Varmoina ja tyyninä kuin passiasioihin tottuneet ainakin esittävät veljekset nämä monileimaiset vihkonsa tarkastajalle, joka rupeaa niitä tutkimaan. Tuo tumma ja kiukkuisen näköinen mies kääntelee niitä kääntelemistään, mutta ei näytä löytävän, mitä hakee. "Eikö se osaa lukea!" ihmettelee Tuomas ja kääntää hänelle eteen paikan, jossa oli sekä Ranskan että Espanjan leima, mutta sekään ei auttanut. Lehteiltyään passeja aikansa pisti mies ne syrjään, viittasi veljekset väistymään luukulta ja rupesi tarkastelemaan muitten passeja. No nyt tuli kummat! Matkustajat selviytyivät vähitellen kaikki tiehensä, juna vihelsi ja uhkasi lähteä, mutta veljekset eivät vain saaneet passejaan. "Antakaa ne pois!" sanoi Juhani kiivaalla äänellä kurottaen kättään liikkeellä, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, mutta turhaan. Mies politti polittamistaan ja juna meni, jättäen jälkeensä kolme miestä, joiden ulkomuoto näytti täyttävän asemahuoneessa vetelehtivän yleisön kammolla ja pelolla. Koottiin siinä silloin kasaan kaikki mahdollinen ranskankielen taito, painuttiin passikoppiin sisään ja kysyttiin, mitä tämä merkitsee.
Virkamies, joka alussa oli ollut koppava ja töykeä kuten ranskalaiset virkamiehet yleensä ovat, havaitsi nyt tarpeelliseksi muuttaa hiukan käytöstään ja selittää valitellen, että päästäkseen pois Ranskasta täytyy olla lupa prefektuurin virastosta. "Mistä ihmeestä me sen olisimme voineet hankkia!" ihmettelevät veljekset ja näyttävät Ventimiglian leiman päivänmäärästä tulleensa tänne suoraan Italian rajalta. Virkamies kohottelee olkapäitään ja sanoo, että siitä huolimatta määrää asetus näin ja sitä hänen täytyy totella. Veljekset rupeavat häntä lahjomaan ja Simeoni vakuuttaa vakavalla äänellä, vilkuttaen silmiään, että kyllä maksetaan. Virkamies pehmenee, mutta ei voi enää peruuttaa päätöstään, vaan neuvoo veljeksiä matkustamaan lähellä olevaan Perpignanin kaupunkiin, josta he saisivat heti tarpeellisen luvan. "Me maksamme, maksamme!" vakuuttaa Simeoni, mutta turhaan. Ei auta muu kuin lähteä tuohon kirottuun Perpignan'iin, mikä tehdäänkin. Kahden tunnin kuluttua ollaan siellä ja lähdetään hakemaan prefektuuria.
Mutta laskuissa oli jäänyt ottamatta huomioon se seikka, että oli lauantaipäivä. Herra prefekti oli tietysti sulkenut virastonsa jo aikoja sitten ja mennyt maalle, minne lienee mennytkään, eikä palaisi sieltä ennen kuin maanantaina. Harmaina kiukusta ja sadatellen koko maailman passisotkuja veljekset mittailivat uhkaavalla ilmeellä tämän pienen kaupungin pölyisiä katuja, suureksi ihmeeksi töllistelevälle yleisölle, joka varovaisesti väistyi syrjään varsinkin Juhanin tieltä, jonka pituudelle ei arvattavasti koko tasavallasta olisi löytynyt vertaa. Avuliaasti prefektuurin pikku sihteerit kyllä heitä neuvoivat, kehoittaen huoleti puhumaan saksaa, "koska se ei enää täällä herätä vihamielisiä tunteita ja koska heistä useat sitä ymmärsivät, oltuaan sotavankeina Saksassa", mutta mitäpä se auttoi, kun prefekti, valtakunnan leiman haltija, oli poissa. Kun pikku sihteerit vielä erikoisen tärkeästi neuvoivat, että "pitää välttämättä ostaa kahden frangin karttapaperi ja panna sisään kirjallinen anomus — huomatkaa, välttämättä kahden frangin karttapaperi!" suuttui Juhani äkkiä. "Kahden frangin karttapaperi", matki hän katkerasti. "Se on sillä tavalla, ettei minulla ole varoja sellaiseen ylellisyyteen eikä liioin haluakaan teidän karttapapereitanne ostamaan — tarvitaan tässä pikkurahat parempiinkin tarkoituksiin. Ja koska olette kerran sulkeneet tuon Espanjan valtakunnan näin tarkkaan selkänne taakse, niin julistan minä puolestani antavani sekä sille että teidän prefekteillenne sen kaikista kirkkaimman hivauksen! Lähden ensimmäisellä junalla Parisia kohti — mitäs te aiotte tehdä?" Tämä kysymys oli kohdistettu toisille veljille, jotka myrtyneinä mukautuivat pisimmän miehen selvästi lausuttuun tahtoon. "Ja nyt kiireesti ottamaan selkoa, milloin tästä hiirenkolosta päästään hengissä lähtemään!"
Kohtalolleen ei voi mitään. Sopivin Parisiin menevä juna lähtisi vasta seuraavana päivänä kello 3, joten ei auttanut muu kuin mennä hotelliin lepäämään, mikä ei suinkaan ollut pahitteeksi edellisen vuorokauden keskeytymättömän matkustuksen ja valvomisen vuoksi.
Mutta Ranskassa ei viitsi olla kauan pahalla tuulella. Levähdettyään ja ruokailtuaan peräti siistissä ja kodikkaassa hotellissa veljekset heittivät surut muille ja kuittasivat makealla naurulla koko harmin. Sitten he ryhtyivät harjoittelemaan ranskankielen puhumista kyyppareiden kanssa, jotka parveilivat heidän ympärillään sulavina ja notkeaselkäisinä, mutta siinä kohtasi heidät uusi kumma. Kyypparit eivät olleet ollenkaan innostuneita oman äidinkielensä puhumiseen, vaan väänsivät aivan väkisellä, huolimatta veljesten protesteista, keskustelinsaksaksi. "Emme me ole saksalaisia", selitti Simeoni, "vaan suomalaisia, ja haluamme oppia puhumaan ranskaa!" — "Vui vui, mossjöö, vui vui!" liplattivat kyypparit, "mutta me osaamme puhua saksaa, jota voitte täällä vallan hyvin käyttää!" Ja pian kävi selville, että hotellin koko miespuolinen henkilökunta oli ollut sotavankina Saksassa ja oppinut siellä maan kielen, jota he nyt innolla tahtoivat haastella. "Lieneekö täällä koko maassa ainoatakaan, joka ei olisi sitä kurssia suorittanut!" ihmetteli Juhani. "Minkälaista olonne Saksassa oli?" kysyi Simeoni eräältä, "vaikeaa, vai?" — "Ei vaikeaa, mossjöö, ei; rauhassa saimme olla — minä tein metsätöitä." — "Kuinka kohtelette nyt saksalaisia, kun he sattuvat täällä matkustamaan?" — "Vui vui, mossjöö, hyvin tietysti." — "Minkälaista oli sota?" — "Vui, mossjöö, kauheaa, kauheaa, la la la la!" Nämä ihmiset eivät ainakaan osoittaneet mitään kansallisvihaa, se täytyi veljesten tunnustaa, ja olivat kaikin puolin gemyyttisiä ja hilpeitä miehiä, joilta pian puhkesi elämänhaluinen ja virkistävä nauru.
