XLV.
Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen. —
Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. — Erilaisia pukumuotoja.
— Hampaitten kulta. — Muodin mukaiset silmälasit.
Seuraava päivä, huhtikuun 13, meni taas tarpeelliseksi käyneeseen levähdykseen sekä passien kuntoon saattamiseen. 14 päivänä kello 3 i.p. astuivat veljekset, kestettyään mutkalliset metkut ja tarkastukset, entiseen itävaltalaiseen Helouan-laivaan, joka oli 10,000 tonnin kantoinen, monikerroksinen, upea jättiläinen. Täsmälleen kello 4 i.p. irtausi se rannasta ja läksi höyryämään Brindisiä kohti. Alkoi yksitoikkoinen laivaelämä, matkustajain hienouden ja ensiluokkaisuuden sekä vallitsevan englantilaisuuden vuoksi erittäin jäykkä ja ikävä, joka sai huoaten muistelemaan Ismenen kodikasta ja hauskaa menoa. Jotakin tehdäkseen rupesi Simeoni järjestelemään, kuten hän ylpeästi sanoi, "tieteellisiä muistiinpanojaan".
Hän aloitti eläimistä. "Niistä ovat", kirjoitti hän, "tällä matkalla erikoisesti huomiotani herättäneet kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen, sekä myöskin kameeli. Kuten tunnettua on meillä Suomessa jo aikoja sitten ollut käynnissä voimakas kansallinen liike siihen suuntaan, että vanha, maailmanrannalta joskus sattumalta mukaamme kiertynyt, ruskeahko ja epämääräinen kanarotu saataisiin häviämään, ja sijaan uusi, munimataidossa korkealle kehittynyt, valkoinen tahi harmaankirjava rotu. Tarmokkaan isänmaallisen toiminnan, kiertävien kanakonsulenttien ja aatteellisten siipikarjanhoitoyhdistysten kunniaksi onkin sanottava, että maamme kanarotu nyttemmin on erittäin hyvää, tavattoman isomunaista, kukot toimeliaita ja virkaintoisia. Suuri edistysaskel saavutettiin silloin, kun älyttiin laittaa kanaloihin sähkövalo, sillä kanat luulivat heti kesän olevan tulossa ja rupesivat munimaan paljoa aikaisemmin. Jossakin syrjäkylässä vain saattaa joskus matkustajain kauhuksi esiintyä vanhankansan hurja, pieni kukko pippurisilmäisen akkansa kanssa, joka kaihoisesti kaikerrellen mennä koikkailee pitkin kujaa."
Tottuneina suuriin ja tuoreisiin muniin lähdimme mekin matkalle, ja kiitollisuudella on tunnustettava, ettei kanan kaakotus ole juuri tähän saakka — pitkiä merimatkoja ja tunneleita lukuun ottamatta — lakannut korvissamme kaikumasta. Harmoin tulee ajatelleeksi tällaisia vähäpätöisiä asioita, mutta kun todellisuudessa joutuu näkemään, kuinka suunnattoman paljon kanoja Europassa on, ei voi olla sitä ihmettelemättä. Tuntuu kuin kaikuisi joka paikasta alinomainen, korkea-ääninen, kestävä kaakotus, ja kuin tulisi munaa — ja sitä tuleekin — katkeamatta valkoisena helminauhana koko maanosassa.
Aina Itävaltaan saakka olivat munat vielä suuria ja maukkaita, vaikka kanarotu, mikäli kerkesin huomata, oli siellä etelässä jo saanut vereensä häiritseviä, ehkäpä slaavilaisia vaikutteita. Mutta Unkarissa jo rupesivat munat pienenemään ja kanat muuttuivat jälleen ruskeiksi, köyhän ja orvon näköisiksi, joiden näki surumielisesti kaikerrellen astua koikkailevan aivan rannattomilla aroillakin: mitä ne sieltä lienevät olleet hakemassa? Ja kuta etelämmäksi tultiin, sitä pienemmiksi muuttuivat munat, niin että ne vihdoin Egyptissä olivat kyyhkysen munan kokoisia. Jos Suomen kana suvaitsisi käyttää tällaista kaliiberia, joutuisi sen nimi ehdottomasti sanomalehteen.
Kuta etelämmäksi tullaan, sitä pienempiä ja laihempia ovat myös kanat itse. Tuo kukko tuossa Aleksandrian moslemikadulla on kuin miniatyyri-kameelikurki: sen jalat ovat venyneet huolestuttavan pitkiksi, mutta ruumis on pienentynyt, joten siitä on tullut jonkunmoinen haikaraa muistuttava ruipelo, jolta ei ole syytä odottaa mitään suurtöitä.
Tämän verta kanoista. Mitä varikseen tulee, saattoi jo Saksassa huomata sen osoittavan huikentelevaista ja kevytmielistä luonteen laatua, sillä se vaihteli pukuaan alituiseen. Luulen voivani vannoa nähneeni sekä täysin mustia että täysin harmaita variksia. Tämä johtunee siitä, että se siellä noudattaa ihmisten esimerkkiä, m.m. asunto-olojensa järjestämisessä: kuten nekin, kokoontuu sekin suuriin kyläyhteiskuntiin, melkeinpä kaupungin tapaisiin, mikä kuten tunnettua edistää muotien ja turhamaisuuden leviämistä. Tämä on kummastuttavaa senkin vuoksi, että luulisihan nyt toki varista vakavammaksi eläimeksi kuin harakkaa, jota yleensä pidetään kaiken harakkamaisuuden vertauskuvana, mutta niin ei ole: järkähtämättä säilyttää harakka Egyptiin saakka saman, tutun, korean kirjavan pukunsa, vieläpä äänensäkin, jonka tuttu kikatus saa muistamaan kotoisia pakkaspäiviä, Juhani Ahon Rautatietä, rovastia ja Mattia. Sama ylistävä lausunto on annettava varpusesta. Eipä voi juuri olla liikutuksetta panematta merkille, kuinka tuo terhakka, riitainen ja omastansa kiinni pitävä lintu pehertelee yhtä tarmokkaasti ja pilkulleen samanlaisena Aleksandrian ja Kairon kaduilla kuin missä tahansa muualla, äyskien ja tiuskien kaikella sillä nenäkkyydellä, jonka luoja on sille antanut.
Mitä nyt sitten lampaaseen tulee, on se monienkin muutosten alainen, mutta niistä käsiteltäköön vain häntä. Voipa sanoa, että sikäli kuin kanan muna pienenee, suurenee lampaan häntä. Sana "saparo", joka erittäin hyvin kuvaa tämän lisäkkeen laadun Suomessa, ei sovi enää etelämpänä. Jo Saksassa se muuttuu hiukan tukevammaksi ja paksunee niin paksunemistaan, kunnes se jo Unkarin tasangoilla melkein laahaa maata leveänä lapiona kuin majavan häntä. Rasva kokoontuu täällä hännän keski- ja kärkipuoleen, juuren pysyessä ohuena, ja sellaista muotia noudattaa lammas sitten koko Balkanilla. Mutta Egyptissä on muoti jo toinen: rasva asettuu hännän tyvipuolelle, muodostaen siitä leveän ja tukevan takapuolen peiton; kärkipuoli on sen sijaan jäänyt tavalliseksi "saparoksi". Niin hallitsee muoti eläinmaailmassakin.
Unkarissa tavataan lampaan uskollisena toverina sika, tieteelliseltä nimeltään Sus scropha. (Kuka lieneekään keksinyt sille niin erinomaisen, jo äänellisestikin kuvaavan latinalaisen nimen?) Tuhansia ja taas tuhansia niitä siellä laitumilla, lammasnahkaisen paimenen hoivissa näkee, ja ovat ne aivan erilaisia kuin Suomessa esiintyvät veljensä. Ne ovat kapeaselkäisiä ja ketteräjalkaisia, pitkätakkuisia otuksia, jotka juosta pirahtelevat junan tullessa sinne tänne niin sukkelasti, että luulisi niitä aivan muiksi eläimiksi. Ensisilmäyksellä on niitä pitkän karvansa vuoksi vaikea erottaa lampaista. Sikamaisen luonteensa ja alakärsäisyytensä näyttää se kuitenkin täälläkin täydelleen säilyttäneen.
Aasille, tälle oloissamme tuntemattomalle ja loputtoman kärsivälliselle juhdalle, pyydän sitten saada lausua vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni tunteet. Eipä uskoisi, että niin pienestä, laihasta, takkuisesta ja ohutjalkaisesta eläimestä löytyy sellaista voimaa. Oli minkälainen etelämaan pösö hyvänsä, lihava ja talittunut kuin lampaan rasvahäntä, ja lisänä vielä säkkejä ja kaikenlaista kamaa, niin koko tämän komeuden kuljettaa aasi selässään kuin ei mitään. Muukalainen hämmästyy usein nähdessään vastaansa tulevan valtaisen tavararöykkiön, huipulla vielä mies jalkojansa roikotellen, ilman mitään näkyväistä liikkeelle panevaa voimaa. Vasta läheltä huomaakin, että siinähän on alla aasi, joka mennä köpittää kärsivällisesti tietänsä, viipoitellen pitkiä korviaan. Sanotaan, ja kertoohan pyhä historiakin samaa Bileamin aasista, että tuo juhta joskus menettää kärsivällisyytensä, tuskastuu, eikä lähde liikkeelle, vaikka sen tappaisi. Jos sellaista joskus tapahtuu, on se vain sorretun ja kidutetun kansan oikeutettua nousua vapaustaisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vielä on aasista mainittava eräs todellakin huomiota herättävä seikka. Kun hän on aamulla syönyt kylläkseen ohdakkeita tahi muita yhtä helposti sulavia kasviksia, saanut sitten herransa ja jättiläismäisen kuorman selkäänsä, kantaa köpittänyt nämä kaikki usein hyvinkin hankalia teitä lähimpään kauppapaikkaan, saaden joka minuutin kuluttua tukevan kiirehtimispotkun kylkiluittensa väliin, on se sitten joutunut seisomaan koko päiväksi torille, kuorma edelleen selässä ja isäntä vielä kylkeen nojaamassa. Sitten on siitä siirrytty jonkun kapakan ovenpieleen, jossa aasi parka saa taas seistä jäljellä olevine kuormineen, pahankuristen poikalurjusten ja miljoonien kärpästen kiusattavana, monta tuntia, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä sisällä syöpi lampaanihveä, juopi erinäisiä tusinoita turkkilaista kahvia, polttaa nargileh-piippua ja lyö korttia lappusilla, joiden kuvat lika ja aika on muuttanut täysin tuntemattomiksi. Tällöin, ja varsinkin jos joku viehättävä aasivaimo sattuu sillä hetkellä vaeltamaan kapakan ohi, valtaa siinä kärsimystensä keskellä seisovan aasin mielen katkeruus, murhe ja kaihoisa tunnelma. Se rupeaa purkamaan tunteitaan ääniaalloiksi, jotka ovat kerrassaan valtavia. Olen elämäni kuluessa joutunut kuulemaan erinäisiä hirvittäviä ääniä, joista mainittakoon n.s. tulipalotuutaus Oulun kirkon tornista, palvelijattaren parkaisu, kun kokonainen mehiläisparvi putosi hänen päähänsä, kommunistiagitaattorin mylvähdys porvaristoa vastaan, y.m., mutta mitään sellaista kuin aasin huuto en ole koskaan kuullut. Se on todellakin jonkunmoista "huutamista" ja siinä on tavattoman kiukkuinen ja intohimoinen sävy. Elukka suorittaa tehtävänsä kita auki ja kaula sojossa kuin lehmä, mutta osoittaa sikäli kehittynyttä tekniikkaa, että ääni otetaan sekä ulos- että sisäänpäin hengitettäessä. Kyljet työskentelevät kuin palkeet, pallea liikkuu kaikesta päättäen erittäin voimakkaasti, ja ääni on koko registerissä hyvin voimakas ja täynnä "metallia". Olisipa erinomainen keksintö, jos taidelaulun opetuksessa voitaisiin ruveta käyttämään aasin tekniikkaa, s.o. opettamaan laulajattarille äänen muodostusta myös sisäänpäin hengitettäessä, sillä koituisihan siitä arvaamaton etu ja äänivaroihin puolet lisää. Tämä olkoon sanottu aasista, jota voitaisiin ruveta Suomessakin käyttämään, sillä arvattavasti se kyllä pian ilmanalaamme tottuisi.
