XLI.
Egyptiläisessä laulukahvilassa. — Orkesteri, laulajatar, kappaleen esitys ja yleisö.
Levähdettyään päättivät veljekset ottaa selkoa, voisiko muukalainen päästä näkemään egyptiläisten omaa "kansallista" huvittelu-elämää, joka arvattavasti paljon kertoisi heidän erikoisuuksistaan. Aikaisempi opas ei kuitenkaan vanhana miehenä enää jaksanut lähteä liikkeelle, vaan lähetti toisen, jolla oli koko etuhammasrivi kullasta ja paitansa päällä kulunut europalainen takki. Hän selitti, ettei enää ole olemassa sellaisia arabialaisia kahviloita, joissa esiintyisi "vatsatanssijoita" ja muita sen suuntaisia "taiteilijoita", koska englantilaiset olivat kaiken sellaisen kieltäneet. Mutta uudemmanaikaisia kahviloita, suuriakin, oli kyllä, ja niihin hän oli valmis herrat viemään. Lähdettiin siis ja melko turvallisella tunteella, sillä molemmat rotevat leijonanmetsästäjät tulivat mukaan, toisella turkkilainen puolikuunsa liivin rinnassa.
Opas kuletti seurueen arabialaiseen kaupunginosaan, sokkeloisten ja ahtaitten katujen läpi, joilla tungeksi nauravaa ja ilakoivaa egyptiläistä yleisöä. Varsin hyvin saattoi sillä matkalla nähdä, että Aleksandria on omistanut itselleen kaikki suuren merimieskaupungin paheet, joita räikeän avonaisesti harjoitetaan kokonaisissa kortteleissa. Omituista oli nähdä, että useissa paikoissa oli kadullakin vuoteita, uudenaikaisia vaskinuppisia rautasänkyjä, joissa näytti makailevan vanhoja naisia, ehkä povaajia ja myrkynsekoittajia. Koko tämä maailma oli niin inhoittava ja niin erilainen kuin mitä yleensä paljonkin maailmaa nähneenä, on oppinut mahdollisena pitämään, ettei sitä voi katsella ilman syvintä inhon tunnetta. Käsittämätöntä on, kuinka Englannin hallitus sallii tuon kaiken tapahtua, ellei esteenä ole haluttomuus sekautua liiaksi alkuasukkaiden tapoihin ja elämään, mikä tietenkin olisi vaarallista. Sanottakoon vain se, että pohjoismaissa olisi tällainen aivan mahdotonta, joskin kerrotaan pöyristyttäviä asioita jo Antwerpenin merimieskortteleista.
Vihdoin saavuttiin erääseen kahvilaan, joka ulkoapäin oli suuri, laudoista tehty rakennus, ja jonka nimi oli "Suihkulähteen teatteri". Jo kauas kuului sieltä yksitoikkoista soiton rämpytystä. Kun oli saatu piletit, jotka muuten olivat melko kalliit, tultiin suureen saliin, jossa istui paljon fetsi- ja turbaanipäistä yleisöä, juoden kahvia ja poltellen nargileh-piippua. Veljekset huomasivat olevansa ainoa valkoinen seurue tässä joukossa ja heihin suuntautui tutkivia ja vihaisia, kysyviä katseita. Opas antoi hiljaisia selityksiä, jolloin jännitys laukesi; eräs villin näköinen mies tuli sanomaan: "Saksalainen — hyvä! Englantilainen" — (nyrkin puristus ja hammasten kiristys). Veljeksetkin saivat eteensä välttämättömät kahvikuppinsa ja rupesivat katselemaan ympärilleen.
Korkean ja suuren salin toisessa: päässä oli europalaiseen malliin esityslava, "estraadi", näyttämö, jolla orkesteri istui. Se oli kokoonpantu seuraavasti: vasemmalla istui huilun puhaltaja, jonka soitin oli tehty bamburuo'osta; sitä puhallettiin päästä ja kylkeen oli tehty tarpeellinen määrä reikiä. Aleksandrian museossa näki Simeoni myöhemmin aivan samanlaisen, mutta se oli tehty norsunluusta. Huilunsoittajan oikealla puolella olevalla miehellä oli jonkunmoinen kupupohjainen, kitaran tapainen soitin, joka nähtävästi oli europalaista mallia. Seuraavalla oli edessään pöydällä suuren sitran tapainen soitin, mutta ei siinä ollut sitrassa tavallisia "polkimia"; se meni alituisesti epävireeseen, joten soittaja sai viritellä sitä lakkaamatta. Oikealla siivellä istui sitten kolme tukevaa äijää, joista yhdellä oli kädessään tamburinin tapainen helistin. Tällainen oli kahvilan orkesterin kokoonpano. Kaikilla soittajilla oli fetsi päässä.
Orkesteri oli ryhmittänyt tuolinsa puoliympyrään keskipisteessä olevan, korkeammalle jalustalle asetetun nojatuolin ympärille, joka kuitenkin oli käännetty yleisöön eikä soittajiin päin. Tuoli oli komeasti päällystetty, edessä jalkajakkara ja vieressä matala itämainen kahvipöytä. Veljesten tullessa sisään se oli tyhjä, mutta orkesterin jäsenet olivat paikoillaan, ahkerasti virittäen soittimiaan.
Hetkisen kuluttua vaelsi kuitenkin näyttämölle upea, nähtävästi täydelleen itämaisen maun mukainen kaunotar. Pukunaan hänellä oli jonkunmoinen valkoinen pusero, punainen, lyhyt hame, valkoiset sukat ja valkoiset, viimeisen muodin mukaiset parisilaiskengät. Päässä hänellä oli musta huntu, riippumassa taaksepäin. Tukka oli kiiltävän musta ja silmät tummat, mutta ihon väri oli europalaisesti vaalean rusottava ja kirkas, joten Simeoni tuli epäilleeksi hänen ehkä olevan jotakin kaukaasialaista rotua. Paljaissa käsivarsissaan hänellä oli ylen runsaasti kullanvärisiä metallikoristeita, renkaita ja rahoista tehtyjä ketjuja, kaulassa paksussa kultaketjussa suuri medaljonki, ja nilkoissa paksut kultarenkaat. Tummien ja kaarevien kulmiensa alta lähetteli hän katsomoon viileitä ja ylpeitä silmäyksiä, tervehtien ihailijoitaan tuskin huomattavalla hymyllä. Pää-asiana hänestä puhuen mainittakoon, että hän oli hyvin lihava, suoranainen rykelmä terveitä ja valtavia naisellisia muotoja, joita koko katsomo unehtui ihailemaan, hiljaisten "ah!"-huokausten kuuluessa kaikkialta. "Hän on kaunis kuin kuu!" innostui veljesten opaskin häntä ylistämään, ja myöntäähän täytyikin, että tuossa terveessä olennossa, joka esiintyi ilman minkäänlaista tekomakeata kiemailua, hillitysti ja tyynesti sekä arvokkaasti, oli sangen paljon harvinaista, eksoottista kauneutta. Uteliaina veljekset odottivat, mitä tästä piti tuleman.
Orkesterin loppumattomasti viritellessä soittimiaan istuivat siinä nyt yleisö ja kaunotar vaiti ollen ja tarkastellen toisiaan, väliin ajattelevalla ilmeellä maistaen kahvia ja vetäen pitkän ja viileän sauhun nargilehista, jonka vesi pulahteli hiljaisina kuplina. Kaunottarellekin tuotiin kahvia ja rupesi hänkin sitä siinä itsekseen maistelemaan, hieman raoittaen mehevän punaisia ja paksuja huuliaan, joiden välistä loistivat helmikirkkaat hampaat, ja välillä antaen hymyn häivähdyksen lennähtää kasvoilleen. Kun tätä jatkui kauan, rupesi Simeoni jo ihmettelemään, oliko tämä nyt aivan erikoinen, arabialainen ohjelmanumero, jossa oli vain vaivuttava hiljaiseen kauneuden ihailuun, kun orkesteri vihdoinkin tuntui saavan soittimensa vireeseen ja kaikki taiteilijat rykäisivät päättäväisesti. Samalla alkoikin esitys.
Sitramiehen sormet rupesivat hyppelemään kielillä vallan näppärästi, repien niistä kantelemaista helinää taitavasti ja varmasti; kitaramies täryytteli mandoliinimaista soitintansa tarmonsa takaa jonkunmoisella "plektronilla", ja huilumies pisti aseensa vasempaan suupieleensä pirahdutellen siitä ilmoille sarjan mitä konstikkaimpia lurituksia. Tamburiini alkoi helistä ja kaikki orkesterin jäsenet, joiden suu ei ollut mitenkään "ylösotettu", alkoivat myös laulaa. Jännittyneinä teroittelivat veljekset korviansa saadakseen mahdollisimman eheän kokonaiskäsityksen näin alkaneesta esityksestä.
Laulun sävel ja soitto oli Simeonin korville vierasta. Se ei ollut suinkaan mitenkään väsyttävän yksitoikkoista, mutta liikunta-ala oli silti melkoisesti rajoitettu. Samat nousut ja laskut siinä vaihtelivat, ja sävy oli haikeasti uliseva ja valittava. Ehkä sana "uliseva" kuvaisi laulun väriä parhaiten, sillä ääni tuntui tulevan jostakin kurkun perukasta, oudon värisenä ja todellakin "ulisevana". Somaa oli seurata laulajien ilmeitä.
Huilunpuhaltaja, joka nähtävästi oli soittimensa käsittelyssä mestari, puhalsi kuten sanottu toisella suupielellänsä, vääntäen siten kasvojansa hiukan kieroon. Siitä hän sai surumielisen ilmeen, joka sointui hyvin hänen soittonsa oneata tuulen huminaa muistuttavaan sävyyn. Kitaran soittaja lauloi intohimoisesti, vääntäen varsinkin korkeammilla asteilla kasvonsa hassunkuriseen irvistykseen; nähtävästi ei ääni tahtonut oikein mielellään tulla ilmoille, jolloin hän ponnistellessaan joutui aivan suonenvedon tapaisen ilmeen valtaan. Vertaukseksi saattaisi sopia sekin, että hän koko ajan koetti kuin uhallakin tirkistää aurinkoon. Sitran soittaja laulaa hujautteli voimakkaasti, mutta kohotti hassusti ylähuulensa oikeata puoliskoa, saaden hänkin siitä omituisesti kärsivän ilmeen. Oikealla puolella istuvat äijät vetelivät taas kuin ison pitäjän parhaat kirkkoveisaajat. Varsinkin vanhin, jo harmaissa oleva profeetan jälkeläinen, antoi ääntä kuin tynnyristä laskien, muistuttaen paljon venäläisestä kirkkobassosta, joita Simeoni oli kerran kuullut Solovetsin luostarissa. Mutta mitäpä teki nojatuolissa istuva kaunotar?
