Juhani ja Tuomas saivat vihdoin, käyttämällä väkivaltaa, riistetyksi Simeonin pois tuosta kolkosta murhamuseosta. Vaiti ollen he seisahtuivat vielä hetkiseksi vanhojen plataanien juurelle, että Tuomas saattoi ikuistuttaa heidät koneensa avulla, ja rupesivat laskemaan, kuinka monta janitshaaria niihin kerralla oli sopinut hirttää. Vaikka ne olivatkin siihen aikaan ehkä olleet vankkaoksaisia puita, on ihmisen hirttäminen kuitenkin siksi aikaa vaativa toimitus, ettei niitä nyt kahteen puuhun juuri mielellään viittäsataa enempää päivässä ylös saa, toisia kun tietysti täytyy ottaa alas. Mahmud II:n pyöveleiltä olisi siis tämän laskun mukaan mennyt tuohon juhlalliseen toimitukseen 40 p., mikä tuntuu hiukan uskomattomalta. Hirtettyjen lukumäärä ei siis liene ollut varsin niin suuri kuin perintätieto ilmoittaa. Kun Simeoni lausui nämä epäilyksensä herra Bennadolle, kohautti tämä ihmeissään olkapäitään ja sanoi vakuuttavasti: "Kaksikymmentätuhatta — selbstverständlich!" Ehkäpä turkkilaiset ovat saavuttaneet hirttämistaidossa vuosisatain kuluessa fenomenaalisen nopeuden.
Koska saapunut iltapäivä oli erinomaisen kaunis, ehdotti ystävällinen herra Bennado, huomattuaan veljesten väsyneen paljoon katselemiseen, retkeä Bosporon rannalle.
XXVIII.
Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. — Therapian kaupunki ja veneretki Bosporolla. — Rumeli Hissar. — Katuelämää Perassa myöhään illalla.
"Turkkilainen kahvi" keitetään herra Bennadon selityksen mukaan seuraavasti. Ensin kiehutetaan vesi ja sokeri yhdessä, niin makeaksi kuin asianomainen haluaa. Pieneen, juuri kahvikupin vetoiseen, varrelliseen pannuun kaadetaan sitten sopiva määrä tätä kiehuvaa sokerivettä ja pannaan joukkoon pölyhienoksi jauhettua kahvia ehkä teelusikallinen, kuinka väkeväksi itsekukin kahvinsa tahtoo. Tässä pienessä varsipannussa kiehautetaan nyt kahvia noin parin minuutin aika ja on se valmis juotavaksi. Sitä ei suinkaan millään tavalla selvitetä, vaan on se nautittava poroineen päivineen, niin kuumana kuin mahdollista. Kermaa tahi muuta sellaista epäjaloa höystettä ei tietysti käytetä ollenkaan.
Tämä lienee todellakin turkkilaisten omintakeinen kahvinkeittotapa, sillä päättäen Yrjö Aukusti Wallinin tarkoista kuvauksista keittävät Arabian beduinit, jotka lienevät tämän jalon taidon keksijöitä, kahvinsa suunnilleen samalla tavalla kuin esimerkiksi me suomalaiset. Hekään eivät kuitenkaan käytä mitään kermaa ja sokerinkin laita taitaa usein olla niin ja näin, eivätkä he liioin selvitä kahviansa, vaan hörppivät sen poroineen. Wallin kertookin pian perehtyneensä porojen makuun, tullen lopuksi siihen vakaumukseen, että nepä juuri muodostavatkin kahvissa sen oleellisimman ja tärkeimmän osan. Simeoninkin täytyy sanoa, että vaikka turkkilaisen kahvin puuromainen laatu hänestä ensin tuntuikin hiukan joutavalta, hän pian mielistyi siihen melkoisesti, eikä mistään hinnasta olisi jättänyt hörppimättä tuota kupin pinnalle ja pohjaan kertynyttä, vaahtoisaa ja ruskeata sakkaa.
Nämä asiat selviytyivät veljesten istuessa herra Bennadon seurassa pienen maalaiskapakan pihalla jossakin Konstantinopolin ja Therapian välisen tien varrella. Kapakassa oli vain yksi ainoa huone sekä jonkunmoinen veranta, ja tarjottiin siellä vain kahvia sekä virvoitusjuomia, joita veljekset eivät kuitenkaan uskaltaneet maistaa. Turkkilaisen kuljettajan resuinen auto oli jäänyt jonnekin tien varteen, jossa sitä kaksi musulmannia hikipäässä koetti korjata, sillä välin kuin matkailijat lähtivät astua teilaamaan etukäteen löytääkseen joitakin virkistyspaikkoja. Ja tällainen ravintola löytyikin. Kahvi höyrysi pienissä, kahden peukalon vetoisissa kupeissa, ja vierellä väänti turkkilaispoika hartiat koukussa vanhaa, surullisesti kirahtelevaa posetiivia. Ilma oli kaunis ja helteinen.
Mutta auto ei ottanut parantuakseen ja silloin herra Bennado ehdotti, että käveltäisiin edelleen pieneen Therapian rantakaupunkiin, josta varmaankin jollakin tavalla päästäisiin takaisin Konstantinopoliin. Se tehtiin ja niin alkoi vaellus tällä kukatiesi tuhansia vuosia vanhalla tiellä. Silloin tällöin mennä hurahtaa heidän ohitseen auto, täynnä huvittelevia ihmisiä, ententeupseereja ja syntisiä vaimoja, ilkamoiden veljesten ikävälle kohtalolle. Nämä eivät tuosta kuitenkaan suuresti suutu, vaan antavat sanan takaisin, vieläpä kaksi parhaasta.
Sillä tuo kävelymatka muodostuu sangen mielenkiintoiseksi. Maisemat, jotka alkumatkasta ovat olleet paljaita, punertavan värisiä, pehmeästi kumpuilevia, muuttuvat tien painuessa lähempänä Bosporon rannikkoa jonkunmoiseen notkoon, rehevämmiksi ja rikkaammiksi. Tien viertä reunustaa tiheä ruusuja oleanderipensaikko, siellä täällä kohoaa kaunis vanha puu, ilmestyy sinne tänne puutarhaviljelyksiä, joissa ahkeria fetsiniekkoja kumarassa työskentelee, kunnes rantaa lähestyttäessä alkaa kaunis sarja idyllisiä huviloita. Ensi kerran elämässään Simeoni nyt omin silmin saa nähdä, kuinka ihastuttavan kaunis tuollainen etelämaan asunto voi olla, kun juhlalliset piniat, palmut ja kypressit sekä monet muut hänelle tuntemattomat rehevät puut kätkevät sen valkoiset muurit syvän ja tumman vihreytensä keskelle. Sivu mennessä sieltä saattaa kuulua kirkas naisen naurun helähdys ja jostakin lehdistön varjosta varmaankin uteliaat katseet tarkoin seuraavat ohi menevien kulkua. Ilakoivaa ja nauravaa, nähtävästi kreikkalaista nuorisoa kävelee tiellä, tarkastaen uteliaasti oudon näköisiä muukalaisia. Jo vilahtaa tuolta tien aukosta kaistale sinistä meren selkää sekä kaukaisia, sinertäviä kukkuloita, ja niin tullaan Therapiaan, pienen Bosporon lahdelman rannalle sijoittuneeseen huvilakaupunkiin.
Tällä paikalla on oma erikoinen historiansa sen vuoksi, että sen vanhin kreikkalainen asutus ulottunee hämärään muinaisuuteen saakka ja että sen nykyisistä asukkaista monet perheet polveutunevat niistä ylhäisistä byzantinolaisista, joille Mohammed Valloittaja määräsi Konstantinopolin lähikaupunkeja asuinpaikoiksi. Paikalla on idyllinen, klassillisen kaunis leima, jaon siellä paljon upeita, puistojen ympäröimiä rakennuksia, m.m. Europan valtain lähetystöjen kesäpalatseja. Muistaessaan, että tänään oli ensimmäinen pääsiäispäivä, tuntui Simeonista kuin olisi aivan erikoinen kirkkaus levännyt koko seudun yllä. Sunnuntain rauha siellä vallitsikin, kansa parveili iloisesti puhellen rantakäytävällä tahi souteli sievillä veneillä sataman läpikuultavilla aalloilla. Veljekset istuivat pienen ravintolan rantaparvekkeella ja katselivat vaiti ollen kauas Aasian puolen sinertäville kukkuloille, joiden rinteiltä lukemattomat valkoiset rakennukset hohtivat. Heidän retkensä oli tuottanut heille vastuksista huolimatta täyden tyydytyksen.
Tingittyään sitten kreikkalaisen soutajan kanssa tavanmukaiseen tapaan pääsivät he yhteisymmärrykseen ja ukko alkoi reippaasti kiskoa venettänsä Konstantinopoliin päin. Ilta rupesi tummenemaan, Mustaltamereltä päin kävi viileä tuulen henki, mutta Bosporos oli silti kuvastinkirkkaana, kohoillen vain hiljaisina maininkeina kuin nukkuvan ihmisen rinta. Pitkin sen pintaa lenteli tihein parvin Simeonille tuntemattomia vesilintuja. Jo vaipuivat rannat ja veden pinta syvään hämärään mutta korkeampia kukkuloita ja niiden rinteillä olevia rakennuksia valaisi aurinko vielä kultahohteellaan, loihtien esiin valaistuksia ja varjoja, värejä ja sointuja, niin että kaikki oli kuin satua. Mutta nopeasti painuu täällä aurinko mailleen, hetkinen vielä ja tumma hämäryys, joka pian syvenee pimeydeksi peittää kaikki. Tuhannet tulet syttyvät palamaan rannoilla ja laivoilla, ja Bosporon uninen pinta kuvastelee niitä ystävällisesti Juhlivaa kansaa on liikkeellä laulaen soutunsa tahdissa, mutta ikävä kyllä ei laulu ole kaunista, vaan sorahtaa pahasti illan rauhassa.
Tullaan Bosporon kapeimmalle kohdalle ja Simeoni ei voi muuta kun vaipua kuvittelemaan mielessään muinaisia tapahtumia. Tälle kohdalle rakensi Dareios siltansa mennessään sotaretkelle skyytalaisia vastaan, ja nämä kalliot molemmin puolin ovat siis nähneet tuon voimakkaan persialaiskuninkaan. Säpsähtäen hän huomaa oikealla puolellaan, korkealla rannikolla, jylhiä, pimeydessä musertavan mahtavilta näyttäviä muureja hammaslaitaisine reunoineen ja jykevine torneineen. Sieltä täältä välähtää muurin aukosta heikkoa valoa ja tummia haamuja näyttää harjalla liikkuvan. Siinä on Rumeli Hissar "Europan linna", jonka Mohammed Valloittaja rakensi siihen 1452 vetäessään rautaista rengastaan yhä tiukemmalle häviöön tuomitun Byzantiumin ympärille. Sitä vastapäätä on Aasian puolella Anadolu Hissar, "Aasian linna", jonka jo Rajasid I rakensi etuvarustuksekseen Europan tulevaista valloitusta varten. Mikään ei voinut pidättää nuoruutensa voimalla esiin ryntääviä osmanneja. Vaipunut on kuitenkin heidänkin suuruutensa, raunioita ovat nämä mahtavat linnat, joilla tietysti ei ole pitkiin aikoihin ollut mitään sotilaallista merkitystä Rumeli Hissarissa elää vieläkin sinne siirrettyjen janitshaarien jälkeläisiä.