Hotelli oli rakennettu neliöön, keskellä hauska piha, jota käytettiin ruokasalina. Siellä saattoi nähdä todella ranskalaista pikkuporvaristoa, virkamiehistöä, ehkäpä ylimystöäkin, kuinka se esiintyi arvokkaasti ja kohteliaasti, ikuinen "mossjöö" alati huulillaan. Maupassantin tyypit johtuivat ehdottomasti mieleen heitä katsellessa. Tuossa syö eräs päivällistään. Hänet voisi määritellä maaseudun virkamieheksi, jolla on melkoinen omaisuus talletuksina ja arvopapereina. Hänen liikkeistään ja eleistään ilmenee tarmoa, mutta saattaa hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä osoittautua pelkuriksi, ja tuntien tämän luonteensa salaisuuden koettaa hän peittää sitä tekoreippaudella. Nyt hän on saapunut kaupunkiin ottamaan selkoa, paljonko hänen tuleva miniänsä saisi myötäjäisiä korkoina. Suoritettuaan tämän on hän tullut hotelliin syömään päivällistä ja nauttii siitä tavattomasti. Hän ruokailee harkitusti ja aatteellisesti. Vasikanliha leikataan pieniin, siroihin palasiin, kostutetaan tarkoin kastikkeessa ja viedään suuhun nopealla liikkeellä; lisäksi pieni pala perunaa ja huolellisesti öljyssä kasteltu salaatin lehti. Huomattava on, että hän pistää salaatin suuhunsa sormillaan. Kun annos on täten koossa, painaa hän nyrkissä olevat kätensä ryntäilleen ja jauhaa kaikki hienoksi ummessa silmin… "Vui vui, mossjöö, la la la!"
* * * * *
Istutaan Parisin pikajunassa ja pää tärähtelee kaikilla samaan tahtiin. Ulkona kasvaa vain viiniä ja taas viiniä, loputtomiin, silmänkantamattomiin. Mihinkä tuo viinin paljous mahtuneekaan! Maa on kuin puutarhaa, valmista kaikkialla. Ei ole mitään tehtävissä, puutarha on lopullisessa kunnossa.
Vilahtaa tuossa ohi Toulouse, täynnä hassulta näyttäviä pieniä kivitaloja, jokaisen katolla sarja saviruukkuja, aivan kuten Englannissakin. Vilahtaa muitakin kaupunkeja, jotka ovat täynnä pienikokoisia, vilkkaita ihmisiä. Mutta vilkkaita vain keskenään. Kun veljekset ikävissään koettavat saada keskustelua aikaan, ei sitä synny. Heidän kanssaan ei ehkä haluta keskustella, koska he luultavasti ovat kirottuja "bocheja", saksalaisia; ehkä ei kansa ole täällä muutenkaan uteliasta. Kaikki tuijottavat tuuman verran toistensa ohi, kylminä ja itseensä sulkeutuneina, avaten suunsa korkeintaan sanomaan: "Vui, mossjöö!" Tuossa on hieno herra, vaatteet viimeistä muotia, käsissä säämiskähansikkaat; kun hän ottaa ne pois, huomaa Simeoni hänen kynsiensä alustojen olevan vahvasti surureunaiset. Kansallissurua ehkä? Vai oliko hän käynyt Toulousessa kaivamassa anoppinsa haudasta? Vui, mossjöö, vui! Tulee pimeä, juna mennä huristaa kovaa vauhtia, matkustajia tulee ja menee. Makuuvaunun hoitaja vaatii kolmelta paikalta yhteensä 160 frangia liikaa, mikä oli veljeksistä ruminta turmelusta, mitä he matkansa varrella olivat tavanneet. Istutaan mieluummin kuin annetaan sellaiselle kannatusta. Päät tärähtelevät, nukutaan, herätään väliin ja tirkistellään pimeyteen. Jo valkenee päivä, viljelykset ovat muuttuneet. Ei ole enää viiniä, vaan viljaa, joka keinuu tuulessa. Saavutaan suureen, puistomaiseen metsään, läpäistään se, nähdään tehtaanpiippuja, savua, yhä tiheämpää esikaupunki-asutusta, ja pitkään kiljaisten pyyhältää juna vihdoin St, Lazaren asemalle. Parisin kumea kohina nielaisee veljekset vilisevään virtaansa. On huhtikuun 25 päivä, kello 10 aamulla. "La la, mossjöö!"
XLIX.
Tanssiva Europa.
Joku utelias saattoi veljeksiltä kysyä: "Mitä nyt sitten Europan kansat oikein päätyönään tekevät?" Jos antoi siihen sen vastauksen, joka vaistomaisesti nousi huulille, ollen ikäänkuin valmiina silmäverkossa ja sen kautta aivoissa, kuului se: "Tanssivat ja vihaavat toisiaan". Ja vaikka asiaa lähemmin harkittuaan rupeaakin muodostamaan hajanaista ja otaksumisiin perustuvaa selitystä sodan jälkeen taas alkaneesta eheyttämis-, haavojen parantamis- ja uudistustyöstä, niin jää sittenkin mieleen epäilys, että tämä on totta aivan rajoitetussa määrässä, mutta tanssi ja viha, se on varmasti totta ja kaikille Europan kansoille kuvaavaa tällä hetkellä.
Veljekset olivat saaneet nähdä Europan tanssivan. Jokaisessa suuremmassa kaupungissa, hotellissa, ravintolassa, minne he vain olivat pakotettuja menemään tahi minne he menivät huvikseen, tanssittiin foxtrottia, shimmyä, pelikaania, fishwalkia, kaikkia noita omituisia, amerikalaisten neekerien keksimiä kävelykarkeloita, joita kuulemma Helsingissäkin osataan, mutta joita Simeoni ei ollut sattunut näkemään tätä ennen. Hän ei ollut uskoa silmiään huomatessaan — vanhanaikainen mies parka! — että kaikki entisen ajan tanssit: kuin ovat valssi, polkka, polkkamasurkka, sotiisi, pas de quatre, pas d'Espagne, mignon ja minkä nimisiä ne kaikki olivat, joita hänkin nuorempana kömpelösti yritteli harrastaessaan naissulouden palvelusta, olivat kokonaan unohduksissa, niin, niille suorastaan juljettiin nauraa. Toista olivat muka nämä uuden ajan intressantit tanssit, alkaen tangosta, joka sekin oli jo vanhentunut. Kiinteällä tutkijan harrastuksellapa siis Simeoni koetti syventyä tähän Europan nykyaikaisen kulttuuri-elämän leimaa antavimpaan ilmiöön.
Sivuutettakoon Berlini, jonka useimmissa kahvilaravintoloissa illanvietto päättyy tanssiin, osanottajina vallaton ja häikäilemätön parvi todellisia bacchantinnoja, vailla säädyllisyyttä ja sopivaisuuden tunnetta. Isänmaansa surullisen aseman johdosta ovat nämä nuoret naiset ja miehet kirjoittaneet rinnukseensa vaalilauseeksi sanat: "Ei meitä surulla ruokita, se on ilo, joka elättelee", ja koettavat he nyt toteuttaa tätä ohjelmaansa harrastuksella, joka olisi paremmankin asian arvoinen. Pian huomaakin, että Berlini on nykyaikainen Ninive, joka eroaa esikuvastansa ainoastaan siinä suhteessa, ettei mikään profeetta Jonas voisi saada siellä pienintäkään herätyksen ja parannuksen merkkiä aikaan, vaan luultavasti horjahtaisi itsekin, oleskeltuaan paikkakunnalla jonkun aikaa, pyörähtämään jonkun "shimmyn". Niin lujaan näyttää siellä, kaikkien terveyttä ja siveyttä harrastavien kunnon saksalaisten suruksi, kevytmielisyys ja paatumus iskostuneen.