Hänhän oli pää-asia koko esityksessä, laulun johtaja, paras laulaja, ja samalla kapellimestari. Miltei huomaamattomilla oikean käden liikkeillä hän löi tahtia, yhtyen määrätyissä kohdissa itsekin lauluun. Hänen äänensä oli kirkas ja kova, täydelleen "kouluuttamaton", ei vastenmielinen, vaikka sekin tuli jostakin sieltä niskanikamien vaiheilta. Laulettuaan hän taas maisteli kahvia ja kiitti yleisöä sirolla, pienellä käden liikkeellä, hymyillen joskus joukkoon. Näin jatkui laulua kauan. Mitä he lauloivat? Veljesten opas ryhtyi selittämään.
Laulu kuvaa rakastuneen miehen lemmentuskia. Hän valittaa ja vaikeroipi, purkaen tunteensa ilmoille sydämensä syvyydestä; hän tuntee menettävänsä järkensä, ellei hän aivan pian saa rakastettuansa omakseen, tuota ihanista ihaninta neitoa, jonka ylistykseksi hän nyt, kuin toinen Korkean veisun laulaja, tuhlaa koko hehkuvan itämaisen kuvarikkautensa. Nyt saa laulu entistä valittavamman, sydäntäsärkevämmän sävyn, ja jokainen laulaja ääntää eräässä huippukohdassa merkillisen, itkua tahi nyyhkytyksen nikotusta muistuttavan ulahduksen, jollainen joskus sattuu keskellä kiihkeätä itkua. Kapellimestaritar varsinkin ulahti taitavasti. Simeoni säikähti ensin, että nyt loppuivat laulajilta äänivarat kokonaan, mutta eihän se niin ollut, vaan kuvasi tuo ulahdus rakastuneen miehen valituksen ja tuskan korkeinta kohtaa, ollen siis korkeimman laulu- ja esitystaidon osoitus.
Erikoista huomiota oli omiaan herättämään kahvilan hovimestari, joka liikuskeli alituiseen näyttämön läheisyydessä valvoen kaikkea. Kun esitys hänen mielestään kohosi erikoisen kauniiksi ja taiteelliseksi, kääntyi hän yleisöön päin ruveten voimakkaasti ja vaativasti läiskyttämään suuria kämmenlapioitaan ja huutaen samalla innostuneita hyväksymishuutoja näyttämölle päin. Aluksi yleisö pysytteli hiukan kylmänä ja pidättyväisenä, mutta kuta pitemmälle korkean veisun esityksessä ehdittiin, sitä enemmän se innostui. Kun säejakso päättyi, kuului kaikkialta ihastunut, pitkä "aaah!" ja voimakkaat käsien taputukset palkitsivat taiteilijoita hovimestarin suureksi ihastukseksi. Opas innostuu myöskin ja selittää fanaattisesti osoittaen suosiotaan: "Ettekö nyt ymmärrä ja kuule? Hänhän laulaa sydämensä syvyydestä, hänhän on sairas rakkaudesta, hänen armaansahan on kaunis kuin kuu veden yllä, hänen kyyneleensä vuotavat virtanaan!" Ylen innoissaan on myös veljesten takana, pylvään vieressä istuva, suonikas, laiha, pitkä ja turbaaniin puettu beduini. Pitäen vesipiipun letkua vasemmassa kädessään, takoo hän oikealla edessään olevaa pylvästä, niin että koko rakennus tärähtelee, ja huutaa kiiluvin silmin hyvähuutojaan. Selvästi saattoi nähdä, että runoudella ja musiikilla oli tähän yleisöön voimakas vaikutus ja että lyyrillinen, kukkaiskielinen lemmenrunous tuskineen ja riemuineen arvattavasti oli täällä tänäänkin sama kuin tuhat vuotta sitten.
Vihdoin pääsee esitys korkeimman kohtansa sivu ja siihen tulee nyt tyynempi ja samalla rauhallisesti riemuitseva sävy. Sehän onkin luonnollista, sillä nythän on rakastaja, yleisön puhjetessa huumaaviin ilon osoituksiin, vihdoinkin päässyt tarkoituksensa perille, saanut armaansa, joka on kaunis kuin kuu veden yllä, ikuisesti omakseen. Kuten elämässäkin, tasautuu tässäkin pian tyydytettyjen intohimojen myrsky, laulu ja soitto hiljenevät, kunnes kokonaan loppuvat. Esitystä oli kestänyt ainakin tunti. Simeonille jäi siitä se vaikutus, että se oli oikeastaan sangen korkealla taiteellisella tasolla, sillä se persoonallinen tehtäväänsä antautuminen ja huomattava haltioituminen, jolla laulajat ja soittajat esityksensä suorittivat, oli todistus vakavasta laulun ja soiton palvelemisesta, joka ehdottomasti teki kylmään muukalaiseenkin vaikutuksensa.
Ainoa taiteilija, joka ei kokonaan vaipunut esityksensä hurmioon, oli sitran soittaja, päättäen siitä, että hänellä, kun kappaletta kesti niin kauan, välillä tuli kova tupakantuska. Kesken lauluaan kaivoi hän, soittaen vain toisella kädellään, esille savukkeen, soitti ja lauloi taas hetken täydellä puhdilla, kunnes taas irroittaen toisen kätensä sytytti savukkeen niin sukkelasti, ettei siihen kulunut kuin pari kolme tahtia. Sitten hän aivan epätoivon vimmalla veteli pari kolme syvää henkisauhua, pisti näppärästi savukkeen syrjään ja rupesi taas soittamaan ja laulamaan niin tarmokkaasti, että hän muutamalla raapaisulla ja ulvahduksella "saavutti" toiset.
Veljesten takana, seinän vierellä, aivan näyttämön lähellä, istui muuan nuori egyptiläinen, johon laulajatar nähtävästi teki aivan järkyttävän vaikutuksen. Koko laulun ajan hän kuiskaili neidolle sanoja, jotka kaikesta päättäen sisälsivät jotakin muuta kuin hänen esityksensä ylistystä, koskapa hänen tummat silmänsä kiiluivat perin rakastuneesti. Laulajatar ei aluksi pannut häneen mitään huomiota, mutta kun nuorukainen nähtävästi tunsi laulun sankarin tuskat täydellisesti omikseen, kiihtyen aivan hurjaan lemmenpaloon ja heitellen näyttämölle sarjan mitä liikuttavimpia ja rukoilevimpia kuiskauksia ja ehdotuksia, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän rypisti tummat kulmakaarensa synkäksi ukkospilveksi, leimautti niiden alta salaman, joka olisi ottanut hengen puhvelihärältäkin, ja veti suupielensä niin halveksivaan irveen, että rakastuneen egyptiläisen sydän jäätyi kauhusta. Masentuneena hän horjuen luikki tiehensä.
Kun orkesteri sitten, pidettyään hyvän aikaa väliä, jälleen sai soittimensa vireeseen, jaettiin yleisölle pieniä lehtisiä, joihin oli arabiaksi painettu jotakin; veljeksille selitettiin sen olevan Egyptin vapaudenlaulun, ja esitettäisiin se nyt. Suomennettuna kuuluu tuon lehtisen sisällys seuraavasti: [Ystävällisesti suomentanut professori Knut Tallqvist.]
Ilmoitus.
Suihkulähteen teatteri Meloniaukealla.
Yleisön huviksi tulee tänä iltana vienoääninen rouva 'Atîjât el Mansûrîja kuuluisan ja etevän soittokunnan avustamana esittämään hänen ylhäisyydelleen, rakastetulle johtajallemme, Sa'd Zaghlûl pashalle omistetun tervehdyslaulun, jonka eräässä teeiltamassa hänen ylhäisyytensä kuunneltavaksi esitti tekijä ja säveltäjä, muusikko, herra Ibrahim Abdallâh, jolloin se läsnäolijain mieleen teki erittäin syvällisen vaikutuksen. Se kuuluu:
"Noussut on autuuden aurinko valaisten vapaudella,
Ja onni on tullut ilmoittaen isänmaalle iloviestit.
Riemuitse siis, egyptiläinen, toivosta, yksimielisyydestä ja toimesta
Niilinmaasi hyväksi!
Tullut on onni, loppunut murhe. Oi, Herra, tee täydelliseksi
yhteiselämämme Egyptin nousulla.
Eläköön Egypti Niilineen lippunsa suojassa, oi, Herra, ja varjele
sen onnea!
Palauta sille sen kunnia ynnä täysivaltaisuuden nautinto, sillä
sen se ansaitsee.
Amen, amen, amen, amen."
Laulajatar, eli siis "vienoääninen rouva el Mansûrîja", ilmestyi taas tuolilleen ja niin alkoi esitys. Päättäväisellä ja innostuneella sävyllään sekä reippaalla tahdillaan se tekikin melkoisen vaikutuksen ja yleisön ihastus oli suuri. Käsiään huitoen otti se osaa esitykseen ja beduini takoi tahtia pylvään kylkeen, niin että jymisi. Sen jälkeen laulajatar nousi, teki yleisölle pienen kumarruksen ja poistui arvokkaasti, jättäen jälkeensä suuren määrän kaihoisia egyptiläisiä sydämiä.
Mutta orkesteri jäi edelleen paikoilleen, tarmokkaasti taas viritellen soittimiansa. Näyttämölle nostettiin tavallinen wieniläistuoli, josta veljekset ymmärsivät taas olevan jotakin uutta tulossa. Hetken perästä astelikin näyttämölle niin että palkit natisivat, oikein maankaatolihava mamma, kuin itse Niili-äiti, koreassa puvussa ja hyväntuulisesti naureskellen. Simeoni ihmetteli ensin, miksi hän ei istunut äskeisen laulajattaren nojatuoliin, mutta otettuaan hänestä entisen maanmittausoppilaan tarkalla silmällä erinäisiä tilavuusmittoja, ymmärsi hän, ettei eukko olisi siihen mahtunut ja että tuo toinen tuoli oli siksi nostettu esille. Eukko laulahti muutamia säkeitä lapsellisen hennolla äänellä ja naureskeli, saattaen egyptiläiset äänettöminä ja henkeään pidätellen häntä ihailemaan, mutta veljekset eivät enää enemmistä taidenautinnoista välittäneet, vaan läksivät astelemaan hotelliinsa, kulkien suljetussa rintamassa keskikatua.
Öinen Aleksandria vaikutti kolkolta, vaikka katuvalaistus olikin hyvä. Hoilaavia ja rähiseviä egyptiläisiä mennä hurrasi vielä kaikkialla, ja joskus saattoi nähdä englantilaisen sotilaan, joka arkana ja kiireesti puikkelehti pitkin seinuksia. Melu oli vieläkin sellaista, että jos Helsingissä jonakin yönä pidettäisiin moista pauhua, hälyyttäisi poliisi ylimääräiset voimat liikkeelle, sillä mitäpä tuollainen karjunta ja hoilaaminen voisi merkitä muuta kuin syntynyttä kapitalistisen yhteiskunnan hävittämisyritystä. Sanomalehtemme kirjoittaisivat laajoja ja siveellisestä närkästyksestä tiukkuvia pääkirjoituksia siitä tapojen turmeltumisesta ja mädännäisyydestä, joka Suomenkin kansassa, sen pahempi, on saanut vallan. Niin erilaista on maailma.
XLII.
