XXXVII.
Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä. — Ahkera puuseppä. — Onneton lapsi. — Vihdoinkin merelle.
Huhtikuun 5 p. Edellisenä iltana saattoi hyvin havaita, kuinka kreikkalaiset ja muu kansainvälinen yleisö tällaisessa tapauksessa varustautuu iltaansa viettämään. Naisten salongissa kokoontuu väkeä pianon ympärille, josta kukin vuoronsa jälkeen koettaa houkutella esiin jonkunmoista musiikin nimellä kulkevaa ääniaaltojen sekasotkua. Innostuupa romaniattaremme särkyneellä äänellä laulamaankin, mutta tuntuu hänellä silloin ilmenevän paha ja kakistutteleva angina. Hänen äänensä on muuten kestävää, läpitunkevaa laatua, sillä kaikkina näinä päivinä se on kaikunut yhtämittaa korvissamme varhaisesta aamusta myöhään iltaan saakka, väsymättä, yksitoikkoisesti, kuin olisi keskeyttämättä pudisteltu pieniä kiviä särkyneessä pataranissa. Väliin hän saa anastetuksi vierelleen jonkunmoisen kavaljeerin tapaisen, jolloin hän huokuu viimeistä, lopullisen kuolinhetkensä edellistä, vaisua auringonlaskuhymyänsä, kaihomielisesti siristäen silmiänsä ja oikoillen lihavia, sormusten täyttämiä sormiansa. Mutta eipä tarvita monta tällaista hymyilyä, ennen kuin pihdeissä kiemurteleva kavaljeeri aavistaa vaaransa ja menee horjuen tiehensä, kasvoillaan säikähtynyt, mutta samalla kiitollinen ilme, ikäänkuin hän olisi ajoissa älynnyt astua syrjään ammottavan halkeaman reunalta.
Tuossa on pari ranskatarta, toinen jo ikäihminen ja toinen tuo aikaisemmin mainitsemani näyttelijätär, saanut muodostetuksi korttihummeriseurueen, johon he, nähtävästi lempeällä, mutta silti päättäväisellä väkivallalla ovat vetäneet osallisiksi kolmannen ranskalaisen, ja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, vanhemman uljaista saksalaisista vapaaherroista. Suloista on nähdä, kuinka keskusvaltain ja ententen välinen ristiriita ja viha siliää täällä puolueettomalla alueella jäljettömiin, niin ettei vapaaherrankaan kasvoilla näy vilahdustakaan siitä julmasta koston hengestä, joka hänet täyttää meidän kanssamme keskustellessa. Niin, saattaisipa päinvastoin sanoa, että joka kerta, kun hänen katseensa lepää kultakutrisen näyttelijättären nukkemaisilla kasvoilla, hänen ilmeeseensä päinvastoin tulee jotakin sanomattoman hellää ja suojelevaista, ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän helmen tainnoksista Kalaharin erämaasta ja valmistautuisi virvoittamaan hänen sieviä huuliansa. Korttihummerien konstit näyttivät muuten olevan näille naisille aivan selvät. Joka kerta kun nuo onnettomat miehenpuolet viivyttelivät korttia kädessänsä, lyömättä sitä pöytään kaikella sillä vauhdilla ja nopeudella, jota naiset näyttivät vaativan, rupesivat nämä osoittamaan ilmeisiä hermostumisen merkkejä. He katsoivat toisiinsa, katsoivat kattoon, rumpasivat pöytää sormillaan ja lattiaa jaloillaan, ja heidän kasvoilleen ilmestyi ihmettelevän surkutteleva ja sääliväinen hymy, joka puristi hikipisarat miesparkojen otsalle. Suurempaa riitaa ei tässä pelissä sentään synny, mikä osoittaa, etteivät he tunne korttipelin hienoimpia poängejä; huomaanpa päinvastoin kultakutrisen neidin aloittelevan vapaaherran kanssa hiljaista kuiskailevaa keskustelua, josta ei mahtane puuttua suloisia ja maagillisia sanoja, koskapa vapaaherra vilkaisee hiukan arasti ympärilleen.
Alasalongissa taas on koko seurakunta kokoontunut pitkän pöydän ympärille tehden siinä kuka mitäkin. Päättäväisimmin esiintyvät täälläkin korttihummerit, ja ovat he kaikki mustia, ja öljyisiä greekiläisiä, jotka käsittelevät likaisia lappujansa paatuneen ihmisen täydellisellä valmiudella. He pelaavat rahasta ja likaiset drakmat siirtyvät nopeasti läjästä toiseen. Jännittyneinä seuraavat äärestä peliä monet tummat helleenit, joiden ulkomuoto ei anna aihetta lohdullisiin ja toivorikkaisiin mietteisiin, mitä haudantakaiseen elämisen paikkaan tulee; niin, olenpa sitä mieltä, että heille pitäisi yhteisen hyvän nimessä oikein valtion puolesta opettaa kymmenet käskyt ja varsinkin se, jossa nimenomaan kielletään varastaminen. Huomautan tästä Tuomaalle, mutta tämä arvelee tyynesti näiden miesten olevan kaikesta päättäen sellaisia poikia, että niiden sieluun puraisisi väkevinkin hengenmies kulmahampaansa poikki.
Näiden pelaajain joukosta herättää erikoisesti huomiotani eräs kalpea ja väsähtänyt nuori mies, joka kuuluu olevan häämatkallaan. Hän on kansallisuudeltaan venäläinen ja on nyt vaihtanut rakkautensa pelihimoon; hänen tyttömäinen puolisonsa nojaa päätänsä hänen olkapäähänsä kuin taittuva lilja. Tuo musta pelaaja tuossa on siitä erikoinen, että hän kuittaa jokaisen menettämänsä drakman suurenmoisella ja valtavalla naurunräjähdyksellä, joka tulee kidan avautuessa sepposen selälleen kuin löyly saunan ovesta, kovalla voimalla. Se alkaa keskiregisteristä jonkunmoisella yääää-äänellä, jatkuu sitten ää-sävelellä alaspäin, kunnes päättyy yskänkohtaukseen. Sen loputtua hän tarttuu korttipakkaan ja jakaa sen aivan ajatuksen nopeudella. Indialainen kauppiaamme on saanut napinreijästä kiinni venäläisen insinöörin ja tuntuu selittävän hänelle Sokrateen oppia, johon venäläinen vastaa terävillä vastavedoilla Tolstoin tuotannosta. Ryssä on olevinaan hyvinkin intresseerattu, mutta pitää silti koko ajan silmällä nuorta amerikalaista missiä, joka parhaillaan selvittelee maailman mutkallisinta pasianssia. Tuolla on joukko suu ammollaan olevia englantilaisia ja ranskalaisia, joille toinen vapaaherroista juttelee aivan tosissaan, ja vahvistaen sanojaan nyrkin iskuilla, mitä hirvittävimpiä rosvojuttuja leijonista, leopardeista ja krokodiileista, joita hän kertomuksistaan päättäen on tappanut kuin heinäsirkkoja. Englantilaiset yrittävät opereerailla Indian viidakoilla ja tiikereillä, mutta se on aivan toivotonta: vapaaherra pyyhkäisee ylevällä käden liikkeellä koko Indian pöydän alle, hymähtää halveksivasti ja sanoo: "Look here!" Englantilaiset kähisevät kiukusta, mutta eivät parhaalla tahdollaankaan voi keksiä niin paksuja, mutta samalla niin todennäköisiä valheita kuin vapaaherra von Zülow.
Ennen kuin leijonat kuitenkaan ovat ehtineet saada lopullista suuruuttansa, katson parhaaksi poistua, mutta kauan kesti, ennen kuin melu salongeissa hiljeni. Piano huokaili valitellen rääkkääjiensä käsissä, romaniattaren kuiva ja tasainen ratuutus kuului herkeämättä, ja valtava "yääh-ääh-ääh-öhöhöm" ilmoitti tuon tuostakin, että taas oli drakma siirtynyt toiseen taskuun. Vihdoin vaikenevat muut, paitsi romaniatar ja piano. Koska romaniattaren suhteen kaikki inhimilliset vaientamiskeinot ovat tehottomia, päätän koettaa saada edes pianon hiljenemään, ja osoitan tämän tahtoni kolmella voimakkaalla nyrkin iskulla seinään, jonka kohdalla se on. Ääni katkeaa kuin leikaten ja olen näkevinäni, kuinka kiltti, Kretasta kotoisin oleva saksalainen nuorukainen hiipii nolona tiehensä. Vihdoin rupeaa laivan runko ankarasti natisemaan, josta arvaan romaniattarenkin menevän salaiseen makuupaikkaansa, ja toivon yölevon alkaneen. Ei kuitenkaan vielä: kannelta pudota mätkähtää mereen sotilas, ja ennen kuin hänet on saatu ongituksi takaisin ja siitä seurannut rähinä on vaiennut, on hyväinen puoli tuntia taas kulunut. Sitten vasta rupeaa Ismene tutisemaan kaikkialta kuuluvista, sitkeistä ja pitkistä, hyvin ahtaista raoista tulevista kuorsauksista, mikä talangi tuntuu olevan sen kaikille matkustajille yhteinen.
Aamulla heräsimme iloisen odotuksen vallassa. Yöllä oli satanut, mutta nyt lupasi jo kauniimpaa säätä. Koko eilisen päivän olivat puusepät korjanneet viereisessä laivassa kansihyttiä, ja oli eräs heistä höylännyt, mikäli olin voinut huomata, koko ajan samaa lautaa. Olin huomauttanut siitä Juhanille, joka sen johdosta oli pitänyt miestä tarkoin silmällä ja kovasti hermostuneena häntä hiljalleen pitkin päivää haukuskellut. Aamulla riensimme nyt ensi töiksemme katsomaan, miten hänen työnsä oli edistynyt, ja eihän vain: iloisesti nyökytellen höylätä krahnasi hän edelleen sitä samaa lautaa. Tarttumalla Tuomaan kanssa lujasti Juhania käsivarsiin estimme hänet tekemästä hirmutöitä.
Laivojen pillit parkuvat intohimoisesti ja kauan kukin: kuten kansakin ovat laivatkin hyvin äänekkäitä, vaikka vähemmänkin huutamisen luulisi riittävän. Syödään aamiaista ja ruvetaan odottamaan lähtöä, mutta siitä ei tulekaan mitään, sillä hallitus aikookin lähettää tällä laivalla Egyptiin jonkunmoisen muulien ja hevosten ostokomitean, jonka valmistumista meidän nyt täytyy odottaa. Alkaa intohimoinen kortinpeluu ja pianon rämpytys. Leijonain koko ja lukumäärä kasvaa aivan fantastiseksi.
