Margaretan saarille ajettaessa täytyy maksaa siltaveroa. Kun vahdit eivät osanneet muuta kuin unkaria, ei Tuomas saanut selkoa maksun määrästä. Kuunneltuaan hetken vahtien "körötystä" otti hän väsyneenä esille tukun kruunun seteleitä ja tuumien: "Soaphan näitä", antoi ukkojen itsensä kokoilla siitä tarpeellisen määrän. Todennäköisesti ottivat nämä hiukan enemmänkin.
"Pian nyt, pojat; nukkumaan, että jaksetaan aamulla nousta syömään!" komensi hän sitten, ja niin oli poikain ensimmäinen päivä Unkarissa päättynyt.
XVII.
Suomalaisten suosiminen. — Hunyadi Janos ja unkarilaisten maailmanhistoriallinen suurtyö. — Budan vanhoja taloja. — Kruunauskirkko. — Unkarilaisten malja.
Margaretan saarien nurmikolta poimi Simeoni seuraavana aamuna kevään ensimmäisen kukkasen, sillä maaliskuun 31 päivän lapseksi se oli hänestä, Pohjolan pojasta, hellää ja kummastelevaa huomiota herättävä. Korkeat puut rupesivat juuri silmuilemaan ja niiden oksissa humiseva tuuli kertoi keväästä, joka oli tullut. Pian olisivat matkalaiset maassa, jossa jo näihin aikoihin oli kesä.
Moni merkki osoitti vielä, että kaupungissa oli ollut levotonta. Poliiseilla oli kivääri selässä ja sotilaspatrulleja liikuskeli kaduilla. Bela Khunin varjo tummensi vielä ihmisten mieltä. Niinpä olivat passiasetuksetkin yhä tiukat ja jokaisen muukalaisen piti käydä henkilökohtaisesti papereitansa poliisille esittämässä. Se on aina ikävä ja joutavalta tuntuva tehtävä, mutta täytyy alistua.
Veljekset astelivat siis Pestin poliisikamariin ja huomasivat kauhukseen, että se oli jo tupaten täynnä samalla asialla olevia, Tuomas, jolla on synnynnäiset väkijoukossa sukeltamisen lahjat, otti passit kouraansa ja hetken perästä hän jollakin salaperäisellä keinolla oli pujotteleinut aivan etupäähän, erään kiireesti kirjoittelevan "piissarin" eteen. Tämä menetteli aivan samoin kuin Suomenkin virkamiehet: hän kirjoitti aivan tyynesti asiansa loppuun, ikäänkuin olisi ollut huoneessa ihan yksin, kuivasi musteen perin huolellisesti, pani paperinsa syrjään vielä huolellisemmasti ja kysyi vasta sitten, mitä asiaa. Tuomas työnsi passit hänen eteensä. Seurauksena oli peukalolla annettu viittaus, joka tarkoitti huoneen toisessa päässä olevaa kirjuria. Siirryttiin sinne. Kun tämä oli saanut tärkeät kirjoittamisensa valmiiksi, kysyi hänkin jyrkästi, mitä asiaa, ja nähtyään passit sanoi kylmästi: "Tulkaa huomenna kello 4." — "Mutta meidänhän täytyy matkustaa jo kello 9 aamulla!" — "Tulkaa huomenna kello 4", vastasi sihteeri siihen vain entistä jyrkemmällä äänellä. Juhanin posket kuumenivat ja hän sähisi itsekseen jotakin "kirotuista poliiseista".
"Mennään tänne!" tuumi Simeoni, joka oli nähnyt viereisessä huoneessa puuhailtavan jotakin samantapaista. Toivottomalta näytti strateeginen asema sielläkin, mutta silloin pelasti Simeoni tilanteen taktillisella tempulla, joka osoittautui hyvin tehokkaaksi.
Heidän siinä seisoessaan hattu kourassa tuli huoneeseen lihava ja hiukan päällysmiehen näköinen herra. Simeoni lähestyi häntä osoittaen hänelle kaikkea kunnioitusta, kertoi olevansa suomalainen ja matkustavansa tovereineen, jotka myöskin olivat suomalaisia, varhain seuraavana aamuna pois. Eikö olisi mitenkään mahdollista saada passeja tarkastetuksi nyt heti, sillä ei olisi aikaa odottaa?
Virkailijan kasvot, joille ensin oli lennähtänyt vaivautunut ja tuskastunut ilme, kirkastuivat kuin taikaiskusta hänen kuullessaan tuon maagillisen sanan "suomalainen". "Tietysti, hyvät herrat!" sanoi hän erittäin rakastettavasta "passit ovat heti paikalla valmiit". Ja hän antoi ne omin käsin asianomaiselle virkailijalle, joka heti rupesi iskemään niihin leimoja kaikella mahdollisella vauhdilla ja virkeydellä. Taas olivat siis veljekset saaneet kokea, kuinka mielellään unkarilaiset osoittavat ystävällisyyttä ja auttavaisuutta suomalaisia kohtaan. Jos veljekset olisivat halunneet, olisivat he kansallisuutensa avulla nähtävästi helposti voineet hankkia itselleen mitä mieluisimmat kokemukset kaikkialta, mistä olisivat halunneet, mutta pitkän ja kiireellisen matkustuksen väsyttäminä he suorastaan pelkäsivät kaikkea tällaista, käyttäen päivänsä etupäässä levähtelemiseen. Mutta jo tämäkin pieni kokemus vaikutti virkistävältä.
Hetken perästä tapasi sitten Simeoni itsensä istumasta Hunyadi Janoksen patsaan juurelta. Sen löytäminen oli hänelle mieluisa tapaus, sillä olihan Hunyadi hänen lapsuutensa mielisankareita, joka suorastaan yksin, usein Unkarin ylimystenkin vihaamana ja Europan hänen taistelustaan välittämättä, johti kamppailua kristikunnan perivihollista, turkkilaista vastaan. Täydellä syyllä pitää Unkari häntä kansallissankarinaan, sillä hän johti Unkarin siihen taisteluun, jolla se on ikiajoiksi, vaikka sitä ei enää muistetakaan, ansainnut länsimaisen kulttuurin kiitollisuuden. Tällaisilla mahtavilla persoonallisuuksillaan on Unkari hankkinut haihtumattoman, ritarillisen maineensa Europan itäporttien vankkana, vuosisataisena vartijana, suorittaen tämän palveluksen viimeisen näytöksen silloin, kun sen joukot taistelivat Karpaateilla venäläisten haahmossa esiin ryntäävää aasialaisuutta vastaan. Mitä olisi tämä laakso ilman hänen, ilman unkarilaisten ja heidän rinnallaan taistelleiden saksalaisten työtä? Kurjaakin kurjempi slaavilais-turkkilainen lianheittopaikka.
Buda-Pestissä ja varsinkin Budan puolella joutuu kulkija pian erikoisten ja harvinaisten historiallisten tunnelmain valtaan. Eipä voi olla muistamatta, että tämä on tuota Rooman valtakunnan aikana niin kuuluisaa ja pelättyä Pannoniaa, eräänlaista säiliötä, joka otti vastaan ja majoitti Aasiasta päin tulevat hurjat kansat, sulatteli niitä ja lähetteli niitä länteen ja etelään päin silloisen Europan kauhuksi. Tällä paikalla on ollut roomalainen siirtokunta ja sen pohjois-koillisen legionan leiri, ja antiikki kulttuuri on täällä puhjennut aikoinaan heikosti kukoistamaan. Mutta vihdoin oli tämä tasanko saava pysyvät asukkaansa, kun magyarit vuorostaan joutuivat sen valtiaiksi. Oltuaan aikansa sen sulattavan vaikutuksen alaisina heistä muodostuikin se aita, joka suurin piirtein katsoen on sen jälkeen estänyt kaikki kansain vaellusten yritykset tätä tietä. Vielä käyvät täällä vierailemassa mongoolit, mutta heistä ei ole jälkeä jäänyt, ja mongoolien jälkeen ilmestyvät Pannonian tasangoille turkkilaiset, hekin kadotakseen yhä lähemmäksi Aasiaansa, jonne he varsinaisesti kuuluvat. Unkarilaisten rinnalle ovat Pannoniaan jääneet vain ne kansat, jotka orjan mielellä syntyneinä maahan lakoutuen kestivät myrskyn puhallukset. Mikä noidan kattila, mikä tavaton moninaisuus eri kansoja, kieliä, taipumuksia ja luonteita! Ylen harvat lienevät nykyisin ne suvut, jotka voivat väittää olevansa täysin rotupuhtaita, sillä vuosisatain kuluessa on veren tahtoen tahi tahtomatta, rakkauden tahi väkivallan kautta, täytynyt sekautua moneen kertaan.
Simeoni heräsi siihen, että Juhani ja Tuomas tarttuivat häntä käsivarsista ja taluttivat hänet varovaisesti syvemmälle Budan sokkeloihin. He joutuivat kulkemaan pitkin omituisia kujanteita, pienten, vanhanaikaisten talojen välitse, jotka olivat sijoittuneet Budan jyrkälle rinteelle kuin pääskysen pesät. Nämä talot olivat Simeonista mielenkiintoisempia kuin kaikkialta, sekä täältä että Pestin puolelta loistavat, todella upeat ja suurenmoiset palatsit. Ne oli näet rakennettu nelikulmioon umpinaisiksi, kadun puolella vain ahdas holviportti. Pistäytyessään siitä sisään tuli Simeoni avonaiselle pihalle, jonka joka puolella oli jonkunmoinen parvekekäytävä varsinaisten asuntojen edessä. Pihalla kasvoi, jokunen puu ja oli vähän kukkaistutuksia. Katto kallistui myöskin pihaan päin. Mielenkiintoista Simeonista oli tässä nyt se, että talon elämä oli tarkoitettu kokonaan suuntautuvaksi sisään, pihaan päin, samalla kuin muurit sulkivat ulkomaailman täydelleen pois. Ajatus oli siis sama kuin antiikin taloissa, tahi itämaiden rakennusten suunnitelmassa yleensä. Eikähän sopisi ihmetelläkään, jos sellaista vaikutusta vieläkin olisi näissä vanhoissa pikkutaloissa huomattavissa, sillä pitiväthän turkkilaiset Budaa hallussaan lähes 150 vuotta, jona aikana sinne oli majoitettu kymmenisentuhatta janitshaaria. Tuntematta tarkemmin Budan rakennusten historiaa ei Simeoni voinut mitään varmaa niistä ja niiden ijästä sanoa, mutta mahdotonta ei hänestä ollut, etteikö joku noista pienistä nelikulmiotaloista olisi nähnyt hurjien janitshaarienkin aikaa, koskapa heidät karkoitettiin lopullisesti vasta vuonna 1686. Kylmä väristys karsi pitkin Simeonin selkäpiitä hänen kuvitellessaan noita aikoja, jolloin nuo turkkilaisten kasvattamat kristittyjen lapset esiintyivät näillä tanterilla itsevaltaisina isäntinä. Varmaan ovat tuhannet tuskan ja häpeän kyyneleet näitäkin kiviä kostuttaneet. "Turkkilaiset ovat raakalaisia", julisti hän ällistyneille Juhanille ja Tuomaalle, jotka eivät nähtävästi olleet seuranneet hänen ajatustensa kulkua eivätkä siis ymmärtäneet, miksi hän rupesi pauhaamaan turkkilaisia vastaan. "Siirrytään nopeasti toiseen paikkaan!" määräsi Juhani ja taluttaen Simeonia välillänsä poistuivat he kruunaus- eli pyhän Matiaksen kirkkoa kohti.