Egyptiläisnaisen huntu. — Ovatko egyptiläiset erikoista "kansaa"? — Europalaisia liikemiehiä. — Matka Kairoon, huomioita kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.
Turkkilaisista naisista puhuttaessa mainittiin, että he ovat vähentäneet hunnun pitämistä, mikä on eräs itämaiden naisten "vapautusliikkeen" ilmiöitä. Turkkilaisnaisen huntu on kiinni päähineessä, on tavallisesti musta, ja peittää koko kasvot. Egyptiläisnainen näyttää pitävän huntua vielä aivan yleisesti, mutta se on toisenlainen.
Ylhäisön naisten huntu on valkoinen, muilla musta. Otsa ja silmät jätetään peittämättä, joten sangen paljon virkistävää on nähtävänä. Tästä hunnun muodosta päättäen olisi siis naisen suu egyptiläisen mielestä se, jonka päällä on erikoisesti syytä pitää verhoa. Nenänvarren kohdalla on pystysuorassa asennossa omituinen messinkisylinteri, jokseenkin nenän pituinen ja varustettu vielä kahdella terävällä renkaalla, joiden luulisi painavan ikävästi ihoa. Tässä sylinterissä on huntu kiinni. Ellei useinkin hyvin suuria, tummia ja kirkkaita silmiä näkisi, luulisi katselevansa outoja kummituksia. Kadun elämästä huomaa, että on olemassa nähtävästi hyvin rikkaita egyptiläisiä, koskapa mitä upeimmat valjakot, joissa tuollaisia valkohuntuisia kaunottaria istui, olivat hyvin yleisiä sekä Aleksandriassa että Kairossa. Seuraavan lain saattoi Simeoni, neuvoteltuaan asiasta Juhanin ja Tuomaan kanssa, vahvistaa yleispäteväksi: "Kuta kauniimpi ja nuorempi nainen, sitä ohuempi ja läpinäkyvämpi huntu?" Tämä laki on numero toinen siinä kokoelmassa, joka naisten esiintymistä kuvaavana m.m. sisältää seuraavankin Tagoren viisauden: "Kuta lyhyempi hame, sitä pitempi katse". Molemmat voi vaikka hakata kivitauluihin, sillä niin tosia ja päteviä ne ovat. Yleensä täytyi sekä Aleksandrian että Kairon katuelämästä sanoa, että se teki rikkaan vaikutuksen. Kansa elää täällä hyvissä oloissa, hedelmällisen laaksonsa onnen lapsena, varsinkin nyt, kun englantilaisten toteuttama kastelujärjestelmä on päässyt pitemmälle kehittymään. Molemmat kaupungit ovat todella upeita.
Ovatko nuo "egyptiläiset" mitään todella erikoista omaa kansaansa, vai asuuko maassa vain joukko eri kansallisuuksia? Veljekset miettivät tätä asiaa usein ja tulivat siihen päätökseen, että todellakin on olemassa "Egyptin kansa". Tällä laaksolla on nähtävästi aina ollut erikoinen kyky sulattaa yhteen kaikki sinne kokoontuneet ainekset, niin että väestön saattaa sanoa olevan suorassa polvessa, välillä tulleitten veren lisien muuttamana ja kehittämänä, muinaisen Egyptin kansan jälkeläistä. Siinä esiintyy luonnollisesti arabialaisia, turkkilaisia, nubialaisia ja muitakin erikoispiirteitä, mutta rodun yleistyyppi muistuttanee vanhoja egyptiläisiä. Kansaa ei jaa eri ryhmiin rotu, vaan enemmänkin uskonto. Puhtaimpia muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä lienevät talonpojat, fellahit, jotka sodan aikana kuuluvat varoittuneen kuten muidenkin maiden talonpojat. Egyptissä voi siis sanoa siellä ilmenevän voimakkaan "kansallisen" liikkeen todella perustuvan "egyptiläiseen kansallistuntoon".
* * * * *
Kun veljekset aamulla huhtikuun 11 päivänä astuivat hotellin viileistä huoneista kadun helteeseen, mielivät he saada jonkunmoisen käsityksen Aleksandrian europalaisesta liikemaailmasta, ja läksivät siis vaeltamaan kohti erästä suurta englantilaista välitysliikettä, jonne Tuomaalla oli suosituksia. Ihmiset heidän ympärillään toimittelivat tehtäviään erittäin luonnollisesti, aivan kuin kotonaan, mikä Simeonista tuntui hiukan ihmeelliseltä siksi, että oltiin Egyptissä; sitä seikkaa he eivät näyttäneet pitävän millään tavalla merkillisenä asiana. Että tämä oli Aleksanteri Suuren perustama kaupunki, hellenistisen kulttuurin pää-ahjo, ei myöskään näyttänyt vaikuttavan näiden mustien ihmisten menoihin ollenkaan, vaan esiintyivät he niin kuin olisi se ollut luonnollinen asia. Ja hassultahan Simeonistakin olisi näyttänyt, jos he esimerkiksi olisivat suuren historiansa vuoksi kävelleet käsillään — hänestä muuten vain tuntui, että jollakin tavalla kaiken tuon menneisyyden muka olisi pitänyt elämässäkin esiintyä.
Tultiin suureen konttorihuoneeseen, jonka katossa iso propelli pyöriä surisi, niin että tuulen henki tuntui joka paikassa; työskentely ilman sellaista olisi kai ollut vaikeata. Huomasi kaikesta, että oltiin vanhan maan vanhassa liikkeessä, jossa ei pidetä mitään joutavaa ja turhanaikaista konttorikomeutta tarpeellisena, vaan tyydytään siihen, että on tila ja pöytä, jonka ääressä voi istua. Simeoni ei huomannut siellä ainoatakaan amerikalaista kirjoituspöytää ja korttikaappia, ei kalliita laskukoneita eikä muita sellaisia upeita laitteita, joita ilman ei esim. Suomessa voida mitään liikettä ajatellakaan. Konttoristeja oli sen sijaan paljon, kaikilla kynä kourassa ja nenä kirjassa kiinni; täällä tehtiin työtä.
Tirehtöörin huone, jonne veljekset nyt vietiin, oli myöskin sangen yksinkertainen, sisältäen vain välttämättömimmät huonekalut. Poissa olivat kotimaamme tirehtöörien pehmeät matot, nahkaiset nojatuolit, valtavat kirjoituspöydät sekä tirehtöörin muotokuva seinältä, joitta ei Suomessa pieninkään liike usko menestymismahdollisuuksiinsa, vaikkapa niihin onkin täytynyt tuhlata melkoinen erä muutenkin vaivoin kokoon haalitusta osakepääomasta. Täällä on jo aikoja sitten päästy moisista lapsellisuuksista, koskapa ne eivät liikkeen menestykselle merkitse mitään — työn tarmo ratkaisee kaikki.
Veljekset otettiin vastaan englantilaiseen tapaan, s.o. kohteliaasti, mutta sittenkin ikäänkuin aidan toiselta puolen. Ja sitten ruvettiin juttelemaan. Muistaen Impivaaran honkia, tervaa ja muita kotoisia tuotteitamme rupesi Tuomas tiedustelemaan, olisiko Egyptissä mahdollisesti niiden tavarain tarvetta. Herrat tirehtöörit olivat hiukan hämillään — puutavaraa — of course — tarvitaan; ettäkö todellakin Suomesta voisi saada? Jaha, jaha, ja tervaa — onko se asfalttitervaa? Ei, ei, niin — of course, Stockholm's tar — niitä kaikkia tarvitaan täällä runsaasti. Mutta aika on nyt huono, mitään kauppoja ei tehdä, joten niiden asioiden täytyy siirtyä toistaiseksi. Finland? Of course — siellä Ruotsin itäpuolella? Pääseekö sinne laivoilla? Täällä tarvittaisiin paljon n.s. Egyptin parruja, veistettyjä piiruja — se on tämän maan erikoistarpeita. Tähän tyyliin meni keskustelu, Tuomaan tarmokkaasti käydessä kimppuun ja tehdessä selkoa Suomen merkityksestä puutavaramaana. Lopuksi herrat tirehtöörit pyysivät saada erikoisluetteloja eri laaduista ja määristä sekä olivat hyvin hämillään siitä, etteivät tätä ennen olleet koskaan tulleet tiedustelleeksi tavaraa Suomesta, vaan aina Ruotsista, ehkä siten joutuen maksamaan huippuhintoja. Kohteliaasti hyvästellen saattoivat herrat sitten veljekset ovelle.
Tällaisia kohtauksia uudistui pitkin päivää, sillä kerran alkuun päästyään laukkasi Tuomas väsymättömästi liikkeestä toiseen, englantilaisen luota kreikkalaisen luo, ja puolusti Suomen tuotannon ja viennin asiaa pontevasti. Simeonille jäi siitä se vaikutelma, että tarmokkaat ja itseänsä liian hyvinä pitämättömät suomalaiset kauppa-asiamiehet voisivat muutamissa viikoissa tehdä Suomen tavaraa ja mahdollisuuksia tunnetuksi suuressa määrässä, kun vain kulkisivat tähän tapaan liikkeestä toiseen niiden isäntiä lämpiminä pitämässä.
Simeoni kuitenkin erkani veljistään mennäkseen omalle haaralleen, sillä kun Impivaaran hongat ja Suomen terva olivat vain ikäänkuin yleisen kansallisen isännyysoikeuden kautta hänen omiaan, ei hänellä ollut niiden myynnissä minkäänlaista käytännöllistä tehtävää ja osuutta. Muistaen siis, että Teodora oli aikoinaan oleskellut täälläkin, jossa hänestä oli tullut ankara pietisti, hän tuon ennen mainitun saksalaisen ylioppilaan kanssa meni Aleksandrian museoon, joka on 22 salia käsittävä, suuri rakennus, omistettu enimmäkseen Aleksandrian historian eli siis hellenistisen ja varhaiskristillisen ajan muistoille. Sen suuria, hyvin ja kauniisti järjestettyjä kokoelmia ei sovi matkakertomuksessa ruveta luettelemaan eikä kuvailemaan. Simeonin mieleen painui vain, että se, mikä museossa oli hellenististä, tuntui tavallaan suuntautuvan elämän ja sen valoisien kauneuspuolien palvontaan, jotavastoin kristillinen ja muinais-egyptiläinen puoli oli kohdistunut kuoleman ja haudantakaisen elämän ongelmien ajatteluun. "Älä ole surullinen, sillä maailmassa ei kukaan ole kuolematon", lohdutti eräs kristillinen hautakirjoitus sekä hautaan mennyttä että jälkeen jääneitä.