Huomiotani herättää eräs laivalle tuotu, ehkä siinä 12 vuoden paikkeilla oleva tyttö, joka on joko juovuksissa tahi mielipuolisessa raivotilassa. Hän huutaa ja puhuu vaahto suussa, heittäytyy maahan ja potkii sekä tahtoo hypätä mereen. Sotilaat pitävät häntä kiinni ja uteliaita ihmisiä tunkeilee hänen ympärillään. Tuon lapsen tila on peräti huonosti, jonka näkee jo ensi silmäyksellä, mutta kreikkalaiset nauravat hänen puheilleen, joilla lienee erikoinen sisältö — se on nähtävästi heistä hauskaa kuultavaa. Otan hänestä tarkemmin selkoa ja saan kuulla hänen karanneen kotoaan Kretasta Atenaan, jossa hän oli joutunut paheen pesään. Sieltä oli poliisi hänet pelastanut ja pitänyt hallussaan, kunnes hänen äitinsä tuli häntä noutamaan. Äiti on rasittuneen ja vajavaisen näköinen, vanhahko ihminen; hänen kasvoillaan on sama idiootin ilme kuin tyttärelläkin. Tyttöpä oli kuitenkin ihastunut Atenassa oloonsa niin peräti, ettei millään tahtoisi lähteä kotiinsa, vaan pyrkii väkiselläkin tuohon mielipaikkaansa takaisin. Raivotilassaan kuuluu hän syytävän suustansa mitä raaimpia puheita ja kirouksia. Tälle sitten yleisö nauraa; äidit seisovat hänen ääressään lapsi sylissä ja kuuntelevat hartaasti. Ainoastaan yksinkertaisen näköinen kalastaja käy tempaamassa pois pienen tyttärensä, jota sentään hänen ilmeinen viattomuutensa oli suojellut ymmärtämästä, mitä tässä tapahtui. Tytön raivoa kestää koko päivän. Kapteeni ja ravintoloitsija koettavat sekä hyvällä että ankaruudella saada häntä vaikenemaan, mutta turhaan. Vasta sitten kun hän on saanut istua pimeässä ruumassa tunnin, katkeaa hänen sisunsa ja hän pääsee sieltä pois, luvattuaan olla vaiti. Hän on niitä ihmislapsia, joiden kohtaloa ei mikään voi ohjata toisaalle kuin minne voittamattomat taipumukset määräävät.
Kolmannen luokan matkustajat muuten asuvat kannella, johon he ovat leiriytyneet kuka mihinkin. Kaksi nuorta äitiä on lastensa kanssa — ehkä vuoden tahi parin vanhoja — hakenut itsellensä lokeron kajuutan seinän ja tavaroiden välistä. Iltaisin ja öisin on hyvin kylmää ja kosteata, joten ei voi säälittä noita lapsia katsella. Ehkä he kuitenkin ovat tähän ilmanalaan tottuneet, koskapa eivät kovin suuriäänistä hätää ilmoita. Katsellaan heitä ja muita, odotellaan, kävellään kannella, istutaankin; korttihummeritkin jo raukenevat, mutta romaniattaresta täytyy edelleenkin sanoa runoilijan sanoin: "Kauhealla mylly jauhaa ratinalla". Amerikalaiset missit kirjoittelevat kultaisilla säiliökynillään, kullan välähdellessä heidän hampaistaan, paksuja kirjeitä kotimaahansa, arvattavasti täynnä mitä ihmeellisimpiä, Akropoliilla käynnistä johtuneita väärinkäsityksiä. Ikävissään on Tuomas uskaltautunut maihin, josta hän tuo oudon näköisen, sarvekkaan kalan, pannen sen yläkannelle pelastusveneeseen kuivamaan.
Suuri laiva lähtee sotanäyttämölle, täpösen täynnä ammuskelevia ja hurraavia sotilaita. Muut laivat rupeavat huutamaan, mutta Smyrnaan verraten on niillä vihne kurkussa. Isänmaallisuus, mikäli se voi puhaltautua höyrynä laivan pillistä, on täällä paljon hillitympää.
Juuri päivällistä syödessämme tunsimme ruumiissamme ja ilmassa jotakin outoa: laiva oli lähtenyt liikkeelle. On tullut pimeä. Menemme kannelle katselemaan loistavaa tähtitaivasta, kirkkaana välkkyvää Venusta, jonka valo kimaltelee yhä levottomampana vyöryilevällä merellä. Kaukaa takaamme loistavat Pireuksen valot viimeisenä tervehdyksenä Hellaan mailta, jonka suuruuden ja vaiheiden todistajina ovat olleet nuo ikuiset, välkkyvät tähdet. Tunnemme lähtevämme sieltä rikkaampina kuin olimme sinne tullessamme.
XXXVIII.
Kretan saarella. — Chanian tasanko ja kaupunki sekä pikkunäkyjä sieltä. — Kretalaisia kansantansseja. — Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. — Isänmaallinen juhlahetki. — Etevä ravintoloitsija.
Huhtikuun 6 päivä. Vaikka keinuimmekin koko yön kuin jättiläiskiikussa, säästyin ihmeekseni meritaudilta, heräten aamulla Kretan saaren korkeitten vuorten näkyvillä. Laiva ajoi pitkään, vuon omaiseen lahteen, jonka suulla olevalla saarella oli vanhan linnoituksen raunioita; itäpuolisella niemellä oli korkeita, puuttomia vuoria. Niin olemme siis saapuneet seudulle, joka on sekin vuosituhantisen viljelyksen paikka, ja historian aamuhämärässä korkean homerolaisen kulttuurin keskuspisteitä.
Olihan aikoinaan Foinikiassa Agenor niminen kuningas ja tällä ihana tytär, nimeltä Europa. Neito oli niin peräti viehättävä, että itse Zeus huomasi hänen kauneutensa, ja päätti lahjoittaa tytölle lempensä, mikä oli suuri kunnianosoitus, vaikka Zeus ei siinä suhteessa järin itara ollutkaan. Pilvien pitäjä kuitenkin hiukan ujosteli ryhtyä asiaan aivan julkisesti ja siksi hän härän haahmossa ryösti kaunottaren ja toi hänet tänne Kretaan, saadakseen olla rauhassa. Europa synnytti hänelle sitten kolme poikaa, joista vanhimman nimi oli Minos. Hänestä tuli kuuluisa lainsäätäjä, jolle Zeus ilmoitti hänen lakiensa sisällön, ja istuu hän nyt kahden veljensä kanssa vainajain tuomarina Manalassa. Hänpä myös ensiksi rakensi voimakkaan laivaston. Saattaa siis sanoa, että Kreta on Europan kulttuurin vanhimpia paikkoja, jolla vuosituhansien kuluessa on ollut tärkeä välittäjän merkitys Aasian ja Europan välillä; epäilijälle antavat siitä Knossoksen rauniot riittäviä, vakuuttavia todistuksia.
Merkilliseen paikkaan oli siis saavuttu. Lahden pohjassa oli pieni kylä ja alkoi siitä länteen päin hedelmällinen lakeus, Chanian tasanko, joka on saaren ainoita tärkeämpiä viljelyspaikkoja. Kuuden kilometrin päässä, niemen tyven länsirannalla, on sitten pieni Chanian kaupunki. Uskoen henkemme kovassa aallokossa keikkuvaan veneeseen läksimme maihin saadaksemme käyttää jalkojamme tällä muistorikkaalla saarella. Astelimme ensin pienen kylän raittia ja katselimme ihmisiä ja puutarhoja: joissa m.m. ensi kertaa elämässämme näimme kukkivan mantelipuun ja tunsimme sen ihanan tuoksun. Lähdettyämme sitten ajamaan hyvää tietä pitkin Chaniaan huomasimme ensikertalaisen naivilla uteliaisuudella, että olimme todella tulleet meille kasvillisuudeltaankin outoon ja uuteen maahan. Molemmin puolin tietä oli aidan tapaisesti istutettuna suuria, tavattoman paksulehtisiä aloe-kasveja, joiden takana oli reheviä öljypuu-, appelsiini- ja viiniviljelyksiä, tähkällä olevaa ohraa ja paljon muita, meille aivan tuntemattomia kasveja, jotka kaikki todistivat maanlaadun lihavuudesta ja ilmanalan lempeydestä. Täällä, hiukan ulompana meren hengestä, se olikin meistä aivan erikoisen kevyttä, suloisten tuoksujen täyttämää. Mutta huolimatta luonnon silminnähtävästä anteliaisuudesta, joka tavallisella pohjoismaalaisella tarmolla varmaankin olisi tuottanut ylenpalttisen toimeentulon jokaiselle, näytti elämä täällä oikeastaan sangen raskaalle. Ihmiset olivat kehnonpuoleisesti ja köyhästi puettuja, arvattavasti päivästä toiseen etelämaalaisen välinpitämättömyydellä kuhnustelevaa väkeä.
Kun olimme aikamme ajelleet mantelipuiden ja oranssien tuoksussa, nähneet taatelipalmun (joka ei kuitenkaan täällä kantane hedelmää) ja suureksi hämmästykseksemme myös sellaiset kodikkaat ilmestykset kuin variksen, harakan ja varpusen, ihailleet kaukaa välkkyviä Ida-vuoren lumipeittoisia harjanteita, saavuimme vihdoinkin Chanian kaupungin torille. Taloudellisten vaistojemme ohjaamina astuimme sitten suoraan torin laidassa olevaan suureen kauppahalliin, jossa oli varsinkin vihanneksia ja kalaa sangen runsaasti myytävänä, jopa niin paljon, ettei voinut uskoa pienen Chanian sitä kaikkea tarvitsevan. Vihanneksien viekoitteleva mehevyys on toista kuin meillä pohjoisessa. Halli oli siisti, mutta ostajia ei näkynyt; kauppiaat polttelivat piippua, joivat kahvia ja pelasivat korttia. Hallin takana oli sikermä ahtaita basaarikatuja, pieniä myymälöitä ja työpajoja aivan vierivieressä. Mikäli saattoi huomata, oli hyvinarvoisa suutarin ammatti kaupungin ensimmäisiä, ja valmistettiin Chaniassa kenkiä ja tohveleita luultavasti koko saaren tarpeeksi, ehkäpä vientiäkin varten. Työnteko ei kuitenkaan näyttänyt olevan erikoisen tarmokasta, sillä sen päämerkkeinä oli korkeintaan se tapaus, jolloin mestari määräsi oppipoikansa vihdoinkin vetämään pikilangan siitä reiästä, jonka tämä ehkä tuntia aikaisemmin oli tehnyt, tahi se, jolloin hän itse vaivautui iskemään naulan reikäänsä, jonka suulla se oli jo puoli tuntia horjunut, uhaten pudota. Joutilasta kansaa tungeskeli kaikkialla ja selvästi näki, että täällä otettiin elämä tuon vanhan etelämaalaisen "dolce far niente'n" kannalta.
