Kolme miestä matkalla / Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille

KOLME MIESTÄ MATKALLA

Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille

Kirj.

OSMO IISALO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

         Matkatovereilleni
       Juhanille ja Tuomaalle
       omistan tämän kirjan.

Simeoni.

SISÄLLYS:

       I. Lähtö Helsingistä. — Pikku huomioita ravintolavaunussa.
          — Kotimaalle hyvästi ja kiitos.
      II. Mieluinen hämmästys. — Huolestunut ruotsalainen ja huoleton
          englantilainen. — Harun al Rashid, Giajar ja Mesrur.
     III. Ruusu ja kukkanen. — Skandinaavista ruokakulttuuria. —
          Silmäys jäiselle ulapalle. — Ahvenanmaan asia ratkaistu.
      IV. Vanhan Ruotsin tunnelmia. — Kevät-aamu Tukholmassa.
          — Eräs kulttuuritutkimuksen haara. — Aamiainen
          Oopperakellarilla.
       V. Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista
          Turkin konsulaatissa. — Pikku kokemuksia ruotsalaisista.
          — Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin.
      VI. Liikunnon mysterio. — Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa.
          — Skånen peltoja.
     VII. Politiikkaa ja murkinapakinaa. — Rügenin liitukallioita.
          — Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.
    VIII. Tyynen elämän ylistyslaulua. — Saksan varallisuus ja
          nousukyky. — Suomalaisten suhteet saksalaisiin. — Eräs,
          joka aikoi äänestää puolalaisia.
      IX. Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä
          Berlinissä. — Aamiainen Kempinskissä ja kuinka
          muuan nuori pari sitä söi. — Museoissa käynnit.
       X. Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. — Saksin
          vuorimaassa. — Tutuhkossa ilmapiirissä. — Viini- ja
          humalaviljelyksiä.
      XI. Pragin hajuja ja ihmisiä. — Tshekkiläisten uusi
          suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. — Pikkuhuomioita.
          — Vanha synagoga ja sirunen historiaa. — Kolme omituista
          edeskäypää.
     XII. Passikokemuksia. — Tuntematon Suomi. — Tshekkiläisessä
          kirjakaupassa. — Narodny Listy'n toimituksessa. —
          Tshekkiläisessä pankissa.
    XIII. Gulliverit ja Lilliputit. — Itävallan tulli. — Masennuksen
          valtakunta. — Suuret rahalaukut. — Yötunnelma Wieniin
          tullessa.
     XIV. Päivä Wienissä. — Herr Fiaker. — Rahaa paaleittain. —
          Yleinen elämän ilme. — Bella gerant alii. — Elintarvepulia
          ja hintoja. — Ravintolamoraalia. — Juoppouden harvinaisuus.
          — Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli.
          — Gretchenin rukous.
      XV. Matka Buda-Pestiin. — Unkarin kieltä ja unkarilaista
          matkaseuraa. — Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen
          kulassi. — Unkarilaisten onnettomuus. — Näkyjä Unkarin
          tasangolta. — Velvollisuudentuntoinen junailija. —
          Balaton-järvi. — Ystävällisiä neuvoja.
     XVI. Ilta Hungaria-hotellissa. — Yleisön upeus. —
          Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. — Tokaji
          Szamorodni-viini ja sen synty. — Tonava tähtien valossa.
    XVII. Suomalaisten suosiminen. — Hunyadi Janos ja unkarilaisten
          maailmanhistoriallinen suurtyö. — Budan vanhoja taloja.
          — Kruunauskirkko. — Unkarilaisten malja.
   XVIII. Matka Szegediin. — Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa
          sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. — Rajakansain
          Europalle tekemä palvelus. — Uusi Itävalta-Unkari. —
          Paprikaa kuivataan.
     XIX. Szegedissä. — Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja
          valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja "salamit"
          — Kävelyä kaupungin puistossa. — Ravintolaelämää
          ja korttipeliä. — Lausunto mustalaisista.
      XX. Szegedin torilla. — Unkarilaisia emäntiä ja
          maalaistavaroita. — Matka Szabadkaan. — Serbialaisten
          puuhia. — Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. —
          Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.
     XXI. Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. — Vanhan
          rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. — Serbialaisten
          loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. —
          Serbialaisten arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista.
          — öisiä matkatunnelmia. — Kuningas Pietari.
    XXII. Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. —
          Ensimmäisiä kokemuksia kaduilla. — Tunnustus hotellien
          portinvartijoille. — Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin
          pikajunaan hankitaan. — Näkyjä kaduilla ja arveluja
          sivistystasosta.
   XXIII. Kun Simplon-expressiä odotettiin. — Hotellin portieri
          Jugoslavian tulevaisuudesta. — Kissannaukujaiset ja
          näkyjä asemalla. — Bulgarialainen runoilija ja expressin
          vaunupoika. — Pikajunan yleisöä ja sen elämää.
          — Mr. Rowleigh.
    XXIV. Moravan laakso. — Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita, Maritsan
          laakson nähtävyyksiä. — Ensimmäisiä tukkilaistunnelmia.
          — Tulo Konstantinopoliin.
     XXV. Herra Jacques Bennado. — Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. —
          Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. — Galatan silta
          ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. — Turkkilaisnaiset.
          — Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. —
          "Sulttaanin äidin moskea". — Huomioita Stambulista.
    XXVI. Sofian kirkko. — Vaikutus ulkoapäin. — Kupoolijärjestelmän
          tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. — Justinianuksen ja
          Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. — Mohammed
          Valloittajan verisen käden merkki. — Hikoavapylväs. —
          Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nikakapina, ja Teodoran
          uljuus. — Delfoin kolmijalka. — Teodosiuksen obeliski.
   XXVII. "Uponnut palatsi". — Melanderin historian pätevyys. —
          "Anatolisch-selbstverständlich!" — "Jumalallisen rauhan
          kirkko" janitsharimuseona; näiden historiaa. — Aimée Dubuc
          de Rivery'n harvinainen kohtalo. — Montako janitshaaria
          voi päivässä hirttää kahteen puuhun?
  XXVIII. Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. — Therapian
          kaupunki ja veneretki Bosporolla. — Rumeli Hissar. —
          Katuelämää Perassa myöhään illalla.
    XXIX. Ententen sotilaat. — Venäläiset pakolaiset ja heidän
          kurjuutensa. — Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. —
          Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. — Kumoon ajanut
          troikka ja uudet ruhtinaat.
     XXX. Turkkilaisten taide. — Egyptiläinen ja Suuri basaari. —
          Kreikkalaisen kauppiaan luona.
    XXXI. Turkkilaisten asuinrakennukset. — Sulttaanin ellntarvelaki.
          — Lampaanliha. — Ajurit. — Konstantinopolin vanhat muurit.
          Jedi Kulé eli "Seitsemän tornia", Kultainen portti ja "Turkin
          keisarin kuva", vankikopit ja "verikaivo", Top Kapu eli
          "Tykkiportti" ja Konstantinopolin valloitus. — Kahrié-moskea
          ja sen vanha pappi. — Mohammed III:n hauta.
   XXXII. Käynti Kultaisella sarvella. — Wrangelin laivasto. — Vanha
          turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista.
          — Turkkilainen sotilas. — Piastereitten voima ja hra
          Bennadon viimeiset palvelukset. — Lähtömeteli laiturilla.
          — Iperohi-laivan matkustajat. — Dardanellit ja Gallipoli.
  XXXIII. Tenedos-saari. — Keskustelua kreikattaren kanssa. —
          Politikoivia kreikkalaisia. — Lesbos ja Mytilinin idyllejä.
          — Viimeinen mohikaani. — Musiikkia Sapphon ja Erinnan
          haudalla.
   XXXIV. Smyrnan satamassa. — Maihin pääsy kielletty. —
          Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. — Chios ja Kapudan
          pasha. — Matkustava italialainen. — Tutkimus meritaudista.
    XXXV. Pireuksessa. — Klassillisen nimistön käyttöä. — Ensi
          vaikutelma Atenasta. — Tulo Akropoliille. — Parthenonin
          tyylin perusajatus. — Akropolis nykyhetkellä ja sen
          hävityksen vaiheita. — Akropoliin tunnelma.
   XXXVI. Olympeion ja katkenneet pilarit. — Lähtö Ismene-laivalle
          ja odotus siellä. — Abessiniaan matkustavat saksalaiset
          vapaaherrat, romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset
          missit, Indian kreikkalainen y.m. — yhteensä yksitoista
          kansallisuutta. — "Vähän jumalaton protesti".
  XXXVII. Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä.
          — Ahkera puuseppä. — Onneton lapsi. — Vihdoinkin merelle.
 XXXVIII. Kretan saarella. — Chanian tasanko ja kaupunki sekä
          pikkunäkyjä sieltä. — Kretalaisia kansantansseja. —
          Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. —
          Isänmaallinen juhlahetki. — Etevä ravintoloitsija.
   XXXIX. Mielipiteemme kreikkalaisista. — Kreikkalaisia patriootteja.
          — Kuvaus hinduista ja japanilaisista. — Afrikan ranta.
          — Valaistuksen väri ja räikeys. — Aleksandrian satama ja
          maihinnoususeikkailuja.
      XL. Hotelli. — Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. —
          Katuelämää arabialaiskortteleissa. — Hautajaiset. —
          Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. — Kirkkoisä
          Kyrillus. — Egyptin pumpuli. — Häät. — Mehemed Ali. —
          Pääskyset. — Kuningaspalmu. — Eläintarha ja peipposet.
          — Englantilaisviha.
     XLI. Egyptiläisessä laulukahvilassa. — Orkesteri, laulajatar,
          kappaleen esitys ja yleisö.
    XLII. Egyptiläisnaisen huntu. — Ovatko egyptiläiset erikoista
          "kansaa"? — Europalaisia liikemiehiä. — Matka Kairoon,
          huomioita kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.
   XLIII. Tie pyramiideille. — Elämän ja kuoleman vastakohta. —
          Keopsin pyramiidi. — Elämän arkipäiväisyys beduinin ja
          kameelin edustamana. — Sfinksi. — Hyvästit kuoleman
          kentälle.
    XLIV. Kairo ja päivä siellä. — Troopillista kasvullisuutta. —
          Kairon museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. —
          Basaari, naisten lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet.
          — Egyptin naiset, monivaimoisuus. — Salaperäisiä
          viittauksia. — Muhamettilaisia ylioppilaita.
     XLV. Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen.
          — Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. — Erilaisia
          pukumuotoja. — Hampaitten kulta. — Muodin mukaiset
          silmälasit.
    XLVI. Brindisi. — Apulian viljelyksiä. — Apenninien poikki
          räntäsateella, vuoristonäkyjä. — Solernon lahti. —
          Napoli. — Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä.
          — "Santa Lucia".
   XLVII. Napolista Romaan. — Pietarin kirkko. — Paavalin kirkko.
          — San Pietro di Vincoli ja Michel Angelon "Moses". — Santa
          Maria della Vittoria ja Berninin "Pyhä Teresa". —
          Vatikaanissa. — Sikstiniläinen kappeli. — Forum Romanum.
          — Colosseum. — Katakombit. — Kaksi kallisarvoista Roman
          hautaa.
  XLVIII. Makaroonin syöntiä: — Rautatiematka Rivieralla. — Thomas
          Cook & C:o. — Englannittaria. — Marseille. — Cette. —
          Narbonne. — Tie pystyyn Cerebièressä. — Perpignan. —
          Saksankielen harrastusta. — Parisiin.
    XLIX. Tanssiva Europa.
       L. Mona Lisa. — Lasten leikkiä. — Naisten paratiisi. —
          "Kulttuuri". — Toivotus Ranskalle.
      LI. Vihan valta Europassa. — Kölnin tuomiokirkko. — Saksalainen
          "humoristi". — Vihdoinkin kotona.

