkin kaiken maailman tietä. Hän tunsi, kuinka se todellakin jätti kielelle erinomaisen hienon ja harvinaisen tuoksun, miellyttäen makuhermoja ja virkistäen sielua. Kun hän nosti silmänsä toveriensa puoleen, huomasi hän heidän kasvoistaan, että he olivat juuri suorittaneet saman tärkeän toimituksen, ja odottivat nyt kysyvän näköisinä yhteisen arvostelun esitystä. Tuomas ryähti ja sanoi: "Hyvää on!"
Salissa oli tunnelma kohonnut. Naisten sointuva nauru sekautui miellyttävästi yleiseen humuun, miesten bassoäänillä "köröttäessä" siihen sopivaa pohjasäestystä. Jo viittaa tuolta poskipartainen frakkiniekka kapellimestarille, joka lähestyen kumartuu hänen puoleensa ja saa jonkun määräyksen. Nytpä kiireesti paikoilleen antamaan kymbaaliäijälle sävelen suuntaaja kohta humisee taas uusi sointuryhmä valtavana aaltona kuulijain sieluun jääden värisemään sinne kuin vapauttava itku. Upseerit tulevat vilkkaammiksi ja "köröttävät" jo monet yhteen ääneen. Näin jatkuu ilta puoliyöhön saakka, jolloin kansa vähitellen rupeaa lähtemään pois.
Soittajain takana oven vieressä on pöydällä lautanen ja siihen on tarkoitus panna heidän palkkansa. Sivu mennessään useimmat heittävätkin siihen setelinsä, joita pian on melkoinen pinkka. Silmänurkallaan huomaa kapellimestari kaikki ja kun joku pistää vähän suuremman rahan, raapaisee hän käyrällään vähän kovemman kurauksen ikäänkuin kiittääkseen antajaa. Niin on pian tämä tunnelmarikas ilta Unkarin pääkaupungissa loppunut ja veljekset painuvat ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Tummana välähtelee Tonava tähtien valossa. Budan vuori tuossa toisella puolella kohoaa synkkänä möhkäleenä hämäryyteen ja sen rinteiltä tuikkii tuhansia tulia kuin kiiltomatoja. Hartaana Simeoni illan tunnelmien vallassa vaipuu katselemaan tuota outoa ja kaunista näkyä. Buda-Pest on epäilemättä Europan kauneimpia kaupunkeja, ja epäillä sopii, vetääkö mikään vertoja sen mahtavalle Tonava-panoraamalle.