Hevonen on jalo eläin, joka säilyttää ylhäisesti kerta saavuttamansa korkean kehitysasteen. Erikoisinta huomiota oli omiaan herättämään Atenan hevonen. Kun sillä lähdettiin ajamaan, tuntui ensin, että sehän lieneekin aika poku, sillä niin virkeästi se kopsutteli kavioillaan asfalttikatua. Mutta vilkaistessa syrjään huomasi, ettei matka edistynyt ollenkaan: hevonen oli oppinut lystikkäällä tavalla hyppiä pomppimaan varpaittensa nenillä melkein yhdessä kohti, luimistaen vain viekkaasti korviaan, kun sitä komennettiin. Laihakin se raukka oli ja melkein karvaton, useimmiten siinä kunnossa, ettei sillä Suomessa olisi sallittu ajaa. Eipä voinut säälittä sitä katsella.
Kameeli jääköön tässä sikseen. Eläimistä puhuttaessa ei voi olla mainitsematta siitä hirveästä eläinrääkkäyksestä, jota koko etelämaat, alkaen Balkanilta, harjoittavat. Mikä lienee syynä siihen, ettei näillä etelän ihmisillä näytä olevan eläimiä kohtaan ollenkaan mitään hellempiä ja inhimillisiä tunteita? Siipikarja kuljetetaan sitoen ne jaloista ja joskus kaulastakin yhteen nippuun, lampaita kanniskellaan sääristä tahi sullottuina mitä luonnottomimpiin asentoihin, aasi ja muut juhdat saavat kestää kuormia ja kohtelua, joka nostaisi vihan punan meikäläisen maanviljelijän kasvoille, sanalla sanoen: säälin jumala on syösty siellä pois istuimeltaan. Muistaen Espanjan härkätaistelut täytynee sanoa, että tässä kaikessa on yhä jälkiä siitä raaistumisesta, joka antiikin aikana, gladiaattoritaistelujen päästyä muotiin, valtasi kaikki sen ajan ihmiset. Se kaikki on jotakin, josta he itse eivät nähtävästi ole tietoisia, sillä he ovat vailla eläimiin kohdistuvaa säälin tunnetta. Pohjoismaalaiselle, joka useimmiten — ja poikkeukset tuomitaan mitä raaimmalla asteella oleviksi, — kohtelee eläintään mitä hellimmin, hevostaan paremmin kuin omaisiaan, osoittaa tuollaisen kylmän rääkkäyksen näkeminen, että nämä kansat ovat suhteellisesta rikkaudestaan ja kauniista maistaan huolimatta edelleenkin monessa suhteessa raakalaisten asteella, tunne-elämältään ja humaanisuudeltaan takapajulle jääneitä raukkoja, jotka ylen harvoissa, jos missään tapauksissa kelpaavat pohjoismaalaiselle esimerkiksi. Kuinka äärettömän paljon korkeammalla ovatkaan tässäkin suhteessa germaaniset kansat! Tuo kulttuurillaan niin pöyhkeästi ylpeilevä Ranskakin saa tässä kohden häveten vaieta. Tätä etelämaalaisten harjoittamaa eläinrääkkäystä nähdessään ei voi muuta kuin syvästi halveksien ja suuttuen toivoa, että kun he kaikki järjestänsä kerta joutuvat siihen paikkaan, joka nähtävästi on pantu kuntoon juuri heidän tulevaisuuttaan silmällä pitäen, itse pääpappa käyttelisi heihin nähden tuota vanhaa lakia, että millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille itsellenne mitattaman, antaen heidän perinpohjin kokea ne kärsimykset, joiden alla täällä ajallisessa elämässä luomakunta heidän julmuutensa tähden saa huoata.
* * * * *
Tämän jälkeen siirtyi Simeoni selvittelemään muita pikkuhuomioitaan, koskapa mitään merkillistä ei matkalla tapahtunut. Oli huhtikuun 15 päivä. Englantilaiset olivat muodostaneet oman ryhmänsä, joka harjoitti tavattomalla innolla voimakasta, kova-äänistä naurua, vaimentaen sillä kaikkien muiden heikot keskustelun yritykset. Kun he myöhään illalla, jolloin muut matkustajat ovat jo aikaa sitten olleet levolla, saapuvat makuuosastoon, eivät he tule ajatelleeksikaan, että siellä olisi hiljainen esiintyminen paikallaan, vaan hoilaavat, viheltävät ja nauravat ikäänkuin muita ihmisiä ei olisikaan. Eikähän niitä olekaan, on vain englantilaisia ja ehkä jokunen ranskalainen koko maailmassa!
* * * * *
"Kuta alemmaksi lampaan häntä laskeutuu", kirjoitti Simeoni, "sitä alemmaksi laskeutuvat myös miehen housujen takapuolet. Sellaista miestä, joka pitää housujansa niin alhaalla, että takapuoli lyö käydessä ristiä, ei Suomessa pidetä täysijärkisenä, vaan hiukan hesselinä. Ällistymättä ei siis suomalainen voi nähdä jo Konstantinopolissa ja Kreikassa vallitsevaa housujen muotia, sillä se on hänen mielestään erikoinen. Takapuoli riippuu niissä aivan maahan asti, muodostaen jalkain väliin tilavan säkin, ja antaen mies paralle perin koomillisen ulkonäön. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä itse mitään, vaan luuleepa päinvastoin olevansa puettu mitä aistikkaimmin. Olimme usein hyvin uteliaita tietämään, mitä tuossa säkissä mahtoi olla, ja pyyhkäisin sitä joskus sivu mennessäni jalallani, tuntematta kuitenkaan muuta kuin että siellä saattoi olla jotakin vaatetta. Kun Hellaan rantajätkä esiintyy tällaisissa housuissa, saattaa häntä unehtua hetkeksi katsomaan. Kun mennään Egyptiin, putoaa sitten housuista pohja pois, joten niistä tulee maahan asti ulottuva hame; ja kun mennään yhä etelämmäksi, rupeaa tuo hame lyhenemään, kunnes se ekvaattorin seuduilla katoaa kokonaan. Ihmeelliset ovat siis housumuodinkin vaihtelut.
"Mainitsematta ei sitten saa jäädä kreikkalaisten merkillinen kansallispuku, joka m.m. on kuninkaan kaartin paraati-univormuna. Kengät ovat jonkunmoiset käyräkärkiset lapikkaat, tiukasti pauloitetut polveen saakka; housut ovat valkoiset, aivan raajojen mukaiset, kuten voimistelijain trikoot. Mekko on vyötäisille saakka ruumiin myötäinen, hyvinkin tiukka; rintamus koristettu koruompeleilla, muuten lumivalkoinen; mutta sen helma on poimutettu ja kovotettu aivan samanlaiseksi kuin balettitanssijattaren hame. Ajatelkaa nyt, arvoisat kansalaiset, vanhaa miestä tällaisessa hassunnäköisessä balettihameessa ja tehkää johtopäätöksenne! Eipä tiedä sitä katsoessaan, kuinka pitäisi ällistyksensä osoittaa. Mutta niin ne vain marssivat reippaina ja ylpeinä kuin olisi heidän yllään maailman kaunein puku. Arvattavasti he nauraisivat samoin meidän 'kansallispuvuillemme.'
"Kuta etelämmäksi tullaan, sitä enemmän ihmeitä näkee. Niinpä saattaa helposti huomata oltavan rikkailla seuduilla siitäkin kultamäärästä, joka välkkyy ihmisten hampaista. Eikä suinkaan tarvitse luulla, että siellä ainoastaan ylhäisö kullalla hampaansa paikkauttaisi! Ei suinkaan, sillä olihan oppaallamme Aleksandriassa koko etuvallitus puhtaasta, kimaltelevasta kullasta, eikä se suinkaan ollut mikään poikkeus. Tuntua ensin oudolta katsella tuollaiseen välähtelevään kitaan, sillä siinä on jotakin luonnotonta. Varsinkin lampun valossa herättää se huomiota, kun kymmenistä kidoista kimaltelee kirkkaita heijastuksia, koska suut avataan mahtavaan ja tyhjentävään, etelämaalaiseen nauruun. Kun asianomaisen silmillä lisäksi ovat suuret ja pyöreät silmälasit, joiden leveät kehykset on tehty kilpikonnanluusta, saattaa joku nauraja herättää katsojassa ihan kammottavan tunnelman. Nuo luureunaiset, suuret ja pyöreät silmälasit näkyivät muuten olevan muodin viimeinen sana tällä tärkeällä alalla, asia, joka Helsingissä on vielä tuntematon ja jossa tietysti täytyy saada kiireellinen parannus aikaan."
* * * * *
Oli huhtikuun 16 päivä. Oikealla puolellaan näkivät veljekset tuttuja Kreikan maisemia, korkeita kallioita ja vuoria, jotka häipyivät sinervään kaukaisuuteen. Laivalle ilmestyi pieni keltavästäräkin näköinen lintu, jota haukka ajoi. Linnun molemmat jalat oli sidottu nuoralla yhteen, mutta saattoi se silti lentää. Haukka luikki nolona tiehensä. Iltapäivällä ilmestyi laivalle väsynyt pääskynen, ollen arvattavasti matkalla Suomeen, jonne se suven tuojana on niin tervetullut. Suomalaisilla on köyhyydestään huolimatta muutakin ruokaa, heidän tarvitsematta pääskysiä tappaa, kuten rikkaitten etelämaalaisten. Ilta tulee ja "aurinko, laskee Adrian mereen". Huomenna varhain saapuu laiva Brindisiin ja niin ollaan jälleen Europan mantereella. Amerikalaiset missit, joihin tutustuttiin Ismene-laivalla, ovat olleet veljesten matkatovereina täälläkin, hekin kiireellisesti käytyään Egyptin ihmeitä katsomassa.
XLVI.
Brindisi. — Apulian viljelyksiä. — Apenninien poikki räntäsateella, vuoristonäkyjä. — Salernon lahti. — Napoli. — Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä. — "Santa Lucia".
Maksettuaan Brindisissä tullia 150 savukkeesta 58 liraa, Juhanin ja Tuomaan päästessä aivan ilmaiseksi, oli Simeoni oikeassa, vireessä aloittaakseen pitkän rautatiematkan Apulian ja Apenninien poikki Napolia kohti. Brindisi näytti vähäpätöiseltä, pieneltä satamakaupungilta, rannassa rivi taloja jo Aigeian meren saarilta tunnettuun tyyliin. Jonkunmoinen hauska ja kodikas italialaisuus sieltä kuitenkin ehti tuulahtaa vastaan. Jätkät ja satamapalvelijat sanoivat aina kohteliaasti ja hilpeästi joka toiseksi sanakseen "signore". Juna kiljaisi ja lähti menemään, vaunut olivat sangen mukavat, ja eväiksi ostetut ruokakassit sekä niinipukuinen viinipullo riippuivat somasti ja lupaavasti nauloissaan. Asemaravintolat nimittäin myyvät tällaisia valmiiksi varustettuja eväskasseja, koska ravintolavaunuja ei näissä junissa ole. Lähtöaika oli kello 8,10 aamulla, sää kirkas, mutta ei erikoisemman lämmin.