I.

Lähtö Helsingistä. — Pikku huomioita ravintolavaunussa. — Kotimaalle hyvästi ja kiitos.

Leikattiin maaliskuun 12 p. 1921.

Tänä päivänä, kello 5,15 i.p., oli kolmen matkatoveruksen määrä aloittaa kauan suunniteltu pikaretki etelän maille, kevättä ja korkeaa aurinkoa vastaan, seuduille, jotka lapsuudesta saakka ovat olleet verhoutuneina mielikuvituksen ihannoivaan, satuhohtoiseen autereeseen. Ja kun lähtö sitten todellakin tapahtuu ja ero omaisista sekä kotikaupungista jättää sydämeen kaipuun kipeyttä, tuntee yhtäkkiä, kuinka paljon ihmiselle on kallista: kaikki se, mikä jää, ja kaikki se, mikä on edessä. —

Haikein mielin vaelsi Simeoni näinä minuutteina Helsingin asemalle, sillä vaikka suuren maailman näkeminen houkutteleekin, on kuitenkin kaikki kotiin jäävä niin kallista, että siitä täytyy suorastaan riistäytyä irti. Vanhanaikaisesti suuteli ja syleili hän vaimoansa ja pikku tytärtänsä, jotka ikävissään ja itkuaan pidätellen seisoivat siinä hiukan noloina ja hämillään, kuin ällistyneinä, että nytkö se pelätty matka sitten alkoi. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan ehtineet saada mitään suurempaa sijaa, sillä viereltä kuuluva, toisen matkatoverin, Juhanin, karski ääni ilmoitti, että nyt on mentävä vaunuun, koskapa rautatiehallituksen ilmoittama laillinen lähtöhetki rupeaa olemaan käsissä. Ja niinpä vaihdettiin viimeinen silmäys, jätettiin asemasillalle eräitä pareja sieviä suomalaisia naissilmiä, annettiin veturin hihkaista ja nykäistä vaunut liikkeelle, ja niin alettiin vakaasti ja järkähtämättömästi mennä jyskyttää Turun kuuluisaa kaupunkia kohti. Kolmas matkatoveri, jykevä Tuomas, oli matkustanut sinne jo edeltäpäin, yhtyäkseen "retkueeseen" vanhassa Auran satamassa.

Tällaisen eron hetken jälkeen oli Simeoni jonkun aikaa vaiteliaana, tuimasti imeskellen savukettansa ja katsellen mieleensä jäänyttä Helsingin kuvaa. Se muuttui vähitellen kauniiksi, lempeäksi naiseksi, joka kaipaavasti seurasi katseellaan kaikkia pois kiitäviä lapsiaan, jo edeltäpäin toivottaen niille tervetuloa takaisin. Simeoni ymmärsi siinä istuessaan, kuinka tavattoman kallisarvoinen on "ero sovinnossa", kuinka välimatka yhä suurentuessaan samassa suhteessa pienentää kaikkia niitä piikkejä ja sarvia, joita itsekukin on jokapäiväisessä elämässä näkevinään lähimmäisensä otsassa ja kyljessä, ja joita vastaan hän alituisesti puskee ja möyryää, ollen muka itse aina oikeassa ja ihmetellen, miten muut ihmiset voivat olla niin peräti väärässä.

Tällaiset mietteet keskeytyivät kuitenkin pian, sillä osastossa olevat vakaat suomalaiset rupesivat pian lausahtelemaan aatteita, huomioita ja sukkeluuksia, joista useat omaperäisyydessään väkisinkin vetivät sarjan karheita huulia kontiomaiseen naurun vireeseen. Ja kun sitten siirryttiin ravintolavaunuun, oli siellä Juhanin ja Simeonin kahdelle silmälle ja korvalle paljon sekä nähtävää että kuultavaa.

Siellä oli sangen kansainvälinen yleisö, josta melkoisen osan muodosti juutalainen kansanaines, suureksi osaksi kotoisin Helsingistä. Simeoni, jolla kyllä oli ollut aikaisemminkin tilaisuutta tutustua valitun kansan ulkonäköön, huomasi silti vaipuvansa tutkimaan sitä tarkoin uudelleen. Joukossa oli monta naista, jotka hänen Venla-ihanteestaan huolimatta eivät vaikuttaneet vastenmielisiltä, mutta milloin nenä oli säilyttänyt tyypillisen ulkonevaisuutensa, milloin huulet olivat paksut, tukka musta ja öljyinen, hartiat kuin atleettiklubin puheenjohtajalla ja silmät kuin kivihiilen sirpaleet, siinä loppui Simeonilta sulattamiskyky. "Tunnustan heidät", ajatteli hän, "mielelläni vähintään vertaisikseni luojan edessä, mutta siitä huolimatta pyytäisin nöyrimmästi saada suorittaa tämän lyhyen ajallisen vaellukseni eri osastossa kuin he." Ja kuunnellessaan juutalaisten keskustelua huomasi Simeoni, että ihminen aina puhuu mieliaineestaan. "Jos minulla nyt olisi miljoona kruunua", kuului eräs Ruben-tyyppi lausuvan, ja hänen mustat silmänsä paloivat kapitalistisesta voitonhimosta ja sormet tekivät eräänlaisia käyristyviä, haravamaisia liikkeitä. "Taivas varjelkoon kruunu parkoja sinun kouriisi joutumasta", ajatteli siihen Simeoni, tarkastellessaan miehen ihka uusia vaatteita, kotkannenää, tummaa, aaltoilevaa ja kiiltävää tukkaa, voimakasta leukaa ja kameelimaisia hartioita — mies oli oikeastaan erittäin komea — ja miettiessään, että rohkea pitää sen henkilön olla, joka tuon kanssa uskaltautuu kahden pimeään huoneeseen.

Keskustelu tällaisessa ravintolavaunussa, jossa sattuma vie yhteen toisilleen aivan tuiki tuntemattomia henkilöitä, on tavallisesti sangen vaisua. Syödään haluttomasti eteen ilmestyviä annoksia, heitellään hajamielisiä silmäyksiä ikkunasta, vilkaistaan naapureihin tahi pidetään salaa silmällä jotakin huvittavaa syömätapaa ja syöjää, kiitellään konemaisesti ja annetaan pään veltosti tärähdellä vaunun kiitäessä kiskolta toiselle. Mutta aina on seurueessa sentään joku, joka ikäänkuin riemuiten valitsee juuri tämän syömähetken purkaakseen sydämensä niin, että sen kyllä naapuritkin kuulevat. Sanomattakin on selvää, että täällä pohjoismaissa se henkilö on venäläinen, joka on saanut kielensä kantaan kuulalaakerin ja ylimääräisen annoksen parasta, koskaan kuivamatonta koneöljyä, niin että se maailman synkeimmänkin mullistuksen, hetkellä lerkkuu ja läpättää aivan käsittämättömän helposti ja liukkaasti. Niinpä tässäkin vaunussa, tuossa Simeonin viereisessä pöydässä, istuu venäläinen, jonka kasvonpiirteet kertovat Abrahamin jälkeläisen olleen joskus hänen sukuvuoteensa ääressä ainakin kastemaljan pitäjänä tahi kummina, ja jonka ajelematon parta sekä kuluneet vaatteet kertovat hänen yhdeksännellätoista hetkellä päässeen lipsahtamaan pois siitä sudenkuopasta, jota bolsheviikit leikillisesti nimittävät maalliseksi paratiisiksi. Hän puhuu taukoamatta, tasaisesti ja katkeamatta, poristen kuin hyvällä tulella kiehuva pata, ja tätä Simeoni kuuntelee hartaasti. Hän rupeaa miettimään, mahtaako tuon puheen takana olla riittävästi ajatusvaluuttaa, ja vastaa kysymykseen kieltävästi. Jos asia nimittäin olisi niin, ei maailmaan mahtuisi mitään muuta kuin venäläisten ajatuksia, koskapa heitä on niin paljon ja koska he puhuvat eniten.