Siirtykäämme sitten etelämmäksi, ohitse Wienin, jossa poliisin ankarat sulkemismääräykset ovat rajoittaneet tanssinkin mahdollisuuksia, kätkien sen salaisiin yökahviloihin, "Mascotteihin" ja sellaisiin, ja astukaamme Konstantinopolissa Tokatlian-hotellin saliin juomaan five-o'clock teetä. Kas kummaa! Sillä aikaa kuin hienosto juo teetä ja nipistelee veltosti leivosten syrjiä, tanssivat entente-upseerit ja Moskovian ruhtinattaret foxtrottia. Simeoni laskee heitä useampia ja hänelle valkenee, että vapaavuoroillaan käyvät neidit täällä, arvattavasti maksusta, tanssimassa, koskapa kuka hyvänsä, ilman esittelyä, kävi heitä pyörittämässä. Vai onko tapa sellainen, että tällaisissa tilaisuuksissa saattaa kuka hyvänsä herrasmies mennä tanssimaan muuten hänelle aivan tuntemattoman naisen kanssa? Kukapa ne kaikki uudet tavat tietää; pääsääntönä näkyy olevan mahdollisimman suuri vapaus ja ujostelemattomuus. "Trot-trot-trot-trot", mennä järkyttää yksitoikkoinen neekerimusiikki, ja "jump-jump-jump-jump" säestää sitä tanssin rytkyttävä tahti permannolta. Tanssijat seisovat aivan vastakkain ja hyvin likellä toisiansa; askeleet on otettava taitavasti samoilla vuoroilla, sillä muuten kolahtaisivat polvet arveluttavasti yhteen, joka kyllä saattaisi mennä ohjelmanumerosta sekin, ellei se sotkisi tanssin tahtia. Toiset ojentavat kätensä vaakasuoraan ulospäin, kavaljeerin painaessa daamin selkään kämmenensä peukalosyrjää; määrätyissä paikoissa notkahduttaa daami mukavasti polviansa. "Trot-trot-trot-trot". "Shimmyssä" näyttää omituiselta se, että polvet pidetään sisäänpäin; määrätyssä kohdassa herpautuvat sitten kavaljeerin polvet ja nilkat kokonaan, ja vapisevin säärin ja nilkoin ottaa hän eräitä tutisevia askeleita, jotka arvattavasti ovat tulkitsevinaan hänen intohimonsa raukaisevaa voimaa. Joissakin kohdin taas hypitetään tyttöä aika lujasti, tahi koetetaan hypittää, sillä hänen jalkansa eivät nouse ilmaan; yläruumis vain rytkyy kehoittavasti ja innostavasti.
Simeoni oli lukenut lehdistä, että nämä tanssit olisivat erikoisen räikeitä, jopa eleiltään sopimattomiakin. Niitä tutkiessaan hän ei voinut tuohon arvosteluun yhtyä. Niissä ei ole mitään sen sopimattomampaa kuin entisissäkään tansseissa, jos ne vain tanssitaan sivistyneellä tavalla; raaka tanssija taas saa sopimattomuutta mihin hyvänsä. Luonteeltaan ne ovat oikeastaan yksitoikkoisia, melko rauhallisia kävely- ja juoksuaskeltansseja, jotka viehättävät palvojiaan oudolla, oikullisella rytmillään. Mutta se niistä täytyy sanoa, että ne ovat rumia. Ainoakaan niistä ei Simeonin mielestä tarjonnut mitään kauniiden kaartoviivojen ja sirojen asenteiden hurmaa, vaan olivat ne yhtämittaista töksyttävää hölkkää. Lisäksi muodostuvat ne yksitoikkoisiksi senkin vuoksi, että sama pari tanssii aina koko ajan, lopettaen vasta, kun musiikki vaikenee. Ei tapahdu siis mitään alituista tanssiin pyytämistä eikä sitä sievää mielistelyleikkiä, joka vanhan ajan tanssiaisissa muodosti katsojalle niin hauskan nähtävyyden; parit ovat sopineet jo edeltäpäin, ja kun musiikki alkaa, rupeaa lattialla pyörimään muuttumaton viipsinpuu niin kauan kuin sitä kestää.
Mutta siirtykäämme Aleksandriaan, Savoy-Palace-hotelliin teetä juomaan. Jazz-band rämäyttää räikeän musiikkinsa soimaan ja samalla pyrähtää sali täyteen valkoisiin puettuja nuoria tyttöjä ja smoking-pukuisia tärkeitä herroja. Tuossa on eräs, jota Simeoni on jo aikaisemmin uteliaana katsellut, joka on sen huomannut ja heittänyt takaisin ylpeitä ja vihaisia silmäyksiä. Hän oleskelee hotellissa koko päivän ja Simeoni on luullut häntä joksikin matkustajaksi, kunnes onkin saanut selville hänen olevan palkatun jazz-tanssijan. Se on miehen ammatti, nähkääs, ja sellaisia on tässäkin hotellissa useita. Samoin "neitoja", jotka määrätunneilla saapuvat näiden kavaljeerien kanssa yleisön huviksi tanssimaan. Kavaljeerimme pitää aina monokkelia silmänurkassansa, on laihahko ja jäntevän näköinen, mutta ei erikoisemmin kaunis eikä sopusuhtaisesti muodostunut — kuivahko kamreerityyppi paremminkin. Mutta tärkeä, ah, niin tärkeä! Kun hän tanssii, suorittaa hän tehtävänsä sellaisella ilmeellä kuin olisi hänen parhaillaan allekirjoitettava Versailles'in rauha; kaikesta päättäen pitää hän itseään etevimpänä koreograafina koko maailmassa. Englantilaiset mammat istuvat teepöytänsä ääressä maistellen verkalleen leivoksia, ja vierellä ovat naimaikäiset tyttäret kaipaavina ja suloisina; tuossa on eräs valkeassa tyllipuvussa kuin lumpeen kukka, halukkaasti katsellen lattialla pyörivää hiidenmyllyä. Hänkin tahtoisi tanssia, mutta kun palkattu kavaljeeri, jonka peräti ruskeat kädet kertovat Ranskassa suoritetusta kyypparin tahi muun sellaisen ammatista, hänen ilmeensä huomattuaan uskaltautuu häntä pyytämään, kieltäytyy neito mammansa viittauksesta. "Täällä sinun ei, rakas lapsi, sovi tanssia, mutta ensi viikollahan lady Primrose panee toimeen tanssiaiset sotaorpojen hyväksi, ja siellä saat huvitella vertaisesi yleisön kanssa. Nämä gentlemannit täällä eivät ole oikein decent-looking, my dear!" Ja hän ottaa briljanteeratun lorgnettinsa ja tarkastaa kaikkia silmillään, jotka ovat kylmät kuin kalalla. "Trot-trot-trot-trot!"
Jättäkäämme Aleksandria, sillä tanssia saa nähdä muuallakin. Menkäämme Parisiin, niin huomaamme, että siellä on tanssi aivan tautina. Tuntuupa siltä kuin olisi Europan pääpyörre juuri siellä — ja niinhän se onkin — ja muualla vain sen aiheuttamia sivupyörteitä. Koska yleisesti tiedetään, että varsinkin kaikki naiset erittäin mielellään tahtovat Parisissa ollessaan kerta nähdä yökahvila-elämää, eivätkähän miehetkään ole siihen aivan haluttomia, ja koska kaikki, jotka Parisiin pääsevät, tämän toivonsa myös tärkeimpien rinnalla toteuttavat, kuvattakoon niiden huviksi, jotka eivät sinne pääse ja siten kuvittelevat kaikkea sellaista, mitä siellä ei tapahdu, kerta tällainen tanssi-ilta jossakin Montmartren huvittelupaikassa. Edeltäpäin lienee syytä ilmoittaa, että meno siellä on kyllä lapsellisen remuavaa ja ilakoivaa, mutta ylen harvoin millään tavalla mauttoman sopimatonta ja loukkaavaa, ja että jos sellaista tapahtuu, on syyllinen useimmiten joku ulkomaalainen, ehkäpä joskus — suomalainenkin.