Juhlallinen tunnelma valtaa kävijän tässä vanhassa pyhäkössä, jonka perustuksen laski kuningas Béla IV kolmannellatoista vuosisadalla. Sen syvässä hämyssä elää magyarien loistavista muistoista rikas historia, ja sen pölyisestä holvista riippuvat sadat liput kertovat menneistä sankariteoista. 150 vuoden aikana oli tämäkin kansallispyhäkkö turkkilaisten moskeana — se on uskomatonta, mutta totta! Vielä uskomattomampaa on? muistaa tällä paikalla, että turkkilaisten pääliittolaisena, joka oikeastaan teki heidän valtansa pysyväisyyden näin pitkäksi ajaksi mahdolliseksi, oli itse kaikkein kristillisin hallitsija, Ranskan kuningas Ludvig XIV!
Vaiteliaina katselevat toverukset Tonavalle avautuvaa ihanaa näköalaa. Tuo hyörivä miljoonakaupunki tuossa heidän edessään suurine historiallisine muistoineen kirkastaa heidän katseensa näkemään, että Unkarilla on tässä laajassa laaksomaassa yhä edelleen suuri tehtävä. Se on nyt silvottu ja typistetty, sen vapaus on rajoitettu ja sitä hallitsee ehkä tosiasiallisimmin joku ententekenraali, mutta sen kaiken täytyy olla ohimenevää. Sellainen englantilainen översti, joka viettää aikansa leikitellen erään näyttelijättären, "Baby Beckerin", kanssa, tuskin edustaa mitään pysyväksi aiottua järjestystä, eikä sellaista kuohuvaa ja intohimoista kansallistunnetta, joka unkarilaisia elähdyttää, voida kovin kauan pitää keinotekoisten rajain sisällä. Kerta se tulvavirtana purskahtaa omille lakeuksilleen, ottaen haltuunsa kaikki, mikä sille historian antamalla oikeudella kuuluu. Laakson pohjaa seuraa nousu ja tähän nousuun lähettää pohjoisesta Suomi hartaimmat menestyksen toivotukset. Taistelu itää vastaan ei ole vielä loppunut ja siinä taistelussa on tällä maailman kulmalla sittenkin johtajan asema Unkarilla.
Niin kului keväinen päivä magyarien pääkaupungissa, jonka nähtävyyksistä siinä ajassa ei voinut saada enempää kuin aavistuksen. Mutta sieluun siitä silti jäi kirkas ja kaunis kokonaiskuva, hämmästyttävä sille, joka ei ennakolta ole aavistanut, mikä helmi tuolla kaukana Tonavan rannalla välkkyy. "Unkari, päivin öin, helmahasi ikävöin", hyräili Simeoni, kun toverukset väsyksiin asti vaellettuaan jälleen istuivat kuuntelemassa mustalaismusiikkia, joka lauloi heidän sieluunsa salamyhkäisen, arojen ja rannattomien pustain kaihoisan loihdun. Ja kun he jälleen viettivät iltaansa unkarilaista elämää katsellen ja maistellen jaloa aron nestettä, näki Simeoni hengessä Arpadin kansan nousun, kuinka se myrskytuulena jymisten viskaa niskastaan kääpiöitten ikeen ja jälleen nostaa pyhän Tapanin valtikan korkealle välkkymään. "Eljen, veljet!" sanoi hän kohottaen lasinsa, "juokaamme tämän ritarillisen ja uljaan sukulaiskansamme malja, toivottaen sille kaikkea mahdollista menestystä ja pikaista nousua siitä nöyryytyksen alhosta, johon väkivalta on hetkeksi sen syössyt! Ja kiittäkäämme sitä tästä ihanasta päivästä, jonka olemme saaneet sen kauniissa pääkaupungissa viettää!"
XVIII.
Matka Szegediin. — Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. — Rajakansain Europalle tekemä palvelus. — Uusi Itävalta-Unkari. — Paprikaa kuivataan.
Ei ollut entisestä Belgradiin menevästä pikajunasta enää puhettakaan, vaan saivat veljekset tyytyä lähtemään tavallisella paikallisjunalla Szegediä kohti, toivoen sieltä taas pääsevänsä rajan yli Szabadkaan ja siitä edelleen Belgradiin. Kun he kello puoli 9 maaliskuun 22 päivän aamuna sijoittuivat vaunuunsa, oli siellä vielä kohtalaisesti tilaa, mutta hetken perästä tuli väkeä lisää, niin että heidän pian täytyi istua kuin sillit nelikossa. Matkatovereiksi heidän osastoonsa ilmestyi kaksi unkarilaista herrasmiestä, toisella mukanaan puolisonsa. Mutta mikäpäs siinä, hyvä oli, kun edes istua saatiin, ja niin annettiin mennä. "Körö-körö-körö", kaikui unkarinkieli joka puolelta.
Vain tasankoa, peltoja, karjalaitumia loppumattomiin saakka, ja laitumilla suuria lammas- ja sikalaumoja, lammasnahkaturkkiset paimenet rinnalla. Hanhia ja kanoja näkyi myöskin, ja harhailivat kanat usein keskellä aroa, ihmisasuntoja ollenkaan olematta näkyvissä. Sitäpä veljekset taas kummastelivat, missä asuvat oikeastaan kaikki näitä viljelyksiä omistavat ja ylläpitävät ihmiset, koskapa kaikki näytti aivan autiolta, vain pieni tupa siellä täällä. He eivät vielä tienneet, että unkarilainen talonpoika täällä puolessa mielellään asuu kaupungissa, ja pitää maatilallaan voutiansa hoitajana. Niinpä ovatkin esim. Szeged ja Szabadka todellisia unkarilaisia maanviljelijäin kaupunkeja. Maan laadusta saattoi aavistaa, että kun kesän rehevyys täällä oikein pääsee voimaansa, tämä on viljelyksen ja kasvullisuuden riemumaata, joka nähtävästi aivan tiukkuu hedelmällisyydestä. Sen ylistystäpä onkin Mauri Jókai etevästi julistanut "Uudessa tilanhaltijassaan", jossa hän m.m. niin suurenmoisesti kuvaa näiden seutujen vitsauksen, Tiszan tulvan.
Veljekset vaihtelevat huomautuksiaan ja selostavat huomioitaan. Hehän ovat kyllä tienneet, että täällä puolessa sika on karjanhoidon pääeläimiä, mutta siitä huolimatta oli tuollaisen suunnattoman silavapaljouden näkeminen heille tavallaan yllätys. Ihmeellistä on, kuinka juutalaiset ovat niin runsain määrin asettuneet tähän maahan, jossa ei voi ottaa monta askelta kompastumatta sikaan, ja tämä eläinhän on heille kauhistus. Kun sian lihavuuden rinnalle lisää vielä valtavan lammasmäärän jykevine rasvahäntineen, luulisi koko Unkarin kansan suorastaan uivan rasvassa. Ehdottomasti sellainen ruoka vaatii vatsan avuksi jotakin ylimääräistä liotinta, ja siksipä lieneekin paprikan käyttö täällä niin yleistä ja runsasta. Mutta siitä enemmän aikanansa.
Veljesten keskustelu oli herättänyt huomiota. Unkarilaiset matkatoverit "köröttivät" vilkkaasti ja vaihtelivat kysyviä silmäyksiä, mutta jokainen pudisti vuorostaan päätänsä. He eivät voineet ymmärtää, mitä ihmeellistä kieltä nämä oudot naapurit puhuivat. No, kysymällähän siitä selville pääsee, eikäpä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun veljekset ilmoittivat kansallisuutensa ja sanoivat tulleensa tänne serkkujansa tervehtimään. Silloinpa taas alkoi perinpohjaisen ystävällinen ja herttainen junaveljeily.
Tuossa keskustelussa ilmeni seuraavia eri pää-aiheita: ensiksi tehdään puolin ja toisin tiliä siitä, minkä verran toistensa maata tunnetaan, saaden ja antaen samalla tietoja niin paljon kuin se mahdollista on; tähän sisältyy selostus kielestä, kirjallisuudesta ja kulttuurioloista yleensä; toiseksi kääntyy puhe väkisinkin Unkarin nykyiseen onnettomuuteen ja uhmaileviin tulevaisuuden ennustuksiin, käsittäen suhteen kaikkiin ympärillä asuviin anastajakansoihin; kolmanneksi unkarilaiset koettavat parastansa antaakseen muukalaiselle kaikenlaisia huvittavia tietoja sekä neuvoja, ja kehoittavat heitä nauttimaan unkarilaisesta vieraanvaraisuudesta, joka varmaankin olisi heille, suomalaisille, aivan pohjaton. Veljekset uskovat sen mielellään ja Simeoni jo innostuu. Saamainsa neuvojen mukaan hän huudahtaa: "Menkäämme Szegedissä pormestarin luo ja sanokaamme haluavamme tutustua unkarilaiseen elämään. Vakuuttaahan tässä isäntämme, että meille ilolla osoitettaisiin kaikkea mahdollista avuliaisuutta." — "No", tuumii siihen Juhani, "menehän nyt vaikka sinä ensin yksin koetteeksi — me Tuomaan kanssa katsomme ikkunasta, kun lähdet pormestarin kanssa liikkeelle."
Matkaseurueesta oli toinen jonkunmoinen poliisituomari ja toinen luultavasti opettaja. Ensi kertaa tulivat nyt veljekset huomaamaan, että elämä on heidän asemassaan olevilla kansalaisilla yhtä huolekasta Unkarissa kuin Suomessakin. Aika on niin kallista, ettei palkka riitä ollenkaan. Huonepula on täällä yhtä yleinen ja kipeä ilmiö kuin Suomessakin. Kun tuottavimmat alueet on valtakunnalta riistetty, on koko maan taloudellinen tulevaisuus huolestuttava. "Mutta me olemme menettäneet sodan", sanoi poliisituomari, "ja saamme siis toistaiseksi kestää seuraukset. Kerta vielä kuitenkin kaikki muuttuu." Ja vaunun ilmassa tuntui taas tuota samaa uhmaavaa ja uhkaavaa nyrkin heristystä, jota veljekset olivat jo niin monessa paikassa huomanneet.
Poliisituomarin puoliso rupeaa kyselemään Suomen kotoisia oloja. Erittäinkin hän on utelias tietämään, minkälaisia tyttöjen nimiä meillä käytetään, ja koko seurue tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että esim. Ilona on Suomessa jo sangen tavallinen tytön nimi. Kun Simeoni sitten sanomalehdestä löytää sellaisia Suomessa tuttuja unkarilaisia kansankappaleita kuin "Kylän heittiö", "Janos sankari" ja "Hevospaimen", sekä ilmoittaa, että niitä esitetään sangen usein Suomessakin, on seurueen kummastus ilmeinen. "Kuinka Suomessa voidaan tietää niin paljon Unkarista?" kysyy vihdoin opettaja ja saa vastaukseksi selityksen, että pienenä erillisenä kansansirpaleena taistellessamme kansallisuutemme puolesta olemme, aina tunteneet ihailua sitä ainoata suurempaa heimolaiskansaamme kohtaan, joka on saanut sijansa maailmanhistoriassa ja uurtanut itselleen niin mainehikkaan uran. "Europassa ei ole ymmärretty", innostuu Simeoni selittämään, "että sen historia on eräältä sangen tärkeältä puolelta ollut alituista taistelua idästä mereen päin tunkevia aasialaisia kansoja vastaan, ja että sen taistelun rintamassa olevat rajakansat ovat suorittaneet Europan kulttuurille mitä tärkeintä vartiopalvelusta. Pohjoinen kulma on ollut uskottuna meille suomalaisille, ja yhdessä ruotsalaisten kanssa olemme nyt vihdoinkin vieneet sen taistelun voitolliseen päätökseen. Eteläpuolellamme on sankarillisesti kamppaillut toinen yhteinen sukulaiskansamme, virolaiset, viettäen sekin nyt saavutetun voiton juhlaa. Samaa vartiopalvelusta ovat sitten suorittaneet ja suorittavat lättiläiset, liettualaiset, puolalaiset ja unkarilaiset, joista varsinkin viimemainittu on saavuttanut kuolemattoman, maailmanhistoriallisen maineen turkkilaisten rynnäkön taittajana. Tässä rajavartiossa ovat sitten olleet jäseninä Balkaninkin kansat ja eteläisimpänä vihdoin Kreikan kansa, joka parhaillaan toteuttaa historian perintöä, taistelua turkkilaisten karkoittamiseksi sinne, jonne he kuuluvat, Aasiaan. Olemme kaikki olleet yksinkertaisia rintamamiehiä ja tunnettuahan on, että heidän sankaritekonsa usein jäävät suurilta päälliköiltä unohduksiin, niiden silti olematta vähemmän arvokkaita."