Apulia näytti olevan kutakuinkin hyvin viljeltyä tasankomaata, kesä jo kauneimmassa kukoistuksessaan. Kivet oli kasattu kaikkialta kiviaidoiksi. Pelloilla ja pientareilla näkyi runsaasti kukkia, jotka väriloistollaan ilahduttivat silmää. Tarentumin lahden perukka taas, jonka rantaa rata kulkee, on hiekkanummea, jossa kasvaa paljon omituista kääpiömännikköä. Hiekasta loisti lukemattomia asterin tapaisia, sinipunervia kukkia. Meren pauhu, aaltojen särkyminen rannan hiekkaan, autio nummi ja tuulen kohina vaivaismännyissä synnytti omituisen surumielistä, ikävän haikeata tunnelmaa.
Tarentumin lahden luoteiskulmassa olevasta Metaponton kaupungista kääntyy rata luoteista kohti mennäkseen Kalabrian ja Apenninien poikki ja laskeutuakseen Salernon lahden kohdalla Tyrrhenan meren rantaan. Tasaista maata kestää vielä kauan, mutta junan puhkuvasta äänestä ja hiljenevästä kulusta huomaa, että se tekee koko ajan nousua. Potenza nimisen kaupungin seuduilla alkaa jo vuoristo, joka vähitellen käy yhä jylhemmäksi. Rata koettaa seurailla pikku jokien varsia, jotka melkein vedettöminä oikuttelevat monin mutkin ja kierroksin rotkosta toiseen. Mutta kauan ei niistä ole radalle hyötyä, vaan pian täytyy sen ruveta puhkaisemaan vuori toisensa jälkeen. Tie on kohta paljasta tunnelia: tuskin ehtii juna saada kahden vuorimöhkäleen välissä hiukan raitista ilmaa, ennen kuin sen jo parkaisten täytyy syöksyä uuteen, kauan kestävään pimeyteen. Silloin tällöin saa nähdä syvän jyrkänteen, ammottavan kuilun, huimaavan korkean vuoren, ja samalla taas painua pimeyteen odottamaan uutta valkeutta. Tätä kestää tuntikausia ja muodostuu matka tällöin jonkunmoiseksi Salvator Rosan maisemien katselemiseksi.
Korkeammalle tullessa on sää muuttunut pilviseksi ja kylmäksi, ja pian yllättää junan räntäsade. Siellä täällä vuorten rinteillä näkyy lammaslaumoja sekä jokunen yksinäinen, kivestä muurattu, loivakattoinen talonpoikaismaja; se on asumukseksi melkoisen yksinkertainen, eipä suurin parempi fellahien hökkeleitä. Varsinaiset kylät — tahi ehkä ne ovat kaupunkeja — on rakennettu korkeitten vuorten huipuille, jossa ne ovat säännöttömine muotoineen ja muoreineen kuin joku keskiaikainen linna. Ne ovat jääneet sinne ehkä entisajan perusteella, jolloin ne rakennettiin tuollaiselle paikalle puolustustarkoituksessa. Potenzan ja Sicignanon kaupunkien väli varsinkin oli harvinaisen jylhää, autiota vuorimaisemaa, jossa saattoi nähdä, kuinka ehkä vuosituhansia vanha, rotkopaikkoja hakeva tie oli toisissa kohdin täytynyt muurata vuoren seinään, jota se pyrki ylöspäin viistoviistoon mutkitellen, kapeana ja kärsivällisenä. Kukapa tietää, vaikka olisi Caesar sitä myöten marssinut, tultuaan Egyptistä voittajana takaisin.
Sicignanosta lähdettäessä tapasi jo pimeä, kunnes vihdoin saavuttiin Salernoon. Siinä kulkee rata hetkisen aivan pitkin Salernon lahden rantaa, mutta hyvin korkealla jyrkänteellä. Ikkunasta saattoi nähdä himmeän kuun heikosti valaiseman meren, jonka aallot välkehtivät valkoisena vaahtona murtuessaan kalliorantaan. Taivaalla purjehtivat levottomina repaleiset myrskypilvet. Salernon kaupungin satama-allas ja sen kirkkaat tulet välähtelivät pimeyden läpi, ja kaukaa häämöitti korkeiden vuorien huippuja. Pian sukelsi sitten juna uudelleen tunneleihin ja rupesi kaarrattelemaan pitkin vuorten rinteitä, mennäkseen sen korkean niemen harjanteen poikki, joka erottaa Salernon lahden Napolin lahdesta. Jo rupeavat Napolin tuhannet tulet välkkymään ja Simeoni aavistaa jossakin läheisyydessä olevan Vesuviuksen mahtavan keilan; vielä hetkinen kuutamossa välkkyvää meren rantaa ja ollaan perillä. Pimeässä eivät veljekset osaa arvostella, onko lauseessa "nähdä Napoli ja kuolla" mitään perää; he tuntevat vain, kuinka harvinaisen huono katukivitys täryyttää heidät lopullisesti palasiksi tämän pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.
* * * * *
Kirkkaana tervehti heitä seuraava, huhtikuun 18 päivä, jonka veljekset olivat päättäneet pyhittää Napolin näköaloille ja Pompejin raunioille. Londres-hotellin edessä kohoava synkkä, vanha Napolin linna viittasi puhuvasti tämän ennen itsenäisen Italian osan kolkkoon historiaan, mutta Napolin hilpeätä kansaa eivät mitkään synkät muistot näyttäneet painostavan. Nauraen se kuhisi kaduilla, joista monet olivat sangen upeita, täynnä komeita kauppoja. Mutta kauan ei tarvinnut siellä liikkua, ennen kuin oli pakotettu huomauttamaan, että puhtaus jättää sangen paljon toivomisen varaa ja että katukivitys on suorastaan kurja. Mitään syytä kuolla Napolin nähtyään ei suinkaan ole, vaan on siellä käynti päinvastoin omiaan aivan erikoisesti kiihoittamaan elämänhalua. Hetkisen kaupungilla harhailtuaan lähtivät veljekset ajamaan Pompejia kohti.
Katujen kivitys on tehty noin 30 x 50 cm suuruisista kivistä, joista ylen harvat tuntuivat olevan siinä asennossa, jossa niiden olisi pitänyt olla. Likaisuus ja löyhkä oli toisin paikoin syrjäkaupungilla aivan sama kuin Stambulissa ja kaduilla näytti kansa täälläkin pää-asiassa elävän, toimitellen siinä kaikenlaisia tehtäviään. Eräässä esikaupungissa tuntui makaroniteollisuus olevan vallitsevana, koskapa sitä oli tangoittain ja vyyhdeittäin kadulla kuivamassa; ehkä se lian lisä, minkä se siinä saa, antaakin todelliselle italialaiselle makaronille sen kuuluisan hyvän maun. Makaronintekijät itse eivät näytä ajattelevan, että katu on hiukan sopimaton kuivauspaikka.
Tummansinisenä, mahtavana möhkäleenä, raskaat pilvet riippuen kiireellään, on vasemmalla puolella Vesuvius. Tuntuu omituiselta ja kammottavalta ajatella, että tässä alla, syvyydessä, on ikuinen hehkuva ahjo, jonka savupiippu tuolla suitsuttaa sinertävään ilmaan hiukan vaaleata höyryä. Siellä on siis se tuli, josta ihmiset jo ammoin saivat käsityksensä helvetistä, sillä mistäpä muusta se olisi voinut syntyä? Näköala Vesuviukselle on muuten viehättävä, ja korkealla sen sinertävillä rinteillä olevat pienet valkoiset rakennukset herättävät epämääräisiä ajatuksia joistakin hädissään vaaralliseen paikkaan paenneista turvattomista ihanista olennoista. Siihen tunnelmaan, minkä Vesuvius pohjoismaalaisessa herättää, vaikuttaa ensiksikin se, että se on toiminnassa oleva tulivuori ja että se on niin synkällä tavalla kuuluksi tullut Vesuvius, ja toiseksi se, että se näin kaukaa katsottuna on todellakin kaunis, kun sini-autere sitä ympäröipi ja pehmeät pilvet koskettelevat sen huippua.
Mutta auto kiirehtii eteenpäin niitä esikaupungin katuja, joiden alla lepää Herculaneumin kaupunki kuolonuntansa. Oikealla puolella siintää Napolin lahti, kohonneiden sadepilvien, tummentamana, väliin heijastaen häikäisevästi pinnastaan pilvien välistä pilkistävää auringonvaloa ja sinikirkasta taivasta. Lahden toiselta puolen siintävät utusinisinä, niilläkin sadepilvet kiireellänsä, Vesuviuksen sisarkukkulat, ja niiden rinteiltä kirkkaina pilkkuina pienet kaupungit, Castellamare ja Sorrento. Lahden suulta siintää taas kuin satuharson takaa jyrkkärinteinen Capri, historian, romanttinen taruseppele kulmillansa. Näky on täyteläinen, ihmeen ihana, yllättävä ja suurenmoinen kauneudessaan.
Vihdoin saavutaan paikalle, joka on jo Napolista katsoen Vesuviuksen tuolla puolen, rinteellä, jonka jatkona jo tavallaan on Napolin lahden eteläranta. Tuosta korkeahkon, kummun reunalta kohoaa muurin tapainen ryhmä vanhoilta ja rappeutuneilta näyttäviä seiniä — siinä ovat Pompejin rauniot. Pian saapuvat veljekset sen vanhalle portille, muinoin nimeltään Porta marina, "Meriportti", ja astuivat alueelle, jossa 19 vuosisataa sitten sykki antiikin rikas elämä.
Pompejin arvoisa kansalainen Aulus Vettius Restitutus oli nukkunut huonosti yöllä elokuun 24 päivää vasten vuonna 79 j.Kr. Haukotellen ja pahalla tuulella ilmestyi hän cubiculumistaan ja vasta kun hän oli päässyt ihanan pylväskäytävä ympäröimään peristyliinsä, jonka keskellä oli sievä puutarha ja siinä omituinen, miespuolinen suihkulähde, tunsi hän mielensä virkistyvän, sillä kirkas auringonvalo antoi tuolle paikalle häntäkin, siihen tottunutta, viehättävää suloa. Hän meni katsomaan, olisiko hänen veljensä Aulus Vettius Conviva jo hereillään, ja huomasi, ettei hän ollut vielä kotonakaan. Kansalainen Vettius rypisti kulmiaan ja ajatteli: "Kaunis nainen tekee vakavankin miehen mielettömäksi!" Tuntien halua päästä ulkoilmaan hän sitten meni atriumiin, vilkaisi tricliniumiin ja antoi kaikkialla olevien ihanien seinämaalausten silmiänsä hyväillä sekä poistui kadulle, jossa vielä oli hiljaista. Ainoastaan maalaisten kuormia saapui jo sieltä täältä ajaa jyryytellen niille määrättyjä katuja myöten. Oli hyvin varhainen aamu.