Kun Simeoni ja Juhani olivat lopettaneet ateriansa, ilmestyi viereiseen pöytään eräs muista välittämätön, jyrkän itsenäisesti esiintyvä herrasmies, jonka kehto luultavasti oli keinunut jossakin äiti Svean kamarin, lattialla. Kylmästi ja kiinteästi, kuin edeltäpäin tehden tyhjäksi kaikki vastaväitteet, hän tilasi teetä, ja saatuaan sen veti paperikääröstä esille paistetun linnun, arvattavasti kanan, jolla siis nyt oli edessään toinen surkea loppu. Simeoni ihan kyyristyi tuolillaan katsellessaan, kuinka mies käänteli kanaparkaa käsissään kuin köyhä mies kannikkaa Juhani Ahon lastussa, lopulta iskien pitkät, valkoiset, haarallaan sojottavat raateluvälineensä sen lihavimpaan paikkaan. Mainio ruokahalu tuolla miehellä! Kun Simeoni ummisti silmänsä ja kuunteli luitten rusahtelua hänen hampaittensa välissä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt jalopeuran jauhavan poloisen kristityn sääriluita Colosseumin areenalla. Syötyään kanastansa puolet kääri mies loput paperiin ja poistui uhmailevan ja ynseän näköisenä. Hän oli Simeonin mielestä taloudellinen ja turhia menoja välttävä henkilö.

Näin olivat matkan ensimmäiset tunnit kuluneet, ja kun Simeoni rupesi tarkastamaan ohi kiitävää maisemaa, huomasi hän, että maaliskuun ilta vaipui surumielisen ruskoisena keväisen, nietoksistaan hiljalleen riisuutuvan maan ylle. Puista on lumi jo kadonnut, koivujen urvut ovat paisuneet ja antavat maisemalle ruskeahkoa, eloisaa väriä. Koko luonto on kuin hiljaisen odotuksen vallassa, aavistaen kevään tulevan ja elämän heräävän. Poislähdön tunnelman valossa Simeoni katseli kaikkea herkällä mielellä, kuin jättäen hyvästi, ja tuntien kaiken tuossa edessään omakseen, joka töllin, puun ja pensaan, siellä esiintyvän elämän kaikissa muodoissaan.

Ja niinpä tulla hurahtikin juna Turkuun ja ajoi suoraa tietä satamaan. Auran vanha kaupunki, sivistyksen ensimmäinen kynnen jälki karussa kamarassamme, oli siinä takana, ja Simeoni tunsi aivan selvästi tuomiokirkon vakavan katseen sielussaan. Hän oli, omituista kyllä, ensimmäistä kertaa Turussa, ja senkin pimeällä. Mutta pimeä ei häntä häirinnyt, vaan saattoi hän sen suojassa sitä paremmin kansoittaa koko tienoon historiallisilla mielikuvillaan, nähden selvästi, kuinka tuolta tuomiokirkon tornista valonsäteet tunkeutuivat kuin hengen majakasta yhä kauemmaksi pimeyteen, yli salojen ja loputtomien erämaiden, kuinka ne sytyttivät yhä uusia tulia, poistaen pimeyttä edestään, kunnes vihdoin valkeus saapui kaukaisten korpienkin sopukoihin.

II.

Mieluinen hämmästys. — Huolestunut ruotsalainen ja huoleton englantilainen. — Harun al Rashid, Giafar ja Mesrur.

Arvokkaasti ja tyynesti astelivat Juhani ja Simeoni ruotsinmaalaiseen Ragna-laivaan, jalosti kestettyään passi- ja tullitarkastuksen. Esteettä se näytti sujuneen muillekin, lukuunottamatta venäläistä, joka siitä huolimatta, että hänen passinsa luultavasti oli täydessä kunnossa, kansallisominaisuuksiensa vuoksi joutui virkamiesten kanssa laajaan keskusteluun. Se päättyi kuitenkin suopeasti, koskapa hänkin hetken kuluttua kiipesi laivaan, halliten oikealla kädellään painavaa ja monta myrskyä sekä kolhausta kokenutta matkalaukkua. Toverukset menivät tarkastamaan hyttejänsä, huomasivat ne hyviksi, sijoittivat tavaransa järkevien periaatteiden mukaan, totesivat, että kolmas toveri, jykevä Tuomas, oli laivalla, joskin vaipuneena hyvää tekevän ja raskaan unen helmoihin, ja kiipesivät vihdoin jälleen laivan yläkertaan. Siellä oli ruokailupaikka valaistu kirkkaasti kuin hääsali, pöydät notkuen laseista ja maljoista, täynnä kovin viettelevän näköisiä keittiökemian vanhoja ja taattuja keksintöjä. Kehoittamatta istuivat toverukset pöytään eikä Simeonikaan muistanut tällä hetkellä vanhaa säästäväisyysperiaatettaan, että kun panee vain vähän sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin. Mutta toveruksilla oli edessään mieluinen hämmästys.

Kun oli saatu vähän voileipä-aineksia, sattuivat Juhanin ja Simeonin silmät yhtaikaa erääseen pieneen, mutta korkeajalkaiseen lasiin, jonka vanhemmat helsinkiläiset kyllä hyvin muistavat, muka joka on nuoremmalle polvelle jokseenkin yhtä tuntematon kuin harvinainen museo-esine. Juhanin ja Simeonin katseet sattuivat yhteen ja niistä välähti ymmärryksen valo. Seurasi hiljainen ja jännittävä odotus, jonka kuluessa veljeksistä kumpainenkin vaivihkaa siirteli sillipalasta lautasellaan syrjemmäksi, ikäänkuin tulevaista päätarkoitusta varten. Ja eihän vain! Hetken kuluttua ilmestyi heidän eteensä Ruotsin riikin neitonen, kädessään ase, jota totuudenmukaisesti täytyy nimittää pulloksi. Hän teki aseellaan vaativan liikkeen noita pieniä laseja kohti, samalla katsoen toveruksiin kysyvästi. Lukija voi arvata, että tässä tarvittiin nopeata ratkaisua ja erinomaisen harvinaiset aatteet mennä törmäilivät läpi toverusten aivorustingin. "Mitähän tuo tekisi?" arveli Simeoni miettiväisen näköisenä, johon Juhani arvokkaasti lisäsi: "Me lienemme nyt kieltolain vaikutuspiirin ulkopuolella." — "Jokohan aluevedet on läpäisty?" järkeili tähän lainkuuliaisesti taas Simeoni, jolloin Juhani odottamattoman päättäväisesti vastasi: "Varmasti!" Ja niinhän se sitten kävi, että huolimatta tieteen sitovista todistuksista alkoholin epäterveellisestä ja turvottavasta vaikutuksesta nimenomaan maksaan, toverukset vanhojen muistojen vietteleminä lankesivat ottamaan sen, jota sanotaan ruokaryypyksi, vieläpä hiljaa sen päälle ähkäistenkin, kuten asia vaatii, ja vihdoinkin antaen sillipalalle sen tehtävän, joka sille alkujaan on oikeastaan määrätty. Ja että se antaa ruoalle ylimääräistä vauhtia, sitä ei kiellä kukaan suomalainen, mikäli ainakin Simeoni oli tässä suhteessa elämänsä varrella pystynyt saamaan yleisestä mielipiteestä ja kokemuksesta selkoa.

Syödessään lankesi Simeoni vanhaan helmasyntiinsä, nimittäin tarkastelemaan ihmisiä ympärillään ja mitä he tekivät. Kanansyöjää ei näkynyt, mutta Ruben liikkui vatien vaiheilla varmana ja tyynenä, muljautellen häränsilmiään, maiskautellen hyvästä mielestä suutansa ja väliin hipaisten rasvaista tukkaansa. Uusi ja mielenkiintoinen kansalainen oli eräs ruotsinmaalainen liikemies, joka herätti Simeonin huomiota rotevuudellaan ja pituudellaan, johon oli samalla yhtynyt annos velttoutta. Hänen sileäksi ajellun naamansa keskeltä loisti sähkövalossa suuri kultahammas kirkkaana kuin tähti, pystymättä kuitenkaan vähimmälläkään tavalla hälventämään miehen peräti huolestunutta ilmettä, jollaista, nimittäin aiheetta, luontaisesti sellaista, Simeoni ei muistanut nähneensä. Hänen suupielensä olivat ankarassa itkun mutkassa alaspäin — hän oli todellakin kuin kahden huolestuneen ihmisen bastardi. Hän haukkasi voileipää sen näköisenä kuin olisivat puolet koko maailman synneistä olleet hänen hartioillaan. Nähtävästi suruaan hälventääkseen hän illallisen jälkeen tilasi puoli pulloa munkkilikööriä, vieden aina kuitenkin lasin huulilleen kovalla kärsimyksen ilmeellä. Hänen pöytätoverinsa, kylmä ja jäykkä englantilainen, ei sen sijaan päästänyt vaskikasvoilleen mitään tunteen tahi mielialan lainetta, vaan istui totisena ja nauramattomana sekä syödessään että sen jälkeen. Hänen selkänsä oli niin suora ja jäykkä, että Simeoni suuresti epäili, saattoiko se yleensä ollenkaan sujahtaa, ja hänen suunsa oli niin tiukasti kiinni, että tuntui kuin olisi piipun varsi ollut kiilaamalla hänen huuliensa väliin saatava. Ruotsalaisen hiukan lepertelevän kohteliaisuuden otti hän vastaan kuin asiaan kuuluvana sekä nakkeli hänen tarjoamansa liköörin menemään kuin olisi se ollut marjavettä. Simeoni ja Juhani katselivat tätä syrjästä vaatimattomin muodoin, mutta edellinen mietiskeli mielessään, kuinka onnellista on, etteivät ihmiset yleensä itse tiedä, milloin heidän ympärilleen ilmestyy tuollainen pieni koomillisuuden sädekehä. Mutta jääkööt nämä veljet liköörinsä ääreen, sillä toveruksille tuntui lepo ja rauha viekoittelevalta nyt, kun lähtöjännitys oli lauennut tasaiseksi matkan teoksi. Maaliskuun 12 päivä olikin jo loppunut ja 13 alkanut.