Tähän mennessä yhtyi vaununosaston ovelta keskusteluun eräs pitkä ja laiha, säihkyväsilmäinen magyari, jonka Simeoni sai tietää olevan Jugoslavian alueelta karkoitetun lakimiehen: hän ei ollut suostunut vannomaan uskollisuudenvalaa kuningas Pietarille. Ja nyt saivat toverukset kuulla suoria sanoja siitä vääryydestä, mikä on tehty pakottamalla miljoonia magyareja, jotka tosiasiallisesti ovat tämän alueen ainoita sivistyneitä ihmisiä, serbialaisten analfabeettien alammaisiksi, heidän sorrettavikseen joka tavalla, sekä kansallisesti että taloudellisesti. On mahdotonta, että sellainen menestyisi ajanpitkään, sillä tuloksenahan on vain, että Balkanin intohimoiset, ristiriitaiset ja koskaan sovittamattomat kansallisuusvastakohdat on ulotettu entisen Unkarin alueelle, tehty toisin sanoen uusi Balkan lisää, ja paljon ei tarvitse tuntea entisen Balkanin historiaa, ennen kuin tietää, mitä se merkitsee. "He hävittivät Itävalta-Unkarin, mutta tekivät uuden samanlaisen Jugoslaviasta; erotuksena on vain se, että viimemainitun sydän-aines, serbialaiset, on alemmalla asteella kuin kaikki muut sen haltuun uskotut, jotavastoin ennen magyarilainen ja saksalainen aines pystyi todellakin maata hallitsemaan ja johtamaan sitä sekä henkiseen että taloudelliseen hyvinvointiin". Ja Simeonin täytyi myöntää hänen olevan sangen usealta kannalta oikeassa. Kun kerta kansallisuus-olot ovat niin sekaisin, ettei eri kansallisuuksia voi mitenkään eheästi muodostaa omiksi alueikseen, on tietysti järjetöntä ja kehityksen vastaista siirrellä korkeammalle kehittyneitä aineksia alemmalla asteella olevien johtoon. Siitä täytyy olla seurauksena ikuisen epävarmuuden ja muutoksien halun.
Kaiken aikaa juna mennä jyryytteli ahkerasti ja vilpittömästi kahta kiskoaan myöten, vaikka vauhti ei ollutkaan minkään pikajunan. Vallitsi väsyttävä helle, ruoan ja muiden virkistysten saanti oli niin ja näin, koska ravintolavaunua ei ollut mukana, ja kiitollisiapa siis olivatkin veljekset, kun vihdoinkin kello 4:n seuduissa iltapäivällä saavuttiin Szegedin kaupunkiin. Jo kaukaa näkyi pitkä sarja matalia taloja, useimpain verannalla riippumassa omituisia punaisenruskeita kimppuja. "Mitä nuo ovat?" kysyi tiedonhaluinen Simeoni. "Se on paprikaa, jota on siinä kuivamassa", selitti opettaja; "Szegedin paprika on kuuluisaa koko Unkarissa, ollen hyvin virkistävää ja makeaa, ei ollenkaan liian väkevää; ilman paprikaa ei täällä syödä juuri mitään. Kun herrat nyt tulevat Tisza-hotelliin, jonne teidän on mentävä saadaksenne hyvän yösijan, on teidän ehdottomasti syötävä unkarilaisten kansallisruokaa, paprikaguljashia." Ja Simeoni sai nyt tällä hetkellä tietää, että tuo kuuluisa paprika oli sitä samaa, jota Suomessa sanotaan "turkinpippuriksi".
Hyvästellessään osoitti opettaja veljesten perin vaatimattomille ja hajanaisille tiedoille Unkarin historiasta ja oloista erinomaisen imartelevaa arvonantoa: hän kysyi nimittäin, "ovatko herrat professoreja?" Ja hän näytti hyvin kummastuneelta Simeonin selittäessä, ettei suinkaan, vaan ainoastaan sangen tavallisia käytännön elämän kansalaisia. Niin häipyivät toverusten uudet ystävät asemalle väen vilinään, viitaten vielä sieltä jäähyväisiänsä, ja Simeoni tunsi omituista kaihoa. Kauan ei tarvitse keskustella jonkun ihmisen kanssa, ennen kuin tuntee hienon myötämielen ja ystävyyden silkkilangan väräjävän sydänten välillä, jos nämä yksilöt sattuvat siten luoduiksi, että sellainen tunne yleensä on heidän sielujensa välillä mahdollinen. Kun niin käy, on hiukan vaikeaa samalla katkaista se ikuisiksi ajoiksi, toisen häipyessä Szegedin kaupunkiin, toisen kauas maailmalle.
XIX.
Szegedissä. — Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salami". — Kävelyä kaupungin puistossa. — Ravintolaelämää ja korttipeliä. — Lausunto mustalaisista.
Szeged on aito unkarilainen maaseutukaupunki, jonka asukkainakin taitavat suurimmaksi osaksi olla maanviljelijät. Se on kuuluisan Tisza-virran rannalla, sen ja Maros- virran yhtymäkohdalla, hyvin alavalla paikalla, jossa Tiszan tulvat ovat usein tehneet tuhojansa. Vuonna 1879 hävitäkin sen tulva niin perinpohjin, että 2000 ihmistä hukkui ja 5500 taloa tuhoutui. Nyt sitä suojelee vankka patolaitos. Kaupunki on melko upea, kadut ovat leveät ja suorat, useita kauniita rakennuksia löytyy, m.m. museo. Asukkaita siinä on yli 100,000, lähes kaikki magyareja. Tiedonhaluinen kansalainen voi sitten haeskella lisäselvitystä tietosanakirjoista, sillä Simeonilla oli kiire maistelemaan paprikaa ja katselemaan kansanelämää, joten hän ei joutanut enempiin historiallisiin ja tilastollisiin tutkimuksiin. Rikkaan maanviljelysseudun varakas ja hyvinvoipa pesäpaikka, täynnä terveitä ja elämänhaluisia ihmisiä, sivistyslaitokset kunnossa — siinä kyllin.
Tähän asti oli Simeoni pannut matkallansa merkille, että jokaisella paikkakunnalla on oma erikoishajunsa, varsinkin jos se on hiukan pienempi ja syrjemmässä maailman valtaväylistä. Siellä, niissä autokulttuuri on vallitsemassa, hallitsee bentsoolin haju, tukahduttaen kaiken muun, niin ettei kansallinen tuoksu pääse tuntumaan. Mutta Pragissapa jo tuoksahti tunkkainen kadun lika paikoin melkoisesti ja Buda-Pestille antoi Tonava hiukan kosteata, ei aivan puhdasta ja mieluista tuntu. Ne olivat kuitenkin Suomessakin tunnettuja ja koettuja hajuja, mutta se, mikä pisti nenään Szegedissä, oli jo tuntematonta. Se oli jollakin tavalla imelää, mutta samalla pistävää, sangen paljon sipulin sekaista löyhkää, eikä siitä päässyt erilleen millään, sillä se kuului kaupungin ilmanalaan. Se oli suoraan sanoen kaikkialle tunkeutuvaa paprikan ja valkosipulin yhdistynyttä katkua.
Unkarilais-kansallisessa innostuksessaan kiiruhti Simeoni nyt, tuosta tuoksusta pahastumatta ja huolimatta toveriensa varoituksista, niin pian kuin mahdollista saamaan eteensä magyarilaisen paprikaguljashin. Aimo vadillinen sitä tuotiinkin. Ruoka oli tehty naudanlihasta ja perunoista kuten tavallinen suomalainen "stuuvinki", mutta mausteeksi oli pantu paprikaa niin paljon, että koko annos oli punertavan keltaista ja tuoksui imelän katkeralta. Varmuuden vuoksi tuotiin vielä paprikajauhetta eri kupposella siltä varalta, että asianomainen olisi vähäksynyt keittäessä käytettyä ryydin määrää. Juhani ja Tuomas, jotka vakaasti tarrasivat kanan koivesta kiinni, katselivat uteliaina Simeonin kansallista syöntihommaa.
"Kylläpä tämä on hyvää ruokaa", vakuutteli Simeoni osoitettuaan huomiota ensimmäisille suupaloille. Paprika tuntuikin aluksi jollakin tavoin virkistävästi ärsyttävän makuhermoja. Mutta kuta kauemmin hän söi, sitä kaameammalta hänestä rupesi tuntumaan se rasvaan yhtyneen ryydin läpitunkeva tuoksu, joka nyt vallitsi ei ainoastaan hänen ulko-, mutta aivan erikoisesti hänen sisäpuolellaan. "Kyllä kansallisruoat ovat sentään aina erikoisia", lausui hän välttelevästi, "niihin täytyy tottua, voidakseen täysin ymmärtää niiden etevyyden." Ja vilkaisten epätoivoisena lautaselleen, jonka laitaan oli ilmestynyt vasta sangen vaatimaton lovi, hän sivumennen kysäisi, eivätkö veljetkin mahdollisesti haluaisi maistaa Unkarin kansallisruokaa. "Kiitoksia paljon", sanoi Juhani ja otti kirpun verran haarukkansa kärkeen paprikalihaa, vieden sen huulilleen hienosti kuin sadannen polven punehtuva aatelisneito, "kiitoksia paljon, mutta emmehän me nyt toki raski ruveta sinun maukasta annostasi jakamaan." Ja samalla tavalla hienosti maistettuaan neuvoi Tuomas: "Siinä on ilmeisesti liian vähän paprikaa — etköhän lisää sitä hiukan, sillä sitten se vasta saavuttaa todella täyteläisen kansallisen maun." Kärsivällisesti Simeoni koetti jauhaa annostaan pienemmäksi, kunnes polttava tunne kitalaessa ja koko nielussa pakotti hänet lopettamaan. Muistaen Juhanin kuuluisat sanat härän lihan syönnistä molskivan padan ääressä Impivaaran aholla lausui hän, väkisellä nielaista lotkauttaessaan viimeisen palan: "Söisinkö enää koskaan paprikaguljashia, pois se!" Huolimatta Juhanin ja Tuomaan ystävällisistä kehoituksista ja moitteista, että "hyvästi kasvatettu lapsi syöpi aina lautasensa tyhjäksi", jätti hän annoksensa siihen ja koetti viruttaa pois kansallista makua suustansa happamalla pöytäviinillä, jota tuotiin vähäisestä maksusta avonaisilla karahveilla saapuville.
Mutta se ei onnistunut, vaan oli paprikan katku tästä alkaen Simeonissa kiinni eroittamattomana. Vielä monta vuorokautta sen jälkeen ilmaisi se tuntuvasti olemassaolonsa, turmellen hänen maailmankatsomuksensa, ja rupesi häviämään vasta sitten, kun vuorostaan Balkanin niemimaan ja muhamettilaisen maailman kansalliset löyhkät ylivoimaisina hänet piirittivät.