Ja niin on matka Bosporolla loppunut, sillä pian saapuvat veljekset sille kohdalle, johon ulottuu Peran raitiotieverkko. Kuunneltuaan hetkisen eräässä pienessä ravintolassa turkkilaisten laulua, pääsivät he täpötäydessä vaunussa, perin kansallisessa seurassa, lähtemään kaupunkiin. Tuo turkkilaisten laulu oli Simeonin mielestä kummallista, kolea-äänistä, yksitoikkoista jollotusta, jossa ei ollut paljon nousuja eikä laskuja, ja joka hänen mielestään peräti huonosti sointui yhteen säestyksen kanssa. Säestäjänä oli vanha ukko, joka hartaasti rämpytteli jonkunmoista sitran tapaista soitinta, sitä yhtämittaa ruuvaillen ja viritellen. Herra Bennadolla kyllä tuntui olevan edullinen käsitys turkkilaisten laulutaidosta, mutta veljeksille kuitenkin jäi siitä sangen epäedullinen muisto; ehkä he eivät asian hienoutta ymmärtäneet.
Raitiovaunuissa on naisilla oma erikoinen, verholla erotettu osastonsa. Sinne heitä puikki toinen toisensa jälkeen kuin mustia kummituksia, useilla lapsi käsivarrellaan. Samaa hellää rakkautta he näyttivät lapsilleen osoittavan kuin muidenkin kansain äidit.
Raitiovaunu menee kolisten pitkin Peran valaistuja katuja. Ravintoloissa ja kahviloissa on tulvanaan väkeä, nimittäin miehiä, jotka polttavat piippua, juovat kahvia ja pelaavat korttia tahi dominoa. Kuta syvemmälle kaupunkiin tullaan, sitä europalaisemmaksi ja samalla roskaisemmaksi muuttuu katuelämä. Turkkilaista ei näe enää ollenkaan, vaan on hän perheensä keskellä, suojaavien ristikkojensa takana, arvattavasti sydämestään halveksien ja vihaten europalaista, jonka elämäntavoista ja periaatteista hän joka päivä näkee niin inhoittavia esimerkkejä. Ententen joukkojen ja kenraalien alituinen paraatikoru häntä tuskin häikäisee. Olisikohan todellakin turkkilainen elämässään siveellisesti korkeammalla kannalla kuin nykyajan n.s. sivistynyt europalainen? Sille väitteelle voisi löytää paljon tukea ainakin Konstantinopolista, ja heikoiksi kävisivät nekin vastatodistukset, joita esim. Parisi, Lontoo ja Berlini voisivat esittää.
XXIX.
Ententen sotilaat. — Venäläiset pakolaiset ja heidän kurjuutensa. — Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. — Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. — Kumoon ajanut troikka ja uudet ruhtinaat.
Veljesten ollessa Konstantinopolissa oli sen katuelämällä piirteitä, jotka eivät siihen varsinaisesti kuulu, mutta jotka ajan ja kohtaloiden kuvana olivat erittäin mielenkiintoisia. Monta askelta ei tarvinnut kulkea, ennen kuin tapasi ententen sotilaita, ranskalaisia, englantilaisia, hinduja, senegalilaisia ja kaikkien niiden kulttuurikansojen edustajia, jotka olivat ottaneet osaa "hunnien" kukistamiseen. Pidettiin loistavia paraateja, joille varsinkin Italian meriväen hiukan hymyä herättävät frakkiunivormut antoivat erilaisen leiman. Ententen autot myös mennä huhkivat huolettomasti kaduilla, lisäten liikenteen sekä melua että vaaroja. Näiden europalaisten ainesten mukana oli kaupunkiin myös tulvahtanut joukoittain huonoja naisia, jotka iltaisin mitä röyhkeimmällä julkeudella kalastelivat kuljeksivia sotilaita. Onnettomia ovat ne sotajoukot, jotka joutuvat oleskelemaan tällaisissa paheen pesissä. Ja huomattava on, että tämä paheellisuus lienee pää-asiassa europalaisten itsensä mukanaan tuomaa, sillä turkkilaiselle on tällainen elämä vierasta.
Suomalaisen silmä suljahtaa kuitenkin välinpitämättömästi tuon ententekomeuden ohi, mutta sen sijaan pysähtyy se uteliaasti niihin tuhansiin ja taas tuhansiin tuttuihin olioihin, joita kaduilla alituisesti näkee. Tuntuupa melkein siltä kuin astelisi Helsingissä pahimman svabodan aikana, sillä ainakin yhtä paljon — ei, vaan kahta vertaa enemmän kaikuu täällä ryssän kieli. Vilahtelee tuttuja furashkalakkeja, harmaita sinellejä, partaisia naamoja, ja kaikuu sointuvana tuo imelä ja notkea kieli. Pian on katsoja selvillä, että venäläisiä oleskelee Konstantinopolissa hyvin paljon, hän muistaa Wrangelin joukkojen kohtalon ja niiden mukana saapuneen pakolaistulvan, katsahtaa vielä kerran ympärilleen nähden järkyttäviä kurjuuden kuvia, ja tuntee kipeän säälin heräävän sydämessään. Suomalainen suhtautuu luonnollisesti ryssiin yleensä kalseasti, mutta tuo kalseus haihtuu heti tultuaan silmästä silmään näkemään sen kurjuuden pohjattomuutta, johon venäläiset täälläkin ovat joutuneet. Paljon ovat nämä samat ainekset rikkoneet, mutta kauhea on myös heidän rangaistuksensa, jos niin tekopyhän vanhurskaasti tahtoisi ajatella.
Veljekset eivät voineet kylminä tätä kaikkea katsella. He näkivät esimerkiksi, kuinka basaarissa venäläiset sotilaat ja upseerit kauppasivat ympäröivälle ilkamoivalle itämaiselle yleisölle mikä vanhoja housuja, mikä rääsyistä takkia, mikä kenkiä tahi muuta sellaista, jonka myyminen saattoi tuottaa korkeintaan muutamia kurjia piastereja. Tuo tuossa on selvästi upseeri, kenties hyvinkin sivistynyt mies, jonka katseesta loistaa nälän kiilto ja syvä, pimeä huoli. Hän kauppaa housuja ja tummat itämaalaiset tunkeilevat hänen ympärillään, hypistelevät tavaraa uteliaina ja tinkivät tinkimistään, huvin vuoksi vain, sillä he eivät nähtävästi aiokaan ostaa. Upseerin kasvoilla on tuskallinen, kärsivä ilme. Hänellä on luultavasti jossakin kurjassa luolassa vaimo ja lapsia, nälkää näkemässä, epätoivon syvimmällä asteella. Tuossa kauppaa nainen orvokkeja. Hän on yhdistänyt niitä pari kolme pieniksi kimpuiksi ja katsoo pyytävästi kylmänä ohi kulkevaan yleisöön. Hän ei ole vielä oppinut itämaista kaupankäyntiä, ei osaa raa'alla huudolla ja melulla herättää huomiota, vaan on arka ja säikähtyneen näköinen. Hän on, kuten Simeoni häntä puhutellessaan huomaa, sivistynyt venäläinen nainen, joka kuin ujostellen pistää piiloon veljesten ostamista orvokeista saamansa ylimääräiset piasterit. Onnettoman ja kurjan näköisenä harhailee tuossa tavallinen venäläinen sotilas, Iivana parka, joka ei tiedä, mihin ryhtyä, ja jonka vuode on kova kivitys tuossa hänen jalkainsa juuressa. Usein saattoi nähdä jonkun venäläisnaisen lyykähtäneen katukivitykselle aurinkoon, lapsi sylissään. Vaimo valvoo, mutta lapsi, vaaleakiharainen enkelityyppi, nukkuu melusta huolimatta lapsuuden syvintä ja viattominta unta. Simeoni toteaa, että maailmansota, samalla kuin se on aikaansaanut sanoin kuvaamatonta kurjuutta, on myöskin turruttanut ihmisten säälin ja auttavaisuuden, joten tällainen hätä ja alennustila saa jatkua herättämättä erikoisempaa siveellistä suuttumuksen tunnetta ja voimakkaan, tehokkaan avustustyön halua. Mitäpä silloin merkitsee, jos joku ranskalainen ja englantilainen lady-komitea pistää pystyyn baalit "hädänalaisten pakolaisten auttamiseksi", joissa he sydämensä pohjasta tanssivat kokoon muutamia kymmeniä tuhansia frangeja, samalla saaden edullisen tilaisuuden näytellä naimaikäisiä tyttäriänsä! Se on kuin pisara tulivuoren aukkoon ja sellainen auttamistoiminta muodostuu mitä verisimmäksi ivaksi kaikelle sille, joka sen on aiheuttanut. Koko maailma pantiin vuonna 1914 liikkeelle Belgian ja Serbian pakolaisten vuoksi ja sehän oli aivan oikein. Kuitenkaan ei heidän hätänsä ja kurjuutensa ollut edes verrattavissa siihen, mitä nyt venäläiset esim. Konstantinopolissa saavat kokea. Missä on ententen ihmisystävällisyys ja humaanisuus nyt? Olisiko niin, ettei sitä yleensä saada liikkeelle, elleivät saksalaiset ole jollakin tavalla syytä antamassa? Joka tapauksessa on mitä katkerinta ironiaa siinä, että joka päivä saattaa Konstantinopolissa rinnastaa ententen komeuden ja heidän entisen liittolaisensa, ryssän surkeuden. Se rinnastus voi merkitä tulevaisuudessa paljon, kun Venäjä kerran järjestelee suhteitaan Europan valtoihin.
Mutta taululla on toinenkin puolensa. Konstantinopolissa on paras hakea ravintola, jonka keittiö on europalainen, sillä itämainen ruoka ei länsimaiden ihmiselle sovi. Sellaista kysellessään joutuivat veljekset venäläisten emigranttien perustamaan Moskovia nimiseen ravintolaan, joka olikin aivan ensiluokkainen. Ryssä on, kuten tunnettua, tavaton herkkusuu, eikä ole unohtanut tätä ominaisuuttaan maanpaossakaan. Tämä ravintola oli veljeksille mielenkiintoinen kokemus.