Aulus Vettius läksi kulkemaan oikeastaan ilman päämäärää. Harhailtuaan Forumilla hän meni Abundantia-katua myöten niin pitkälle, että huomasi vihdoin olevansa Amphiteatterin luona. Tuntien halua istahtaa hän nousi sen korkeille reunamuureille ja rupesi katselemaan edessään olevaa näköalaa, kuten niin usein oli tehnyt: Aulus Vettius ihaili kaikkea kaunista. Etelässä oli Sarnon tasanko, täynnä puiden ja puutarhojen ympäröimiä pieniä taloja, ja sen toisella puolella korkea vuori, rinteillä taloja, puita, istutuksia ja viljelyksiä, kaikki loistaen aamun häikäisevässä valossa ihastuttavan kirkkaina; tuolla jatkuvat vuoret Sorrenton niemeksi ja lännessä kimaltelee mahtava meri. Caprin eriskummallisesti muodostunut kalliosaari aivan kylpee aamun säkenöivässä loisteessa. Koko maailma hänen ympärillään uiskentelee pehmeässä, sinipunervassa autereessa, joka hyväilee silmää ja tuudittaa sielun mieluiseen, nautintorikkaaseen tunnelmaan.
Silloin tuntee Aulus Vettius, kuinka muuri, jolla hän istuu, tärähtää. Säikähtyneenä hän nousee ylös, sillä hän muistaa hyvin, kuinka suunnatonta tuhoa vuonna 63 tapahtunut maanjäristys oli tehnyt. Kiireesti hän lähtee kotiansa kohti. Kadut ovat jo täynnä säikähtyneitä ihmisiä, jotka puolipukineissaan seisovat ja hätäilevät neuvottomina. Myöhäisten yöjuhlijain päästä häviävät viininhöyryt ja kaikkien kasvoilta kuvastuu pelko.
Mutta varsinaista maanjäristystä ei tulekaan, vaan sen sijaan alkaa Vesuviukselta kuulua kumeita jyrähdyksiä. Päivän valo tummenee yhä ja pian on melkein pimeä. Kauhistuneina ihmiset menettävät kaiken järkensä ja koko Pompeji on kohta riehuvan ja avuttoman tuskan näyttämönä. Ei ymmärretä, mitä tämä merkitsee, sillä maan tärähdykset, joita jatkuu, eivät ole vaarallisen voimakkaita, mutta mistä johtuu tämä pimeys? Kauhu ajaa vihdoin ihmisiä pakosalle, kohti meren rantaa, Stabiaeta ja Herculaneumia, ja kukin kuljettaa mukanaan mitä hänelle kalleinta on.
Tällä välin valmistaa suuttunut Vulcanus lopullista ja suurinta iskuaan. Vuosisatain kuluessa kraateriin kasautuneet kivet, multa ja vesi lennähtävät ylös, ja purkauksen voima on niin suuri, että koko vuoren yläkeila murskautuu, humahtaen ensin syvyyteen ja sieltä räjähdyksen lailla ilmaan. Suunnattoman suuria tuhkapilviä ja hohkakiviä seuraa mukana, pimentäen koko avaruuden ja ruveten satamaan tiheänä ja tappavana sateena alas rinteille ja ympäristöön. Samalla puhkeaa rankkasade, joka kastelee ilmassa olevan tuhkan märäksi liejuksi; raskaana, tukahduttavana sateena se painuu maahan, kukoistavan asutuksen ja kolmen onnettoman kaupungin päälle. Vihdoin rupeaa mahtava, punaiselta hehkuva laavavirta pursuamaan kraaterista valuen vastustamattomasti laajalle meren rantaan päin, tukahduttaen tieltään kaiken elollisen. Satavan liejun ja tuhkan kamala kohina, kivien jysähdykset maahan ja kattojen päälle, kuolevien ja haavoittuvien ihmisten parkuna, tulivuoren yhä uudistuvien purkausten jyminä ja maan alituinen tärinä, kaikki sysipimeän keskellä, kovan luoteistuulen puhaltaessa — Manala oli aukaissut porttinsa nielläkseen koko ihmiskunnan!
Silmät palaen hullun tavoin kiiruhtaa Aulus Vettius kotiinsa, koettaen suojella suutansa tuhkasateelta, joka oli tukahduttaa hänet. Talo on autiona. Hurjana kiiruhtaa Vettius atriumiin ja rahakirstulleen: se on auki ja tyhjä. Samalla tummenee kaikki sysipimeäksi ja katolta alkaa kuulua putoilevien kivien jymähdyksiä, impluviumin aukosta tunkee sisään tuhkaa ja liejua, ja tuolla jo murtuu katto yhdestä paikasta. Vettius tempaa käteensä muutamia kalleuksiaan, käärii päänsä viittaansa ja syöksyy uudelleen ulos.
Kaduilla vallitsee kauhea sekasorto. Kukaan ei tunne ystäväänsä eikä veljeänsä, vaan kaikki koettavat päästä pakoon. Minne? Meren rannalle, sillä on levinnyt tieto, että Plinius vanhempi on saapunut laivastollaan Misenumista pelastamaan turmioon joutuvaa väestöä. Meriportilla vallitsee kauhea tungos. Vettius huomaa kahlaavansa polvia myöten märässä liejussa ja tuhkassa, hän läähättää hädästä ja väsymyksestä. Äkkiä iskee putoava kivi häntä päähän ja hän kaatuu. Turhaan koettaa hän päästä jaloilleen, kostea lima tukahduttaa hänet niinkuin tuhannet muut.
Tuhka- ja kivisadetta kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Aamulla 25 päivänä oli ankara maanjäristys, ja tuhkapilvet olivat saapuneet jo Misenumiin saakka, niin että sielläkin oli niin pimeä kuin suljetussa huoneessa. Kun tuhkasade myöhemmin päivällä lakkasi, olivat Herculaneum, Pompeji ja Stabiae kadonneet maan päältä. Ainoastaan sieltä täältä kohosi näkyviin kattojen harjoja. Koko kukoistava Sarnon tasanko oli muuttunut erämaaksi.
* * * * *
Simeoni istuu Vettiusten talon peristylissä ja hieroo silmiänsä. Aurinko loistaa kirkkaasti valaisten sen vieläkin viehättävää pilaristoa ja sen uudistettua puutarhaa suihkulähteineen. Kaikkialla vallitsee rauha ja lepo, niinkuin ainakin tällaisessa antiikin aikaisessa talossa, joka oli ulospäin suljettu, maailmasta erotettu pyhäkkö; arkinen melu ei voinut sinne tunkeutua. Kirkkaina ja sangen hyvin säilyneinä loistavat hänen silmiinsä tuolta seiniltä maalaukset ja koristeet, jotka todistavat hienostuneesta, kauneusarvojen palvelusta harrastavasta mausta. Ja noita maalauksia katsellessaan saapuu hän kuvaryhmälle, joka kuvaa koko muinaisen Pompejin elämää.
Amoriinit siinä esittävät eri puolia pompejilaisten jokapäiväisistä puuhista, kaikki maalatut erinomaisella luonnehtimistaidolla, joka ilman erikoisempia viittauksia on tiennyt tulkita kunkin amoriinin osuuden ja tehtävän. Samalla on taiteilija osannut taitavasti säilyttää amoriinien lapsellisen herttaisen ja hilpeän keijukaisluonteen, niin että heidän puuhailunsa on rakastettavaa leikkiä, sominta, mitä taiteilijan sivellin lienee yleensä saanut aikaan. Tuossa esitetään lapsia: pieni amoriini pitää hanhea kainalossaan ja toinen odottaa herttaisesti ojennetuin käsin, että toveri päästäisi sen irti ja antaisi hänenkin sitä pitää; tuossa leikkii kolme toverusta "kuningasta ja aasia"; eräs pitää pystössä puumaalia, johon toinen, istuen kolmannen selässä, koettaa osua kivellä; paras heittäjä on kuningas ja huonoimman, aasin, täytyy ottaa hänet selkäänsä. Täällä työskentelevät amoriinit seppeleitten sitojina valmistaen niitä ruusuista, joita talonpoika-amoriini on tuonut kaupunkiin; tuossa taas eräs ostaa seppeleitä — hän on nähtävästi ylhäinen pompejilainen, joka parhaillaan valmistaa suurta juhlaa. Täällä puuhailevat amoriinit toimekkaasti öljyn valmistuksessa, tottuneesti käytellen puristinta ja kaataen valmistuneen tuotteen ruukkuihin; he tahtovat esiintyä edukseen, sillä onhan kauppaan saapunut hieno ostajatar, joka, ylhäisen näköisenä istuu tuolillaan. Nähtävästi koskee kauppa hajuöljyä, sillä ostajatar parhaillaan tunnustelee sen tuoksua. Ylhäisen, huolettomassa asennossa istuvan ostajattaren takana seisoo kunnioittavan jäykkänä orjatar-amoriini. Vielä muutakin nämä viehättävät keijukaiset osaavat: he pitävät kilpa-ajoja, he ovat taitavia kultaseppiä, jotka valmistavat mitä hienoimpia kultaesineitä, myydäkseen niitä sitten rikkaille ostajille; he valmistavat kauniita kankaita, viljelevät viiniä ja viettävät iloisia juhlia, ja poimivat kauniita kukkasia ihanalta niityltä. Mahdotontahan on luetella kaikkea, mitä muinaiset pompejilaiset tekivät.
Surumielin matkailija kulkee pitkin Pompejin ahtaita katuja, joiden kivitys on samanlainen kuin vieläkin Napolissa, joissa rattaiden syvennykset todistavat niiden vanhuudesta ja joilla kerran on vallinnut iloisen elämän melu. Kuljetaan talosta taloon ja nähdään kaikkialla todistuksia siitä, kuinka pitkälle antiikki kulttuuri jo oli ehtinyt elämän mukavuuksien ja sen viehätyspuolien hankkimisessa — ei puutu muuta kuin nykyajan tekniikka ja he olisivat kulttuurissaan olleet tasollamme. Sehän ei ehkä ole paljon, mutta korkeammallehan emme voi vertauskohtaamme asettaa. Pian selviää kulkijalle se, että kaupungin hävityksen jälkeen sieltä sittenkin on viety pois hyvin suuri, ehkä suurin osa kaikesta arvokkaammasta, ja sitä tehdessä on myös hävitetty lisää. Kun nimittäin tuhkasta jäi esiin törröttämään kattoja, mentiin niiden kautta sisään, jossa tietysti aluksi useimmat huoneet olivat vain vähän täyttyneitä, ja kuljetettiin siten pois arvoesineitä. Tätä tekivät pelastuneet, sillä Pompejin asukkaista ei liene sentään ainakaan itse kaupungin alueella tuhoutunut enempää kuin ehkä 2000, asukasluvun ollessa ehkä 20,000; tietymätöntä on, kuinka paljon tuhoutui kaupungin ulkopuolella. Paljon on täten myös harjoitettu rosvousta ja siten viety pois Pompejin esineitä. Kun sitten katot vähitellen murtuivat, täyttyivät huoneet kokonaan; loppuja silitettiin uusien rakennusten alustaksi ja niin katosi Pompeji vihdoin melkeinpä muistostakin: sen raunioita kyllä oli näkyvissä, mutta ei enää tiedetty, että siinä oli muinoin ollut Pompeji, Vasta 1763 päästiin selville, mikä tämä paikka oli ollut, ja siitä alkaen on kaivauksia pienemmin ja suuremmin väliajoin jatkettu meidän päiviimme saakka; kuitenkin on vasta korkeintaan puolet päässyt päivänvaloon.