Eikä tässä kyllin, vaan sen lisäksi oli kestettävä vielä valkosipulin löyhkä. Tässä maassa on tapana — ja se mallipa näytti pysyvän vireillä koko Etelä-Europassa — aamulla syödä eräänlaista perin rasvaista sianlihamakkaraa, jossa valkoiset silavapalaset kiiltelevät kuin hopeamalmi mustassa kivessä. Makkaraa sanotaan "salami'ksi" ja on siinä pääryytinä, paprikan ohella, valkosipuli. Tuo kasvihan on Suomessa sangen tunnettu ja muodostaa siellä, varsinkin Helsingin pikkuporvarillisissa piireissä, sivistystason luotettavimman koettimen. Näet kuta sivistyneempi ja hienostuneempi joku henkilö on, sitä voimakkaammin ilmaisee hän inhonsa sipulia kohtaan. Olipa Simeoni kuullut erään pikku rouvan kertovan, kuinka hän kihloissa ollessaan oli mennyt kauan matkoilla ollutta sulhastansa tapaamaan; hän ojensi kätensä häntä kohti, heittäytyi ummistaen silmänsä ja huokaisten kiitollisuudesta hänen voimakkaille käsivarsilleen, suipensi ruusuiset huulensa suudelmaan ja — pyörtyi samalla kuin silli. Mutta väärin olisi luulla hänen pyörtyneen ilosta ja onnesta — ei suinkaan, vaan hän pyörtyi siksi, että suudellessaan tunsi sulhasensa syöneen sipulia!
Szegedin neidot eivät pyörry moisista syistä, vaan luultavasti vaativat, että asianomaisen täytyy ratkaisevilla hetkillä tuoksua voimakkaasti kaikkiin kansallisiin suuntiin. Muuten voisi kaikki maistua yhtä neutraalilta kuin suolaton muna tahi kuin ruotsalaisen pojan suudelma ilman "multapenkkiä" huulen alla. Tosiasia on, että Szegedissä löyhkää valkosipuli kaikkialla voimakkaasti, niin perinpohjaisesti, että Simeonin sydäntä rupesi ajanpitkään kääntelemään.
Iltapäivällä kokoontuivat hyvät Szegedin asukkaat kävelylle kaupungin puistoon, jossa plataanit juuri kukkivat. Toverukset, ollen aina maan tavoille lojaaleja, menivät sinne myöskin, astelivat aikansa arvokkaasti edestakaisin, kunnes istuivat esillä oleville tuoleille. Mutta vilauksessa oli siinä ääressä mies, joka vaati tuoleista vuokran, 50 helleriä kappaleelta, mikä ei ole paljon, varsinkaan muutettuna Suomen rahaksi. Runebergin esplanaadissa pitäisi sunnuntaisin ottaa samallaista penkin vuokraa, jolloin ehkä hampparit kaikkoisivat toisiin kaupunginosiin otsatukkaansa näyttelemään. Tässäpä nyt vaelsi toverusten editse Szegedin kultaista nuorisoa, kauniita unkarittaria, upeita upseereja, vilkkaita koulutyttöjä ja käyriä neniä. Saksan kielen taito tuntui olevan täällä sangen vähäinen, ja kun veljekset eivät osanneet muita maan kieliä ollenkaan, eivät he voineet ottaa osaa yleiseen seurusteluun muuten kuin puhuvilla ja kaihoisilla silmäyksillä ynnä raskailla, paprikan tuoksun sekaisilla huokauksilla, jotka kuitenkin häipyivät tuloksettomina olemattomiin.
Sillä välin kuin nuoriso näin seurustelee puistossa, Unkarin amoriinien puuhakkaina ja tärkeinä sakeasti singahutellessa nuoliaan pieniin ja pamppaileviin sydän parkoihin, kokoontuu vanhempi miesväki ravintoloihin naukkaamaan lasillisen viiniä ja juttelemaan muinaisia. Toveruksetkin seurasivat esimerkkiä ja olivat pian sijoittuneet tukevasti pyöreän pöydän ympärille, katsahdellen jalosti puoleen ja toiseen, mitä ihmeitä täällä näkyisi. Rotevaa kansaa oli saapuvilla, se täytyi sanoa, ei mitään joutavan hermotyön, liian istumisen ja opin rasittamia peruukkeja, vaan pitkiä ja harteikkaita, lihavia ja tummia, riippaviiksisiä pappoja, joiden turpeaan kouraan viinilasi katosi ihan kokonaan. Yleisenä kansallisena harrastuksena näytti olevan kortinpeluu, jota eri ryhmissä taidolla ja vakaumuksella harjoitettiin. Toiset seurasivat jännittyneinä pelin kulkua syrjästä, osoittaen milloin hyväksyvillä, milloin hiuksia raastavan onnettomilla ilmeillä mielipiteensä taistelun kuluessa tapahtuvien strateegisten ja taktillisten temppujen laadusta. Voitot ja tappiot merkittiin liidulla pienille mustille tauluille. Korteissa näytti olevan meillä tuntemattomat, omat kansalliset kuviot. Huomasipa Simeoni täällä saman ilmiön kuin kotimaankin korttihummerien kesken: pelattuaan tovin aikaa vaiti ollen, vain silloin tällöin murahtaen jonkun salamyhkäisen sanan ja ilmoituksen, lyövät he äkkiä kaikki korttinsa pöytään, karkaavat pystyyn ja rupeavat mitä kiihkeimmän siveellisen suuttumuksen vallassa, nyrkit sojossa, puhuttelemaan toisiaan niin katkerin ja moittivin sanoin, jaa, suorastaan haukkumaan toisiaan, että siinä asian laatua tuntematon pian pelkää miesmurhan olevan lähellä. Mutta yhtäkkiä äijät vaikenevatkin, ja joku rupeaa, ollen tosin vielä loukkaantuneen ja pahantuulisen näköinen, oppineen kätevyydellä jakamaan kortteja, joiden taakse sitten jokainen syventyy suuremmalla harrastuksella kuin koskaan mihinkään muuhun. Korttihummerit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.
Niin kului tämä iltapäivä Szegedin kaupungissa, hiljaisten huomioitten tekemisessä, kodikkaan tunnelman vallitessa. Ilmestyipä ravintolaan mustalaissoittokuntakin, jonka kaihoisa valitus jälleen toverukset lumosi. Tällä kerralla olivat soittajat kaikki oikein syvimmästä mustasta ammeesta kotoisin, joiden ilmestyminen Suomeen olisi saanut jokaisen tehtäväänsä innostuneen konstaapelin virkakarvat pörhölleen. Mutta tuo aikaisemmin mainittu poliisituomari oli veljeksille kertonut, että Unkarin mustalaiset ovat yleensä sangen rauhallista ja hyvää väkeä. Suurempia rikoksia he tekevät harvoin, korkeintaan joskus pikku varkauksia, ja elävät, paitsi mustalaisten kansainvälisillä ammateilla, joita ovat hevosten kengitys ja kuohitseminen sekä kattilain paikkaus, enimmäkseen soittamisella. Musiikki on heidän elämänsä ja he syntyvät, kuten laulussa sanotaan, "siellä nuotion tulilla, jossa laulut ja viulut ne soi". Simeoni muisteli kuulleensa sellaisenkin teorian, että koko unkarilaisten musiikki olisi heidän mustalaistensa lahjaa, väite, jota unkarilaiset eivät mielellään hyväksyne. Miksi eivät sitten muiden maiden mustalaiset ole erikoisemmin musikaalisuudestaan kuuluisia? Ehkä Unkarin mustalaiset ovatkin päinvastoin perineet soitannolliset lahjansa magyareilta?
Ilma on hyvin lämmin, taivas tumma ja täynnä kirkkaita tähtiä. Paljon matkustaneen on mieluisa nukahtaa syrjäisessä, ystävällisessä magyarikaupungissa.
XX.
Szegedin torilla. — Unkarilaisia emäntiä ja maalaistavaroita. — Matka Szabadkaan. — Serbialaisten puuhia. — Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. — Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.
Noudattaen perheenisän vaistojaan läksivät toverukset aamulla varhain maaliskuun 23 päivänä katselemaan, harjoitetaanko tässä kaupungissa torikauppaa siihen tapaan kuin Suomessa. Aivan oikein: sille paikalle, jossa eilen kultainen nuoriso kuhisi, oli ilmestynyt epäluku maalaisia, rotevia, pitkiä ja mustia miehiä, viikset riippuen olkapäille saakka, suupielessä pitkä piippu. Oli siellä myös saman verta vankkoja emäntiä, noita "keskilattian laahojia", joiden valtaisilla lanteilla valtakuntien kohtalot lepäävät. Simeonista tuntuivat nuo eukot aivan suomalaisilta emänniltä, sillä muuta eroa ei heissä ollut kuin vähän tummempi pinta ja eri kieli. Sama oli muuten rauhallinen malli, avonainen katse ja luonnollinen sekä koristelematon puheen tapa. Etsiskeltyään jonkun aikaa löysi Simeoni erään eukon, joka ymmärsi saksaa, joten voitiin hiukan haastella.
Myytävänä oli ensinnäkin paljon paprikaa, säkittäin ja tynnyreittäni kuin punamultaa. Sitten kaikenlaisia vihanneksia, joiden joukossa valko- ja purjosipuli tuntui olevan runsaasti edustettuna, ja paljon monenlaisia siemeniä sekä maissia. Kun Simeoni ei ollut nähnyt jauhamattomia maissin jyviä muualla kuin kuvissa, ei hän ensin ollut tuntea noita kellertäviä, kulmikkaita jytysiä, ja sai eukko pitkän aikaa hänelle selittää, että se on "kukurusta", ennenkuin valo syttyi hänen päähänsä. Eukko kertoi maissia pääasiallisesti käytettävän sikojen ruoaksi ja kysyi sitten, mitä Suomessa sioille annetaan. "Mitä milloinkin, ruoan jäännöstä, perunoita ja sellaista, vain joskus viljaa", selitteli Simeoni ja lisäsi: "Eihän meillä niin paljon sikoja olekaan, ehkä siinä pari taloa kohti, tuskinpa sitäkään, jos koko maa otetaan huomioon." Eukon silmät menivät suuriksi. Hän risti kätensä pullealle vatsalleen ja kiljaisi: "Jeesus Maria Josef! Ei sen enempää sikoja! Millä te onnettomat ihmisparat sitten tulette toimeen?" -"Aina sitä sentään hiljoilleen", vakuutteli Simeoni, "mutta eihän se niin lihavaa ole kuin teillä täällä. Näihin aikoihinhan meillä vielä ovat järvet jäässä ja vainiot lumen peitossa." Tämä ilmoitus teki eukkoon järkyttävän vaikutuksen, mutta ei hänen ällistyksensä kerennyt vielä purkautua ilmoille, ennenkuin Simeoni tyynesti jatkoi: "Mutta sitten kuin meillä kesä tuleekin, ei aurinko enää ollenkaan laskekaan, vaan loistaa läpi koko vuorokauden." Eukolta pääsi helpotuksen huokaus, sillä selväähän oli, että mies, joka lasketteli tuollaisia juttuja, oli joko hullu tahi suuri veitikka.
