Kaupungissa oli useita suuriakin kivitaloja, ulkoasultaan täysin europalaisia, mutta olivat ne enimmäkseen ulkolaisten yhtiöiden rakentamia hotelleja. Kuninkaan "konakki" oli vähäpätöinen, muiden rakennusten keskeen litistetty kaksikerroksinen rakennus, joka ulkoasultaan oli omiaan miellyttämään demokraattista elämänymmärrystä. Mutta useimmat talot olivat sitten mitä merkillisimpiä yhdistelmiä kaikista maailman eri tyyleistä, joukossa paljon jotakin vierasta ainesta, jonka Simeoni paremman tiedon puutteessa määritteli turkkilaiseksi. Pääkatujen välillä oli paljon pieniä ja kapeita kujia, joiden varsilla oli kahvilan ja myymälän tapaisia. Kahviloissa istui täälläkin kansaa runsaasti ja kaikki pelasivat korttia. Mitenkähän tämän puolen ihmisparat mahtaisivat saada aikansa kulumaan, ellei paholainen olisi älynnyt keksiä korttipeliä?
Tällaiselta kujalta löysi Simeoni kirjakaupankin, jossa oli suuri valikoima serbialaista, ryssältä näyttävää kulttuuria, sekä jokunen likainen englantilainen ja ranskalainen romaani, joka oli sinne jäänyt ikävystyneiltä upseereilta. Puuhakkaasti kauppias tarjoili tavaroitaan ja saikin myydyksi veljeksille sarjan huonosti painettuja postikortteja.
Mitään kauppaa tahi sellaista puuhaa muistuttavaa liikennettä eivät veljekset huomanneet, vaan olivat kadut täynnä kaikesta päättäen aivan joutilasta ja työtönnä vetelehtävää väkeä, joka mietti luoja tiesi mitä konnankoukkuja. Kaupanteoksi kansallistaloudellisessa merkityksessä ei Simeoni nimittäin voinut lukea jäätelön ja juomaveden kauppaa, jota kyllä aika innokkaasti harjoitettiin. Astiat ja muut vehkeet olivat outoa, arvattavasti itämailta perittyä tyyliä, ja itse kauppiaat jo ammoin hirsipuuhun kypsyneitä sällejä. Puhtaus ei ollut varsin hollantilaista.
Belgrad ja arvattavasti koko Jugoslavia, vasta anastettuja entisiä Itävalta-Unkarin alueita lukuunottamatta, on aivan sivistysuransa alussa, tuskinpa edes ensimmäisellä puolapuullakaan. Monet sukupolvet saavat vierähtää, ennen kuin se saa puhdistetuksi ruumiistaan ja sielustaan pois vuosisatojen kasvattaman laiskuuden ja velttouden — jos saa koskaan. Aurinkokin polttaa jo Serbiassa perin kuumasti ja tekee haluttomaksi liikaan ponnisteluun, hedelmällinen maa kun elättää vähemmälläkin. Piipun poltto, korttipeli, paloviinan juonti ja makaileminen tuntuu paljon hauskemmalta kuin joutava liiallinen rehkiminen.
Todistuksena serbialaisten "etevästä" poliittisesta orienteerauksesta saattanee mainita, ettei Jugoslavia ole vielä tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. Se ei nimittäin halua edistää Venäjän valtakunnan hajoamista. Kaikista mustimmat "valkoiset ryssät" ovat pesiytyneet Belgradiin, jossa Novoje Wremja nyttemmin ilmestyy.
XXIII.
Kun Simplon-expressiä odotettiin. — Hotellin portieri Jugoslavian tulevaisuudesta. — Kissannaukujaiset ja näkyjä asemalla. — Bulgarialainen runoilija ja expressin vaunupoika. — Pikajunan yleisöä ja sen elämää. — Mr Rowleigh.
Koska "Simplon-expressin" piti tulla kello 8,40, rupesivat veljekset hyvissä ajoin touhuamaan asemalle lähtöä. "Mihin herrat nyt aikovat?" kysyi portieri ihmeissään. "Asemalle tietysti". Silloin hymähti portieri ylenkatseellisesti: "Vielä tähän päivään saakka ei expressi ole saapunut aikataulunsa mukaan, vaan vähintään puoli vuorokautta myöhästyneenä. Herrat menevät rauhassa levolle, sillä pidän kyllä huolta siitä, että joudutte ajoissa asemalle."
Kummastuneena tästä ottivat veljet asiasta lähemmin selkoa ja saivat kuulla, että portieri oli puhunut totta. Matkustajainsa mukavuudeksi tämä piti asemalla vartijaa, joka saatuaan asemakonttorista tiedon, milloin expressi vihdoinkin oli tulossa, ilmoitti siitä puhelimitse hotelliin.
Veljesten lepo jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi, sillä pelko siitä, että he jonkun erehdyksen vuoksi saattaisivat jäädä viikoksi tähän kirottuun paikkaan, piti heidät hereillä. Kun sähkövalo loppui kello kymmeneltä, oli olo parin kurjan kynttilän tuikkeessa muutenkin perin synkeää, varsinkin kun hotellin etehisessä palava suuri karbiidisoihtu täytti kaikki käytävät kirpeällä katkullaan, tunkeutuen huoneisiinkin. Ikävissään harhaili Simeoni siellä täällä, joutuen pian keskusteluun yhtä ikävystyneen portierin kanssa. Puhuttiin maat ja taivaat, kunnes Simeoni keksi kysyä, mitä veli arvelee Jugoslavian tulevaisuudesta. "Tästä ei tule mitään!" vastasi hän jyrkästi, "sillä tämä on uusi Itävalta. Kroatit ja unkarilaiset ovat aina tyytymättömiä ja itse pääkansallisuus on vielä sellaista, että se asuu yhdessä sikojen kanssa." Tämä kansallinen pessimismi oli Simeonista hyvin kummallista ja hämmästyi hän melkoisesti, kun myöhemmin asemalla oleva vartija sanoi aivan samat sanat. "En minä viihdy täällä enää", puhui hän, "sillä ollessani sotavankina Saksassa kaksi vuotta tulin näkemään, minkälaista ihmisen elämä saattaa olla. Niin pian kuin saan kylliksi rahaa kokoon, muutan sinne. Nämä serbialaiset ovat sikoja kaikki". Simeoni vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei onneksi ollut lähettyvillä.
Kun olo hotellissa rupesi tuntumaan ikävältä, läksivät veljekset kello neljän seuduissa asemalle, koska tiesivät siellä olevan ravintolan. Ajettaessa asemapihalle tervehti heitä täydellinen kissannaukujaiskonsertti, arvattavasti tuon aamullisen vihamielisen kantajan järjestämänä. Huikeat vihellykset, rääkäisyt ja ulvomiset muodostivat todellisen serbialaisen kansalliskuoron. "Mitäs luulisitte Helsingin poliisin sanovan", kysyi Tuomas, "jos siellä kantajat valmistaisivat ulkomaalaisille matkustajille tällaisen vastaanoton?" — "Taitaisipa pian pamppu heilua ja vähän eri tavalla", mieteksivät siihen vastaan Juhani ja Simeoni, painuen Tuomaan perässä asemahuoneeseen.
Siellä oli paljon odottavaa kansaa. Eräässä nurkassa, juuri Pietari-kuninkaan kuvan alla, nukkui pöydän ja käsivarsiensa nojassa pitkätukkainen vanha pappi, kuorsaten niin, että, se huvitti kaikkia. Aluksi hän veteli pitkiä, voimakkaita, säännöllisiä hurauksia ehkä parikymmentä kertaa, kunnes hän äkkiä kaikkien säikähdykseksi lakkasi kuin leikaten. "Nyt se kuoli", siunasi Simeoni ja sama otaksuma kuvastui kaikkien muidenkin kasvoilta, kunnes samalla alkoikin kuulua hiljaista, mutta hyvin tiukkaa ja ahtaasti tulevaa pihinää, aivan kuin ilma olisi väkisinkin pursunnut kovassa käymistilassa olevan kaljatynnyrin tapista. Jännittyneinä odottivat kaikki, nauruaan pidätellen, mitä nyt tulisi. Pihinä päättyikin omituiseen puksaukseen, jonka jälkeen ukko makusteli kauan ja perinpohjaisesti, käänsi päätänsä ja aloitti uudet reippaat huraukset. Ihmiset nauroivat, mutta arvattavasti ei huoneessa ollut monta, jolle itselle tuo kiusallinen "talangi" olisi ollut tuntematon.
Papin naapuristossa istui nuorenpuoleinen mieshenkilö, jonka kasvot oli sileiksi ajeltu, mutta jonka tukka sen sijaan oli tuuhea ja pitkä kuin leijonan harja. Hän näytti haaveilevan jotakin kaukaista ja edessään hänellä oli paksu ja ikävän näköinen kirja, minkä kaiken johdosta Simeoni määritteli hänet serbialaiseksi tahi mieluumminkin, koska hän oli vaaleaverinen, bulgarialaiseksi runoilijaksi. Muu kansa oli sitten peräti sekalaista, eri säätyistä ja eri tavalla likaista, mutta kaikki yhtä unista ja tuskastunutta. Vihdoin kello 7 seuduissa tänä maaliskuun 25 päivän aamuna rupeaa kuulumaan kaukaista jyrinää ja siinä samassa onkin expressi saapunut. Veljekset painuvat vaunuun, jossa heitä odottaa huvittava kohtaus.
Bulgarialainen runoilija on joutunut sinne ennen heitä ja lausui sangen komentavasti vaunun ranskalaiselle, mutta sujuvasti saksaa puhuvalle siivoojapojalle, että hänelle on tehtävä vuode heti, koska hän on saanut valvoa koko yön heitä odottaessaan, kun eivät noudata aikataulua. Pojalla pistää tämä hiukan vihaksi ja hän vastaa, ettei nyt tehdä vuoteita, kun on ylösnousun aika. Runoilija kiivastuu, poika kiivastuu myöskin, vaihdetaan vertauksia ja tunnustähtiä, kunnes runoilija sähähtää jotakin, että poika on "elukka". "Minä en ole mikään elukka", ärjyy poika nyt todella suuttuneena vastaan ja koko vaunun täyttää suuri rähinä. Kummastuneina ja tyyninä seisovat siinä ääressä Juhani, Tuomas ja Simeoni, ihmetellen mielessään runoilijan tyhmyyttä. Kokematon mies, kun rupeaa, riitelemään sen ainoan henkilön kanssa, joka voi hankkia matkustajille heidän useinkin kipeästi tarvitsemiansa mukavuuksia!
Mutta tästä riidasta oli veljeksille hyötyä, sillä poika rupesi luonnollisesti katselemaan ympärilleen,, eikö kukaan asettuisi hänen puolelleen. Simeoni oli sitä jo hiukan odottanut ja kuiskutti nyt pojalle korvaan, taputtaen häntä olkapäälle, että antaa tuon hullun miehen olla! Pahin tässä on heidän kohtalonsa, kun ei ole muuta kuin kaksi paikkaa, vaikka on kolme miestä. Voisikohan sitä asiaa mitenkuten järjestää? Ja sekaantuen leikkiin vilkutti Tuomas salamyhkäisesti silmiään ja helisteli hiukan taskuaan. Kiitollisena saamastaan myötätunnosta sopotti nyt poika vuorostaan Simeonin korvaan: "Jos annatte minulle riittävästi juomarahoja, niin ettei kontrollööri näe, luovutan teille omasta osastostani ylävuoteen. Se on aivan samanlainen kuin muutkin, mutta ovi täytyy pitää yöllä auki." — "Hyvä on", ilostui Simeoni, sillä tuo oven aukipito oli hänestä raittiin ilman vuoksi vain etu.