Tällainen tanssiravintola on tavallisesti pieni, kuten Parisissa yleensä muut paitsi suurten hotellien ravintolat, enimmäkseen ovat. Kun tullaan sinne siinä klo 11 illalla, on se jo täysi. Kauan ei tarvitse yleisön keskustelua kuunnella, ennen kuin huomaa, että suurin osa läsnäolijoista on ulkomaalaisia. Skandinaavit ovat mieslukuisesti edustettuina, monella mukana pikku rouvansa, jonka silmät kiiluvat uteliaisuudesta, ja anoppinsa, joka turhaan koettaa vetää otsaansa siveellisen suuttumuksen ryppyihin. Englantilaiset leijonat singuttavat valkoista rintamustansa ja heittelevät arvostelevia katseita värttinäkansan joukkoon, joka valkoisena ja kahisevana liikkuu tuossa pöytien vaiheilla. Amerikalaiset purskahtavat tuon tuostakin hohottavaan nauruun, ja kulta kimaltelee heidän ikenistänsä. Mutta kuinka on naisten puvun laita? Simeoni on aina ollut siinä suhteessa heikko huomioiden tekijä, joten kaikki, mitä hänen muistiinsa painui näistä valkoisista harsofantasioista oli se, että useimmilla oli selkä aivan paljas, syvän uurteen ulottuessa liitinkiin saakka. Kun olkapäillä ei ollut muuta kuin ohut nauha, eikä usein sitäkään, jää uudeksi ihmeeksi se, miten tuo puku pysyi päällä; pysyvän se kuitenkin näkyi. Paitsi ulkomaalaisia, on joukossa joku ranskalainenkin mies, joka on tullut huvittelemaan; hänellä on naisellinen, vyötärystältä kiristetty takki, joka antaa hänen istumapuolelleen omituista, epämiehekästä leveyttä. Ehkä hänkin on täällä rouvansa ja anoppinsa kanssa, sillä nuo seurueeseen kuuluvat naiset voivat tuskin olla muita. Vanha rouva koettaa olla arvokkaan näköinen, mutta haluaisi kaikesta päättäen kiihkeästi tanssia hänkin; hän aukaisee suunsa ja nauraa makeasti, mutta samalla saavat irtautuvat tekohampaat hänet äkkiä sulkemaan aukon. Musiikki on alkanut rämistä ja hiidenmylly on ruvennut pyörimään. "Old boy, old boy!" huutaa neekerikapellimestari, niin että valkoinen hammasrivi välkkyy kammottavana vastakohtana hänen mustalle naamalleen, mutta mitä hän tällä aina kappaleen loppuessa kertautuvalla huudollaan tarkoittaa, sitä ei Simeoni ymmärrä; ehkä hän osoittaa sen kehoitukseksi tuolle vanhahkolle ruotsalaiselle arkkitehdille, joka nuoruuden innolla, mutta selkänsä puolesta siinä kunnossa kuin pelkäisi hän joka hetki kauhean noidannuolen iskevän nivusiinsa ja kangistavan hänet siihen suolapatsaaksi, tanssittaa valkoista tyllikääröä, joka on kuin kukka, terälehdissä ja, heteissä karmiinia ja mustaa, silmissä kokainin kiiltoa. Heti kun toinen tanssi on loppunut, alkaa toinen; mylly pyörii herkeämättä, tanssijain into kiihtyy, sirot jalat ottelevat askeleita näppärästi ja sievästi, soittajat innostavat yleisöään leikillisillä huudahduksilla ja taas vetää neekerikapellimestari suunsa riemulliseen nauruun ja mylvii: "Old boy, old boy!"
Yleisö on alkanut vilkastua musiikin, tanssin ja viinin vaikutuksesta. Tätä jälkimäistä se näyttää nauttivan oikeastaan sangen säästeliäästi, eikä kenelläkään juolahda päähänkään käyttää mitään väkevämpiä juomia. Siitä on se hyvä seuraus, että yleisö kyllä ilostuu, mutta ei juovu, joka herättäisikin varsin ankaraa paheksumista ja inhoa. Jos tällainen tilaisuus järjestettäisiin Suomessa, olisi se parin tunnin kuluttua löyhkäävänä pirtukarsinana asianomaisine eläimineen. Valkopukuiset tytöt kauppaavat nyt yleisölle pieniä gelatiinipalloja, joilla se rupeaa heittelemään lapsellisen ylimielisesti toisiaan, tanssijoita, kaikkia läsnä olevia. Ne, jotka ovat suurimpia kaunottaria, saavat tästä tunnustuksen herkeämättömän gelatiinisateen muodossa. Silmät välkähtelevät, punaiset, karmiinilla maalatut huulet kurottuvat ilmaan kuin neilikat tahi veriset viivat, nauru ja hillitön ilo täyttää koko salin huumaavalla melulla. Anoppikin innostuu, hänen poskensa hehkuvat ja Simeoni odottaa pelolla joka hetki, milloin tekohampaat putoavat lattialle ja syntyy skandaali. Mutta herkeämättä pyörii hiidenmylly lattialla, "trot-trot-trot-trot!"
Kahvilan johtokunta johtaa taitavasti yleisöänsä. Kun gelatiinipallojen vuoro on mennyt, jaetaan kaikille miespuolisille silkkipaperista tehdyt fetsit. Koko sali on nyt täynnä makeasti hymyileviä turkkilaisia pashoja, jotka heittelevät hallitsijamaisia katseita ympärilleen. Naiset taas saavat silkkipaperista tehdyt, pitkissä varsissa olevat tupsut, joita he rupeavat riemumielin kahisuttelemaan kuin tärkeitä vallanmerkkejä ainakin. Nyt ilmestyvät myyjättäret taas saapuville ja kauppaavat loputtoman määrän serpentiinejä. Alkaa huumaava ja kiihkeä serpentiinisota. Nuo pitkät nauhat lentelevät ilmassa kuin Amorin sillat, joita myöten katseet löytävät päämääränsä, koketisti siristyvän silmäparin. Tanssijat kiertyvät serpentiini kierteeseen, ja tanssin suhinaan ja musiikin räminään liittyy paperin kahina, mutta tanssi jatkuu herkeämättä kuin lumorengas, grottemylly, hiiden kurimus, josta vilahtelee valkoista kukkaa, punaista loistoa, tummaa kiiltoa; kukaan ei huomaa, että se oikeastaan on kammottava kuolintanssi, danse macabre, jossa iloisesti irvistävä luurankomies on kolmantena jokaisella parilla. Neekeri paljastaa taas hampaansa ja huutaa kuin sielun vihollinen: "Old boy, old boy!"
Ja nyt on huippukohta jäljellä. Kun yleisö on innostunut hilpeimmilleen, jaetaan sille käteen puinen lapsenkalistin, joka tärisyttäessä antaa heleähkön kalinan. Onpa loistavaa nähdä, millä innostuksella yleisö nyt tätä leikkikaluaan käyttelee. Tuossa istuu vanha hollantilainen, valkopartainen äijä, joka on illan kuluessa lämpenemistään lämmennyt; kuin itse isä Bacchus hän nyt pitelee toisessa kädessään kuohuvaa shampanjalasia, täryyttäen toisella kalistintaan niin paljon kuin jaksaa. "Täryytä pois, ukko parka!" miettii Simeoni, "ehkä tällainen lapsellinen iloisuus sinua virkistää ja parantaa pitkälle päässyttä sklerosista!" Koko salin täyttää nyt tanssin, musiikin, paperin ja kalistinten aikaansaama kohina, nauru ja pila. "Old boy, old boy!"
Yö on kulunut kello kolmeen, ennen kuin tanssipaikka tyhjenee ja yleisö hajaantuu kukin suunnalleen. Öinen Parisi, jonka laajuus ja valtavuus vaikuttaa kammottavalta, on kuin kivettynyt Ninive, jonka yllä loistavat miljoonat tähdet, ne samat, jotka vuosituhansien aikana ovat olleet kaiken ihmishulluuden mykkinä todistajina. Aina lapsuutensa ensi ajoilta saakka on ihmiskunta ahkerasti tanssinut, karkeloinut läpi kaikki historiansa mittaamattoman pitkät ajanjaksot, hypännyt Herodeksiensa edessä täyttääkseen kaikki mielihalunsa, mutta mitään, joka olisi vienyt sitä edes hiuksen verran todellista jalostumistansa kohti, se ei ole tanssillansa saavuttanut. "Turhuuksien turhuus!" tuntuvat autiot kadut, nukkuvat puistot, korkea taivas, tälle kaikelle huokaisevan.
Mutta älkäämme olko juhlallisia! Se ei menesty Ranskassa.
L.
Mona Lisa. — Lasten leikkiä. — Naisten paratiisi. — "Kulttuuri". —
Toivotus Ranskalle.