Moskovia on Pera-kadun varrella ja on sen sisäänkäytävä sangen vaatimaton, kapea ja pitkä kuja. Juuri veljesten tullessa oli siellä portinvartija kiivaassa sanasodassa rotevan ja risaisen näköisen venäläisen sotilaan kanssa, joka väkisinkin tahtoi tulla sisään. Iivana parka! Ei ollut suuri se myötätunto, jota hän sai maanmiehensä puolelta kokea, sillä jatkamatta sananvaihtoa sen pitemmälle tarttui portieri häntä niskasta kiinni ja työnsi armotta ulos. Veljekset sen sijaan otettiin vastaan kaikella mahdollisella sulavuudella ja palvelevaisuudella, ja kun astuttiin sisään itse ravintolasaliin, oli siellä heti kaksi ällistyttävän kaunista venakkoa vastaanottamassa ja paikkoja osoittamassa. Sali oli suuri ja varustettu lehtereillä, jotka oli jaettu salaperäisen näköisiin lemmenkammioihin; oven pielessä oli musiikkilava ja muu sali täynnä pieniä pöytiä.
Hämmästyksekseen huomasivat nyt veljekset, että vieraina oli melkein yksinomaan ententen upseereja, rotevia englantilaisia ja hintelöitä, pieniä ranskalaisia ja italialaisia. Tullessaan nämä riensivät heti heille nähtävästi tuttujen pöytien ääreen, jossa suutelivat maailmanmiehen kohteliaisuudella kaunista tarjoilijatarta kädelle. Ja nytpä alkoi iloinen puhe, nauru ja flirttaaminen, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan. Tarjoilijatar meni väliin toimittamaan tilauksia, tullen taas takaisin ystäväinsä pöytään juttelemaan ja maistamaan hänkin huultensa reunoilla lasin laidalta. Mutta tuossa seurustelussa oli jotakin erikoista sikäli, että upseerit silminnähtävästi kohtelivat tarjoilijattariaan melkoisella kunnioituksella, sallimatta itselleen minkäänlaisia sopimattomuuksia. Ja veljesten seurassa oleva suomalainen liikemies, joka jo hyvin tunsi Konstantinopolin elämän, selitti, ettei siinä ole mitään kummallista. Olivathan nämä tarjoilijattaret kaikki venäläistä sivistyneistöä, kenraalien, överstien, valtioneuvosten ja sellaisten tyttäriä, jotka hädän pakottamina päättäväisesti olivat valinneet tämän ansiotyön ja elättivät nyt siten perheitään. Noiden neitojen ulkonäöstä ja käytöksestä saattoikin nähdä, että tämä oli totta, sillä he olivat kaikki todella hienoja, sivistyneesti ja vaatimattomastikin, ehkä kuitenkin venäläisen vapaasti käyttäytyviä naisia. Ottaakseen tarkemmin selkoa asiasta kääntyivät veljekset suomalaisen suorasti oman tarjoilijattarensa puoleen ja rupesivat keskustelemaan hänen kanssaan.
Ja Tatjana Petrovna Foulon — se oli hänen nimensä — kertoi koruttomasti ja vaatimattomasti, että asia on niinkuin sanottu on. Kun täytyi lähteä Venäjältä pois voimatta ottaa mukaansa mitään muuta kuin mitä sai käsissään kulkemaan ja kun nälkä rupesi olemaan jokapäiväinen vieras, ei auttanut muu kuin etsiä jotakin työtä. Mitäpä hän osasi tehdä muuta kuin tarjoutua tällaiseen toimeen, johon sentään saattoi ilman valmistustakin pian perehtyä! Tarjokkaita oli paljon ja kauan oli hänkin saanut odottaa pääsyään, mutta oli vihdoin onnistunut. Ja nyt hän ansaitsee niin paljon, että voi elättää pappansa, mammansa ja pikku veljensä. Hänen isänsä oli översti; suku oli alkuaan ranskalaisia emigrantteja; setä oli ollut aikoinaan niinkin korkeassa asemassa kuin Pietarin kaupunginpäällikkönä.
Veljekset kuuntelivat tytön kertomusta syvällä säälillä. Ei sen vuoksi, etteikö hänen olisi pitänyt tehdä työtä kuten muidenkin ihmisten, ja hänhän menetteli erinomaisen kunnioitettavasti ponnistellessaan täten vanhempiensa ja veljensä hyväksi. Mutta koko tuossa tilanteessa, ilmiössä sellaisenaan, oli jotakin kirahtavan iroonista ja julmaa, joka paljastui kaikessa räikeydessään, kun näki entente-upseerien "palavan" harrastuksen näiden pakolaisraukkojen "hyväksi". Liian kallista hintaa maksettiin tässä kaikesta saadusta ainakin tyttöparkojen puolelta, jotka eivät millään inhimillisellä tavalla voineet välttyä niiltä siveellisiltä vaaroilta, jotka heitä joka hetki ravintolassa kävijäin taholta houkuttelivat. "Niin", huokaisi Tatjana Petrovna surumielisesti, "täällä pitäisi olla joko vanhempi tahi nuorempi kuin minä, niin välttyisi monelta ikävyydeltä."
Ravintolan omistajat, kolme tyypillistä ryssää, ovat itse rouvineen aina saapuvilla, istuen jossakin syrjäpöydässä ja valvoen etujaan. Heidän rouvansa ne aina kiiruhtavat tulijoita vastaan ja ohjaavat heidät sopiville paikoille. Syödään hyvin ja juodaan vielä paremmin, shampanja, viinit ja saksalainen hopeakaulainen valio-olut virtaavat; keittiöstä on saatavissa kaikki mahdolliset venäläis-kulinaariset herkut ja erikoisuudet; englantilainen ja ranskalainen kulta vuotaa kilisevänä purona isäntien taskuihin ja samalla hetkellä voi ulkona oven pielessä joku äiti ja lapsi kärsiä kiduttavaa nälkää. Joskus tulee jokainen ihminen räikeästi huomaamaan, minkälaista "danse macabrea" tämä elämä sentään on.
Mutta pian alkaa soittolavalta kuulua musiikkia, joka osoittaa sielläkin olevan erikoisempia taitureita käyrässä kiinni. Nekin ovat venäläisiä pakolaisia, kuka tietää, kuinka mainehikkaita soittajia lienevätkään olleet kotimaassaan. Heidän viulunsa laulavat syvällä tunteella ilmoille venäläisen musiikin valiokappaleita, venäläisiä suruja ja iloja, jotka musiikin tulkitsemina ovat kaikille sydämille yhteisiä. Jo ilmestyy lavalle laulajatar, rouva Lidarskaja, jonka esitykset Simeonin vaatimattoman kokemuksen mukaan olivat todella ensiluokkaisia. Tuossa kaikessa tuntui koko ajan väreilevän sivusointuna maanpakolaisen surumielisyyttä ja ikävää. Seinällä on suuri taulu, jossa venäläinen troikka laskettaa talvisessa illassa huimaa vauhtia — minne? Johonkin lemmenkohtaukseen, juhlaan, vai kotiin? Tuo kaikki on mennyttä, sillä kumoon on nyt ajanut venäläisten kuuluisa "gaida troika".
Veljekset saivat sitten nähdä muuallakin henkensä ylläpitämiseksi esiintyviä venäläisiä. Eräässä ravintolassa herätti Simeonin huomiota synkkänä yksikseen istuskeleva nuori kasakkaupseeri, jonka univormu oli vielä sangen eheä, jopa puhtaankin näköinen. Hän rupesi juuri mietiskelemään tuonkin miehen kohtaloita, kun näkikin hänen samalla nousevan ja menevän tanssia varten raivatulle keskilattialle. Hymyillen ja vilkkaasti esitti hän sitten siinä tulisen kasakkatanssin, oikean "trepakin", tepastellen ja hypellen kuin olisi hänen yllänsä ollut Donin ihana taivas, ympärillänsä rannaton aro, allansa pyhä Venäjä ja edessänsä sen kaunein neito. Mutta yleisö rupeaa jo kyllästymään venäläisten esityksiin; aploodit olivat heikkoja, ja käyden kivikovaksi ja synkäksi kasvoiltaan meni upseeri heti tanssinsa lopetettuaan tiehensä. Hän ei huomannut, että entente-upseerit kyllä olivat innokkaasti entistä sotatoveriansa palkinneet runsailla kättentaputuksilla.
Ja tämän venäläiskuvan täydennykseksi painoi Simeoni vielä muistiinsa seuraavan seikan: Peran kadulla herätti eräs upea auto hänen huomiotansa siksi, että siinä liehui punainen lippu. Hän sai tietää, että se oli bolshevikilähetystön auto. Uudet ruhtinaat, köyhälistön kuninkaat, osaavat kyllä perinpohjin käyttää hyväkseen sitä elämäntapaa, jota he siihen saakka olivat nimittäneet kansan veren tuhlaamiseksi ja sen hien juomiseksi. Saattoi siis sanoa, että maaliskuulla 1921 oli Konstantinopolissa edustettuna koko pyhä Venäjä, sen entisyys ja sen nykyisyys, kaikki sen kansan eri kerrokset, viat ja hyveetkin. Varjelkoon taivas mitään kansaa koskaan joutumasta moisten kohtaloiden uhriksi!
XXX.
Turkkilaisten taide. — Kalatorilla. — Egyptiläinen ja Suuri basaari.
— Kreikkalaisen kauppiaan luona.
"Sanotaan, että turkkilaisillakin on taiteensa", puheli Simeoni maaliskuun 28 päivän aamuna, herättyään virkistyneenä ja levänneenä kaikkien edellisen päivän monivaiheisten kokemuksien aiheuttamasta raskaasta unesta, ja hajamielisesti osoitellessaan sääriään housujen lahkeisiin, "mutta täytyypä tunnustaa, ettei rajoitettu tuntemukseni ole ainakaan tähän saakka tiennyt siitä ollenkaan." Ja valellessaan kasvojaan raikkaalla vedellä puhui hän edelleen: "Maalaustaidetta heillä ei tietysti ole, sillä eihän profeetta sietänyt mitään kuvia; kuvanveistotaidetta ei samasta syystä liioin; rakennustaide on heillä julkisissa rakennuksissaan sen sijaan ollut korkealla kannalla, vaikkakin se mielestäni, minareeteja lukuunottamatta, jotka he lienevät anastaneet jostakin Persiasta, on vain Aja Sophian tyylin matkimista, ilman sanottavaa kehitystä siitä eteenpäin; ja pelkäänpä pahoin, että varsinaiset arkkitehdit ovat hyvin harvoin olleet turkkilaisia — ehkä arabialaisia ja kreikkalaisia enimmäkseen. Mutta rakennustaiteen yhteydessä heillä näyttää todellakin kehittyneen omintakeinen koristetyyli, sillä nuo fajanssit ja muut sellaiset seinäpeitteet — niitä lienee vaikea määritellä muiksi kuin todella turkkilaisiksi. Tuo koristetaide on sitten ulottunut käsiteollisuuden, kuten aseitten ja sellaisten koristeluun, kulta- ja hopeatöihin, koruesineisiin, mattoihin ja muihin, joissa kaikissa saattaa olla myös byzantilaisen ajan perintöä. Kerrotaan, että turkkilaisilla on ollut eteviä runoilijoita, mutta minkälaisia, siitä ei länsimaissa taida olla paljoa aavistustakaan. Koskaan en ole sen sijaan kuullut turkkilaisten teatterista. Oletteko te?"