Simeoni painui lakanainsa väliin ja koetti saada unen päästä kiinni, mutta sepä ei tahtonut onnistuakaan. Jäätelit piirtelivät laivan kylkeen, keulasta perään, rusahtelevia piirujansa, jyristen ja kolisten lakkaamatta ja estäen unen tulon. Hän tuijotti pimeyteen ja mietiskeli alkanutta matkaa, joka tulisi ulottumaan koko Europan ympäri. Sokean eno-vainajan kertomuksista alkaen oli hänellä ollut kova halu nähdä maailmaa ja nyt hän saisi ainakin osaksi tuota haluansa tyydyttää. Hän näki edessään koko maapallon ja siinä eräällä kulmalla Europan, jonka pohjoisessa kärjessä oli pieni, mäntyjä kasvava maa, Suomi. Europa oli ennen ollut hänestä ihana neito, jolle itse Zeus oli osoittanut korkeinta mahdollista suosiotaan, mutta maailmansodan aikana se oli muuttunut vanhaksi ja vihaiseksi kämäleuka-akaksi, jolta ehkä olisi pitänyt lyödä kiireimmän kaupalla niskanikamat poikki. Ja maapallo, joka hänestä ennen oli ollut tuhansien suloisten ja salamyhkäisten paratiisien piilopaikka, oli hänestä nyt mieluumminkin vanha ja saumoistaan ratkeileva potkupallo, joka paholaisen kiidättämänä mennä porhalsi kohti tuntematonta tulevaisuutta yhdessä koko katoamaan tuomitun aurinkokuntansa kanssa. Muistellessaan kaikkea sitä sopimatonta ja pahennusta aikaansaavaa menoa, johon rouva Europa viime vuosina on tehnyt itsensä syypääksi, tunsi Simeoni tarvetta olla joku Harun al Rashid, joka tuntemattomana, seurassaan ainoastaan uskollinen suurvisiirinsä Giafar sekä vielä uskollisempi ja tarpeellisempi ylimestaajansa Mesrur, lähtisi retkeilemään valtakuntaansa ottamaan selkoa, mitä hänen alammaisensa tekivät…

Laiva seisahtuu eikä Simeonin jännittyneestä odotuksesta huolimatta lähde liikkeelle. Kaikki on tyyntä ja pimeätä, meren jääsohjuinen ulappa, taivas ja saariston lukemattomat luodot.

III.

Ruusu ja kukkanen. — Skandinaavista ruokakulttuuria. — Silmäys jäiselle ulapalle. — Ahvenanmaan asia ratkaistu.

Koko matkaseurueen huomiota oli herättänyt eräs neito, jonka kansallisuus jäi Simeonille epäselväksi, mutta joka sekä ijältään että näöltään oli kuin ruusu ja kukkanen. Matkustajain miehinen väestö aivan peittelemättä virkisti hänen näöltään silmiänsä ja sydäntänsä, lämmitellen täten keskellä Itämeren jäistä aavikkoa ja yksitoikkoisuutta, ja neito salli sen tapahtua, leijaillen salongista toiseen ja istahtaen milloin minnekin kuin perhonen oikullisessa lennossaan kukasta kukkaan. Tulepa sitten aamiaisen aika. Tahtomatta turmella sunnuntai-aamun viileätä, ylhäistä rauhaa, työnsivät veljekset halveksien syrjään tuon ennen mainitun korkeajalkaisen lasin. Mutta eipä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun he näkivät, kuinka tuo ruusu ja kukkanen kursailematta kallisti menemään ryypyn aamutuimaansa, edes huuhaankaan rypistämättä tahi tekemättä muuta perintöpyhää naukunotto-ilmettä. "Ettei se vähän häpeä!", ajatteli Simeoni, sillä vanhoillisena miehenä hän ei yleensä hyväksynyt ryyppyä aamupäivällä, puhumattakaan siitä, että sen ottaisi nuori neito sunnuntai-aamuna julkisessa paikassa. Muu matkaseurue ei siitä kuitenkaan näyttänyt välittävän, vaan nakkeli neidon antaman esimerkin innoittamana kaiken maailman tietä erinäisiä parillisia ja parittomia lasimääriä niin vilkkaasti, että sitä kelpasi katsella. Kyllä maailma sentään käyttää viinaa paljon; sen johtopäätöksen saattoi tälläkin hetkellä suuremmatta neroudetta tehdä ja todeksi väittää.

Tällä laivalla, kuten pohjoismaalaisilla laivoilla yleensä, syötiin muuten tuiki herkullisesti ja paljon. Kun Simeoni, lopetettuaan kieltämättä sangen epäspartalaisen aamiaisensa, viereisessä tupakkasalongissa suitsutti hiljaista polttouhriaan, saattoi hän ruokasalin lasioven läpi hyvin seurata, mitä siellä tapahtui. Jälkeentulevaiset eivät olleet edellistä sarjaa huonompia, vaan söivät vakaumuksella ja antaumuksella, suorastaan sunnuntai-hartaudella, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Erään kasvot vääristi oven lasi hullunkurisesti, ja kun hän varsinkin söi lujasti ja otti ryyppyjä vielä lujemmasti, saattoi hyvin seurata, miten yhä hyväntahtoisemmat hymyilyt rupesivat välkehtimään hänen kasvoillaan, aivan kuin auringon pilkistäessä ulapalle ja valaistessa maailman. Simeoni huomasi, kuinka hän saatuaan lautasensa tyhjäksi vaipui pieneen neuvotteluun, ottaisiko vielä lisää, katsellen voileipäpöytään ja lautaseensa kysyvin ja harkitsevin ilmein, ja kuinka hän useimmiten otti lisää, kunnes vihdoinkin voitti kiusauksen ja tarrasi päättävällä muodolla paistiin. Ikäänkuin tämän syöpöttelyn kruunuksi ilmestyi ruokasaliin lopuksi eilinen kanaherra halliten paperikääröään oikeassa kädessään. Hän tilasi puoliskon olutta, sai lautasen ja haarukan sekä ryhtyi taas kannikkailmeellä kääntelemään kanaparkaa käsissään, iskien lopuksi sen kylkeen raateluhampaansa. Jäitten jyrinän vuoksi ei Simeoni kuitenkaan voinut kuulla luitten ratinaa hänen hampaittensa välistä.

Juhani, Tuomas ja Simeoni — sillä kolmas toveri oli tänä aamuna molempain suureksi iloksi liittänyt tanakan olemuksensa yhteiseen kolmiliittoon — astuivat tyynesti Ragnan kannelle, luoden erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä horisonttiin, kuten merellä tehdään. Jäät sohisivat keulan edessä, ja hopeanharmaan, hienon sumun kanssa otteleva maaliskuinen aurinko antoi merelle, sadoille siintäville luodoille ja taivaalle väreilevää, hohtoisaa Corot-tunnelmaa. Ilmassa oli virkistävää raikkautta ja puhtautta, joka sai vetämään syvään henkeä, ja samalla täytti mielen ilo siitä, että edessä oli jotakin uutta ja ennen näkemätöntä.

"Mutta kyllä sitä on tuota kiveä poikineen Suomen maassa", ilmoitti nyt käytännöllinen Juhani toimittamansa silmämääräisen Ahvenan luotojen tarkastuksen tulokseksi. Ja todellakin! Jos maatamme on ollut aikomus aikojen alussa jotenkin siunata ja siunauksen merkiksi antaa sille paljon tavaraa, niin se hyvyys on sitten nähtävästi ollut graniittia. Sitä ei ole ainoastaan maalla, vaan sitähän nousee merestäkin pitkinä, sileinä, kiiltävinä selkinä, jotka ovat kuin diluviaanisia matelijoita, kun niitä katselee silmät siirillään ja ottaa vähän mielikuvitusta avuksi. On vahinko, ettei herra David Cajanderin suurenmoisessa suunnitelmassa jauhaa kaikki Suomen graniitti apulannoitukseksi taida olla mitään tosipohjaa siksi, että graniitista jauhettuna tullee jonkunmoista ukonkivihiekkaa, joka on kerrassaan päinvastaista kaikelle kasvullisuuden aatteelle. Mutta jotakin enempää käytäntöä tuolle runsaasti saatavissa olevalle sisukkaalle kivelle kuitenkin pitäisi saada, kun sitä kerta on noin kauhean paljon ja kun se on sellaista poikaa, että se kestää siinä kuin joku parempikin kivi. Eipä tiedä, vaikka se kerta vielä huomattaisiin kalleimmaksi aarteeksemme, jota ruvetaan holhoamaan kuin kruununmetsiä, vaikka sen kasvattamisesta ei voine ollakaan puhetta.