Simeoni kuljeskeli Louvressa ja oli ihmeissään. Hänestä tuntui, että nuo suunnattoman suuret kokoelmat pian musertavat hänet, ja hän melkein hiipi pitkiä käytäviä myöten, luoden arkoja katseita seinien värikauneuteen. Vihdoin hän saapui Mona Lisan kuvalle ja istuutui, koskapa siinä edessä kuin ihmeeksi sattui olemaan vapaa sija. Ällistyneenä hänen täytyi tuijottaa tuohon kuuluisaan tauluun, josta hän oli nähnyt satoja väri- ja muita jäljennöksiä, mutta joka siitä huolimatta oli hänelle nyt aivan uusi ja kuin koskaan ennen näkemätön. Mikä sen vaikutti?
Sen vaikutti siitä omituisesti hehkuva, salaperäinen, kuparin homeelta vivahtava väriloiste, jota ei missään jäljennöksissä voida saada esille, ja joka lienee enemmän ajan, värien sekoituksessa käytettyjen aineiden ja syntyneiden patinakokoomusten kuin itse kuuluisan mestarin ansio. Näin ainakin hän päätteli maallikon rohkealla suruttomuudella. Hänestä aivan tuntui, kuin olisi taulun joka huokosesta kiilunut himmeä, fosforoiva loiste, ja kuin olisi taulu siitä saanut yliluonnollista, hypnotisoivaa voimaa. Silmä tutkii tarkoin kosketellen kaikkia sen pintoja, kunnes katse joka kerta, riisti sen vaikka kuinka usein syrjään, kuin taian vetämänä palautuu Mona Lisa kasvoihin, silmiin ja tuohon hymyyn, joka nyt on niin elävä. Missä on tuon hymyn lähtökohta? Onko se silmissä, vai huulissa, vai koko kasvojen ilmeessä? Sitä on vaikea sanoa, sillä se lepää kasvoilla kaikkialla kuin sumuhäivähdys lammen pinnalla, hetkenä, jolloin koko luonto tuntuu olevan yhtä ainoata aavistusta ja odotusta. Missä oli Simeoni ennen nähnyt tuon saman hymyn?
Tuolla fosforihohteella on todellakin hypnotisoiva voima. Simeoni tuntee väkisinkin vaipuvansa katsomaan kaikkea sitä, mitä oli matkallansa nähnyt, ihmisten kuumeista taistelua ja reutomista nautintojensa tyydyttämiseksi, sisäisen kauneuden aavistuksen aikaansaamia heikkoja yrityksiä nousta edes hiukan sitä kohti, jonka kuvaksi Raamattu häntä sanoo, mutta josta hän on niin kauas langennut, koko sitä itsekkyyden ja lihallisuuden kuvaa, joka on Europan ja itämaiden elämälle leimaa antavin nykyhetkellä, kuten on ollut aina, ja niin vähitellen kohoaa hänen eteensä erämaan hiekasta juhlallinen näky, Sfinksin kivettyneet kasvot, joilla väikkyy tuo sama, arvoituksellinen, kylmä, epätoivoon saattava hymy. Hän tuntee, ettei se ole mitään muuta kuin paremmin tietävän huulille kohonnut ijankaikkinen pilkkanauru, se syvimmän ja pohjattomimman pessimismin ilmaus, jonka kaikkea inhimillistä kokeneen neron tutkiva sydän oli elämänsä varrella lopputuloksekseen saanut.
* * * * *
Väsymys ja sen johdosta päälle tunkevat kyllästyneet ja sairaalloiset ajatukset ajavat Simeonin ulkoilmaan. Aurinko loistaa ihanasti ja Tuileriain puistossa leikkii parvittain lapsia, joita Simeoni vaiti ollen tarkastelee. Pitsitetyt hoitajattaret niitä paimentelevat ja niitä on useimmiten vain yksi, joskus kaksi tahi kolme. Niitä on vähän, lapsia Ranskassa, sen huomion on muka täälläkin tekevinään, yleisten tietojen perusteella. Lapset leikkivät hiekassa; tuossa on eräs löytänyt pieniä kirjavia kiviä ja asettelee niitä nyt päällekkäin ja vierekkäin. Hänen innokkaasta puuhakkuudestansa ja loistavista silmistään näkee, että hän parhaillaan rakentaa upeata linnaa, jossa hän itse on onnensa huumassa valtiaana; hänelle on tuo kaikki todellista, kaunista, suurenmoista. Mutta kun hän kasvaa, muuttuu hän useimmissa tapauksissa tuoksi ääressä seisovaksi ja ympärillä ajavaksi aikuiseksi, joka täyttää koko suunnattoman Parisin kuumeisella kiireellään ja ponnistuksillaan, jotka kaikki tarkoittavat tuon saman loistolinnan rakentamista, sen koskaan valmistumatta. Hän muuttuu pisaraksi miljoonien joukossa, vaahdon pärskähdykseksi suurmaailman merellä, jolla kaukaa, tyynistä oloista tulija, niin oudon tunnelman vallassa risteilee.
Parisista on sanottu kaikki, mitä siitä voi sanoa — ja paljon enemmänkin — jo satoja kertoja, mutta sallittakoon Simeonin vielä kerta varmemmaksi vakuudeksi ilmoittaa, että siellä on suurenmoista kuljeskella yksin. Ei mitään ohjelmaa eikä päämäärää, vaan joutilas meno toista katua ylös ja toista alas, mykkänä todistajana kaikelle sille lukemattomalle, jota siellä joka hetki tapahtuu. Kaikista Europan kaupungeista — ja Simeoni oli nyt käynyt niistä suurimmissa — on Parisi asetettava ensimmäiselle sijalle rakennustaiteellisen kauneutensa, asemakaavansa suurenmoisuuden, kuohuvan elämänsä ja koko siitä tuulahtavan valtamerihengen vuoksi; Parisi on mahtava kulttuurikaupunki, Lontoo on mahtava kansainvälinen basaari.
Eipä sillä, ettei Parisi myöskin olisi basaari. Pistäytykäämme hetkeksi "Naisten paratiisiin", Printempsin suureen tavarataloon, jonka lukemattomissa suojissa kansaa aivan kuhisee, katsomaan elämää ja ostelevaa yleisöä. Koska emme aio varastaa, ei meidän tarvitse välittää siitä, että meitä taitavasti pidetään silmällä liikkuessamme pöytien välillä.
Simeonin huomio kiintyy ensimmäiseksi myyjättäriin. He ovat kaikki väsyneen näköisiä ja kalpeita, sirosti puettuja tyttöjä, joiden raukeista silmistä kuultaa selvä tietoisuus siitä, kuinka vaikeaa on tulla toimeen. Parisilainen opas selittääkin, etteivät nämä tytöt yleensä voi elää sillä palkalla, minkä he toimestaan saavat, ja niinpä on heillä useimmilla ylläpitävä "ystävä". Heitä oli sadoittain, häärien ostajien apuna. He ottavat esiin kankaita, silkkiä ja samettia, ja ostavien naisten silmät kiiltävät ihastuksesta kaikkea tätä pukukauneutta nähdessään. Simeoni rupeaa heitä katsellessaan ymmärtämään, kuinka äärettömän tärkeä asia naiselle on puku, johon useilla perustuu suorastaan pääosa heidän viehätys-voimastaan. Ja viehättäminen, miellyttäminen, miehen hurmaaminen, sehän on myös naisen tärkeimpiä tehtäviä ihmiselämässä, totuus, joka kyllä kielletään, mutta jonka jokapäiväinen elämä vahvistaa. Ja kyllä tässä paikassa onkin sitä varten tavaraa, kankaita kuin unelmia, hansikkaita kuin käden ihanteita varten, nauhoja, pitsejä, herkullisia silkkisiä hameita, yöpaitoja — vaarallista on ruveta niitä kaikkia katselemaan ja luettelemaan, sillä ne panevat mielikuvituksen liikkeelle. Simeoni mieli ostaa Venlalle silkkisen alushameen ja pyysi apua eräältä myyjättäreltä, joka sirosti sipsutteli hänen edellään erääseen osastoon. Täältä löytyi oikein "dernier cri" siltä alalta, Mutta kun Simeoni katseli liitingin pituutta, huomasi hän, etteivät nämä ranskalaiset mitat oikein riittäneet sille leveydelle, jonka terve pohjoismaalainen nainen parhaillaan ollessaan voi saavuttaa. Silloin haki tyttö toisen, jonka liitinki venyi, ja veti sen mielenosoituksellisesti täyteen pituuteensa kysyen hymyillen: "Joko nyt ylettyy?" Mutta Simeoni tarkasti tilavuuden kylmästi ja hätäilemättä sekä ilmoitti sitten kuivasti, että "ehkä — vallan varmaa se ei ole." Kaikkien ympärillekokoontuneitten tyttöjen kasvoilta saattoi nyt nautinnokseen lukea ilmeisen ja hiukan kauhistuneen hämmästyksen siitä, kuinka suunnattoman lihava rouva tällä muukalaisella mahtoi ollakaan! Simeoni kuitenkin ajatteli maailmaa nähneen miehen ylemmyydellä: "Jaa jaa, uskonsisaret, täällä te kyllä olette ja luulette olevanne solakkuudessanne kaunottaria, vaikka miellyttävä pulleus silti on teidänkin salainen unelmanne, mutta menkääpäs Turkinmaalle ja Egyptiin, niin huomaatte, kuinka siinäkin suhteessa kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Siellä saisitte ruveta kiireesti syömään harmaata jauhoa, voidaksenne täyttää sen maan kauneus-ihanteita!"