Chania teki muuten sangen siistin ja idyllimäisen vaikutuksen ja tuntui varsinkin hintojensa halpuuteen nähden olevan maailman paratiisimaisimpia paikkoja. Tuomas, joka oli joskus tehnyt kauppojakin, kertoi aikoinaan ostaneensa täältä Chaniasta, herra kauppias Markantomakis Manosakikselta, hyviä rusinoita, ja mieli nyt huvikseen ottaa selvää, vieläkö täällä moista liikemiestä oli. Kyselemällähän hänet löydettiin vanhasta talosta, pienen, hauskan torin varrelta, ja Tuomas painui sisään. Juhanin ja minun puheilleni ilmestyi sillä aikaa, töllistellessämme torilla ja katsellessamme aallonmurtajaan särkyviä, ihanan sinivihreitä, valkoiseen vaahtopilveen purkautuvia maininkeja, pitkä miehen roikale, joka ilmoitti haluavansa päästä Atenaan ja pyytävänsä nyt meiltä matkarahoja. Harkitsimme asiaa hetkisen, jonka jälkeen Juhani ilmoitti, että mielestämme, mikäli olimme voineet huomata, on elämä täällä Chaniassa paljon halvempaa kuin Atenassa, joten hänellä on kaikesta päättäen täysi syy pysytellä juuri täällä, eikä pyrkiä Atenaan. Tämä harkittu vastaus ei miestä miellyttänyt ja katseli hän meitä hetkisen tiukasti, mutta huomatessaan Juhanin olevan pituudeltaan vieläkin korkeammalla kuin hän itse; ja katselevan häntä silmiin hymyillen ja täydellinen varmuus olemuksessaan, sanoikin mies: "Suokaa anteeksi!" ja poistui. Samalla tuli jo Tuomaskin takaisin, kertoi löytäneensä kauppaystävänsä, joka oli tarjonnut hänelle kupposen kahvia, puhutellut häntä kohteliaasti ja ilmoittanut, että rusinalasku on kyllä maksettu.
Kello viiden seuduissa ajelimme pois sievästä ja kodikkaasta Chaniasta, jossa Venizeloksen kuva koristi pienintäkin myymälää ja työpajaa. Jos ihminen joskus tarvitsisi rauhallista, terveellistä ja halpaa unohduksen paikkaa, saattaisi sellainen helposti löytyä Kretasta, Chanian kaupungista, manteli-, oranssi-, oliivi- ja laakeripuiden lakeudelta, jonka takaa siintävät ihanat valkovuoret kuin puhtaat unelmat.
Laivalla oli nähtävänä kretalaisten sotilasten esittämiä kansantansseja. Mandoliinilla soitettiin yksitoikkoista, ehkä kolmessa eri korkeudessa liikkuvaa sävelen tönötystä, jonka hitaaseen tahtiin kolme toisiaan käsistä pitelevää miestä pyörii pientä piiriä, aina väliin tehden omituisia hypähdyksen pirahduksia. Indian kreikkalainen vakuuttaa meille, että nämä ovat samoja tansseja, joita jo muinaiset kreikkalaiset tanssivat. Kriitillisen näköisinä ilmoittavat tähän taas leijonanmetsästäjät, että olkoot vain, sitä he eivät suinkaan tahdo kieltää, mutta heidän täytyy huomauttaa, että neekereillä on paljon juuri samanlaisia tansseja. Tästä huomautuksesta ei kreikkalainen oikein pidä, jota en ihmettelekään. Nämä tanssit olivat todellakin hyvin alkuperäisiä ja naiveja.
Päivällisen jälkeen alkaa tavanmukainen seurustelu ennen kuvattuun tapaan. Romaniattarella on uusi, upea leninki, ja ranskatar paljastaa seurustelutapoja, joita meidän naisemme eivät hyväksy. Kaikki ovat kuin samaa perhettä ja ystävällisesti tulee joku meiltä tiedustelemaan, onko meillä ikävä, koska olemme aina niin totisia; vakuutamme, että nautimme kaikesta aivan suunnattomasti, ja istumme mekin lojaalisuuttamme osoittaaksemme samaan seuraan, kuullaksemme jonkun ihmeellisen seikkailun Afrikan aarniometsistä. Viimeinen numero päivän ohjelmassa oli se, että toisen ja kolmannen luokan yleisö kokoontui tuon mielipuolisen tytön ympärille, joka taaskin oli ruvennut saamaan raivokohtauksiaan. Nähtävästi he häntä härnäsivät. Tytön ääni on nyt aivan käheä, mutta uupumatta hän siitä ja kielloista huolimatta taas puhuu ja huutaa, kiitollisen yleisön häntä palkitessa mehevillä naurun remahduksilla. Yllämme välkkyy Hellaan ihana tähtitaivas, joka on ennenkin nähnyt kaikenlaista, eikä siis vähistä hämmästy.
Huhtikuun 7 päivä. Kello kahden seuduissa tunsin laivan lähtevän ankarasti keinuen liikkeelle ja herättyämme kello 7 huomasimme olevamme — Chanian satamassa. Auringon kimaltelevassa, häikäisevässä valossa loistivat sen takaa valkoiset, pilvihuurujen peittämät vuorenhuiput ylen ihanina. Kauan ei täällä kuitenkaan viivytty, vaan lähdettiin kulkemaan pitkin rannikkoa itään päin, ja koko ajan olivat mahtavat vuorijonot kauniina näkynä edessämme. Meritauti tekee ankaraa hävitystyötä keskuudessamme. Romaniatar tulee kannelle ja sijoittautuu kaikessa mahtavuudessaan nojatuoliin, kalastellen ääreensä ympärillä harhailevia, epävarman näköisiä herrasmiehiä, mutta pian täytyy hänen paeta koirineen ja kamarineitoineen hyttiinsä, suorittaakseen siellä tekoja, joilla oli myöhemmin omat seurauksensa. Muutaman tunnin kuluttua saavuimme pienen Rhetymnonin satamaan, johon siihenkin oli meren suojaksi rakennettu nelikulmainen satama-allas, kulmassa majakka. Taustalla olivat samat ihanat vuoret, kaupunki Chanian näköinen, pieni rauhan paikka, samanlainen kuin ehkä sadat Levantin rantojen yhteiskunnat. Sataman mataluuden vuoksi täytyi laivan pysähtyä ulos merelle ja mielenkiintoista oli nähdä sitä taitavuutta, jolla kretalaiset soutajat hallitsivat laivan kyljellä suuressa aallokossa keikkuvia veneitään, joiden pelkäsin joka hetki murskautuvan kappaleiksi. Vaikka äänenpidon olisi luullut siinä jokseenkin hyödyttömäksi, tuntui se kuitenkin melkeinpä pää-asialta. Illalla kello 7 seuduissa okiin kolmannen kaupungin, Herakleionin, edustalla, ja oli se edellisten tapainen, pieni merikaupunki-idylli. Tähän paikkaan vietiin nyt tuo onneton tyttönen, joka vielä veneessä viimeisiä kertoja parkui ja ojenteli käsiään laivaa kohti; kieltä ymmärtävät sanoivat hänen kiroilleen. Aurinko painui nopeasti kauniiseen ruskoon lumivuoren taakse, jonka rinteillä pilvet ja sumujoukkiot lepäsivät sankkoina saarekkeina. Koko tuossa maisemassa, korkeissa vuorissa, pienessä kaupungissa, pauhaavassa meressä ja illan rusottavassa valaistuksessa oli jotakin juhlallisen kaunista.
Juuri päivälliselle mentäessä syntyi kannella hyttimme edustalla kiivas mielipiteiden vaihto. Molemmat leijonanmetsästäjät, joiden hyttinaapureina amerikalaiset missit sekä romaniatar ovat, olivat kuulleet amerikalaisten keskenään valittavan romaniattaren suurta siivottomuutta, varsinkin äsken meritaudin aikana, jolloin hän m.m. oli sotkenut yhteisen pesuastian. Vapaaherrat puhelivat siitä nyt keskenään käyttäen sellaisia asiallisia ja kuvaavia sanoja kuin "Schweinerei" j.n.e. Tämänpä sattuikin sivu kulkeva romaniatar kuulemaan ja muuta ei tarvittu: hän ryntäsi paikalla vapaaherrojen kimppuun, nosti hirmuisen metelin ja rupesi kirkuvalla äänellä suorastaan herjaamaan saksalaisia, huutaen silmät säihkyen, että he ovat häväisseet häntä. Vapaaherrat olivat aluksi hiukan nolostuneen näköisiä, vastailivat välttelevästi ja koettivat saada romaniatarta rauhoittumaan, mutta turhaan. Yhä kiihtyen tämä jo lyödä kopsautti toista vapaaherraa, joka pahaksi onneksi sattui vielä olemaan heistä hurjin, käsilaukullaan, ja me ääreen rientäneet, tästä ylimääräisestä vaihtelusta ilahtuneet muut matkustajatko pelkäsimme, että kohta tuo rouvasihminen kynsii noilta sankareilta silmät päästä. Mutta tuo kopsaus oli afrikanderille liikaa. Puristellen nyrkkejänsä hän rupesi ärjymään kuin kiukustunut leijona: "Me emme ole ainoastaan sanoneet teitä siaksi, vaan te olettekin sika! Lyökääpä toinen kerta niin heitän teidät mereen!" Äänet kohosivat kohoamistaan, rouva kirkui korkeimmalla falsetillaan ja rupesi vihdoin solvaamaan saksalaisia heidän kansallisuudellaan, kunnes lopuksi sai kyllänsä, sylkäisi ja sanoi: "Pfui Teufel!" Tämän kohtauksen aikana oli muu yleisö uteliaana ja huvinhaluisena koettanut lisätä öljyä tuleen ja tunsi suurta pettymystä sen loppuessa. Vaikka romaniatar paljastikin tässä kaiken karkean sivistymättömyytensä, oli myöskin vapaaherrojen esiintymisessä leima, joka voidaan saavuttaa ainoastaan Afrikassa. Paheksuen oli sitä syrjästä katsellut heidän nuori serkkunsa, ylioppilas, joka oli tuon seurueen sympaattisin jäsen.