Pojan ystävyyden hankkiminen osoittautui erittäin valtioviisaaksi. Piletit sai nimittäin ostaa aina vain valtakunnan rajalle saakka, jossa oli hankittava uudet sekä kestettävä kaikki muut tarkastukset. Kun heidän nyt oli mentävä Bulgarian, Kreikan ja Turkin rajan yli, olisi tuosta kaikesta ollut tavaton huoli ja touhu, varsinkin kun parissa paikassa oltiin rajalla yöllä, ellei tuo samainen poika olisi ystävällisesti ottanut hoitaakseen kaikkia näitä asioita, veljesten tarvitsematta huolehtia niistä ollenkaan. Runoilija parkakin ymmärsi tyhmyytensä ja Simeoni kuuli hänen illalla nöyrtyneenä rukoilevan poikaa ostamaan yöllä hänellekin piletin, mutta poika vastasi vain kylmästi: "Se ei kuulu minun virkaani!" Simeonilla olisi tehnyt mieli antautua puheisiin runoilijan kanssa, mutta hän ei uskaltanut, peläten herättävänsä mahtavan liittolaisensa epäluuloja, ententevallat kun ovat tunnetusti epäluuloisia ja mustasukkaisia liittosuhteistaan.
Niin päästiin matkustamaan Konstantinopoliin halki Balkanin, nauttimalla kaikkia uudenaikaisia mukavuuksia. Matkaseuraan kuului korkeaa väkeä, mutta ottivat veljekset tämän heille osoitetun huomaavaisuuden vaatimattomasti vastaan. Samassa vaunussa matkusti nimittäin Konstantinopoliin ja läheiseen itään ranskalainen kenraali Gourod seurueineen, nähtävästi saadakseen sikäläisistä sekavista kysymyksistä hallituksellensa tarkempaa selkoa. Hän oli parrakas, vanhemmanpuolinen mies, jolta vasen käsi oli leikattu pois. Kuului olleen sodan aikana armeijassa perin suosittu. Hänen seurueensa jäsenet olivat nuoria, nukkemaisia ranskalaisia upseereja. Vaunu sisälsi tämän lisäksi amerikalaisen teollisuusmiehen, mr W. T. Rowleigh'n, Freeportista, Illinoisista; hän omistaa suuria säilyketehtaita, ja matkustelee täällä nähtävästi huvikseen tahi ostelemassa balkanilaisia ryytejä, joilla voisi maustaa tuotteitansa. Loppu-yleisö oli, mikäli Simeoni saattoi huomata, englantilaisia ja ranskalaisia sekä kreikkalaisia herroja, ynnä valikoima ranskalaisia naisia, joiden sukulaisuussuhteista kaikkiin edellisiin ei voinut saada oikein selvää, sillä ne olivat kaikesta päättäen hiukan epäselvillä asianomaisille itselleenkin. Niinpä oli Simeoni pitänyt koko ajan erästä kaunotarta muutaman nuoren kreikkalaisen herran puolisona, koskapa he ajoivat ja asuivat samassa osastossa ja esiintyivät päivällä kuin aviopuolisot konsanaankin. Mutta kun tultiin Filippopelin asemalle, jäikin tuo nuori kreikkalainen siihen, ja oli häntä vastassa sekä pappa että mamma ynnä sisarukset, ja tärkeimpänä vielä nuori ja kainosti punastuva nainen, joka huudahtaen heittäytyi tuon kauan odotetun ja kaivatun kaulaan. Simeoni rupesi ällistyneenä katselemaan, missä matkapuoliso mahtoi olla tämän oudon tapauksen aikana, ja huomasi hänen seisovan taampana vaunun sillalla aivan tyynenä, välittämättä tuosta kohtauksesta ollenkaan, ja parhaillaan panemassa alulle erästä mielenkiintoista ja lupaavaa keskustelua nuoren ranskalaisen upseerin kanssa. Kuvaavana elämälle tällaisessa ranskalaisessa kansainvälisessä vaunussa oli sekin, että yöllä Bulgarian rajalla oli Tuomaalta tiukasti tiedusteltu, "minne hän on naisen kätkenyt"; samaa asiaa mahtoi tarkoittaa eräs kuiskaamalla suoritettu keskustelu vaunupojan ja jonkun tuntemattoman herran välillä, jonka Simeoni sattui samana yönä kuulemaan. "Jos tuolta neidiltä vieläkin vaaditaan passia", sanoi ääni, "niin ilmoittakaa, että täällä on eräs puolalainen herra, joka tahtoo auttaa häntä, ja kysykää upseerilta, kuinka paljon hän vaatii." — "Mikä on neidin nimi?" kysyi poika. "Adèle Levy", kuului herrasmies vastaavan ja siihen keskustelu loppui. Simeoni ei saanut tietää, kuka tämä Adèle oli ja tuliko hän autetuksi, mutta luultavaahan se on. Kerrottiin bulgarialaisten ruvenneen ansaitsemaan kiristämällä tällaisilta Konstantinopoliin lenteleviltä yöperhosilta, joiden passit yleensä taitavat olla hiukan epäkunnossa ja puutteellisia, korvaukseksi runsaasti rahaa — selitys, joka saattoi olla hyvinkin todenmukainen. Yhtä Simeoni täällä kaipasi: niitä välittömiä ja tavallisia ihmisiä, joita oli tähän saakka matkallansa tavannut ja jotka eivät olleet niin tympeytyneitä ja väsyneitä, etteivät olisi halunneet jutella ja keskustella muukalaisten kanssa. Tämä kansainvälinen, Parisissa ja muissa suurkaupungeissa tyhjäksi viruttunut yleisö oli mahdollisimman välinpitämätöntä ja kuivaa, täynnä ikävystymistä ja "spleeniä".
Poikkeuksena oli mr Rowleigh, terveen ja hauskan näköinen, vanhemmanpuolinen mies, joka oli avomielinen ja iloinen, puhelias ja utelias. Mutta hänhän olikin amerikalainen. Hän oli oleskellut Serbiassa useita kuukausia, Simeonin oikein saamatta selville, millä asioilla. Liikkeensä propagandaosaston suureen viikkolehteen hän oli kirjoittanut soman kuvauksen Serbian oloista ja näytti sitä hiukan ylpeänä Simeonille. Tämän kysymykseen, mitä hän arveli maan tulevaisuudesta, vastasi hän yleensä optimistisesti. Kuitenkin tuntui hänelläkin olevan omat epäilyksensä, koskapahan arveli, että parasta olisi antaa koko maa ja sen hallitus määrävuosiksi urakalle muutamille tarmokkaille amerikalaisille, jotka kyllä osaisivat panna täälläkin tupet heilumaan. Syödessä tilasi hän itselleen säilykemaitoa, mutta se olikin hapanta. Tarkastettuaan sitten etikettiä hän huomasi sen olevan valmistettua Englannin sotaväkeä varten. "Nyt, kun se ei enää mihinkään kelpaa, myyvät he sen ulkomaille", tuumi hän tyytymättömänä ja lisäsi: "Hyvin afäärimäistä, mutta ei kaunista menettelyä". Veljekset koettivat parhaansa mukaan vastailla hänen uteliaisiin ja tiedonhaluisiin, Suomea ja sen oloja koskeviin kysymyksiinsä. Hänen sympatiansa tuntuivat olevan ratkaisevasti Saksan puolella, jossa sanoi huomanneensa tehtävän työtä ja jo olevan "yhtä ja toista". Erotessa lahjoitti hän Simeonille suuren joukon omaa tehdastaan koskevaa propagandakirjallisuutta ja myhähti iloisesti, kun Simeoni muka vakavissaan pyysi, ettei hän nyt suinkaan rupeaisi valmistamaan tehtaassaan mitään paprika- ja valkosipulisäilykkeitä.
XXIV.
Moravan laakso. — Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita. — Maritsan laakson nähtävyyksiä. — Ensimmäisiä turkkilaistunnelmia. — Tulo Konstantinopoliin.
Selvittyään Belgradin niemekkeen vuorista lähtee rata ujumaan etelään päin pitkin Moravan laaksoa. Se näyttää erittäin hedelmälliseltä, ollen melkein kauttaaltaan paljasta peltoa. Siellä täällä näkyy pieniä, vaatimattomia, olki- tahi tiilikattoisia asuntoja. Sikalaumat näyttävät Simeonin mielestä vähentyvän, mutta sijaan tulee sitä lukuisammin lammaslaumoja. Vaalea, lempeän näköinen unkarilainen puhveli katoaa myöskin ja auran edessä astuu nyt likaisen musta balkanilainen puhveli, jonka rengaskyhmyiset sarvet ovat ilkeästi takakenossa ja pieni pää aina eteenpäin sojossa, ikäänkuin se alati olisi mutalammikossa sukeltamassa. Uuden ajan vaikutusta näkyy sikäli, että aurat ovat aivan uusia, amerikalaisia, joissa on edessä pienet tukirattaat — arvattavasti seurausta ententeliitosta. Bulgariassa sen sijaan kynnettiin vielä ikivanhalla puuauralla, joka lienee säilynyt muuttumattomana siitä asti, kun sen aikoinaan maailman ensimmäinen maahengen täyttämä ihminen keksi. Tämäkin laakso lienee ikivanhaa viljelysseutua ja samalla sekin kansainvälinen kulkutie, joka on nähnyt outoja matkueita puoleen ja toiseen. Hunnit ovat sitä myöten retkeilleet, samoin Alarik hurjine raakalaislaumoineen, Roman legionat ja turkkilaiset, kunnes uuden ajan tekniikka teki sen koko maailman väyläksi rakentamalla siihen rautatien.
Peltojen pyörtänöillä kasvaa siellä täällä pajupuita, jotka ovat erittäin tärkeänä apuna sikäläiselle maanviljelijälle. Kun uudet vuosikasvaimet eli "suvikuntaiset" ovat jonkun verran vahvistuneet, leikataan ne poikki ja ovat serbialaisen ja bulgarialaisen maanviljelijän ehkäpä ainoana puutavarana. Niistä hän tekee koreja, aitoja ja jos mitä. Simeoni näki usein, kuinka pajupuita oli typistetty aivan sarjoittain paljaiksi ja jätetty ne siihen miettimään, kuollako vai ruvetako tunkemaan uutta vesaa. Mutta ihminen on viisas: pajupuu ei huoli kuolla koskaan, vaan ikäänkuin kiukustuneena moisesta julkeasta parturoimisesta rupeaa tunkemaan uusia kasvaimia aivan kuin vimmassa. Nuo typistetyt rungot olivat hyvin tyypillisenä piirteenä näille peltomaisemille.
Korkeita lumihuippuisia vuoria siinti milloin kauempaa, milloin ryntäsivät niiden rinteet uhaten lähemmäksi. Kuta etelämmäksi tultiin, sitä uhkaavamman näköisiä,, juhlallisempia ne olivat, kunnes illan juuri pimetessä ne näyttivät pilviin ulottuvina aivan kaatuvan radan päälle. Oltiin Moravan latvoilla ja ruvettiin juuri puhkaisemaan Balkanin vuorijonon länsihaarannetta, jonka etelärinteiltä Maritsa-virta kokoaa saviset vetensä. Aamun valjetessa oltiinkin jo Maritsan laaksossa. Junan kulku kävi peräti hitaasti, sillä Serbian puolella olivat sillat vielä väliaikaisia ja muutenkin tuntui rata täällä olevan siinä kunnossa, että parasta oli olla varovainen.