* * * * *
Nyt on Pompeji tarkoin tutkittu ja kuka hyvänsä voi laajasta, kuvitetusta kirjallisuudesta siihen perehtyä. Väsyneinä yllättävistä vaikutelmista istuivat veljekset sen vierellä olevassa pienessä ravintolassa, maistellen Vesuviuksen rinteiden virkistävää punamehua ja katsellen mietteissään edessään olevaa ihanaa Napolin lahtea. Kaksi vanhaa italialaista ukkoa ilmestyy heidän vierelleen ja toisen säestäessä särisevällä kitaralla laulaa toinen tutun laulun Napolin kauneudesta. "Santa Lucia", kaiuttaa ukko värisevällä äänellä rakastetun lahtensa, kotiseutunsa ylistystä, ja Simeoni tuntee, kuinka Italian luonto ja kansa, kaikki se, mitä on siitä kuullut ja lukenut, hiljalleen synnyttää sitä omituista romanttista tunnelmaa, joka vuosisatoja on muita europalaisia viehättänyt, saanut heidät tänne tulemaan ja pannut heidät kaikesta huolimatta näkemään ja tuntemaan tuota romantiikkaa täällä todellisuudessakin. Vielä viimeinen silmäys merelle ja Vesuviukselle, ja veljekset ovat taas sukeltaneet huumaavan nykyaikaiselämän pauhinaan, muistellen Pompejissa käyntiään ja siellä heränneitä tunnelmia kuin kaukaista, ihmeellistä näkyä.
XLVII.
Napolista Romaan. — Pietarin kirkko. — Paavalin kirkko. — San Pietro
in Vincoli ja Michel Angelon "Moses". — Santa Maria della Vittoria ja
Berninin "Pyhä Teresa". — Vatikaanissa. — Sikstiniläinen kappeli. —
Forum Romanum. — Colosseum. — Katakombit. — Kaksi kallisarvoista
Roman hautaa.
Mentäessä Napolista Romaan kulkee rata koko ajan pitkin lakeata maata, joka on kaikkialta aivan puutarhamaisesti viljeltyä. Idästä siintävät kuitenkin juhlalliset sinertävät vuoret, jotka ovat vuorimaisemiin tottumattomalle aina nähtävyyksiä. Radan sitten erotessa rannikosta ilmestyy vuoria länsipuolellekin, mutta tie itse noudattelee tasaista maata.
Siellä täällä vuorten huipuilla näkee kylän, linnan tapaisen rakennuksen, tornin tahi muurin kappaleen. Tuolla on keskellä tasankoa vanha, nelikulmainen torni, jonka yläosa on sortunut; kirkuen parveilee sen ympärillä naakkalauma. Tuossa herättää huomiota aivan radan vieressä, korkealla, jyrkkärinteisellä kalliolla oleva kylä, jonka asumukset ja muurit keskiaikaisen näköisesti noudattelevat jyrkänteen reunoja; eipä tarvitsisi paljon maanjäristystä, ennen kuin ne tippuisivat tuolta reunoilta kuin muurilaasti. Täällä, jossa maanjäristyksiä tapahtuu, ei niitä näytetä kuitenkaan pelättävän.
Romaa lähestyttäessä kiertää rata länsipuolisten kumpujen reunaa kaupunkia kohti, joka loistaa kaukaa lakeudeltaan, ylinnä Pietarinkirkon korkea kupooli. Pian vangitsevat katseen roomalaisen vesijohdon muinaiset jätteet, jotka korkeina muurin kappaleina seisovat tasangolla, vieläkin juhlallisena merkkinä entisajan voimakkaasta rakentajakansasta. "Kuinka mahtava sivistyksen kehto onkaan Välimeren allas ollut!" täytyy vaeltajan huudahtaa, sillä toisen toistansa suuremman kulttuurin muistomerkin hän sen aurinkoisilta rannoilta tapaa. Vielä hetkinen, ja veljekset ovat saapuneet "ikuiseen kaupunkiin". "Milloin Roma perustettiin?" kysyi Simeoni entisen lehtorin äänellä Juhanilta, joka hetkeäkään miettimättä vastasi Melanderin kuuluisan oppikirjan mukaan: "Seitsemänsataaviisikymmentäkolme". Seurasi sitten toinen, yhtä tärkeä kysymys: "Milloin Sulla kuoli?" "Seitsemänkymmentäkahdeksan." "Hyvä on", arvosteli nyt Simeoni, "vielä sinulla näkyvät olevan selvillä Roman historian patsasvuodet, joitta ei ihmisen elämää yleensä voisi ajatellakaan mahdolliseksi". Romaa perustettaessa oli kuitenkin Ramses II ollut jo seitsemänsataa vuotta muumiona, joten paikkakunta, jolle veljekset nyt olivat saapuneet, oli ijältään oikeastaan nuorenpuoleinen. "Onhan näitä nyt jo nähty vanhempiakin!" hymähteli Tuomas, kun tästä puhe tuli. "Ei tartte roomalaisten yhtään ylpeillä!"
* * * * *
Veljekset ovat ajaneet Pietarinkirkolle ja huomanneet, että sen suuresta kupoolista ei saa oikeata käsitystä siksi, että tuota jättiläiskirkkoa täytyy katsoa liian läheltä. Päästäkseen vaikuttamaan mahtavalla suuruudellaan täytyisi sen olla korkeammalla paikalla, eikä lähistöllä saisi olla mitään rakennuksia. Ja kun mennään kirkon pääportaita kohti, uppoaa kupooli vähitellen kirkon "sisään", niin että portailla seisten sitä ei näe enää ollenkaan. Goottilaisissa kirkoissa taas, joissa kaikki oikeastaan on vain tornia, on vaikutus sitä jylhempi, kuta lähempänä kirkkoa seisoo, oli ympärillä rakennuksia vaikka kuinka paljon. Tähän nähden oli siis Pietarinkirkko Simeonille pettymys.
Sisään tullessa huomaa pian, että sen mahtava suuruus ei pääsekään vaikuttamaan, vaan pettyy silmä luulemaan kaikkea pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. Sehän ei liene kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan päinvastoinhan on haluttu rakentaa pyhäkkö, joka jylhällä suuruudellaan ikäänkuin musertaisi ihmisen ja saisi hänet ehdottomasti antautumaan masentuneeksi Jumalan suuruuden palvojaksi. Seisoessa oven suussa ja katsoessa kirkkoon ei kupoolia tiedä olevankaan; siltä kohdalta katsottuna vaikuttaa kirkko matalahkolta ja painostavalta. Sitä heti syntyvää, suurta ja kohottavaa tunnelmaa, joka valtaa katsojan hänen astuessaan Aja Sophiaan, ei täällä ole, vaan kiintyy huomio heti kaikkeen siihen barokkiin komeuteen ja loistoon, jolla kirkko on sisustettu.
Vasta kirkossa hetken liikuttuaan tulee huomaamaan sen valtavan suuruuden. Tuossa vasemmalla, mielestäsi ehkä noin kymmenen metrin päässä, on seinässä vihkivesimaljakko, jota kaksi lihavaa ja pulleata barokki-amoriinia kannattaa. Luulisit noiden enkeleiden olevan korkeintaan ehkä puoli metriä pitkiä; lähelle tullessasi huomaat, että sinne oli ensinnäkin matkaa ainakin 25 metriä ja että nuo enkelit ovat vähintään kaksi metriä pitkiä. Silloin vasta rupeat ällistyneenä arvioimaan kirkon todellista suuruutta. Signore Enrico Oppi, entinen oopperalaulaja, joka on sodassa tullut hermosairaaksi eikä voi enää esiintyä, vaan harjoittaa muukalaisten opastamista ammattinaan, antaakin muutamia kuvaavia tietoja kirkon valtavasta tilavuudesta. Hän pyytää kanssansa kävelemään kirkon perälle päin, joka oikeastaan näyttää olevan sangen lähellä; kävellään hyvä hetki, mutta vielä ei olla toisessa päässä, sillä sinne on matkaa 187 metriä; käveltyäsi lisäksi kirkon poikkilaivan päästä päähän, olet suorittanut uuden, 137 metrin pituisen matkan. Paljon ei siis kirkossa tarvitse astuskella, ennen kuin on kulkenut useita kilometrejä. Kupoolin suuruudesta saa käsityksen vasta päästyään sen alle, vaikka siihenkin nähden täytyy huomauttaa, että se vaikuttaa pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa on; sen korkeus on sisältä 123 metriä.
Pietarinkirkko on sisustettu kaikella mahdollisella katolisella loistolla ja komeudella, käytellen tuhlaten eriväristä marmoria ja kultaa, mutta niinpä hakeekin sieltä turhaan todellista yhtenäisen taiteellisen kokonaisuuden luomaa tunnelmaa. Siinä kyllä kuvastuvat tarkoin ne 200 miljoonaa markkaa, jotka rakennus aikoinaan maksoi ja jotka koottiin anekirjeillä ja muilla tempuilla maailman tyhmiltä ihmisiltä, mutta sangen vähän se henki, joka elähdytti tällä paikalla Neron aikana kärsineitä marttyyrejä. Se onkin ehkä merkillisempi rakennusteknillisenä kuin rakennustaiteellisena tuotteena. Niinpä katsoja ihmetteleekin sitä hiukan samoin tuntein kuin Eiffel-tornia, unohtaen olevansa kirkossa ja miettien niiden miesten taitoa, jotka sen rakensivat; syvällä kunnioituksella hän ajattelee Michel Angelon neron suuruutta katsoessaan huikaisevan korkeaan kupooliin, joka on tuon jättiläisneron suunnittelema ja rakennuttama.
Yksitoikkoisella äänellä lukee tuolla erään sivualttarin ääressä pappi messua ja uskovaista kansaa polvistuu hänen edessään, säätyyn ja pukuun katsomatta; uudelleen tulee täällä kysyneeksi, mikä naivina pitävä voima mahtaa katolisella uskonnolla olla, kun se noin tarkoin, tiedosta huolimatta, kahlehtii sielut jalkainsa juureen? Sekavin tuntein, jättää tämän paavillisen vallan muistomerkin ainakin protestanttisen papin poika.
Romassa on 400 kirkkoa. Tuskinpa lienee sitä vuorokauden hetkeä, jolloin siellä ei luettaisi messua Jumalan kunniaksi. Kummastuneena täytyy sitä muistaessaan pysähtyä miettimään, onko tällä palvonnalla mitään todellista merkitystä nykyajalle, aikamme ihmiskunnan sielunelämälle, vai onko se harvinaista ja outoa jäännöstä menneiden aikojen taikauskosta, joka ehkä pitäisi kieltää? Koska on todennäköistä, että kirkko, niin paavilainen kuin protestanttinenkin, uskonnon palveluksessa voi antaa sieluille sitä lohdutusta ja rauhaa, joka saavutetaan ainoastaan aavistelevan ja toivovan tunteen tietä, ei järjellä eikä käytännöllisillä keinoilla, lienee sillä siis vieläkin tehtävänsä; ilman sitä saattaisivat kansojen kehittymättömät ainekset ehkä vaipua vielä alemmalle henkiselle asteelle, esteeksi sivistyksen kohoamiselle. Luottakaamme myös siihen, ettei ihmiskunta ole sattumalta ja huvikseen uskontojaan muodostellut ja kirkkojansa rakennellut; kyllä sillä on ollut siihen vahva vaisto, joka on syntynyt todellisesta tarpeesta.
Roman eteläpuolella, Via Ostiensen varrella, on eräs katolisen maailman kauneimpia kirkkoja, San Paolo fuori le Mura, Pyhän Paavalin kirkko. Se on perustettu jo 388, sai lopullisen muotonsa 440 ja säilyi sellaisenaan aina vuoteen 1823, jolloin se paloi. Sen jälkeen on se rakennettu uudestaan säilyttämällä tarkoin sen ikivanha basilikamuoto ja noudattamalla koristelussa huolellisen yhtenäistä, vanhaa tyyliä. Keskilaivaa kannattaa 80 upeata korinttilaistyylistä pilaria. Vanhasta basilikasta on säilynyt siihen liittyvä tunnelmallinen luostaripiha, jonka pilarikäytävissä alkukristillisyyden isät ovat hurskaudenharjoituksiaan pitäneet. Tästä kirkosta tuulahtaa todellakin hengähdys muinaisen kristillisyyden naivin kirkasta ja lapsellista uskoa. Sitä häiritsevät vain hiukan syrjälaivojen yläfriiseihin maalatut paavien muotokuvat, joita on niin monta kuin on ollut paaviakin; viidelle kuudelle näytti vielä tilaa olevan, mutta sitten täytyy jo keksiä uudet paikat. "Onkohan täällä naispaavi Johanneksen muotokuvaa?" kysyi Juhani tutkivasti signore Oppilta, joka hymähtäen vastasi: "Luonnollisesti ja vieläpä tärkeimpien joukossa!"