Näin kului kirkas maaliskuun päivä hiljaisessa ilossa ja harkinnassa, kunnes Simeonin sydäntä leinasi outo tunnelma, kun ilmoitettiin tultavan Sundblomin valtakuntaan, Ahvenanmaan pääkaupunkiin. Paikkakunta oli hänelle tunnettu ainoastaan koulutoverien mainitsemana ja nyt viimeksi kansainvälisen huomion polttopisteenä. Simeoni pani kätensä tekemään laajan, horisonttia kaartavan liikkeen ja sanoi painolla: "Laajallepa näkyy ulottuvankin tämä Suomen saaristo." — "Onhan meillä — tätä tällaista", myönsivät Juhani ja Tuomas aivan sillä ilmeellä kuin olisivat katselleet omia torpanmaitansa. "Mahtaako siinä olla perää", kyseli nyt Simeoni, "että nuo riikinruotsalaiset ahnehtivat tätä saaristoa omakseen?" — "Ovathan ne semmoista hälisseet", myönsi nyt Tuomas, "mutta eihän siitä mitään tule — eihän meidän sovi tätä kelleen antoo". — "No, sitähän minäkin", vahvisteli nyt Simeonikin, "että tulee tämä paikka toki itselläkin tarvituksi". Ja ratkaistuaan täten hiljaisesti ja järkevien periaatteiden mukaisesti paljon huolta herättäneen Ahvenanmaan kysymyksen, jäi kolmiliitto kylmästi ja rauhallisesti katselemaan, kuinka Marianhaminan satamasouvarit innolla kuljettelivat Ragnan touveja nähtävästi ylpeinä siitä, että saivat tehdä edes sen palveluksen rakkaalle ruotsinmaalaiselle laivalle; kuinka sotilaspojat hakkailivat punaposkisia tyttöjä ja kuinka yleisö, kiitettävää kotimaista tapaa noudattaen, oli miehissä ja naisissa saapunut kunnioittamaan laivan ja sen kannella seisovan kolmiliiton saapumista. Iltapäivälle kallistuva aurinko kultaili punamultaseiniä ja maalitaloja entistä kirkkaammiksi, meren pienet väreet lipisivät hiljaisesti ja kalalokit lähtivät vielä kerta suuremmaksi varmuudeksi tarkastamaan ympäristöä, eikö sinne sittenkin olisi tipahtanut jotakin. Ja kun laivan pilli puhalsi, tuntui Simeonista kuin olisi se ollut pasuunasoolo "Kaarle kuninkaan metsästyksestä", kaihoten ilmoittaen, että nyt sitten oli lopultakin riennettävä pois rannoilta Suomen, tämän armahan ja kalliin maan. Mutta vielä kauan kesti pieniä luotoja, tummia saaria, kivennyppylöitä, joiden juurelle vaisu aalto hiljaa sammui, välkähtäen kauniisti illan ruskossa. Simeonin mieleen välähti äkkiä polttava kuva huikaisevan kirkkaasta kesäpäivästä, jolloin lämpöinen tuuli puhaltaa voimakkaasti pitkin näitä ulapoita, imien itseensä meren terveellistä suolaa ja virkistäen sitä onnellista, joka on salassa kaikilta löytänyt tuolta jonkun yksinäisen poukaman ja vaipunut sen hiekalle kuuntelemaan aaltojen ja tuulen yksitoikkoista, rauhoittavaa, nukuttavaa kohinaa, kun tiirat sinkoilevat valkoisina piiruina ilmassa ja kaukaa hyljeluodolta kuuluu kammottava huuto. "Luojan kiitos", huokaisi hän sydämensä pohjasta, "että maamme on vielä täälläkin, jossa se on Europaa lähinnä, täydellinen, koskemattomassa rauhassa oleva erämaa, jossa ihminen, kalastaja venheineen, on kuin maiseman täydennyshenkilö, pieni valkopurje siintävällä ulapalla."

Ja päivä laski kokonaan, meren ylle levisi pehmeä pimeys, kietoen kaikki tummaan, läpinäkymättömään huntuunsa. Ahvenanmereltä olivat jäät jo hävinneet ja laivaa nostatti silloin tällöin rauhallisesti nouseva suuren aallon selkä, kuin olisi meren jättiläinen hetkeksi raottanut silmiään ja vuoteellansa kohottautunut. Simeoni tunsi, kuinka joka potkurin iskulla saavuttiin lähemmäksi vanhaa Ruotsia, valtakuntaa, jonka menneisyydestä ja merkityksestä Suomelle hän kaikesta huolimatta hiljaisuudessa oli säilyttänyt oman naivin, kulttuuri- ja veriheimolaisuuteen perustuvan romanttisen käsityksensä.

IV.

Vanhan Ruotsin tunnelmia. — Kevät-aamuna Tukholmassa. — Eräs kulttuuritutkimuksen haara. — Aamiainen Oopperakellarilla.

Kellon lähetessä 12 yöllä lipui Ragna hiljalleen Tukholman satamaan, tuhansien tulien tuikkiessa joka haaralta. Simeoni ei ollut aikaisemmin ollut Tukholmassa ja siksi hänen sydäntään hiukan karvasteli, ettei hänen oltu suotu nähdä kuulua Tukholman satamareittiä päivällä. Mutta hän lohduttautui pian, sillä kieltämättömästä kauneudestaan ja pittoreskimaisuudestaan huolimatta on uudenaikainen huvila-asutus ihanankin veden varrella aina jättänyt hänet jokseenkin kylmäksi. Pimeys sen sijaan salli hänen nähdä nämä paikat sellaisina, miksi mielikuvitus oli ne aikain kuluessa muodostellut, kitisevien nostoraanojen, roomujen ja muiden sellaisten materiaalisten ja runottomien esineitten ja puuhien pääsemättä näitä saippuapallon pinnalle kuvastuvia näkyjä rikkomaan. Niinpä hän nyt naivisti antoi vanhan Ruotsin romanttisen tunnelman, jota hän visusti varoi millään epäilyksellä särkemästä, virrata sieluunsa kotoisena, tuttuna, rakkaana, joka paikasta, vain sen perusteella, että hän nyt oli täällä.

Rantaan saavuttua tulivat kuninkaalliset passintarkastajat heti laivaan ja Simeonin täytyi yhdessä toveriensa kanssa myöntää, että poliisit ja muut asiaankuuluvat herrat esiintyivät yleisöä kohtaan erittäin tahdikkaasti, kohteliaasti, ja, mikä on pääasia, siekailematta ja joutuin. Nopeasti selvisivät siitä kiirastulesta niin juutalaiset kuin pakanatkin, ja sillä oli asia selvä. Tullitarkastus oli kuitenkin määrätty aamuksi, mutta ilman tavaroita oli kyllä, jos tahtoi, oikeus laivalta poistua. Eikä Simeoni malttanutkaan, vaan läksi erään toisen suomalaisen kanssa, joka oli Tukholmassa vanha tuttu, yön hämyssä harhailemaan pitkin katuja. Hänellä oli väkevä tunnelma siitä, että hän ei kulje yksinään, vaan että täällä on joka paikassa ja nimenomaan juuri tällä keski-yön aavetunnilla, sarja jättiläismäisiä sumuvartaloita katsomassa, kuinka nykypolvi hoitaa heidän jättämäänsä perintöä. Hetken perästä kohosikin Simeonin eteen sumun ja pimeyden keskeltä korkea haamu, jonka käsi käskevästi ja vaativasti osoitti itään päin ja joka sai hänet pysähtymään — Kaarle XII siinä seisoi. Simeonin sydämessä tapahtui tällöin — vanhojen sanomalehtimiesvaistojen aiheuttamana — eräänlainen sekuntihaastattelu tämän korkean henkilön kanssa. "Teidän Majesteettinne", lausui hän vanhaan monarkkiseen kohteliaisuustyyliin, "sallikaa, Sire, minun lausua Teille suomalaisten terveiset". Majesteetin vaskikasvot saivat heti jylhää eloa ja hän kuulosti lausuvan: "Kiitän teitä, suomalaiset, mutta tehän ette ole enää alammaisiani, vaan kuulutte Venäjälle?" — "Kuinka, Teidän Majesteettinne", sammaltaa nyt Simeoni ällistyneenä, "ettekö ole kuulleetkaan, että olemme nyttemmin vapaa ja itsenäinen valtakunta!" Majesteetti tulee ajattelevaisen näköiseksi. "Miten on teidän ollut mahdollista saavuttaa vapautenne?" kysyi hän sitten kummastuen. "Taistelemalla, Sire". Silloin kirkastuivat Majesteetin vaskikasvot ja miekka hänen kädessään näytti heilahtavan. "Niin, oikein suomalaiset! Vapaus saavutetaan ainoastaan taistelemalla!" sanoi hän riemuiten ja kysyi: "Missä on itäraja?" "Rajajoella ja kaukana Karjalassa." — "Kiitos, suomalaiset, te olette siis toteuttaneet Kustaa Adolfin perinnön, jota minäkään en pystynyt säilyttämään. Muistatteko minua koskaan?" — "Sire", vastaa Simeoni, "muistamme Teitä ja muistamme Teille antamiamme uhreja. Vapauden ruusut ovat kohonneet heidänkin vuodattamastaan verestä ja — erämaat olemme asuttaneet uudelleen."

Silloin Kaarle XII tuli ajattelevan näköiseksi ja kysyi hiljaa: "Entä nämä täällä, ruotsalaiset, muistavatko he Suomen antamia uhreja?" — "Sire", sanoi Simeoni nöyrästi, "sallikaa minun olla vastaamatta tähän kysymykseenne"…

Vaikka uuden ajan kulttuuri olisi kuinka kukkeata ja miellyttävää, niinkuin se Tukholmassa kieltämättä on, puhuu siellä silti suomalaiselle ensi hetkinä, jos ne asiat muuten ovat hänelle tuttuja ja pyhiä, voimakkaimmin menneisyys, historia, kaikki ne vuosisadat, jotka samalla lehdellään kertovat molemmista kansoista ja samalle tantereelle vuotaneesta verestä. Simeoni tunsi hartaasti toivovansa, että kaikki närä ja epäluulo hälvenisi suomalaisten ja ruotsalaisten väliltä, jolloin varmaan yhteinen kulttuuri ja yhteinen historia veisi veljeskansat kiinteään ja läheiseen vuorovaikutukseen, siunaukseksi koko Pohjolalle. Missä vain suomalaiset voivat tämän päämäärän eteen työskennellä, siinä heidän täytyy harrastaa tätä lähentymistä, sillä onhan suuri etu se, että meillä on naapurinamme vanha ja arvovaltaa nauttiva valtio, johon olemme sukulaisuussuhteessa historian, toisen kansallisuutemme, toisen kansalliskielemme, yhteiskuntajärjestyksemme ja kulttuurimme kautta. Olisihan perin kevytmielistä, jos Suomen kansa, tämä harvinainen erikoisuus kansojen keskuudessa, kuin sirpale myrskyävällä merellä, vasta saavutettuaan itsenäisyytensä antaisi väliin tulleitten ikävyyksien sumentaa silmistään tämän päämäärän ja kylmentäisi sydämensä sille veren äänelle, joka ei lakkaa kuiskaamasta siitä, mikä on molemmille yhteistä ja velvoittavaa. Näin ajatteli Simeoni katsellessaan öistä Tukholmaa, aikomatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla oman oikeuden myynnillä ostaa tuota lähentymistä. Ei, vaan oikeuden, vanhan pohjoismaisen kunnon ja rehellisyyden, avomielisyyden ja molemminpuolisen kunnioituksen pohjalle on tuo lähentyminen perustuva.