Maritsan laaksoa pidettäneen Po-virran laakson rinnalla Europan hedelmällisimpänä seutuna, jossa viljellään kaikkia parhaita lauhkean vyöhykkeen antimia. Tuon hedelmällisyyden saattoi nyt kuitenkin vain aavistaa, sillä pitkällinen kevätkuivuus oli estänyt kasvullisuuden pääsemästä hyvään alkuun. Viljelys-alue oli suuri, usein silmänkantamaton, joskin sentään melkein kaikkialla kaukaa siintävät vuoret osoittivat, että sillä oli rajansa. Mutta suomalainen, joka näin keväisin on tottunut näkemään vainioillaan tulisessa kiireessä hyörivää kansaa, ja joka oli nähnyt sitä Saksassa ja Tshekko-Slovakiassa, aavisti peltolakeuden autiudesta, että täällä, parhaimman luojanlahjan äärellä, asuskeli jalkojaan laahustelevaa kansaa, joka ei ymmärtänyt omaisuutensa todellista arvoa. Eipä taitaisi olla hullumpaa antaa näitä maita amerikalaisten voimamiesten haltuun muutamaksi ajaksi, että he saisivat traktoreillaan mullistaa näiden laaksojen mehevää ruokamultaa vähän syvemmältä ja ottaa siitä nälkäisen maailman hyväksi erinäisiä runsaita satoja. Mutta eihän sovi toiselta puolen ihmetellä kansan alhaista kehitysastetta täällä, sillä onhan se läpi pitkänpitkien vuosisatojen ollut sorron alaisena, pimeän papiston, taikauskon ja turkkilaisten kahleissa, jotka eivät kaikki vieläkään ole sen ranteista hellinneet. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea, melkeinpä mahdoton, saada mitään virkeyttä ja eloisaa uudistustoimintaa aikaan, sillä ihmisillä ei siellä ole mitään kykyjä sellaisen tarpeellisuutta ymmärtämään.
Maritsa on kohtuullisen leveä, aika vuolas virta. Kuvaavana maan kehitysasteelle voi pitää sen rannalla usein näkyviä, omituisia, vanhanaikaisia vesimyllyjä, joiden suuri ja kömpelön näköinen vesiratas on veneitten ja lauttojen avulla ankkuroitu virran vuolteessa pyörimään. Saattaahan kyllä olla niin, että Maritsan tulvat ja matalat rannat oikeastaan tekevät muunlaiset vakinaisemmat myllylaitteet mahdottomiksi, mutta auttamattoman alkuperäisiltä sittenkin nuo lasten leluja muistuttavat kojeet näyttävät. Toisella kehitysasteella oleva ihminen ei moisiin tyytyisi, vaan koettaisi väkisinkin miettiä, miten myllyteollisuus saataisiin tässä vilja-aitassa paremmalle ja vakinaisemmalle kannalle.
Usein muuttuu radan varsi laajaksi kaislarämeiköksi, jossa näkyy parvittain vesilintuja ja — Simeoni ei tahdo uskoa silmiään — haikaroita, joiden luvattua maata tämä taitaa olla. Väliin taas on radan varsi aivan täynnä jotakin sangen piikkiseltä näyttävää kasvia, joka on vielä lehdetöntä, mutta jonka Simeoni määrittelee loppumattomaksi ruusupensaikoksi. Onhan Balkani ruusujen paratiisia. Tällaiset alituisesti esiintyvät uudet ilmiöt pitävät matkustajan herkeämättömässä uteliaisuuden jännityksessä ja saavat tunnit kulumaan kuin siivillä. Kun lisäksi ihmiskunta rupeaa saamaan yhä oudompaa muotoa, pukien itsensä tavalla, jota ei juuri ole voinut pitää mahdollisena, ja ollen sen näköistä kuin olisi se syntynyt maailmaan kuin huono kenkä hylkylestin päältä, valtaa katsojan vähitellen eräänlainen selittämätön tunnelma, joka muistuttaa unennäköä. Niin ainakin Simeonin ja nähtävästi hänen toverinsakin, joskin ranskalainen ja englantilainen matkustajakunta näytti vilkaisevan junan ikkunaa sangen harvoin. Mitäpä siellä olisi heidän mielestään ollut näkemisen arvoista!
Rautatiematkustuksen epäedullisuus, jos tahtoo jotakin todella nähdä, selvisi veljeksille liiankin hyvin. Yön pimeydessä mennä hurahdettiin Nish'in, serbialaisten vanhan pyhän kaupungin ohi, ja sama oli kohtalo Sofiallakin. Philippopel ja Adrianopel jättivät vain kuvan jonkunmoisesta kauniista minareetikaupungista, jonka sisäistä elämää jäi kummastellen itselleen kuvittelemaan. Adrianopelin minareetit loistavat kauan sen eteläpuolella olevan laajan, suomaisen lakeuden yli, kunnes nekin painuvat illan hämärään, jota valaisee oudosti kaukaa talonpoikain kuivaan ruohoon virittämä kulovalkea. Kulku Balkanin halki on jättänyt mieleen sarjan kirjavia kuvia, jotka menevät silmäin ohi kuin jättiläisfilmi.
Omituisen tunteen vallassa heräsi Simeoni tärisevällä junavuoteellaan varhain aamulla maaliskuun 27 päivänä, sillä desihän hän pian saavuttavan muinaiseen Byzantiumiin, keisarien ja sulttaanien ikivanhaan Konstantinopoliin. Hiljainen ja sympaattinen, hyvän näköinen, fetsipäinen turkkilainen tullivirkamies oli yöllä käynyt veljesten osastossa ja muitta mutkitta kiinnittänyt matkatavaroihin pyöreän leiman, jossa oli eräitä ihmeellisiä harakanvarpaita. Nopeasti kuin myöhästynyt koulupoika oli Simeoni pukeissaan ja meni vaunun sivukäytävään. Siellä odottaa häntä ensimmäinen uteliaisuutta herättävä näky.
Sinne on ilmestynyt kolme tuiki vakaata, mustapartaista ja pitkänaamaista Muhametin poikaa, jotka järkkymättömän rauhallisesti vetelevät hyvältä tuoksuvia savukkeitaan. He ovat nähtävästi tullivirkamiehiä, jotka vartijoina seuraavat mukana. Simeoni koettaa aloittaa heidän kanssaan keskustelua kaikilla vähänkään osaamillaan kielillä, mutta ei saa vastaukseksi muuta kuin päänpudistuksen. Täytyy siis tyytyä vain heitä katselemaan. Maisema on pehmeästi kumpuilevaa, aivan puutonta lakeutta, jossa siellä täällä näkyy jonkunmoinen kylän tapainen sekä ankaria valleja ja pattereita. Tämä on arvattavasti kuuluisaa Tshataldshan linjaa, joka Balkanin sodan aikana pelasti Konstantinopolin. Säpsähtäen huomaa Simeoni vihdoin, että länsipuolelta onkin maa kadonnut; juna mennä porhaltaa pitkin rannikkoa ja sen rinnalla välähtää sumujoukkojen seasta silloin tällöin kirkas meren selkä. Pienet purret pujahtavat esiin sumusta kiitäen aavemaisen näköisinä kolmiopurjeineen kuin haamulaivasto. Kukapa tietää — ehkä näkee Simeoni Argonauttain laivoja, jotka sumussa harhaillen etsivät tietänsä ihanaan ja tuntemattomaan Kolkhiiseen, noutamaan kultaisen oinaan taljaa. Hän viittaa ulos ja katsahtaa kysyvästi turkkilaiseen vanhukseen. Tämä murahtaa: "Marmara".
Simeoni melkeinpä loukkaantuu turkkilaisen kuivasta ja innottomasta äänensävystä. "Marmaran meri on miehellä edessä eikä ole sen enempää juhlatuulella", naureskelee hän sekä äijälle että itselleen. "Täällä ne elävät maailman mielenkiintoisimmilla raunioilla ja ihanimmalla seudulla, eivätkä kuitenkaan tiedä siitä mitään!" moitiskelee hän Juhanille ja Tuomaalle, jotka ovat ilmestyneet hänen vierelleen ja asiallisella muodolla tarkastavat edessänsä olevaa näkyä. Mutta nämä vaikenevat, antaen vain nähdyn itseensä vaikuttaa.
Jo rupeaa näkymään omituisia turkkilaisten taloja, parikerroksisia, puisia, mutta kuitenkin niin sanomattoman pieniä kuin tulitikkulaatikoista tehtyjä. Jännittyneenä huomaa Simeoni junan rinnalla, maan puolella, kappaleita korkeista vanhoista valleista, välillä aina jykeviä torneja, jotka ovat kallistelleet kuin Jerikon muurit. Ei ole epäilemistäkään: hänen on sallittu nähdä kappale muinaisen Konstantinopolin vanhoja muureja. Kirjavana kuvana vilisee nyt varsinainen kaupunki Simeonin silmäin editse. Aurinko kultaa jo Marmaraa ja Kultaisen sarven suuta, aallot välkkyvät sinivihreässä kirkkaudessa, kaukaa loistaa valkoisia taloja ja minareeteja, koko avaruuden täyttää Suomessa tuntematon violetti kuulakkuus, joka vaistomaisesti herättää mielessä eloon hienon kauneustunteen, jo viheltää juna riemastuneena, jo lyödään jarrut päälle ja niin ollaan Konstantinopolin asemalla. Se on Simeonista uskomatonta, mutta hän ei voi kieltää aistimiensa todistusta, joka käy varsin vakuuttavaksi, kun sitä hänelle mylvii vasten naamaa musta, fetsipäinen, isopartainen ja isokitainen kantaja, joka on varustettu suorastaan härän ääniorgaaneilla. Simeonin ympärillä vallitsee oudostuttavan äänekäs toiminta ja aivan huumautuneena retkahtaa hän hotellin autoon.
XXV.
Herra Jacques Bennado. — Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. — Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. — Galatan silta ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. — Turkkilaisnaiset. — Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. — "Sulttaanin äidin moskea." — Huomioita Stambulista.
Kun Simeoni pikku poikana lueskeli Gruben värikkäitä kuvauksia antiikin kansoista ja kulttuurista sekä kansainvaelluksen barbaareista, näki hän aina niitä asioita muistellessaan ihanan päiväpaisteisen laakson, jossa jalot kreikkalaiset ja roomalaiset astelivat juhlallisina valko- ja purppuraviitoissaan, pohtien ihmiselämän syviä kysymyksiä. Laakson pohjoispuolella oli korkea ja terävä vuoriharjanne, jonka takaa kurkisteli joukko nahkoihin puettuja, villejä ja parrakkaita miehiä, himoiten katsellen edessään olevaa maailmaa. Nyt miehenä tultuaan tähän samaan ihanaan laaksoon, Välimeren välkkyvien vesien partaalle, täytyi hänen tuosta lapsellisesta mielikuvastaan sanoa, että se piti paikkansa ainakin siihen nähden, mikäli se oli erottanut toisistaan kaksi aivan eri maailmaa. Konstantinopoliin tullessa ei nimittäin enää luulisi olevansa Europassa, vaan todellakin jossakin korkean vuoriharjanteen erottamassa uudessa maailmassa, jossa kyllä on runsaasti kirkasta päivää ja ilmaa, mutta valitettavan vähän togaan puettuja jaloja kreikkalaisia ja roomalaisia.
