XXXII.
Käynti Kultaisella sarvella. — Wrangelin laivasto. — Vanha turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. — Turkkilainen sotilas. — Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset palvelukset. — Lähtömeteli laiturilla. — Iperohi-laivan matkustajat. — Dardanellit ja Gallipoli.
Tiedustelut laivoista osoittivat, että veljesten, elleivät tahtoneet jäädä Konstantinopoliin pitemmäksi aikaa, tuli päästä lähtemään Atenaa kohti Iperohi-laivalla maaliskuun 30 päivänä. Edellisenä päivänä veljekset siis ryhtyivät ponteviin toimenpiteisiin saadakseen passeihinsa kaikki ne merkinnät, joitta ei sieltä ketään pois päästetä, s.o.: ententekomissionin leiman ja lääkärin todistuksen. 29 päivä kuluikin suurimmaksi osaksi näihin juoksuihin, jotka sitäpaitsi vielä kaikki epäonnistuivat, sekä välttämättömään lepoon, koska ruumisraiskat rupesivat tekemään tenää. Simeoni ei kuitenkaan tahtonut jättää kaupunkia käymättä Kultaisella sarvella ja sinne hän siis läksi höyryvenheellä Galatan sillan luota.
Laivaliike Kultaisella sarvella on erittäin vilkas ja lisäävät sen hyörinää lukemattomat kalastajain, rahtisoutajien ja huvipursien joukot. Ääntä pidetään kaikkialla hyvänlaisesti, aurinko kimaltelee laineilla ja molemmilla rannoilla levitteleikse kaupunki lukuisine moskeoineen ja välissä olevine hökkeleineen. Simeonin huomiota herättivät monet suuret höyrylaivat, joiden kyljessä oli venäläinen nimi, mutta mastossa Ranskan lippu. Pian hänelle selvisi, että siinä oli Wrangelin laivasto, jonka Ranska oli anastanut palkinnoksi "avustaan". Laivoja oli paljon, joukossa suuriakin, ja tuli niillä epäilemättä melkoinen miljoonamäärä maksetuksi.
Simeonia ja herra Bennadoa vastapäätä istui vanha, valkopartainen turkkilainen, jonka silmät pälyilivät erittäin vilkkaasti joka taholle. Herra Bennado tunsi hänet ja kertoi hänen olevan vanhan turkkilaisen upseerin, joka ijässään oli ehtinyt ottaa osaa kolmeen sotaan. Kun nyt kreikkalaisten juuri alkanutta hyökkäystä Vähässä-Aasiassa kemalisteja vastaan Konstantinopolissa lehdistä ja yleisön keskustelustakin päättäen seurattiin mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla, juolahti Simeonin mieleen kysyä, mitä tämä vanha sotasankari kreikkalaisista arvelee. Herra Bennado suorittikin tehtävän ja ukko alkoi vilkkaasti kertoa, Bennadon toimiessa tulkkina. Pääpiirteenä ukon puheissa oli rajaton halveksuminen kreikkalaisia kohtaan, eikä hän ollenkaan epäillyt Kemalin voittoa. "Se on aivan varma", sanoi hän, "sillä tunnen molemmat siksi hyvin. Kreikkalainen — kas — hän on hyvä huutamaan että hjeh-hjeh-hjeh!, mutta annappas kun turkkilaiset sotilaat ilmestyvät eteen, niin silloinkos lähdetään pakoon niin että sandaalit lipisevät. Ei näistä kreikkalaisista ole mihinkään — aaaa-ah — Mustafa Kemal — kas siinä eri poika! Ja turkkilainen sotilas — maailman paras!" Ukon isänmaallinen innostus oli ilmeinen, hänen silmänsä säihkyivät ja hän puristeli nyrkkejään. Simeoni tuli ajatelleeksi, että turkkilaisilla saattaa todella vieläkin olla Europalle varattuna joku noita vanhoja yllätyksiään, ja niinhän on — Simeonin mielestä ikävää kylläkin — todella käynyt.
Herra Bennado, joka itsekin oli ollut turkkilaisena sotilaana, kertoi sitten, että näiden vähään tyytyväisyyttä esimerkiksi mitä muonaan tulee, ja tyyntä urhoollisuutta, todellakin täytyy kunnioittaa. Gallipolin taistelujen aikana ei heille kaikiste ollut antaa mitään muuta kuin hiukan leipää ja vanhoja oliiveja, silloin kun ryntääjäjoukot suorastaan mässäsivät kaikenlaisilla purkkiherkuilla. Hänenkin mielestään turkkilainen kansa sinänsä oli kunnioitettavaa, rehellistä ja siveellistä, mutta oli se onnettoman historiansa ja keskuudessansa vaikuttamaan päässeiden voimain kautta joutunut ihmiskunnan kehityksen uralta harhaan, ja on sieltä nyt vaikea palata. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välit Konstantinopolissa ovat nykyisin hyvin kireät ja ainoastaan ententen sotajoukkojen läsnäolo estää verenvuodatuksen; niitä välejä on varsinkin kiristänyt se, että kreikkalaiset ovat täältäkin, itsensä sulttaanin kaupungista, mobilisoineet kansalaisiaan sotaväkeen!
Mutta kun Kultainen sarvi on ympärillä, ei politiikka oikein tahdo maistua. Tuossa tulee näkyviin muurien toisessa päässä oleva samanlainen linna kuin Jedi Kulé, ja pian ollaan sataman perällä, jonne turkkilaisten matalat kaleerit valloituksen aikana vedettiin. Siellä on nyt kauniita huviloita, moskeoita ja muita sellaisia rakennuksia, joille piniat ja kypressit tummalla värillään antavat ylhäistä, kaunista leimaa. Iltapäivän tunnelma, ihanat näköalat, outo, ympärillä hyörivä maailma, tuudittivat Simeonin jonkunmoiseen nautinto-rikkaaseen horrokseen, josta hän heräsi vasta laivan töksähtäessä Galatan sillan reunaan.
Seuraavana aamuna olivat hyvät neuvot kalliita, sillä laivan piti lähteä kello puoli 3, mutta pilettejä ei myyty, ellei passeissa ollut leimaa. Neuvokas herra Bennado kuitenkin lupasi järjestää kaikki. Hyvää vauhtia mentiin virastosta toiseen ja kaikkialla voiteli herra Bennado piastereilla vahtimestarit ja muut pikkupomot niin pehmeiksi, että leimat tulivat kiireesti kuin anteeksi pyydellen, herra Bennadon hymyillessä salamyhkäisesti ja muun yleisön kiroillessa, että mitä etuoikeutettuja miehiä nämä ovat. Noissa konsulien ja lääkärien eteisissä ja odotushuoneissa tunkeili muuten sellaista yleisöä, että herra Bennado katsoi tarpeelliseksi vakavasti kehoittaa veljeksiä pitämään taskujansa silmällä. Haju oli eksoottinen. Kello puoli 2 oli kaikki valmista ja veljekset istahtivat tavaroineen herra Bennadon hankkimiin vaunuihin, nähden ympärillään sarjan mitä moitteettomimmin kumartuvia hotellin palvelijakunnan vartaloita. "Hyvästi Pera, hyvästi Galatan myllertävä kaupunki! Sinua nähnemme tuskin koskaan enää!"
Rannassa oli vielä kestettävä tullitarkastus, mutta pyysi herra Bennado saada mennä edellä. Hänen toimitettuaan siellä sitten eräitä salaperäisiä menoja astuivat veljekset esiin ja saivat määräyksen avata pienen käsilaukun. Simeoni teki sen, mutta tuskin sen lukko oli rapsahtanut, ennen kuin virkamies löi leimat kaikkiin, ja sillä oli asia selvä. Passeista otettiin nimet kirjaan ja Simeonin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti nuori turkkilainen virkamies näytti nimet tulkitsevan ja piirtävän paperiinsa sarjan mitä omituisimpia koukeroita. Koska sitten laivan lähtöön oli vielä muutama hetki, ilmoitti herra Bennado voivansa, jos herrat haluavat, tänä aikana järjestää "pienen programmin". Hyvä on. Hän vei veljekset vieressä olevaan merimiesten kaupunginosaan käskien varovasti kulkea kadun keskustaa. Se, mitä veljekset siellä näkivät, vastasi täydelleen merimies Nikon kuuluisaa kuvausta, eikä sitä siis ole tarvis tässä tarkemmin selittää. Muutaman minuutin kuluttua oltiin laivalla.
Mieluinen tehtävä oli nyt veljeksille suorittaa herra Bennadolle hänen hyvästi ansaitsemansa palkkio ja kiittää häntä kaikesta neuvokkuudesta ja vaivoista, sillä olivatpa he huomanneet hänet kunnon mieheksi. Kuin salama pujahti herra Bennado vielä viimeisellä minuutilla maihin ja toi sieltä lähtölahjaksi rykelmän noita mahtavia Jaffan appelsiineja sekä Simeonille laatikon erinomaisia turkkilaisia savukkeita, joiden vertaisia tapaa vain Egyptissä. Kiitellen hyvästelivät veljekset myös herra Toivo Tainion, joka kauemmin Konstantinopolissa oleskelleena oli ollut veljeksille sympaattisena seurana ja auttanut heitä monella tavoin auliilla neuvoillaan.
Laiturilla vallitsi aivan määrätön meteli: loputtomia, hirveitä huutoja, mölähdyksiä, hikipäistä ähinää ja reuhaamista, Simeonin kuitenkaan pääsemättä selville, mikä tämän kaiken aiheutti, mitään erikoista työtäkään kun ei juuri näyttänyt olevan käsillä. Laiva soittaa jo toisen kerran ja ihmisiä ruvetaan häätämään maihin, mutta ei niillä silti näytä olevan erikoisempaa halua poistua. Nytpä soi kolmannen kerran ja samalla irtautuu laiva laiturista, ja silloinkos alkoi meteli. Laivan eri puolilta rupesi kuulumaan hätäytyneitä huutoja, ja käsiään väänteleviä naisia ja lapsia ilmestyi partaalle, vaatien parkuen maihin pääsyä. Kapteeni ei kuitenkaan ollut millänsäkään, vaan antoi laivan hitaasti aloitella kulkuaan, sillä hän tunsi nähtävästi entuudesta, miten tulisi käymään. Kuin haukat kiiruhtivat nyt Stambulin venemiehet pursineen laivan ja laiturin väliin. Akkoja ja lapsia pudota mätkähtelee veneisiin ja sanoin kuvaamaton melu ja parkuna vallitsee. Tuolla ryntää myöhästynyt matkustaja laiturille ja samassa on hänelle tarjona vene, joka on siihen ilmestynyt ajatuksen nopeudella. Pian on hänkin laivassa, joka nyt menee parempaa vauhtia. Melu hiljenee ja Kultainen sarvi alkaa muuttua kimaltelevaksi Marmaran mereksi.
Veljekset seisovat peräkannella ja katselevat yhä kauemmaksi jäävää Konstantinopolia. Vasemmalla siintää vanha kaupungin muuri ja sen yläpuolella Aja Sophia solakoine minareeteineen. Sitten moskea moskean jälkeen, kupooli kupoolin vieressä, Kultainen sarvi ja oikealla Galata ja Peran kukkula. Kaikkialla valon kimaltelevaa ja häikäisevää taittumista valkoisista pinnoista, ihmeellisen sinertävää ja hienoa, pehmeätä avaruustunnelmaa, niin, sanoin tulkitsematonta näköalakauneutta, joka etsinee vertaansa koko maailmasta. Unohtumattomaksi painuu se katsojan sieluun.