Mitä "myöhäiskristillisyyden isät", munkit, ajankulukseen keksivät ja tekevät, siitä sai eräässä fransiskaaniluostarissa nähdä hyvän esimerkin. Vuosisatojen kuluessa kuolleet munkkiveljet on vähitellen, sitten kuin ovat tarkoin mädäntyneet ja madot ovat saaneet luut lopullisesti poleeratuksi, siirretty eräänlaiseen hautaholviin, jossa heidän luistaan on laitettu mitä kammottavimpia seinäkoristeita. Seinät on vuorattu taitavasti ladotuilla pääkalloilla, nurkkaukset ja lokerot on koristettu tyylikkäästi asetelluilla sääriluilla, lamput on tehty kalloista ja käsivarrenluista — seinäin kaikki pinta-alat on peitetty ja käsitelty tällä kammottavalla luu-ornamentiikalla. Kaiken tarkoituksena on houkutella uteliaita turisteja mokomaa luukamaria katsomaan, nylkeä heiltä sievoinen pääsymaksu, ja sitten herättää heissä kolkkoa kaiken katoavaisen tunnelmaa. Viime aikoina kuuluu kuitenkin amerikalaisista tulleen melkoinen vastus: nämä pojat nimittäin munkkien silmäin välttyessä tempaavat palttoonsa taskuun mikä kallon, mikä suuren sääriluun, viedäkseen ne "muistoksi" kotimaahansa. Niinpä olikin käytävän lähellä käden ulottuvilla olevista nurkkauksista tempaistu irti sääriluita ja kalloja, niin että paksut naulat ja luun sirpaleet olivat jääneet osoittamaan niiden paikkaa.
Kahdessa kirkossa käytti vielä veljeksiä signore Oppi, joka todellakin tuntui poikkeavan tavallisista oppaista siinä, että hän tunsi näytettävänsä. Toinen oli San Pietro in Vincoli, jossa Michel Angelon mahtava Moses katsojat yllättää. Kerrotaan Michel Angelon neronsa ja voimansa tunnossa lausuneen, ensi kertaa astuessaan sen marmorimöhkäleen eteen, josta hän Moseksensa veisti: "Siinä se on; ei tarvitse muuta kuin ottaa liian kiven pois!" Samoin kuin Moses sai katsoa Herraa kasvoista kasvoihin, nähden sen, mikä on muille kuolevaisille salattua, oli Michel Angelo saanut nähdä taiteen sisimmän olemuksen kasvot ja luojalta luvan ne kuolevaisille näkyviksi tulkita. On omituista mennä Moseksen patsaan äärestä Santa Maria della Vittorian pieneen, mitä suloisimmalla katolis-mystillisellä sopusoinnulla sisustettuun kirkkoon, jossa Berninin Pyhä Teresa heti katseen vangitsee. Aika paljon oli käsitys uskonnollisesta vakavuudesta muuttunut Berninin aikaan tultaessa. Pyhälle Teresalle ilmestyvä Neitsyt on näet erinomaisen veikeäilmeinen ja siro tyttö, jota on hiukan vaikea pitää Neitsyt Mariana.
Veljekset olivat kammoksuen katselleet Konstantinopolissa ja Atenassa synkkäpukuisia kreikkalaiskatolisia pappeja; täällä, jossa pappeja on kymmenin tuhansin, oli heidän pukumuotinsa iloisempi ja kasvonsa kirkkaammat, koska he eivät pidä partaa. Eipä ollut ilman humoristista puoltansa sekään, että papit, kardinaalit, seminaristit, mitä he lienevät olleetkin, vaelsivat katua tulipunaisissa viitoissa. "Kyllä tuo nyt pitäisi kieltää!" sanoi Tuomas närkästyneenä, sillä hänen käytännöllisyyttänsä ja järkevyyttänsä loukkasi moinen naamiais-esiintyminen keskellä arkista touhua. Oltiin menossa Vatikaaniin, jonka portilla veljekset uteliaasti silmäilivät paavin henkivartijain vanhaa, keskiaikaisen kirjavaa pukua.
Jos matkustaja haluaa saada päänsä täysin pyörälle muutamien tuntien kuluessa, on hänen parasta mennä Vatikaaniin ja vaeltaa siellä sen loppumattomien käytävien ja salien läpi. Päästyään sieltä vihdoin ulos, on hänet parasta kiireellisesti viedä lähimpään virkistyspaikkaan ja antaa hänelle lasi hyvää viiniä, sillä muussa tapauksessa saattaisi halvaus tahi muu kokoon lysähtäminen olla lähellä. Pitkä käytävä toisensa jälkeen aukeaa eteesi, seinät täynnä taideteoksia, joista maailman oppineet saavat yhä uutta aihetta kirjoituksiinsa; sali salin jälkeen on kuljettava läpi ja niiden seiniltä loistavat vastaan vuosisatojen kauneus-unelmat kirkkaina ja tuoreina, herättäen ensi näkemällä jonkunmoista pelon sekaista tunnelmaa. Kokonainen ihmis-ikä menisi niiden tutkimiseen, eikä sekään riittäisi tunkemaan kaikkiin niihin luovan taideneron eri vivahduksiin, joita tuhannet eri teokset täällä edustavat. Satoja turisteja, kaikilla kädessä selityskirjat, tunkeilee näissä suojissa; siinä on lähes kaikkia kansallisuuksia, ja ne, joiden suu on eniten ammollaan, ovat amerikalaisia. Niin ainakin selittää signore Oppi, joka tuntuu halveksivan tähtilipun kansaa sydämensä pohjasta. On kunnioitettavaa, millä innolla monet matkalaiset, joilla ei ehkä ole monta tuntia käytettävänään, koettavat tutkia taidekokoelmia, tehden oikein muistiinpanojakin. Vaellus päättyy vihdoin sopivasti Sikstiniläiseen kappeliin, jonka koruton yksinkertaisuus, suuren ja häiritsemättömän taiteen rauha, syvä hämäryys ja viileys, heti soinnuttaa mielen lepoon. Simeonihan oli tiennyt, että tämä kuuluisa kappeli oli maailman taiteen pyhäkkö, joka seinillään kantaa verrattomien nerojen todistusta, mutta hän oli samalla otaksunut, että se muussa suhteessa arvattavasti on tavalliseen katoliseen kirkkotyyliin koristeltu. Sitä yllättävämpää oli hänelle nähdä, että kappeli oli kokonaan pyhitetty suurelle taiteelle, välttämällä siellä ankarasti pienintäkään muuta koristelua. Ainoa muutos, jonka Simeoni olisi siellä edes hetkeksi suonut tapahtuvan, olisi ollut hiukan suurempi valomäärä, sillä tuossa syvässä hämärässä oli melko vaikea erottaa varsinkin kattomaalauksia, jotka ovat Michel Angelon ehkä kuuluisin työ.
Myrkyllisesti kertoi signore Oppi, miten Sikstiniläinen kappeli vaikuttaa amerikalaisiin. "He odottavat tietysti, että tämä kuuluisa paikka on täynnä kultaa, marmoria ja jalokiviä, joten, kun he vihdoin tänne saapuvat, ensimmäinen ääni on pettymyksen huudahdus: 'Tämäkö nyt on Sikstiniläinen kappeli!' Ja tarkasteltuaan hetkisen maalauksia he lisäävät nololla äänellä; 'Ja nämäkö nyt ovat niitä kuuluisia freskoja!'"
Vakavina poistuivat veljekset Vatikaanista, sillä he olivat ruvenneet aavistamaan, että sen isännällä on yhäkin maailmassa oma erikoinen ja suuri valtansa, joka näkymättöminä lankoina ulottuu koko kristikuntaan, vieläpä lisääntyen ja tehden valloituksia. Sen saleissa kulkiessaan oli Simeoni pysähtynyt erään suuren, uuden taulun eteen, joka kuvasi munkkien hirttämistä. Signore Oppi ilmoitti, että Ranskan hugenotit siinä hirttävät katolisia marttyyrejä. Niin on siis maailmassa joka asialla kaksi puolta. Kun me luemme hugenottisodista ja Pärttylin verihäistä, ei kenelläkään juolahda mieleenkään, että nyt hugenotit, nuo vainotut ja jalot kristinuskon sankarit, koskaan olisivat tehneet katolisille mitään pahaa; kun samoista asioista luetaan täällä, ovatkin juuri hugenotit kaiken pahan alkuna ja tekijöinä, munkkien kärsiessä hienoja marttyyrikuolemia heidän kynsissään. Totuus saattaa olla siinä keskivälillä.
* * * * *
Tullessaan Forum Romanumille tunsi Simeoni ensi vaikutelmansa olevan pienen ällistyksen siitä, että tuo mainehikas paikka oli pinta-alaltaan niin pieni; siinä suhteessa oli vaikutelma siis sama kuin Akropoliille saapuessa. Näet kaiken sen johdosta, mitä Forumista on lukenut ja kuullut, on mielikuvitus suurennellut sitä, yhdistäen siihen kuin polttopisteeseen koko Roman suuruuden. Toinen vaikutelma oli pieni suru siitä, että oli ensin käynyt Akropoliilla ja sitten tullut tänne; edellinen on kaiken esikuva ja alkulähde, jälkimäinen on jäljennöstä, jolla ei ole samaa itsenäisyyden kunniaa kuin edellisellä; siispä ei sen vaikutuskaan ole enää samalla tavalla yllättävä ja ehyt. Sillä mitä klassillisia rakennuksia Roma ja muu maailma sisältäneekään, sekä vanhoja että uusia, kaikki ne ovat heijastusta niistä kauneussaavutuksista, jotka helleenit ensimmäiseksi kiveen veistivät ja näkyviksi loihtivat; näin tuntee ainakin se, joka on vaikkapa vilahdukselta nähnyt Hellaan marmoria.
Mutta kauan ei tarvitse Forumin raunioita katsella, ennen kuin mieleen tunkee uusi ja edellistä korvaava vaikutelma. Helleenien rakennukset ovat voittamattomia kauneudeltaan, mutta samalla ne edustavat jonkunmoista pienoismaailmaa; mitään vallan ja mahtavuuden tuulahdusta niistä ei hengähdä. Forum Romanum ja Colosseum sen sijaan kohoavat minuutti minuutilta katselijan mielessä siihen suuruuteen, jonka tunnusmerkkinä on rautainen tahto, häikäilemätön vallanhimo ja vihdoin koko maailman valtius. Nämä eivät ole enää pikku valtioiden asukkaiden pienois-unelmia, vaan suuren ja jäykän hallitsijakansan voitonmerkkejä, jotka näkyivät koko silloiseen tunnettuun maailmaan, uhkaavina ja tottelevaisuutta vaativina. Kuunnellessa vieläkin toimivan Cloaca Maximan kumeaa kohinaa syntyy mieleen jylhä kuva voimakkaasta ja taipumattomasta rakentajakansasta, jolla oli ehkä sangen vähän kykyä käsittää kauneutta siinä merkityksessä, jommoisena se heijastuu kreikkalaisten sekä aineellisesta että henkisestä työstä, mutta joka rautaisessa käytännöllisyydessään rakensi tiet noiden hengen arvojen levitä ja tulla koko maailman omaisuudeksi. Niinpä Forumilla kulkija vaipuukin pian tähän tenhoon, nähden hengessään sarjan jättiläishaahmoja, jotka kohoavat jylhinä ja jäykkinä yli koko antiikin maailman, heittäen pitkän varjon kauaksi eteenpäin ja pimentäen tuhansia kääpiöiden vartaloita.