Varoittavia huutoja päästellen mutkittelee auto pitkin Stambulin kapeita katuja, kunnes äkkiä tullaankin pienelle aukeamalle, josta vie suuri silta edessä olevan veden poikki. Rautatieasema on Stambulissa, varsinaisessa turkkilaisten kaupunginosassa, joka on Kultaisen sarven Europan puoleisella rannalla, ja josta kaksi siltaa vie tuon kaunisnimisen lahden poikki Galataan ja Peraan, missä viimemainitussa kaupunginosassa europalaiset asuvat. Toinen, ylempi silta, on nyt rappeutunut ja ainoastaan vähän käytetty, toinen, jota veljeksetkin menevät, saksalaisten rakentama jykevä rautasilta. Molemmat voidaan avata keskeltä laivaliikennettä varten, mikä kuitenkin tapahtunee harvoin. Päästyään sillalta maihin alkaa auto vaivalloisesti nousta pitkää Perän pääkatua, joka rakennuksiltaan ja muulta asultaan on aivan europalainen, kunnes se vihdoin pysähtyy Tokatlian-hotellin eteen. Veljekset ovat ihmeissään siitä, että täällä turkkilaisten kaupungissa saattaa löytyä niin puhdas ja kaikin puolin ensiluokkainen hotelli. Kiireesti valmistautuvat he lähtemään kaupungille.
Mutta Konstantinopoli on sellainen paikka, jossa muukalaisen on vähän vaikeahko lähteä ominpäin astelemaan ja siksipä tarvittiin opas. Tällaisia on kaikissakin suurkaupungeissa, mutta varsinkin itämailla, jos kuinka paljon, enimmäkseen epäilyttäviä olioita, mutta ensiluokan hotellit ovat tavallisesti valikoineet miehensä ja menevät heistä takuuseen. Kohtapa siis ilmestyi veljestenkin eteen yksinkertaisesti puettu ja luottamusta herättävän näköinen europalainen mies, viikset hyvin hoidettuina ja silmät vilkkaasti välähdellen. "Olen opas", esitti hän itsensä saksan kielellä, "ja valmiina herrojen käytettäväksi; työskentelen tässä hotellissa — haluatteko nähdä suosituksiani?" — "Mikä on nimenne?" kysyi Simeoni, "ja mitä kansallisuutta olette?" — "Nimeni on", ja hän otti esiin nimikorttinsa, "Jacques Bennado, ja kansallisuudeltani olen juutalainen". Tämän hän sanoi sangen ylpeästi, ikäänkuin juuri tuo hänen kansallisuutensa olisi ollut hänelle erikoinen suositus. Ällistyneenä jahkaili Simeoni, pitikö heidän nyt todellakin turvautua juutalaisen johtoon, mutta kun mies näytti miellyttävältä katsellen heitä rehellisesti silmiin, suostuivat he. "Montako kieltä osaatte?" kysyi vielä Simeoni. "Puhun auttavasti kahdeksaa kieltä", vastasi herra Bennado, "ja olen synnynnäinen konstantinopolilainen; tunnen tämän seudun ja ympäristöt, jopa Vähän-Aasian rannikkoseudutkin, kuin viisi sormeani. Luulen uskaltavani vakuuttaa, että herrat tulevat olemaan tyytyväisiä, niin vähän aikaa kuin teillä onkin käytettävänä. Tapana on, että opas hankkii hevoset, maksaa pääsymaksut ja pitää muutenkin kaikesta huolta, sillä siten, vakuutan sen herroille, säästyy teiltä paljon turhia menoja ja aikamaksuja, joita jokainen koettaa teiltä, muukalaisia kun olette, tarmonsa takaa nylkeä. Oma palkkani on kolme Turkin puntaa päivältä. Sopiiko tämä teille?" Koska miehen esityksessä ja käytöksessä oli todellakin jotakin luottamusta herättävää ja kun vielä hotellin portieri häntä suositti, suostuivat veljekset kauppaan. Pian sen jälkeen he olivat matkalla pitkin Peran katua äskeiselle Galatan sillalle päin. "Eteenpäin aatteen vuoksi, vaikka tämä vähän toivottomalta näyttääkin", komensi Juhani kuin punikkipäällikkö Vilppulan rintamalla, ja niin mentiin.
Se, mikä heti kuin aalto tempasi heidät valtaansa, oli kiihkeä ja mitä suuriäänisin katuelämä. Juuri kun Simeoni tuli ulos hotellin ovesta, kuului hänen selkänsä takaa hirvittävä mölähdys, joka sai hänet kiireesti kääntymään, sillä hänestä tuntui, että siinä oli tapettu vähintään härkä. Mitä vielä! Siinähän seisoi vanha, kansallisuudeltaan epämääräinen ukko, joka tällä läpitunkevalla ja vaikuttavalla tavalla tarjoili yleisölle sanomalehtiä. Niitä oli hänellä nippu käsivarrellaan, — "Stambul", "Bosphore", ja mitä ne kaikki olivat. Hänen äänensä volyymi oli kerrassaan juhlallinen, mutta ei hän suinkaan ollut mikään erikoisuus siinä suhteessa, vaan aivan tavallinen ihminen. Kaikilla, joiden Simeoni kuuli täällä huutavan, oli aivan samanlainen, juhlava mölyorgaani, niin että sitä ei voinut kyllikseen kummastella.
Kuta lähemmäksi Galatan siltaa saavuttiin, sitä huumaavammaksi kävi melu, sillä Galata ja siitä Stambulin puolelle vievä silta näytti olevan varsinainen katukaupustelijain valtakunta. Mikä kauppaa rinkeliä ja makeisia, mikä jäätelöä ja vettä, mikä kukkia, tulitikkuja ja linkkuveitsiä, joissa on tietysti vähintään 50 terää, mikä tupakkaa, mikä mitäkin rihkamaa aivan loputtomiin, ja kaikki huutavat kuin henkensä edestä. Onpa tuolla joku keksinyt eräänlaisen kammista väännettävän hälyytyslaitteen, jota hän nyt veivaa hikipäin ja lisäksi vielä huudahtelee varmuuden vuoksi joukkoon. Kuka näiltä kaikilta ostaa, sitä ei Simeoni tiennyt, sillä hän ei ainakaan nähnyt koskaan kenenkään mitään ostavan. Kun saavutaan Galataan, käy melu jo vallan sietämättömäksi ja tungos lisääntyy melkein läpipääsemättömäksi. Meluun yhtyy nyt kantajain kuoro.
Kantajat näyttelevät Konstantinopolissa tärkeätä osaa, välittäen kaiken tavaraliikenteen. Kuormahevosia tahi kuorma-autoja ei Simeoni nähnyt muilla kuin ententen sotilailla, vaan kuljettivat kantajat selässään koko kaupungin tavaramäärät. Nämä miehet ovat leveäharteisia äijiä, joilla on selässään jonkunmoinen satula, johon he tavaransa sijoittavat. Kauhistuneena katseli Simeoni, kuinka eräs äijä oli ottanut selkäänsä kokonaisen suuren amerikalaisen kirjoituspöydän, sälyttänyt vielä siihen lisäksi kaikenlaista muuta kamaa, ja vaelsi nyt tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa vakavin, ehkä hiukan tärisevin polvin Peran jyrkkää mäkeä ylöspäin. Niskasuonet pongottivat hikisen, mustan nahan alta kuin kireällä olevat köydet, samalla kuin äijä tuontuostakin päästi kamalan, varoittavan mylvähdyksen, että pois tieltä. Mutta nähtyään Simeonin kummastuksen kertoi herra Bennado, löytyvän kantajia, jotka kuljettavat selässään pianon.
Galatan sillalla liikkuu katkeamaton ihmisvirta. Kun Simeoni katselee sitä eräältä korkeammalta portaalta, lainehtii siinä tummanpunainen fetsimeri. Kaikilla on päässänsä fetsi, eivätkä he ota sitä pois milloinkaan muulloin kuin pyytäessään juomarahaa. Veljekset panivat merkille, että tilaisuuksissa, jolloin jokainen muu kansallisuus varmasti olisi ottanut lakin pois päästänsä, nämä pojat painoivat sen jos mahdollista vieläkin lujempaan, mutta tempasivat sen heti kouraansa, jos vain näytti olevan hiukankaan toivoa "baksheeshin" saamisesta. Sillalla parveilee likaisia lapsia naukuen ja kiljuen "baksheeshia" ja olisi siinä oltu pääsemättömissä, ellei herra Bennado olisi tottuneesti heitä karkoittanut.
Sillalla kannetaan maksua sekä ajajilta että jalankulkijoilta. Maksun kantajat ovat tanakoita, valkoiseen paitaan puettuja fetsipäisiä ukkeleita, joilla on vyöllänsä suuret "säästölaatikot". He seisovat rivissä sillan molemmissa päissä, väliin pitäen toisiaan käsistä kiinni, ja piastereita heltiää. Herra Bennado selitti nauraen, että mikäli hän tietää, on tämä vero nykyisin ainoa tulolähde, joka hänen ottomaanisella majesteetillaan on.
Seisomme nyt Galatan kuuluisalla sillalla. Lännessä avautuu eteemme puolipäivän huikaisevassa loisteessa ihana Marmaran meri, keinutellen kirkkailla aalloillaan kolmiopurjeisia aluksia ja juuria laivoja. Kaukaa hohtavat sinertävän autereen lävitse korkeat vuoret ja niiden rannoilta ja rinteiltä valkoisina pisteinä ja viivoina rakennukset, moskeat ja minareetit. Näky on kuvaamattoman ihana. Itäpuolella avautuu eteen Kultaisen sarven jatko, Konstantinopolin kuuluisa sisäsatama, joka kapeudestaan huolimatta on niin syvä, että suurimmatkin laivat voivat laskea laiturin ääreen, ja jossa m.m. Turkki on "sotalaivastoaan" pitänyt. Sadat omituiset purret kolmiopurjeineen ja kirkuvine soutajineen kiitävät sen pinnalla, kuljettaen tavaroita ja ihmisiä. Näköala sinnekin päin on ihana, erinomaisen "pittoreski", ja kuin alituisia silmänräpäyskuvia täynnä.
Veljesten koillispuolella, josta he juuri olivat tulleet, kohoaa Galata ja sen yläpuolella Perä jyrkällä rinteellään, jonka huipulla, tuolla korkealla, on vanha ja kuuluisa Peran torni, nyttemmin käytetty sekä palotornina että ententen langattomana asemana. Uudenaikaiset kivitalot vaihtelevat siellä omituisesti moskeain rinnalla, mutta on näköala sinnekin erikoinen ja "pittoreski". Edessään on veljeksillä sitten varsinainen turkkilainen kaupunki, Stambuli, "Autuuden portin" pääpaikka, sillä niinkin kaunis nimi on Konstantinopolilla. Täältä katsottuna antavat sille leimansa matalain talojen keskeltä kohoavat moskeain kupoolit ja minareetit. Näky on ennen itämailla käymättömälle erikoinen ja unohtumaton.