* * * * *

Kirkkaana hohti maaliskuun 14 päivän aurinko kolmeen siniseen suomalaiseen silmäpariin, kun kolmiliitto klo 7 aamulla suvaitsi ilmestyä Tukholman rannan tullipöytien ääreen. Kohteliaat tullivahtimestarit heittivät suopean, ylimalkaisen silmäyksen veljesten tavaroihin ja auttoivat ystävällisesti niiden jälleen sulkemisessa, ikäänkuin pyytäen anteeksi, että olivat vaivanneet niitä aukaisemaan. Kun tavarat sitten oli uskottu erään numerolla varustetun skandinaavisen jätkämiehen huostaan, joka arvattavasti oli Neptunus Gastin sukua suoraan alenevassa polvessa ja joka pyhästi vannoi vievänsä ne eheästi perille hotelliin, röyhistivät veljekset rintaansa ja läksivät verkalleen astelemaan kohti tuota hotellia. Mutta kulku aurinkoisena aamuna Tukholmassa on sellaiselle, joka ei ole siellä ennen käynyt, erikoinen ja mutkallinen tehtävä. Jos hänellä on inhimillisiä kulttuuriharrastuksia, jos hän panee merkille satakin pikkuseikkaa tehden niistä omia hiljaisia johtopäätöksiään, pysähtyy hän milloin sinne, milloin tänne, seisoskellen katujen kulmissa kuin muinoin Juhani Turun-retkellänsä. Kirkas, keväinen aamu, jolloin kadut jo ovat puhtaat lumesta ja ilmassa on ihana raikkaus, on Helsingissäkin yksinäiselle kulkijalle suurenmoinen elämys; sama on asia ja ehkä vielä enemmän Tukholmassa, jossa suomalaisen silmä yhtaikaa tajuaa sekä nykyhetken kauneuden että menneisyyden viehkeän tunnelman. Niinpä Juhani ja Simeoni, käytännöllisen Tuomaan erottua asioillensa, astelivat ensin tätä katua ylös ja sitten toista alas, panivat merkille rauhallisina ja siisteinä työhönsä vaeltavat ihmiset, katselivat kunnioituksella sitä kirkkoa ja tätä muistopatsasta, kumarsivat Bellmanille ja vaelsivat hiljaa Klaran kirkon ohitse, kunnes pysähtyivät molemmat kysymään ja miettimään, millä suunnalla heidän hotellinsa oikeastaan mahtoi olla. Ja kun he ajattelivat tarkemmin, eivät he muistaneet hotellista muuta kuin nimen, ei osoitetta!

Tien kyseleminen oudossa, mutta sivistyneessä kaupungissa, on erittäin hauska tehtävä, jos osaa sen oikein järjestää. Simeoni ehdotti heti, että kysyttäisiin yleisön kohteliaisuuden tutkimiseksi neuvoa vastaan tulijoilta, mutta että hauskuuden vuoksi valittaisiin aina uhriksi kaunein neito. "Sillä", selitti hän hiukan epäluuloisen näköisenä kuuntelevalle Juhanille, "miksi kysyisimme sitä miehiltä? Hehän luonnollisesti ovat viettäneet eilisen illan jossakin ulkona ja ovat siksi hiukan äreitä ja lyhytsanaisia. Vanhat naiset ovat taas usein huonokuuloisia eivätkä juuri ole sopivia täten häirittäviksi. Nuorten poikain neuvot ovat monesti perin hätäisiä ja pintapuolisia, joten jäljellä ei ole muuta kuin nuoret neidot. Ja miksi emme valitsisi heistä kauneimpia? Muistakaamme klassillista ohjetta: 'Omne tulit punctum qui miscuit utile dulci', s.o. parhaiten menettelee se, joka osaa yhdistää hyödyllisen huvittavaan."

Niinpä saivat veljekset sinä aamuna, uudistaen kyselynsä tuontuostakin, kurkistaa erinäisiin sinisilmiin, jotka arvattavasti hyvin olisivat kestäneet kilpailun vaikka missä, ja kuulla sarjan mitä kohteliaimpia ja ystävällisimpiä, peräti suloisella äänellä lausuttuja ohjeita, jotka kaikki olivat mitä yksityiskohtaisimpia, mutta siitä merkillisiä, että ne olivat toisilleen jotenkin vastakkaisia. Oli miten hyvänsä, veljekset huomasivat, että joko olivat neuvot vääriä tahi menivät he tuosta kauniitten silmien näyttelystä aivan pyörryksiin. Ei auttanut lopuksi muu kuin ottaa selko osoitteesta lähimmästä puhelinluettelosta, josta se tietenkin oli helposti löydettävissä. Mutta arvokas kokemushan oli se kohteliaisuus, jota tukholmalaiset tälläkin kerralla osoittivat muukalaisille ja joka oli täysin kaupungin kauneuden vertaista.

Tämä hauska ja muistorikas aamu päättyi vihdoin sillä proosallisella toimituksella, jota tavallisessa kielessä sanotaan aamiaiseksi ja joka voidaan Tukholmassakin nauttia joko kansankeittiössä tahi Oopperakellarilla. Kun Simeoni saituudestaan huolimatta aina oli pitänyt hyvästä ruoasta, eivätkä toisetkaan toverit voineet käsittää, miksi kolmiliiton olisi pitänyt syödä tämä päivän perustava ateria nimenomaan jossakin spartalaisessa kuppilassa, mentiin yhteisestä päätöksestä Oopperakellarille, koska siellä saadaan tunnetusti hyvät aamiaiset. Ja Simeonille oli sekin paikka aikamoinen nähtävä, oikea pomojen pesä.

Istuessaan siinä sillä ilmeellä kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään kuin makaillut maailman loistohotelleissa ja veltosti silmiään raotellen kaivellut hampaitaan kultaisella kaivimella, muisti Simeoni huoaten sitä pettu- ja hallaviljaleipää, joka hänen kotipitäjässään usein oli pirtin pöydällä elintarvepuolta edustanut. Varat ja tilaisuudet ovat maailmassa lievimmin sanoen erilaiset. Elävästi muisti hän tällöin erään kerran, jolloin nimenomaan tuon hallaseudun kansa oli keskustelussaan joutunut kuvailemaan, mikä ruoka heistä olisi parasta. "Kun ottaa", sanoi eräskin vanha akka silmät kiiluen ja vesi kielellä, "läskiä, leikkaa sen pieniksi palasiksi ja käristää ne pannussa sekä panee joukkoon viipaleiksi leikattuja perunoita, niin se se vasta ruokaa on". — "Saattaa olla", murahti siihen silloin syrjästä Rysä-Aatami, "mutta kyllä minä olen sen niin katsonut, ettei miehen ylöspito lihapotusta enää parane". — "Ja entäs sitten riisiryynipuuro", ihmetteli syrjästä kolmas, "mitä sitä enää sen parempaa voi ollakaan!" Kun Simeoni nyt katseli edessään olevaa ruokalistaa, huomasi hän, että ihanteet ruoka-alalla olivat tässä maassa hiukan toiset, sillä siinä oli lueteltu sarja mitä moninaisimpia ja ihmeellisimpiä ruokia, joiden nimet olivat niin mutkalliset ja konstikkaat, ettei niitä kehdannut ruveta lausumaankaan. Ei siis auttanut muu kuin onnenkaupalla, niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin ei olisi koskaan muita ruokia syönytkään, näyttää odottavalle edeskäyvälle jotakin joukosta ja vielä niin kyllästyneellä ja maailmaa vihaavalla ilmeellä, että edeskäypä masentuneena lensi tiehensä, frakin liepeet koipien välissä ja varmaankin ihmetellen, että nythän ne tulivatkin Oopperakellarille vasta oikeat herrat, kerrankin. Ja kun oli sitten annoksensa saanut, täytyi, jos mieli noudattaa ympärillä istuvan isovatsaisen kansan esimerkkiä, pureskella annoksensa silminnähtävällä vastenmielisyydellä, hyvin vaivalloisesti ja selvällä tuskan ja kyllästymisen ilmeellä, niinkuin kysymyksessä olisi ollut vähintään kolmen vuoden pakkotyön suorittaminen. Juhani, Tuomas ja Simooni eivät kuitenkaan huolineet olla näin hienoja, vaan jauhoivat häränlihansa hienoksi ilmeisellä nautinnolla, höystäen ateriaansa terävillä ja ytimekkäillä huomautuksilla, sananlaskuilla ja vertauksilla. Ja kun Simeoni vihdoinkin nousi naudanlihansa äärestä, tunsi hän selvästi, ettei maailma sentään tainnut olla se kaikista hulluin paikka taivaankappalten seassa, vaan jokseenkin mukiinmenevä paikallisasema ainakin tällä karman asteella.

V.

Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista Turkin konsulaatissa. — Pikku kokemuksia ruotsalaisista. — Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin.

Kolmiliitolla oli Tukholmasta hankittava passileima Itävaltaan, Turkkiin ja Jugoslaviaan, joita valtakuntia se aikoi kunnioittaa käynnillään. Niinpä seisoivat veljekset, suoritettuaan asiansa nopeasti Itävallan konsulaatissa, tänä samana päivänä klo puoli 3 Turkin konsulin oven takana. "Täräyttelehän tuosta", määräsi Juhani osoittaen soittokellon nappia, ja vapisemattomalla kädellä suoritti Tuomas annetun tehtävän.