Sokean eno-vainajansa kertomuksista oli Simeoni saanut tietää, että merimatkoilla pidetään n.s. "lokikirjaa", johon päivittäin merkitään kaikki tärkeimmät tapahtumat. Tämän johdosta määräsivät nyt Juhani ja Tuomas, että koska heidän yhteinen matkansa epäilemättä oli verrattavissa ainoastaan uuden ajan alussa tapahtuneisiin kuuluisiin löytöretkiin, Simeonin velvollisuus oli ryhtyä pitämään merimatkoilla tällaista "lokikirjaa", koskapa hän oli tullut heistä enimmän perehtyneeksi kynän käyttöön. Totellen vanhimman veljen määräystä hän siis avasi muistiinpanokirjansa ja rupesi tekemään säännöllisiä merkintöjänsä, joista voidaan tässä julkaista eräitä otteita.
Iperohi-laivalla, maaliskuun 30 p. klo 8 i.p. Olemme laskeneet ankkuriin, sillä joku ententen sotilaskomissioni tahtoo vieläkin tarkastaa passit. Skutari ja Aasian sinertävät rantavuoret ovat kauniina kuvana edessämme. Herrat upseerit kallistavat mielihyvällä kurkkuunsa lasillisen konjakkia ja kupposellisen kahvia, jotka ravintolan pitäjä on kiireesti heidän eteensä lennättänyt, lyövät passeihin uudet leimat ja lähtevät tiehensä tuottamatta kellekään mitään vaikeuksia. Matka jatkuu tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Laiva on pieni, mutta sen järjestystä ja siisteyttä vastaan ei ole oikeastaan mitään sanottavana. Matkustajat ovat, meitä ja erästä amerikalaista nuorukaista lukuunottamatta, kaikki kreikkalaisia. Ulommaksi merelle tullessamme ilmestyy hiukan sumuntapaista harsoa ilmaan, estäen selvästi näkemästä kaukaa siintäviä rantamaisemia. Merimatkan unettava yksitoikkoisuus rupeaa jo tuntumaan. Kello 6 syödään päivällinen, jota odotamme uteliaina. Päivällisellä näemme koko matkustaja-aineksen. Amerikalainen nuorukainen on reilua yankee-tyyliä, koristelematon ja vapaa sekä puheissaan että esiintymisessään. Tuossa istuu miellyttävän näköinen kreikkalainen nainen, jonka ikä voi olla jo kolmissakymmenissä. Hänellä on seuranaan kaksi kreikkalaista upseeria, epämääräisen näköinen sivilihelleeni sekä lisäksi vanha, partainen helleenivaari, joka elävästi muistuttaa Minervan pöllöä. Tuolla taampana istuu kreikkalainen pariskunta, mies tumma, kookkaan puoleinen, nainen aivan vaalea, tukka kuin kultaa. Sanotaan, että tällaisia vaaleita kreikattaria vielä löytyy paljonkin. Päivällinen aloitettiin öljymarjoilla ja öljykalalla. Ensi kertaa tutustuimme nyt tähän Raamatun niin usein kiitoksella mainitsemaan hedelmään, joka on kreikkalaisten mielestä Pallas Athenen lahja näille maille, mutta meidän täytyi todistaa, että sen makuun nähtävästi pitää tottua, ennen kuin voi käyttää sitä ruumiin ravinnoksi. Arvokkaalla ilmeellä vei Juhani sen suuhunsa, pureskeli ja nielaisi yhtä vaikeasti kuin ennen häränliha-annoksensa viimeisen suupalan. Liharuokana oli — lammasta, ja jälkiruoka oli paistettu — lampaanrasvassa. Juomana oli kahdenlaista viiniä, valkoista ja punaista, joita tuotiin pöytään kokolailla avonaisilla karahveilla. Valkoinen oli homeelta maistuvaa, kitkerää ja nautittavaksi kelpaamatonta, mutta punaista voi juoda, kun sekoitti siihen runsaasti raikasta vettä. Kreikkalaiset sen sijaan näyttivät juovan sekä valkoisen että punaisen viimeistä tippaa myöten. — Keskustelumme päivällisen aikana herättää huomiota ja tuo kaunis, tumma kreikatar tulee kohteliaasti englanniksi tiedustelemaan, mitä kieltä puhumme. Vastauksemme näytti tekevän hänet hiukan epävarmaksi, mutta ei hän huolinut sillä hetkellä ilmaista, ettei hän tiennyt Suomesta juuri mitään. Meri-ilma ja aamupäivän väsyttävä touhu rupeavat tuntumaan ja me painumme hytteihimme aikaisin.
Maaliskuun 31 p. Ankara huutopillin ääni ja kellon soitto herättää meidät kello 3 yöllä. Ymmärrämme olevamme sumussa. Pian pysähdytään kuitenkin kokonaan ja lastauksen ryskettä rupeaa kuulumaan. Kello 9:n seuduissa nousemme vihdoin kannelle tarkastelemaan Dardanelleja, joiden läpi parhaillaan ajamme. Molemmin puolin avautuu eteemme korkeakukkulainen, mutta pehmeäpiirteinen, sinertävässä autereessa uiva maisema, autio, puuton, kuten näyttää, aivan eloton. Allamme on ihanasti välkkyvä, vihreältä kuultava meri, jossa tuontuostakin näemme delfiiniparven leikkivän. Ja yllämme on hienon sumuharson peittämä taivas, josta auringonvalo siivilöityy pehmeänä ja hillittynä. Ei näy laivoja, ei eloa rannoilla, tuntuu siltä kuin olisimme tämän klassillisen näyttämön ainoina elävinä olentoina. Saavumme Gallipolin niemimaan kärjen kohdalle, jossa äsken vielä riehui kamala taistelu ja kuolema, ja jonne on kätkettynä tuhansia ja taas tuhansia ihmisruumiita. Sitä ei voisi uskoa mahdolliseksi tässä hiljaisuudessa, jota ei häiritse mikään muu kuin koneen yksitoikkoinen jyskytys, lokin ikävystynyt kirahdus, kalaparven leikki, aallon pärskähdys ja tuulen nukuttava humina. Ehkäpä kuitenkin tuhansien vainajien haamut väikkyvät tuossa edessämme sumuhäivähdyksinä, tuijottaen meihin ontoilla silmillään ja kysyen meiltä, itseltään, ihmiskohtalolta, Jumalalta: "Miksi?" Turhaa kaikki! Aika on maailman meristä valtavin, eikä löytyne sitä, jota se ei voi allensa haudata. Niemen kärjessä, aivan maan vieressä, pistää merestä esiin kaksi laivan savupiippua; ne ovat kuin hukkuvan kaksi viimeistä pinnalle kohoavaa sormea, joiden suonenvedontapaiset värähdykset kertovat kuoleman kauhusta selvemmin kuin miljoonat sanat.
XXXIII.
Tenedos-saari. — Keskustelua kreikattaren kanssa. — Politikoivia kreikkalaisia. — Lesbos ja Mytilinin idyllejä. — Viimeinen mohikaani. — Musiikkia Sapphon ja Erinnan haudalla.
Maaliskuun 31 p. (Jatkoa.)
Päästyään ulos Dardanelleista kääntyy Iperohi kulkemaan pitkin Aasian rannikkoa ja saapuu pian salmeen, jonka toisella puolella on matalahko saari; ainoastaan kaksi korkeahkoa ja ryhmyistä kukkulaa siltä kohoaa. Rannikko ja saari ovat aivan puuttomia ja paljaita, aution ja yksinäisen näköisiä. Omituisin tuntein kuulen, että saari tuossa on — Tenedos. Tuolla mantereella, jollakin noista kukkuloista, on siis ollut pyhä Ilion. Nuo paikat, Homeroksen klassilliset taistelunäyttämöt, jotka tähän saakka ovat kajastaneet niin kaukaisina ja satumaisina, ovat nyt tuossa edessäni; olemme todella saapuneet muinaisen Hellaan tarumaisille, sinertäville salmille. Nojaten laivan partaaseen ja katsellen, kuinka meren pinta taittuu laivan tieltä, särkyen miljooniksi, tuhansin värivivahtein hohtaviksi pisaroiksi, odotan kuin lumottuna, että tuolla rannalla alkaisi taas Iliadin taistelun pauhu, että saarelta tuosta lähtisivät uimaan ne kaksi Athenen käärmettä, jotka julmaan syleilyynsä rutistivat Laokoonin ja hänen poikansa, ja että ympärillemme ilmestyisi Hellaan sankarien monisoutuja, täynnä vaskikypäräisiä sadun urhoja. Mutta äänetön rauha vallitsee tässä vuosituhantisessa maan ja meren kalmistossa, joka kätkee itseensä tutkimattomia salaisuuksia ja mitattoman määrän ihmissuvun kärsimyksiä.
Tällaisissa tunnelmissa ja niistä johtuvissa keskusteluissa kuluu aika nopeasti. Huomaamme, että nuori upseeri on lyönyt toverinsa laudalta ja anastanut kauniin kreikattaren itselleen kokonaan. He seurustelevat innokkaasti, eikä kukaan muu pääse lähellekään. Päätänpä siis tehdä upseerille kepposet. Kun hän poistuu hakemaan naisellensa jotakin, menen kylmästi rouvan — sillä sellainen hän on — vierelle istumaan ja aloitan keskustelun politiikasta, ympäristöstä, Suomesta ja kaikesta mahdollisesta, mitä mieleen johtuu. Ja rouva on sivistynyt ja hyvä keskustelija, jonka kanssa on soma haastella. Samalla pidän silmällä upseeria, joka hetken kuluttua yrittää entiselle paikalleen, huomaten sen suureksi pettymyksekseen "varatuksi". Hän poistuu ja koettaa kuluttaa aikaansa muuten, mutta kärsii kaikesta päättäen ohjelman katkeamisen tuottamaa ikävyyttä. En armahda häntä ollenkaan, vaan luennoin rouvalle Suomesta ja katsahdan väliin lämpimästi hänen tummiin silmiinsä, jolloin olen näkevinäni, kuinka vilun väreet kulkevat pitkin vänrikin selkäpiitä. Vasta noin tunnin kuluttua kyllästyn itsekin, ja luovutan paikkani viluissaan värjöttelevälle upseerille, joka rientää saapuville niinkuin peura janoissansa.
Kreikkalaiset ovat nähtävästi kovia politikoitsemaan. Salongissa he muodostavat oman ryhmänsä ja nytkös alkaa oudon kielen raksutus, niin että kaikki puhuvat yhtaikaa. Minervan pöllö on väsynyt ja on heittäytynyt sohvalle lepäämään, mutta ei malta hänkään, vaan puksahtaa sieltä tuontuostakin pystyyn kuin pianon nappula, ja laskettaa tulemaan vakuuttavaa puhetta aivan virtanaan. Kuuluu alituiseen sanoja "basileos, Venizelos, Mustafa Kemal" j.n.e., josta päättäen asia koskee tärkeitä päivän kysymyksiä. Rouva innostuu ja laskettaa sievästä suustansa vilisevän virran politiikkaa, nousten seisomaan ja säestäen puhettaan vakuuttavilla ja ilmehikkäillä käsien liikkeillä, mutta Minervan pöllö pudistaa päätänsä ja alkaa kiivaasti raksuttaa vastaan. Soma oli sitä hetkinen syrjästä kuunnella. Kreikkalaiset tekevät meihin hyvän, sivistyneen vaikutuksen, ollen perin huomaavaisia ja kohteliaita sekä siistejä.