Mutta veljesten ympärillä kuhisee katkeamattomana virtana Konstantinopolin tavallinen arkipäiväinen elämä. Mahdotonta on ruveta laskemaan, kuinka monta eri kansallisuutta siinä vaeltaa ja kuinka monta eri kieltä siinä kuulee. Tuossa viuhtoo käsillään kreikkalainen todistaen jotakin niin vilkkaasti ja suuriäänisesti, suorastaan epätoivon vimmalla, kuin uhkaisi häntä hirsipuu, ellei hän saa toista vakuutetuksi asiansa oikeudesta; tuossa menee parvi miehiä, joiden naamalla on jonkunmoinen fanaattisen dervishimäinen ilme, ja laiha, ruskea jäntevyys osoittaa, että he ovat kotoisin Aasian puolelta; ententeupseeri mennä keekoilee laiskasti ja huolettomasti, hänkin uteliaana katsellen ympärilleen, ja hänen jälkeensä heittelee toivorikkaita silmäyksiä soreasti puettu frankkilaisnainen. Mutta mitä ovatkaan nuo mustaan hameeseen ja hartiahuiviin puetut naiset, joista toisilla on huntu kasvoillaan, toisten taas uhmaten kulkiessa paljain kasvoin? Ne ovat turkkilaisnaisia, jotka ovat lähteneet haaremin hiljaisuudesta ostoksilleen ja jotka sodan aikana ja jälkeen ovat ruvenneet poistamaan huntuansa. He ovat yleensä pieniä, mutta lihavahkoja, sillä onhan turkkilaisen maun mukaan naisen lihavuus miehelle Allahin kallein lahja. Tuossa eräs taluttaa hellästi pientä, europalaisesti puettua, fetsipäistä poikaansa, ja kun Simeoni hiukan liian uteliaasti kurkistaa hänen sieviin kasvoihinsa ja tummiin silmiinsä, siirtää hän paheksuvasti silmäten kasvojensa eteen mustan hunnun. Nuo tummat, hiljaiset ja arasti pitkin katuja kiirehtivät olennot ovat kuin tervehdyksiä salaperäisestä maailmasta, jonne europalaisen on vaikea, ehkäpä melkein mahdoton päästä.
Tämän keskeytymättömän kuhinan, melun ja riehumisen keskellä on kuitenkin yksi, joka esiintyy muihin verraten melkoisen tyynesti ja rauhallisesti, nimittäin itse turkkilainen, osmanni. Kuin valas valtameressä hän vaeltaa ihmisvirrassa tyynesti ja antamatta minkään häiritä itseään, tekisipä mieli sanoa: majesteetillisesti, ja hänen tummissa silmissään on kylmän halveksiva, ehkä toisekseen surumielinenkin ilme. Mitäpä hän välittää uskottomien koirien riehumisesta ympärillään, kreikkalaisista, armenialaisista ja muista giaureista, joiden veressä hänen esi-isiensä hevoset ovat usein kaahlanneet jalustimia myöten! Mutta hän tuntee muinaisen suuruuden menneen, hän näkee pyhän kaupunkinsa kaduilla kirjavat laumat vihollistensa sotureita, ja kiristäen hampaitaan hän katsoo toivoen Skutarin puolelle, eikö Mustafa Kemal, hänen ainoa oljenkortensa, jo saapuisi sieltä uskovaisten etupäässä, naulitakseen tuhat ja taas tuhat uskottoman päätä Serain muurien reunoille. Turhaan. Konstantinopoli ei ole hänelle enää "Der i Seadet", "Autuudenportti", vaan hän tuntee olonsa siellä vieraaksi ja rupeaa miettimään muuttoa Aasian puolelle, jossa aina on ollutkin hänen oikea kotinsa.
Tällaisen vaikutuksen suunnilleen teki muutaman minuutin hetki Galatan sillalla, jonka turkkilainen nimi oikeastaan on "Sultan Walidé Köprüssi" eli "Sulttaanin äidin silta". Se on 468 m pitkä ja kulkee siitä päivittäin noin 150,000 ihmistä. Sen rakensi vv. 1911-12 Augsburg-Nürnberger Maschinenfabrik 18 kuukaudessa ja maksoi se yli 5 miljoonaa Saksan markkaa.
Stambulin puolella, Galatan siltaa vastapäätä, heti pienen "Kalatorin" takana, on eräs Konstantinopolin kauneimpia moskeoita, "Jeni Walidé Dschami", "Sulttaanin äidin moskea". Tuntui hyvältä päästä kadun melusta sen korkean kupoolin viileään suojaan. Vaitelias pappi tahi mikä lienee suntio ollut, veti veljesten kenkäin päälle laajat huopatallukat, ja niin sai mennä vapaasti itse pyhäkköön. Sen sinertävästä fajanssista tehdyt seinät ja korkea holvi olivat omansa herättämään pyhäkön tunnelmaa, mutta samalla sen rukouskolkan barbaarimaiset koristeet, reiden paksuiset kynttilät ja rumanmuotoiset, suuret, vaskiset kynttiläjalat herättivät jonkunmoisen avuttoman säälin sekaisen tunnelman. Oli kuin olisivat nämä ihmiset aikoinaan päässeet aavistamaan jotakin ylevää ja pyhää, mutta jääneetkin vain siihen, koskaan pääsemättä sitä lähemmäksi; vuosisatojen kuluessa ovat he sitten kivettyneet tuohon samaan entiseen, kehittymättä ollenkaan. Tämä moskea on rakennettu 17:llä vuosisadalla. Seisoessaan ensi kertaa muhamettilaisessa pyhäkössä ja miettiessään sitä arvoitusta, joka tuohonkin uskontoon sisältyy, tunsi Simeoni mielessään yhä enemmän selviävän sen, jota ei ollut ennen itselleen tahtonut tunnustaa, että muhamettilaisuus, ja nimenomaan turkkilaiset, olivat; Aasian barbaarisuuden ilmenemismuotoa, persialaisten perillisiä, joilla ei ole ollut ihmiskunnan kulttuurille mitään annettavana, vaan jotka päinvastoin ovat tämän maailman kulmilla hävittäneet kaiken entisenkin ja pitäneet sitten jäännöksiä rautaisissa, vuosisataisissa kahleissa. Ja nimenomaan täällä Konstantinopolissa, joka säilytti antiikin kulttuurin aarteet ohi kansainvaelluksen myrskyjen niinäkin aikoina, jolloin raakalaiset pyyhkäisivät sen muusta Europasta olemattomiin, ovat he vieraita valloittajia, joiden kehittymätön maku ja kuvain hävityshimo on vuosisatain kuluessa poistanut siitä tuntemattomiin saakka kaiken sen, mistä se ennen oli kuuluisa, pystymättä rakentamaan sijalle muuta kuin näitä moskeoita minareetteineen. Turkkilaiset ovat olleet raakalaisvalloittajia, joiden kerta on väistyttävä Kultaisenkin sarven rannalta, sillä se on oikeudenmukaisuuden välttämätön vaatimus. Eikä sen toteuttaminen lienekään kaukana.
Vähän ymmällä tämän turkkilaisen "kirkon" jättämästä tunnelmasta painuivat veljekset taas kulkemaan Stambulin katuja. Ne muuttuivat pian ahtaiksi kujiksi, joista tuoksui koko itämaiden löyhkä, jonkunmoinen imelän pistävä, myrkyllisen makuinen haju, joka kaiveli sydänalaa. Onneksi oli pitkällinen kuivuus hävittänyt liian lian näkymättömiin, pölyksi, niin ettei sitä niin kovin paljon huomannut, mutta aavistaa saattoi hyvin, minkälaisia viemäreitä nämä kujat olivat sateisina aikoina. Kaikkialla oli myymälöitä ja kahviloita, joissa vakaata fetsipääkansaa istui polttaen pitkää vesipiippua ja juoden turkkilaista kahvia. Ruoka- ja lihakaupat olivat tavallaan vain jonkunmoisia seinissä olevia syvennyksiä, ja oli niissä myytävänä kasviksia, leipää, inhoittavan näköistä suolakalaa ja muuta sellaista. Lampaat tuodaan lihakauppaan kokonaisina ruhoina ja ripustetaan takajaloistaan oven pieleen tahi muuhun sopivaan paikkaan. Siinä tuo talinen ja verinen lampaan ruumis saa odottaa nälkäistä ostajaa, kypsyä kuumassa ilmassa, vieläpä joskus auringonkin siihen sattuessa, tuhansien kärpästen marssiessa pitkin sen pintaa. Turhaa olisi täällä ripustaa näkyviin kehoittavia tauluja: "Tapa tuo kärpänen", sillä tosiolot tekisivät tuollaisen kehoituksen naurettavaksi. Ainoa myytävä, joka herahdutti veden veljesten kielelle, oli suuret, kahden nyrkin kokoiset Jaffa-appelsiinit, joiden vertaa ei Simeoni ollut vielä koskaan maistanut.
Tällaisin tunnelmin, ulkoisen ja oudon arkisen itämaisen elämän sekautuessa mitä harvinaisimpiin ja mielenkiintoisimpiin historiallisiin muistoihin, mielentilassa, josta ei voinut oikein sanoa, kallistuiko se itkuun vai nauruun, vaelsivat veljekset herra Bennadon perässä edelleen katsomaan Stambulin nähtävyyksiä. He saapuivat aukeamalle, jonka toisessa laidassa kohosi muodottomalta näyttävä, möhkälemäinen, monien loivien koko- ja puolikupoolien kattama rakennus tahi mieluumminkin rakennusrykelmä, neljässä kulmassa korkea ja solakka minareetti. Herra Jacques Bennado kohotti kätensä sitä kohti ja lausui: "Aja Sophia-Moschee".
XXVI.
Sofian kirkko. — Vaikutus ulkoapäin. — Kupoolijärjestelmän tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. — Justinianuksen ja Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. — Mohammed Valloittajan verisen käden merkki. — Hikoava pylväs. — Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nika-kapina, ja Teodoran uljuus. — Delphoin kolmijalka. — Theodosiuksen obeliski.
Kukapa ei olisi historiaa lukiessaan pitänyt kristikunnan nöyryyttävimpänä hetkenä sitä, jolloin Mohammed II Valloittaja syöksi alas ristin Sofian kirkon kupoolin huipulta ja pani sijaan puolikuun. Tuon pyhäkön maine on aina ollut sellainen, että mielikuvitus on yleensä tehnyt siitä jonkunmoisen ihmerakennuksen, saavuttamattoman sekä sisältä että ulkoa. Kun nyt ensi kertaa näkee sen edessänsä, eikä voi erottaa siitä juuri mitään kiinteätä ja kaunisviivaista arkkitehtoonista ulkopiirrettä, vaan ainoastaan laajoja, mutta matalilta näyttäviä kupooliryhmiä kuin suuria patoja, ympärille mauttomasti ja arvottomasti kasattuja tuki- ja muita rakennuksia, tuntee oikeastaan haikeata pettymystä. Sitä lisää vielä ikävä ja outo, punaisen ja kellertävän kirjava väritys, jonka sille viime vuosisadalla anto sen korjaaja, eräs italialainen arkkitehti Fossati. Ellei sen kulmissa olisi noita neljää ja todellakin kaunista minareettia, jotka ovat turkkilaisen "rakennustaiteen" ainoa saavutus, olisi tuon rakennusryhmän vaikutus ulkoa niin raskas ja niin möhkälemäinen, että sitä olisi vaikea katsella. Mutta aikoinaan, jolloin se ulkoakin päin oli rakentajainsa Anthemios Thralleslaisen ja Isidoros Miletolaisen suunnitelmain mukainen, ja siis vapaa noista sen muurien juurelle kasautuneista lisärakennuksista, saattoi se kyllä herättää kunnioitusta monumenttaalisuudellaan.
Vasta astuessaan sisälle ymmärsi Simeoni, miksi tässä kirkkotyylissä oli täytynyt ja tahdottu turvautua tuollaiseen omituiseen pää-, ja sivuilla olevien puolikupoolien järjestelmään. Tarkoituksena oli se, että siten saataisiin kirkon sisällä koko sen mahtava tilavuus tuntumaan ja näkymään melkein joka paikasta. Niinpä on Sofian kirkossa heti sisään tultua edessä ja yläpuolella näkyvissä koko se tilavuus, mikä rakennuksella kaikkiaan oikeastaan on, ja silloinpa on samalla tuo tunnelma musertavan mahtava ja yllättävä. Katse nousee heti kohti kupoolin lakea, joka nyt tuntuu olevan suunnattoman korkealla, ja koko kirkon jylhä, kohoava tilavuus tuntuu kutistavan ihmisen ja ihmissielun vaivaiseksi madoksi, joka tuskin uskaltaa tuolla maan tomussa liikahtaa. Goottilaisen kirkon aikaansaama tunnelma on myöskin juhlallinen ja ehyt, mutta melkeinpä Simeonista tuntui siltä, että tämä "jumalalliselle viisaudelle" pyhitetty kirkko vaikutti vieläkin juhlallisemmin.