Kohtelias nais-ihminen kuljetti nyt veljekset eräänlaiseen konttorin kaltaiseen huoneeseen, jossa istui kaksi naista, toinen vielä virkeän ja hyvin hoidetun näköinen, toinen jo elon turhista taisteluista ja pinnistelyistä rauhan puolelle siirtynyt. Selvästi ja sujuvasti kuin olisi ollut kotipitäjänsä kinkereillä, esitti Juhani, jolla vanhimpana veljenä oli puhemiehen jalo tehtävä osallansa, yhteisen asian, jota molemmat naiset, mutta eritoten vanhempi, huomattavan tarkkaavaisesti kuuntelivat. Pian oli puuha heille selvä ja vanhempi nainen ryhtyi pirteästi erinäisiin toimenpiteisiin, kutsuen Juhanin vierellensä pöydän ääreen tekemään selkoa nimestänsä ja synnyinmaastansa. Tuomas ja Simeoni istahtivat taammas pyöritellen hattuansa ja katsellen vilpittömästi ympärillensä.

Pian herätti Simeonin huomiota se työ, jota nuorempi naishenkilö toimitti. Hänellä oli edessänsä jonkunmoinen pienoisvaaka, jossa käytettiin painoina peräti pieniä ja ohuita levyjä, ja punnittavana näytti olevan erinäisiä sangen pikkuriikkisiä, mutta kirkkaasti kimaltelevia kiviä. Kohta rupesivat Simeonin korvissa kaikumaan nuo klassilliset säkeet: "Arabiassa muinoisin, mies vanha Amru eli, hän köyhä oli, kuitenkin, luojaansa turvaeli…" — nainen aivan selvästi punnitsi timantteja ja muita kalliita kiviä. Valituin, ehkä hiukan kompastelevin sanoin pyysi Simeoni nyt saada tulkita uteliaisuutensa, joka heti tyydytettiin, ja siitähän sitä sitten sukeutuikin keskustelua riittävästi, suoritettuna molemmilta puolilta leikinlaskun, naurun ja mukiinmenevän "vitsailun" rajoissa. "Eiväthän arvoisat naiset vaan mahtane olla turkkilaisia?" päätyi Simeoni lopuksi kysymään, johon nainen vastasi pienellä kirkkaalla naurun pirahduksella. "Eihän toki", sanoi hän, "minä olen ruotsalainen ja hän tuolla on ranskatar." — "Ahaa", ymmärsi asian nyt Simeonikin ja siihen loppui keskustelu, sillä ranskattaren pöydän äärestä alkoi kuulua menoa niinkuin seitsemän veljestä olisi yhteen ääneen tavannut "aa, pee, cee, äffä, kee". Juhani siellä parhaillaan tulkitsi nimeänsä tarkkaavaisesti kuuntelevalle vanhalle ranskattarelle.

Kansallisuutensa ja kansallisen leimansa puolesta tulee jokaisen jalosti ja pelkäämättä taistella, silloinkin, kun asema tuntuu täysin toivottomalta. Sellaiset suomalaiset nimet kuin Tuomas Jysky ja Simeoni Kukko selviävät kyllä pian mustimmallekin nubialaiselle, mutta kun suomenkielen syvemmistä uumenista lyödään yhteen erinäisiä tavuja, saattaa siitä syntyä yhdistelmä, joka, vaikka onkin suomalaisen korvaan sekä selvä että hauska ja sointuva, on muukalaisesta silminnähtävästi jonkunmoinen vokaaleista ja konsonanteista harvinaisella ja ennenkuulumattomalla tavalla sommiteltu viserrys, jota mahdollisesti voivat eri osiinsa eroitella eräät maapallon huippupaikoista löydettävissä olevat filoloogiset ihmenerot, mutta jota ei tavallinen ihminen voi lausua eikä kirjaimin tulkita ilman pitkäaikaisia ja vaivalloisia foneettisia ja muita kielellisiä opintoja. Niinpä kun nyt Juhani selvästi ja kirkkaasti lausui sukunimensä, pusertui vanhan ranskattaren rinnasta raskas huokaus, ja hän ryhtyi alistuneesti onkimaan Juhanin nimestä esiin kirjainta toisensa jälkeen. Mutta ei siitä sittenkään tahtonut tulla mitään. Vaikka Juhani oli erinäisiä kertoja luetellut nimensä kaikki kirjaimet oikeassa järjestyksessä, napauttaen jokaisen kohdalla etusormellaan pöytää ja aina lopuksi lausuen sen kokonaisuudessaan erittäin selvästi, kuuluvasti ja mallikelpoisesti, paremmin kuin koskaan ennen kotimaassaan, ei vanhan naisen mielen hämäryys ottanut yhtään hälventyäkseen. Silloin kohosivat Juhanin otsalle hikikarpalot ja hän lähetti toisten veljesten puoleen epätoivoisen katseen kuin hukkuva, joka on menettänyt kaiken pelastuksen toivon. Mutta Simeoni ja Tuomas eivät olleet milläänkään, vaan julistivat tuoliltaan kylmiä ja arvostelevia huomautuksia, kehoittaen Juhania lausumaan nimensä selvemmästi ja kuuluvammalla äänellä, luettelemaan kirjaimet vielä kerta tahi koettamaan, tokko tavuittain lausuminen ehkä paremmin auttaisi. Näiden ystävällisten neuvojen ja huomautusten johdosta Juhani käänsi heille halveksien selkänsä ja esitti sitten ranskattarelle nimensä sellaisella selvyydellä ja vakaumuksella, että tällä luultavasti tapahtui vanhoissa aivoparoissa jonkunmoinen naksahdus ja hän sysäsi kiireesti paperille joukon vokaaleja ja konsonantteja, jotka arvattavasti vielä tänäkin päivänä esittävät konsulaatin arkistossa Juhanin nimeä. Mutta eihän asia ollut vielä tällä hyvä.

Papereihin vaadittiin ei ainoastaan omaa ja aviopuolison nimeä, vaan vieläpä isänkin nimi. Kun Juhanin ja Simeonin isä oli kulkenut tämän pallovanhan kamaralla toisella nimellä kuin se, jota pojat nyt tottelevat, ja tämä asia esitettiin ranskattarelle, herätti se hänessä heti epäluuloja. "Mutta kuinka voi pojalla olla eri nimi kuin isällä?" kysyi hän tutkistellen. Juhani ja Simeoni eivät kuitenkaan ruvenneet pitempiin selityksiin, vaan Simeoni ilmoitti vain lyhyesti sellaista sattuvan Suomessa nykyaikaan useinkin. Tämän johdosta joutui hän hetkiseksi tuijottamaan ranskatarta silmiin, joista kuvastui monenlaisia arveluita ja johtopäätöksiä, mutta kun hän räpähdyttämättä kesti tämän "särkien paistamisen", huokaisi eukko lopuksi alistuvaisesti ja päätään pudistaen, nähtävästi ihmetellen, minkälaisia isiä siellä Suomessa mahtanee ollakaan. Niin saatiin vihdoin kaikki selväksi ja passeihin komea lupa matkustaa itseensä Turkinmaalle. Viivana riensivät veljekset nyt Jugoslavian konsulaattiin, kiiteltyään koreasti ja sievästi nämä arvoisat naiset, jotka olivat tehneet tehtävänsä mitä rakastettavimmalla avuliaisuudella.

Sieltä, kohteliaan ruotsalaisen luutnantin toimesta, selvittiin niin pian kuin vain leimat ehdittiin passeihin lyödä. Ja veljekset vahvistivat nyt sekä myöhemmin kokemuksekseen passiasioissa, ettei missään maassa, ei kotimaassakaan, heitä kohdeltu auttavaisemmin, nopeammin ja paremmin kuin Ruotsissa.

Simeonilla samoin kuin kolmiliiton muillakin jäsenillä oli ollut pieni ennakkopelko siitä, että ruotsalaiset mahdollisesti Ahvenanmaan kysymyksen johdosta katsoisivat asiakseen viitata suomalaisille kylmällä kädellä ja kohdella heitä ynseästi. Edellisestä on jo käynyt selville, ettei sellaista voinut ollenkaan huomata. Kun Simeoni ja Juhani taas muutaman hetken kaupungilla harhailtuaan joutuivat kysymään tietä hotelliinsa, valiten tällä kertaa uhriksi erään sangen sivistyneen näköisen herrasmiehen, lausui tämä hienosti hymyillen: "Valitettavasti en voi teille sitä neuvoa, koska en ole tukholmalainen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on korkeintaan kahden minuutin matkan päässä — oletteko suomalaisia?" Ja kun veljekset vastasivat myöntäen, jatkoi hän hauskaa ja ystävällistä puheluaan oikeastaan ilman erikoisempaa aihetta, luultavasti saadakseen hiukan kuulla Suomen ruotsia, joka kaikunee omituisen laulavalta heidän korvissaan. Simeoni huomasi uudelleen, että sanomalehtien sappea kiehuvista kirjoituksista ei yleensä pidä muodostaa käsitystä varsinaisen yleisön todellisesta mielipiteestä, sillä useimmissa tapauksissa se kulkee tyynempiä ja järjellisempiä uria kuin sanomalehtien sävystä voisi päättää.

Mutta kello läheni jo seitsemää ja Tuomaan, retkikunnan klubimestarin, hankkimat piletit rupesivat kuumenemaan taskussa. Eipä siis muuta kuin jäähyväiset Mälarin kauniille kuningattarelle, ja niin oli keväinen päivä Tukholmassa vietetty. Vinkuvalla vauhdilla asemalle ja painautumaan pilettikujasta sisään.