Kysymys oli kohdistettu Juhanille ja Tuomaalle, jotka kärsimättöminä odottivat Simeonin valmistumista, että olisi ajoissa päästy lähtemään Konstantinopolin kuuluisiin basaareihin. "Ei ole kuultu turkkilaisten teattereista", vastasi Juhani, "eikä niistä välitetäkään — syö nyt nuo munasi tuosta pöydältä, että päästään lähtemään. Kadulla on sinulle teatteria kyllin". Ja niin lähdettiin, Juhanin ja Tuomaan vakavasti neuvotellessa pitäisikö Simeonille panna talutusnuora kaulaan, ettei hän pääsisi ihan joka toisen askeleen päässä tyhmästi seisahtelemaan ja töllöttelemään. Herra Bennado, joka aamuvirkkuna miehen; oli heitä jo kauan odotellut, lupasi kuitenkin hoitaa Simeonin ja niin luopuivat toiset veljet talutushihna-aatteestaan. Tosimoslemilaisella tyyneydellä vaelsivat he nyt Galatan sillan poikki, halveksien katsellen siinä riehuvaa kristittyjen koirain roikkaa, sillä mielivätpä he omistaa itselleen turkkilaisen arvokkuuden. "Allah il Allah, la ilaha illah!" eli sinne päin ainakin. Sillan päässä he aluksi poikkesivat vierellä olevalle pienelle kalatorille katsoakseen, oliko täällä samanlaisia kaloja kuin Ilvesjärvessä.
Ei ollut. Tällaisia kaloja eivät veljekset olleet koskaan nähneet. Eivätkä kalastajia liioin. Edelliset olivat mitä merkillisimpiä litteäpäitä, leveäruumiisia ja jos mitä, niin että Tuomas jo kieltäytyi uskomasta, että niitä syödään, ja kolkoin ilmestys näiden joukossa oli kahdeksanjalkainen pirunkala. On toki hyvä, että luoja on karkoittanut Suomen vesistä pois tuollaiset hirviöt, sillä ilmestymällä äkkiä uimamiesten eteen aiheuttaisivat ne paljon satunnaista mielenhäiriötä, jota maassamme on jo muutenkin liiaksi. Olipa, koira vieköön, ilkeätä nähdä, kunne kalastajan korissa, mustan ja iljettävän liman seassa, oikoivat nystyräisiä käsivarsiansa etsien, ketä he imeä saisivat. Mutta kalastaja, joka muuten oli melkoisesti pirunkalan tyylinen itsekin, vaikka hänellä tosin ei ollut enempää kuin neljä ulotinta, oli iloisen näköinen, ikäänkuin olisi ollut hyvänkin saaliin omistaja. Tälläkin kalatorilla tuntui muuten vallitsevan se sama, koristeeton, asiain oikealta nimeltänsä sanomisen taito, josta kaikki maailman kalatorit tunnetaan, erittäinkin Lontoon Billingsgate; ainoa ero oli, ettei täällä ollut mitään rumia kala-akkoja, vaan paljaita kala-ukkoja, jotka tosin ainakin rumuudessa vetivät täysin kansainväliselle sisarkunnalleen vertoja. Tässä kalatorin läheisyydessä onkin sitten ensimmäinen pienempi, n.s. Egyptiläinen basaari, turkiksi "Missir Tsharsky". Se on aivan Walidé-moskean vieressä ja rakennettu samoihin aikoihin kuin se; tarkoituksena on ollut pitää siinä kaupan egyptiläisiä tavaroita, josta nimi. Se on oikeastaan vain katumainen, ahdas kuja, jonka päälle on rakennettu katto. Seinustat on jaettu noin kahden metrin levyisiin ja syvyisiin kopperoihin, joissa herrat kauppiaat sitten harjoittavat liikettänsä, Kun aurinko ei pääse sinne milloinkaan ja valoa tulee hyvin säästäväisesti, on siellä paitsi tavaroiden, myös muidenkin ainekokoomusten enemmän tahi vähemmän miellyttäviä lemuja, joista itse kauppiassääty ei kuitenkaan näytä välittävän, vaan oleilee yhtä tyytyväisenä kuin vallitsisi siellä paljas ruusujen ja kukkaisten tuoksu. Sen tavaroista jäivät Simeonin mieleen runsaat ja merkillisen näköiset lääkekokoelmat, joita siellä myytiin kaikesta päättäen ilman minkäänlaista lääkintähallituksen tahi apteekkien tarkastajan kontrollia. Vaikka suurin osa noista n.s. "lääkkeistä" olisikin paljasta humbugia, on joukossa varmasti kaupan myös sellaisia suloisia aineita kuin opiumia ja hadshishia, joita ei sentään ainakaan Konstantinopolissa pitäisi myydä ensimmäiselle kymmenellä piasterilla ostajalle. Itämaat ovat myrkynkeittäjien kotimaata ja varmasti siellä on säilynyt näiltä aloilta salaistietoja, joilla vielä tänäkin päivänä suoritetaan äkillisiä pois menoja ja maahan lankeamisia. Simeoni katseli noita punaisia, keltaisia, harmaita ja jos minkä värisiä myrkkykasoja mitä syvimmällä epäluulolla ja vastenmielisyydellä, mutta myös mielenkiinnolla, sillä olihan hän usein, kun oli vähän paremmin tapella nujuutettu toukolaisten kanssa, keittänyt veljilleen ankaraa lääkettä viinasta, ruudista ja keltaisenruskeasta tervasta.
Viivähdettyään sitten hetkisen vieressä olevalla avonaisella, puistikon tapaisella paikalla, jossa maanantaisin pidetään kukkaismarkkinat, ja katseltuaan siinä rähiseviä itämaalaisia ja kaupustelevia ryssä parkoja, ynnä monenlaisia ammattilaisia, kuten partureita, nurkkasihteereitä, ennustajia ja silmänkääntäjiä, mikä kaikki meno ja pauhu täytti heidät vilpittömällä kummastuksella, lähtivät veljekset n.s. Suureen basaariin, turkiksi tunnettu nimellä "Büjük Tsharsky". Jo byzantinolaisena aikana oli tällä samalla paikalla, ei kaukana äskeisettä basaarista, samanlainen kauppahalli, mutta pienempi, ja sisältyy se vieläkin tähän nyttemmin kokonaisen korttelin laajuiseen rykelmään. Se on umpinainen laitos, jaettu lukuisilla kauppakujilla useihin eri osastoihin, ja kujat on kaikki katettu, joten valoa tulee sinne pienistä valoaukoista sangen säästäväisesti, haju ja hygieniset olot ovat sen mukaiset. Tuntia ennen auringonlaskua ajetaan sieltä kaikki pois ja mahtavat portit suletaan. Se on suoranainen mehiläispesä, jossa kulkiessa ilmansuunnat pian sekaantuvat niin kokonaan, etteivät ne tahdo enää selvitä sieltä tultuakaan. Siksipä on sinne paras mennäkin luotettavan oppaan johdolla.
Arkisen elämän alalta on nyt tämä basaari Konstantinopolin päänähtävyys, sillä siellä on näytteillä kaikki se, mitä Turkin valtakunnassa käsityötaito matkaansaattaa. Eikäpä se, ikävä kyllä, enää rajoitu siihenkään, vaan on siellä myytävänä myös paljon sellaisia "itämaisia" tuotteita, joiden oikea lähtöpaikka on jossakin Saksan, Ranskan tahi Englannin tehtaassa, takanansa joukko kaljupäisiä ja arvokkaan näköisiä ukkeleita, jotka pitävät hauskoja "johtokunnan kokouksia". Mutta turisti, jonka suu on kummastuksesta niin ammollaan, että siitä mahtuisi ajamaan sisään vaikka Herr Fiaker, ei tuota huomaa, vaan vaipuu mitä vilpittömimpään "itämaisen loiston" ihailuun.
Ja onhan siellä sitäkin, on mattoja ja muuta kudontatavaraa, väreiltänsä ja koristeiltansa hivelevän taiteellista, on kulta- ja hopeaesineitä, kimmelteleviä filigranitöitä, jalokivikoristeita, jos mitä — turhaa ja mahdotonta on luettelemalla koettaa antaa kuvaa kaikesta siitä moninaisesta tavaramäärästä, joka siellä on nähtävänä. Vanhojen aseiden ja muiden muinais-esineiden kauppa on hyvin tärkeä puoli basaarissa, ja lukemattomat lienevät esimerkiksi ne rikkaat amerikalaiset kodit, joihin on hankittu "itämaiden loistoa" haalaamalla täältä basaarista tonnittain kaikkea vanhaa rojua, joukossa ehkä arvokastakin, mutta enimmäkseen arvotonta, herrojen moslemien hykerrellessä käsiään ja huutaessa Allahia avukseen, kun he ihmettelevät noiden uskottomien koirien uskomatonta typeryyttä. Sillä nämä kauppiaat luultavasti itse tuntevat hyvinkin tarkoin tavarainsa sekä muinais- että muunkin arvon. Näki Simeoni sitten kirjojakin myytävänä, mutta oli ne painettu aivan toisella tyylillä kuin esimerkiksi "Huutavan ääni korvessa", tuo kauhea kirja, jossa puhutaan siitä tulisesta järvestä, niin, eipä Simeoni huomannut niissä muuta kuin mitä merkillisimpiä koukeroita ja pisteitä, jotka sisälsivät häneltä salattua viisautta. Hän painoi kirjan, joka muuten oli oikein hieno ja kauniisti sidottu, nopeasti kiinni, sillä olisivathan ympärillä pilvenä parveilevat lihavat kärpäset pian voineet tehdä sinne eräitä liikapisteitä ja siten tapaturmaisesti turmelleet koko profeetan tarkoituksen, aiheuttaen tarpeettomasti oppinutta ja riitaista selitystyötä.