Harvinaisin, ihailun, kauhun ja inhon sekaisin tuntein huomasi Simeoni astelevansa Colosseumin areenalla. Hänestä tuntui, että vaikutelmien vastakohta oli tällä paikalla suorastaan tuskallinen. Tämä jättiläissoikio tarjosi toiselta puolen mahtavan näyn suunnattoman suurine istuinrivikaarineen ja pyörölinjoineen, jotka eivät päättyneet mihinkään, vaan täydellisenä kehänä ikäänkuin kiersivät vimmattua vauhtia hänen ympärillään, sulkien hänet kiduttavaan loitsukehään. Hän tunsi sillä hetkellä ilmielävästi sen tuskan ja hädän pohjattomuuden, joka varmaankin oli jokaisen areenan uhrin vallannut, kun hän huomasi seisovansa tässä suljetussa piirissä, kuin kattilan pohjalla, joka puolella kymmeniä tuhansia kivettyneen julmia kasvoja, ilman pienintäkään säälin tahi osanoton ilmettä, yksin koko maailman kaikkeudessa, niin turvatonna, ettei kukaan milloinkaan, korvissa vain kammottavana musiikkina nälkäisten petojen kumea karjunta. Ajatellessa niitä tuhansia ja taas tuhansia uhreja, joiden veren julmain roomalaisten huvitukseksi tämä hiekka on imenyt, ei voi olla huokaisematta kiitollisuudesta, että koko antiikin maailma on hävitetty, että Colosseum ja ylpeä Roman valtakunta on raunioina. Säälin ja inhimillisyyden jumalatar, luojan kiitos, sentään vähitellen rakentaa uutta maailmaa näille raunioille, joskin se näyttää käyvän niin perin vaivalloisesti.
Sille, joka tuntien roomalaisten pohjattoman raakuuden ja julmuuden, vaipuu Colosseumissa, antamatta sen ulkonaisen suurenmoisuuden ja jylhän kauneuden historiallista tunnelmaansa häiritä, miettimään ja kuvittelemaan sitä, mitä siellä todella antiikin aikana tehtiin, tarjoaa omituisen täydennyksen tähän mietelmäsarjaan käynti Katakombeissa. Sinnehän nimittäin ainakin useimmat marttyyrit, sitten kuin heidän ruumiinsa näytännön loputtua, yön hiljaisuudessa, jolloin kuu valoi veriselle kentälle hopeahohdettansa, heidän omaisilleen tahi ystävilleen luovutettiin — jos oli enää paljon luovuttamista, sillä kaipa nälkäiset pedot ahmivat heistä ainakin parhaat palat — vietiin salassa haudattaviksi. Näitä Katakombeja on Roman ulkopuolella niin paljon, että kaikkien käytäväpituus on laskettu yhteensä noin 1000 kilometriksi. Huomattavin niistä lienee Via Appian varrella oleva, jonne veljekset saapuivat.
Vilpitön ja hurskas fransiskaanimunkki, kansallisuudeltaan hollantilainen, antaa heille pienet kynttilät ja niin laskeudutaan ahtaasta aukosta maan alle. Sieltä avautuu eteen korkeita ja kapeita käytäviä, risteyksissään ja kulmauksissaan väliin laajeten pieniksi kappelin tapaisiksi. Seinät ovat täynnä lokeroita, mutta ruumiit on niistä ainakin tällä kohdalla otettu pois. Marttyyrien lokeroiden yläosa on tehty kaarevaksi ja usein sen etupuolta muutenkin koristeltu. Marttyyrit itse on aikoja sitten jaettu katolisille kirkoille palveltaviksi. Kautta keskiajan pimeitten vuosisatojen olivat nämä Katakombit unohduksissa ja löydettiin ne aivan sattumalta; kaikkia ei ole vieläkään tutkittu. Siten säilyi niissä kallisarvoisia muistoja alkukristillisestä taiteesta. Siellä, kalliovuoteellaan, pimeydessä ja häiritsemättömässä rauhassa, makaavat sadat tuhannet vainajat, odottaen "Hyvää paimenta", jonka edestä niin monet heistä kuolivat ja jonka kuvan niin monet surevat liikuttavalla naivisuudella heidän hautansa ovelle piirustivat.
"Vielä kaksi kallisarvoista Roman hautaa", sanoo signore Oppi surumielisesti hymyillen. Ajetaan Via Appiaa myöten, taivas on mennyt pilveen ja raskaat pisarat rupeavat putoilemaan sen molemmilla puolilla oleville ikivanhoille haudoille, surun ja toivon ikuisille ja kaikkialla maailmassa tavattaville vertauskuville. Tullaan vihdoin pienelle portille, jonka takaa näkyy tuuhea rauhan lehto. Tuuli humisee raskaasti korkeissa puissa ja sade valuu alakuloisella soinnulla kaikkialle. Tietämättä, minne mennään, kulkee Simeoni oppaansa perässä, kunnes, tämä seisahtuu syrjäiseen nurkkaan. Ollaan protestanttisella hautausmaalla ja tuossa edessä ovat Keatsin ja Shelleyn haudat, rinnakkain, yksinkertainen kalkkikivilaatta molempain merkkinä. Simeonin korvissa kaikuvat iki-ihanat, maailman surevimmat säkeet, jotka nyt sopivat näille molemmille veljille kauneudessa:
"Oh weep for Adonais — he is dead!"
"Oi, itkekää Adonaista — hän on kuollut!" Nämä yksinkertaiset haudat puhuivat voimakasta kieltä. Olihan niiden asukkaista toinen, Keats, Englannin uuden taiderunouden isä, nuorukaisnero, joka kuoli kaukana vieraalla maalla "sydämensä katkeruudesta", koska hänen isänmaansa ja aikansa ei häntä ymmärtänyt, julistanut kauneuden maailman ainoaksi arvokkaaksi. "Kaikki kaunis synnyttää ikuista iloa", oli hän sanonut, "ja kauneus on totuutta sekä totuus kauneutta; siinä on kaikki, mitä tunnemme maan päällä ja mitä meidän tarvitsee tuntea". Keatsin hautakirjoitus ja sen lause: "Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen kirjoitettu", on myös murhaavin moite, minkä Englannin ja sen kautta koko maailman yleisö on halveksimiltaan neroilta saanut.
Ja toinen hauta, kapinoitsijan ja samalla mitä intohimoisimman ja utuisimman kauneus-unelmoitsijan leposija, tuntuu kuiskaavan alakuloisen tuulen vietäväksi: "Kanna kuolleet ajatukseni ympäri maailman kuin kuihtuneet lehdet kiiruhtamaan uuden syntyä, ja siroita säkeitteni tenhon kautta, kuin kypenet ja tuhka sammumattomasta ahjosta, sanani ihmiskunnan keskuuteen!" Ilta rupeaa hämärtämään, sateen ja murheellisen luonnon alakuloisuus hiipii sydämeen näiden hautojen äärellä. Molemmille runoilijoille on saapunut ystäväksi se yön henki, jonka tuloa Shelley oli ihanilla säkeillä toivottanut. "Yön henki, saavu nopeasti lännen aallon yli! Nouse idän sumuisesta luolasta, jossa pitkän ja yksinäisen päivän ajan kudot ilon ja kauhun uniasi, jotka tekevät sinut peloittavaksi ja kalliiksi — nopea olkoon lentosi! Kääriydy harmaaseen tähtivaippaasi, sido hiuksillasi päivän silmät, suutele häntä, kunnes hän väsyy, ja vaella sitten yli kaupungin, meren ja maan, koskettaen kaikkia unisauvallasi — tullos, kauan kaivattu!"
* * * * *
Mitäpä ei Romalla olisi! Sillä on kaikkea mahdollista, jolle ihmissydän vastaanottavasti soinnahtaa, ja murhe täyttää mielen, kun täytyy siitä luopua heti ensi hetkien jälkeen. Tuskin olet ehtinyt ensi kertaa armaasi huulia koskettaa, ja saada juovuttavan aavistuksen hänen suloistaan, kun jo elämän ankarin käskijä, kiirehtivä aika, riistää hänet syleilystäsi ja sinun on lähdettävä ehkä ijäksi pois, kohti Pohjolan kylmää maailmaa, jonka viiltävä viima sinua värisyttää. Se ero olisi tappava, ellei elämä tässäkin toisella kädellään tarjoaisi sovitusta ja lievitystä. Lohduttaen kuljettaa se sinut Ulpica-ravintolaan, jonne se on koonnut joukon omia kansalaisia, ja niiden sydämellisessä seurassa pian unohdat haudat, muistot ja murheet. Kaukaa etelästä tulleille lentävät jo Romassa vastaan sanomat pienestä kotimaasta kuin onnen kyyhkyset, lämmittäen ja kutsuen. Ja tähän kotimaan iloon yhtyy gemyyttinen Italia kaikella viehätysvoimallaan. Se asettaa sinut istumaan niille kiville, jotka kerta Trajanuksen Forumiin kuuluneina ehkä olivat saaneet kannattaa keisarien sandaaleja, se tuo sinulle nautittavaksi parhaat spumante-viininsä ja se antaa soittajiensa ja laulajiensa helkyttää säveleitä, jotka intohimollaan ja kauneudellaan virkistävät Unkarin muistoja. Tällainen kotimainen ilta suomalaisten, seurassa vieraalla maalla saattaa tulla matkailijalle mitä hauskimmaksi muistoksi.
XLVIII.
Makaronin syöntiä. — Rautatiematka Rivieralla. — Thomas Cook & C:o.
— Englannittaria. — Marseille. — Cette. — Narbonne. — - Tie
pystyyn Cerebièressä. — Perpignan. — Saksankielen harrastusta. —
Parisiin.
Kuten tunnettua on makaroni italialaisten kansallisruokaa. Ravintolavaunussa Roman ja Genuan välillä, huhtikuun 21 päivänä, veljekset saivat nähdä sen. Oli ikävää katsoa, kuinka nämä tummaveriset ihmiset tukkivat sitä suuhunsa haarukalla katkeamattomana köytenä, niin suuria annoksia, ettei olisi luullut sen lisäksi muuta ruokaa tarvittavan. Mutta sehän oli vain osa ateriasta. Kun italialaisella on nälkä ja makaroni on pitkinä, sitkeinä nauhoina, joita ei tahdo voida syödä haarukalla, menee sormi väkisinkin mukaan, ja siten siitä tulee sellaista syöntiä kuin tulee.
Junan ikkunasta ei Simeoni päässyt käsittämään, missä kuuluisa Roman "Campagna" oikein oli. Sekä kaupungin etelä- että pohjoispuolella näytti kaikki hyvin viljellyltä. Rata seuraili pohjoiseen mentäessä rannikkoa, jossa kauniit näköalat vaihtelivat, kunnes ilta vihdoin peitti kaikki hämäräänsä. Vetisten pilvien läpi häämöitti silloin tällöin alakuloinen kuu, valaisten himmeästi allansa nukkuvaa Italiaa.