Päivälliset muodostuivat juhlahetkeksi sen johdosta, että hevosten ostokomissionin johtaja, herra översti Taurakis (tahi jotakin sinne päin), tanakka ja nuhteettoman näköinen sotilas, tarjosi täksi päiväksi sattuvan Kreikan vapaussodan satavuotismuiston johdosta koko matkustajajoukolle shampanjaa. Eikä siinä kyllin, vaan tuo kunnon översti piti vielä voimakkaan ja muotokauniin puheen, jonka Indian kauppias, myöskin palava patriootti, tulkitsi ranskaksi. Puheessaan översti aluksi viittasi siihen vuosisatoja kestäneeseen sortoon, jota kreikkalaiset olivat saaneet kärsiä, heidän kovaan taisteluunsa kaikkia idästä päin vuosituhansien kuluessa ilmestyneitä raakalaisia vastaan, ja siten kreikkalaisten osaksi tulleeseen historialliseen tehtävään olla Europan vartijana tällä kulmalla. Se sama taistelu jatkuu tälläkin hetkellä, ja puhuja toivoi, että Europan vallat, unohtaen keskinäiset erimielisyydet, rupeaisivat ymmärtämään Kreikan taistelua tältä kannalta, että se vihdoinkin saataisiin voitokkaaseen loppuun. Voimakkaan vakaumuksen kannattamaa ja kieltämättömiin tosiasioihin vetoavaa, kaunista puhetta ei voinut kuunnella innostumatta ja toivottamatta kreikkalaisille kaikkea menestystä. Kun översti vihdoin lausui Kreikan puolesta kiitokset kaikille niille muiden kansojen sankareille, jotka olivat vapaustaistelussa kaatuneet Kreikan puolesta, ja kohotti maljan Kreikan tulevaisuudelle, juotiin se suuren innostuksen vallitessa, joskin läsnä olevain ranskalaisten ja englantilaisten kasvoilla viivähtikin pieni varjon tapainen. Ainoa, joka ei maljaan yhtynyt, eipä ollut läsnä koko juhlassa, oli vanha turkkilainen, joka jurotti yksin sivusalongissa ja otteli siellä harmissaan tuikeita ryyppyjä omasta taskumatistaan.
Överstin puheen herättämä isänmaallinen mieliala ja siitä johtuva innokas keskustelu olivat korkeimmillaan, kun äkkiä tapahtuikin pahasti sorahtava keskeytys. Romaniatar, joka ei ollut juhlassa läsnä, ilmestyi yhtäkkiä hyttinsä aukkoon ja huusi sieltä kirkuen ravintoloitsijalle, että hänelle täytyy antaa toinen hytti, sillä hän ei halua asua yhdessä noiden amerikattarien kanssa. Ja kuullessaan emäntänsä äänen rupesi nurkasta papukaija pitämään parasta puhettansa, niin että isänmaallinen tunnelma hukkui samalla jäljettömiin. Harmin pilvi vilahti överstin otsalla, mutta nopea ravintoloitsija lennähti saapuville, heitti liinan papukaijan häkin päälle ja vaiensi kieltään omituisesti raksuttaen ja viipoitellen kättään suunsa edessä romaniattarenkin, joka ei tuntunut ollenkaan käsittävän esiintymisensä suurta tyhmyyttä. Vähitellen pääsi muu seurue elpymään tämän kohtauksen tuottamasta lamaustilasta ja vasta myöhään erottiin miellyttävästä seurustelusta.
Tuo usein mainittu herra ravintoloitsija oli muuten mainioimpia kyypparityyppejä, mitä koskaan olen nähnyt. Hänen mustat silmänsä vilkuivat herkeämättä joka taholle ja näytti hän samalla kertaa huomaavan kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Jos viinipullo tyhjeni jonkun edessä, oli uusi entisen paikalla, ennen kuin itse juoja kerkesi ajatellakaan sen tyhjentymistä. Tarjotessaan ruokalajeja liikkui hän ruokailijain välillä nopeasti kuin salama, mutta samalla taitavasti ja varmasti. Jos hänen oli annettava myöntävä vastaus ja oikea käsi sattui olemaan vapaana, kumartui hän kysyjän puoleen, katsoi häntä silmiin, raksutti kieltänsä kitalakeen kuin orava ja viipoitti samalla kättään suunsa edessä perin lystikkäällä tavalla. Tästä ja yleisestä auttavaisuudestaan ansaitsee hän kiitosmaininnan.
XXXIX.
Mielipiteemme kreikkalaisista. — Kreikkalaisia patriootteja. — Kuvaus hinduista ja japanilaisista. — Afrikan ranta. — Valaistuksen väri ja räikeys. — Aleksandrian satama ja maihinnoususeikkailuja.
Huhtikuun 8 päivänä. Aamulla kulki laiva tyvenen sään vallitessa Kretan korkeavuorisen itäpään ohi, kääntyen suoraan kohti Aleksandriaa. Pian on tuo kaunis saari vain pilkkuna rusoisessa autereessa. Heitän viimeisen silmäyksen noille seuduille, koko tuolle maailmalle, jonka muinaisista kauneussaavutuksista olin saanut niin edullisen käsityksen ja jonka nykyisestäkin kansasta opin pitämään yhä enemmän. Kreikkalaisista on meillä suomalaisilla yleensä pintapuolinen ja ylimielisesti halveksiva käsitys, kun me sen sijaan kunnioitamme ja viistämme turkkilaisia lapsellisen romanttisella ja perustelemattomalla tavalla. Tosiasiahan on, että samoin kuin me kulmallamme olemme koko historiamme ajan saaneet olla Europan etuvartijana Aasiaa vastaan, kreikkalaiset ovat suorittaneet samat tehtävät omalla kulmallaan. Aasia on lähettänyt meitä vastaan venäläiset, kreikkalaisia vastaan turkkilaiset; ken haluaa, valitkoon niiden välillä, sillä molemmat ovat länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskuntajärjestykselle yhtä vaarallisia vihollisia. Palkinnoksi siitä, että Europan äärimmäisillä kärjillä olemme suorittaneet tällaista vereen ja henkeen ulottuvaa vartiopalvelusta, on Europa kohdellut meitä kuin lapsipuolia, antanut meidän kitua ja taistella yksin, ja vasta sangen myöhään tunnustanut meidän vapautemme, senkin varoituksin ja päänpudistuksin. Eikä sillä hyvä, vaan olemmepa me vartijat itsekin olleet toisillemme tuntemattomia; me suomalaiset, kuten sanottu, olemme kohdelleet kreikkalaisia yliolkaisesti, mutta pitäneet turkkilaisista, jotka kuitenkin ovat raakalaisia. Suomessa ei muisteta, että kreikkalaiset ovat Balkanin ainoa sivistyskansa.
Eipä löytyne meillä sitä koulupoikaakaan, joka ei tuntisi tuota vanhaa ja kulunutta vitsiä armenialaisen, kreikkalaisen ja juutalaisen petollisuudesta, varsinkin kauppa-asioissa. Siitä olisi kuitenkin paras lakata puhumasta, sillä kuka heittää nykyaikana ensimmäisen kiven? Niin grekiläisten kuin prekiläistenkin keskuudessa ovat asiat tässä suhteessa nykyisin sillä kannalla, että jos papinkirjoihin merkittäisiin kaikki mitä tapahtuu, niihin saisi varustaa tavattoman tilavat lisälehdet. En usko kreikkalaista yleensä sen petollisemmaksi kuin muitakaan, ja jos heidän keskuudestaan sellaisia löytyy, voidaan vastaavat nappulat hyvin pian siirtää laudalle "kristittyjenkin" keskuudesta.
Käännyn katsomaan etelään päin, jossa tiedän olevan uuden, minulle ennen näkemättömän maanosan, jossa inhimillinen kulttuuri on ehkä aikaisimmin kohonnut kukoistukseen ja jälleen kadonnut, antaakseen tilaa uudelle, kuten luonnonlaki vaatii. Siellähän on tavallaan kaiken olo- ja lähtöpaikka, jossa elämän ja kuoleman arvoitusta on pohdittu ehkä vakavammin kuin missään muualla. Pallas Athene häipyy mielestäni ja sijalle hiipii salaperäinen Isis, pyhä, ijankaikkisen elon ja elinvoiman jumalatar.
Jouduimme sitten Indian kreikkalaisen kanssa perinpohjaiseen keskusteluun, jossa hän kuvaili kansaansa, sen nykyistä poliittista tilannetta ja sen taistelua turkkilaisia vastaan. Keskusteluun yhtyi lopuksi herra överstikin, jolla kummastukseksemme oli sangen selvä käsitys Suomesta. Mikäli häntä oikein ymmärsin, kertoi hän Kreikan hallituksen antaneen ottaa selkoa Suomen oloista, joista oli saatu se käsitys, että ne monessa suhteessa ovat mallikelpoiset. Kreikka on monivuotisen sodan jälkeen haavoja täynnä, mutta toivoo saavansa pian sodan loppumaan ja pääsevänsä parantamaan vammojansa. Raskaana näytti överstin mieltä painavan äsken Smyrnan rintamalla kärsitty kova tappio. Kerroimme hänelle edellisen illan juhlan olleen meille suomalaisille erikoisesti mieluisen senkin vuoksi, että mainehikas kansalaisemme Maksimilian August Myhrberg oli niin kunniakkaasti ottanut osaa Kreikan vapaussotaan. Tämä nimi näytti kuitenkin olevan överstille tuntematon, mutta ilahdutti häntä se, että Kreikan vapaussota saapi jo koulujemme oppikirjoissa maininnan.
Indian kreikkalainen kertoi meille sitten päivän pitkään paljon huvittavia seikkoja hinduista ja japanilaisista. "Hindu on", sanoi hän, "rakenteeltaan niin ohut, että se tuntuu meistä melkein kaamealta. Hän on tavattoman hento, eikä ruumis merkitsekään hänelle juuri mitään; sielu on ihmiselle tärkein. Hän saattaa olla niin vaatimaton, ettei hän tarvitse päivässä muuta ravintoa kuin kahmalollisen riisiä, ja hän voi aivan hyvin nukkua, jos hänellä vain on tilaa edes kyykistyä ja painaa leukansa polviensa nojaan. Oudolla tavalla muistuttaa apinasta se, että hän osaa käyttää jalkojaan ja varpaitaan tarttumisvälineinä paljoa enemmän kuin me; niinpä hän saattaa tiellä seisoessaan viskoa kiviä jaloillaan ja räätälöidessään käyttää jalkaansa perin käytännöllisenä vaatteen kiinnipitäjänä. Yleensä tuo rotu tekee sen vaikutuksen, ettei se pysty pitämään yllä valtiota ja itsehallintoa ainakaan siinä merkityksessä kuin me europalaiset nämä asiat ymmärrämme."