Basaarin kauppiaat olivat mahdottoman halukkaita kaupantekoon. Tuomas huomautti vakavasti, että länsimaiden kauppa-apulaisille olisi annettava stipendejä täällä käyntiä varten, että he oppisivat huomaamaan, miten ostajia on kohdeltava. Niin, täytyy olla sangen vankka mies päänsä puolesta, ettei tule liian ylpeäksi ja rupea luulemaan itsestään aivan mahdottomia, kun tuollainen kreikkalainen, armenialainen tahi juutalainen lurjus — sillä näitä jaloja kansallisuuksia taitaa basaarin sääty enimmäkseen olla, koska turkkilainen kuuluu olevan liian rehellinen kauppiaaksi — sileänä ja makeana tervehtii, tarjoo tuolit ja tupakat sekä puhuttelee rauhallisesti korkeilla arvonimillä ja kunnianosoituksilla. Ellei yksi tavara kelpaa, tarjoo hän kohta toista, hän kohottaa sitä ilmaan, että valo paremmin siihen sattuisi, ja kehuu sen kauneutta — ah! — makustellen kielellään ja vaipuen hetkeksi sanattomaan ihailuun. Ja sitten se on niin halpa, kerrassaan halpa, ettei se maksa mitään, ei mitään! "Tehkää, jalo herra, kurjalle palvelijallenne se armo, että otatte häneltä lahjaksi tämän vähäpätöisen kapineen, joka tosin on liian huono Teidän Korkeutenne omistettavaksi…" — "Sinä taidat koettaa pettää minua!" tuumi synkän epäluuloisesti Tuomas, joka hetkeksi oli viehättynyt katselemaan vähän lähemmin erään kauppiaan tavaroita ja joutunut kohta tuon hummerin pihteihin. Mutta herra Bennado raastoi hänet pois ja niin päästiin siitä kuilusta, sillä ellei huvin vuoksi aivan välttämättä halua tulla perinpohjin puijatuksi, on paras olla täällä mitään kauppoja tekemättä.
Kävellessä ja katsellessa kirjavaa itämaista elämää, tavaramääriä ja -lajeja, ihmisiä, alituista kahvin juontia, outoja naamoja ja hälinää, kuluu aika pian, ja niinpä astuivat veljeksetkin vihdoin ulos kirkkaaseen ilmaan, päättäen mennä erääseen herra Bennadon suosittelemaan (hänellä arvattavasti oli liikkeestä osto-osuus) kreikkalaiseen kauppaan ostaakseen jotakin vähäpätöistä muistiksi sopivaa. Siitä syntyi jalo kohtaus, sillä olivatpa veljekset kerrankin päättäneet panna kovan kovaa vastaan, s.o. tinkiä niin, että sitä itse kreikkalainenkin kauhistuisi.
Heidät otettiin vastaan sydämellisesti ja riemuiten kuin vanhat, kauan kadoksissa olleet, jopa jo kuolleiksi luullut ystävät. Viivana läksi eräs noutamaan kahvia, toinen tarjosi tuolit ja kolmas tupakat, ja tunnelma oli heti paikalla niin kodikas, niin herttainen, että ihminen harvoin saa täällä matoisessa maailmassa sellaista kokea. Kun sitten oli juotu turkkilaiset kupposet, vedetty henkisauhut, rupesi kauppias, kreikkalaiseksi sangen kookas ja muuten hyvin muhoileva mies, esittelemään tavaroitaan. Niitä hänellä oli kaikenlaisia, siroista hopea- ja kultaesineistä alkaen mitä ihanimpiin koruompeleisiin saakka. Auliisti näytteli hän kaikki ja katselemista siinä olikin.
Mutta veljekset pysyivät uskollisina päättämälleen taktiikalle. Osoittamatta pienintäkään ihastumisen merkkiä rupesivat he tarkastelemaan tavaroita väsyneellä ja kyllästyneellä ilmeellä, haukotellen niin, että leukapielet rutisivat, ja aina väliin viskaten jonkun maton tahi muun katselemansa esineen syrjään. Sitten he rupesivat tyytymättöminä haukuskelemaan, aloittaen ensin koko Konstantinopolista yleensä ja kaartaen sitten vähitellen nimenomaan juuri tähän kauppaan ja näihin tavaroihin, joita ei suorastaan kehdannut viedä mihinkään Europan parempiin paikkoihin. Kauhistuneena ryhtyi kauppias vastaväittelyihin. Levitellen käsiään ja kohottaen niitä tuontuostakin taivasta kohti hän vannoi, että hienompaa tavaraa on maailmassa mahdoton valmistaa, että vaikka luoja itse perustaisi verstaan, ei siinä tehtäisi niin hienoa filigrani- ja emaljityötä kuin mitä näissä koruesineissä on. Veljekset eivät kuitenkaan hellittäneet, vaan kylmäverisesti ja säälimättä panivat kaikki niin pataluhaksi kuin suinkin osasivat. Kreikkalaisen silmät muljahtelivat kauhusta, mutta herra Bennadon nauru kajahteli kirkkaana.
Vihdoin sitten veljekset valitsivat eräitä pikkuesineitä ja muutamia koruompeleita sekä kysyivät kuin sivumennen, kuinka suunnattoman suuri nylkyhinta niillä mahtoi olla. Silloin kauppiaan silmät välähtivät viekkaasti, sillä hän oli alusta saakka ymmärtänyt, että kyllä tässä haukkumisesta huolimatta lopuksikin on kaupanteko kyseessä. Iloissaan hän kiiruhti lyömään valituille tavaroilleen niin huikean hinnan, että jos se olisi muutettu kullaksi, siitä olisi voinut takoa paksun kaulaketjun. Veljesten ilme ei värähtänytkään. Juhani tarkasteli tavaroita kirjaimellisen asiallisen näköisenä, äärettömän tarkkaan, ja ilmoitti sitten vastatarjouksensa. Se oli suunnilleen neljäsosa kauppiaan vaatimasta hinnasta. Herra Bennadokin kalpeni huomattavasti.
Alkoipa tässä nyt ankara kamppailu, jossa monta kertaa tuskan hiki pusertui herra kauppaneuvoksen otsalle. Hän esitti lukemattomia eri syitä mainitsemansa hinnan kohtuullisuuden perusteeksi, kertoen tavarain syntyhistorian pienimpiä yksityiskohtia myöten, kuvaten sen suunnattoman huolen ja vaivan, joka on sen valmistamisessa, ja ylistäen kuiskaamalla sitä jaloa ammattitaitoa, jota se osoittaa. Kaikki turhaan. Juhani ja Tuomas olivat kivikovia; persialainen satraapi tahi venäläinen santarmi olisivat heltyneet ennen kuin he. Vihdoin Tuomas sanoi: "Olkoon; maksan Teille näistä tavaroista hyvän hinnan." Ja hän kokosi taskuistansa sinne väkisinkin jääneet Itävallan ja Unkarin kruunut, Serbian dinaarit ja Bulgarian levit, muodostaen niistä numerosummaltaan suuren ja paperitilavuudelta vielä suuremman tukun. "Kas tässä", sanoi hän, "tämän kaiken maksan mielelläni noista tavaroista", ja hän ojensi tukun kauppiaalle. Vakavana otti tämä sen vastaan, sylkäisi näppiinsä ja rupesi laskemaan, käyden tarkkaan läpi koko tukun. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä: "Omatuntoni ei salli minun tuottaa lähimmäiselleni niin suurta vahinkoa. Tässä on liikaa. Ottakaa takaisin tämä." Ja vakavana antoi hän Tuomaalle takaisin kahden dinaarin setelin.
Koska mies osoitti olevansa leikkiä ymmärtävä, heltyivät veljekset hieman ja Juhani korotti vähän tarjoustaan. Tästä ihastuneena pudottaa jysähdytti kauppiaskin hintaansa, kunnes riitaraha hupeni mitättömän pieneksi ja lopuksi hävisi kokonaan. Niin päätettiin kaupat ja kun molemmat puolet näyttivät olevan tyytyväisiä, oli kaikki hyvin. Rakkaasti ja herttaisesti hyvästeltiin taas, sillä erottiinhan ijankaikkiseksi.
XXXI.
Turkkilaisten asuinrakennukset. — Sulttaanin elintarvelaki. —
Lampaanliha. — Ajurit. — Konstantinopolin vanhat muurit, Jedi
Kulé eli "Seitsemän tornia", Kultainen portti ja "Turkin keisarin
kuva", vankikopit ja "verikaivo", Top Kapu eli "Tykkiportti" ja
Konstantinopolin valloitus. — Kahrié-moskea ja sen vanha pappi. —
Mohammed III:n hauta.
Paitsi moskeoissa, tulee turkkilaisten rakennustaide näkyviin myös heidän tavallisissa arkiasumuksissaan, vaikkakin niihin nähden lienee liikaa käyttää sanaa "rakennustaide"; "kyhääminen" olisi enemmänkin paikallaan. Turkkilainen rakentaa yksityiset asumuksensa, jopa monet julkisetkin rakennuksensa, puusta, uurtoreuna- eli, kuten rakennusmiehet sanovat, "ponttilaudoista". Niinpä on kuuluisa sulttaanin linna Bolma Bagtshe suureksi osaksi tehty tästä rakennusaineesta, välttämättömiä tukikohtia lukuun ottamatta, ja valkaistu sitten kalkkivedellä tahi jollakin sellaisella maalilla. Se saattaa tuntua uskomattomalta, mutta on silti totta, kuten asiantuntijat tietävät todistaa.
Turkkilaisten yksityisasumukset ovat sellaisia, ettei pohjoismaalainen tiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Vaikka otetaan huomioon sekin, ettei asunnolla ole täällä lämpimässä ilmanalassa sellaista merkitystä kuin pohjoismaissa, osoittaa kuitenkin koko talon suunnitelma sellaista lapsellisuutta ja muotoaistin kehittymättömyyttä, ettei sitä oikein tahdo voida uskoa. Kun jostakin Stambulin reunalta tahi korkeammalta paikalta pääsee näkemään tavallista turkkilaisen kansan kaupunginosaa, tulee mieleen kuva lapsista, jotka ovat leikkiessään tehneet tulitikkulaatikoista kokonaisen kaupungin.