Puolenpäivän aikaan lähestymme Lesbos-saarta, jonka korkeita, siintäviä vuoria ihailemme, vaikka niiden paijaus ja karuus tekee meihin, kun olemme tottuneet pitämään maisemille kasvillisuutta luonnollisena osana, masentavan vaikutuksen. Rinteillä ehkä kasvaa öljypuita, mutta kun se on matala ja harmaa kuin pajupuu, sulautuu se nähtävästi taustaan niin tarkoin, ettei sitä kauempaa ollenkaan huomaa. Vasta kello neljän seuduissa laskemme ankkurin Mytilinin, entisen Mytilenen kaupungin satamaan. Olemme siis saapuneet paikalle, jolla muinaisuudesta asti on ollut suuri maine kauneutensa, filosoofiensa ja ihanien runoilijattariensa vuoksi.
Runous ja viisaus on kukoistanut tällä jumalten suosimalla saarella. Siellä hallitsi Hellaan tyranneista jaloin, Pittakos, joka kukisti sisäiset rauhattomuudet, sääti kansalleen viisaat lait ja — luopui vallasta. Hän oli yksi Hellaan seitsemästä viisaasta, jonka tunnuslauseena m.m. oli: "Tunne oikea hetkesi". Ehkäpä hän vallasta luopuessaan noudatti juuri tätä omaa elämänohjettaan! Hän oli siinäkin suhteessa onnellinen mies että hänellä oli vastustajana runoilijoita, joiden nimi on maailmankuulu: Alkaios, Sappho ja tämän ystävätär Erinna. Kun hiljainen maatuuli toi kaukaa ruohon ja kukkien tuoksua, kun pieni, idyllimäinen kaupunki valkoisena ja puhtaana kuin neito lepäsi tuolla kirkkaan lahden pohjukassa, korkean ja sinertävän vuoren rantamalla, tuntui kuin Sapphon henki olisi tuulahtanut sieltä vastaan, täynnä sydämellistä koruttomuutta, voittavaa hellyyttä ja ihmeellistä kaipuuta. Tässä ympäristössä, joka on tulvillaan hiljaisen, teeskentelemättömän, syvän tunteen runoutta, kohoaa Sapphon muisto esiin puhtaana ja kirkkaana, sellaisena kuin hän todella on ollut: ylevä runoilijatar, jonka mainetta jälkimaailma alhaisuudessaan on koettanut loata. Hänen runoilijakoulunsa, nuorten neitojen piirileikki Apollon lyyran ympärillä, on kaunein kuva muinaisuuden ylevän taiteen maailmasta, jonka vasta tässä ympäristössä, sen omalla laulupaikalla, oikein käsittää.
Mutta kirkuen ja huutaen laivan ympärillä tungeskelevat venemiehet ovat parhaita aseita sille, joka vihaa runollisia tunnelmia ja tahtoo ne karkoittaa. Hetken perästä olemme maissa ja lähdemme amerikalaisen seurassa ajelemaan Mytilinin rantatietä. Vasemmalla puolellamme kimaltelee kirkas meri, jonka hengähdys tuntuu tänne viileältä ja rauhoittavalta, oikealla puolellamme on valkoinen marmorihuvila toisensa vieressä, taustana jylhä vuori. Huviloiden pihoilla kasvaa palmuja, appelsiini-, sitruuna- ja viikunapuita; niiden seiniä pitkin kiipeilee muratti ja köynnösruusu, jonka punaiset kukat ihanasti ympäröivät salaperäisesti verhottua ikkunaa. Tuon huvilan upean vihreyden lomasta loistaa kauniin viekoittelevana Afroditen valkoinen patsas, ja tuolla lehtimajassa näkyy itse Pan, luonnon salaisten ja pyhien voimain jumala, selittämätön hymy partaisilla kasvoillaan kuuntelevan suihkulähteen lirinää. Rauha vallitsee noissa huviloissa; ihmisiä ei näy, vaan ovat ne kuin antiikin luonnon keskeltä äkkiä löytyviä jumalten valkoisia pyhäkköjä. Tunnen yhtäkkiä tätä luontoa katsellessani, joka on sama tänään kuin tuhannen vuotta sitten, kuinka aikoinaan lapsuuden naivisella puhtaudella luotu antiikin kuva, joka sittemmin katosi muistamattomiin, yhtäkkiä esiintyy sielussani uudelleen niin kirkkaana ja kauniina kuin unelma koskaan voi olla. Minä tiedän, ettei se voi olla tosi, mutta en anna sen itseäni häiritä, sillä se on arvokkaampi kuin totuus.
Vetäen syvään omituisen pehmeältä ja suloiselta tuntuvaa ilmaa nousemme sitten hetken kuluttua kaupungin vieressä, niemellä, olevalle vanhalle linnoituskukkulalle. Vuosituhansia sitten on siinä jo arvattavasti ollut kaupungin linna, akropolis, joka on saanut musertua aina yhä uuden perustaksi, kunnes siinä nyt seisova, mahtavamuurinen turkkilainen kastelli lienee toivottavasti viimeinen ihmisten yritys tällä tavalla suojella itseään toisten väkivallalta. Lähelle saavuttaessa tekevät muurit korkeudellaan ja paksuudellaan valtavan vaikutuksen, samalla kuin ne ikäänkuin viskaavat tulijan kasvoille vuosituhansien vaiheensa. Sillä onhan tuossa silmäini edessä muuriin muurattuna suuria, valkoisia marmorijärkäleitä, pilarin kappaleita, jäännöksiä muinoin tällä paikalla olleista antiikin rakennuksista, jotka maailmassa jälleen valtaan päässyt pimeys on kahlehtinut näihin muureihin kuin raakalainen vangiksi saamansa valkoisen orjan. Linna muodostaa laajan nelikulmion, jonka pihalle menemme. Amerikalaisen juoksennellessa muureilla valokuvauskoneineen seisahdumme katsomaan, kuinka lesboslainen paimen lypsää vuohiaan kuten oli ehkä tehnyt tuhat vuotta sitten, kuuntelemme jostakin kuuluvaa rauhoittavaa veden lirinää ja päädymme pian katsomaan silmästä silmään vanhaa, kunnianarvoisen näköistä turkkilaista, joka huomaamattamme on ilmestynyt viereemme, kädessään pieni vesikannu, arvattavasti vettä noutamaan. Hän tervehtii meitä turkkilaisten kauniilla tavalla, koskettaen otsaansa, huuliansa ja rintaansa sekä sirosti samalla kumartaen. Me vastaamme ja koetamme puhua, mutta hän pudistaa vain päätänsä hymyillen surumielisen näköisenä, ja hänen tummat silmänsä loistavat kauniisti. Tunnemme sääliä häntä kohtaan. Hän on meistä kuin viimeinen mohikaani tässä Turkin vallan raunioilla.
Vaellamme pois linnoituksesta toista tietä ja näemme uusia linnoituksen tärkeyden ja voiman todistuksia. Läjittäin on maassa vanhoja, suusta ladattavia tykkejä, pään kokoisia rautapommeja ja kaikenlaisia merkityksensä menettäneitä aseita, jotka varmaankin ovat monesti puhuneet linnoituksen valleilta päättäväistä kieltänsä. Hetken aikaa harhailtuamme löydämme vihdoin uloskäytävän, kreikkalaisen sotilasvartioston meitä uteliaasti tarkastellessa, ja saavumme jälleen kaupunkiin. Huoletonna siellä kuljeskelemme mielessä sellainen erikoinen tyydytyksen tunne, joka syntyy sopusointuisessa ympäristössä. Menemme kalarantaan, katselemme naivisti pirunkaloja ja muita ihmeitä, naureskelemme hyväntuulisten ihmisten kanssa heitä ollenkaan ymmärtämättä, harhailemme edelleen ja tulemme paikalle, jossa valmistetaan öljytynnyreitä tulevaa oliivisatoa varten. Katselemme kansan elämää, jonka tärkeänä osana täälläkin näkyy olevan kortinpeluu, nargilehin (vesipiipun) poltto ja kahvin juonti, ja joudumme vihdoin turkkilaiseen kaupunginosaan, jossa näyttää olevan kauppa- ja käsityöläiskeskus. Myymälä myymälän vieressä tarjoaa mikä mitäkin tavaraa, ja siisteys on täällä moitteeton. Lopuksi tulemme konserttiin: turkkilainen poika hakkaa isoa rumpua minkä jaksaa ja vanha ukko puhaltaa huiluntapaisesta ilmoille mitä yksitoikkoisinta ja ikävintä tönötystä, jota kuitenkin kansa ympärillä näyttää hartaasti kuuntelevan. Surullista on, että Sapphon ja Erinnan haudalla kaikuu nyt tällainen musiikki.
Syötyämme kodikkaassa pikku ravintolassa, jonka isäntä kävi aina näyttämässä, minkälaista kalaa ja lihaa hän meille aikoi valmistaa, ja jonka seinällä oli surullisen haikea kuvasarja Heron ja Leanderin ikimuistettavasta kohtalosta, lähdimme takaisin laivallemme. Oli jo aivan pimeä, tähdet loistivat häikäisevän kirkkaina syvästi tummalta taivaalta; meri oli tyyni, keinuen vain rauhallisina maininkeina, ja illan ilma oli pehmeän ja suloisen lämmintä. Mytilinin kaupungin ystävälliset tulet vilkkuivat meille viimeisenä tervehdyksenä tältä idylliseltä saarelta.
Laivallemme oli poissa ollessamme tuotu komppania sotilaita, joita vietiin Smyrnaan, lähetettäväksi sotanäyttämölle. Heitä makaili kannella sikinsokin, mikä minkinlaiseen ryysyyn kääriytyneenä, toiset nukkuen, toiset juoden, kolmannet lojuten ja rähisten. He olivat pieniä, poikasen tapaisia miehiä, likaisia ja säälittävän näköisiä. Vaikea oli ajatella, että heistäkin useat muutaman viikon kuluttua lahoisivat Aasian kallioilla.
XXXIV.
Smyrnan satamassa. — Maihin pääsy kielletty, — Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. — Chios ja Kapudan pasha. — Matkustava italialainen. — Tutkimus meritaudista.
Huhtikuun 1 p. Heräilimme kello seitsemän aikaan ja kiiruhdimme kannelle tiedustelemaan syytä, miksi ei matka jatku. Edessämme on rantapenkereellä laajalta näyttävä kaupunki, taustana jylhän korkeat vuoret, joita häämöittää myös oikealta ja vasemmalta. Olemme saapuneet Smyrnan satamaan. Tämän lahden rannalla jossakin on siis muinainen Phokaia, jonka yritteliäät asukkaat m.m. aikoinaan perustivat Marseillen kaupungin. Vähäinen ei siis ole ollut täälläkään helleenien virkeys ja voima.
Meidän täytyy tunnustaa, että tietomme tästä kaupungista ovat peräti vähäiset. Muistamme, että sekin riiteli itselleen Homeroksen syntymäpaikan kunniaa, ehkä paremmalla oikeudella kuin sen kuusi kilpailijaa, ja että se antiikin aikoina oli hyvin tärkeä paikka, roomalaisten mielestä "Aasian ensimmäinen kaupunki". Täällähän myöskin Marcus Aurelius poltatti roviolla pyhän Polykarpuksen, jonka hautaa vieläkin näytetään. Turkkilaiset kuuluvat sanovan Smyrnaa "Aasian silmäksi", ja on se aikoinaan ollut Turkin rikkaimman vilajeetin pääkaupunki. Meille ilmoitetaan, että asukkaita saattaa olla noin 250,000, frankeilla, kreikkalaisilla, turkkilaisilla ja juutalaisilla omat korttelinsa. Eipä kumma siis, että haluamme nähdä sitä edes vilahdukselta tarkemmin, ja soudamme siis maihin.