Tähän oli kuitenkin syynä ei ainoastaan pyhäkön jylhä kauneus, vaan ne historialliset muistot, jotka kaikkialta tulvahtavat kävijän mieleen. Ja ne muistot ovat niin erikoiset, niin kirjavat ja vaiheiltaan moninaiset, että mielessä syntyy selittämätön kaukaisten kuvien ja äänien, taistelujen ja pyrkimysten virvatulileikki, jonka keskeltä on vaikea koota mitään keskitettyä. Olihan Justinianuksen ja Teodoran Konstantinopoli silloisen maailman ehkä merkillisin paikka, jossa veltostunut kreikkalaisuus, vaipuneena verisiin puoluekiistoihin, keskellä mitä fanaattisinta uskonkiihkoa ja lahkolaisuustaistelua, taikauskon ja pakanuuden sekaisen kristillisyyden sekä barbaarisen julmuuden ja nautinnonhimon orjana, eli elämäänsä tavalla, joka nykyajan ihmiselle on tuskin käsitettävissä. Tähän Hippodromin kaupunkiin, jossa siniset ja vihreät murhaajat vainosivat toisiaan leppymättömällä kiihkolla, jonne Aasian styliitit ja anakoreetit saapuivat mielipuolisessa uskonvimmassa saarnaamaan maailman mahtavimmalle keisarille, jossa itämainen irstaus, yhtyneenä mitä kaavamaisimpiin tapoihin ja hienostuneimpaan ylellisyyteen, vietti koskaan loppumattomia orgioitaan, päätti nyt keisari Justinianus rakennuttaa pyhäkön, jonka piti saattaa varjoon kaikki vanhan maailman sen aikaiset loistorakennukset. Ja nyt alkoi hävitystyö, jota uusi rakennus kaikessa jylhyydessään ei voi koskaan korvata: Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian iki-ihanista temppeleistä riistettiin armotta pilarit ja tarkoitukseen kelpaavat rakennusaineet. Tutkimatonta on, kuinka suunnaton määrä antiikin saavutuksia silloin musertui soraläjäksi. Siitä ei aika välittänyt, sillä olihan pakanuuden pyhäköt muutenkin hävitettävä, olihan munkkien raivo siinä suhteessa pitkien vuosisatojen kuluessa tekevä selvää jälkeä. Niinpä ei nykyajan ihminen voi muuta kuin katkerasti valittaen sanoa: "Voi, mitä ihmiset itse ovat hävittäneet!"
Mutta Justinianuksen jylhä rakennus valmistui valmistumistaan, sillä käytettiinhän siihen tarun mukaan 360 sentneriä kultaa ja 10,000 työmiehen hiki. Pian kuulsi sen kultainen risti koko silloisen maailman yli, houkutellen puoleensa barbaarien katseet aina kaukaisesta Pohjolasta saakka. Tuntuupa siltä kuin olisi koko sen puolen maailma ruvennut pitämään tuota ristiä keskuksenaan, tahtoen sen nähdä ja jos mahdollista omistaa. Vuosisata toisensa jälkeen vierähtää, sen holveissa kaikuvat messut ja tuoksuu pyhä savu, kunnes keisarien kaupunki rupeaa vaipumaan niiden aaltojen alle, joiden kuohusta se ei ole vieläkään noussut. Ryöstö ryöstön jälkeen kohtaa sitä, sen muinainen loisto himmenee himmenemistään, sen alueelle ilmestyy rauniokasoja ja sen asukasluku hupenee sataantuhanteen, kunnes vihdoin sen pyhimmän rakennuksen huipulle ilmestyy jo kauan uhkaavana näkyvissä ollut puolikuu.
Legenda kertoo, että kun Mohammed Valloittaja voitonhuumassaan ratsasti kaupunkiin, jossa hänen janitshaarinsa parhaillaan verestä juopuneina asukkaita surmasivat, hän hurjistuneena riensi kristikunnan kauneimman kirkon luo ja ylpeästi ojentaen miekkaansa käski avata sen ovet. Sitten hän kannusti ratsuansa ja karahdutti kirkkoon, jossa hän raivoissaan, nousten jalustimilleen seisomaan, löi verisellä kämmenellään pilarin kylkeen niin korkealle kuin ulottui. Pilariin jäi hänen kämmenensä kuva, marmori imi veren ja kiinnitti siihen siten poislähtemättömäksi sulttaanin nimimerkin, jonka mukaan vielä tänäänkin muka sulttaanin monogrammi muovaillaan. Ja kirkossa kävijälle näytetään vielä tänäkin päivänä erään pilarin kyljessä, hyvin korkealla, todellakin kämmenen muotoista kuvaa, sekä toisessa pilarissa rosoa, jonka ylpeä valloittaja samalla kertaa oli siihen käyrämiekallaan iskenyt Se on ollut veren ja murhan, tuskan ja kuoleman järkyttävä päivä.
Kirkossa ei ollut silloin enää jäljellä kaikkea sen entistä loistoa, sillä olivathan monet ryöstäjät, m.m. länsimaiden jalot ritarit, jotka matkallaan vapahtamaan Kristuksen hautaa uskomattomien käsistä, viekkaiden venetsialaisten toimesta erehtyivätkin valloittamaan Konstantinopolin ja perustamaan sinne n.s. Latinalaisen keisarikunnan, pitäneet huolta, että kaikki sellainen kuin kulta ja jalokivet, joita kohtaan heillä oli paljoa kiihkeämpi rakkaus kuin konsanaan Kristuksen hautaa kohtaan korjautui parempiin taskuihin, kulkeakseen sieltä pelin ja viinin, naisten ja taistelujen tietä olemattomiin. Mutta se mikä oli marmoria ja kivestä irti lähtemätöntä, oli vielä jäljellä, ja turkkilaisten kunniaksi olkoon sanottu, että he eivät ole kristittyjen hävitystä jatkaneet. Taikauskonsa vaatimusten vuoksi he ovat vain peittäneet seinien kallisarvoiset mosaiikit värillä, poistaneet ehkä irtonaisina olleet kuvat, ja panneet sijaan mauttomille suurille puutauluille maalattuina kaliifiensa pyhät monogrammit. Paikallansa ovat kuitenkin mahtavat pilarisarjat; lattia, joka lienee aikain vaiheissa pahoin särkynyt, on peitetty kauttaaltaan matoilla. Heidän Mekan suuntaa osoittava rukouskolkkansa ei liioin pahoin kirkon sisätunnelmaa särje.
Niin on vielä tämä muinainen rakennus eheänä paikallansa, mutta surumielinen lienee sen ajatus. Sen loistoaikana oli kristinusko vallitsevana koko Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Palestinassa ja Pohjois-Afrikassakin, ja otaksua saattaa, että jos se olisi saanut siellä häiriintymättä vaikuttaa, noiden seutujen asema ja merkitys maailmassa olisi toinen kuin nyt. Nyt ovat ne seudut, kristillisyyden pyhät lapsuuspaikat, mitä synkimmän pimeyden vallassa, niin kaukana kristillisyyden perusajatuksista kuin pakanamaat konsanaan. Mutta toivoaan ei suuri pyhäkkö ole heittänyt, sillä vieläkinhän sen pohjoispuolella oleva, suuri, pronssipeittoinen, Gregorius Thaumaturgoksen hikoavaksi pylvääksi sanottu pilari, on säilyttänyt ihmeitä tekevän voimansa, koskapa se tuntuu kostealta, kun siihen koskettaa.
Vielä viimeinen silmäys korkeaan kupooliin, juhlalliseen pilaristoon, viimeinen hymähdys kaikelle sille suuruudelle, jonka ihmiset itse ovat rakentaneet ja taas alas maahan hajoittaneet, ja veljekset astuvat ulos häikäisevään päivään. Turkkilaiset sotilaat, jotka ryysyisinä ja nöyrinä ovat asettuneet temppelin pihaan kerjäämään, tempaavat heidät nopeasti keskelle nykyistä elämää, ja herra Bennado, joka juutalaisena ei pyhään temppeliin pääse, tervehtii heitä iloisesti portilla. Läheisyydessä on muinaisen Hippodromin paikka ja sinne hän nyt pyytää saada veljekset johdattaa.
Sofian temppeli oli rakennettu "jumalalliselle viisaudelle"; koska tasapainolaki on elämässä välttämätön, oli sen läheisyyteen rakennettu Hippodromi "inhimilliselle hulluudelle". Uteliaina tulivat veljekset sille paikalle, joka muodosti muinaisen Konstantinopolin valtiollisen, maallisen ja syntisen elämän polttopisteen.
Sen muureista ja pilaristoista ei ole mitään jäljellä, vaan on paikka tavallinen kaupungin puistikko, jonka penkeillä istui rivittäin vaiteliaita, mustiin puettuja turkkilaisnaisia päivää paistattamassa. Siinä, missä muinoin kaikuivat kilpa-ajajain huudot, sinisten ja vihreitten raivoisat haukkumasanat sekä villien eläinten karjunta, ilakoivat nyt lapset leikkien käytävien hiekassa. Vain alueen keskellä, juuri entisen Hippodromin keskusviivalla, on vanhalla perustallansa jäljellä Theodosius Suuren obeliski, Delphoin suuren kolmijalan yksi käärmejalka eli -pylväs ja n.s. "kolossi", eri kivistä rakennettu obeliski sekin. Paikka on hiljainen ja rauhallinen, ja ympäröi sitä joukko Turkin ministeristö- ja muita hallitusrakennuksia sekä eräällä sivulla suuri Sulttaani Ahmedin moskea. Melu kilpa-ajoradalta ei siis enää häiritse pyhien miesten rukouksia lähellä olevissa kirkoissa. Toisin oli ennen.
Tammikuussa 532 olivat vihreiden ja sinisten välit kiristyneet vaaralliselle asteelle. Kun Teodora oli itse sininen, oli hän jättänyt vihreät aivan turvattomiksi, joten heitä sai huoleti tappaa ja kohdella miten hyvänsä. Jos sinisten rikoksia koetettiin rangaista, oli siitä rankaisijalle pahat seuraukset: niinpä antoi Teodora naulita erään kilikialaisen prefektin ristiin, koska tämä oli uskaltanut mestauttaa kaksi kimppuunsa hyökännyttä sinistä. Sellaista oli elämä siihen aikaan. Uteliaalle voidaan ilmoittaa, että nämä kuuluisat "siniset" ja "vihreät" olivat oikeastaan vain kaksi eri Hippodromi- eli sirkuspuoluetta, sillä mitään varsinaista puolueohjelmaa ei sen enempää ollut. Sanoivathan siniset olevansa valtakunnan merenkulun kannattajia ja vihreät taas maanviljelyksen huoltajia, siis sen aikuisia maalaisliittolaisia, mutta taisivat nämä periaatteet hukkua milloin mihinkin sirkus-, hallitus- ja hovivehkeilyyn. Valtakunnan monarkki ja varsinkin hänen puolisonsa, joka nuoruudessaan itse oli ollut Hippodromin suosituimpia naishenkilöitä, kannattivat monarkistiseen tapaan sinisten edustamaa kapitalistista suuntaa ja ristiriita valtakunnassa kävi suorastaan pelottavaksi. Luonnollista oli, että maalaisliittolaiset tällöin rupesivat miettimään vallankumousta, vaatien toista hallitsijaa, ja sunnuntaina, tammikuun 11 päivänä, alkoi sitten Konstantinopolissa vallankumoushulina.