Tavallisesti on turkkilaisen talo kaksikerroksinen, mutta saattanee olla useampikerroksinenkin, sillä jos perus vain kestää, voidaan sen katolle ja nurkkiin, missä vain saadaan kiinni pysymään, lisätä huoneita tarpeen mukaan, joten rakennuksesta usein tulee mitä ihmeellisin ihmiskennorykelmä. Yläkerrokset ovat tavallisesti hiukan leveämmät kadulle päin kuin alakerrokset. Simeoni sai sen käsityksen, että maalia käytettiin vähänpuoleisesta koskapa kokonaiset korttelit olivat täynnä tällaisia päivän tumman ruskeiksi paahtamia leikkitaloja. Alakerroksessa kuuluu olevan vieraitten vastaanotto- ja muita sellaisia huoneita, yläkerroksessa majailee itse perhe, "haaremi". Ikkunoita on kyllä kadulle päin, mutta on ne suljettu hyvin tiheällä puuristikolla, jonka takaa voi huoleti katsella tulematta itse nähdyksi. Selvää on, että muukalainen tarkastelee näitä ikkunoita mitä suurimman uteliaisuuden vallassa, sillä onhan hänen päänsä täynnä mitä ihmeellisimpiä käsityksiä niiden kätkemistä salaisuuksista, mutta hänen palkkansa on useimmiten perin vähäinen. Joskus vain hän sattuu huomaamaan ristikon raosta tahi auki olevasta ikkunasta tumman silmäparin, joka saattaa iskeä hänelle veitikkamaisesti silmääkin, seuraavassa hetkessä peräytyen kuin säikähtynyt lintu. Ja parasta on, ettei muukalainen kovin tunkeilevasti pyri tätäkään silmäpeliä harjoittamaan, sillä tämä on asia, jossa turkkilaispappa ei ymmärrä leikkiä, vaan voi ryhtyä omavaltaisiin toimenpiteisiin. Niin ainakin ilmoitti herra Bennado. Europalaisen lienee perin vaikea päästä syventymään turkkilaisen yksityiselämään, josta hänellä yleensä lienee enimmäkseen vääriä käsityksiä. Niinpä on monivaimoisuus nykyisin harvinaista, sillä lukuunottamatta vaimojen keskinäisen riitaisuuden tuottamaa harmia ja hankaluutta, vaatii tällainen ylellisyys tietysti paljon rahaa ja tilaa, jota kumpaakaan ei nykypäivien Turkissa niin paljon taida olla. Enimmäkseen elänevät turkkilaiset yksiavioisina, lukuunottamatta ehkä joitakin rikkaita pukkeja ja kulasseja, jotka voivat itselleen tällaisiakin ylellisyyksiä kustantaa.
Simeoni oli kerran elämässään tavannut suomalaisen naisen, ylioppilaan, joka Amerikassa ollessaan oli joutunut naimisiin turkkilaisen kanssa ja muutti sodan jälkeen Konstantinopoliin, käyden silloin Helsingissä. "Hyvä rouva Hamdi!" sanoi Simeoni hänelle ällistyneenä, "ihanko todella te olette naimisissa turkkilaisen kanssa?" Hymyillen vastasi tuo kaunis pohjalainen nainen: "Ihan todella ja hyvän turkkilaisen kanssa olenkin." — "Ja kuinka monta valtijatarta teitä on kaikkiaan hänen haaremissaan?" — "Ei muita kuin minä. Eivät turkkilaiset enää pidä useita vaimoja, eivätkä he yleensä ole sellaisia kuin miksi europalaiset itserakkaudessaan heitä kuvittelevat; turkkilainen on maailman paras aviomies." Ja rouva Hamdin poskille nousi lämmin puna hänen muistaessaan miestään, joka oli ammatiltaan insinööri. Uusi aika tunkee Turkkiinkin.
Tulisijain laita näytti noissa taloissa olevan vähän niin ja näin. Varsinaisia savupiippuja ei Simeoni juuri huomannut, mutta sen sijaan usein rakennuksen seinästä esiin pistävän ja ylöspäin kääntyvän läkkipeltitorven, jonka kärjestä suitsusi savua. Sillä kohdalla oli siis jonkunmoinen tulisija, ehkä keittiö. Kaiken tämän nähdessään saattoi ymmärtää, miksi Konstantinopoli on tullut niin kuuluisaksi tulipaloistaan. Olisi kovin epätoivoinen tehtävä perustaa sinne palovakuutusyhtiöitä. Suuret alat Stambulia ovat parhaillaankin tuhkana ja raunioina.
Päättäen siitä makeisten paljoudesta, joka on kaduilla myytävänä, rakastaa turkkilainen imelää. Kaupitellaan kaikenlaisia leivoksia, joukossa ryssän rinkilän kokoisia kaneelirinkeliä, ja hedelmistä sekä pähkinöistä sokerin avulla tehtyjä monenlaisia marmelaadeja. Kun tavarat ovat päiväkaudet suojattomina pilveilevässä kadun pölyssä ja lukemattomien kärpästen sotkettavina, ei europalaisilla ole rohkeutta edes ajatellakaan näiden herkkujen maistamista. Sokeri lieneekin turkkilaisen lihavuuden pääsyy, sillä hänhän on erittäin rasvainen ja pullea kuin tynnyri. Naisiltaan hän myös vaatii lihavuutta, pitäen heitä sitä kauniimpina kuta valtavampia he ovat, ja siksipä naisparat oikein ponnistelevat, syöden kaikenlaisia rasvaa lisääviä öljyaineksia, saavuttaakseen tämän turkkilaisen naisihanteen päätilavuudet. Kuunnellessaan herra Bennadon kuvausta näistä asioista pääsi veljeksiltä väkisinkin "hyi!"
Liharuokaa käyttänee turkkilainen melkoisesti, päättäen siitä, että lihakauppoja oli runsaasti, täynnä innoittavan näköisiä, talisia lampaan ruhoja. Ehkäpä tuo lihan hankinta on hyvällä kannalla aina niistä päivistä asti, jolloin monta vuosisataa sitten Konstantinopolissa kerta tuli lihan puute, lihapula, kuten nykyisin sanotaan. Tulipa tuo asia itsensä sulttaanin korviin ja hän ilmoitti, että se on heti järjestettävä, sillä kansan täytyy saada lihaa ja vielä kohtuullisella hinnalla. Ryhtyen toimiin tavallisella päättäväisyydellään hän käsketti kaupungin kaikki teurastajat eteensä ja ilmoitti: "Se lihakauppias, joka ei pidä riittävästi lihaa kaupaksi ja kohtuullisesta hinnasta, hirtetään." Tämä elintarvelaki vaikutti heti. Teurastajat kiisivät viivana maaseudulle hankkimaan lihaa ja on sitä sen jälkeen aina ollut Konstantinopolissa runsaasti saatavana. Arvattavasti tuo erinomainen elintarvelaki vaikuttaisi tehokkaasti nykyaikanakin, jos se vain voitaisiin panna toimeen, mikä ei kuitenkaan aikojen arveluttavan huonontumisen vuoksi valitettavasti enää ole mahdollista.
Lammas, josta, samoin kuin eräistä muistakin matkallaan huomaamistaan eläimistä, Simeoni teki "tieteellisiä" muistiinpanoja, muodostaa sen jälkeen kuin profeetta pikkumaisesti oli kieltänyt sianlihan syömisen, näissä etelämaissa ihmisen pääravinnon. Eikähän siitä olisikaan sanottavana mitään muuta kuin hyvää, jos lampaan liha siellä olisi samanlaista kuin meillä. Mutta sitä se ei ole, vaan on siinä likaisen ja hikisen lampaanvillan löyhkä, "ihvi", niin läpitunkevasti edustettuna, että se voittaa sekä paprikan että valkosipulin. Eikä siinä kyllin, vaan on lammas täällä vielä aivan erikoisesti rasvainen, joka näyttääkin olevan kansan kalleinta herkkua. Sitä se syö ahmien ja siinä se sekä keittää että paistaa kaiken mahdollisen ruoan, missä rasvaa suinkin vain tarvitaan, jopa monet sokeroidut kakutkin ja sen tapaiset jälkiruoat. Myötämielinen lähimmäinen voi nyt ymmärtää, minkälaisin tuntein veljekset esim. laivassa Konstantinopolista lähdettyään astuivat ruokasaliin, josta heitä vastaan tuulahti väärentämätön, rasvainen, käristetty lampaan "ihvi". Joka kerta kun Simeoni sitä jälkeenkinpäin muisteli, käänteli hänen mieltänsä surkeasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi.
Kun veljekset kreikkalaisen kauppiaan kynsistä irtauduttuaan menivät aikaa säästääkseen syömään erääseen Stambulin ravintolaan, joka sentään oli melkoisesti europalaismallinen, tilasivat he, toivottomin tuntein kauan tutkittuaan ruokalistaa, itselleen lampaankotletin. Kun se tuotiin, oli se enimmäkseen valkoista, heikolla tulella käristettyä lampaan talia, keskellä pieni tummempi kohta, jonka piti esittää lihaa. Juhani ja Tuomas kaivelivat urhoollisesti esille tuon lihapalan, mutta Simeoni ei voinut tehdä sitäkään, vaan pyysi saada erään vähemmän vaarallisen annoksen. Ilostuneena lähti kyypparipoika lennättämään hyljättyä lihaa keittiöön, luullen saavansa syödä sen, mutta silloinpa lensi herra Bennado kuin haukka hänen niskaansa, otti annoksen pois ja söi sekä sen että omansa, joka myöskin oli lammasta. Simeonista näytti, että hänen iholleen ihan sillä hetkellä rupesi kasvamaan löyhkäävää villaa, mutta herra Bennado pyyhkieli vain mielissään rasvaisia huuliaan. Tämä lampaan katku sekä lika ja monet erilaiset kaduilla mätänevät aineet antavat Konstantinopolille ja erikoisesti Stambulille sen ominaishajun, joka on ilkeän imelä ja mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen.
Hauskaltapa tuntuikin veljeksistä tällaisen aterian jälkeen lähteä ajelemaan turkkilaisella Herr Fiakerilla kaupungin vanhoille muureille, näkemään niitä ja Marmaran ihanuutta. Konstantinopolissa on hyviä ajureita; tälläkin fetsipäällä oli ensiluokkaiset tilavat vaunut, ja erinomaisen pulskat hevoset, joita hän taitavasti ohjaili ahtailla kaduilla, puhutellen niitä tavattoman lempeällä ja ystävällisellä äänellä. Simeoni kiipesi hänen vierelleen istumaan, luoden sieltä ympärilleen uteliaita katseita sekä koetellen opetella turkinkieltä, vaikka huonolla menestyksellä. Tällä ajomatkalla sai erittäin hyvän käsityksen turkkilaisten, kreikkalaisten ja armenialaisten kaupunginosista; molemmat jälkimäiset asuvat paljon sievemmissä ja siistimmissä rakennuksissa kuin turkkilaiset.
Veljesten suureksi ällistykseksi löytyi Konstantinopolin länsinurkasta, Marmaran meren rannalta, mahtava, viisikulmioon rakennettu linna, jonka korkeat muurit ja tornit olivat vielä sangen hyvin säilyneet. Sen alkuosat on rakennuttanut jo Teodosius I, joka voitettuaan Maximuksen piti suuren triumfin sekä Romassa että Konstantinopolissa. Merelle päin on varsinkin pidetty huolta linnan lujuudesta ja ovat tornit ja muurit siellä, kun nousee niiden huipulle, yllättävän korkeita ja jykeviä. Tällä kohdalla on vieläkin jäljellä Teodosiuksen triumfiportti, Konstantinopolin kuuluisa "Kultainen portti", jonka kolme eri holvikaarta selvästi on muurista erotettavissa. Varustuksen turkkilainen nimi on Jedi Kulé, eli "Seitsemän tornia". Nykyiseen asuunsa laittoi sen pää-asiallisesti Mohammed Valloittaja ja käytettiin sitä etupäässä valtiovankilana.