* * * * *
Kello puoli 7 samana iltana istuivat veljekset junassa matkalla koko tämän maanosan suurimpaan kaupunkiin, islamin maailman nykyiseen pääpaikkaan, Kairoon. Heti Aleksandrian ulkopuolella alkoi laaja lakeus, jossa olivat viljelemättöminä ainoastaan Mareoottisen järven lätäkkö-alanteet. Seudun halki kulki useita isoja kanavia, joiden reunavallit olivat niin korkeat, että vesi niissä voitiin nostaa ylemmäksi viljellyn maan pintaa. Kaukaa Niilin putailta näkyi isohkoja lastiveneitä, joiden korkeat, kolmikulmaiset purjeet, outona, mutta maisemalle hyvin luonteenomaisena näkynä kuvastuivat taivasta vasten keskeltä viheriätä lakeutta. Noista isoista kanavista laskettiin sitten vettä pienempiin kasteluojiin, joista se taas patoamalla tahi pumppuamalla nostettiin peltojen vakoihin, jotka monessa paikassa olivatkin täynnä vettä. Missä maa oli hiukan korkeampaa, joten peltoa ei voinut saada kastelluksi tällä tavalla, siellä työskentelivät uupumatta härkien voimalla rattaan muotoiset vedennostolaitteet, tehdyt saman perusajatuksen mukaan kuin ruoppaajissa. Nämä rattaat, niitä vääntävät härät, ja härkiä ajeleva fellah-poika ovat Egyptin lakeusmaisemalle hyvin kuvaavia. Näkyipä toisin paikoin n.s. vesiruuvejakin, joiden napaa ihmisvoimin veivattiin. Kasvullisuuden vihreys oli tummaa ja voimakasta, kuten ainakin silloin, kun maa on lihavaa, kosteutta on riittävästi ja aurinkoa yllin kyllin. Ohra oli jo tuleentumassa, banaanin varsiin oli puhkeamassa suuria lehtiä, ja eräillä saroilla kasvoi sakeata, Simeonille tuntematonta, noin puolen metrin korkuista rehukasvia, jota eläimet paimenen komennossa söivät, kulkien säännöllisessä rintamassa. Mutta pumpulipensasta ei Simeoni osannut sanoa nähneensä, sitä ehkä tuntematta; saattoihan olla, ettei se vielä ollut ehtinyt kasvaa niin suureksi, että outo olisi sen tuosta valtavan vihreyden joukosta keksinyt. Siellä täällä oli hedelmäpuuryhmiä, taivaanrantaa vastaan kuvastui hienoina varjokuvina palmuja, ja Niilin rehevä suistomaa alkoi hiljalleen painua illan varjoihin.
Maa oli ojitettua ja jaettu hyvin pieniin sarkoihin. Arvattavasti eivät fellahien osuudet olekaan muuatta sarkaa suurempia, mikä riittääkin, koskapa he saavat korjata kolme satoa vuodessa. Työtä tehtiin kaikesta päättäen hyvin ahkerasti, sillä kumaraisia ja avosäärin mudassa rämpiviä miehiä ja naisia näkyi kaikkialla, nähtävästi valmistamassa tahi kastelemassa riisiviljelyksiä. Kyntäminen tapahtui kahden ilkeän näköisen puhvelin vetämällä, vanhanaikaisella, kahden puolen heittävällä puu-auralla, joka luultavasti oli ollut samanlainen jo tuhansia vuosia sitten. Veljesten mielestä maa näytti aivan tiukkuvan lihavuudesta, ja oli viljavin ja parhaiten viljeltykin, mitä he yleensä tähän saakka olivat nähneet.
Radan vierellä on leveä, hyvässä kunnossa oleva viertotie, jolla alituiseen kulkee kameeleja ja aaseja, selässään raskas kuorma. Ajopelejä ei käytetty ollenkaan, vaan kuljetettiin kaikki kantamalla. Kanavien reunavalleja näyttiin yleisesti käytettävän teinä. Kun veljekset katselivat näitä suuria viljelysalueita, heräsi taas tuo vanha kysymys: missä asuvat viljelijät, sillä asuntojen tapaisiahan näkyi ylen harvassa? Europalaisessa merkityksessä niitä ei näyttänyt olevan ollenkaan. Joskus meni juna kuitenkin kurjaakin kurjemman fellah-kylän ohi, ja niissä kai viljelijät sitten asuivat. Muurien ympäröimälle pienelle alueelle on seinä seinään kiinni ahdettu joukko savitaloja, aivan muodottomasti, ilman minkäänlaista kauneuden tahi järjestyksen aistia, seinissä siellä täällä jonkunmoinen akkuna-aukko. Tasaisella katolla on röykkiöittäin kovasti oljen sekaista lantaa, arvattavasti kuivamassa, että sitä voitaisiin käyttää polttoaineena, ja useissa taloissa on vielä jonkunmoinen kupooli, kuin kumollaan oleva kahvikuppi, aivan sen näköinen kuin olisivat lapset leiponeet sen savesta; se taisi olla kyyhkyslakka tahi muiden lintujen asunto. Koko kylä on erehdyttävästi lasten tekemän savikaupungin näköinen, jonka kupoolit ovat kuin ampiaispesän puolikkaita. Kujilla näkyy olevan tunkioita ja likaa ryntäitä myöten, mutta yhtä iloisesti, kirkuen ja huutaen, näyttävät siellä fellahien lapset leikkivän kuin maailman puhtaimmissa oloissa elävät kasvatit. Eukot seisoskelevat ovilla ja juoruavat, kanat pehertelevät tunkioiden reunoilla ja ylipäätään näyttää elämä täällä onnelliselta ja tyydytystä tuottavalta.
Pimeys, joka tulla tupsahti äkkiä kuin olisi auringon eteen laskettu tulenkestävä esirippu, esti veljekset tekemästä enempiä huomioita, ja he kääntyivät tarkastelemaan matkatovereitansa. Se oli hienoa väkeä, sillä konduktööri kuiskutti, että tuo nuori mies tuossa, jonka osastosta herrojen täytyi muuttaa pois, on egyptiläinen prinssi. "Hyvinpä me joudummekin kuninkaallisissa seuroissa matkustelemaan!" ihmetteli Juhani katsellen tuota nuorta miestä kiinteästi, sillä harvoinhan egyptiläisiä prinssejä nähdä saa. Poika oli rehdin näköinen ja poltteli paksua sikaria. Päähineenä oli tietysti fetsi.
Vihdoin ajoi juna jyristen pitkän sillan yli; kaukaa rupesi välkkymään valorivejä ja muutaman minuutin kuluttua oltiin Kairon asemalla. Huutavan ja rähisevän joukon läpi selviytyivät veljekset tottuneesti hotellin autoon, joka mylvien kiidätti heidät komealta ja mahtavalta tuntuvan kaupungin läpi Shepheards-hotelliin, jonka patjojen väliin, matkasta ja kuumuudesta väsyneinä, miehet heti kellistyivät, tarkoin käärien vuoteensa ympärille katosta riippuvat kärpäsverhot.
Mutta ennen nukahtamistaan he melkein yhtaikaa kohottivat päänsä ja sanoivat: "Huomenna siis nähdään pyramiidit!"
XLIII.
Tie pyramiideille. — Elämän ja kuoleman vastakohta, — Keopsin pyramiidi. — Elämän arkipäiväisyys beduinin ja kameelin edustamana, — Sfinksi. — Hyvästit kuoleman kentälle.
Aamulla varhain ajoivat veljekset autolla mahtavan Niilin sillan yli, ihaillen tuota leveää jokea, sen rannalla olevia kauniita palmurivejä ja upeita huviloita, jotka troopillisten kasvien peitossa ollen tuntuvat salaavan piiriinsä paratiisiniloja. Vastaan tulee maalaiskansaa ajellen aasejaan ja kameelejaan, joiden kuormina on vihannes- ja rehuröykkiöitä. Aurinko paahtaa, mutta näin varhain se vielä tuntuu mieluiselta, ja ilman henkäyksessä, kun se tulee Libyan erämaasta päin, on Simeonin mielestä jonkunmoista "kuivaa lämpöä", joka veltostuttavasti hyväilee ihoa. Saavutaan pitkälle, suoralle viertotielle, joka vie vihreiden peltojen halki, pitkän palmukujanteen läpi, suoraan Gizen pyramiideille. Toisella puolella on Niili, vyörytellen hiljaa tummaa vettänsä, jonka kalvoon hehkuva aurinko kuvastuu tulipallona. Arabialaiskylästä sen rannalta kuuluu lasten iloista hälinää. Toisella puolella on tuo valtavan vihreä peltolakeus, luonnon elinvoiman ja hedelmällisyyden, elämän kaunis kuva. Koko tässä näyssä on jotakin erikoisen kaunista, ja tuntuu siltä kuin olisi kuolema täällä tuntematon.
Mutta silloinpa vilahtaakin palmujen välistä kellertävä, autio viiva. Se on kuin kuiva keltainen pinta, ja ilma sen yläpuolella näyttää väräjävän kuumuudesta, ollen ikäänkuin täynnä räikeätä, keltahohteista, polttavaa jauhetta. Ja samalla hetkellä näkee Simeoni myös jotakin, jota hän ei tahdo voida todeksi uskoa ja josta hän on koko ikänsä kuullut ja lukenut — pyramiidit. Valtavina kolmiojärkäleinä kohoavat ne tuossa hänen edessään, suurentuen suurentumistaan, kuta lähemmäksi nykyajan hirmukone, voimakas auto, veljeksiä kiidättää. Hetkinen vielä ja niin pysähdytään pyramiidialueen reunalle.
Koskaan ei Simeoni ollut nähnyt ja vaikuttavammalla tavalla todennut edessään jyrkempää elämän ja kuoleman rajaa kuin tässä paikassa. Hänen takanaan on syvän vihreä, elämäniloa ja ajallista onnea pulppuava Niilin laakso, täynnä ahertavia, iloitsevia ja surevia ihmisiä, niin kuin on ollut vuosituhansia. Vilja huojuu tuulessa, kukat tuoksuvat, perhoset lentelevät onnellisina kukkien runsauden keskellä, palmut kaivavat juurensa syvälle anteliaan maaemon uumeniin, kaikkialla vallitsee hedelmällisen ja satoisan luonnon terve väri. Ja heti sen vieressä, tuossa, jossa erämaa alkaa, muutamia metrejä korkeammalla viljelyslakeuden pintaa, on kellertävä, hiekkainen, kiduttavan auringon paahtama, pölyisen autereen alla lepäävä ruumis, ikuisesti hedelmätön erämaanhiekka, joka on kuin armottomalla ja säälimättömällä kädellä leikattu elämästä ja sen onnesta erilleen. Ja kuin tätä kuoleman ja elämän vastakohdan jyrkkyyttä tehostaakseen on muinainen sukupolvi rakentanut siihen maailman jylhimmät, kuolemalle ja kaiken turhuuden katoavaisuudelle omistetut muistomerkit, joiden mahtavuus on herättänyt tuhansien jälkipolvien kummastelevaa ja pelkäävää ihmettelyä.