Ajokalut olivat isohkoja, nelipyöräisiä vankkureita, edessä usein kaksikin vankkaa, suurikokoista hevosta. Jonkun verran mustalaisen likaista leimaa tuossa joukossa oli, sitä ei taida kieltää. Käsityön tuotteita oli myöskin nähtävillä, vaatteita, omituisia puupohjaisia tohveleita, joissa ei ollut takalaitaa ja joiden sanottiin tulleen sodan aikana, kun nahasta oli puute, yleisesti käytäntöön. Näki Simeoni niitä käytettävänkin, mutta arvoitukseksi hänelle jäi, miten tuollainen kenkä voi pysyä jalassa. Paljon oli myös kaupan meilläkin tavallisia läkkiastioita. Mitään suurempaa liiketouhua eivät veljekset muuten kaupungissa huomanneet, mutta lieneekin tämä ollut väliaikaa, jolloin rauhassa odoteltiin maanviljelyksen tuotteiden valmistumista.
Kävellessään kaupungilla tulivat veljekset vihdoin suuren, arvattavasti Tisza-virran yli vievän sillan päähän. He hämmästyivät melkoisesti huomatessaan, että siinä oli myöskin samalla edessä valtakunnan raja, koskapa sillan pää oli jugoslavialaisten sotilasten vartioimana. Haluten tehdä kävelyretken sillan toisellekin puolelle yrittivät veljekset tuosta läpi, mutta eipäs päästetty. Eikä auttanut passienkaan näyttäminen: asianomainen sotilas, upseeri tahi mikä jefreitteri lienee ollut, tuijotti passiin tyhmän näköisenä ja mongersi ankarasti, josta veljekset saivat selvää vain sen verran, että "nietu". Simeonin sydämeen jäi raskas epäilys, ettei tuo sillan vartija tainnut osata lukea.
Niinpä he sitten olivat Szegedin kaupungista selvinneet, painuivat asemalle matkustaakseen paikallisjunalla Maria Theresiopeliin eli Szabadkan kaupunkiin, ja joutuivat heti asemalle tultuaan aivan hullun myllyyn. Taas oli näet passit tarkastettava ja saatava lähtölupa. Nuori unkarilainen upseeri touhusi kyllä parhaansa mukaan, mutta tässä oli vika yleisessä järjestyksessä. Onneksi Tuomas taas synnynnäisine sukeltajan lahjoineen puljuttelihe etukärkeen ja viime tingassa saatiin passeihin jonkunlainen kabbalistinen leima lyödyksi. Koko toimitus oli kuitenkin pysähtyä, kun Juhani taas joutui tuskan hien vallassa erinomaisen kirkkaalla ja selvällä äänellä julistamaan nimeänsä, eikä siitä sittenkään tahdottu saada selvää.
Kuinka maailma on sentään pieni! Päästyään istumaan vaunuun, joka oli tehty enemmän tilapäistä tarvetta kuin kansainvälistä matkailijaliikennettä varten, ilmestyi veljesten rinnalle harmaaviiksinen ja rauhallisesti katseleva ryssä, joka ilmoitti nyttemmin asuvansa Belgradissa, mutta olevansa kotoisin Pietarista, josta pitäen on usein käynyt Suomessa ja oleskellut m.m. Helsingissä. On naimisissa unkarittaren kanssa. Vaikka veljeksillä ei tietysti ollut mitään tätä ryssä parkaa vastaan, muodostui kuitenkin keskustelu ennen pitkää sangen jäykäksi, kunnes tyrehtyi kokonaan. Jostakin vaistottiin molemmin puolin, että paras on olla kovin toisiansa lähestymättä.
Juuri kun oli päästy kunnolliseen menovauhtiin ja kulkea jyryytetty vaivaiset 15 km, tultiin pienelle Roczan asemalle, joka on rajalla ja jossa siis oli edessä junan muutto, passien leimaaminen ja tullitarkastus. Passit kokosi täällä joku virkamies yleisöltä ja vei ne mukanaan omaan koppiinsa niitä siellä tarkastaakseen, mikä olikin hyvin käytännöllistä ja yleisöllekin mukavampaa. Asema oli keskellä laajaa tasankoa, aivan näköjään autiolla seudulla, elleivät orastavat vainiot olisi osoittaneet, että täälläkin oli käynyt noita alati näkymättömissä olevia salaperäisiä viljelijöitä. Tämä lienee ollut entisen Unkarin rikkainta seutua, joka nyt, huolimatta runsaasta unkarilaisesta asutuksestansa, oli Wilsonin toimesta keskuspaikkansa Szabadkan kanssa liitetty englantilaisten ja ranskalaisten Balkanilta löytämään sivistysvaltioon nimeltä Serbia. Tavattoman pitkiä ja rotevia serbialaisia, aivan samanlaisia kuin ennen painijat Helsingin sirkuksessa, liikkui ja hääri asemasillalla touhuten ja tuhlaten aikaa. Oli rasittava helle. Puun juurelta haki varjoa pitkä ja lihava, keltaperuukkinen maailmannainen. Simeonia janotti ja hän meni passintarkastuskoppiin katsomaan, saisiko sieltä mitään juotavaa. Sepä olikin asunto, jossa nuori, hyvännäköinen äiti-ihminen parhaillaan keitteli keltaista paprikarokkaa ja mielellään tarjosi janoiselle suomalaiselle lasillisen raitista ja hyvää vettä.
Loppuu ikäväkin aika ja taas päästiin ajaa jyräyttämään. Ryssä oli hävinnyt, mutta sijaan oli ilmestynyt roteva ja muhkea unkarilainen talonpoika emäntineen. He olivat nähtävästi matkalla kyläilemään Szabadkan kaupunkiin, koskapa olivat pyhävaatteissaan, ja kun he osasivat saksaa, oli keskustelu pian käynnissä. He kertoivat, että serbialaiset olivat heti, saatuaan nämä alueet haltuunsa, ruvenneet kiireesti serbialaistuttamaan muita kansallisuuksia. Opettajien palkat oli korotettu hyvin suuriksi, että olisi saatu heidät pysymään paikoillaan, ja ehtona oli vain se, että heidän täytyi määrä-ajan kuluessa suorittaa jonkunmoinen tutkinto serbian kielessä, voidakseen sitten vähitellen antaa osan opetusta silläkin kielellä. Simeoni sai sen käsityksen, että opettajat yleensä olivat diplomaattisista syistä tuohon kaikkeen suostuneet, voidakseen itse sitä paremmin vartioida lapsia serbialaistumasta. Keskusteluun yhtyneeltä kolmannelta unkarilaiselta kysyi sitten Simeoni, luuleeko hän unkarilaisen koskaan voivan serbialaistua. Naurahtaen ja varmasti vastasi tämä, että se on kokonaan mahdotonta. Päinvastoin saattaa käydä niin, että huolimatta hallituksen ponnisteluista nämä seudut yhä enemmän unkarilaistuvat, kuten ovat tehneet tähänkin saakka, koskapa unkarilaiset sivistyneimpänä ja varakkaimpana säätynä väkisinkin vetävät alemmalla asteella olevia puoleensa. Nämäkin sympaattiset ihmiset tuntuivat pitävän nykyistä järjestelyä vain väliaikaisena suurten herrojen päähänpistona.
Veljekset olivat toivoneet ehtivänsä heti Szabadkasta lähtevään toiseen junaan, mutta se toivo petti, sillä juuri heidän tullessaan höyrysi se jo täydellä vauhdilla tiehensä. Ei auttanut siis muu kuin viettää tässäkin kaupungissa jokunen tunti, eli kello kahdesta päivällä kello puoli 11 illalla, jolloin toisen Belgradin junan piti lähteä.
Veljekset ällistyivät kovasti saadessaan tietää, että Maria Theresiopel eli Szabadka, rikkaan, Unkarin antavimman viljaseudun keskuspaikka, on nykyisin Jugoslavian suurin kaupunki, jossa asuu noin satakuntatuhatta magyaria ja serbialaista yhteensä. Sen asukkaat ovat suureksi osaksi maanviljelijöitä ja kuuluu itse kaupungillekin ympäröivää pustaa noin 2000 neliökilometriä. Se on Bacska nimisen komitaatin pääkaupunki, jota seutua mainittiin aina Banaatin rinnalla Unkarin rikkaimmaksi. Runsaan palkan saavutti siis se serbialainen laukaus, jolla maailmansota alkuun pantiin, eikäpä sovi kummastella, että Unkari, jolta tällaiset helmet, muista puhumattakaan, on ryöstetty, joka hetki itkee verikyyneleitä ja hautoo katkeraakin katkerampaa koston ajatusta. Karjanhoidon tuotteet, viini, hedelmät, tupakka, vilja, ja mitä yleensä maasta irti saadaan, ovat Szabadkan kauppatavaroina. Muuten ei voi olla kummastelematta unkarilaisten talonpoikain tapaa asua kaupungeissa. Selvää on, että vaikka maan hedelmällisyys tätenkin viljeltäessä tuottaa hyvän tuloksen, sen anti olisi ehkä kaksinkertainen, jos isännän askeleet olisivat peltoa höystämässä siinä merkityksessä kuin meillä. Nyt menee aika kaupungissa suureksi osaksi hukkaan, ehkäpä pääasiallisesti kortinpeluuseen. Näin ainakin näytti asia veljeksistä, vaikka myöntää täytyy, että heillä pikakatsojina oli suuri erehtymisen vaara.
Täytyy sanoa, ettei Szabadka näyttänyt ollenkaan hullummalta paikalta, vaan oli komeahko kaupunki, jossa oli paljon kauniita rakennuksia, suoria ja sileitä katuja sekä lukuisasti kaikenlaisia kahviloita. Niissä istui kansaa hartiat köyryssä katsellen kiiluvin silmin neljän kuninkaan kirjoja ja lyödä läiskäytellen niitä pöytään pelin määräämässä järjestyksessä, aina väliin tehden liidulla muistiinpanoja ja haukkuen toisiaan. Mustalaissoittokunnat soittivat ja ne, jotka eivät pelanneet korttia, käveleskelivät ja katselivat sekä sylkäisivät välillä. Serbialaisia lyhytnuttuja vilahteli siellä täällä ja kansan yleisessä fysionomiassa oli hiukan hurjaa leimaa. Upeitten rakennusten välissä saattoi sitten olla merkillisiä arkkitehtuurin tuotteita, joiden tyylistä ei voinut sanoa muuta kuin että niiden rakentajalla on mahtanut esi-isien tai -äitien joukossa olla joku turkkilainen, sillä niin paljon ne jo poikkesivat siitä, mihin Europassa on totuttu. Yleisenä leimana kaupungilla oli, että siellä ikäänkuin vietettiin jonkunmoista kansanjuhlaa. Omituista oli, että viini oli täällä vähän syrjempänä ja etualalla olut, joka oli hyvää ja väkevää. Serbialaiset muuten kuuluvat halveksivan viiniä, pitäen paloviinaa paljon arvokkaampana juomana ja käyttäen sitä ahkerasti; Simeonin mielessä vilahti jotakin sen tapaista, että tässä suhteessa saattaisi suomalaisten ja serbialaisten välillä pian syntyä sydämellinen yhteisymmärrys.
Tuomas pahastui pakollisesta matkan keskeytymisestä niin, että löi maata, mutta Juhani ja Simeoni lähtivät toilailemaan kaupungille. Kun heillä ei ollut mitään varsinaista tehtävää, alkoivat he, kuten suomalaiset tavallisesti tällaisessa asemassa ollessaan tekevät, puuhata saunaan lähtöä. Ruvettiin siis ottamaan selvää, onko Szabadkassa saunaa ja minkälainen. Olihan se, jokainen poliisi sen osasi neuvoa: ei muuta kuin herrat menevät tuonne, niin sieltä se löytyy. Juhani ja Simeoni mennä tapsuttelivat pitkin katuja, jotka heidän mielestään kävivät yhä syrjäisemmiksi, arvelivat jo palata takaisin, kun ei mitään asettakaan sattunut mukaan ja rosvon näköisiä kansalaisia puikkelehti joka haaralla, mutta osuivathan kuitenkin lopuksi eräästä portista pihalle. Seinässä olevasta luukusta myytiin piletit, annettiin kouraan pyyhe ja kolmen kuutiosentin kokoinen saippua, viitattiin pihan perälle ja sanottiin, että olkaa hyvä.