Japanilaisista ei ystävämme pitänyt ollenkaan. Hän kertoi heidän sodan aikana koettaneen anastaa haltuunsa koko idän kaupan ja paljon siinä onnistuneenkin, mutta epärehellisyytensä ja häikäilemättömän itsekkyytensä vuoksi sittemmin menettäneen melkein kaikki markkinansa. "Kiinalainen", sanoi ystävämme, "on kokemukseni mukaan rehellinen ja kunnollinen ihminen. Kun teet hänen kanssaan kaupan, pitää hän sanansa ehdottomasti. Mutta japanilaisesta ei yleensä saa koskaan selvää, mitä hän oikein ajattelee, eikä hänen kanssaan saa kauppaa tehdyksi, sillä hän ei koskaan anna varmaa vastausta, sanoen samalla kertaa sekä 'yes' että 'no'. Hänen mentaliteettinsa on aina salassa tuon vastenmielisen, nöyrän ja kaavamaisen kohteliaisuusnaamarin takana. Niinpä eivät Indian europalaiset liikemiehet tahdo enää olla tekemisissä japanilaisten kanssa, jotka yleensä ovat menetelleet kauppiasmaineensa hankkimisessa peräti lyhytnäköisesti, arvattavasti pitäen kaikkia muita liian tyhminä ja tulienkin itse petetyiksi. Japanilaisella ei muuten ole, päinvastoin kuin luullaan, mitään omintakeisuutta, omaa luovaa kykyä, vaan on hän yksinomaan jäljittelijä, joka nyt koettaa juosta militaristisen Europan perässä niin nopeasti kuin lyhyillä säärillään pääsee. Teistä pohjoismaalaisista voivat olot jo täällä tuntua omituisilta; samaa kummastelemme me kaukaisessa idässä. Kun näkee japanilaisten tikuillansa pistelevän nopeasti pikku kupposistaan ruokaa suuhunsa, luulisi siinä ensi silmäyksellä olevan joukon kanoja, jotka äkillisillä ja nopeilla liikkeillä nokkivat jyviä…"
Tänä iltana katselimme jo kummastellen auringon nopeata laskua. Se ei enää mennytkään viistoon taivaanrantaa kohti, vaan melkein pystysuoraan, aleten aivan silmissä. Hämärää kesti noin 30 minuuttia, jonka jälkeen tuli pimeä. Samalla syttyivät palamaan ihmeen kirkkaat ja loistavat tähdet. Meri kohoili mahtavin mainingein, ainoatakaan laivaa ei näkynyt, olimme yksin aavalla ulapalla, tasaisella vauhdilla lähestyen Afrikan mannerta. Huomenna aamulla olisimme Aleksandrian satamassa.
* * * * *
Huhtikuun 9 päivänä. Nousemme aikaisin ja menemme kannelle. Aurinko on jo hyvin korkealla ja sen säteet sattuvat kuumina kuvastinkirkkaaseen mereen. Afrikanderit ovat iloisia tuntiessaan esimakua kotimaansa kuumuudesta. "Ah!" sanoo vanhempi, "pian saamme heittää nämä kulttuurin kahleet pois ja ruveta paljain käsivarsin puuhailemaan härkien ja kameelien sekä neekerien kanssa". Jokaisella on omat ihanteensa.
Jännittyneenä tuijotan taivaanrantaan, sillä tahdon nähdä Afrikan heti, kun välillä oleva meren pinta sen suinkin sallii. Vihdoin ilmestyykin horisonttiin terävä piikki, joka kohoaa kohoamistaan; sen rinnalle ilmestyy omituisia, ilmavia, pieniä tupsuja, ja sitten piikkejä, jotka eivät voi olla muita kuin palmuja ja tehtaitten savupiippuja. Mutta tuo ensiksi näkynyt oli Aleksandrian sataman suuri majakka. Samalla tavalla oli varmaankin antiikin aikana Aleksandrian kuulu tulitorni, Pharos, jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä, ensimmäiseksi tervehtinyt merenkulkijan tervetulleeksi Afrikan mantereelle. Jo saapuu laivalle luotsi ja hiljaa höyryämme muinaiseen Eunostos- eli "Hyvän kotiinpaluun satamaan". Edessämme on Afrika, Aleksandrian kaupunki, arabialaisten kuulu "Iskanderieh".
Ensimmäinen seikka, jonka huomaan, on koko maiseman valovärityksen muutos. Monesti olen jo ehtinyt kuvata Aigeian ja Kreikan sinertävää, autereista kuulakkuutta, joka antaa kaikille näköaloille violetin kirkkauden. Egyptin valaistus sen sijaan on räikeätä, omituisesti kellertävää hehkua, ikäänkuin olisi sen ympärillä oleva suunnattoman laaja keltainen hiekka-erämaa heijastanut sen, mikä ei lienekään aivan väärä otaksuma. Taivaalla ei ole pienintäkään pilvi- tahi sumumuodostumaa, vaan on auringon valolla esteetön ja täysi loistonsa. Sen räikeys onkin niin läpitunkeva, että tunnen sen rasittavan sietämättömästi silmiäni. Varjot ovat erinomaisen jyrkät ja terävät, ja valkoisiksi kalkitut rakennukset näyttävät aivan hehkuvan. Sattuu tyyni päivä, pieninkään tuulen henkäys ei meitä virkistä ja ilma tuntuu mielestäni väräjävän kuumuudesta. Näin meistä, mutta ilmanalaan tottuneista kuuluu päivä olevan viileähkö.
Odoteltuamme parisen tuntia saapuivat laivalle lääkäri ja passien tarkastajat, joiden eteen kaikki järjestyksessä joutuivat, käveltyään ensin kohteliaasti hymyilevän lääkärin ohi. Mutta romaniatar ei malttanut odottaa vuoroaan, vaan tunkeutui muitten ohi passiherrojen pöydän ääreen. Kun nämä kohteliaasti huomauttivat, että hänen piti odottaa vuoroaan, nosti rouva heti ankaran melun, valittaen kovalla äänellä, että tämähän nyt vasta ihmeellinen maa on, kun ei täällä edes ymmärretä olla kohteliaita naisille. Passiherrat yrittivät ensin heikosti väitellä hänen kanssaan, mutta pelästyivät sitten herättämästään luonnonvoimien myrskystä ja löivät leimansa rouvan papereihin epätoivoisella kiireellä. Kun eräs ranskalainen yritti sitten lipsahtaa sisään väärällä vuorolla, loppui muutaman lihavan kreikkalaisäijän kärsivällisyys, ja kumeasti karjuen karkasi hän ranskalaisen niskaan ja heitti hänet oikealle paikalleen. Tätä kaikkea oli suomalaisen tyynellä temperamentilla erittäin soma ja virkistävä katsella.
Kaikessa tässä touhussa kului aikaa niin, että kello oli jo 1, ennen kuin niistä oltiin selvät. Koko tämän ajan oli laivan ympärillä vallinnut sanoin ja kynin kuvaamaton meteli. 19 isoa venettä, jokaisessa 8-12 tummaa, fetsipäistä miestä, muuna pukuna nilkkoihin saakka ulottuva, vyötäisiltä hiukan kapeampi paita, tunkeili koko ajan laivan ympärillä, miehistön uhatessa kiivetä kannelle, johon heillä kuitenkaan ei vielä ollut lupaa. Jokainen noista miehistä huusi niin kovalla äänellä kuin suinkin mahdollista oli, ja se merkitsee melko paljon, kun tietää, minkälaiset kamalat äänivarat näillä kansoilla on. Tungeskeleminen laivan portaiden ääressä muodostuu vihdoin selväksi tappeluksi. Miehet hyppivät veneestä toiseen, tekevät äärettömän kuvaavia eleitä ja laajapiirteisiä, sujuvia, ilmehikkäitä, koko horisontin käsittäviä käsien liikkeitä, sekä huutavat kuin hengen hädässä Kummastuneita matkustajia kohti ojentuu joka hetki satakunta rukoilevaan, liikuttavaan asentoon pysähtynyttä käsivartta, ja Aleksandrian eri hotellien nimet täräjävät ilmassa epäsointuisena mölinänä, erisuuruisten ja -voimaisten kurkkujen esille mylviminä. Kun kapteeni vihdoin; ilmoittaa, että laiva lähteekin likemmäksi laituria, jonka ääreen se nähtävästi ei halua säästääkseen laiturimaksut, lennähtävät kaikki veneet samalla tiehensä kuin lokkiparvi, ihmeen nopeasti nostaen vielä kolmikulmaisen purjeensakin vauhtia lisäämään, vaikka tuulta ei tunnukaan.
Ja kun vihdoin saavutaan lopulliseen ankkuripaikkaan ja matkustajien pois lähtö todella alkaa, syntyy jos mahdollista äskeistä kauheampi meteli. Maurilaisten merirosvojen hyökkäys kristittyyn laivaan aikoinaan mahtoi olla jotakin saman tapaista kuin tämä, sillä niin hurjasti, tarvitsematta mitään portaita tahi muita näkyväisiä kiinnitarttumispaikkoja, "entrasivat" nämä valkopartaiset fetsiniekat laivamme joka puolelta, rynnäten kamalan näköisinä oudostuneitten ja säikähtäneitten matkustajain kimppuun. Huutaen kuka minkin hotellin nimeä tarttuu yksi tuohon, toinen tähän matkalaukkuun, ja alkaa mistään välittämättä haalata sitä laitaa kohti, pudottaa jysäyttääkseen sen johonkin veneeseen. Matkustaja saa pitää silmänsä auki ja esiintyä lujasti, jos mielii säilyttää määräysvaltansa tässä mellakassa.