Porta aurea, Kultainen portti, on ollut mahtava, kolmikaarinen rakennus, joista keskimäinen holvi on ollut korkein. Molemmin puolin on kaksi valkoisesta marmorista rakennettua, ulospäin pistävää pyöreätä tornia. Keskiholvin yläpuolella (pihalle päin) on vieläkin näkyvissä Kristuksen monogrammi sekä kirjainten sijat, joiden mukaan tiedemiehet ovat määritelleet portin rakennuttajan ja ijän. Aikoinaan, jolloin se on hohtanut valkoisena marmori- ja kultakoristeineen, on se epäilemättä ollut maailman uljaimpia porttirakennuksia. Nyt sen kauneus on kuoren alle peittynyt, sillä jo byzantinolaisena aikana muurattiin sen mahtavat holvit kiinni, ja ovat turkkilaisetkin kai sen aukkoa pienentäneet, niin ettei siinä ole enää kuin matala ovi, josta tuskin kumartumatta pääsee.
Tullessaan tälle portille oli Juhanilla kotimaasta saatuna erikoistehtävänä tutkia, oliko sen päällä kuten laulussa sanotaan "Turkin keisarin kuvaa". Aluksi hän aikoi puoleksi väkivallalla selittää Kristuksen monogrammin tuoksi mainioksi kuvaksi, väittäen, että ajanhammas oli sen vain sellaiseksi muodostanut, mutta onneksi keksittiin sitten kamanan päältä toinen kuva, joka lienee ollut sulttaanin, ehkäpä Mohammed Valloittajan monogrammi. Laulun määritelmä: "Voi p—a kuin on ruma", sopi siihen joka tapauksessa. Vaikka Juhani ei siis saanutkaan tehtäväänsä lopullisesti ratkaistuksi, määräsi hän kuitenkin Tuomaan ottamaan tuosta koukerosta valokuvan, voidakseen lähettää sen tämän tieteellisen tehtävän varsinaiselle antajalle.
Toisesta porttitornista lienee katseltavana eräs maailman ihanimpia näköaloja: koko Konstantinopoli kupooleineen ja valkoisine minareeteineen, Kultaisen sarven suu, Marmara ja Aasian sinertävät vuoret, välkkyvät vedet, valkoiset purjeet, autereinen, kuin pehmeässä pumpulitunnelmassa uinuva avaruus. Kaupungin melu ei kuulu tänne ollenkaan. Tuossa pihalla pesee pari turkkilaista mattoja ja sen vihertävällä, puhtaalla ruoholla leikkii iloinen lapsiparvi; tuolla ulkopuolella, täytetyssä vallihaudassa, kasvaa vihanneksia ja työskentelee ahkera tarhuri. Idylli on täydellinen.
Mutta niille Turkin alammaisille, jotka aikoinaan joutuivat tähän samaan torniin sulttaanien vangiksi, oli paikka kaikkea muuta kuin idyllimäinen. Pieni väristys selkäpiissä marssivat veljekset sen synkkiin vankikammioihin, joista muutamassa oli pidetty itse sulttaaneja silloin kuin he riidellessään veljiensä tahi janitshaarien kanssa olivat joskus joutuneet alakynteen. Tuolla toisessa tornissa olivat he nähneet kirjoituksia, jotka Europan valtojen tänne diplomaattisia tekojansa harkitsemaan heitetyt lähettiläät olivat aikansa kuluksi hakkauttaneet. Katsotaanpa nyt, kuinka täällä olevalle valtiolliselle vangille pahimmassa tapauksessa, ainakin tarinan mukaan, saattoi käydä.
Otetaan lyhty ja mennään eteläisen porttitornin juurella olevasta pienestä ovesta sisään, ja sitten ahdasta käytävää alaspäin, kunnes tullaan pyöreään, aivan säkkipimeään huoneeseen. Himmeässä valossa näkyy lattiassa lautaluukku, ja seinän vierellä on vanhoja, ahtaita puukoppeja. Kun nyt se, jolla kulloinkin sattui Turkin valtakunnassa olemaan paras ote vastustajastaan, oli saanut hänet terveenä ja vahingoittumattomana niin pitkälle, että hän oli turvassa näiden muurien sisällä, ilmoitettiin eräänä päivänä, että nyt olisi hänen sitten jätettävä hyvästit tälle maailmalle. Vanki saatettiin tähän pyöreään huoneeseen ja pistettiin johonkin noista puukopeista, kohtalotoveriensa joukkoon. Kun sitten pyöveli oli saanut syödyksi aamiaisensa ja juoduksi kahvinsa, saapui hän apulaisineen paikalle ja ryhtyi tottuneesti töihin. Luukku avattiin, kopista otettiin mies toisensa jälkeen, ja tuon luukun alla olevan reiän ääressä iskettiin häneltä taitavasti kaula poikki. Pää putosi tuonne syvään kuiluun, josta Marmaran meri lopuksi huuhteli sen pois, kun äyriäiset ja pirunkalat olivat ensin kalvaneet sen puhtaaksi. Mitä jäljellä olevalle ruumiille tehtiin, sitä ei tarina sano. Toiset uhrit saivat katsella ja vetää pitkää tikkua vuorostaan, sillä pyövelit eivät välittäneet mistään järjestyksestä. Naisia täällä tuskin mestattiin, sillä tunnettuahan on, että heidät ommeltiin säkkiin ja heitettiin Marmaran mereen, jollainen kuolemantapa oli heidän etuoikeutensa, yksi niitä harvoja, joita Turkin naisilla on koskaan ollut.
Lopetettuaan tämän kaikenlaisilla humoristisilla huomautuksilla ja vitseillä höystetyn "historiallisen" esityksensä avasi herra Jacques Bennado juhlallisesti "verikaivon" luukun, sytytti paperitukun palamaan ja heitti sen kaivoon. Huuh! Se oli todellakin syvä ja kammottava reikä, jollaisia ei yleensä olisi koskaan pitänyt maailmassa rakentaa, ja johti sieltä arvattavasti jonnekin joku kanava, sillä muutenhan se olisi pian voinut täyttyä, pyövelillä kun näillä seuduilla aina on ollut riittävästi työnansiota. Minkä verran tuossa kamalassa kuvauksessa on historiallista pohjaa, on tietymätöntä, mutta tavallinen vesikaivo tahi muu ihmisystävällinen laitos tuo reikä tuskin lienee ollut; kaivoksi se oli liian ahdaskin. Pää meni veljeksiltä pyörälle sen äärellä seisoessa ja varovasti he peräytyivät hiukan syrjemmälle.
Jedi Kulén linnasta lähtivät veljekset sitten ajelemaan muurien ulkopuolitse kaupungin ympäri. Nämä muurit rakennutti Teodosius II:n aikana vuonna 413 silloinen valtionhoitaja Anthemius, ja ovat ne yli kuusi ja puoli kilometriä pitkät. Luonnollisesti on niitä sen jälkeen sekä vahvistettu että uusittu, jaon ne nyt Europan mahtavimpien muinaismuistojen joukkoon luettava. Järjestelmä on seuraava: sisämuuri, joka kohoaa kaupungin tasosta 13 metrin korkeudelle, on juuresta lähes viisi ja harjalta hiukan yli neljä metriä paksu; sen ulkoreuna kohoaa vielä noin puolitoista metriä korkeaksi rintavarustukseksi, jossa on ulkoa kapeita, mutta sisään päin leveneviä puolustusaukkoja; aina noin 60 metrin päässä on jykeviä, kulmikkaita, 18 metriä korkeita torneja, kaikkiansa 96 kappaletta; sisäpuolelta johtavat muuratut portaat muureille, joista vasta päästään torneihin. Tämän sisämuurin ulkopuolella oli lähes parikymmentä metriä leveä, kaupungin tasoa korkeammalla oleva tasainen käytävä-alue, ja sen ulkopuolella ulkomuuri, joka kohosi tästä välillä olevasta käytävä-alueesta noin kolmen metrin korkeudelle; se oli noin pari metriä paksu ja oli siinäkin 96 tornia; sen ulkopuolella, noin 5 metriä syvempänä kuin sisäinen käytävä, oli jälleen noin parikymmentä metriä leveä käytävä, joka ulkoreunassaan rajoittui parikymmentä metriä leveään, pystysuorin seinin kaivettuun vallihautaan, joka nyttemmin on melkein kauttaaltaan täytetty. Kysymys ei ollut siis mistään vähäpätöisyyksistä, vaan aikanansa valtavista ja kaupungin voiman ollessa heikentymättömänä valloittamattomista varustuksista. Niiden ulkopuolellepa raukenivatkin sekä kansainvaelluksen laumojen että arabialaistenkin lukemattomat, vuosisatoja kestäneet hyökkäykset, kunnes keisarikunnan voimien rappeuduttua kaupungin valloittivat latinalaiset ritarit ja vihdoin osmannit. Kovalle se muuten otti molemmillakin kerroilla.
Nyt ovat muurit tietysti monin paikoin aivan raunioina ja maanjäristys on nostellut ja kallistellut jykeviä torneja hyvinkin kummallisiin asentoihin. Vallihaudassa viljellään puutarhatuotteita ja ylhäällä muureilla pelataan korttia, paistatetaan päivää ja lennätetään leijoja, joka tuntui nyt olevan Konstantinopolin poikain mielileikkiä. Vallihaudan reunalle on mustalaisjoukko pystyttänyt leirinsä ja kirkuen sieltä juoksee joukko lapsia kerjäämään. Vasemmalla puolella on laajalla alueella turkkilaisten hautausmaita omituisine hautapatsaineen; tummia naishaamuja siellä näyttää liikuskelevan tahi istuvan hautojen reunoilla. Kypressit tekevät täällä omituisen surullisen vaikutuksen. Niin saavutaan vihdoin kuuluisalle tykkiportille, Top Kapu, josta osmannien onnistui 1452 tunkeutua kaupunkiin. Muinoin sen nimi oli Pyhän Romanoksen portti. Nyt se on kokonaan entisestään muutettu, mutta molemmin puolin on sen harjalla kivisiä kanuunankuulia. Konstantinopolin valloituksessa käytettiin nimittäin ensi kertoja suuremmassa määrässä tykkejä, sellaisia kuin ne siihen aikaan olivat; turkkilaisilla niitä oli yhteensä 69, joukossa niin suuria, ettei niitä voitu kuljettaa, vaan valettiin ne täällä paikalla. Eipä voi olla, tällä kohdalla seisoessaan, mielessään kuvittelematta, kuinka tuo kaikki tapahtui.