Mitäpäs siinä. Veljekset astuivat pitkään käytävään, jonka toisella puolella oli rivi ovia, toisella ikkunoita. Ikkunaseinällä olevilla penkeillä oli raukeissa asennoissa Jugoslavian kansalaisia, miehiä ja naisia, odottaen vuoroaan päästä saunaan, joka ei voinutkaan olla kaukana, päättäen läheltä kuuluvasta veden lotinasta. Hiukan epäröityään, mutta nähtyään, että meno tuntui olevan täällä kohtuullisen puhdasta, jäivät veljekset samaan joukkoon, ja hetken perästä heidät vietiinkin eräästä käytävän toisella puolella olevasta ovesta sisään. Sieltä löytyi kohtalaisen kokoinen huone, varustettu kahdella leposohvalla, peileillä, pienillä pöydillä ja tuoleilla, ja nurkassa, lattiaan upotettuna, oli kaksi marmoriallasta, joihin parhaillaan pursusi kiehuvan kuumaa vettä. Sinne pojat jätettiin ja hyväpä siellä olikin kylpeä kaikessa rauhassa. Szabadkan saunassa ei ollut mitään vikaa, vaan oli se erittäin käytännöllinen ja joutuisa laitos.
Puhtaina kuin pulmuset ilmestyivät Juhani ja Simeoni taas kadulle. Käveltyään hetkisen tulivat he erään talon luo, jonka portilla seisoi ihmeellinen otus: hopealla kirjailtuun, mustaan, barbaarisen komeaan livreaan puettu pappa, omituinen hopeanuppinen marsalkansauva kädessä. Portin yläpuolelle ja sivuille oli ripustettu musta vaate, jossa oli kirjaimet H. M. ja jonkunmoinen kruunun merkki. Portilla olivat sitten suunnattoman suuret, raa'alla komeilun halulla ja epätoivoisella mauttomuudella rakennetut ruumisvaunut, edessä yhteensä kuusi mustaa hevosta, kaikilla hopeatöyhdöt ja hopealla koristellut mustat valjaat ja satulat. Uteliasta kansaa, sotilaita, piikatyttöjä ja lapsia, parveili ulkopuolella, ja uteliaina seisahtuivat siihen veljeksetkin nähdäkseen, mitä tuleman piti.
Simeoni tiedusteli siinä eräältä naapuriltaan, kuka tämä huomattava vainaja oli, koska häntä sellaisella komeudella hautaan vietiin, ja sai tietää hänen ajallisen vaelluksensa aikana olleen erään lesken, joka oli ollut Szabadkan rikkain henkilö — omistanut ehkä 50 miljoonaa. Sen vuoksi osoitettiin hänelle nyt kuoltuaan näin suurta huomiota. Yhyy! Lesken talo oli peräti ruma, pienehkö ja hyvin rappeutuneen näköinen, mikä osoittaa hänen olleen hyvin säästäväisen.
Nytpä oli sitten vaunujen nurkissa kynttilät saatu sytytetyiksi ja vainaja läksi liikkeelle. Kulkueen etunenässä ratsasti kaksi ratsumiestä, paljaat sapelit välkkyen paraatiasennossa, puettuina mustiin, mutta runsaasti hopealla kirjailtuihin univormuihin. Sitten seurasi kaksi lipunkantajaa, toisella kolmioristi ja siinä seppele, toisella jonkunmoinen standaari, ja heidän perässään juhlallisin ja määrämittaisin askelin ennenmainittu portilla seisonut maamarsalkka. Marssivat sitten esille katooliset papit, lihavat pehmeästi lylleröiden, laihat pitkin ja päättäväisin askelin, joukon jatkona sarja kuoripoikia, kaikilla laatanalamput kädessä. Heidän perässään tulivat valkoisen hevosen vetämät siniset vaunut, lastattuina seppeleillä ja lasilaatikkoihin koreasti asetelluilla vahakukilla. Nyt vasta ajoi esille itse vainaja ennenmainitulla valjakollaan, molemmin puolin kolme tuikean näköistä sotilasta, miekat välkkyen kunnia-asennossa, ja kulkueen loppuna vihdoin epälukuinen sarja sukulaisia, jotka voimakkain ponnistuksin saivat hillityksi väkisinkin esille purskahtavan hilpeän mielialansa, jonka aiheutti tuo läheisessä tulevaisuudessa kangasteleva, heidän nimelleen kirjoitettu 50 miljoonan maksumääräys. Yleisön kunniaksi on sanottava, että se käyttäytyi paremmin kuin suomalaiset: se paljasti päänsä kulkueen mennessä ohi ja veljekset noudattivat nöyrästi maan kaunista tapaa.
Leski parka! Koko tällä barbaarisella komeudella olivat hänen sukulaisensa joutuneet antamaan selvän todistuksen siitä, että oli tultu Europan kulttuuripiirin ulkopuolelle, siihen summaan pimeyteen, jossa eletään ja ajatellaan toisin kuin meillä.
XXI.
Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. — Vanhan rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. — Serbialaisten loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. — Serbialaisen arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista. — öisiä matkatunnelmia. — Kuningas Pietari.
Kello puoli 11 illalla nykäisi veturi veljekset liikkeelle Jugoslavian, Slovenian ja Kroatian kuningaskunnan pääkaupunkia Belgradia kohti. Väärin olisi ollut nimittää junaa loistojunaksi, niin, olisipa voinut hyvällä syyllä sanoa, että tuollaisen nimityksen käyttäjä olisi lievimmin sanoen liioitellut, osoittaen hillitsemätöntä mielikuvituksen voimaa. Makuupaikoista ei ollut puhettakaan, vaan sai olla kiitollinen päästessään edes istuvaan asentoon.
Simeoni sai vierustoverikseen vanhan rouvasihmisen, joka matkusti tyttärineen Semliniin. He olivat serbialaisia, mutta olivat vielä äsken olleet Unkarin alamaisia. Lisäksi oli osastossa pari serbialaista herrasmiestä, toinen pitkä kuin humalasalko, toinen lyhyempi, mutta tanakka. Molemmat olivat ylen unisia, mutta vaivautuivat sentään kohteliaasti istumaan, kun tilan puute sitä vaati. Taivaalta loisti kalpea kuu valaisten haaveellisella valolla autiolta näyttävää pustaa, jossa sumuharsot siellä täällä kummituksina harhailivat.
Juhani ja Tuomas, jotka vanhoilta nuotioajoiltaan olivat säilyttäneet kyvyn nukkua yleensä missä paikassa ja asennossa hyvänsä, vetelivät pian pitkiä hirsiä, mutta Simeonin silmiä karttoi uni. Hän katseli edessään istuvaa serbialaisneitosta ja huomasi tämän kasvoissa vihreähköjä, kamalan näköisiä rupia, jotka rumensivat tyttöparan muodon aivan kokonaan. Vanha rouva oli hiukan surumielisen näköinen, eikäpä sitä sovi kummastellakaan, kun tyttären kasvoilla oli tuollainen hirmuinen leima. Belgradissa Simeoni sittemmin huomasi useita, joilla oli samallaista ihottumaa, ja oli se arvattavasti joku tämän maakunnan vitsauksista. Hän teki tikusta asiaa ja kysyi rouvalta jotakin vähäpätöistä. Siitä seurasi laaja, koko yön kestänyt keskustelu, sillä tuo vanha rouva oli iloinen saadessaan puhetoverin, koskapa hänkään ei voinut nukkua.
Puhuessaan hänellä oli oma erikoinen tapansa antaa selityksillensä pontta: hän nipisti peukalonsa ja etusormensa yhteen, mutta siristi muut sormet hyvin sirosti haaralleen, aivan samoin kuin naisilla on tapana tehdä muka hienosti ja sivistyneesti pidellessään kahvikuppia. Täten sievistetyllä kädellään eukko sitten, samalla kuin hän aina kertasi väitteensä viimeiset pääsanat uudelleen hyvin vakuuttavalla äänellä, teki pienen tarmokkaan viittauksen tahi nykäyksen ilmaan. Kun sitä sitten jatkui tunti toisensa jälkeen, äänenpainon ja käden nykäyksen vähääkään muuttumatta, rupesi se Simeonista tuntumaan hassulta, mikä virkisti häntä ja karkoitti unen. Näkipä hän Juhaninkin kiinnittävän asiaan huomiotansa uniensa keskeltä ja hänen kasvoilleen leimahtavan karhumaisen myhäilyksen, joka kuitenkin pian sekautui unen korinaan.
Päästyään selville veljesten kansallisuudesta rupesi rouva nyt, nähtävästi pitäen tilaisuutta hyvin sopivana, esitelmöimään Serbian ja serbialaisten kaikinpuolisesta oivallisuudesta ja kunnosta, koettaen mättää Simeonin täyteen mitä ruusunpunaisimpia tietoja. Simeoni ei voinut muuta kuin kunnioittaa sitä kansallistuntoa ja rakkautta omaan kansaansa, jota eukko tässä osoitti, vaikka suurempi varovaisuus ja pidättyväisyys asioiden esittelyssä olisikin antanut sille pätevämmän leiman. Eukko kertoi serbialaisten historiasta, heidän vuosisatain kuluessa kärsimästään julmasta sorrosta ja heidän sitkeästä ja kauan kestäneestä vapaustaistelustaan, joka nyt vihdoinkin oli päättynyt näin voitollisesti. Hän ei kuitenkaan kosketellut tätä voittoa sen lähemmin, siirtyen varovaisesti toisiin asioihin, sillä hän tunsi nähtävästi vaistomaisesti, mitkä pulmat unkarilaisten ja kroatialaisten taholta heitä odottivat. Puheliaasti hän lausui mielipiteensä m.m. unkarilaisista. "Unkarilainen", sanoi hän, "on erinomaisen kohtelias ihminen. Pienintäkään asiaa hän ei esitä parhaalle ystävälleenkään käyttämättä tuota alati kuuluvaa kohteliaisuussanaa 'kerem'. Mutta siitä huolimatta unkarilaiset sortivat alueellaan olevia toisia kansallisuuksia, esimerkiksi meitä serbialaisia, tahtoen väkisinkin saada meidät luopumaan kansallisuudestamme. Niin, sortivat ankarasti!" (Sievistetyn käden vakuuttava nykäys.) Simeoni, joka tunsi unkarilaisia siksi paljon, että tiesi eukon puheessa kylläkin olevan perää, lausui nyt toivovansa, että serbialaiset sen sijaan menettelisivät jalommin uusien alammaistensa kansallisuus-asioissa, ja sai vastaukseksi vakuuttavan käden nykäyksen sekä sanat: "Serbialaiset ovat jaloa kansaa, he eivät sorra ketään — ei ketään!" Mitäpä siihen oli sitten sanomista. Simeoni huomasi kuitenkin, että noiden vastapäätä istuvien herrojen silmissä välähti hiukan epävarmasti ja saivat he molemmat samalla kiireellistä asiaa tuijottaa kiinteästi ulos kuutamoon.