Keopsin pyramiidi kohoaa tuossa valtavana, tunnelmavoimaltaan musertavana möhkäleenä. Se ei anna mitään pilviä tavoittelevan suuruuden kuvaa, mutta se vaikuttaa valtavalla aineen paljoudellaan, joka on kasattu kokoon juhlallisen yksinkertaisen suunnitelman mukaan. Se on muinaisen sukupolven kiveksi muuttunut suuri ajatus, joka kertoo elämän ja kuoleman ikuisesta vastakohtaisuudesta, pilkaten elämän valhetta ja ylistäen kuoleman totuutta. Ei voi olla kuvittelematta, minkälaista on sitä rakennettaessa työn touhu tällä paikalla ollut ja mitä nuo ihmiset ovat ajatelleet uhratessaan niin suunnattomia, voimia näin hedelmättömän päämäärän saavuttamiseksi. Sanotaan Keopsin pyramiidin rakentamiseen menneen kolmekymmentä vuotta, jona aikana siihen on käytetty satojen tuhansien-orjien työvoima. Itku ja huudot ovat tällä paikalla kaikuneet, kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja ponnistuksesta, tuore liha on värissyt voutien ruoskien alla, ja katkera hiki on tippunut tuhansilta otsilta polttavan auringon paahtaessa. Nostokoneet ovat natisseet, valtava lohkare toisensa jälkeen on kohonnut paikoilleen ja rakennus on valmistumistaan valmistunut. Farao on saapunut sitä katsomaan. Varoitushuuto on ilmoittanut hänen tulevan ja samalla ovat kaikki tuhannet heittäytyneet kasvoilleen maahan, sillä kuolevainen orja älköön nähkö jumalan kasvoja. Kuoleman kaupungin pyhää tietä pitkin ajaa farao ja tuijottaa vaiti ollen valmistumassa olevaan hautakammioonsa. Mitä hän ajattelee? Millä sanoilla olisi tulkittava se sielunkuva, se mentaliteetti, joka sai hänet ryhtymään moiseen jättiläistyöhön? Joka tapauksessa hän lienee ollut ylpeä rajattomasta vallastaan ja alammaistensa teknillisestä kyvystä, joka ei ollut säikähtänyt mitään esteitä saadakseen hallitsijansa tahdon toteutumaan. Onhan laskettu Keopsin pyramiidiin tarvitun noin 2,300,000 kiveä, jokainen kuutiotilavuudeltaan keskimäärin 1,10 kuutiometriä. Osa näistä kivistä oli tuotava Niilin toiselta puolelta. Jo se antaa jonkunmoisen käsityksen rakennuksen suuruudesta.
Herodotos, joka kävi Egyptissä v. 450 e.Kr., kertoo Keopsin pyramiidin rakentamisesta, että siinä työskenteli 100,000 ihmistä aina kolme kuukautta vuodessa. Sen tien rakentamiseen, jota myöten kivet tuotiin paikalle, sekä muihin esi- ja perustustöihin, m.m. maanalaisen hautakammion rakentamiseen, kului kymmenen vuotta. Itse pyramiidin rakentaminen vaati sitten kaksikymmentä vuotta. Sen joka sivu päällystettiin hiotuilla, mitä tarkimmin toisiinsa liittyvillä kivillä. Pyramiidin juurella olevat, kiveen hakatut tarkat ilmoitukset kertoivat m.m., että työväelle rakentamisen aikana ostettiin ruoaksi m.m. retikkaa, sipulia ja leipää 1600 talentin eli siis ehkä kahdeksan miljoonan markan edestä. Aikoinaan, jolloin tuo sileä kivipäällys on sen peittänyt, on pyramiidi ollut erikoinen senkin vuoksi, että se varmaankin on silloin heijastanut pinnastaan häikäisevän auringonvalon tavattoman kirkkaasti. Nyt on peite kokonaan hävinnyt ja pinnassa ovat joka paikassa näkyvillä metriä korkeat kivilohkareet, muodostaen kaikkialle jylhät ja hankalat portaat. Veljekset olivat lujasti päättäneet nousta sen huipulle, jopa salavihkaa pystyttää sinne Suomen valtakunnan lipunkin, mutta vierelle saavuttuaan he huomasivat sen tarpeettomaksi; ankarassa helteessä se olisi ollut mitä rasittavin ja päätä huimaavin tehtävä, joka paremmin sopii kiipeilevälle pukille kuin vakavalle miehelle. Beduinin valkoinen viitta loisti pienenä pilkkuna huipulta.
Elämän arkipäiväisyys on siitä ihmeellistä, että se tunkeilee nenäkkäästi tällaisillekin pyhille ja harvinaisia tunnelmia herättäville historiallisille paikoille; juhlallisen, subliimin, rinnalle ilmestyy aina koomillista, naurettavaa. Tämän totuuden tulee pyramiideilla kävijä varsin räikeästi huomaamaan. Juuri kun olet vaipunut historialliseen hartauteen, olet painamassa sieluusi tarkkaa kuvaa edessäsi olevasta näystä, voidaksesi sitä sitten yksinäisyydessä katsella ja itsellesi selvitellä, ilmestyykin viereesi likainen beduini taluttaen perässään merkillistä eläintä, jonka säpsähtäen toteat kameeliksi. Tämän eläimen olet nähnyt lukemattomia kertoja kuvattuna, jopa elävänäkin kiertävissä eläinnäyttelyissä, nyt matkallasi Konstantinopolissa ja täällä Egyptissä, olet lukenut siitä paljon kaikenlaisia kuvauksia, joukossa hyvinkin runollisia, jopa runojakin — "kameeli keinuu hiljaa" —, ja saanut siitä täten enemmän tahi vähemmän oikean käsityksen. Mutta milloinkaan se ei ole astunut tietoisuutesi piiriin niin todellisesti ja säpsähdyttävästi kuin nyt, jolloin vaaditaan, että sinun tulee nousta sen selkään. Silloin luot siihen aluksi erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä, jotka ilmoittavat enemmän kuin kokonaiset kirjat.
Merkillinen luonnon oikku luoda tuollainen eläin! Simeonin on vaikea huomata siinä mitään järjellistä suunnitelmaa, ellei ota huomioon "kavioita" tahi paremmin sanoen "töppösiä", jotka sen astuessa leviävät pehmeästi, painumatta hiekkaan. Mutta pää, pitkä notkokaula ja sitten ruumis, joka on kuin suuri säkki neljän seipään nenässä, — se on kaikki sangen epäjohdonmukaisesti rakennettua. Simeoni katsoi elukan silmiin ja koetti tutkia sen "kasvojenilmettä", jolloin hän oli huomaavinaan, että se nähtävästi on ilkeä ja tyytymätön otus; sana "tyytymättömyys" näytti olevan kirjoitettu sen otsalle, kuvastaen kaiken, mitä sen pieniin aivoihin mahtui.
Nyt rupesi beduini ärjymään juhdalleen joitakin arabialaisia komennus- ja kehoitussanoja, napsautellen sitä kaulalle pienellä piiskalla; tarkoitus oli saada kameeli laskeutumaan maahan. Suuttuneena tästä vaatimuksesta alkoi kameeli ärjyä vastaan röhisevällä sian äänellä, nostellen levottomasti etujalkojaan. Mies tiukensi yhä komennustaan, käytteli piiskaansa, ja kameeli rönkyi ylen tyytymättömästi ja haluttomasti. Kun tätä keskustelua oli jatkunut hetkisen, suvaitsi kameeli alistua ja laskeutui maahan, taivuttaen ensin kömpelösti etujalkansa ja sitten pudottaa jumpsauttaen alas takajalkojen varaan pystyyn jääneen takapuolensa. Ällistyneenä huomasi Simeoni, että tuo äsken niin suurelta näyttänyt elukka olikin painunut tavallisen kiven korkuiseksi, jonka selkään voi vaivatta istahtaa kahdareisin. Vilkaistuaan tovereihinsa huomasi Simeoni, että heillä oli edessä sama koettelemus. Niin astuivat veljekset kameelin selkään, istahtaen sen mukavaan satulaan ja koettaen niin paljon kuin mahdollista säilyttää arvokkuuttansa. Näennäisesti rauhallisina, mutta silti sangen epävarmoina pitelivät he lujasti kiinni satulan nupista, sillä nyt piti ratsun nousta ylös.
Beduini rupesi taas ärjymään juhdalleen salaperäisiä komennuksiaan, napsautellen sitä piiskallaan, ja kameeli rönkyi vielä äskeistä tyytymättömämmin, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa, että "vastahan minä tähän laskeuduin — sitäkö täytistä sinä nyt heti ylös ajat!" Kun tätä keskustelua ja riitaa oli taas jatkunut aikansa, tunsi Simeoni äkkiä, kuinka kameelin takapuoli parilla nykäyksellä kohosi niin korkealle, että hän olisi ilman satulannupin tukea tuiskahtanut nenälleen maahan. Ja juuri kun hän oli onnellisesti, erinäisten epäkauniiden, retkahtelevien liikkeiden jälkeen suoriutunut tästä, kohota nytkähti etupuolikin ilmoille, ja hän huomasi hämmästyksekseen istuvansa jossakin sangen korkealla, hiukan hämillään ja nolona siitä, että tällaistako tämä nyt olikin. "How do you do?" kuului syrjästä, ja vilkaistuaan sinne huomasi Simeoni Juhanin ja Tuomaan makeasti hymyillen istuvan yhtä korkealla. Tuomas otti hallitsijamaisen ilmeen ja arabialainen opas ikuisti kolmiliiton hänen koneellaan.
Sitten lähti kameeli kulkemaan. Se veitikka siirtää saman puolen jalat samalla kertaa, joten sen selässä istuva joutuu suorittamaan sarjan keikahtelevia ja töksähteleviä liikkeitä, jotka eivät ole erittäin miellyttäviä. Ja kun beduini sitä kiirehtii, muuttuvat nuo töksähdykset suoranaiseksi sysimiseksi, ja kun tuo elukan koikale vihdoin ottaa muutamia juoksuaskeleita, ei sen selässä ole ollenkaan hauskaa. Enimmäkseen se kuitenkin mennä junnasi hitain askelin ja Simeoni oli kuulevinaan, kuinka se koko ajan kirosi ja sadatteli ajajaansa ja varsinkin selässään istuvaa muukalaista, jotka — vietävät — aina tänne tulevat töllistelemään ja hänellä ratsastamaan.
Toinen, edellisen yhteydessä oleva häiritsevä ilmiö on kameelia ohjaava beduini. Vaikka hän tietääkin, että palkan ja juomarahat maksaa dragomaani, kerjää hän silti alinomaa. Hän liehittelee matkustajaa sanoen olevansa "teidän ajomiehenne", haluaa ennustaa kädestä, lukien sieltä loistavan tulevaisuuden, kauppaa väärennettyjä rahoja ja muinaisesineitä, ja vaikka karskisti käsket hänen pitää kitansa kiinni, ei hän tottele, vaan naukuu yhä. Vasta sitten, kun hän ei neljännestuntiin saa kaunopuheliaaseen esitykseensä vastaukseksi pienintäkään elonmerkkiä matkustajien puolelta, hän masentuu, vaeltaa vierelläsi surumielisen näköisenä ja vartioiden tarkoin joka hetki, milloin näyttäisi olevan syytä taas ryhtyä kerjäämään.