Tykkiportin luona oli edullisin ryntäyspaikka siksi, että siinä olivat hyökkääjät korkeammalla kuin puolustajat; tällä kohdalla olikin piirittäjäin päävoima, janitshaarit, itsensä sulttaanin johdossa, ja myöskin puolustajain päävoimat, genualaiset palkkajoukot, urhean Giustinianin johdossa. Piirittäjiä lienee ollut kaikkiaan satakuntatuhatta, puolustajia ehkä seitsemäntuhatta, tiedot siitä näyttävät olevan ristiriitaisia. Kuten siltä ajalta säilynyt vanha vaskipiirros osoittaa, olivat suuret alueet muurien sisällä, m.m. Hippodromi, raunioina, ja kaupungin koko väkiluku lienee ollut siinä sadantuhannen paikkeilla. Puolustajain vähälukuisuus osoittaa, kuinka veltoiksi kaupungin asukkaat olivat tulleet. Jo kauan oli kaupunki maksanut veroa Adrianopolin ylpeälle sulttaanille, joka oli vallinnut Balkanilla siihen aikaan jo satakunnan vuotta. Nyt oli tullut Konstantinopolin kohtalonhetki.
Piiritystä kesti parisen kuukautta ja puolustautui Byzantiumin viimeinen keisari, Konstantinos XI Palaiologos, uljaasti. Mutta kun neuvokkaan Mohammedin onnistui kuljettaa osa laivastostansa teloja myöten maitse, Peran taitse, Kultaiseen sarveen, ja siten sulkea kaupunki aivan joka puolelta, rupesi asema käymään toivottomaksi. Toukokuun 29 päivänä varhain aamulla alkoi ratkaiseva rynnäkkö. Silloin oli Romanos-portin toinen torni ammuttu mäsäksi ja läheisyydessäkin oli muuriin saatu särjetyksi aukko. Alkoi hirveä taistelu, kun janitshaarit läksivät suorittamaan kolmesti uudistuvaa rynnäkköään. Ne lyötiin kuitenkin takaisin, mutta silmittömässä uskonvimmassa ja määrättömien aarteiden toivossa musulmannit syöksyivät muureille yhä uudestaan, kunnes erikoinen onni suosi heitä. Urhoollinen genualaisten päällikkö kaatui ja silloin nuo palkkajoukot, joita tosin ei ollut kuin muutamia satoja, jättivät paikkansa; syntyi heikko kohta ja siitä tunkivat janitshaarit sisään. Kohta järkkyi puolustuksen voima muuallakin, janitshaareja ilmestyi sinnekin, ja pian oli Pyhän Romanoksen portti vihollisten hallussa. Huomattuaan kaiken olevan hukassa heittäytyi urhoollinen keisari itse taistelun melskeeseen ja sai siellä kuolemansa jonkun janitshaarin kädestä. Hänen ruumiinsa joutui suureen ruumiskasaan ja oli hänet niin ryöstetty ja silvottu, että hänet tunnettiin ainoastaan purppuratohveleistaan.
Mutta nyt alkoi verestä humaltuneille turkkilaisille riemun aika. Kolme päivää salli uskovaisten hallitsija heidän mielin määrin ryöstää, polttaa ja murhata, ja 40,000 sielua pääsikin heidän toimestaan niinä päivinä maallisen elämän taakasta. Nykyaikaisen ihmisen on mahdotonta kuvitella kaiken sen eläimellisen julmuuden ja ihmispetomaisuuden todellista laatua, joka tuollaisina hetkinä muinoin vallitsi. Silloin katsoi voittaja oikeudekseen kaiken sen, mitä sanat murha, kidutus, raiskaus, polttaminen, hävittäminen, korkeimmassa asteessaan käsitettyinä sisältävät, jos nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus enää yleensä kykenee antamaan noille sanoille sitä sisältöä, mikä niillä toisin ajoin todellisuudessa saattoi olla. Tätä kaikkea ajatellessa tuntui tuossa Tykkiportin vierellä seisojasta, kuin olisi ilmassa vieläkin väreillyt määrätön tuskan ja kauhun huuto, nuorten naisten pelko, isien ja äitien voimaton parku, voittajain raaka riemu, lasten mykistynyt kauhu. Niin vaipui kristikunnan vanha kaupunki tuleen ja tuhkaan, länsimaitten kohottamatta sormeakaan sen avuksi, ja varmaan hävisi noina aikoina myös koskaan korvaamaton määrä vielä jäljelle jäänyttä antiikin kulttuurin aartehistoa.
Mutta veljekset ajavat Tykkiportista sisään ja huomaavat, että syvä rauha vallitsee tällä verisen muiston paikalla. Kalma on aikaa saanut haltuunsa sekä voittajat että voitetut, ja heidän hautojensa päällä tuossa nakuttelee vanha turkkilainen suutari nauloja saappaan kantaan niin vilpittömän ja rauhallisen näköisenä kuin ei tällä paikalla olisi murhan enkeli koskaan liikkunutkaan. Veljeksissäkin pääsee taas vallalle elämään tyytyväinen, paikan idylliseen luonteeseen sopiva tunnelma, ja he ajavat lähellä olevaan Kahrié-moskeaan, joka on entinen kristitty basilika, rakennettu nykyiseen muotoonsa 14:lla vuosisadalla. Sen etehisessä he nimittäin tiesivät olevan hyvin säilyneitä, mainitulla vuosisadalla tehtyjä mosaiikkikuvia.
Ei ole tämän temppelin ympäristö suinkaan mikään Herran huoneelle sopiva, vaan oli ainakin sillä puolella, josta veljekset paikalle saapuivat, suoranaisia tunkioita. Erään laidalla kasvoi suunnattoman suuri kaktus, tuo sama kasvi, jota perheenäidit Suomessa niin liikuttavalla huolella pyytävät kasvamaan, ja kaktuksen juurella majaili parvi suuria, likaisia ja kyllästyneen näköisiä koiranrötköjä, arvattavasti Konstantinopolin entisten terveyspoliisien viimeisiä jälkeläisiä. Moskean ulkopuolella oli joukko säälittävän näköisiä, ryysyisiä turkkilaisia sotamiehiä, jotka kerjäten ojensivat kättänsä tulijoita kohti. Ei taida näillä äijillä olla nytkään, jos ei ollut sodankaan aikana, mitkään kuninkaalliset päivät.
Tullessaan moskean etehiseen, "exonarthex'iin", huomasivat veljekset, että pyhäkön vanha pappi oli juuri toimittamassa jumalanpalvelusta. Hän istui rukouskolkassa mumisten jotakin ja tehden merkillisiä liikkeitä käsillään, ja hänen edessään oli joukko sotilaita polvillaan. Mutta heti paikalla kun äijä äkkäsi, että nyt tuli outoja vieraita, lopetti hän toimituksensa kuin leikaten, viittasi sotilaat menemään, ja saapui myhäillen tulijoita vastaanottamaan. Hän oli vanha, herttaisen näköinen äijä, joka omituista kyllä osasi jonkun verran saksaa. Ylpeänä kertoi hän näytelleensä moskeaansa itse keisari Wilhelmille.
Moskean molempien etehisten katot on koristeltu mosaiikeilla, jotka, maanjäristyksen aiheuttamia rosoja lukuun ottamatta, ovat erittäin hyvin säilyneet ja loistavat kummallisen kirkasvärisinä ja neleinä; ne ovat peräisin vuosilta 1310-20 ja kuvaavat Kristuksen ja Marian sekä pyhimysten elämää. Henkilöiden asennot ja ilmeet ovat vapaita ja rauhallisia, eivätkä ole kokonaan vaipuneet tunnettuun byzantinolaiseen jäykkyyteen, vaan ovat yksilöllisesti eloisampia kaikki. Niissä samalla ilmenevä lapsellinen ja naivi hurskaus tekee ne hartaiksi ja todellista tunnetta herättäviksi. Turkkilaiset eivät ole peittäneet niitä värillä, koska ne ovat etehisessä, mutta itse varsinaisen moskean lukuisat mosaiikit on kaikki maalaten piiloitettu. Onneksi ne ovat siellä säilössä ja saataneen kerran paljastetuiksi. Moskean nurkassa on pieni, ehkä puoli metriä syvä komero, johon Simeoni sattui kurkistamaan. Komeron seinät — se ehkä oli hauta — oli aikoinaan koristettu pieniin marmorilevyihin hakatuilla korkokuvilla; kun näitä ei saanut maalaamalla peitetyksi, oli turkkilainen runnellut ne taltalla kaikki aivan muodottomiksi. Tuollaista raakalaisuutta ei voi olla suuttuen näkemättä.
Mutta vanha pappi oli erittäin aulis selittämään ja näyttämään aarteitaan, vaikkakin hänen selityksensä oli varsin yksitoikkoista ja samanlaista. "Tässä kuvataan itämaiden viisaiden saapumista Bethlehemiin — kaikki mosaiikkia — jah! Tässä kuvataan Marian ja lapsen pakoa Egyptiin — kaikki mosaiikkia — jah! Tässä kuvataan Kristusta — kaikki mosaiikkia — jah!" Ja jokaisen selityksensä jälkeen, sanoessaan tuon vakuuttavan ja kehuvan "jah" huomautuksen, katsoi ukko veljeksiä silmiin lapsellisen kirkkaasti ja vilpittömästi, niin että näillä pian meni suu hymyyn. Kun ukko oli sitten saanut juomarahansa, kääntyi hän nuhtelemaan lempeästi ystäväänsä herra Bennadoa, kysyen häneltä moittivasti, miksi hän viime aikoina oli niin harvoin tuonut muukalaisia hänen moskeaansa!
Väsymys valtaa pian tällaisilla retkillä, jolloin aina vain uudet ja oudot nähtävyydet ovat edessä. Veljekset kääntyivät tästä hotelliinsa päin, mutta pistäytyivät vielä sivu mennessään Aja Sophian luona olevaan Mohammed III:n türbéhen eli hautakammioon. Se on kahdeksankulmainen, sisältä kauniisti koristeltu rakennus, jossa tämä pappa lepää valiopuolisonsa ja 48 lapsensa kanssa. Lattialla on hautojen merkkinä yhtä monta vaatteella päällystettyä ruumisarkkua, jotka eri suuruudellaan kuvaavat vainajain ikää. Siitä päättäen olivat sulttaanin lapset enimmäkseen kuolleet pieninä. Poikalasten arkun pääpuolessa oli merkkinä komea turbaani. Surumielinen tunnelma vallitsi tässä barbaarisen upeassa hautakammiossa, joka tuntui olevan täynnä lasten viattomia sieluja. Papan itsensä sielu oli luultavasti eräässä helteisemmässä paikassa, sillä olihan hän (hallitsi vv. 1595-1603), muista tihutöistä ja julmuuksista puhumattakaan, murhauttanut m.m. 19 veljeään.