"Minkälaisia nuo turkkilaiset oikeastaan ovat?" kysyi Simeoni sitten tiedonhaluisesti, koska eukko oli heistäkin maininnut, niinkuin olisi heidät tuntenut. "Turkkilainen", vastasi eukko, "on rauhallisissa oloissa, yksityisenä ihmisenä, kerrassaan erinomainen. Hän on järkkymättömästi rehellinen ja ystävänsä puolesta on hän valmis antamaan henkensäkin. Niin, henkensäkin!" (Nykäys.) Tämä tunnustus entisen verivihollisen puolelta oli Simeonista merkille pantava. Mutta eukkopa jatkoikin: "Jos taas turkkilainen epäilee valtaansa uhattavan ja häntä vastaan nostetaan kapina, muuttuu hän täydelliseksi pedoksi, jolla ei ole julmuudessa vertaansa. Silloin hän hävittää vihollisensa alueelta kaiken elollisen, jopa kaikki elämän mahdollisuudetkin, jos vain voi sen tehdä". Se muutti jo asiaa aika paljon.
Ajetaan hitaanpuoleisesti. Vaunussa on aivan pimeä, sillä mitään valaistuslaitteita ei ole. Ilma käy suorastaan tukahduttavaksi, mutta serbialaiset eivät anna pitää edes ovea sivukäytävään auki, koska heillä on muka kylmä. "Kyllähän te, kylmän maan lapset, sen siedätte, mutta toista on meidän, jotka olemme tottuneet kuumuuteen", sanoo tanakkaharteinen serbialainen, joka on aivan käheä ja puuttuu väliin keskusteluun aavemaisella korahduksella. Asemilla viivytään aina kiusallisen kauan ja kun Simeoni siitä huomauttaa, valittaa eukkokin: "Niin serbialaiset eivät todellakaan ole vielä oppineet ymmärtämään, että aika on kallista." Simeoni rupeaa sitten kyselemään, minkä verran serbialaisissa on n.s. sivistyneitä, jolloin eukko taas hiukan valittaen huomauttaa: "Serbialaisilla ei todellakaan ole vielä minkäänlaisia hienompia tapoja, mutta poliittisesti he sen sijaan ovat erittäin hyvin orienteerattuja — erittäin hyvin!" (Tarmokas nykäys.) Se oli Simeonista sattuva määritelmä, sillä olihan hienojen tapojen puutteesta huolimatta tuo poliittinen orienteeraus hankkinut serbialaisten hinkaloon enemmän kuin sinne olisi oikeastaan mahtunutkaan. Puhutaan Balkanin oloista ja sen eri kansoista, jolloin Simeoni varovaisesti huomauttaa: "Teillä on kovin paljon eri kieliä täällä — ja kansoja — Jugoslaviassakin". Nytpä murahtaa jo pitkä serbialainenkin: "Niin on, Jumala paratkoon, ja siinähän se vika ja vaikeus onkin. Parempi olisi kuin olisi vain yksi kieli koko Balkanilla!" Käheä mies valittaa nurkastaan matkan sietämätöntä pituutta, jolloin rouva kysyy osanottavaisesti, oliko hän ennen matkustanut tätä rataa. "Ennenkö!" huudahtaa hän, "luoja yksin tietää, kuinka monta kertaa, mutta ei milloinkaan tällaisella etanan vauhdilla!" Sivukäytävästä rupeaa kuulumaan rähinää. Joku serbialainen nuorukainen siellä haukkuu toisia serbialaisia kaikella mahdollisella slaavilaisella sanavuolaudella ja kuvarikkaudella, mutta eivätpä ole toisetkaan sen huonompia, vaan antavat takaisin kaksin verroin. Kukaan ei suo toiselleen sanan vuoroa, vaan huutavat kaikki yhteen ääneen, niin että sitä on kerrassaan hauska kuunnella. Eukko huokaa, toiset serbialaiset murahtelevat, Tuomas ja Juhani vetelevät pitkiä unen nauhoja niin että pihisee. Eukko puhelee kuninkaastaan. "Kuningas Pietari on nykyisin hyvin sairas, hyvin sairas, mutta perintöruhtinas Aleksanteri, joka hallitusta hoitaa, on sen sijaan erittäin pidetty, erittäin pidetty". Muutamia kuukausia myöhemminhän tätä Aleksanteria heittää hurautettiin pommilla, mutta se asia saatiin onneksi siirretyksi bolshevikien tiliin. Kaikesta tästä keskustelusta Simeoni sai, jos halusi, erittäin edullisen käsityksen Jugoslavian oloista, ja kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, pitikin hän luultavana, että tuota valtakuntaa lienee sittenkin oikeastaan sangen helppo hallita, koskapa skupshtinan, eduskunnan, jäsenistä ei taida olla aivan suuri prosentti lukutaitoisia.
Raskaaksi käy olo ja väkisinkin ummistuvat jo Simeonin silmät. Hän näkee unta, että hänet on tuon serbialaisen rouvan kanssa määrätty matkustamaan ikuisesti Belgradia kohti, koskaan pääsemättä perille. Silloin hän herääkin siihen, että vanha rouva seuralaisineen poistuu hyvästellen heidät kaikki. He olivat olleet sangen miellyttävää matkaseuraa. Pian mennä jyristetään Saven yli ja tullaan Belgradin asemalle. Ollaan Draga Mashan kuuluisassa kaupungissa. Omituisin tuntein astuivat veljekset asemasillalle ja rupesivat katselemaan ympärilleen.
Oli aamuvarhainen maaliskuun 24 päivänä. Sää oli kirkas, aurinko teki juuri nousuaan. Pelottavan pitkiä, rotevia ja villin näköisiä miehiä ajelehti siellä täällä asema-alueella. Nähdessään, kuinka paljon heitä purkautui junastakin, muistui Simeonin mieleen Skutnabbin murhalaulu, joka lauletaan Hämäläisten laulun nuotilla:
Ja matkustajaan joukossa,
Vielä toisen luokan vaunussa,
Piileili murhanenkeli,
Joka koko junan uhkasi,
Kauhia, karottaa.
Se on eteläpohjalaisen runoilijan käsialaa ja pitää siinä siis nimenomaan olla "karottaa".
XXII.
Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. — Ensimmäisiä
kokemuksia kaduilla. — Tunnustus hotellien portinvartijoille. —
Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin pikajunaan hankitaan. —
Näkyjä kaduilla ja arveluja sivistystasosta.
Veljekset astelivat tavaroineen väkijoukon mukana asemahuoneeseen. Kaikki, joissa oli selvä valtakunnallinen ja kansallinen leima, saivat esteettömästi, huoneessa olevan sotilasvartioston puuttumatta, mennä siitä läpi, mutta kun veljekset, paikkakunnalla nähtävästi hiukan huomiota herättävissä ja harvinaisissa, europalaisen kraatarin tekemissä pukineissaan astuivat näköisälle, heräsi sotilasvartion päällikkö heti. Melkeinpä säikähtäneen näköisenä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että "tästä ei mene kukaan, ennen kuin Melanteri on löytänyt housunsa", levitti hän käsivartensa ja suorastaan kaappasi veljekset niihin. Mutta nämäpä löivät kylmästi miehelle passinsa nenän alle ja näyttivät, että niissä olivat paikoillaan kaikki jugoslavialaiset harakanvarpaat ja Eskon puumerkit. Mies töllötti niihin ilmeellä, joka sanoi paljon, aukaisutti sitten matkalaukut, ja sillä oli asia selvä. Kaikki epäluulot olivat haihtuneet. Astuttiin ovella olevaan Herr Fiakeriin ja Tuomas maksoi kantajalle joukon dinaareja. Mutta vaikka tällä ei ollut ollut muuta tehtävää kuin siirtää pari pientä matkalaukkua arviolta 50 metriä, suvaitsi hän kuitenkin päästää äänekkään valitushuudon muka saamansa summan pienuuden vuoksi. "Lyönkö minä sitä, vai annanko lisää?" kysyi Tuomas kahdenvaiheella, mutta vilkaistuaan ympärilleen ja nähtyään paikalle keräytyvän lukuisasti sen näköisiä subjekteja, joilla on omistusoikeuden ja persoonallisen koskemattomuuden pyhyydestä tavallisesti sangen hämärä käsitys, määräsi Juhani lisäveroa suoritettavaksi. Tämän jälkeen miehen valitushuudot vaikenivat, mutta kohtaus oli herättänyt paikalle saapuneessa yleisössä vieraita kohtaan ilmeisesti sangen kyräileviä tunteita.
Lähdettiin sitten ajamaan, mutta se oli hirvittävää kerrassaan. Luonnollisesti ovat Jugoslavian pääkaupungin kadut, ainakin keskikaupungilla, kivitetyt, eikähän tavallisista mukulakivistä voi edes vepsäläinenkään, joka on tunnustetusti etevin katujen kiveäjä pohjoismaissa, saada suinkaan mitään hääsalin lattiaa, mutta kyllä niistä sentään paremman saa kuin mitä Belgradissa on. Kivet ovat ensinnäkin kaikki suurenpuoleisia, siinä 30 senttiä läpimitaten, ja asetetut paikoilleen jonkunmoisella runollisella leikillisyydellä, aina juuri päinvastoin kuin on pitänyt. Tuloksena on huikean kuoppainen kivierämaa, jossa hevoset hyppivät kiveltä toiselle osoittaen siinä melkoista taitavuutta, matkustajien lennähdellessä perässä nykäys nykäykseltä.
Varoen visusti kieltänsä joutumasta sopimattomalla hetkellä hampaitten rakoon veljekset istuivat vaunuissaan, kun samassa katukäytävältä eräs kansalainen rupeaa tekemään heille voimakkaita, ilmehikkäitä viittauksia ja huutamaan kiivaasti, kuten tuntui, hätäytyneitä ja varoittavia sanoja. "Onkohan se joku palkkiotta jäänyt kantaja?" kyseli Tuomas, kun asia samalla selvenikin: vaunun toinen takaratas oli päättänyt panna: katukivitystä vastaan ankaran vastalauseen ja oli kaikessa hiljaisuudessa juuri liukumassa pois akselistaan, kun veljekset viime tingassa pääsivät hyppäämään kadulle. Synkkinä he jo silloin lausahtelivat hammastarhastansa sanoja, jotka on vähässä katekismossa kielletty, mutta samassa ajoi saapuville toinen Herr Fiaker, joka kerskasi ajopeliensä kestävän.
Se aamu sitten, jolloin he ajelivat näitä kuoppaisia katuja "konakilta konakille", hotellista toiseen, etsien kattoa päänsä päälle, on veljesten muistissa sangen synkällä paikalla. Heidän iloisuutensa ilmapuntari osoitti erehtymättömästi pahaa ilmaa, Juhanin kohdalla jo selvää myrskyä, kunnes vihdoin hotelli Bristolista aukesi turva eteen. Ripeä ja asiansa osaava portinvartija pelasti miespoloiset turvaan komeaan ja siistiin hotelliinsa, jonka patjoille he heittäytyivät, muutaman hetken levolla vahvistaakseen itseään tulevien seikkailujen varalle.
Hotelli Bristolin portinvartija Belgradissa oli Simeonin mielestä ammattiluokkansa tyypillisimpiä ja parhaimpia edustajia. Hänen kansallisuudestaan ei voinut saada selkoa, sillä hän käytteli kaikkia kieliä samalla taidolla tahi taitamattomuudella, miten vain haluaa arvostella. Hän oli perillä kaikista asioista niiden salaisimpia ja hienoimpia vivahduksia myöten, ja otti auliisti toimittaaksensa kaikki ne tehtävät — tietysti käteistä korvausta vastaan — joita neuvottomilla muukalaisilla on niin runsaasti tällaisessa luojan hylkäämässä valtakunnassa. Sanalla sanoen: hän oli niitä välttämättömiä ja ratkaisevia kansainvälisen matkustajaliikenteen oikealle uralle ohjaajia, jotka yhdessä asemien kantajain kanssa todella pitävät kulkevasta Europan yleisöstä huolen, ettei se kokonaan häviä olemattomiin, ja ovat heidän rinnallaan kaikki maailman matkailutoimistot sangen vähäpätöisiä tekijöitä. Tämä tulkoon lausutuksi jo etukäteen ja seuraavasta nähtäneen, ettei se ole turhan vuoksi sanottu.