Rantalaiturille pääsemmekin, mutta emme siitä etemmäksi sillä se sotilasvirkailija, joka voisi antaa meille siihen luvan, ei ole saapuvilla. Keskustelemme siinä saksaa taitavan sihteerimäisen miehen kanssa ja odottelemme, mutta tuota upseeria ei vain kuulu. Lopuksi kyllästymme olemaan heidän narreinaan ja soudamme takaisin laivalle. Smyrna on kreikkalaisten pääetappipaikka ja vartioivat he sitä sotilaallisista syistä ankarasti, peläten vakoojia. Saamme siis tyytyä katselemaan tuota muinaista kaupunkia laivan kannelta.
Äkkiä herättää vilkas ampuminen huomiotamme, kuuluu hurraahuutoja ja äänekästä rähinää. Satamasta lähtee partaita myöten sotilaita täynnä oleva vanha siipilaiva, ohjaten kulkunsa tuonne jonnekin rannikon toiseen kohtaan, ja sotilaat ne nyt ampuvat ja hurraavat — he lähtevät pian sotanäyttämölle. Tähän isänmaalliseen mielenosoitukseen yhtyvät kaikki satamassa olevat kreikkalaiset laivat, toimeenpannen mahdollisimman äänekkään vihellyskonsertin, jolloin syntyy korvia huumaava patrioottinen rähinä. Meidänkin laivamme päästää muutamia kumeita isänmaallisia mylvähdyksiä, mutta vaikenee sentään kohtuullisen pian. Mutta vieressämme oleva pieni hinaajapahanen on sen sijaan äärimmilleen innostunut. Yhtämittaa se vinkuu ja parkuu voimainsa takaa, kiljaisten varmuuden vuoksi vielä sittenkin, kun kaikki muut jo olivat vaienneet. "Sehän nyt vasta kiusallisen patrioottinen laiva on", tuumi Juhani jo hermostuneena. Olemme panneet merkille, ettei suuri ranskalainen sotalaiva, joka "makaa" tuossa lähellä kuin harmaa, nukkuva peto, ole pienimmälläkään tavalla ottanut osaa tähän mielenosoitukseen.
Vietämme oloamme Smyrnan satamassa syömällä ehkä liian runsaan annoksen kuuluisia Smyrnan viikunoita. Pian on laivamme jälleen matkalla, kohti Chios-saarta, jossa on seuraava pysähdyspaikkamme. Sotainen näky Smyrnan satamassa on kohottanut kreikkalaisten matkatoveriemme isänmaalliset tunteet korkeimmilleen ja kiivas poliittinen keskustelu on seurauksena. Minervan pöllö, joka on nähtävästi nukkunut huonosti, herää unestaan salongin sohvalta ja rupeaa äyskimään joukkoon tarmokkaasti kuin vanha äreä koira. Olemme kuitenkin huomaavinamme, että tässä keskustelussa ei ole mitään voitonriemun leimaa, vaan päinvastoin syvää huolestumista; emme tienneet silloin, että Mustafa Kemal oli antanut kreikkalaisille juuri näinä päivinä hyväisesti selkään, vaikka sanomalehdet olivatkin levitelleet vain voiton julistuksia.
Samat korkeat, mutta pehmeäpiirteiset vuoret, välkkyvän puhdas meri ja huikaiseva sininen avaruus. Ihmisasuntoja ja aluksia näkyy ylen harvassa, surumielinen autius on kaiken pääleimana ja turhaan etsii silmä vehmasta vihreyttä tahi edes ainoatakaan puuta mistään. Illan jo hiukan hämärtäessä saavumme Kastroon, Chioksen muinaiseen pääkaupunkiin, joka sievänä ja idyllisenä tuossa kukkulan juurella eteemme ilmestyy. Vaikka viivymme satamassa vain hetken, menemme kuitenkin maihin saadaksemme edes käyttää jalkaamme tällä merkillisellä paikalla.
Olihan Chios muinoin tärkeä saari, jolla on pienuudestaan huolimatta Kreikan ja Persian välisissä taisteluissa ja siitä alkaen ollut oma, tavallaan sangen itsenäinen; voimakasta oman erikoisuuden tuntoa uhkuva historiansa. Kammottavan maineen se on saanut helleenisen maailman orjakaupan keskuksena; kerrotaanhan saarella siihen aikaan asuneen noin 100,000 orjaa ja 30,000 vapaata. Antiikki kulttuuri on siellä kukoistanut, kuvanveistäjäkoulustaan se on ollut kuuluisa. Ellei persialaisia ja turkkilaisia olisi ollut, olisi tuolla pienellä saarella saattanut kehittyä ikiarvoisia helleenisen kulttuurityön saavutuksia. Mitä ovat sitten turkkilaiset tehneet? Yksinkertaisesti murhanneet tämän saaren. Todistukseksi kelvannee seuraava historiallinen, muutamalla sanalla kerrottavissa oleva tapaus.
Helmikuussa 1821 yhtyivät chioslaisetkin Kreikan vapaussotaan, mutta joutuivat tietysti tappiolle. Tämän johdosta pani turkkilaisten päällikkö Kapudan pasha huhtikuussa seuraavana vuonna toimeen nämä rangaistukset: 23,000 asukasta murhattiin, 47,000 myytiin orjiksi; loput 5000, joita uhkasi sama kohtalo — kuolema tahi orjuus -, pääsivät pakoon. Tällaista tapahtui Europassa tasan sata vuotta sitten.
"Turkkilaiset ovat petoja, eläimiä", puhuu kaunis kreikatar murtunein mielin ja kyynelsilmin, kun muistelemme tätä tapausta. "He ovat urhoollisia eläimellisen luonteensa vuoksi, siksi, että ovat vielä raakalaisia, joiden sielua ei elähdytä mikään korkeampi ja jalompi inhimillisyys. Te Pohjolan muukalaiset olette usein ihmetelleet näiden saariemme puuttomuutta. Tietäkää, ettei niiden joukossa ole monta, joita turkkilaiset eivät olisi joskus hävittäneet niin perinpohjin, ettei niihin ole sanottavasti jäänyt mitään elollista. Te muistatte venäläisten menettelytavan maailmansodan aikana, kun heidän täytyi luopua jostakin alueesta: se evakuoitiin, toisin sanoen hävitettiin perinpohjin. Tämän menettelytavan ovat venäläiset oppineet turkkilaisilta, jotka usein kaatoivat saarien öljypuumetsätkin kostaakseen asukkaille niiden vapaudenrakkauden".
Me vaikenemme ja häpeämme. Ellei Byronia, Fabvier'ta ja Myhrbergiä olisi, ellei olisi ollut filhelleenistä liikettä, ei Europalla olisi pienintäkään syytä, johon vedota puolustuksekseen. Ja nyt, kun Kreikka jälleen sadan vuoden kuluttua taistelee perivihollistaan vastaan saadakseen haltuunsa sille kaikilla historian oikeuksilla kuuluvat alueet, on Europa kylmä, vieläpä vahingoniloinen.
Mutta nyt on Chios onnellinen, sillä se on vihdoinkin päässyt yhtymään vuosituhantiseen jonialaiseen emämaahansa. Appelsiini-, sitruuna- ja mantelipuu antaa siellä runsaan hedelmän ja siellähän ainoastaan koko Kreikan alueella kasvaa omituinen mastiks-puu (Pistacia lentiscus). jonka pihka kiteytyy suolan kaltaisiksi, väkevätuoksuisiksi "kyyneleiksi". Pienissä saviruukuissa tuodaan niitä laivalle kaupan, ja kummastukseksemme lioittaa matkatoveriksemme jostakin ilmestynyt sivistynyt ja hieno italialainen nuorukainen niitä kourallisen veteen ja juo täten syntyneen maitoharmaan juoman mielihyvällä, sanoen sitä "kristalliseerautuneeksi paloviinaksi". Meistä se oli tavallaan juomakulttuurin huippukohta.
Omituista on muuten yhtäkkiä kohdata tällaisilla syrjäisillä seuduilla sellainen henkilö kuin tämäkin nuorimies. Sivistyneellä avomielisyydellä hän ryhtyi kanssamme keskustelemaan ja pian huomasimme, ettei hän ollut mikään tavallinen mies. Hän käytteli sujuvasti ranskaa, saksaa, englantia ja venäjää, sekä tuntui Parisissa paljon olleen tekemisissä venäläisten emigranttien kanssa, missä asioissa, jäi kuitenkin salaisuudeksi. Mutta mielipidettään heistä hän ei salannut, ja myöntää täytyy, ettei se ollut heille edullinen. Venäläisen huolettomuus, tuhlaavaisuus ja nautinnonhimo oli herättänyt hänenkin huomiotaan, eikä hänellä näyttänyt olevan suurta uskoa mihinkään siltä taholta tapahtuvaan "ylösnousemukseen". Sitten siirtyi keskustelu matkailuun, ja tuntui hän olleen melkein kaikissa Europan maissa, joissa sanoi matkustelleensa isänsä, pankkiirin, asioilla Uteliaana tiedustelin, minkä vaikutuksen Atena häneen oli tehnyt.
"Kaupunki on", vastasi hän harkitsevasti, "kuin uudenaikainen hautausmaa, mutta ilman mitään hautausmailla usein niin rehevää kasvillisuutta. Kadut ovat siistejä, suoria ja leveitä, mutta ihmiset, jotka niitä myöten kävelevät, ovat ikäviä. Jos olette naivin historiallisen ihanteellisuuden uhri, miellyttää teitä Akropolis, mutta muuten — miss! Karyatidit mahtuvat piiloon kolmen henkilön taa, ja koko Akropolis mahtuu Sofian kirkkoon".
Tässä oli siis tilaisuus panna itsensä koetteelle, oliko naivisti ihanteellinen, vai italialaisesti arkipäiväinen, korkeuksia ja pinta-aloja mittaava sielu.
Illalla jouduimme oikein kartan avulla tekemään koko matkustajaseurueelle selkoa Suomesta, missä se on ja mikä se on. Nähdessään Suomen Kreikkaan ja suurvaltoihinkin verraten suuren pinta-alan hämmästyi yleisö peräti ja veljesten kansallisuus-arvo kasvoi sen silmissä kovasti. Meitä puolestamme ällistytti heidän suuri tietämättömyytensä ja toiselta puolen taas se, että eräs vanhempi upseeri tuntui olevan selvillä m.m. siitä, että Venäjän puolelle rajaamme on jäänyt paljon suomalaista asutusta. "Se on teidän tietysti vielä valloitettava pois", arveli hän uskollisena oman valtakuntansa samanlaisille pyrkimyksille.
Menen kannelle. On tähtikirkasta, mutta tuuli on kiihtynyt. Tuolla välkkyvät tuttuina Otava ja Kalevan miekka, vaikkakin eri asennoissa kuin meillä. Lähetän niiden kautta kotiin terveiset. Pian tunnen kuitenkin olevan syytä kiireesti painua kannen alle, koskapa laivan yhä enenevät keinahdukset ennustavat pahaa. Mennessäni kerkeän huomata, kuinka sama huolestuneen vakava ilme, jonka tiedän omia etsautuneita kasvojani kaunistavan, asuu jokaisen kanssamatkustajani naamalla. Päällystö tekee tilanteesta omat kylmät johtopäätöksensä, lähettäen laivapojan tuomaan jokaisen vuoteen reunalle eräänlaisen kamalan astian, jonka nähdessäni tiedän, mikä on kohtalokseni tuleva. Laiva painuu altani jonnekin hyvin alas, ja luulen jo riippuvani ilmassa, kun se samalla palaakin takaisin ja lähtee viemään minua ylöspäin. Tämä liike keskeytyy kuitenkin pian, ja tunnenkin olevani kätkyessä, jota meren äiti suuttuneena heiluttaa, kunnes kätkyt yhtäkkiä muuttuukin jonkunmoiseksi pitkäksi matoksi, jota kaksi irvistelevää hirviötä molemmista päistä heiluttaa, viskellen minua ilmaan ja pudistellen minut aivan sekaisin. Silloin antaudun kohtaloni valtaan ja Tuomaan isälliseen hoitoon, sillä täytyy myöntää, että hän ja Juhani olivat aivan tunteettomia koko keinumiselle, kehdaten vielä sanoa, että se oli heistä hauskaa.