Aluksi ei voinut huomata mitään tavatonta olevan tekeillä, sillä kilpa-ajot aloitettiin rauhallisesti kuten aina ja keisari itse oli suvainnut tulla saapuville. Mutta pian rupesi vihreitten paikoilta kuulumaan kiukkuisia alashuutoja ja kaikenlaista muuta murinaa ja rähinää. Kummastuneena käski keisari hovihuutajansa tiedustella, mikä kansaa vaivasi, ja tästä syntyi nyt, kuten säilynyt ja tapahtumapaikalla tehty pöytäkirja kertoo [Charles Diehl: Teodora], seuraava mielenkiintoinen keskustelu hallitsijan ja kansan välillä. Kun vihreät olivat solvanneet kyllikseen keisarin suosikkeja ja vaatineet lain turvaa, antoi keisari vastata:
"Ette ole siis tulleet tänne katsomaan näytäntöä, vaan häväisemään hallitusta!"
Kansa rähisee vastaan minkä jaksaa ja suuttuneena huutaa keisari:
"Vaietkaa, te juutalaiset, manikealaiset ja samariitit! Vaietkaa, tahi hakkautan päänne poikki!"
"Juudas, pyöveli, murhaaja!" haukkuvat vihreät vastaan. "Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, sillä silloinpa hän ei olisi siittänyt maailmaan mokomaa murhaajaa!"
Siniset sekaantuvat, keskusteluun ja solvaavat vihreitä:
"Roistot, häväisijät, Jumalan viholliset! Ettekö voi pitää kitaanne kiinni!"
Ja kun keisari uudelleen käskee kansan olla vaiti, huutavat vihreät:
"Jos käsket, hallitsija, niin vaikenemme, mutta, oo sinä korkein, vastoin tahtoamme. Me tiedämme kaikki, kuuletko, kaikki, mutta olemme vaiti. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme ja rupeamme juutalaisiksi. Parempihan on olla pakana kuin sininen!" Ja vihreät lähtevät Hippodromilta tiehensä, loukaten täten keisaria pahimmalla mahdollisella tavalla.
Eräät hallituksen tyhmyydet tekivät tässä kuten vallankumouksissa säännöllisesti tapahtuu sen, että seuraavana päivänä molemmat puolueet olivatkin yhtyneet ja huusivat ällistyneelle keisarille: "Kauan eläkööt vihreät ja siniset, yhtyneinä kärsimykseen!" Ja nyt alkaa kaupungissa vallankumousten toinen näytös, polttaminen ja murhaaminen. Asia kehittyi yhä pahempaan päin. Tammikuun 18 päivänä koetti Justinianus Hippodromissa lepyttää kiukustunutta kansaansa. Evankeliumit kädessä hän nöyrästi lausui rähisevälle joukolle:
"Minä yksin olen kaikkeen syypää. Syntini estivät minua myöntymästä siihen, jota minulta pyysitte."
Mutta vastaukseksi kuului:
"Valehtelija, aasi, valapatto!"
Saman päivän iltapäivänä oli Justinianus jo valmis luopumaan taistelusta ja jättämään kaikki. Hänen aarteitansa lastattiin laivoihin ja ajatteli hän vain pakoa. Silloinpa esiintyi hänen puolisonsa Teodora, entinen Hippodromin ilotyttö, mutta jäntevyydeltään ja viisaudeltaan keisarikunnan todellinen hallitsija, sotaneuvottelussa ja sanoi ylpeästi:
"Vaikka ei olisikaan enää muuta jäljellä kuin pako, niin en pakenisi sittenkään! Ne, jotka ovat kruunua kantaneet, eivät saa elää sen kadotettuaan. Sitä päivää en tahdo nähdä, jolloin minua ei enää tervehditä keisarinnana. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se; sinulla on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on vapaa. Minä jään! Rakastan vanhaa lausetta, että purppura on suloinen käärinliina!"
Näillä sanoilla pelasti jäntevä keisarinna Justinianukselle valtakunnan. Viekas kuohilas Narses ja hyväntahtoinen höynä Belisarius, jolla oli kuitenkin se etevä ominaisuus, että hän oli aikakautensa suurin sotapäällikkö, ryhtyivät keisarinnan johdolla tarmokkaaseen toimintaan, joka johti siihen, että Belisarius syöksyi vanhojen legionalaistensa etupäässä Hippodromiin, aloitti teurastuksen ja lopetti sen vasta myöhään yöllä. Kolmekymmentätuhatta sielua pantiin silloin miekan terälle, joukossa tasan sekä vihreitä että sinisiä, koskapa Belisarius ja hänen vanhat sotilaansa eivät huolineet ruveta ottamaan selkoa kansalaisten puoluekannasta. Niin päättyi kuuluisa Nika-kapina. Mutta voimakkaana ja samalla niin kiehtovana kohoaa sen verihöyryjen keskeltä Teodoran, tanssijattaren ja keisarinnan, itämaiden salaperäisimmän naisen haahmo, uljaampana ja toimitarmoisempana kuin ainoakaan aikakautensa miehistä.
Simeoni seisoo Hippodromin paikalla uneksien tällaisia muinaisuuden näkyjä. Kuinka suunnattomat määrät ihmisverta onkaan tämä tanner juonut ja kuinka turhan vuoksi! Miksi on kehityksen kuljettava tällaisten kamalien sokkeloiden kautta, täynnä verta, tuskaa, kidutusta! Sanokoon se, joka ymmärtää. Hän katselee oudostellen edessänsä olevaa käärmepatsasta ja tuntee, kuinka sekin tuo tervehdyksen ajoilta, jotka ovat niin kaukaisia, ettei tahdo voida uskoa tuollaista silmin nähtäväksi säilynyttä todistuskappaletta mahdolliseksi.
Plataian voiton johdosta päättivät taisteluun osaa ottaneet 31 kreikkalaista kaupunkia lahjoittaa Delphoin oraakkelille muistoksi jättiläissuuruisen kolmijalan; olihan kolmijalka kilpailujen korkein palkinto Kreikassa. Sen keskustaa tukemaan valmistettiin kolmen, yhteen kietoutuneen käärmeen muodostama pronssinen patsas, ja tämä on nyt säilynyt jälkimaailmalle muistoksi Plataian voitosta. Koristaessaan näet Hippodromiaan tuotti Konstantinus sen Delphoista tänne. Mutta kuinka on käynyt? Barbaarit ovat nousseet ja anastaneet tuon voitonmerkin takaisin, ja tuossa se nyt on todistuksena siitä, että Plataian kentällä vuodatettu veri ei sittenkään heitä tuhonnut! Aika on pitänyt sitä pahoin: käärmeitten päistä ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi yläleuka Konstantinopolin museossa, mutta näinkin on se mitä mielenkiintoisin ja omituisin muistomerkki kauan sitten kadonneilta suuruuden päiviltä.
Vielä kaukaisemmilta ajoilta tuo tervehdyksen tuossa lähellä seisova Theodosiuksen obeliski. Sen hieroglyfit kertovat, että sen pystytti Egyptissä, Heliopoliin kaupungissa, farao Thutmosis III noin 1500 vuotta ennen Kristusta. Sieltä se sitten tuotiin Konstantinopoliin, jossa Theodosius sai sen suurella vaivalla pystyyn 32 päivässä, kuten jalustan kirjoitus kertoo. Ei ole sillä kuitenkaan sitä suurta historiallisten tapahtumain taustaa, joka tekee käärmepatsaan niin mielenkiintoiseksi, vaan on se vain hallitsijan omaksi imartelukseen pystyttämä. Samaa on sanottava äärimmäisenä olevasta "kolossista", jonka rakentajaa ei tiedetä; se on ollut aikoinaan peitetty kullatuilla pronssilevyillä, jotka turkkilaiset ryöstivät, luullen niitä aitokullaksi. Turkkilaisten valloittaessa kaupungin oli Hippodromi muuten suureksi osaksi raunioina.
XXVII.
"Uponnut palatsi". — Melanderin historian pätevyys. — "Anatolisch — selbstverständlich!" — "Jumalallisen rauhan kirkko" janitshaarimuseona; näiden historiaa. — Aimée Dubuc de Rivery'n harvinainen kohtalo. — Montako janitshaaria voi päivässä hirttää kahteen puuhun?
Simeoni heräsi unelmistaan siihen, että Juhani ja Tuomas lähtivät päättäväisellä ilmeellä kuljettamaan häntä välissään herra Bennadon perässä, jonka kehoittavia ja kiirehtiviä kutsuja hän ei ollut kuullut. "Teodora", puhui hän tovereilleen, "oli sangen etevä nainen. Kuuluisa ranskalainen Byzantiumin historian tutkija Charles Diehl sanoo hänestä, että tanssijatar Teodoralla ei tosin ollut erittäin paljon niitä hyveitä, jotka ovat omiaan viemään ihmisen suorinta tietä paratiisiin…"
"Katsos nyt tuotakin äijää! No voi sun!" puhui Juhani tarkastellen ihmeissään muuatta luultavasti sangen pyhää miestä, joka oli vaipunut syviin mietteisiin erääseen nurkkaan, kuumimpaan auringonpaisteeseen, kärpästen pitäessä häiritsemättä ketjuharjoituksia hänen ruskealla ja laihalla naamallaan.
"… ja että keisarinna Teodoralla oli hurskaudestaan huolimatta paljon niitä vikoja ja paheita, jotka tekevät ihmisestä sangen huonon pyhimyksen, mutta että hän näinkin ollen ja ehkäpä juuri sen vuoksi, kunnianhimonsa ja loistavien valtiomiesominaisuuksiensa tähden, on aina säilyttänyt ja säilyttää hurmaavimman ja viettelevimmän naisen maineen, mitä historia tuntee, ja…"
"Kuule, veli!" sanoi nyt Tuomas, "katso eteesi, niin näet tässä säiliöllisen raitista vettä. Etköhän valele hiukan päätäsi, että sinun Teodorasi suloineen rupeaisi sieltä haihtumaan!"
Veljekset olivat tulleet kuuluisalle "Uponneelle palatsille". Se on todennäköisesti sama kuin Justinianuksen rakennuttama Cisterna Basilica: suuri vesisäiliö (pinta-ala 141 X 73 m), jonka kattoa kannattaa 43 suurta pilaria. Vielä tänäkin päivänä on siinä vettä samoin kuin Justinianuksen aikoina. Uteliaita turisteja viedään sen pilaristoon veneellä soutelemaan ja onkin sen synkkä, himmeässä valossa tummana välähtelevä veden pinta kolkon ja erikoisen näköinen. Venäläiset pakolaiset, jotka ovat vuokranneet kaupungilta sen näyttämis-oikeuden, ovat varustaneet sen sähkövalolla ja portailla, joten sen laajuudesta saattoi saada jonkunmoisen käsityksen. Kun tämä ei suinkaan ollut Konstantinopolin ainoa vesisäiliö, vaan oli niitä muinoin piirityksen ja kuivan kesän varalle useita, voi ymmärtää, ettei kysymys ollut mistään vähäpätöisistä laitteista.