Silkki kahisee, kankaat välähtelevät, ostajia tulee ja menee katkeamattomana virtana. Tuossa on suuri pöytä täynnä silkkikankaan kappaleita. Ne myydään alennettuun hintaan, sillä ne ovat jäännöksiä. Pöydän ympärillä tunkeilee midinettejä, kasvoilla huolestunut ja samalla halukas ilme, sillä nuo kankaat ovat todella halpoja ja kauniita, mutta siitä huolimatta ei pienen kukkaron sisällys, jota kapeat sormet hermostuneesti hypistelevät, oikein tahdo riittää. Ja kuitenkin täytyy olla huolellisesti puettu, täytyy voida vaikka millä keinolla osoittaa puvussansa noudattavansa viimeistä muotia. Pienet aivot tekevät nerokkaita ja taitavia suunnitelmia. "Jos ottaisin sen silloisen leninkini ja lisäisin siihen vain sopivasti tuota kangasta, joka ei maksa paljon, niin eiköhän vaikutus olisi erinomaisen hyvä? Silloin pääsisin vähällä maksulla ja voisin jälellä olevilla rahoillani ehkä ostaa tuon ihastuttavan laukun tuolta." Ranskattarien taloudelliset vaistot, joille sittenkin säästäväisyys on leimaa antavin, ratkaisevat täten useimmissa tapauksissa nämä asiat viisaasti ja taitavasti, esimerkiksi monelle ajattelemattomalle ja tuhlaavaiselle pohjoismaalaiselle sisarelleen.
Tällaisia vaikutelmia voi "Naisten paratiisista" saada. Simeoni ei voinut kieltää, että sekin muodostui hänen mielessään lopuksi pelottavaksi tyranniksi, joka olemassaolollaan suorastaan pakottaa naiset, jopa suuressa määrässä miehetkin, jonkunmoiseen orjuuteen, vaatimalla vaatien heitä kaikkia ehdottomasti noudattamaan lakejansa, tuota tyrannimaisinta verotuskeksintöä, muotia. Näinä päivinä ilmestyi kauppojen ikkunoihin kauniita, vaaleita, hopean- ja kermanvivahteisia miesten huopahattuja, todellisia hattuteollisuuden ylpeyksiä, ja tietysti piti sellaisen aivan kohta nousta melkein jokaisen miehen päähän, sillä se oli muodin tuorein vaatimus. Miesten muotiin näytti myös kuuluvan, että takin täytyy olla vyötäisiltä tiukka, jolloin ruumis esiintyi hiukan naisellisena, ja tietysti hankkivat sellaisen puvun kaikki, jotka siihen suinkin kykenivät, vaikka eivät olisi uutta pukua tarvinneetkaan. Simeoni kuitenkin uskalsi epäillä, että naiset eivät tuosta muodista oikein pitäneet, sillä hehän hakevat miehestä vastakohtansa merkkejä, siis ennen kaikkea miehekkyyttä. Puettuna tuollaiseen pukuun on pienehkö ranskalainen herrasmies, jossa aina on hiukan etelämaalaista, kreikkalaisen tapaista öljyisyyttä, luvalla sanoen hiukan naurettava olio; puhtaalle ja sivistyneelle pohjoismaiselle naiselle hän lienee sangen vastenmielinen. Vannomatta kuitenkin paras!
Parisissa kuljeskellessaan Simeoni tietysti koko ajan haki ja harkitsi sitä, josta se ja koko Ranska oli varsinkin maailmansodan aikana tehty niin kuuluisaksi: kulttuuria. Hän sekä löysi että ei löytänyt, mitä haki. Koko puhe tuosta "kulttuurista" siinä merkityksessä, jossa se agitatsionitarkoituksessa oli esitetty, että se nimittäin rajoittuisi jokseenkin tarkoin ententen, ja varsinkin Ranskan kansaan, on luonnollisesti aivan löyhää ja pintapuolista. Kulttuuria sen kaikissa, sekä parhaimmissa että huonoimmissa muodoissa, lienee jokseenkin yhtä tasaisesti useimmissa Europan varsinaisissa sivistysmaissa, Balkania ja Venäjän alaisina olleita kansoja sekä jossakin suhteessa Italiaa ja Espanjaa lukuunottamatta. Nämä kansat ovat suurin piirtein katsoen, huolimatta kielellisistä eroavaisuuksista, ainakin päällä kuohuvalta kaupunki-elämältään kuin samaa perhettä, jonka toiset jäsenet ovat eteviä yhdessä, toiset toisessa elämän ja esiintymisen puolessa, hyötyen samoista eduista ja kärsien samoja sairauksia. Jos taas ruvetaan hakemaan kulttuuria elämän pienistä yksityiskohdista, esimerkiksi sellaisista seikoista, jotka ensiksi ja helpoimmiten sattuvat matkustajan silmiin, niin ei Ranskalla ainakaan ole siinä suhteessa ylpeilyn varaa. Puhtaus on siinä maassa moitteettomasta kaukana, tuo niin kuuluisa "kohteliaisuus" rajoittuu tavallisessa elämässä kylmään "mossjöö"-sanaan, joka ei merkitse enempää kuin mikä puhuttelusana tahansa, ja usein ilmenee outoa ja ylpeätä ynseyttä, joka pistää muukalaiseen kipeästi. Ehkä se on voiton syytä, sillä voittajakansat ovat usein ynseitä ja epäkohteliaita. Saksalaiset taas ovat nykyisin, tappionsa jälkeen ja saatuaan kärsiä kaikkea mahdollista nöyryytystä, ikäänkuin inhimillistyneet, käyneet avomielisiksi ja herttaisiksi, paljastaen kaikille sen, mitä he ovat: yksinkertaisia ja koruttomia, todella sivistyneitä ihmisiä, jotka elämän arkipäiväisissä tavoissa, siisteydessä, toisten vapauden ja mukavuuden huomioon ottamisessa ja sellaisissa seikoissa, ovat edellä ranskalaisista. Mutta matkailija, jos kukaan, huomaa, että kiistely "kulttuurien" etevämmyydestä on ainakin näihin Europan määrääviin kansoihin nähden tyhmää ja järjetöntä. Sen punnitsemiseksi ei ole keksitty eikä voida keksiä mitään puntaria, sillä niissä ei ensinnäkään ole mitään vastakkaista, molempien pyrkiessä samoihin päämääriin, ja niiden arvoa on mahdoton vertailemalla yleensä määritellä: molemmin puolin voidaan vaakaan laskea vastaavat hyvät ja huonot puolet, joten se pysyy tasapainossa. Kuka heittää ensimmäisen kiven?