Keltatukkainen kreikatar huutaa tuolla apua kimeällä ja kuolevalla äänellä, koko laivan täyttää tuska ja hammasten kiristys. Vetäkäämme suojeleva esirippu kaiken eteen ja antakaamme Poseidonin saada osuutensa, sillä muu ei auta. Tuskieni lomassa mietiskelen alistuvasti meritautia ja ijäisyyskysymyksiä.
Tähän lopetti Simeoni tällä erällä "lokikirjansa".
XXXV.
Pireuksessa. — Klassillisen nimistön käyttöä. — Ensi vaikutelma
Ateriasta. — Tulo Akropoliille. — Parthenonin tyylin perusajatus.
— Akropolis nykyhetkellä ja sen hävityksen vaiheita. — Akropoliin
tunnelma.
Kun Simeoni heräsi huhtikuun 2 päivänä 1921 kello 6 aamulla Pireuksen satamassa, tunsi hän äskeisistä kokemuksistaan huolimatta olevansa hyvässä kunnossa sekä kiiruhti kannelle niin nopeasti kuin mahdollista. Sielläpä jo Tuomas ja Juhani ottivat tyyntä ja kylmää yleissilmäystä tästä kuuluisasta satamasta, jossa Themistokleen henki tuntuu. Simeonin odotus ja uteliaisuus purkautui seuraavaksi syvämietteiseksi huomautukseksi: "Pojat, tämä on Pireus." — "Niin kuuluu olevan", tulee vastaukseksi. Ruvetaan puuhaamaan maihin lähtöä.
Satamassa vallitsee vilkas elämä. Siihen on ankkuroituna kymmenittäin suuria rahtihöyryjä, joilla kaikilla on klassilliset nimet. "Kyllä on", huomauttaa Juhani, "etevää laitella täällä laivastoaan kuntoon, kun on niin mainio tilaisuus valita omasta historiastaan hyviä laivojen nimiä, ja hauskaahan on nähdä, että ovat niin tehneetkin. Mikäli olen huomannut, käyttelee muu Europa klassillista nimivarastoa toisiin tarkoituksiin, etupäässä koirien ja härkien nimiksi. Mistähän se johtunee? Maailmansodan jälkeen on tässä tapahtunut se muutos, että kaikista parhaat koirat ja härät saavat nyt saksalaisten kenraalien nimet."
Juhani ei saanut yksinpuheluunsa vastausta, sillä laivain välissä puikkelehtivat, huutavat ja mölähtelevät venemiehet vaativat kiinteätä huomiota osakseen, erikoisesti harvinaisen ja nähtävästi tähän suuntaansa päin äärimmäisyyspisteensä saavuttaneen housujen mallin vuoksi. Vihdoin päästiin lähtemään maihin ja sanottiin hyvästit hauskalle Iperohille ja sen matkustajille. Mainittava on, että kreikkalainen vänrikki oli säätynsä voitonvarmalla strategialla lyönyt yhä lujemmat kahleet tumman kaunottarensa ympärille, Simeoninkaan voimatta sitä estää, ja jäivät he molemmat veljesten lähtiessä seisomaan laivan partaalle, tuijottaen toisiaan silmiin hellästi ja ymmärtäväisesti. Eipä tiedä, minkälainen romaani siinäkin sai alkukuteensa vireille.
Veljekset ajavat aamuvarhaisella heräilevän Pireuksen läpi Atenaa kohti. Satamakadut ovat likaisia, täynnä laivanmeklareita ja kapakoita, mutta ylempänä on Pireus siisti ja miellyttäväkin. Valkoisen kalkkipölyn peittämä viertotie mutkittelee kiusallisesti, kunnes se vihdoin Pireuksesta päästyään viepi viivasuorana Atenaan. Maiseman puuttomuus tekee täälläkin ikävän vaikutuksen. Kartasta toteaa Simeoni sykkivin sydämin, että tuo siintävä vuori tuolla on Hymettos, tuo Pentelikon, ja tuo terävä keila Ligabettos, jotka Pallas Athenen muurina ympäröivät hänen lemmikkikaupunkiansa. Pian huomaa Simeoni jotakin, joka saa hänet vaieten ja jännittyneenä teroittamaan katsettansa: Akropoliin korkea ja jyrkkäseinäinen kukkula kohoaa kaupungin laidassa, huipullansa jalopiirteinen temppeli, Parthenon. Voimallisesti sykähtää sydän sen nähdessään ja jo nyt toteaa Simeoni olevansa juuri sellainen naivin historiallisen ihanteellisuuden täyttämä sielu, josta italialainen oli niin yliolkaisesti puhunut.
Saavutaan kaupunkiin ja katsellaan kummastellen sen siistejä katuja, valkoisia marmorirakennuksia, upeita appelsiinipuupuistoja, joissa on hedelmät parhaillaan kypsymässä, hyvin puettua ja sivistyneen näköistä kansaa, sanalla sanoen: uudenuutukaista, joka suhteessa länsieuropalaista kulttuurikaupunkia, joka ansaitsee marmorikaupungin nimen suuremmalla syyllä kuin luultavasti moni muu paikka maailmassa. Vaikka se on vuosisatoja ollut turkkilaisten hallussa ja tullut monta kertaa hävitetyksi ja ryöstetyksi, ei siinä voi huomata mitään muuta itämaisuuden jälkeä kuin kaamean synkissä puvuissaan kulkevat, vastenmielisen ja kolkon vaikutuksen tekevät kreikkalaiskatoliset papit. Totisesti: nuo ilmiöt ovat niin räikeässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä on tottunut helleeneille ominaiseksi käsittämään, ettei voi niitä säikähtämättä tässä valoisassa ja kirkkaassa ympäristössä nähdä; väkisinkin tulee verranneeksi niitä persialaisiin, jotka mahdollisesti ovat uudelleen saapuneet tänne vaatimaan helleeneiltä maata ja vettä alammaisuuden merkiksi.
Hotellissa täytyi Juhanin ja Tuomaan ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin: sen sijaan että olisi — ruvennut kiireesti tarpeellisiin peseytymis- ja ruokailupuuhiin, makasi Simeoni vain rynkämöisillään hotellin akkunalaudalla tuijottaen edessänsä olevaan ihanaan näköalaan yli kaupungin, Akropoliille ja sinisille vuorille. Hänet talutettiin varovasti siitä pois, ettei hän vielä tapaturmaisella putoamisellaan olisi tuottanut retkelle ylimääräisiä kustannuksia, ja annettiin hänelle vakavat nuhteet. Sitten mentiin kiireesti Cookin matkailijatoimistoon tiedustelemaan, milloin päästäisiin lähtemään Aleksandriaan, jonne "tästä oli truiskattava yli", kuten Juhani asian määritteli.
Siellä painui aluksi Simeonin päivä pilveen. Laiva lähtisi Aleksandriaan tänä iltana kello 6 ja seuraava vasta aikaisintaan viikon päästä, jos silloinkaan. Armotta päättivät Juhani ja Tuomas, että oli siis lähdettävä tänään, niin ikävää kuin olisikin jättää Atena näin vähälle. Mutta juuri kun he ostelivat pilettejä, ilmoitettiinkin, että hallitus oli takavarikoinut sen, samoin kuin muutkin laivat sotilaskuljetusta varten. Juhani ja Tuomas menivät harmaan näköisiksi ja Simeoni koetti olla lojaalinen heitä kohtaan, mutta sydämessään hän kiitteli kohtaloa, joka salli hänen näin pitkäksi aikaa jäädä tälle muistorikkaalle seudulle. "Kyllä kai sinä nyt saat oikein peherrellä kiviraunioillasi!" sadatteli Juhani harmistuneena moisesta viivykistä. "Älä ole milläsikään", lohdutti Simeoni, "kyllä täältä vielä poiskin päästään. Otetaan Cookilta opas ja lähdetään liikkeelle". Opas löytyikin kohta, ja kun Juhani kuuli, että hänen nimensä oli Konstantinos Kangas, sanoi hän ilahtuneena: "Terve mieheen! Koska sitä on niinkuin tänne saavuttu?"
Kulkiessaan Akropolista kohti oli Simeoni näkevinään unta. Hänen ympärillään liikkui hikipäin puuhailevia työmiehiä, orjia, käsityöläisiä, jotka kaikki oli puettu yksinkertaiseen, karkeasta villavaatteesta tehtyyn "exomis"-viittaan, joka oli vain polviin saakka ulottuva ja jätti molemmat kädet vapaaksi. He olivat enimmäkseen avopäin ja suorittivat tehtäviään niin paljon kuin mahdollista tuossa ahtaalla kadulla. Useimmilta oli hiukset leikattu lyhyeksi. Kaikkialla tuoksui valkosipuli, joka leivän ohella muodosti ateenalaisten pääravinnon. Ylhäisen arvokkaina ja kuin näitä työmuurahaisia huomaamattakaan vaelsi joukossa ylpeän näköisiä kansalaisia, puettuina hienosta liinakankaasta tehtyyn "chitoniin" ja sen ympärille kauniisti ja miehekkäästi laskostettuun "himationiin". Oli aamu ja nämä vapaat ateenalaiset olivat menossa tavalliseen parturitupaansa, saadakseen tukkansa ja partansa käherretyksi sekä kuullakseen päivän ensimmäiset kuulumiset siinä "viinittömässä symposionissa", joksi Plutarchos seurustelua parturituvissa sanoo. Seisahtuen sellaisen oven pieleen kuuleekin Simeoni seuraavan keskustelun: "Olin eilen", sanoo muudan, joka nähtävästi on vieras Atenassa, "Perikleen luona päivällisillä ja esiintyi siellä emäntänämme ihanin nainen, minkä koskaan olen nähnyt. Ihastuneena kysyin eräältä toiselta vieraalta, mikä Perikleen puolison nimi on. 'Hyvä ystävä', vastasi tämä hiljentäen ääntään, 'Aspasia ei ole oikeastaan hänen puolisonsa. Aspasia on syntyisin Miletosta, eivätkä ateenalaiset saa mennä naimisiin muukalaisen kanssa, niin että mitäs tehdä! Mutta heillä on lapsi ja he elävät parempana parina kuin monet avioliitossa olevat. Toista vaimoa ei Perikleellä ole, enkä kehoittaisi ketään ajattelemaan Aspasiasta muuta kuin että hän on Perikleen puoliso'". Sitten muukalainen siirtyi kyselemään Sokrateesta, tiedustellen, mikä mies hän oikeastaan mahtoi olla, jolloin ateenalainen kuului vastaavan, että Sokrates oli hyvin viisas mies, mutta joissakin suhteissa löyhäpäinen. Niin ainakin järkevät ihmiset sanovat…
Simeoni vaeltaa nyt Akropoliille pitkin sinne johtavaa pyhää tietä. Hän saapuu tuon jyrkkäreunaisen kukkulan länsipuolelle ja rupeaa nousemaan kohti Propylaionin porttipylväistöä. Oikealla puolella on hänellä Nike Apteroksen viehättävä, pieni temppeli, vasemmalla Pinakothek, ja edessä kolmiporttinen Propylaion. Pyhä ovi avautuu ja hän seisoo kuin huumautuneena Akropoliin aukean edessä. Aurinko lähestyy laskuaan. Sen viimeiset säteet kultaavat hänen edessään olevat rakennukset ja kuvapatsaat, heijastuen niiden monenvälisistä pinnoista tuhansina eri vivahduksina. Mahtavana kohosi hänen edessään tuossa Athena Promachoksen jättiläiskokoinen vaskipatsas, jonka keihään kärjestä auringonvalo näytti tulena välähtelevän. Satojen kuvapatsaiden ja alttareiden välitse hän astuu arkana hiipien eteenpäin, ja noiden patsaiden jäykistynyt hymy ja tuijottavat silmät näyttävät seuraavan häntä joka paikkaan. Hän saapuu Parthenonin luo ja ymmärtää ensi kertaa elämässään sen saavuttamattoman suuruuden.