Kameelit ovat lähteneet liikkeelle ja veljekset kulkevat nyt Keopsin pyramiidin juuritse Sfinksiä kohti. Pyramiidin juurella seisten voi aavistaa sen korkeuden, jonka kauempaa katsoen leveä perusmuoto ikäänkuin kätkee silmiltä. Sen korkeus on 147 m; Tapanin kirkko Wienissä on 135 m; Kölnin tuomiokirkko 156 m; Pietarin kirkko Romassa 131 m; Strassburgin tuomiokirkko 144 m; Eiffel-torni on 300 m korkea. Kun ottaa huomioon pyramiidin valtavan ja ontelottoman ainespaljouden näihin verraten — onhan sen aseman neliön sivu 227 m — täytyy se vielä tänäkin päivänä myöntää maailman ehkä valtavimmaksi rakennukseksi. Se on tehty rosoisesta, kellertävästä kalkkikivestä, jossa näkee paljon muinaisaikaisia kivettymiä.
Ennen kuin veljekset huomaavatkaan, ovat he saapuneet Sfinksin eteen. Jos jo pyramiidit edustamallaan merkillisellä ja meille niin oudolla ajatusmaailmallaan panevat nykyaikaisen ihmisen hiukan pyörälle, niin vasta sen tekee tehokkaasti Sfinksi, tuo niin harvinaisen muodon saanut salamyhkäinen mielikuvitelma, jonka todellista tarkoitusta lienee vaikea täysin pätevästi selittää. Simeoni luuli tietävänsä, että leijona oli ollut, kuten luonnollistakin, vanhassa Egyptissä sama voiman vertauskuva, joka se on vielä tänäkin päivänä. Kun voiman ja kaiken majesteettiuden kuvaa, faraon tunnusta, etsittiin, oli luonnollista, että siksi vaikeudetta tuli juuri leijona, jonka olemuksessa kuvastuu jotakin kunnioitusta ja arvonantoa herättävää. Mutta että sen esiintyminen faraon majesteetillisuuden vertauskuvana olisi ilman muuta kaikille selvä ja että sille sellaisena osoitettaisiin faraolle kuuluvaa jumalallista kunnioitusta, annettiinkin sille faraon kasvot. Niinpä onkin sfinkseillä kuninkaan käärmeellä koristettu pääliina. Tällä tavalla oli siis Simeonin mielestä selitettävä Gizenkin Sfinksin synty.
Kuten hänen pyramiidinsakin osoittaa, rakasti Keops mahtavia muotoja ja ennen mahdottomiksi katsottuja suuruuksia. Kun hän nyt tahtoi hautansa lähelle vertauskuvan maallisesta suuruudestaan, tuntuivat hänestä tavalliset sfinksit, kun hän vertasi niitä pyramiidiinsa, sangen vähäpätöisiltä. Vallan vertauskuvan täytyi olla kooltaan yhtä musertavan kuin hänen muistoansa ja ruumistansa säilyttävän rakennuksen. Kun nyt pyramiidin lähellä sattui olemaan noin 60 m. pitkä kallio, jonka toinen pää kohosi yli 20 m. korkeaksi, heräsi siitä helposti ajatus muodostaa tuo jo silloinkin hiukan makaavaa leijonaa muistuttava kallio sfinksiksi, ja niin tehtiinkin. Sille annettiin Keopsin kasvojen piirteet ja sen etujalkojen väliin rakennettiin temppelipiha, jossa suurta faraota ja hänen henkeänsä palveltiin. Tällainen oli Simeonin mielestä yksinkertaisin ja järkevin selitys Sfinksin synnystä ja tarkoituksesta. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa rupesi uskonnollinen taikausko, kun alkuperäinen tarkoitus unohtui, kutomaan sen ympärille monenlaisia eriskummallisia kertomuksia, ja kun se tuijotti nousevaan aurinkoon päin, heräsi ajatus, että se kenties oli auringon jumalan kuva, ja kutsuttiin sitä siksi nimellä Harmachis, s.o. "horisontissa oleva Horus". Kreikkalaiset taas kuulivat kaukaisessa Egyptissä olevasta ihmekuvasta, jonka tarkoitusta he eivät voineet ymmärtää, ja niin tuli "sfinksi" heille merkitsemään selittämätöntä arvoitusta; tehdäkseen sen vielä mystillisemmäksi antoivat he sille naisen pään, koskapa se tavallaan lisäsi sen tutkimattomuutta. Näin sai sfinksi yhä suuremman sijan mielikuvituksessa ja sen alkuperäinen tarkoitus häipyi muistista kokonaan.
Juhlallista oli katsella tuota pyramiidin ja kuoleman kentän jylhää vartijaa. Aikoinaan, jolloin sen kasvot olivat maalattuina ja jolloin se muutenkin oli vahingoittumaton, sen ilme ja sen tekemä vaikutus on ollut sekä valtava että samalla salaperäistä kauhua herättävä. Selvästi näkee kalkkikiven luonnollisista kerrosviivoista, että se todellakin on tehty sillä paikalla olleesta luonnonkalliosta. Korkeus päälaelta maahan lienee parikymmentä metriä, koko eläimen pituus lähes 60 metriä; nenä on 1 m 70 cm pitkä, suu 2 m 32 cm leveä. Sen ilme on vakava, mutta samalla kuvastuu sen kasvoille jonkinmoinen salattu hymynhäivähdys, joka on katkerasti irooninen. Simeoni kuvittelee, että se on saavuttanut tuon pilkan ilmeen vasta jälkeenpäin, sitten kun se vuosituhansien kuluessa oli kyllikseen saanut katsella juurellaan ahertavan ihmiskunnan typeryyttä.
Aika on pidellyt Sfinksiäkin pahoin. Erämaan hiekka on haudannut sen monta kertaa ja on se nytkin syvässä kuopassa, joten hiekkaa sietäisi raivata runsaasti sen ympäriltä pois, että se pääsisi näkymään todellisessa suuruudessaan. Mamelukit pitivät sitä ampumaharjoituksissaan maalitaulunaan, jolloin kaula rupesi pahoin ohenemaan, parta pirstautui pois ja nenästä lohkesi suuri kappale. Opas kertoi m.m., että kun ranskalaiset ja mamelukit taistelivat tässä neljän vuosituhannen silmien edessä, ampua jysähdytti eräs ranskalainen Sfinksiä tykillä vasten naamaa, ja silloin meni nenä pirstaleiksi — selitys, jonka todenperäisyyttä Simeoni ei ole voinut vahvistaa, mutta joka ei suinkaan ole mahdoton. Rappeutuneesta muodostaan huolimatta se vaikuttaa, kuten sanottu, yhäkin mahtavasti.
Aleksanteri Suuren rakennusmestari, joka suunnitteli Aleksandrian, sai nähtävästi Sfinksistä ajatuksen luoda herralleen vielä mahtavamman, samanlaatuisen muistomerkin. Strabo näet kertoo hänen ehdottaneen, että Athos-niemen kärjen korkeasta vuoresta hakattaisiin — Aleksanterin muotokuva. Se olisi todellakin ollut valtava kuvanveistotyö.
* * * * *
Aurinko rupeaa jo paahtamaan peloittavan kuumasti. Veljekset huokaavat hetkisen maanalaisessa hautarakennuksessa, jota opas sanoo "Kuninkaan tyttären haudaksi". Se samoin kuin pyramiidit on ollut aikoinaan syvä ja häiriintymätön, ja ajatellessa siellä vallitsevaa rauhaa tulee melkein kateelliseksi. Mutta ihmiseltä ei ole mikään turvassa ja niinpä oli nämäkin haudat kaikki ryöstetty jo paljoa ennen kuin europalaiset tiedemiehet pääsivät niitä tutkimaan. Toinen, Kafran; ja kolmas, Menkevren pyramiidi ovat myöskin mahtavia rakennuksia, mutta Keopsin pyramiidia pienempiä; Kafran pyramiidin huipussa on sileä peite vielä säilynyt. Koko tämä alue on muuten täynnä hautoja ja on se pyhitetty yksinomaan vainajille, ollen maailman omituisin ja jylhin kuoleman kartano.
Veljekset tuijottavat erämaahan, jonka kellanhohteisen, väräjävän ilman läpi siintävät kaukaa n.s. Sakkara-pyramiidit. Painaen edessään olevan kuvan mieleensä poistuvat he sitten hiljaa, mielessä tyydytetty, vakava tunnelma. Se, mitä he olivat nähneet, ei ollut himmentänyt mielikuvituksen aikaisemmin luomaa käsitystä, vaan päinvastoin kirkastanut sitä ja saattanut sen oikeaan valaistukseen. Pyramiideja katsomaan kannattaa lähteä kaukaakin ja valitettavaa on, etteivät sanat kykene siellä herääviä tunnelmia tulkitsemaan. Simeonin viimeinen ajatus, kun hän vielä kerta kääntyy pois kiitävästä autosta niitä silmäämään, on kysymys, voineeko ihmiskunta koskaan enää jättää jälkeensä näin mahtavaa muistomerkkiä siitä, mitä se oli kuolemasta ja haudan takaisesta elämästä tuntenut ja unelmoinut?
Auton törähdykset ja vastaan kiivasta vauhtia laukkaava, karannut kameeli sekä sen perässä kiiruhtava kiroileva beduini herättävät hänet samalla nykyhetken arkipäiväisyyteen, jossa surullinen ja lystillinen niin alati kulkee toistensa rinnalla — aivan kuin vuosituhansia sitten.
XLIV.
Kairo ja päivä siellä. — Troopillista kasvullisuutta. — Kairon museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. — Basaari, naisten lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet. — Egyptin naiset, monivaimoisuus. — Salaperäisiä viittauksia. — Muhamettilaisia ylioppilaita.
Seurasi polttava, kirkas päivä Kairossa, Egyptin pääkaupungissa, Niilin suistomaan, deltan, muodostaman viuhkan hajaantumiskohdassa olevassa "timantissa". Sen asukasluku lienee ehkä 700,000, joista ainoastaan 60,000 valkoisia. Voi siis arvata, että valkoisen ihmisen kohtaaminen kaduilla on oikeastaan harvinaista — koko väestö on Egyptin tummaa kansaa. Kairo on mitä upein europalainen kaupunki, jossa on kauniita katuja, ihania puistoja, komeita rakennuksia, muistopatsaita, loistoa niin paljon, että siitä hämmästyy, sillä kukapa olisi tuota oikeastaan tiennyt. Ja kaikkialla saa sen käsityksen, että väestö on täällä rikasta, joka viimevuosikymmeninä on oppinut vaatimaan hedelmälliseltä maalta yhä runsaampia satoja. Muistaen kastelulaitoksen ratkaisevan merkityksen tälle laaksolle täytyy antaa Englannin hallinnolle mitä suurin tunnustus siitä, että se tarmokkaasti on pannut sen kuntoon ja siten avannut Egyptille uudet kehitysmahdollisuudet; ilman englantilaisten yritteliäisyyttä ja johtavaa kättä se ei luultavasti olisi tällä asteella. Heränneestä kansallistunnosta ja lisäytyneestä sivistyksestä johtuu nyt, että Egypti haluaa irtautua Englannin holhouksesta, uskoen voivansa jo ominkin päin asioitansa hoitaa; kun Englanti ei siihen suostu, on seurauksena viha. Sen voi Egyptissä kävijä huomata hyvin monesta seikasta, eikä se ennusta hyvää, vaan päinvastoin ehkä vuosikymmenien sitkeätä taistelua ja alituisia levottomuuksia. Luonnollisesti ei Englannilla ole mitään siveellistä oikeutta pitää maata hallussaan, mutta sitähän ei tänä pienten kansojen vapauttamisen aikana kysytä.