Tuomas, joka oli sähköttänyt hotelliin, odotti sen edustajia, eikä siis kallistanut korvaansa muille huutajille. Muodostaen kolmikulmion me lujasti ja päättäväisesti puolustimme henkeämme ja omaisuuttamme, saaden väliin pidellä tanakastikin matkalaukusta kiinni, kun joku ruskea mies oli joutunut ymmärtämään, että se oli tahdottu uskoa hänen huostaansa, eikä millään ehdolla halunnut luopua tästä väärinkäsityksestä. Pianpa ilmestyikin eteemme todella jättiläismäinen nubialainen, joka oli puettu fetsiin ja khakipukuun, näytti meille Tuomaan sähkösanomaa ja kysyi murteellisella saksan kielellä, olimmeko tilanneet huoneet Savoy-Palace-hotellista. Olimme kyllä. Saatuaan myöntävän vastauksen veti neekeri ison suunsa valtavaan hymyyn ja tarjosi meille heti hienot egyptiläiset savukkeet, joiden vertaa ei maailmassa ole. Kädenkäänteessä oli viereemme ilmestynyt kaksi muuta alempaa mustaa sielua, jotka erinomaisen taitavasti ja nokkelasti haalasivat ja hiivasivat sekä tavaramme että meidät veneeseen, jossa muutamien minuuttien kuluttua istuimme ällistyneinä, että näinkö mukavasti tämä kävikin.
Odottaessamme leijonanmetsästäjiä, joiden piti tulla samaan veneeseen, ja joilla oli rautavanteilla vahvistettuja matkatavaroita liiankin runsaasti, pitelin silmällä romaniatarta, mitenhän tästä kahakasta suoriutuisi. Hänen terävä puheensa erottui aivan selvästi tästäkin kauheasta melusta. Nytpä näin, kuinka musta egyptiläinen kiikutti kursailematta kädessään papukaijan häkkiä, heilautellen sitä niin, etteivät lintuparan kotoiset aarniometsän puutkaan liene koskaan niin huojuneet, ja vei sen neljän keikkuvan veneen yli takana olevaan viidenteen "barkaan". Toinen tuo perässä koiraa, joka panee toimitusta vastaan vastalauseensa koko sillä äärimmäisellä sisulla, joka tiedetään raivostuneella foksterrierillä olevan, mutta se ei tehoa ollenkaan: armotta heittää mätkähyttää musta mies koira paran papukaijan viereen. Sitten palaavat molemmat miehet takaisin kannelle ja saattelevat sieltä irvistellen välissään kamarineito raukkaa, joka kalpeana ummistaa silmänsä ja heitetään veneeseen kuin jauhosäkki. Sitten seuraa itse emännän vuoro. Tummat Egyptin pojat hallitsevat häntä tanakasti käsivarsista, luoden hänen pyylevyyteensä ihailevia ja nälkäisiä silmäyksiä, ja — ihme on tapahtunut: rouvan suu avautuu kyllä toisinaan kuin maalle joutuneella kalalla, mutta ääntä ei enää kuulu; äänijänteet ovat tilanteen herättämän kauhun vuoksi herpautuneet. Mustat miehet hyppyyttelevät häntä kuin tynnyriä veneen laidalta toiselle, riemuitsevan näköisinä kuin orjakauppiaat, jotka kerrankin ovat saaneet kaapatuksi oikein lihavan, vaativintakin muhamettilaista makua tyydyttävän saaliin. Valjuna ja vaisuna vaipuu rouva parka papukaijansa ja muiden kotieläintensä viereen.
Niin päästiin vihdoinkin maihin, mutta siellä oli vielä kestettävä tullitarkastus. Kun oli jonotettu aikansa ja annettu pois laivalla saadut koleerattomuustodistukset, päästiin itseensä varsinaiseen tullihuoneeseen. Paitsi tärkeinä häärääviä fetsipäisiä virkamiehiä, jotka näyttivät toimittavan kaikkea muuta mahdollista, mutta eivät virkaansa kuuluvaa tavarain tarkastusta, saattoi tässä harmaassa, likaisessa ja ikävässä paikassa nähdä valitun kokoelman Aleksandrian hyvin arvoisaa jätkäsäätyä. Mikä huuto ja pauhu taaskin, mitkä kuvaavat, epätoivoiset, suuria ympyröitä tekevät käsien liikkeet! Mikä ihmeellinen, melkein ebenholtsista vaaleaan kahviin vaihteleva ihmisten väri! Kasvojen piirteissä, solakassa vartalossa, pitkissä säärissä, pystyissä olkapäissä, pitkissä käsivarsissa — siinä oli kaikessa jotakin tuttua, tuntua kuvapatsaiden egyptiläisistä. Olipa joskus kuin olisi itse Ramses astunut elävänä eteemme ja ruvennut kauppaamaan meille kahvia ja limonaadia. Silmät ovat mantelimaiset ja niissä on erikoisen syvä ja tumma kiilto, kuten joskus oikein väärentämättömällä mustalaisella. Noita ihmisiä saattaa unohtua katselemaan aivan hypnotisoituna, kunnes täytyy nipistää itseään käsivarresta ja kysyä, onko tämä unta vai totta.
Jollakin salaperäisellä tavalla — luultavasti lyöden kielellään kaikki estävät voimat tainnoksiin — on romaniatar selvinnyt ensimmäisenä kaikkine tavaroineen ja eläimineen tarkastusmiehen ääreen. Kaunopuheisempia ja sitkeämpiä esityksiä siitä, ettei mitään tullattavaa ole, lienee harvoin annettu ainakaan kreikan, turkin, ranskan ja englannin kielen sekoituksella, ja pyytävämpiä ja lempeämpiä, viettelevämpiä katseita ei liene juuri useammin publikaaniin suunnattu kuin tällä hetkellä, mutta ihme kyllä se kaikki oli aivan turhaa. Nuoruudestaan huolimatta pysyi egyptiläinen tunteettomana, matka-arkut avattiin, ja niin paljastui sekä hänen että muiden ihmettelevien silmien eteen valittu sarja silkkiä ja samettia, vanhoja ja uusia korsetteja, leninkejä ja suuri paljous kaikenlaisia, naispukuihin kuuluvia salaperäisiä vaatekappaleita, jotka lopuksi paiskattiin arkkuun takaisin sikinsokin. Tuntuipa siltä, että koko rakennus vapisi niistä murhaavista sanoista ja silmäyksistä, joita romaniatar tämän johdosta sinkahutteli ympärilleen.
Leijonanmetsästäjien tullitarkastus oli myöskin erikoinen tapaus. Kun heidän laajoista laukuistaan löytyi kaikenlaista, joka ei ollut tullivapaata, ja virkamies rupesi laskemaan maksettavan määrän suuruutta, vei toinen vapaaherroista hänet vähän syrjemmälle. Kuulin hänen kuiskuttavan: "Pitääkö minun todellakin maksaa täällä tullia?" ja samalla hän näytti lompakostaan turkkilaista puolenkuun merkkiä, joka vastaa Saksan rautaristiä. Merkin nähdessään egyptiläinen heti pisti kynänsä taskuun, kumarsi ja sillä oli asia selvä. Tämä oli ensimmäinen huomaamamme merkki siitä, kuinka egyptiläisten suosio eri kansallisuuksia kohtaan oli jakautunut.
Selvittyämme mekin vuorollamme tullista lähdimme ajamaan hotelliin. Tullialueen portilla oli kuitenkin vielä ruumiillinen tarkastus, jonka musta konstaapeli toimitti siten, että hän juhlallisesti, ikäänkuin siunaten, siveli meidät hartioista jalkateriin saakka, julistaen lopuksi: "All right!" Tarkoituksena lienee estää aseitten vientiä kaupunkiin. Peräti väsyneitä olimmekin jo hyvään ja kodikkaaseen hotelliin päästessämme, jossa meidät ystävällisesti otti vastaan saksalainen portieri, lihava kuin tynnyri.
Siihen loppui taas Simeonin "lokikirja".
XL.
Hotelli. — Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. — Katuelämää arabialaiskortteleissa. — Hautajaiset. — Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. — Kirkkoisä Kyrillus. — Egyptin pumpuli. — Häät. — Mehemed Ali. — Pääskyset. — Kuningaspalmu. Eläintarha ja peipposet. — Englantilaisviha.
Vaikka veljekset olivat matkallansa ehtineet saapua jo monelle uudelle paikkakunnalle ja siis kokea siitä johtuvat tunnelmat, heräsivät he kuitenkin huhtikuun 10 päivän aamuna aivan erikoisessa mielentilassa. Olihan jo hotelli sinänsä jotakin uutta, joka kyllä ansaitsi huomiota.
Se oli täysin europalainen, upeampi ja suuremmilla mukavuuksilla varustettu kuin ainoakaan niistä, joissa he tähän saakka olivat olleet. Näki kaikesta, että rikkaat englantilaiset olivat tottuneet Egyptissä viruessaan vaatimaan ei ainoastaan länsi-, vaan vieläpä itämaidenkin mukavuuksia, oli sitten kysymyksessä ruoka, juoma tahi muut elämän välttämättömyydet. Erikoisuutena olivat nubialaiset palvelijat, jotka puettuina fetsiin, valkoiseen paitaan, vyötäisillä punainen vyö, ja pehmeisiin sandaaleihin, liikkuivat äänettöminä ja auttavaisina joka paikassa kuin varjot. Ainoastaan ylikyypparit ja muut sellaiset johtohenkilöt olivat valkoisia. Nuo mustat ihmiset, joiden väriin tottui aivan pian, olivat erinomaisia palvelijoita, tarkkoja työssään, vaatimattomia ja ennen kaikkea aivan mykkiä, puhuen vain vaadittaessa. Kun veljekset siis söivät aamiaistansa, johon Egypti oli antanut runsaasti hedelmiänsä, ja pari tällaista mustaa miestä noudatti heidän toivomuksiaan ennen kuin ne oli ehtinyt lausuakaan, tunsivat he olevansa kuin itämaisia pashoja, joiden elämä satujen mukaan on tällaista herkuttelemista ja nautiskelemista hyllyvillä ottomaaneilla. Virkeinä ja uteliaina lähtivät he sitten ulos tutustumaan Aleksandrian kaupunkiin.
Ihmeellinen maa, jossa ei tähän aikaan koskaan tarvitse pelätä eikä toivoa sadetta, sillä sitä ei tule. Aurinko nousee joka aamu pilvettömälle, huikaisevan kirkkaalle taivaalle, ollen puolen päivän kohdalla jo tähänkin vuoden aikaan niin korkealla, että täytyy melkoisesti kallistaa päätänsä taaksepäin voidakseen sen nähdä. Sen säteillä on polttavan läpitunkeva voima, eikä mielellään juuri sen hehkussa oleskele, jos vain voi sen välttää. Tänään tuntuu kuitenkin raitis merituuli, joten varjossa on vain kohtalaisen lämmintä, kuten meillä parhailla helteillä.