Hän oli selittänyt itselleen goottilaisen tyylin perusajatuksen omalla, ehkäpä hyvinkin fantastisella tavallaan, ja oli tullut siihen tulokseen, että se oli pyrkimyksen ja taistelun, keskiajan syvästä pimeydestä ylös nousevan, mutta loppuratkaisua löytämättömän sielun symbooli. Mutta tuo ei tyydyttänyt häntä enää, sillä se, taistelu ja pyrkimys, ei sittenkään ollut päämäärä, vaan tie, keino. Lopullinen hengen taistelun voitto sisältää rauhan ja levon, ijankaikkisen tyydytyksen. Ja Simeoni ymmärsi, että Parthenon oli tavallaan saavutettu päämäärä, joka sisälsi tuon rauhan, kaipaamatta enää mitään. Ihmisen sielun on vallannut pyhä ja kirkas jumaluusajatus, jolle hän on palavasti etsinyt näkyväistä symboolia, kosketettavissa olevaa vertauskuvaa, joka kaikissa kohdissaan, joka viivallaan ja suhteellaan, tulkitsisi katsojalle tuota korkeata ajatusta ja herättäisi hänen sielussaan sen tuottaman onnen, rauhan, jumalallisen sopusoinnun ja viihdytyksen tunteen. Niin syntyi Parthenon ja niin syntyi koko muinaisen Kreikan taide.
Koko Akropolis henkii tätä samaa, viileää ja sielua rauhoittavaa suurta lepoa. Sen pieni alue on kuin yhtenäinen, saman luovan hengen mestariteos, jossa jokainen kohta on saatettu kokonaisuuden kanssa sopusointuun. Ja Simeonin mieleen nousee kysymys, kuinka on ymmärrettävissä ja mahdollista, että Hellaan kansa oli voinut nousta näin korkealle henkiselle tasolle aikana, jolloin koko maailma oli barbaarisen pimeyden vallassa? Miksi juuri sille oli avautunut kyky ymmärtää kauneuden maailma ja temmata se keskuuteensa loistamaan näkyvinä symbooleina? Onko tuolla sinisellä merellä, sen tuhansilla saarilla, näillä siintävillä vuorilla ja tällä lempeällä ilmalla jumalallinen hedelmöittämisen voima ihmissieluun? Vastaukseksi tähän kysymykseen voidaan tuoda tuhatkin eri seikkaa, voidaan koota ne yhteen ja muodostaa niistä järjellisiä, sangen selittäviä ja kauniita teorioja, ja kuitenkin se jää lopullista ja tyydyttävintä vastausta vaille, Simeonille se aina on ollut ja on yhäkin ihme.
* * * * *
Simeoni herää unelmistaan ja melkein parkaisee kauhusta. Auringon kuuma ja räikeä hehku valaisee hänen edessään raunioiksi luhistunutta Propylaionia, ajan musertamaa Niken temppeliä, Pinakothekia, soraläjiä. Kun hän toveriensa kanssa tulee Akropoliin aukeamalle, kohtaa hänen katsettaan hävityksen kauhistus, jonka pääleimana on särkynyt marmori. Kuin ruumiit siinä makaavat kauneuden jäännökset, katkenneet pilarit, särkyneitten patsaitten murut, kaikki ajan ja ihmisten tuhoamisvaiston kammottavina todistuksina. Raunioina on Parthenonin keskiosa, ryöstetty on siltä sen koristeet, raunioiksi on luhistumassa ihana Erechteion. Mutta sen solakat joonilaispylväät ja viehättävät Karyatidit kannattavat vieläkin arkitraavejansa, ja tuntuu kuin olisivat ne iloiset siitä, että vihdoinkin, tuhat vuotisen pimeyden jälkeen, on tullut aika, joka ymmärtää tämän kaiken merkityksen ja tarkoituksen, ja sitä suojellen varjelee. Ja hetken vaellus näiden raunioiden keskellä saa jälleen unohtamaan, että ne ovat raunioita; ajan murheellisten jälkien läpi nousee kirkkaana kuva muinaisesta Akropoliista, jonka todellisen kauneuden voi käsittää vain siellä käytyään.
Häpeämättä ei voi olla tutustumatta Akropoliin myöhempiin vaiheisiin. Parthenonista tiedetään, että se huolimatta ajan vaihteluista säilyi pääasiallisesti eheänä uuteen aikaan saakka. Luonnollisesti hävisivät sen aarteet, sen kullasta ja norsunluusta tehty Athenen patsas katosi, ei tiedetä milloin, ja se muutettiin kristityksi kirkoksi, vihkimällä se ensin pyhän Sofian ja sitten pyhän äidin muistolle. Samalla tehtiin silloin rakennuksellisiakin muutoksia, m.m. siirtämällä ovi itäpäästä, josta nouseva aurinko oli ensi säteillään jumalatarta tervehtinyt, länsipäähän, mutta nämä eivät mitenkään temppeliä varsinaisesti turmelleet. Tässä asussaan säilyi Parthenon monia vuosisatoja. Kun sitten turkkilaiset vuonna 1458 valloittivat Akropoliin, tehtiin Parthenonista moskea, jolloin välillä seinille ilmestyneet kristilliset töherrykset saivat kadota kalkkiveden alle. "Klassillisin" lisä, jonka turkkilaiset Parthenoniin tekivät, oli lounaiskulmaan rakennettu — minareetti! Kuinkas muuten olisivat uskovaiset tienneet rukoushetkensä, ellei mulla olisi sitä ärjynyt Akropoliin korkeudesta? Propylaiojen viereen oli keskiajalla rakennettu korkea, n.s. frankkilainen torni, jonka vasta Schliemann revitti v. 1875. V. 1674 kuvasi Akropoliin kaikki rakennukset ranskalainen maalari Jacques Garrey, niin tarkoin kuin se turkkilaisten sitä varten myöntämässä 14 päivän ajassa oli mahdollista, ja hänen piirustuksensa herättivät aavistuksen Akropoliin merkityksestä taiteen muistomerkkinä. V. 1684 syttyi sitten Peloponnesolla sota, joka teki Akropoliille pääsyn mahdottomaksi, joten ranskalainen oli tehnyt tärkeän työnsä viime hetkellä. Kolme vuotta myöhemmin tapahtui Parthenonin hävitys.
Venetsialaiset ja turkkilaiset kävivät sotaa, ja Atenan kreikkalaiset yhtyivät venetsialaisiin, jolloin turkkilaiset tietysti pakenivat linnaansa, Akropoliille. Syyskuun 21 päivänä olivat venetsialaiset kreivi von Königsmarkin johdolla jo Atenan herroina ja rupesivat miettimään Akropoliin valloitusta. Juoksuhautoja kaivettiin, pattereita pystytettiin, ja 23 päivän aamuna alkoi pommitus. Kun sillä oli sangen pieni vaikutus — Propylaioja sentään saatiin murskatuksi — arvelivat yritteliäät venetsialaiset ensin panna jättiläismiinan koko Akropoliin alle ja räjähdyttää sen ilmaan, mutta luopuivat sitten tuumastaan huomatessaan sen mahdottomaksi. Silloinpa saapui piirittäjien luokse Akropoliilta karkuri, joka kertoi turkkilaisten koko ruutivaraston olevan Parthenonissa. Turkkilaiset olivat nimittäin arvelleet sen olevan siellä parhaiten suojassa, sillä eiväthän nyt kristityt toki tahtone ampua tuollaista pyhää muinaismuistoa. Mutta nämä kristityt eivät olleet niin hienotunteisia, vaan rupesivat innolla suuntamaan pattereitansa Parthenonia kohti. Perjantaina syyskuun 26 päivänä sai eräs lüneburgilainen tykistöluutnantti pomminsa sattumaan ja kovalla jymähdyksellä lensi koko Parthenonin keskiosa ilmaan. Akropoliilla pääsi riehumaan tulipaloja turkkilaisten täytyi antautua. Mutta hävitys ei siihen loppunut. Venetsialaisten päällikkö Morosini tahtoi viedä länsipäädystä voittonsa merkiksi siinä olevat kaksi hevosta ja Poseidonin patsaan (hän luuli sitä Zeuksen patsaaksi) ja antoi ottaa ne irti. Mutta tämä tehtiin niin taitamattomasti, että koko ihana veistos putosi maahan ja murskautui pieniksi kappaleiksi. Kun sitten turkkilaiset pian sen jälkeen pääsivät Akropoliille takaisin ja rupesivat linnoitustaan korjaamaan, pistelivät he pilareita ja kuvapatsaita kalkkiuuniin, ettei tuota tarpeellista raaka-ainetta olisi tarvinnut kauempaa hakea, sillä — arvelivat he — eiväthän kristityt, joille nämä kuva-asiat paremmin kuuluvat, näyttäneet niistä niin suurta väliä pitävän. Kun sitten lordi Elgin sai sulttaanilta luvan jäljentää jäljellä olevia veistoksia, jopa ottaakin niistä jonkun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ryöstääkseen Parthenonin veistoksista kaiken temppeliä suoranaisesti särkemättä irti saatavissa olevan ja viedäkseen ne Englantiin. Muistaen, että kansainvaelluksen goottilaisetkin jättivät temppelin rauhaan, lausui Byron lordi Elginistä, joka oli skotlantilainen, pilkaten seuraavat myrkylliset sanat: "Quod non fecerunt gothi, fecerunt scoti", "Minkä gootit jättivät tekemättä, tekivät skotlantilaiset". Vaikkapa Parthenonia nyt täytyykin katsella murhemielin, ei lordi Elginiä sittenkään voine moittia, sillä arvattavasti hän täten pelasti turvaan paljon sellaista, joka paikoilleen jääneenä olisi nyt jo hävinnyt.
Mikä oli päätunnelmana tällä hetkellä Akropoliilla? Rauha, häiritsemätön hiljaisuus. Aurinko paahtaa särkynyttä marmoria, jonka alta ruoho ja vaatimattomat kukkaset pilkistävät esiin. Syvällä jalkain juurella kohisee maailman turha meno — täällä on ikuinen lepo. Simeoni ymmärtää, ettei Akropolista voi eikä saa koskaan uudelleen sommitella, vaan on se säilytetävä tällaisena, estämällä vain lisärappeutuminen. Hänestä tuntuu myös, että tämä klassillinen rakennustyyli on nykyaikaan sopimaton, sillä meidän ristiriitaisessa maailmassamme ei ole sitä sopusointua, jota se ympäristökseen, taustakseen, todelliseksi luojakseen vaatii. Olkoon se siis vain innoittajana jokaiselle kansalle näkemään kauneimman ja korkeimman ajatuksensa yhtä kirkkaana, ja toteuttamaan sen käytännössä yhtä moitteettomana kuin kerran muinaiset helleenit.