Mutta Simeoni ei halunnut sekaantua poliittisiin mietteisiin, vaan meni toveriensa kanssa Kairon eläintarhaan, ei niin paljon eläimiä kuin ihanaa troopillista luontoa katsomaan. Mitä kauneimmin kukkivat puut ja pensaat, ibislintuparvet, solakat palmut ja soliseva vesi, sekä etelän oudot ja villit eläimet muodostivat näyn, jota ei voinut kylläkseen katsella. Laiskana myllertää tuossa lammikossaan virtahepo; se näkyy olevan aivan kesy, sillä vartijan kutsumana se kiipeää aitauksen viereen ja avaa suunnattoman kitansa, jonne vartija tukkii meheviä ruohoja, pistäen sinne kätensä kyynärpäätä myöten. Saatuaan annoksensa siirtyy otus äänettömästi veteen ja painuu sinne kuin suuri tummankiiltävä kivi, hiljaa ja melkein huomaamatta. Tuossa pienellä ruohikkosaarella makaa likaisenharmaa tukki — krokodiili, joka on siinä ihanan ja nautintorikkaan joutilaisuuden vertauskuvana. Paratiisilliset olivat näillä tällaisilla pojilla olot ennen europalaisten tuliaseitten saapumista: tuommoisella ruohoisella saarekkeella, auringonpaahteessa, lämpimän veden vierellä, runsaan ruoan ääressä, oli todella ihanteellinen loikoa. — Hilpeätä tummaa kansaa tungeskelee kaikkialla nauttien olemassaolostaan.
Tämä troopillisen luonnon kauneus esiintyy sitten suurenmoisena n.s. Ezbekije-puistossa, joka on kahdeksan hehtaaria laaja alue, täynnä harvinaisia kasveja ja kuninkaallisen korkeita ja solevia palmuja. Puisto on erittäin hyvin hoidettu. Huomiota siellä herättää se, että korppikotkat ja muut sellaiset raatolinnut, joita yleensäkin Kairossa näkee sangen paljon, ovat valinneet sen vakinaiseksi asuinpaikakseen. Tuollainen paljaskaulainen, suuri raatokotka on innoittavan näköinen.
Saatuaan silmäyksen siihen luontoon, jonka aarteet nurinoinkin olivat kotonansa faraoitten puistoissa, veljekset mielivät taas painua katselemaan Egyptin muinaisuutta ja menivät Kairon suureen museoon, jonka viileät salit muutenkin lupasivat tervetullutta virkistystä. Sen tavattoman laajat, loistavasti ja huolellisesti järjestetyt kokoelmat sisältänevät lähes kaikkea, mitä tiedemies tarvitsee tutkiakseen Egyptin muinaisuutta, ja niiden joukossa "esineitä", jotka herättävät kenen hyvänsä mielenkiintoa. Eipä voi olla vaeltamatta oudon, hiukan kammottavan tunnelman vallassa n.s. Faraoitten salin läpi, jossa on useita muinaisten Egyptin hallitsijoiden muumioita, joukossa m.m. todellisen suur-faraon, Ramses II:n ruumis.
Kun ajattelee näiden kaikkien ikää, tekee mieli sanoa, että ne ovat voittaneet ajan. Kuin ilkkuen sen hävitysvaistolle uinuvat ne tuossa käärinliinoissaan, tosin kuivaneina ja muuttuneina, mutta silti suunnilleen samoina ainesmäärinä, joita kerran elähdyttivät inhimilliset tunteet, elinvoima, elävä luonto. Tuntuu kammottavalta nähdä ne tuossa edessään, todistamassa ajasta, joka on niin kaukainen, ettei sitä enää tahdo voida tajuta. Ramses II:n muumio varsinkin on hyvin säilynyt. Hänen kasvonsa ovat paljaat; nenä on kuivanut kärjestä pieneksi ja teräväksi, mutta kerta se nähtävästi on ollut suuri ja sen sieraimet ovat varmaankin usein vapisseet intohimoisesta vihasta tahi muusta mielenliikutuksesta. Otsa on korkea ja pääkallon tilavuus suuri, joten sinne ovat kerta mahtuneet voimakkaat ja isot aivot; suu on ollut leveä; huulet ovat kuivaneet tiukasti hampaitten päälle, joista yksi yläleuan hammas loistaa alta kirkkaana ja terveenä, antaen kasvoille kammottavan elävän ilmeen. Leuka näyttää heikommalta, mutta on saattanut painua syvempään kuin mitä se todellisuudessa on ollut, sen vuoksi, että lihakset ovat kuivaessaan kutistuneet, ja että osa aivoista ehkä otettiin paitsi sierainten, myös suunkin kautta ulos. Kasvojen väri on hyvin tummanruskea, melkein musta; silmäluomet ovat painuneet silmäin päälle, mutta ovat selvästi erotettavissa. Täytyy melkein pelätä, milloin vainaja ne avaa. Kädet ovat ristissä rinnalla ja niiden sekä kyynärvarsien lihakset ovat kuivaneet mustiksi suoniksi. Tämänkin vuoksi näyttävät sormet luonnottoman pitkiltä ja ohuilta, joilla pelkää olevan kummitusmaisen halun kiertäytyä kaulan ympäri ja kuristaa. Käsi on muuten ollut solakka, kuten ainakin sellaisella henkilöllä, joka ei ole koskaan tehnyt ruumiillista työtä; lisäksi se on ollut erittäin hyvin hoidettu ja kynnet täydellisesti "manikureerattu", minkä näkee siitä, että ne on värjätty hennalla kauniin punertaviksi ja kasvatettu hyvin pitkiksi; pikkusormen pitkää ja käyrää, hyvin hoidettua kynttä saattaisi mikä nykyaikainen keikari tahansa kadehtia. Kaikesta päättäen Ramses II on ollut pitkä ja luiseva mies, jonka pää on ollut tukevasti kiinni pystöillä hartioilla ja joka on leimautellut korkeitten kulmainsa alta musertavia katseita. Kolkkona, ilmeeltään pelottavan elävänä, lepää siinä arkussaan Egyptin mainehikkain farao, jonka hallitusaika oli pisin mitä historia tuntee, nimittäin 67 vuotta (1348—1281), jonka rakennukset täyttivät Egyptin ja jonka sotaisista urhotöistä runoilija Pentaur kertoo:
Heti kun maa valkeni, hän uudisti taistelun,
Hän heittäytyi otteluun kuin härkä, joka pelottaa hanhet edestään.
Muista muumioista herättää huomiota Ramses IV:n, jolla on päässään noin entisen kymmenen pennin rahan kokoinen reikä. Museon selityskirja sanoo hiukan kaksimielisesti, että se on kaikesta päättäen tehty "juuri ennen tahi jälkeen kuoleman". Simeoni esitti nyt vainajan arkun ääressä sen teorian, että farao oli nähtävästi aikoinaan sairastunut aivotulehdukseen, "päänkipuun", jota pappilääkärit koettivat parantaa samalla keinolla kuin jotkut villikansat vielä nytkin: tekemällä kalloon reijän, että siellä riehuva "paha henki" pääsisi ulos. Kun Juhani ja Tuomas empimättä hyväksyivät tämän selityksen, saanee sitä pitää lopullisena. Eräällä faraolla oli kasvoissaan omituisia, pienten syvennysten kaltaisia arpia, joista päättäen hän oli sairastanut jonkunmoista rokkotautia. Toisen tukka oli taas punertavaa, vaaleahkoa; tuli mieleen kysymys, olisiko hän ehkä ollut vaaleaverinen, toiseen rotuun kuuluva, vai olisivatko balsamoimisessa käytetyt suolat ja muut sellaiset aineet muuttaneet tukan värin?
Tuossa on sitten veljesten edessä kaksi faraota, joiden museo-opas arvelee olleen Israelin kansan kiduttajia ja sortajia. Tuomas huomautti kohta asiallisesti, että jos niin on, on Piplia väärässä, sillä sanoohan se nimenomaan faraon hukkuneen Punaiseen mereen sotajoukkoineen päivineen, ja tuskinpa häntä sieltä osattiin ruveta ylös onkimaan. Katsellessaan noita muumioita tulivat veljekset ajatelleeksi, että nuo miehet olivat ehkä olleet kansallisia, selvänäköisiä hallitsijoita, jotka olivat huomanneet juutalaiskysymyksen kehittyvän turmiolliseen suuntaan ja rupesivat pitämään silmällä noita Gosenin beduineja. Simeoni ilmoitti kylmästi, että hänen sympatiansa olivat lapsuudesta saakka olleet jyrkästi faraon puolella, sillä tälle juuri, jos kelle, tehtiin aivan veristä vääryyttä; koko juttu on juutalaisten kertomaa ja värittämää heidän omaksi edukseen, mutta totuus loistaa sen alta kuitenkin. Ja tätä kaikkea jahkaillessaan veljekset uudistuneella uteliaisuudella katselivat niitä miehiä, jotka ehkä noilla nyt ummessa olevilla silmillään olivat nähneet Moseksen ja Aaronin, nuo juutalaisten kieltämättä jylhät johtajat, ja uhmailleet heitä ja heidän puolelleen asettunutta jumalaa.
Mahdotonta on kuvailla edes murto-osaa museon aarteista ja pian poistuivat sieltä veljekset astuakseen jälleen jokapäiväisen elämän hälinään. He menivät nyt varsinaiseen arabialaisten kaupunginosaan sekä Kairon suureen basaariin. Itämainen elämä keinui siellä heidän ympärillään kaikessa täyteläisyydessään ja värikkäisyydessään, kuten edellä jo on kerrottu. Lisättävä vain on, että se täällä oli kaupungin elämässä pääasiaa ja sille leimaa antavaa, käsittäen kaikki puolet lukemattomista moskeoista alkaen aina lampaannahkaisella vesisäkillä varustettuihin virvoitusjuoman kauppiaisiin saakka. Kadut olivat usein niin ahtaita, ettei niillä mahtunut kolmea miestä rinnakkain kulkemaan; ylhäältä ne oli joskus katettu vaatteella, joten niillä vallitsi syvä hämärä. Likaisuus oli monessa paikassa aivan sietämätön; lampaita, kanoja ja kärpäsiä oli riittävästi, ja siinä kaiken keskellä tehtiin työtä, juteltiin ja huudettiin, syötiin, juotiin kahvia ja pelattiin. On sentään tuossa eräs hedelmäin kauppias huomannut, että pöly likaa kovasti hänen tavaroitaan, ja niinpä hän nyt hiukan kastelee myymäpöytänsä ympärystää.