Oppaana hotellin suosittelema, vanhanpuoleinen ja parraton arabialainen, joka tahtoo olla europalaisesti puettu, koskapahan on vetänyt paitansa päälle kuluneen kesäpalttoon, lähtevät veljekset liikkeelle, ajaen ensin sataman puolella olevaan arabialaiseen kaupunginosaan. Katuelämä on täällä vielä eloisampaa kuin Konstantinopolissa ja täällä näytään todellakin kokonaan elettävän kadulla. Siinä suoritetaan kaikki työ, siinä parturoidaan, kirjoitetaan, juodaan kahvia ja jutellaan. Veljellisessä sovussa, vaikkakin kaikki kirkuen kuin hengen lähdössä, siinä työskentelevät sepät, suutarit ja fetsintekijät — päähineen oikea nimi lienee "tarbush" —, keittelevät merkillisiä ruokiansa kokit, myyskentelevät makeisten kauppiaat vastenmielisen näköisiä herkkujansa j.n.e. Laihat, pitkäsääriset kanat, ja kaikkialla läsnäolevat lampaat puikkelehtivat ihmisten jaloissa. Pilvenä pörisee joka paikassa kärpäsiä, tunkeillen kaikkialle, missä on likaa — ja sitähän on joka paikassa — ja ruoka-aineita. Onpa tuossa eräs leipuri levittänyt kadun reunalle koko limppuvarastonsa ja joka limpun pinnalla kuhisee kärpäsiä armeijoittain. Kaiken tämän melun ja kohinan keskellä, seinän vierellä tahi jossakin nurkassa, saattaa liikkumattomana istua joku vanha musulmanni, uneen tahi unen kaltaiseen pyhään mietiskelyyn vaipuneena. Hänen kasvoillaan ja käsillään on kärpäsiä niin että kuhisee, aurinko paahtaa häntä täydellä terällä, ohi kulkijat tyrkkivät häntä, mutta hänen rauhaansa ei nähtävästi mikään voi häiritä. Tuossa istuu käsi ojona musta kerjäläisnainen, ja lapsi nukkuu hänen sylissään raskasta, tiedotonta onnen unta. Tuossa astuu sokea, tunnustellen kepillänsä tietä tungoksessa ja ojennellen väliin kättänsä almun saantia varten. Huntupäisiä, mustiin puettuja naisia istuu kauppojen ovilla tahi kadulla vilkkaasti puhellen, ja kaikissa pikku kahviloissa tungeksii kovasti kansaa, jutellen, juoden kahvia ja pelaten korttia. Kauan ei tarvitse Aleksandrian arabialaiskortteleissa harhailla, ennen kuin huomaa, että Konstantinopolin itämaisuus sittenkin on, aitoudestaan huolimatta, ikäänkuin sinne muutettua, jotavastoin se täällä on kotonaan, kuin syvän ja suuren meren näkyvissä olevana pintana.
Äkkiä kuulemme takaamme, ajaessamme erästä syrjäkatua, vihlovia valitushuutoja. Ohitsemme menee joukko naisia. Eräs heistä itkee jonkunmoista valittavaa säveltä, jonka jälkeen muut taas puhkeavat valitushuutoihin. Kysymyksessä ovat hautajaiset. Ruumis on viety hautausmaalle ja haudattu sinne, kasvot Mekkaan päin, ja nyt palaavat itkijänaiset surutaloon takaisin. Opas, joka tuntuu olevan harras moslemi, lausuu veljeksille vakavasti ja kyynelsilmin: "Sitä tietä täytyy meidän kaikkien mennä. Sanottehan te frankitkin: Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Häivähdys vakavaa tunnelmaa valtasi mielen katsellessa omituista kulkuetta ja ukon silminnähtävää liikutusta. Älkäämme olko liian itserakkaita, vaan myöntäkäämme, että moslemien sydämessä voi liikkua aivan yhtä syvä ja vilpitön uskonnollinen tunne kuin millä europalaisella tahansa.
Tämä hautauskulkue sattui veljesten kohdalle sopivalla hetkellä, sillä olivathan he juuri menossa n.s. Serapeumiin, Ptolemaiosten perustaman Serapis-palveluksen muinaisen, kuulun temppelin paikalle. Sanotaan tässä olleen rakennuksen loistossaan vetäneen vertoja Roman Kapitoliumille. Serapis oli manalan, kuoleman ja tautien jumala, jonka palvelus levisi koko Roman valtakuntaan, ja lienee, kuten sen rinnalla Isiksen palvelus, ollut salamyhkäisten menojen mielikuvitukseen vetoavaa uskontoa. Nyt ei paikalla ole mitään muuta kuin korkea graniittipilari, n.s. Pompejuksen pylväs, tehtyjen kaivausten jälkiä sekä sarja maanalaisia käytäviä, joita liian vaativasti sanotaan "katakombeiksi". Pompejuksen pylväs on kuitenkin suurin vanhasta Aleksandriasta säilynyt muistomerkki, peruskivineen lähes 27 m korkea, juuresta lähes 3 m läpimitaten. Kapiteeli on korinttilainen. Se on saattanut kuulua muinaiseen Serapis-temppeliin, mutta Pompejuksen kanssa ei sillä ole ollut mitään tekemistä; nykyiselle paikalleen sen lienee pystyttänyt keisari Teodosius, ehkä muistoksi siitä, että oli saanut hävitetyksi Serapeumin. Ansaitsipa todellakin moinen fanaattisen uskonkiihkon barbaariteko itselleen muistomerkin. Teodosius ja hänen mielisairaat munkkihurjurinsa saattaisivat kääntyä haudassaan, jos kuulisivat, kuinka perin tarpeettomana ja raakalaismaisena nykyajan ihminen tällaisia hävitystekoja pitää.
Opas on puhellut veljeksille näistä "katakombeista" siksi paljon, että nämä luulevat, vaikka tietävätkin varsinaisten katakombien olevan toisaalla, näitäkin katsomisen arvoisiksi. Syvästä, hiekkakiviseen maahan hakatusta kaivannosta johtaa kaksi mutkaista käytävää, toinen itään, toinen länteen, joiden seinissä on jonkunmoisia syvennyksiä. Ne ovat kuitenkin siksi pieniä, etteipä edes istuvassa asennossa oleva ruumis olisi niihin väkivallatta mahtunut. Oppaan selitykset tuntuivat myöskin hyvin hämäriltä. Kun seinissä ja hautojen kohdilla ei liioin näkynyt mitään kuoleman palvelusta osoittavia merkkejä eikä kirjoituksia, ja kun koko käytävä oli sangen huolimattomasti ja ilmeisesti ilman tarkempaa suunnitelmaa tehty, jäi Simeoni vakavasti epäilemään sen katakombiluonnetta. Mieluumminkin se on saattanut olla joku Serapeumin pappien viinikellari, sillä noissa syvennyksissä sopi kyllä hyvin säilyttää kokoliaitakin viiniruukkuja, jommoisten sirpaleita Simeoni oli maassa huomaavinaankin.
Varsinaiset Aleksandrian katakombit ansaitsevat sen sijaan näkemistä. Ne löydettiin vasta vuonna 1900 ja on ne rakennettu säännöllisen pohjapiirustuksen mukaan, sisältäen melko laajoja käytäviä ja kauniisti koristeltuja, kokonaisten perheitten hautakammioita. Ne ovat kotoisin toiselta vuosisadalta Kristuksen syntymän jälkeen ja osoittavat hyvin säilyneillä koristeillaan, kuinka omituisesti kreikkalais-roomalainen ja vanha egyptiläinen tyyli saattoi täällä sekoittua.
Tuollaiseen muinaiseen kuolleitten valtakuntaan astuu varovaisin ja hiljaisin askelin. Sen ajan menot ja hautaustavat kuvastuvat elävinä mieleen, nähdessään, kuinka huolellisesti ja kauniisti täällä oli varustettu se paikka, triclinium funebre, jossa vainajan omaiset pitivät peijais-ateriansa, ja kuinka perin komeasti monet vainajat — ehkäpä ruhtinaallisia henkilöitä — oli viimeiseen leposijaansa laitettu. Tuntuu kuin väreilisi tässä ummehtuneessa ilmassa vieläkin surua. Ainoina elollisina olentoina ovat skorpionit, jotka kiipeilevät seinillä ja joita veljekset huolellisesti välttelevät. Kristittyjä nämä vainajat eivät ole olleet, vaan ehkäpä siihen henkiseen suuntaan kuuluvia, joiden keskuudesta myöhemmin lähti Hypatia, kuuluisa hellenistisen viisauden ja maailmankäsityksen tulkitsijatar. Mahdotontahan ei ole, että hänen ruumiinsa on tuolla seinäkomeroissa, satojen muiden joukossa, heitettynä sinne sen jälkeen, kun piispa Kyrillus "kristityn" roskaväen avulla sai hänet murhatuksi.
Tuo sanottu Kyrillus on muuten saanut historiassa "kirkkoisän" arvonimen, jota ei, kuten tunnettua, sentään ole jaettu yhtä usein kuin kauppaneuvoksen tahi valtioneuvoksen arvonimeä. Hän eli siinä molemmin puolin 400-lukua ja oli peräti ankara kirkonmies ja veitsiterävä teologi, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Esimerkkinä hänen suuresta merkityksestään mainittakoon, että kun Konstantinopolin patriarkka jostakin syystä yhtäkkiä kieltäytyi antamasta Neitsyt Marialle arvonimeä "Jumalan äiti", sinkosi Kyrillus Aleksandriasta häntä vastaan niin tehokkaat anatemat, että patriarkan tuoli rupesi vakavasti horjahtelemaan. Ja kun hän ei kerettiläisestä käsityksestään luopunut, vaan taisteli sen puolesta itsepintaisesti, tuomitsi hänet Kyrilluksen toimesta Efeson kirkolliskokous siihen alimpaan paikkaan. Tästä sukeutui nyt laaja, koko kristikuntaa järkyttävä riita, josta ei sovi tässä enempää puhua, varsinkin kun kaikki koulupojat, joille tarkoin isketään päähän tällaiset veitsihienot uskonriidat, osaavat siitä uteliaille kyllä selvää tehdä. Mutta kysykääpäs heiltä, mistä maailman paras pumpuli saadaan, niin näette, kuinka yksipuolisesti ohjattu heidän tietopuolinen kasvatuksensa on.