Parthenon on mallikelpoinen myös työ- ja ammattitaidon osoituksena. Vasta aivan läheltä huomaa, että sen pilarit on tehty erillisistä lohkareista, sillä sauma on niin hieno, ettei siihen saisi neulaakaan pistetyksi. Kaatuneesta pilarista näkeekin, että liitepinta on hakattu erinomaisen sileäksi ja tasaiseksi. Näitä eri osia ei liitetty toisiinsa minkäänlaisella sementillä, vaan oli keskipisteessä molempiin lohkareisiin ulottuva lyhyehkö puinen napa, joka esti eri osia siirtymästä; muuten pysyivät pilarit pystössä vain oman painonsa avulla. Niiden uurteet hakattiin niihin vasta sitten, kun pilari oli pystytetty. Aikoinaan ne ovat olleet maalattuja, mutta nyt näkyy väristä ylen harvoin mitään jälkiä; sen sijaan on aika antanut tuolle harvinaisen kuulakkaalle ja hohtavalle marmorille oman "patinansa", jonkunmoisen himmeän, kullankeltaisen vivahduksen, joka saattaa joskus välähtää vihertävältä, ruskealta ja punertavaltakin. Sellaista väriä ei tekemällä osata tehdä, sillä se on vuosituhansien salaisuus. Mikäli saattoi kreikkalaisten muureista havaita, eivät he niitä säännöllisistä lohkareista rakentaessaan käyttäneet mitään sementtiä, vaan liittivät kivet toisiinsa rautasiteillä, valaen lyijyä kiinnipitimeksi. Parthenonin perustuksista on eräs sellainen paikka nähtäväksi paljastettu. Simeoni ei ollut aikaisemmin tiennyt, että Parthenonin perusta ei ole täydellisesti tasapinta; nyt hän huomasi, että se on lievästi kupera, niin että esim. sivuportaiden keskikohta on ehkä noin 15 cm korkeammalla kuin sama porrasaskel temppelin nurkalla. Hänen mielestään se oli lisätodistus siitä perinpohjaisuudesta ja tehtävän kaikinpuolisesta harkinnasta, jolla sen arkkitehdit, Pheidias ja Kallikrates, työnsä suunnittelivat. Ehkäpä myös Parthenonin salaperäinen viivakauneus saa osaksi selityksensä siitä, että harkittu ja silmälle näkymätön linjojen joustavuus katsojan tietämättä vaikuttaa saatuun kokonaiskuvaan.
Kuin siivillä rientää Akropoliilla kävijän aika ja tulee poislähdön hetki. Vielä viimeinen silmäys välkkyvälle merelle, Salamiin lahdelle ja siintäville vuorille, ja vanha pyhä Propyrlaiain aukko on takanasi. Istahda kuitenkin vielä hetkiseksi teatterin ruohottuneille porrasistuimille ja unelmoi Sophokleen draamoista ja Aristophaneen komedioista, joiden räikeän rohkeat ja mielestäsi näyttämölle harvinaisen sopimattomat sutkaukset houkuttelevat rajattomia naurunremahduksia ympärilläsi istuvan, onnellisen ja huolettoman Atenan kansan huulilta. Tulet ehkä ajatelleeksi, että nykyaikana, jolloin teatteritaide nähtävästi kärsii siitä, ettei entisestä sommiteltuna vielä ole keksitty oikeata ulospääsyä eteenpäin, ja jolloin niin monet ovat siihen kokonaan kyllästyneet, jonkunmoinen harkittu palaaminen vanhain kreikkalaisten perusajatuksiin teatteri-esityksistä saattaisi herättää uutta mielenkiintoa. Traagillinen naamio, jonka tehtävänä oli kätkeä esittäjän kasvot ja sen sijaan voimakkaalla surun ja tuskan ilmeellään ikäänkuin väkisin joka hetki iskeä katsojan sieluun kolkkoa tunnelmaa, saattaisi joskus olla vaikuttavampi nähtävä kuin suonenvedontapaisesti ponnisteleva "traagillinen" näyttelijä. Mutta entiseenhän on yleensä turha palata — eteenpäin täytyy ihmisen mennä. Poistukaamme tältä pyhältä paikalta, Odeionista kuuluva musiikki sointuen korvissamme.
XXXVI.
Olympeion ja katkenneet pilarit. — Lähtö Ismene-laivalle ja odotus siellä. — Abessiniaan matkustavat saksalaiset vapaaherrat, romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset missit, Indian kreikkalainen y.m. — yhteensä yksitoista kansallisuutta. — "Vähän jumalaton protesti."
Vielä oli jäljellä aikaa, niin, ehkä paljonkin, sillä eihän ollut tietoa laivan lähdöstä. Ehkä päästäisiin Akropoliille uudelleen, tutkimaan sitä perinpohjin, unelmoimaan sen loihtuisassa hiljaisuudessa. Veljekset käyvät vakavina kohti Atenan entistä pyhää puistoa, jossa Olympeionin, Hadrianuksen rakennuttaman Zeus-temppelin 15 juhlallista korinttilaista pilaria seisoo, katsellen kummastuneena nykyajan hyörinää. Kuudestoista on luhistunut maahan. Koko tuo ryhmä on valtava muistomerkki, kauneudeltaan ylevä ja ajatuksia herättävältä voimaltaan järkyttävä.
Zeuksen temppelin rakennuttamisen tälle paikalle sanotaan jo Peisistratoksen aloittaneen, mutta vasta Hadrianus, uneksiva vaeltajakeisari, sen valmisti. Hänen aikansa tavallaan jo turmeltuneempi taidekäsitys esiintyy siinä sikäli, että sen pylväät eivät ole enää Parthenonin ankaran yksinkertaisia, vain jaloa aatetta tulkitsevia doorilaisia, vaan reheväkoristeisia korinttilaisia, upeamman ja nautinnonhaluisemman ajan tuotteita. Mutta niiden juhlallinen korkeus ja kieltämätön, puhdas kauneus, ihmeellisen hohtava ajan patina ja orpo yksinäisyys nykyajan hyörivän elämän keskellä vaikuttavat voimakkaasti ja kohottavasti, ehkä samalla surumielisesti. Mikään taiteilija ei olisi voinut koko maailman kullalla pystyttää tälle paikalle tuon pilariryhmän vertaista taideteosta.
Kaatunutta pilaria katsellessa nousee mieleen murhe, sillä onko milloinkaan suurelle aatteelle keksitty juhlallisempaa ja puhuvampaa vertauskuvaa kuin tällainen korkea pilari, ja tulkitseeko mikään niin selvästi ihmisen unelmain katkeamista, kuoleman voittoa, kuin sen kaatuminen? Sirpaleina se makaa tuossa jalkaisi juuressa, hävityksen ja tuhon demooni istuu sen päällä, mutta kuoltuaankin se kertoo niistä aatteista ja unelmista, joita se kerran valtavana vertauskuvana tulkitsi. Niin täynnä kuin koko maailma on särkyneitä toiveita, rikki revittyjä unelmia, sortuneita haaveita, niin monta on siellä myös maassa makaavaa, katkennutta pilaria.
Veljekset vaeltavat muistomerkiltä toiselle ja niin vaikuttaa heihin Kreikan muinaisuuden valtava henki, että he ovat vaiti, katsellen vain ja hautoen mielessään vaikutelmiaan. Kello on jo 5, kun he vihdoin väsyneinä saapuvat hotelliinsa, mutta levon asemasta odottaakin heitä siellä tulinen kiire ja hälinä.
Cookin toimisto, joka kaikkialla maailmassa pitää matkailijoista huolta kuin taitava isä lapsistaan, onkin lähettänyt kiireellisen sanan, että Ismene, Aleksandriaan aikova laiva, pääseekin lähtemään vielä tänä samana iltana kello 6. Simeonin päivä meni pilveen, mutta aika on kallista, ja niin ryhdytään tulisella vauhdilla valmistuksiin. Herra Kangas rientää poliisiin saamaan leimaa passeihin, piletit ostetaan ja lähdetään, mutta silloinpa olikin kello kolmannesta vailla 6. "Kiireesti, niin kiireesti kuin suinkin uskallatte!" komentaa Tuomas auton ajajaa, ja kone lähtee kiitämään kuin tuulissa ja pilvissä Pireusta kohti, jonne sentään on melkoinen matka. Kun saavutaan viertotielle, jossa vauhti kasvaa päätä pyörryttäväksi, komentaa Tuomas vain yhä parempaa, jolloin Simeoni ummistaa silmänsä ja uskoo sielunsa Pallas Athenen ja tapaturmavakuutusyhtiön huostaan. Kun tullaan laivalle, on kello kaksi minuuttia vailla, ja tyytyväisinä veljekset rupeavat katselemaan, olisiko muita yhtä hätäytyneitä matkustajia tulossa ja milloin laiva sitten nostaisi ankkurinsa. Tuntui sentään hyvältä olla näin pitkällä, sillä vaikeahan heidän olisi ollut jäädä viikoksi Atenaan, varsinkin kun se ajanhukka olisi saattanut tehdä tyhjäksi koko Egyptin matkan. Mutta vaikka veljekset olisivat kuinka tarkoin katselleet, ei laivalla näkynyt ainoatakaan sellaista merkkiä, joka olisi ennustanut sen lähtöä, vaan makasi se siinä huoletonna kuin olisi aikonut ijäksi paikoilleen äkäytyä. Harmistuneina ja hermostuneina veljekset rupeavat panemaan tiukalle laivan ravintoloitsijaa, joka kreikkalais-ranskalaisella sekasotkulla selittää, että lähtölupa on taas peruutettu, mutta saattaa tulla milloin hyvänsä, että kapteeni on maissa sitä hankkimassa j.n.e. Levottomia matkustajia kävelee siellä täällä kuin kirottuja sieluja, jokainen käyttäen kielensä parhaita ja mojovimpia sanoja, mutta kaikki turhaan. Tuli ilta ja alistuen taivaan tahtoon, joka näytti heille suoneen ylimääräistä levon aikaa, veljekset ryömivät "korjuunsa". Seuraavana päivänä Simeoni taas aloitti "lokikirjan" pidon.
Huhtikuun 3 päivä. Olemme viettäneet ikävän ja yksitoikkoisen päivän. Huolimatta siitä, että lähtölupaa ennustettiin tulevaksi aina joka tunnin päästä pistäydyimme Atenassa, uskaltamatta kuitenkaan viipyä siellä kauempaa. Kärsimme suorastaan nälkää, sillä laivalla ei tänään annettu mitään ruokaa ja kaupungissa käydessämme emme osanneet, kun suuremmilla ravintoloilla on määrätyt ruokatuntinsa, jotka eivät sattuneet käyntimme kohdalle, mistään muualtakaan sitä hankkia. Synkeinä palasimme laivalle. Mietiskelin retkiä Atenan ulkopuolelle, mutta ne puuhat raukenivat lähtöajan epävarmuuden vuoksi.