"Ehkäpä on Teodorakin tuosta säiliöstä tuottanut itselleen vettä!" huokaisi Simeoni ja tunsi samalla, kuinka lujat kädet tarttuivat häneen ja nostivat hänet kiireesti ylös kirkkaan taivaan alle. Siellä jatkoi Simeoni kuitenkin historiallisia haaveilujaan, kaivellen esiin vanhoista kätköistä hitaasti virkistyviä tietojaan, sekä joutuen tuontuostakin väittelyihin ja kinasteluihin herra Jacques Bennadon kanssa. Tarttuipa tämä henki Juhaniinkin, joka yhä innostuneempana rupesi järkkymättömällä varmuudella vyöryttelemään esiin kumoamattomia totuuksia ja asiatietoja Melanderin historiasta, tuosta kuuluisasta perusteoksesta, jonka pohjalla yleensä kaikki pätevämpi historiallinen tieto Suomessa lepää. Ja joka kerta, kun veljesten suureksi riemukseen onnistui panna herra Bennado pussiin, tahi kun tämä ei voinut antaa kysymyksiin tarpeeksi selviä vastauksia, turvautui hän erääseen yleismääritelmään, selittäen yksinkertaisesti kaiken itselleen tuntemattoman "anatolialaiseksi". "Es ist anatolisch — selbstverständlich!" Tästäpä sai nyt Tuomas oivan keinon, millä selittää kaiken tuntemattoman, sillä rupeamatta joutavia ongelmia aprikoimaan hän ylevästi sanoi heti, että se on tietysti anatolialaista — selbstverständlich! Muuten hän liehui näppärästi siellä ja täällä, aseenaan valokuvauskone, jolla hän teki yhtä monta murhaa kuin konsanaan janitshaari.
Veljesten retki vei nyt janitshaarimuseoon, sillä mielivätpä he kerta lähemmin tutustua tuohon hirveään armeijaan, joka vuosisatoja oli ollut koko kristikunnan kauhuna.
Omituinen historian ironia esiintyy siinäkin, että tämä Turkin sotamuseo on sijoitettu Konstantinus Suuren aikana perustettuun pyhän Irenen eli "Jumalallisen rauhan" kirkkoon, ikäänkuin todistamaan, kuinka vähän maailmassa tuota jumalallista rauhaa on ollut. Valloitettuaan kaupungin muuttivat musulmannit tämän vanhan basilikan heti voitonmerkkiensä ja vanhojen aseidensa säilytyshuoneeksi. Vuonna 1911 se järjestettiin todelliseksi sotamuseoksi, johon seuraavana vuonna yhdistettiin siihen saakka erillään ollut janitshaarimuseo. Nykyisessä asussaan se kertoo juuri päinvastaisesta kuin mitä "jumalallinen rauha" tarkoittaa.
Janitshaarijoukot muodostettiin siten, että kristittyjen lapsia annettiin turkkilaisten kasvatettavaksi, tarkoituksella totuttaa heidät jo aikaisin kestämään kaikenlaisia rasituksia ja vaivoja sekä harjoittamaan verenvuodatusta. He saivat sittemmin perinpohjaisen sotilaskasvatuksen, koottiin asumaan erikoisiin kasarmeihin ja saivat suorittaa sotilasnäytteensä usein itsensä sulttaanin edessä. Näin tuli heistä mitä hurjinta, mistään välittämättömintä, vain omaa etuaan katsovaa sotilassäätyä, joka erikoisasemansa ja nauttimiensa suurten oikeuksien vuoksi pian tuli heikkojen hallitsijain aikana sekä heidän että valtakunnan vaaraksi. Historioitsijat ovat laskeneet, että aikain kuluessa otettiin täten janitshaareiksi noin puoli miljoonaa kristittyä poikaa. Janitshaarijoukot olivatkin joskus lukumäärältään satakin tuhatta miestä, ja ovat ne hankkineet Turkin valtakunnalle sen suurimmat voitot, mutta monesti myös järkyttäneet koko sen olemassaoloa.
Serain, Turkin vanhan palatsi- ja hallitusrakennusten alueen ulkopihalla, Janitshaarimuseon lähellä, on kaksi vanhaa plataanipuuta, joita sanotaan "janitshaariplataaneiksi". Niiden ympärille kokoontuivat nimittäin janitshaarit, joko sitten neuvottelemaan asioistaan tahi huutamaan tahtoaan sulttaanille, ja niiden juurella on monen sulttaanin kaulan katkaisemisesta neuvoa pidetty. Mutta kaikella on loppunsa ja nämä vanhat janitshaariplataanit tulivat olemaan suojateilleen hyvin kohtalokkaita. Mutta sitä ennen pieni romanttinen tarina.
Vuonna 1784 oli Martiniqueltä kotoisin oleva ranskalainen aatelisneito Aimée Dubuc de Rivery palaamassa kotiinsa Nantesista, jossa hän oli saanut kasvatuksensa. Matka näytti onnistuvan hyvin, kunnes taivaanrannalle ilmestyikin algerialainen merirosvo, joka teki sen, minkä oli aikonut: valloitti ranskalaisen laivan ja otti ihanan Aiméen vangiksi. Mitäpä siinä auttoivat kyyneleet! Sulttaani Abdul Hamid I:n haaremihankkija osti hänet hallitsijaansa varten, ja niin vietiin kaunis Aimée Konstantinopoliin, jossa uskovaisten hallitsija todellakin aivan heti suvaitsi korottaa hänet puolisokseen. Aimée pyyhki kyyneleensä, kesti kohtalonsa urhoollisesti ja synnytti seuraavana vuonna pojan, joka sai nimen Mahmud eli "merkillinen". Tästä pojasta tuli vuonna 1808 kaikkien uskovaisten hallitsija. Kuristettuaan velipuolensa, tämän pojan ja äidin, tunsi hän asemansa varmaksi ja rupesi, kuten turkkilaiset ylpeästi sanovat, reformeeraamaan valtakuntaansa. Siinä hän joutui suuriin vaikeuksiin ja sotiin sekä m.m. kovaan otteluun janitshaarien kanssa, joiden mielestä uusi sulttaani oli liian yritteliäs ja epämukavalla tavalla häiritsi ja rajoitteli heidän etuoikeuksiaan. Plataanien juurella pidettiin myrskyisiä neuvotteluja ja sulttaanin asema oli usein jo veitsen terällä, mutta hänpä olikin poika, joka ei antanut kanssaan leikitellä. Kesäkuussa 1826 alkoi Konstantinopolissa tilinteko, joka päättyi siihen, että vihastunut sulttaani hirtätti, kuten kerrotaan, 20,000 janitshaaria noiden heidän omien pyhien plataaniensa oksiin ja tukahdutti kaikki kapinan yritykset sellaiseen verilöylyyn, ettei moista oltu nähty sitten valloituksen päivien. Sellaisen pojan synnytti ihana Aimée, aatelisneito Martiniquen saarelta.
Museossa on noin satakunta luonnollisen kokoista janitshaarinukkea, esittäen eri aikakausia ja kohtauksia heidän puvustaan, asestuksestaan ja sisäisestä järjestyksestään. Päähineenä on melkein kaikkina aikoina ollut tavattoman suuri turbaani, jonka he kuitenkin sotaretkillään vaihtoivat pienempään ja käytännöllisempään lakkiin, ja pukuna pitkä, paitamainen mekko, jonka etuliepeet oli käännetty syrjään, leveät roimahousut ja saappaat. — Aseina oli pyssy, leveä, veitsimäinen miekka, jota myös voi käyttää pyssyn tukena, ja vyössä julman näköisiä pistooleja. Arvata sopii, että kun tämä hurja joukko, jonka tuli olla itse sulttaanin johdossa, koraanin määräyksen mukaan kolme kertaa uudisti rynnäkkönsä, siinä pakkasivat kristittyjen housut usein vapisemaan. Janitshaareilla näyttää olleen oma itsenäinen, sisäinen hallituksensa, koskapa museossa oli esillä ryhmiä, joissa nimenomaan harjoitettiin oikeudenkäyttöä, jopa luettiin kuolemantuomiotakin kaula pitkällä odottavalle sotilaalle. Aikana, jolloin koko kristikunta oli hajaantunut keskinäisiin sotiin ja jolloin sitävastoin, kuten esim. sulttaani Soliman II:n hallitessa, Turkin valtakunnassa useinkin vallitsi kuri, elinkeinorauha, kauppavapaus ja järjestys, muodosti Turkin hyvin harjoitettu sotavoima todellakin pelottavan uhan Europalle. Ja kun janitshaarien oikeus oli päästä kerta vuodessa valloitusretkelle, saattaa ymmärtää, ettei tuo uhka ollut suinkaan mitään turhaa puhetta.
Museon mielenkiintoisena osana ovat myös sen runsaat, aina ristiretkien ajoille saakka ulottuvat asekokoelmat. Ällistyen täytyy katsella niitä kypärejä, kahdenkäden miekkoja, panssareita, nuijia ja muita murha-aseita, joiden turvin länsimaat yrittivät pyhää hautaa vallassansa pitää, ja ihmetellä sitä ihmisälyn paljoutta, mikä on vuosisatain kuluessa käytetty näitten kapineitten kehittämiseen nykyaikaiselle teknillisen täydellisyyden asteelle. Museosta näkee selvästi, että sodankäynti on ollut turkkilaisen elämän päätarkoitus. Uskomattoman nopeasti on tuo sairas mies koettanut seurata länsimaisten oppimestariensa perässä tilaten Kruppin tehtaalta sarjan tykkejä toisensa jälkeen, ja aina tuon tuostakin uudistaen sotilaittensa univormuja, kuten länsimaidenkin sotilasherrat tekevät. Mutta viidessä seikassa turkkilainen aina on uskollinen: vaihtui univormu miksi hyvänsä, fetsi kuuluu siihen muuttumattomana osana.
Janitshaarien hirttäjä Mahmud II oli kuten sanottu reformaattori — sama mies, joka menetti Kreikan ja tappeli loppuikänsä sisukkaasti Egyptin hallitsijaksi kiepsahtanutta Mehemed Alia, Epeiroksen maaherraa Janinan pashaa, ryssää ja koko maailmaa vastaan, saaden useimmiten selkäänsä, mutta loppujenkin lopuksi selviten kokolailla hyvin — joka harjoitti uudistuksien matkaansaattamista, Pietari Suuren malliin, se on: ellei hyvällä, niin pahalla. Hänpä m.m. puuttui kansansa pukuasioihinkin kieltäen janitshaarien suosiman röyhkeän turbaanin ja käskien kaikkien pitää fetsiä, josta sitten tulikin muhamettilaisten kansallinen päähine. Tällaisilla uudistuksilla ei kuitenkaan Simeonin mielestä ollut enempää arvoa kuin ryssän uskonpuhdistuksella, joka pääasiassa rajoittui siihen, että määrättiin, millä sormilla ristinmerkki on tehtävä.
Museossa oli m.m. — piano! Simeonin täytyi oikein pysähtyä katsomaan, kun joukko turkkilaisia kansannaisia, hekin kuitenkin tuossa synkässä mustassa puvussa, sen ääressä sitä ihmeissään katseli ja kuunteli, kuinka eräs hiukan rohkeampi yhdellä sormella uskalsi painella siitä esiin säriseviä ääniä. Museon eräässä sivuhuoneessa oli Simeonille näytetty ne juhlallisen paksut rautakettingit, joilla Kultaisen sarven satama oli aikoinaan suljettu, ja katsellessaan nyt noita naisparkoja hän huoaten mietti mielessään: "Te olette samanlaisten, ellei vielä paksumpien kettinkien takana, joiden museoon joutumiseen on vielä pitkä aika!"