Tällä paikalla vallitsi melkoinen hälinä ja sekasorto, jonka syy selvisi Simeonille vasta myöhemmin. Hän näki Juhanin hiukan kiivastuneena viittilöivän piletin leimaajalle ja vaativan pääsyä lävitse, mutta mies osoitti toista kujaa, vaikka piletissä oli päinvastainen ilmoitus. Simeoni itse sai myöskin tehdä toisin kuin mitä piletistä näkyi, ja ennenkuin siitä hötäkästä selvittiin, olivat veljekset kokonaan häipyneet toisistaan. Simeoni haki kuitenkin päättäväisesti ja jäykästi itselleen sen junan, johon piletti osoitti, arvellen, että Juhanilla ja Tuomaalla on kyllä yhtä kirkkaat silmät kuin hänelläkin löytää laillinen penkkinsä. Mutta päästyään osastoonsa ja saatuansa tavaransa järjestykseen, tuli hän juuri lähtiessä vilkaisseeksi viereisellä raiteella olevaan junaan, ja eikös vain Juhani siellä tarmokkaasti nostellut tavaroita hyllyille. Hän oli siis joutunut toiseen junaan. Simeoni tarkisti nopealla kyselyllä oman asemansa, huomasi sen oikeaksi, ja jäi huolestuneena istumaan ja miettimään, mitä tässä nyt oli tapahtunut. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa.

Simeonin huomiota oli herättänyt se, että junasillalle oli levitetty hieno punainen matto, ja hänen osastossaan olevien upseerien puheesta hän sai selville, että itse kuningas oli lähtenyt matkalle, vieläpä Rivieralle saakka, joko samassa junassa kuin hän, tahi sitten Juhanin junassa. Ja kun hän muisteli asemalla ennen lähtöä tapahtunutta vaunujen siirtelemistä raiteelta toiselle, rupesi hän ymmärtämään, mistä koko sekasorto oli johtunut. Arvattavasti Tukholmassa oli haluttu sotkea tieto siitä, kummalla junalla kuningas oli mennyt, ja siksi kai matkustajiakin jaettiin hiukan eri tavalla kuin mitä pilettikujan ilmoitukset osoittivat. Tästä kävi kuitenkin selville, että koko kolmiliitto todennäköisesti oli tällä hetkellä pyrkimässä etelää kohti, joskin eri junilla ja ehkä hiukan eri teitä.

Mutta hauskakin päivä on väsyttävä ja koska maaliskuun ilta verhosi ohi kiitävät maisemat synkkään pimeyteensä, estäen niitä näkemästä, painautui Simeoni tyynesti viileitten lakanain väliin, antaen täyden tunnustuksen Ruotsin valtionrautateille niiden erinomaisesta siisteydestä.

VI.

Liikunnon mysterio. — Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa — Skånen peltoja.

Simeoni näki unta, että häntä kiidätettiin hirvittävää vauhtia jonkunmoisen torpeedon sisässä halki avaruuden ja läpi outojen ja ihmeellisten aurinkokuntien. Hän pelkäsi ankarasti törmäävänsä johonkin taivaankappaleeseen ja koetti tarmokkaasti päästä vaikuttamaan torpeedonsa johtoon, mutta turhaan. Juuri kun asema näytti uhkaavimmalta ja yhteentörmäys oli siinä silmänräpäyksessä tapahtumassa, hän kuitenkin onneksi heräsi, huokaisi helpotuksesta ja töllötteli tyhmän näköisenä pimeässä ympärilleen.

Juna meni ankaraa vauhtia ja kova paukkina ja jyske säesti sen menoa. "Vallan hirveätä kyytiäpä se nyt ajaakin", ajatteli Simeoni, käänsi kylkeä ja rupesi miettimään liikunnon mysterioita. "Ensinnäkin kiitää koko aurinkokuntamme huikean nopeasti jonnekin, minne kiitänee, sillä eipä sitä peräseinää taida sieltä niin hevillä eteen koitua. Sitten mennä huristaa tämä maapallo auringon ympäri myös tavallista vonkaa ja kieppuu samalla oman akselinsa ympäri kuin hyrrä. Kun olisi tuossa inhimillisen välimatkan päässä paikoillaan oleva vertauskohta, niin eiköhän rupeaisi pian päätä huimaamaan? Eikä sillä hyvä, vaan täällä maapallon pinnalla mennä hihkaisen vuorostani minä synkässä pimeydessä eteenpäin kiljuen ja suitsuttaen savua ja säkeniä kuin hullu." Simeoni tunsi tällä hetkellä elävästi, kuinka liikunto on maailmankaikkeuden korkeimpia ja mahtavimpia sekä lakeja että ilmiöitä. Juna muodostui yhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan jättiläiseläimeksi, joka voitonriemulla ja hurjistuneena syöksyy eteenpäin mistään välittämättä, ja jonka mukana hän, Simeoni, kylmästi ja ylemmyyden tunnolla laskettaa menemään kuin kärppä metson niskassa. Hänen mielensä täytti koomillinen ylpeyden ja suvereenisuuden tunne ja hän nukahti taas hetkeksi kuin hallitsija.

Kun hän avasi siniset silmänsä uudelleen, oli jo täysi päivä. Halu nähdä Etelä-Ruotsin maisemia sai hänet nousemaan, vaikka kello ei ollutkaan enempää kuin puoli 6. Harmaat sumujoukot aaltoilivat vielä kaikkialla, mutta kuitenkin liikehtien levottomasti kuin tietäen lähdön olevan edessä. Ruoho ei viherrä vielä missään eikä lehden alkua näy, vaan on luonto yhä tainnostilassa. Sieltä täältä sumupilven lomasta vilahtaa rannaton viljelystasanko ja kaukainen talo, jonka valkoiset seinät hohtavat kirkkaina. Simeoni katsoo tuota kaikkea omituisen jännittyneenä ja odottaa malttamattomasti aurinkoa, elämänsä suurinta ystävää. Jo rupeaa sumujoukoissa välkehtimään hopean häivettä, ne ohenevat, jo täyttää avaruuden ihmeellinen kultakimmellys — klo 6,40 pistäytyy aurinko näkyviin taivaan rannan takaa niin majesteetillisena, kauniina ja ylevänä, että sielun täyttää sanaton, antautuva, nöyrä ja hiljainen hartaus. Matkustaja toisensa jälkeen ilmestyy vaunun käytävään. Heidän kasvoiltaan kuvastuu lepo ja rauha, ja viilein silmin, hiljaisella nautinnolla, katsovat hekin, kuinka aurinko runsaudestaan antaa valoa ja kultaa Skånen rannattomille viljelyslakeuksille.

Me suomalaiset usein tyydytyksellä katselemme omia viljelysmaitamme, Uudenmaan ja Hämeen hedelmällisiä laaksoja sekä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia, mutta jo Skånen ruokamaihin verrattuina ne valitettavasti saavat tyytyä sangen vaatimattomaan sijaan. Kulttuuri on täällä niin vanhaa, että pelloista on vähitellen kadonnut kaikki, mikä muistuttaa alkuvaiheista: ei ole näkyvissä ojia eikä aitoja, ei rumia ja pitkää takkuruohoa kasvavia pyörtänöitä, eivät ole enää sarat sattumalta miten kuten, eikä ole pellolla kiviä, ei suuria ja kovia savikokkareita, vaan kaikki on lopullisesti valmista, sileätä, mullaltansa puutarhan tapaisesti muokattua aluetta, joka saa viljelyksen ystävän sydämen innostuksesta sykkimään. Mahtanee olla ihana näky, kun tämäkin lakeus aaltoilee täynnä viljaa, yllänsä kesän polttava aurinko ja avaruus helkkyen peltoleivosen laulusta. Tyydytyksellä totesi Simeoni vuosisataisen, rauhassa vaikuttaneen ja työskennelleen porvarillisen maailmanjärjestyksen tuloksen tässäkin näköalassa, arvellen tyynesti, että lahjakas pitää olla sen maailmanparantajan, joka keksii paremman keinon, millä päästä näihin samoihin saavutuksiin — niiden sivu ei enää juuri voinekaan päästä.

Junakin kiljaisi tuon tuostakin kuin riemastuneena päivän tulosta ja ympärillä olevista ihmiskunnan saavutuksista. Sivuutetaan kyliä ja kaupunkeja, joissa ihmistyö alkaa hyöriä aamuaskareissaan ja joiden keskeltä kohoaa kuin vartijana valkoinen temppelin torni ylentäen katsetta ja ajatusta. Vanha jarrumies, joka kulkea kyhnyttelee vaunusta toiseen tuoden raitista vettä, on muhoilevalla puhetuulella ja pitää Simeonille tyytyväisen esitelmän Skånen kauniista maakunnasta, sen rikkaudesta ja ahertavista asukkaista. "Ja då!" lopettaa hän vahvistaen joka lauseensa, joihin Simeoni alttiisti yhtyy, lämmenneenä siitä ylpeydestä ja ilosta, jolla tuo vanha, vaatimattomassa toimessa elämäntyönsä suorittanut mies puhui kotimaastansa ja sen kaikinpuolisesta hyvyydestä. "Kunpa kerta", huokaisi Simeoni, "Suomessakin joka kansalaisessa pääsisi vallitsemaan tämä sama ylpeä ja tyytyväinen tunnelma siitä, mitä siellä on saavutettu, vain sen perusteella, että se kuuluu omalle maalle ja kansalle."

Samalla huomasi Simeoni, että lännestä pilkoitti siintävä meren selkä, jota pitkin höyrysi upea laiva ja jonka laineilla kimalteli valkopurjeita kuin kauniita kuvia. Pian tulla jyristettiinkin Malmön asemalle, jossa Juhani ja Tuomas tyynellä tavallaan ottivat ilostuneen Simeonin vastaan, ilmoittaen, että "Hänen Majesteettinsa ja me saavuimme jo tunti sitten ja ottivat kaupungin viranomaiset meidät asianomaisesti vastaan." "No, hyvähän tuo oli, että edes sen verran ymmärsivät", mukasi siihen vain Simeoni, tyytyväisenä, kun kolmiliitto taas oli koolla, seisoen vakaasti ja hajasäärin asemasillalla odottamassa Trelleborgin junan lähtöä.