Genuan aseman ympärillä kohoavat vanhat ja korkeat rakennukset kylpivät huikaisevassa auringonpaisteessa, kun veljekset kello 6,45 aamulla lähtivät siitä edelleen pitkin rannikkoa. Vasemmalla puolella kuohui kimalteleva meri, oikealla kohoili jyrkkiä vuoria, rinteet täynnä huviloita ja viiniviljelyksiä. Sivuutetaan sarja idyllisiä kaupunkeja ja kyliä, jotka ovat maisemansa, merensä ja taivaansa ympäröiminä kuin kirkasvärisiä akvarelleja, ja sukelletaan tuon tuostakin tunneliin, joissa ajetaan melkein yhtä paljon kuin vapaassa ilmassa. Alkaa tulla helle ja sinivihreän aallon särkyminen valkoiseen hiekkaan tuossa aivan silmäin edessä synnyttää janoavan kaipuun päästä sukeltamaan sen helmaan, makailemaan hiekalla tuulessa ja auringossa, ja nauttimaan sillä tavalla tästä ihanuudesta. Mutta juna ei pysähdy, vaan kiskaisee armotta haaveksijan pois ihanuutensa keskeltä, lohduttaen häntä kuitenkin heti uudella hurmaavalla näköalalla ja valkoisella aallon harjalla. Kello 3 päivällä oltiin rajalla, Ventimiglian asemalla, ja siinäkös syntyi tavaton touhu. Ranskalaisen junan lähtöön oli vain muuan minuutti aikaa, jonka kuluessa piti ehtiä selvittää passit ja tulli. Mutta missä matkustajan hätä on suurin, siinä on aina lähellä Thomas Cook & Co:n mies. Tämä koko maailmassa toimiva englantilainen turisti- ja pankkiiriliike on ehdottomasti paras paikka kaikille neuvon ja avun tarvitsijoille, jota voi mitä lämpimimmin suositella. Kuten nytkin. Liikkeen agentti oli nähtävästi haistanut jo kaukaa, että veljekset olivat ostaneet pilettinsä heidän toimistostaan, koskapa hän tuikaisi paikalle kuin haukka, otti haltuunsa tavarat ja passit, käski seurata perässä, ja niin mentiin hänen mukanaan juoksujalkaa luukulta toiselle ja huoneesta huoneeseen. Kaikki kävi kiinteällä vauhdilla, ja viime tingassa ehdittiinkin hypätä junaan, joka nähtävästi saman Cookin miehen käskystä oli muutamia minuutteja odottanutkin. Siihen hän jäi seisomaan asemasillalle, pistäen saamansa juomarahat laskematta taskuunsa ja tuumien tyynesti, viitatessaan veljeksille jäähyväiset: "Well". Taas alkoi kulku pitkin kirkasvärisiä akvarelleja, tunnelista tunneliin, häikäisevästä ja hurmaavasta valopilkusta toiseen.
Veljesten osastossa istuu kolme englantilaista, kaksi vanhempaa naista ja nuori tyttö. Toinen vanhemmista on miehekäs ja tarmokkaan näköinen, lausuen mielipiteensä jyrkästi ja ratkaisevasti sekä lukien kiusallisen tarkoin, suurennuslasin avulla, Morning Postia; toinen on pieni ja hento, arka ja kiltin näköinen, anteeksi pyytävä, jolla on kristillismielinen kirja helmoillaan ja hallussaan seurueen tavarat. He ovat selvästi sisaruksia, vanhoja piikoja, joista tuo tarmokkaampi edustaa perheen miehistä elementtiä, hennompi naisellista. Kolmas, tuo nuori tyttö, on sievähkö, solakka, katseestaan päättäen parhaissa kaipuuvuosissaan oleva, "languishing", kuten englantilainen sanoisi; hän venyttelee ja on raukea. Hän on nähtävästi vanhempien naisten rappiolle joutuneen, sirkustaiteilijattaren kanssa naimisiin menneen ja varhain kuolleen veljen ainoa tytär, jonka tädit ovat ottaneet kasvattaakseen. Äsken sai hän eräällä pienellä asemalla, ehkä San Remossa, sinne, ilmestyneeltä vaalealta ja uljaalta englantilaisnuorukaiselta laatikon suklaatia sekä kukkia; kun Simeoni vilkaisee häneen, tuijottaa tyttö uneksivasti merelle, muistamatta puraista kädessään olevaa täytekaramellia. Huomattuaan Simeonin katseen tyttö säpsähtää ja nostaa kukat kasvojensa eteen, samalla kuin kaulalta alkaa kohota hienoa punaa. Vanhempi tarmokas neiti on pitänyt kaikkea silmällä ja rypistää hiukan otsaansa; Simeoni tuijottaa tärkeästi hänen ohitsensa kauas merelle, jossa jokin seikka on äkkiä herättänyt hänen huomiotaan.
Sitten saa perheen palveleva sielu merkin ja ryhtyy kaivamaan koriaan. Sieltä kohoaa esille teekannu ja muut tarpeet. Simeoni ihmettelee, miksi ei tyttö toimita näitä tehtäviä, jotka luonnollisesti kuuluisivat hänelle. Raukeana hän vain puraisee pienillä hampaillaan kärjen täytekaramellista ja rupeaa laiskasti imeskelemään sen sisällystä. Palveleva sielu ottaa kannun ja lähtee ravintolavaunua kohti, nähtävästi hakemaan kuumaa vettä. Hetken perästä tulee veljestenkin vuoro mennä sinne päivälliselleen.
Mutta käytävässä tuleekin palveleva sielu vastaan, arkana ja pelokkaana, heilutellen tyhjää kannua neuvottomasti kädessään. "Ettekö saaneetkaan kuumaa vettä?" kysyi Simeoni häneltä kursailematta. Palveleva sielu änkyttää jotakin, vapisten kiireestä kantapäähän, "ettei siellä ollut". — "Sepä nyt on merkillistä!" ärjäisee Simeoni, ottaa lempeällä väkivallalla kannun vapisevan missin kädestä ja marssii ravintolavaunuun. Siellä hän kokoaa kaikki ranskankielen taitonsa murut ja vettä tulee heti. Tuomas viittaa peukalollaan olkapäänsä yli ja määrää: "Englantilaisille ladyille!" Kyyppari menee viivana.
Takaisin tultuaan saavat veljekset armolliset kiitokset kohteliaisuudestaan ja heille tarjotaan Morning Postia luettavaksi. Tee on juotu ja palveleva sielu kokoaa siististi kapineet talteen. Sitten hän huokaa väsyneesti ja istuu tuijottaen ulos, kädet nöyrästi helmassaan ristissä.
* * * * *
Ajetaan hurmaavaa Rivieraa pitkin. Näköalat ovat jos mahdollista edellistä taitavamman ja taiteellisemman akvarellistin tekemiä. Niissä on viehättävän heleä ja keveä väritys, joka vaihtuu valoina ja varjoina, kaukaisina, unelmoivina meriperspektiiveinä, idyllisinä kaupunkeina ja kylinä, valkoisina huviloina pinioineen ja palmuineen. Sivuutetaan kuin unessa Nizza, Monte Carlo, monet tuntemattomat kaupungit ja keskittyneet, hehkuiset ihanuudet, kunnes kello 6 illalla tullaan Marseilleen. Barcelonaan menevä juna oli lähtenyt muuatta minuuttia ennen; seuraava lähtisi vasta kello 10,50. Oli siis aikaa nelisen tuntia katsella tätä kaunista kaupunkia, jonka satamassa muinoin oli nähty se arkkiveisussa mainittu suuri ja ihmeellinen kala. "Sitä täytyy mennä katsomaan!" määräsi Tuomas ja niin lähdettiin ajelemaan kaupungille. "Ajetaan nyt vaikka ensin sinne Montekriston kreivin kotitaloon", ehdottaa Juhani, "eikös se ollut jossakin siellä sataman puolella?"
Mieluisa muisto mukanaan kohteliaista marseillelaisista ja liiveissään tukeva illallinen istuivat veljekset junaan ja lähtivät ajamaan Espanjan rajaa kohti. Pilettejä ei heiltä kysytty, lyötiin vain ovet kiinni ja lähdettiin menemään hurjaa vauhtia läpi öisen Etelä-Ranskan. Junassa oli vain pari vaunua ja muita matkustajia ei näkynyt ollenkaan. Narbonnessa piti muuttaa. Hyppien ja kolisten hirveästi mennä pyyhältää juna pysähtymättä ja veljekset heittäytyvät pitkälleen, toivoen heräävänsä oikealla hetkellä. Se tapahtuu junan pysähtyessä. Tuomas nousee haukotellen katsomaan ja ilmoittaa, että tässä on kaupunki, jonka nimi näkyy olevan Cette. "Muuten", arvostelee hän tilannetta uudelleen, "tämä on aivan sen näköinen paikka, kuin pitäisi tässä muuttaa junaa." — "Mutta Narbonnessahan vasta piti muuttaa!" vänkää Simeoni. "Vaikka, mutta kyllä tällaisilla suurilla asemilla tavallisesti junaa muutetaan, sillä eihän pieni paikallisjuna voi mennä muuta kuin kaupungista toiseen. Mennäänpäs kysymään." Ja veljekset saivatkin tietää, että luonnollisesti oli junaa muutettava, minkä he viime tingassa ehtivätkin tehdä. Lähdettiin ajaa jyristämään Narbonnea kohti. Kuu oli noussut ja valaisi himmeästi puutarhamaisia lakeuksia, täynnä viiniviljelyksiä. Oli hyvin kylmä.
Harmaina mielialaltaan, unisina ja väsyneinä, saapuivat veljekset huhtikuun 23 päivän aamuna kello 6 Narbonneen. Kukapa olisi uskonut, että joskus joutuu sellaiseenkin paikkaan! Koska uuteen lähtöön oli muutama tunti, menivät veljekset huvikseen parturiin, jossa lukuisan ranskalaisen yleisön töllistellessä ja nauraessa harjoittelivat maan kielen puhumista. "Meillehän tämä ei tuota suuriakaan vaikeuksia", arvosteli Juhani, "mutta arvattavasti sitä suurempia kuulijoillemme". Kun kello saapui kahdeksaan, menivät veljekset saamaan jotakin syötävää erääseen pieneen ravintolaan. Se oli tavallinen kapakkalaitos, jossa oli penkkejä ja pöytiä, keskellä kamiini, johon haukotteleva kyyppari juuri laittoi tulta. Kohta saapui isäntäkin myymäpöytänsä taakse, hytisteli kylmästä, hieroi käsiään, pani esiliinan ylleen ja kaatoi sitten ensi töikseen itselleen huikean lasillisen konjakkia, kysyen, eivätkö vieraatkin haluaisi. Saatiin hyvää ruokaa, juotiin maalaisviiniä ja tunnettiin elämän taas alkavan meneskellä. Kaikkialla täällä näytti vallitsevan kodikas ja tuttavallinen tunnelma, joka heti sai vieraankin viihtymään.
Asemalla töllistelee maalaisia, turpeita, päivettyneitä emäntiä ja isäntiä, jotka ovat yhtä vakaita ja tyynimielisiä kuin talonpojat kaikkialla maailmassa. Pikkuisen vähemmän tummaa väriä, ja he menisivät aivan hyvin suomalaisista. Kello 9,40 istutaan junaan ja aletaan mennä Espanjan rajaa, Cerebièren asemaa kohti. Matkustajien joukossa tuntuu olevan hollantilaisia, jotka heti määrittelevät veljekset skandinaaveiksi. Vasemmalle puolelle ilmestyy valkovaahtoinen, myrskyävä meri, oikealta puolelta, edestä päin, häämöittävät juhlallisina Pyreneitten sinervät ääriviivat. Tuntuu jännittävältä päästä näkemään taas uutta maata ja kansaa. Tullaan Cerebièreen.