Sillä aikaa kuin Simeoni vaipui tällaisiin Egyptin menneitä aikoja kaiveleviin mietelmiin, oli käytännöllinen Tuomas ajatuksissaan aivan toisaalla. Tullessaan oli hän nimittäin nähnyt egyptiläisen pumpulivaraston, käynyt sitä tutkimassa ja oli nyt vaipunut pumpulia, sen laatua, merkitystä ja kauppa-arvoa harkitsemaan. Simeoni epäili, tiesikö hän ollenkaan oltavan paikassa, jonka asukkaille ei enää huoli tarjota pumpulia enempää kuin muutakaan maailman turhuutta, sillä niin hajamielisenä hän kuunteli oppaan vaivalloisia ja peräti fantastisia selityksiä, joissa tosi ja valhe kävivät mitä ihmeellisintä taistelua keskenään. Kun oppaamme vihdoin viittasi edessä olevaan syvään kaivoon sanoen: "Roman well" ("Roomalainen lähde", joita muuten kaikki täällä löytyvät, vähänkään vettä sisältävät kuopat tuntuivat olevan), heräsi Tuomas syvistä kansantaloudellisista mietelmistään ja sanoi ilahtuen tuijottaen eteensä, äänellisen yhtäläisyyden pettämänä: "Cotton oil?" ("Pumpuliöljyäkö?") Juhani ja Simeoni panivat verrattomalla nautinnolla merkille oppaan ällistyneen ilmeen hänen kuullessaan tämän odottamattoman arkeologisen selityksen.
"Hypatian sanotaan olleen erinomaisen etevän matematiikassa", puheli Simeoni heidän poistuessaan katakombeista, "vaikka hänestä oikeastaan tiedetään hyvin vähän, hänen kirjoituksiaan kun ei ole säilynyt…"
"Mistähän Egyptin pumpuli saapi erikoisen hyvät ominaisuutensa?" puheli Tuomas. "Johtuneeko se siitä, ettei täällä ole ollenkaan sateita sen valmistumisaikana, joten se ei koskaan kastu? Luulenpa niin, sillä muuten sitä lienee vaikea selittää, koskapa itse kasvi ei olle täällä sen jalompi kuin Amerikassakaan…"
(JUHANI: "Nyt on Simeoni saanut Teodoran sijaan Hypatian ja Tuomaan päähän on mennyt pumpulihulluus. Mitä tästä retkestä tuleekaan!")
Äsken oli veljeksiä saattanut kuoleman valtakuntaan hautajaissaatto; nyt sieltä palatessa ottavat heidät vastaan uuden elämän synnyttämisen viehättävät aikeet. Näet useissa paikoissa näkyi koreasti liputettuja, lampuin ja köynnöksin koristeltuja taloja, joissa vietettiin häitä. Erään edustalla oli useita kuormavankkureita ja lastattiin niihin parhaillaan morsiamen myötäjäisiä. Hän on rikas, sillä köyhällä tytöllä ei voi olla noin paljon hyllyviä ottomaaneja, pehmeitä haaremisohvia, loputonta määrää patjoja ja tyynyjä, korean väristä vaatetavaraa jos kuinka paljon, kaikki suunniteltu lepäämisen ja loikomisen varsinkin itämailla tärkeätä perusajatusta silmällä pitäen. Tulivatpa vastaan myös umpinaiset, vanhanaikaisia "kruunajaisvaunuja" muistuttavat ajopelit, joiden edellä juoksi huutaen ja hoilaten kuusi koreapukuista arabialaisnuorukaista, arvattavasti jonkunmoisia marsalkkoja. Morsiantahan siinä vietiin uuteen kotiinsa, jossa sulho hehkuen lemmestä odotti häntä; sulhon uteliaisuuden täytyykin olla tällaisessa tapauksessa melkoisen ja inhimillisesti varsin ymmärrettävän, sillä eihän hän ole vielä morsiantaan nähnytkään, vaan on "ostanut hänet säkissä", kuten varsin asiallisesti voi tässä tapauksessa sanoa. Simeoni ei kuitenkaan uskonut, että tuo tapa olisi niin pyhä kuin näyttää, vaan arveli tyynesti, että kyllä tytöstä sentään täälläkin aina ennen häitä tarkempi selvä otetaan, vaikkakin kaikessa hiljaisuudessa.
Aleksandrian kohiseva elämä aaltoili veljesten ympärillä, kun he seisauttivat hevosensa Mehemed Alin, Egyptin ja Aleksandrian uudistajan nimeä kantavalle aukeamalle, jossa tuon äijän jykevä ratsupatsas hänestä vielä muistuttaa. Vuonna 1800 oli Aleksandriassa noin 5000 asukasta, nyt ehkä 370,000, niistä vain 60,000 europalaista. Mehemed Ali, Egyptin yritteliäs ja voimakas, Makedoniasta, Kavalasta, syntyisin oleva kediivi, joka oli aloittanut uransa tupakkakauppiaana, kohosi tarmonsa ja ihmeellisten tapausten suosimana tuohon korkeaan asemaan ja käytti sitä täysin itsenäisesti häikäilemättä omaksi ja Egyptin hyväksi. Kun Egyptin janitshaarit, mamelukit, olivat hänelle esteeksi, päätti hän tehdä selvän koko joukosta ja kutsutti heidän päällikkönsä, yhteensä lähes 500 miestä, luokseen kahville. Kun kahvi oli juotu, isketti hän heiltä kaikilta niskat poikki, ja siihen päättyi kuuluisain mamelukkien historia. Sitten hän ryhtyi Egyptiä uudistamaan, yhdisti Aleksandrian n.s. Mahmudije-kanavalla Niiliin, pannen siten perustan nyt niin suurenmoiselle kanava- ja kastelujärjestelmälle, edisti maanviljelystä ja hoiti asiat kaikin puolin kuin mies. Hän olisi tehnyt ottopoikansa Ibrahim-pashan avulla selvän koko Turkin valtakunnasta, elleivät aina kateelliset suurvallat olisi sitä estäneet. Hänen jälkeläisensä pitävät vieläkin kediivin istuinta hallussaan, vaikka Mehemed Alin aikuista valtaa nyt käyttelevätkin englantilaiset.
Veljekset ajavat huvikseen tuolle kuuluisalle kanavalle, jolloin tullaan kaupungin ulkopuolelle. Se on kuin pieni joki. Rantoja kaunistavat palmut ja rumentavat rähjäisen näköiset fellahkylät. Ihmeekseen huomaavat veljekset omien kotoisten pääskysten lentää hujauttelevan pitkin kanavan laitoja, aina väliin koskettaen vettä kuten meilläkin. "Lähtekää jo Suomeen", kehoittaa Juhani, "ja viekää meiltä terveisiä." Kun Tuomas kertoo oppaalle, että pääskyset lähtevät pian Suomeen, viettääkseen kesänsä siellä, ei tämä rupea sitä ollenkaan uskomaan. Ajoretki päättyy ihanaan puistoon, jossa mahtavat palmurivit, joiden kauneutta ei voi kyllin ihailla, oudot ja tuntemattomat, parhaillaan loistavasti kukkivat puut ja pensaat, yleensä koko kasvillisuuden rehevyys, antaa käsityksen troopillisten metsien meille tuntemattomasta kasvullisuuden rikkaudesta.
N.s. kuningaspalmu lienee lajiensa kaunein, ja onkin se todella kuninkaallisen näköinen. Runko on aivan suora ja sileä kuin olisi se tehty sorvaamalla, ja väriltään loistavan hopeanharmaa. Se kohoaa suorana sangen korkeaksi, levittäytyen latvassaan ihanaksi ja tuuheaksi lehtitöyhdöksi. Nähdessään, kuinka palmu yleensä antoi täällä joka paikalle ominaisen leimansa, tuli Simeoni ajatelleeksi, että pilarin kehityksen historia ehkä voitaisiin todennäköisesti aloittaa palmusta, sillä sitä katsellessaan on varmaankin egyptiläinen rakentaja aikoinaan johtunut luomaan noita vapaasti ja itsenäisesti kohoavia rakennustensa kannattajia.
Aleksandrian eläintarha tarjoaa myöskin muukalaiselle nähtävyyksiä, sillä täällä, jossa esim. leijonat ja apinat ovat kotoisemmassa ympäristössään, tekevät ne virkeämmän vaikutuksen kuin Pohjolan eläintarhoissa. Nehän kuitenkin ovat enimmäkseen tuttuja, mutta kasvullisuus sen sijaan on oudompaa, eikä sen rehevyyttä voi kylliksi ihailla. Joutilasta, ilakoivaa arabialaisväkeä tunkeilee kaikkialla, mutta muuten on meno aivan samanlaista kuin Europassa. Ilma on erinomaisen kevyttä ja kuivaa. Simeoni huomasi ihmeekseen, että hän saattoi hengästymättä kulkea sellaisissakin paikoissa, joissa kotona jo olisi pitänyt pari kertaa "levähtää". Puiston puista ja pensaista kuului tuhat — äänistä, tutulta kaikuvaa viserrystä, ja kun veljekset tarkastelivat lähemmin, mitä lintuja ne olivat, huomasivat he hämmästyksekseen niiden olevan peipposia, sirkkusia ja muita kotoisia kesävieraitamme, jotka nyt olivat nähtävästi kokoontuneet parviin lähteäksensä kauas Pohjolaan valoisasta kesästä riemuitsemaan. Kunpa pääsisivät onnellisesti italialaisten ja ranskalaisten pyydystäjäin ohi!
Kun veljekset ajoivat kotiin, rupesi heille vierellä menevästä raitiovaunusta sinkoilemaan kaikenlaisia outoja sanoja, jotka sävystä päättäen olivat kaikkea muuta kuin ystävällisiä. Opas suuttui virkansa puolesta ja rupesi haukkumaan vastaan, ja niin jatkettiin seurustelua hyvän aikaa. Kun se oli loppunut, selitti opas yleisön luulleen heitä englantilaisiksi ja siksi heitä solvanneen, englantilaisia kun vihataan täällä tavattomasti. "Mutta herrathan eivät olekaan englantilaisia, vaan saksalaisia, ja saksalaiset — ne ovat hyviä miehiä!" Oli turhaa selittää heille, mistä maasta veljekset olivat, sillä egyptiläinen näyttää tuntevan vain englantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset. Koska veljekset eivät olleet englantilaisia, määriteltiin heidät muitta mutkitta vaaleutensa vuoksi saksalaisiksi, ja kohdeltiin sen vuoksi erikoisen ystävällisesti, kun se vain tuli tiedoksi.
Mutta kun veljekset ajoivat hotelliinsa englantilaisen päävahdin ohi, huomasivat he vartiosoturin tyynenä ja varmana astelevan kivääri olkapäällä koppinsa edessä. Heitä ei paljon näy, vaan välttävät he tarkoin kaikkea alkuasukkaita kiihoittavaa esiintymistä, hyvin tietäen olevansa palavasti vihattuja tässä maassa, jolle he kuitenkin ovat tehneet paljon hyvää.