Liikkuminen eri kansojen keskuudessa ja tutustuminen heidän erikoisuuksiinsa saa vahvatkin ennakkoluulot tässä suhteessa kaatumaan. Tulee näkemään, kuinka kansojen oma tyhmyys rakentaa heidän ympärilleen aidan, jonka takana he kuvittelevat olevan kaikenlaista, jota ei siellä ole, ja seurauksena on ennakkoluulot ja viha. Yksilöinä ei Europan sivistyneiden kansojen jäsenillä todellakaan ole suurta eroa: heidän mentaliteettinsa, tietonsa, esiintymisensä ovat niin samanlaisia, ettei heitä erota toisistaan todellakaan muu kuin kieli ja perityt, tarkistamattomat käsitykset. Tuntuupa joskus, kuin monessa kohti valtakuntain rajat olisivat keinotekoisia.
* * * * *
Katkeamattomana virtana kiitävät autot Parisin kaduilla ja ihmismeri lainehtii siellä rannatonna. Vaipuessa sitä katsomaan ja kuuntelemaan kaikuu korviin syvä ja voimakas kohina, kaupungin oma ääni, joka huohottaen kertoo elämän kiinteistä, hellittämättömistä vaatimuksista. Parisi ja Ranska elävät suuruuden unelmien juovuttavaa aikaa, toimien ja pyrkien siitä johtuvien viitteiden mukaan; sitä kaikkea on katsottava ja seurattava tyynesti, sillä mikäli ne unelmat ulottuvat ohi omien mahdollisuuksien, oikeuden ja kohtuuden, sikäli kerran maailman ankarin tuomari, aika, ottaa esille säälimättömän veitsensä ja leikkaa liikakasvannaiset pois. Muistaen tämän voi Parisin jättää tyvenellä mielellä ja toivottaa sille ja sen kansalle menestystä hyvässä ja voimia hillitsemään pahat intohimot. Sillä kukapa tahtoisi väittää, ettei juuri "la belle et douce France" olisi ollut koko historiansa aikana kuin kuvastin kansojen jaloista ja epäjaloista puolista? Kuulee niin usein sanottavan: "Sillä kansalla on jalo historia." Se on löyhää puhetta: kaikkien kansain historia on enimmäkseen alhaisuuden ja kurjuuden kronikkaa, johon sen harvat valopilkut häviävät kuin kituva ruoho suunnattoman raskaan paaden alle. Kansain ja ihmisten itserakkaus ei vain tahdo sitä myöntää.
LI.
Vihan valta Europassa. — Kölnin tuomiokirkko. — Saksalainen "humoristi". — Vihdoinkin kotona.
Pikajunan kiitäessä Saksan rajaa kohti hävitettyjen seutujen läpi muistuu hakematta mieleen viha, joka tällä hetkellä vallitsee Europassa enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Penikulmittain veljekset näkevät autioitunutta seutua, joka ennen on ollut ihanasti viljeltyä, mutta jossa nyt rauniot törröttävät villin ja karkean rikkaruohon keskellä. Hitaasti on rauhan käsi täällä päässyt sodan vaurioita korjaamaan, ja vaikka siitä rupeaakin merkkejä näkymään, tuntuu kuin uudistustyö kävisi hidastellen, kuin vieläkin hävityksen kauhusta säikähtyneenä. Masentavaa on nähdä tällaista, sillä se antaa surullisen kuvan siitä kulttuuritasosta, jolla Europa vielä on.
Ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on vihaa, sitä ei käy kieltäminen, syistä, jotka ovat kaikille tunnettuja; molemmilla puolilla ilmenee kuitenkin selvää hyvää tahtoa siitä vihdoinkin päästä, ja sehän on pohjoismaiden tulevaisuudelle positiivinen merkki. Tanskalaiset tuskin vihannevat ketään, eikäpä noilla onnellisilla taitane olla vihamiehiä; siitäkö johtunee heidän valoisa ja sydämellinen iloisuutensa? Saksalaiset vihannevat kaikkia muita paitsi pohjoismaalaisia; Ranskaa kohtaan heidän vihansa on leppymätön ja paatunut hiljaiseksi, tulevaa ukkosta ennustavaksi painostukseksi, johon maailman rauha kerta kompastuu. Hurjistuneet luonteet, kuten ennen mainitut afrikalaiset, eivät voi pidättää mitä julmimpia koiton uhkauksia Ranskasta puhuessaan. Sama synkkä vihan tunnelma kohdistuu Englantia, Puolaa ja Tshekko-Slovakiaa vastaan, joiden jälkimäisten menettely saksalaisia kohtaan herkistää sen aivan vereslihalle. Kammolla täytyy ajatella sitä politiikkaa, joka kohtelemalla saksalaisia näin rakentaa rajansa taakse miinan, joka kerta räjähtäessään pirstoaa kaikki ympäriltään. Puolalaiset vihaavat kaikkia ja ovat vihattuja. Rajojensa ulkopuolella Puolalla ei ole ystäviä, eikä se ole onnistunut politiikkansa vuoksi saamaan myötätuntoa muualla kuin Ranskassa, sielläkin itsekkäitten etulaskelmien vuoksi. Tshekit ovat sekä valtakunnassaan että sen ulkopuolella vihattuja kansalliskiihkoisuutensa vuoksi, joka on tehnyt heistä puolalaisten rinnalla uuden slaavilaisen sortajaluonteen edustajan. Itävalta ei enää vihaa, sillä se ei jaksa sitä tehdä, koska sillä ei ole elinvoimaa, mutta Unkari elää vihan ja koston unelmissa. Jugoslavia vihaa Italiaa ja kaikkia ympärillään olevia kansoja, saaden näiden puolelta mitä syvintä inhoa osakseen. Balkanin vallat ovat kaikki kuin hyökkäystä odottelevia ja siihen valmiita olevia linnoituksia. Turkkilaiset vihaavat sydämestään kaikkia europalaisia ja ennen muita kreikkalaisia, jotka hitaasti pyrkivät ottamaan haltuunsa vuosisataisen perintönsä. Kreikkalaiset taas vihaavat ranskalaisia, italialaisia ja turkkilaisia. Egyptiläiset, poiketaksemme Europan ulkopuolelle, vihaavat yleensä europalaisia, mutta erikoisesti englantilaisia ja ranskalaisia. Italialaiset ehkä ovat tästä tunnelmasta syrjemmässä, ja samoin espanjalaiset, mutta heillä on omat sisäiset vihansa ja huolensa.
Kuten muillakin, jo mainituilla. Kaikki kansat ovat jakaantuneet kahteen jyrkästi toisistaan erillään olevaan leiriin, joiden keskellä vallitsee ainainen viha ja usein verenvuodatukseenkin puhkeava taistelu. Porvarillisen, historiallisen yhteiskuntamuodon ja sitä vastaan hyökkäävien voimien välillä ei inhimillisillä silmillä katsoen näytä olevan rauhan mahdollisuuksia — korkeintaan väliaikainen linnarauha voidaan saada aikaan. Ja tältä pohjalta vihaa koko Venäjä muuta maailmaa, taistellen sitä vastaan huolimatta siitäkään, että se menettelyllään on syössyt sata miljoonaa ihmistä mitä kauheimpaan kurjuuteen. Kun lisäksi muistetaan, että kaikki Europan yksilöt enimmäkseen suhtautuvat toisiinsa vihalla ja epäluulolla, täytyy murheen tunteella sanoa, että viha raivoaa maailmassa valtavana palona, jonka sammuttamiseen ei ainakaan nykypolvella näytä keinoja riittävän.
Taistelulle sen tukahduttamiseksi ja rauhan rakentamiseksi puuttuu Europan sielusta todellinen ja kantava pohja: ei ole olemassa tällä hetkellä mitään yhdistävää ja korkeata, ihanteellista henkistä liikettä, ei aatetta, joka voisi vaikuttaa kansoihin kohottavasti. Se rakkauden aate, jota uskonto edustaa ja tahtoo palvella, on todellisuudessa menettänyt tehonsa: ne miljoonat, jotka ovat antaneet sodalle rakkaimpansa, ovat persoonallisesti kokeneet sijaiskuoleman siinä kaameassa laajuudessa, ettei oppi Kristuksen sijaiskuoleman ylevyydestä heihin vaikuta. Kiihkeä taistelu leivästä ja olemassaolosta tekee heille mahdottomaksi noudattaa rakkauden peruskäskyä: "Tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Ei rakkauden, vaan itsekkyyden laki on maailmassa määräävänä.