Olemme tutustuneet hiukan toisiin matkustajiin. Ensinnäkin mainittakoon kaksi mielenkiintoista saksalaista herrasmiestä, jotka kahden nuoren serkkunsa kanssa ovat matkalla Abessiniaan! Mitä sinne? Ei sen pienemmissä tarkoituksissa kuin perustaakseen nahka- ja spriitehtaan. Spriillä he ostavat karjaa ja vuotia, ja parkituttavat nämä puoleksi ilmaisella, arvattavasti viinapalkkaisella työväellä, sekä myyvät sitten tuotteensa hyvällä voitolla Europaan. Vanhemmat miehet ovat veljeksiä, vieläpä vapaaherroja, nimeltään von Zülow. He ovat kasvaneet Afrikassa ja ovat kokonaan omatekoisia miehiä, harteikkaita, päivän paahtamia, sääret ulospäin lengot kuin ainakin ikänsä hevosen selässä istuneilla; kädet ovat suuret ja karheat kuin lapiot, ja miesten koko olemuksesta uhkuu päättäväisyyttä ja raakaa voimaa. Taisteltuaan Afrikassa saksalaisten joukoissa hekin sodan loputtua joutuivat vangiksi, saivat olla aikansa vankileirissä Indiassa, kunnes heidät kuletettiin Saksaan. Siellä he ovat vuoden päivät levähdelleet ja koonneet voimia, kunnes nyt ovat lähteneet entiseen oikeaan kotimaahansa. Miten palkitsi Saksa näitä urhoollisia miehiä heidän uskollisuudestaan? Siten, että kun he saivat passinsa matkaansa varten, oli niihin merkitty "statenios", "valtioton", siis ei minkään valtion alamainen. Katkerina vapaaherrat näyttivät meille passejansa ja haukkuivat sekä Saksan että koko maailman hallituksia, eniten kuitenkin ententen valtoja, joita kohtaan he näyttivät tuntevan sammumatonta, raivoisaa vihaa. Matkan varrella tulimme huomaamaan, että vapaaherrat olivat kunnon miehiä, mutta kertoessaan olostaan Afrikassa ja yleensä puuhistaan ja saavutuksistaan tässä maailmassa niin ylenmäärin kerskailevaisia, ettemme olleet mointa kuulleet. Afrikalainen kasvatus ei tietysti ollut liioin pystynyt kehittämään heissä sitä luonteen hillintää, joka sopisi niin hyvin varsinkin vapaaherroille, vaan menetti etenkin vanhempi veli sangen pian tavallisessakin keskustelussa malttinsa, ruveten karjumaan kuin olisi hänellä ollut edessään uppiniskainen neekerilauma. Mainita sopii myös, että vapaaherrat esiintyivät asiantuntijoina joka paikassa, oli sitten kysymys vaikka uuden ajan tekniikan hienoimmista kysymyksistä. Nahkurimestarin he kertoivat palkanneensa Viipurista, mutta jäimme siinä suhteessa hiukan epäilevälle kannalle.
Sitten on mainittava mielenkiintoinen ilmiö, romanialainen rouvasihminen, joka naisellisiin suloihinsa nähden, sitä kuitenkaan itse tietämättä tahi tunnustamatta, on viimeisissä kuolinkorahduksissa. Hän on sangen lihava, käyttää hartioilta hiukan polven alapuolelle ulottuvaa "pliseerattua" kappaa, jonka alta kaksi tikkulaihaa jalkaa pistää esiin omituiseksi, heikon näköiseksi tueksi ruumiin valtavalle tilavuudelle. Hänellä on mukanaan kamarineito, koira ja papukaija, jonka hän on asettanut ruokasalongin nurkkaan. Hän on hyvin puhelias, käyttää sujuvasti saksaa ja ranskaa, eikä tule toimeen ilman miespuolista puhekumppania. Hän on lupaava uutuus ikävän merimatkan varrelle.
Mainittakoon myös amerikalainen rouva ja hänen tyttärensä, jotka matalakantaisissa kengissään ja väljissä matkapuvuissaan tekevät terveen ja reippaan vaikutuksen; he ovat hienotunteisia, vaiteliaita ja sivistyneitä naisia, joiden kanssa olen jo ollut miellyttävässä ja asiallisessa haastelussa. Olemme myös tehneet tuttavuutta erään Indiassa asuvan ja nyt sinne matkalla olevan kreikkalaisen kauppiaan kanssa, joka tuntuu ajattelevalta ja harkitsevalta mieheltä. Häneltä saamme tietää, että tuo kultakiharainen neiti, joka sinisine, lasimaisine silmineen on kuin ilmeinen nukke, on parisitar, näyttelijätär, joka on kahden miesnäyttelijän seurassa matkalla Aleksandriaan, esiintyäkseen siellä. Tuo hienon näköinen herra tuossa kuuluu taas olevan venäläinen insinööri, jolla on toimi Aleksandriassa. Kun joudumme puheisiin hänenkin kanssaan, ilmoittaa hän tyynesti kyllä tuntevansa Suomen tarkoinkin; on oleskellut Helsingissä ja isällä on ollut maatila Terijoella. Niin pieni on maailma. Hän on toisenlainen kuin ryssät yleensä, tyyni ja harkitseva puheissaan, muistuttaen paljon englantilaista tyyppiä; puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia. Enempää matkustajia luettelematta mainittakoon vain, että laivalla oli laskujeni mukaan edustettuna yksitoista en kansallisuutta, mikä antanee hiukan käsitystä siitä kielten sekoituksesta, joka siellä vallitsi. Konstantinopoliin saakka ja sielläkin oli tullut hyvin toimeen saksankielellä, mutta nyt olisi ranskankielen taito ollut tarpeen, joskin englanninkieltäkin sentään osattiin siellä täällä.
Tätä kirjoittaessani kuulen kannelta yhä lisäytyvää melua ja hälinää. Juhani syöksyy sisään ja ilmoittaa, ettei tätä enää voida sietää, vaan että nyt mennään laivakonttoriin panemaan "vähän jumalaton protesti". Lähden mukaan, sillä tämä tuntuu hauskalta, kertoakseni palattuamme, kuinka tuossa kävi.
Indian kauppiaan harkitulla johdolla painuttiin maihin ja mentiin suoraan laivakonttoriin. Säikähtyneitä neitien ja herrojen naamoja kurkisteli pöytien takaa, kun portaisiin yhtäkkiä ilmestyi seitsemisenkymmentä kiukkuista miestä, jotka sadatellen ja ärjyen vaativat pääsyä itsensä herra tirehtöörin puheille. Koska kaikki portaat ja oviaukot olivat tukossa ja pako siis mahdoton, täytyi tämän ottaa "lähetystö" vastaan, ja samalla oli hänen huoneensa tupaten täynnä miehiä, joukossa pari hurjaa afrikanderia, jotka puristelivat jykeviä nyrkkejänsä pahaa ennustavalla tavalla ja haukkuivat kuin beduinit. Tirehtööri, pieni, lihava ja musta kreikkalainen, ymmärsi täydelleen, mistä oli kysymys; hän tarttui puhelimeen ja ryhtyi jonnekin selittämään asiaa, silmät muljahdellen pelosta, mutta ei saanut mitään toivoa. Sitten hän otti esille paperinsa ja todisti, ettei hän suinkaan ole matkustajia mitenkään pettänyt, vaan oli laivalla silloin, kun hän möi piletit, todellakin lähtölupa; sen peruuttamisesta vastaa yksin sotaministeriö eikä hän. Kun mies näytti todellakin olevan viaton, ei häntä siis huolittu hirttää, vaan kysyttiin, mitä hän neuvoisi tehtäväksi. "Ainoa, joka voi lähtöluvan antaa, on sotaministeriö. Herrat voisivat mielestäni varsin hyvin lähettää sinne lähetystön selittämään, mihin pulaan matkustajat ovat joutuneet." Tuumasta toimeen, lähetystö meni, ja antaakseen pontta sen esiintymiselle menivät Juhani ja vapaaherrat mukaan; puheenjohtajana oli Indian kreikkalainen, neuvokas ja taitava mies. Juhanin kertomus tästä merkillisestä matkasta kuuluu seuraavasti.
"Lähdettyämme tiukassa ryhmärivistössä Pireuksen raitiovaunu-asemalle huomasimme ensin auton, jossa istui poleteistaan päättäen korkea-arvoinen upseeri, ehkäpä itse sotaministeri. Ottaaksemme asiasta selvän pysähdytimme auton järjestetyllä hyökkäyksellä ja vaativassa äänilajissa esitimme upseerille asiamme. Kalveten teki tämä ristinmerkin ilmoittaen, ettei hänellä ole siihen mitään sanottavana, ja pyysi toki antamaan tietä. Hetkisen mietittyämme päästimmekin hänet menemään ja matkustimme Atenan kaupunkiin.
"Tultuamme sotaministeriöön, tahtoivat siellä ensin vahtimestarit meidät pysäyttää etehiseen, vaatien tietoa, mikä asiamme oli. Mutta vapaaherrat ja von Zülow jämäyttivät nyrkit pöytään ja sanoivat, ettei sitä asiaa selitetä kellekään pikkuherralle, vaan on tässä saatava itse pääpappa käsiin, johon ilmoitukseen me muut yhdyimme kovaäänisellä murinalla kuten germaanit kansankokouksissaan. Nähtyään tarmokkaan esiintymisemme antautuivat vahtimestarit ja veivät meidät erään herran puheille, ilmoittaen, että sen korkeampaa miestä ei ollut nyt tavattavissa. Koska mies oli sen näköinen kuin olisi hän käynyt ainakin viisi luokkaa lyseota, vaikenimme aluksi muut ja annoimme indialaisen puhua. Sulavasti ja taitavasti tämä esittikin asian, osoittaen kumoamattomilla todistuksilla, minkälaisen hävyttömän kepposen hallitus oli äkillisellä kiellollaan tehnyt seitsenkymmenpäiselle matkustajajoukolle, joka edusti yhtätoista kansallisuutta, joukossa paljon niitä, jotka nyt maailmaa hallitsivat; joka kepponen, jos näiden mahtavain kansallisuuksien edustajat oikein käärmeentyivät, saattaisi koitua hallitukselle kovin kalliiksi. Pyydämme siis nyt, että laivalle annettaisiin heti lähtölupa. Tätä esitystä me lopuksi vahvistimme tarmokkailla ja paheksuvilla hymähdyksillä, hermostuneilla liikkeillä ja olkapäiden nykäyksillä, kohottaen väliin siunailevasti ja toivottomasti katsettamme huonosti rapattua kattoa kohti. Kuultuaan tilanteen virkamies myönsi sen tosiaankin kiusalliseksi, tarttui puhelimeen ja selitti, lopuksi pannen hymyillen puhelimen kiinni. 'Te hymyilette!' kiiruhti indialainen ilostuneena sanomaan, 'meillä on siis toivoa?' 'Kyllä', vastasi virkamies, 'laivan lähdöstä on todellakin toivoa'. 'Kiittäkää, kiittäkää!' neuvoi silloin indialainen meitä ja me kumarsimme kaikki kohteliaasti, yleisen tilanteen nyt purkautuessa yhteiseksi makeaksi hymyksi. Tässä nyt olemme ja saapa nähdä, kuinka käy, sanoi entinen ukko, kun akkansa kuolemaa odotti."
Mutta päivä kului taas mitään varmuutta kuulumatta. Pitkästyttiin ja harmiteltiin hartaasti, syötiin, maattiin ja katseltiin sadepisaroita, jotka piiskasivat sataman öljyisiä aaltoja. Mutta kello 7, päivällistä syötäessä, saapuukin salonkiin ravintoloitsija ihmeellinen kirkkaus tummissa ja viekkaissa silmissään. "Huomen-aamulla kello 10 lähdemme", ilmoittaa hän ja raikuva ilohuuto tärisyttää salongin kattoa. "Drinks all round!" komentaa englantilainen nuorukainen, "chant de depart!" säestää häntä hänen ranskalainen toverinsa, ja yleinen helpotuksen tunne valtaa kaikki. Lampaanrasvan katkukaan ei tällä hetkellä jaksa masentaa elpynyttä mielialaa. Tämä tapahtuma oli tehnyt matkustajista kuin saman perheen jäseniä, josta ulohtaampana pysyttelivät vain amerikalaiset missit ja me Jukolan pojat. Vietettiin iltaa, iloittiin, pilaa laskettiin.