Kun veljekset olivat saaneet hotellin suuressa ruokasalissa, jossa englantilaista ja ranskalaista yleisöä näytti pehertelevän aivan iltikseen, hiukan aamiaista virkistyksekseen, kohdistui heidän ensimmäinen huolensa siihen, mistä saada tietoja kansainvälisestä pikajunasta, jonka piti mennä Belgradin kautta Konstantinopoliin, ja mistä saada siihen piletit. Tuomas, jolla on synnynnäinen taito nuuskia selville tällaisia asioita, rupesi puhuttelemaan vakavalla ilmeellä herra portieria, joka heti ilmoitti, että tuon pikajunan konttori on siellä, ja on sinne paras mennä heti. Sen veljekset tekivätkin viivana. Tumma, raukeasilmäinen kaunotar vilkaisi veljeksiin aluksi tarkastelevasti, otti sitten listansa esille ja ilmoitti, ettei ole enää ainoatakaan paikkaa ja että seuraava juna menee vasta viikon kuluttua — tämä menisi jo tänä iltana kello 8,40. Hirmustuneina moisesta perspektiivistä rupesivat veljekset makean kiihkeällä äänellä rukoilemaan, että "eikö nyt sentään" j.n.e., antaen samalla silmiensä ja kasvojensa puhua niin hellää ja liikuttavaa kieltä kuin mahdollista. Lopuksi neiti käski tulla uudelleen kello 11. Synkin miettein, mutta kuitenkin säilyttäen ulkonaisen arvokkuutensa, hyppelivät veljekset takaisin hotelliin — välillä ihmeteltyään luultavasti kaupungin ainoata, arvattavasti englantilaisten omistamaa autoa, joka hikipäässä puhkuen luovi katukallioitten keskitse ja päällitse — valittamaan kovaa onneansa portierille. Mutta tämä sanoi lohduttaen ja ääntään hiljentäen: "Kun herrat nyt menevät uudelleen, täytyy teidän valita sellainen hetki, jolloin konttorissa ei ole muita lähistöllä. Kysykää silloin taas ja samalla kuin kysytte, ottakaa esille suuria rahoja ja laskekaa niitä. Jos mies kieltää, niin kysykää uudelleen, katsokaa pitkään silmiin ja laskekaa kuin vahingossa joku parempi seteli kämmenenne alle pöydälle. Silloin mies varmasti käskee teidän tulla ottaakseen selvää, olisiko joku matkustaja jäänyt saapumatta, ja kun sitten menette pois, niin unohtakaa tuo seteli siihen pöydälle. Erehtyisinpä pahasti, ellei tämä menettelytapa veisi tyydyttävään tulokseen, sillä olenhan sentään saavuttanut tässä toimessani tuollakin alalla jokseenkin laajan kokemuksen." Ja hän sipaisi ylpeästi mustia viiksiänsä sekä iski silmää kuin itse peijakas. Ihmeissään veljekset olivat kuunnelleet hänen neuvojansa ja Juhani tuumasi: "Voi maailmaa pahennusten tähden". — "Ja ne pahennukset kuitenkin tulevat", jatkoi Tuomas, "miehen neuvosta on otettava tarkka vaari".
Kun sitten uudestaan tultiin konttoriin, olikin siellä öljyisen näköinen mies pöydän takana. Odotettuaan sopivaa tilaisuutta menivät veljekset kaikki hänen kimppuunsa ja rupesivat tiedustelemaan paikkoja. Samalla Tuomas hajamielisen näköisenä rupesi kaivelemaan lompakostaan esille kaikenlaisia rahoja, joukossa eräitä ententemaiden setelejä, joilla oli todettu täällä puolessa olevan maagillinen vaikutus. Ennen kuin se kieltävä vastaus, joka automaattisesti alkoi pursuta miehen suusta, oli ehtinyt loppuun, huomasi hän Tuomaan temput ja rupesi epäröimään. Hänen käytöksensä muuttui hyvin kohteliaaksi ja hän rupesi puhumaan laajasti matkustajatulvasta ja ahdingosta. Sitten hän siirtyi toiseen paikkaan ja veljekset menivät perässä, mutta Tuomas unohti kuin sattumalta miehen pöydälle erään setelin. Kuin haukka pani mies sen kaukaa syrjäsilmällä merkille ja ilmoitti sitten valittavalla äänellä, ettei hän parhaalla tahdollakaan voi valmistaa herroille muuta kuin yhden kahden hengen osaston. "Mutta", kuiskutti hän, "epäilemättä herrat voivat sitten vaunussa neuvotella vaunun hoitajan kanssa, sillä näillä on tavallisesti paljon keinoja, joilla auttaa pulaan joutuneita matkustajia". Ja niinpä saatiin kuin saatiinkin ostetuksi kolme pilettiä kahdelle paikalle. Silmät pystyssä oli Simeoni seurannut tätä keinottelua, joka hänen luullakseen oli Suomessa tuntematonta, jopa aivan mahdotontakin.
Päästyään täten päähuolestaan saattoivat veljekset rauhallisemmin ruveta tarkastelemaan ympärillänsä kuhisevaa, ententeen kuuluvaa kulttuurikansaa ja sen kaupunkia. Sodan alussahan itävaltalaiset pommittivat, kuten silloin tärisyttävästi kerrottiin, kaupungin maan tasalle, mutta mitään merkkiä ei siitä ainakaan enää näkynyt. Jossakin kyllä laiskasti korjailtiin jotakin rakennusta, mutta saattoihan se olla muutenkin luhistunut. Portieri, jolta Simeoni asiaa tiedusteli, ilmoittikin, että pommitus oli luonnollisesti kohdistunut kaupungin laidassa, Tonavan ja Saven muodostamalla niemekkeellä olevaan linnoitukseen, ja että itse kaupunki oli siitä kärsinyt sangen vähän. Kaupunki on rakennettu vuoren rinteelle ja näkyy sen korkeimmalta paikalta laajasti Unkarin tasankoa. Muinaisista ajoista saakka se on ollut erittäin tärkeä linnoitus, joka varsinkin turkkilaissotien aikana näytteli huomattavaa osaa. Vuonna 1456 puolusti sitä Hunyadi voitollisesti turkkilaisia vastaan, mutta kun hän samana vuonna kuoli ruttoon linnassaan, vastapäätä olevassa Semlinin kaupungissa, raukeni samalla kansallisen puolustuksen tarmokas johto. Turkkilaisten hyökkäykset voimistuivat yhä enemmän, kunnes sulttaani Soliman II vihdoin vuonna 1521 valloitti Belgradin. Ja niin uskomatonta kuin se voi ollakin, on kuitenkin yksinkertainen tosiasia se, että heidät karkoitettiin Belgradin linnoituksesta lopullisesti vasta — 1867. Monta kertaa olivat europalaiset tosin tällä välin valloittaneet Belgradin, m.m. kuuluisa prinssi Eugen, mutta turkkilaiset, jotka ovat olleet suuria sotureita ja vielä suurempia rauhan tekijöitä, saivat aina rauhanteoissa pidätetyksi Belgradin itselleen. Tämä historiallinen puoli selittääkin, miksi kaupunki on jäänyt niin oudosti takapajulle ja miksi siellä tuulahtaa vastaan selvästi epä-europalainen, itämainen henki. Synkän ja rikoksellisen varjon heittää kaupungin ylle kuningas Aleksanterin ja hänen rakastajattarensa Draga Mashan murha; heidän ruumiinsa on haudattu erääseen pieneen kirkkoon, mutta ei haudoilla ole mitään muistomerkkiä.
Hämmästymättä ei voi Belgradin kaduilla kuljeskella. Simeoni pani merkille, että serbialaiset olivat suurikasvuisinta ja rotevinta kansaa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, ja niin tuli olemaankin. Heidän kasvonpiirteensä ovat kauniit, usein kuin karamellipurkin kyljestä otetut kiiltokuvat, mutta samalla niistä loistaa jonkunmoinen hurja luonnontila ja viileys, joka tekee ne vastenmielisiksi. Silmäin kiiltävästä katseesta kuvastuu viekkaus ja epäluotettavaisuus. Paljon näkee käytettävän kansallispukuja, tummaa, vyötäisille ulottuvaa liivimäistä mekkoa, lipatonta, suomalaisen sotilaan lakkia muistuttavaa päähinettä, ja käyränokkaisia kenkiä, eikä tuo puku hullumman näköinen olekaan. Vilpittömintä hämmästystä sen sijaan herättivät eräät hurjan näköiset, tavattoman pitkät ja omituisesti puetut miehet, jotka kuuluivat olleen albaanialaisia; heidän pukunsa erikoisena piirteenä oli housujen lavea, pelottavan alas riippuva takapuoli, ja omituiset, jalkapöydän päälle kuromalla tehdyt jalkineropposet, jotka olivat laajat kuin käyräkärkiset ruuhet. Rauhallisesti nämä äijät vaelsivat katua pitkin ollenkaan aavistamatta, kuinka koomillisia he europalaisen silmillä katsottuina olivat. Jos Suomessa miehinen mies antaa housujensa takapuolen laskeutua lähelle nilkkoja, saa hän olla varma, ettei häntä enää sen jälkeen pidetä viisaan kirjoihin kuuluvana.
Tuossa tuli vastaan ilmiö, joka näytti herättävän huomiota yksin täälläkin: nuori nainen, joka oli puettu sinisiin, väljiin, kauniisti "pliseerattuihin" ja kirjailtuihin roimahousuihin tahi housuhameisiin, miten vain haluaa. Tuo vaatekappale oli oikeastaan hame, mutta sen alahelma oli taitavasti kurottu kahdeksi nilkan reiäksi ja loppuväljyys sievästi poimutettu. Jalkineina olivat kauniisti kirjaillut, käyräkärkiset tohvelit. Seurassaan olevista albaanialaisista päättäen oli hän tuota samaa kansaa. Meidän oloissamme olisi hänen vaatetuksensa ollut erinomaisen onnistunut naamiaispuku.
Kuormia kuljetettiin härkävaljakoilla, mikä osoittaa valtakunnassa olevan riittävästi aikaa. Kanojen ja lampaitten kuljetuksessa oltiin suorasukaisen käytännöllisiä, vähääkään välittämättä siinä suoritetusta, julmasta ja perinpohjaisesta eläinrääkkäyksestä, joka sai veljekset kiristelemään hampaitaan. Kanat sidotaan jaloistaan nippuun ja heitetään selkään. Usein saattoi jonkun kurjan kapakan ovenpielessä, maassa, nähdä kananipun, jonka vielä elävät osat vaisusti vikisten ja piipittäen koettivat nostaa päätänsä. Lammasta kuljetetaan usein kantamalla sitä takajaloista selässä. Elukan määkinä tukahtuu pian tuossa luonnottomassa asennossa. Asemalla tulivat veljekset näkemään sian, joka oli pantu jonkunmoiseen pakettiin postissa kuljetettavaksi. Toivottavasti joskus tässäkin maassa esiintyy joku eversti Forsten tahi neiti von Konow herättämässä kokonaan näkymättömissä olevaa inhimillisen säälin tunnetta. Inholla ja kauhulla veljekset tätä kaikkea katselivat, muistaen sardoonisella ivalla, kuinka tämäkin sivistyskansa oli vaahto suussa huutanut taistelevansa "saksalaisia hunneja vastaan." Kiitoksia paljon!