Basaarissa on veljesten mielestä aivan suunnaton paljous kaikenlaista tavaraa, ehkä eniten metallisia koruesineitä, astioita, helminauhoja, mattoja ja muuta sellaista. Tuossa survoo arabialaispoika raskaalla rautapetkeleellä hienoksi jotakin ruskahtavan harmaata jauhoa, ja antaa töllistelemään pysähtyvälle Simeonille petkeleensä käteen, että tämä saisi tuntea, kuinka raskas se on. Sitä se todellakin oli. "Mitä survot, veli?" kysyi Simeoni tulkkinsa kautta, jolloin poika selitti tuon harmaan jauhon olevan eräänlaista ryytiä, joka kahviin sekoitettuna vaikuttaa hyvin lihottavasti. "Sitä meidän naisemme juovat ahkerasti, sillä naisenhan täytyy tietysti olla lihava", huomautti opas lopuksi naivisti. Sitten hän rupesi valittamaan, kuinka sodan aikana naistenkin keskuudessa oli päässyt vallalle tapojen turmelus, niin etteivät he enää haluaisi pitää huntuakaan. Kun veljekset kertoivat, että Konstantinopolin naiset ovat hyvin paljon lakanneet sitä käyttämästä, hän oikein kauhistui ja sanoi, että niin huonosti eivät asiat sentään ole täällä, jossa ainakin kaikki kunnialliset vaimot vielä huntua pitävät ja saavat luvan pitää, sillä se on miesten jyrkkä vaatimus. "Onko monivaimoisuutta egyptiläisten keskuudessa?" kysyivät veljekset sitten. "Joillakin rikkailla on useampia vaimoja, mutta muilla ei, sillä se tulee kovin kalliiksi. Vaimot riitelevät kauheasti ja siksi täytyy heille jokaiselle hankkia oma asuntonsa, joiden välillä aviomies saa vuoronsa jälkeen liehua. Tämähän maksaa paljon, joten harvat siihen kykenevät, mutta onpa joku sotakulassi hankkinut itselleen parikymmentäkin vaimoa." Aivan vakavissaan opas näistä asioista haasteli.
"No, minkälainen kediivi teillä nyt on?" kyseli taas Simeoni, "onko hän hyvinkin kansan suosiossa?" — "Mitä tämä nyt suosiossa, tällainen!" ihmetteli opas vastaukseksi, "eihän hän olekaan se oikea. Mutta pian täällä tapahtuukin suuria muutoksia, kuten herrat aikanaan saavat nähdä." Ja opas vilkutti silmiään salaperäisesti kuin olisi hän halunnut ilmoittaa tietävänsä jotakin erikoisen tärkeää ja salaista, mutta ei voivansa vielä sitä sanoa. Tästä ja muistakin pikku piirteistä veljekset vähitellen rupesivat epäilemään, että egyptiläisten keskuudessa oli vireillä joitakin kapinallisia puuhia englantilaisia vastaan. Heidän kansalliset sanomalehtensä olivat äsken olleet täynnä innostuneita kuvauksia suositun Fuad-pashan retkestä Englantiin ja hänen paluustansa sieltä. Kairossa oli hänet otettu vastaan mitä suurenmoisimmilla isänmaallisilla mielenosoituksilla, kadut oli koristettu köynnöksillä ja sähkölampuilla, ja kansan lähetystöt kävivät kiittämässä tuota suosittua miestä hänen työstänsä Egyptin vapauden hyväksi. Nähtiinpä sekin ihme, että itse fellahitkin, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat tuskin orjia parempia, nyt esiintyivät oman lähetystön kautta, kuten joku Skandinavian "talonpoikaiskulkue"; he ilmoittivat haluavansa, että Egypti luovutettaisiin kokonaan egyptiläisten haltuun. Kuvaavaa englantilaiselle joustavuudelle on, että tämä kaikki sai tapahtua aivan vapaasti. Todennäköistähän on, että Egypti, samoin kuin muutkin Englannin imperiumin osat, kerta eroaa itsenäiseksi, korkeintaan jääden ehkä jonkunmoiseen valtioliittoon.
Keskustellessaan oppaan kanssa ja katsellessaan basaarin lukemattomia käsityöläisiä, joista kuka kaiversi metallia kuka norsunluuta, kuka väänsi reikää tahi teki muuta työtä hassunkurisen vanhanaikaisilla työkaluilla, jotka eivät liene siitään muuttuneet koko Egyptin olemassaolon aikana, tulivat veljekset eräälle kohdalle, jossa poikkeukseksi harvinaisen ihana tuoksu lemahti heidän nenäänsä. Mennen hajua kohti tulivat he pienen myymälän aukolle, jossa istui jalat allansa ristissä mustaviiksinen, kalpean lihava mies, silmät raukeasti siirottaen kuin olisi häntä nukuttanut. Mutta huomattuaan tulijat hän tervehti heti kohteliaasti, opas siirsi ääreen tuolit ja niin istuttiin. Mies oli parfyymien kauppias.
Hänellä oli ympärillään hyllyillä, joille hän ulottui istuinpaikaltaan, pulloja jos minkälaisia, ja niissä erilaisia parfyymejä eli hyvänhajuisia öljyjä. Auliisti hän sieltä antoi haisteltavaksi ruusuöljyä, jasmiinia, myskiä, ambraa, orvokkia, banaania, jos mitä, ja kaikissa niissä oli todellakin huumaavan voimakas tuoksu. Vain käyttämällä ruusuöljypullon korkkia silmänräpäyksen ajan lasillisessa vettä sai hän veteen voimakkaan ruusun tuoksun. Hän hoiti tehtävänsä niin hyvin, että veljesten täytyi ostaa muudan noppa ruusua ja jasmiinia, eikähän hinta ollutkaan aivan mahdoton.
Mutta sitten hän otti esille laatikollisen hienon ja maukkaan näköisiä savukkeita sekä pyysi tunnustelemaan niiden hajua. Paitsi tupakkaa tuoksui niistä toinenkin, omituisen imelä, melkeinpä myrkylliseltä tuleva lemu. Opas selitti, että poltettuina ennen ateriaa ne antavat ruokahalua, jotavastoin aterian jälkeen käytettyinä ne tekevät hyvin iloiseksi ja herättävät vilkkaita tunteita, joista varsinkin lemmentunteet ovat herkkiä. "Mitä myrkkyä niissä sitten on?" kysyivät veljekset hiukan kummastuneina. "Ei mitään myrkkyä", vastasi kauppias, "vaan ainoastaan ambraa, jolla on hermostoon tuollainen vaikutus". Ja hän otti hyllyltään möhkäleen harmaan näköistä ainetta, joka oli kuin kivettynyttä pihkaa, ja näytti sitä veljeksille. Siinä oli erikoinen, imelä, läpitunkeva haju. Myöhemmin oppi Simeoni tuntemaan, että ambra on valaan suolistoeritettä, jota löydetään merestä, varsinkin Madagaskarin seuduilta, ja että itämaalaiset pitävät sitä hyvin arvokkaana parfyyminä. Veljesten täytyi tietysti ostaa näitä savukkeita. Lopuksi kauppias näytti suuren joukon Europasta saamiansa kirjeitä, joissa milloin mikin professori, näyttelijätär tahi muu henkilö tilasi häneltä "vielä 1000 kappaletta noita erinomaisia ambrasavukkeita". Kaikesta päättäen niillä siis oli vaikutuksensa…
Edelleen harhaillessaan saapuivat veljekset vihdoin sulttaani Muaijadin moskeaan, jonka pronssinen portti, sulttaanin komea hautakupooli ja kaunis, valopihan viereinen pylväskäytävä olivat etevä näyte arabialaisten rakennustaiteesta. Moskea valmistui vuonna 1422. Pylväskäytävässä oli tummia nuorukaisia kymmenittäin, istuen lattialla aina 4-5 ryhmässään, ja harjoittaen opintoja. Opas selitti, että kun Kairon suuri yliopisto, Azhar-moskea, on hyvin täynnä, pidetään täälläkin luentoja. Uteliaina veljekset kävivät ottamaan selkoa, mitä nämä ylioppilaat lukivat.
Tuossa ryhmässä istuvat lukea tönöttivät yksitoikkoisella äänellä jotakin arabiankielistä tekstiä, heiluttaen yläruumistaan samaan tahtiin. Kysyttäessä he selittivät lukevansa koraania, joka heidän täytyi osata ulkoa, jos mieli suorittaa papin, "uleman", tutkinto. He olivat siis teologeja. Oppiaika kuuluu voivan olla kymmenenkin vuotta. Tuossa ryhmässä taas opiskeltiin geometriaa. Pienessä vihkosessa oli arabialaisia koukeroita ja tavallisia alkuväittämäin kuvioita, ja tarkemmin katsellessaan heidän puuhiaan, kun he siinä harppi ja viivotin kourassa mittailivat, huomasivat veljekset, että siinä suoritettiin ei sen vähempää kuin kulman kahtiajakoa. "Mitäs veljestä sitten tulee, kun tutkinto on suoritettu?" antoi Juhani oppaan kysyä. "Insinööri", vastasi tuo nuori mies ylpeästi. "Jaha, vai insinööri", jahkaili siihen Juhani miettiväisesti, "viikset sinulla on jo pitkät, mutta vasta harkitset kulman kahtiajakoa — aikaa menee runsaasti vielä, ennen kuin, mies parka, pystyt rakentamaan edes tuollaista siltaa, joka vie Niilin yli". Koko tuo kaavamaisesti ja yksitoikkoisen uneliaasti opiskeleva joukko ehkä sangen hyvin kuvasi sitä asemaa, joka "tieteellä" on Kairon yliopistossa: se ei ole ollenkaan tiedettä europalaisessa merkityksessä, vaan kaavoihin kangistunutta keskiajan arabialaista oppineisuutta.
Pimeä kiirehti veljekset takaisin hotelliin ja niin oli päivä Kairossa loppunut. Huolimatta ajan lyhyydestä olivat he mielestään saaneet sangen elävän kuvan tästä Afrikan suurimmasta kaupungista. Kuvaamisen arvoinen olisi sitten vielä Shepheards-hotelli, joka oli suurin ja ehdottomasti paras, minkä he matkallaan joutuivat näkemään. Sen lukemattomat suojat, upeat etehiset ja salit, paksut matot ja aaveina kulkevat nubialaiset palvelijat herättivät usein mielikuvan jostakin Tuhannen ja yhden yön tärinäin sulttaanin palatsista.
Noustessaan hissillä omaan kerrokseensa oli veljeksillä mukana kaksi englantilaista ladyä; vahva ambran tuoksu ilmoitti heidän perinpohjin koettaneen noiden savukkeiden elähdyttävää voimaa. Juhani ja Tuomas vaativat, että Simeoninkin täytyisi tupakkamiehenä koettaa itseensä niiden vaikutusta ja tähän Simeoni suostuikin. Mutta kun hän oli kovin väsynyt, nukahti hän ennen kuin savukkeen teho pääsi tuntumaan, jonka johdosta Juhani ja Tuomas rupesivat halventamaan sekä häntä että tuota parfyymikauppiasta.