Konepajat kyllä työskentelevät, tavaraa valmistetaan, tuodaan ja viedään. Mutta epäillä täytyy, voiko aktiivisinkaan valtakuntien kauppabilanssi merkitä sanottavia todelliselle kulttuurin nousulle, johon ensimmäisenä ehtona kuuluu vihan katoaminen, sillä se on sille vastakkainen, sitä estävä ja siihen kuulumaton. Rauha, onni, kulttuuri sielullisen puhdistumisen ja jalostumisen merkityksessä on alkanut vasta sitten, kun kansat ovat yksilöittäin tulleet paremmiksi ihmisiksi. Sitä ei nykypolvi tule näkemään. Toivoa vain täytyy, että näistä taisteluista, joissa varmaan paljon kuonaa irtautuu, kerran jäisi ahjoon kirkas metalli muodostamaan Europaan parempaa ihmisainesta kuin mikä siellä nyt asuu. Väitteeseen länsimaisen kulttuurin alkaneesta perikadosta ei ole niinkään vaikea uskoa.
* * * * *
Kohisten saapuu juna Kölniin, jossa se viipyisi muutamia tunteja. On jo pimeä. Veljekset lähtevät harhailemaan kaduille nähdäkseen edes hämäräkuvan tästä Saksan kauniista kaupungista. Heti aseman vieressä kohoaa korkeuteen jylhä ja ääripiirteiltään mahtava rakennus, Kölnin kuuluisa tuomiokirkko. Kiero onni estää nytkin Simeonin pääsemästä sitä tarkemmin tutkimaan.
Kerran ennenkin hän oli saapunut Kölniin juuri näin pimeällä. Mutta silloin oli pimeys jotakin kammottavaa, sysimustaa, sillä lähellä riehuvan sodan ja vihollisen lentäjäin takia ei ollut mitään katuvalaistusta. Kolkkona varjona vain kuvastui kirkko hiukan kuulakkaampaa taivasta vasten. Uteliaana silloin Simeoni odotti päivää nähdäkseen sen tarkemmin.
Mutta yöllä tarttui mukana kulkenut "grippe" eli "Espanjan tauti" häneen niin lujasti, ettei hänelle aamua tullutkaan, vaan houreinen ja vaikea vuorokausi, joka päättyi siihen, että tanakka saksalainen sotilaslääkäri ja hänen apulaisensa pistivät Simeonin tavarat laukkuun ja hänet itsensä umpinaiseen vaunuun, vieden hänet sairaalaan. Kirkosta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ajeltiin kauan pitkin ahtaita katuja, kunnes Simeoni vihdoin huomasi olevansa ankarasti katolisessa paikassa, jossa seinät olivat täynnä ristinkuvia ja tauluja kehoittavine lauseineen, m.m.: "Luota Josefiin, hän kyllä auttaa sinua!" Ympärillä hääri joukko omituisiin päähineisiin puettuja, ystävällisiä, nunnamaisia olentoja, jotka jykevän preussilaisen lääkärin komennosta lentelivät kuin kuivat lehdet. Siitä seurasi sairaudesta huolimatta miellyttäviä päiviä rakastavassa ja herttaisessa hoidossa, joka oli ensiluokkaista kaikin puolin; sielun tarpeista piti huolta jesuiitta-isä, joka tunsi erikoista mielenkiintoa kaukaa pohjolasta tullutta protestanttisen papin poikaa kohtaan ja jonka kanssa Simeoni antautui intohimottomiin teologisiin keskusteluihin ja pikku väittelyihin. Herääminen aikaisin aamulla, jolloin sairaalan kirkosta kaikui harras nunnain laulama hymni, kuuluu hänen rakkaimpiin muistoihinsa.
Kun sairaus oli voitettu, pistettiin Simeoni lääkärin ja sotilaan toimesta umpinaisiin vaunuihin ja vietiin pimeitä katuja pitkin asemalle lähetettäväksi Berliniin. Taaskaan ei kirkosta muuta kuin ääriviivat! Ja samoin nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua — se oli aivan noiduttua! Mutta eipä auttanut suututella. Kulkiessaan kadulla veljekset menivät sen saman hotellin ohi, jossa Simeoni silloin oli sairastunut: se oli nyt miehitysjoukkojen päämajana; kylmänä ja ylpeänä asteli sen ulkopuolella englantilainen soturi. Simeoni muisti kerta yöllä heränneensä sairaalassa siihen, että kadulta kuului kumeata marssin tahtia, villiä hoilausta ja huutoa; valvova sairaanhoitajatar ilmoitti pelon ilme kasvoillaan: "Ne ovat sotilaita, tulevat ehkä rintamalta!" Silloin oli lokakuun loppu ja vuosi 1918; rintamalla oli tapahtunut paljon, josta ei tiedetty, ja joukkojen kuri oli jo höltynyt.
Mutta jääkööt jo nämä erikoiset, tummat muistot sikseen. Ehkäpä Kölnin tuomiokirkko tahtoi esittäytyä Simeonille yöllä, koska se ei hyväksynyt ajan henkeä, vaan häpesi sitä. Sen juhlallinen haahmo kuuluu suurenmoisimpiin yönäkyihin, mitä Simeonilla koskaan on ollut, varsinkin silloin, kun sen ympärillä vartioitsi sodan ja alkaneen epätoivon valoton ja synkkä yö. Mutta oikullisuudessaan elämä laskee leikkiään ja ivaansa sellaisellakin hetkellä. Kun Simeoni kysyi saattajaltaan, sotilaalta, jonka pää oli kauttaaltaan kääreissä, mikä ammattilainen hän oli sivilioloissa, vastasi mies parka surullisesti hymähtäen: "Humoristi." Hän oli toisin sanoen sirkusilveilijä. Itsekin huomaten vastauksensa aiheuttaman surullisen koomillisen tunnelman hän lisäsi: "Ikävä kyllä, on se varsinkin nykyhetkellä sangen huono ammatti". Sitten hän irvisti hassusti ja pisti kielensä ulos perin koomillisella tavalla, niin että molempien täytyi puhjeta nauramaan keskellä synkkää pimeyttä ja kolkkoa katua.
* * * * *
Kuin tuulen viemänä on tultu Saksan läpi, jossa kotoinen tunnelma on jo vastaan tuulahtanut, ja nyt ollaan Itämerellä viettämässä vappua, keskellä omia kansalaisia, jotka mikä missäkin harhailtuaan pyrkivät jälleen kotiinsa, tuohon pieneen maahan, joka ainoana onnen ja viihtymyksen sijana heille tuolta kaukaa viittaa. Matkustajalla on aina kaksi hauskaa hetkeä: lähtö, vapautumisen tunne, ja kotiin tulo, lieden tuttu lämmin, koko sen ilmapiirin uudelleen hengittäminen, joka antaa voimat kestämään elämän vaatimukset. Luottamuksella ja ilolla veljekset saattoivat todeta, ettei Suomen kansalla ole Europan muiden kansojen rinnalla häpeämistä, vaan puolustaa se rintamapaikkaansa tyydyttävästi. Ja voipa sanoa, että Suomelle loistaa kevään ja nousevan miehuuden aurinko, jotavastoin se monessa paikassa muualla paistaa surullisen laskun, vanhuuden ja rappeutumisenkin ylle.
Kun Turun juna toukokuun 2 päivänä saapui Helsingin asemalle, katsoi Juhani kelloansa ja laski vähän aikaa, tuumien sitten: "Oli se aika huraus! Kesti suunnilleen viisikymmentä vuorokautta ja kaksikymmentä tuntia. Mitäs piditte Europasta?"
Ja tapaillessaan vastausta muisti Simeoni persialaisen Mardonioksen,
Gobryaan pojan sanat, joista Herodotos kertoo:
"Europa on erittäin kaunis maa, joka kantaa kaikenlaisia istutettuja puita on erinomaisen hedelmällinen ja sen arvoinen, että kaikkien kuolevaisten joukolta vain kuninkaan tulee saada se omakseen."