Se oli varsin harmillinen juttu meille — olimme peräti noloja, koko seurue. Emme voineet sanoa mitään puolustukseksi. Etsimme nulikoita, jotka olivat meidät saattaneet pulaan, mutta he olivat heti laulun päätyttyä kenenkään huomaamatta pujahtaneet huoneesta ja huippineet tiehensä.
Siihen päättyi koko juhla. En ole koskaan nähnyt vierasten lähtevän niin vähillä kursailuilla. Emme edes sanoneet hyvästi isäntäväelle. Etsimme päällysvaatteemme, avasimme oven ja hiivimme yksitellen kadulle etsimättä kenenkään seuraa.
Siitä lähtien eivät saksalaiset laulut ole minua huvittaneet. —
Me saavuimme Sunburyn sululle klo 1/2 4. Jokivarsi täällä on sangen ihanaa, mutta virta on tällä kohtaa niin voimakas, että on paras olla soutamatta — se ei hyödyttäisi mitään.
Olen kerran sitä yrittänyt. Minä hoidin airoja ja ystäväni arvelivat, että kylläkin selviäisimme tästä pienellä ponnistuksella.
Ja minä soudin kuin mies. Työskentelin käsivarsilla, jaloilla ja selällä. Vetelin tarmoni takaa ja ystäväni sanoivat, että sitä soutua kelpasi nähdä. Viiden minuutin kuluttua arvelin, että olisimme päässeet putousten ohi, ja katsoin ympärilleni. Me olimme — aivan samalla kohdalla kuin alottaessani, ja ystäväni — vietävät pässinpäät — nauraa hohottivat katketakseen. Olin raatanut kuin kaleeriorja pitääkseni venettä alallaan! — En minä vaan enää koske airoihin putousten kohdalla, se on varma. —
Saavuimme sitten Waltoniin, joka on sangen suuri kaupunki ollakseen jokivarrella. Sillä on kuitenkin sama vika kuin useimmilla muillakin: siitä on vain puoli tusinaa taloja näkyvissä joelle päin. Windsor ja Abingdon ovat ainoat kaupungit Lontoon ja Oxfordin välillä, jotka joelta katsoen näyttävät kaupungilta. Vahinko ei ole suuri, sillä sitä enemmän saa nähdä metsiä, lehtoja ja niittyjä.
Caesarilla oli aikoinaan maakartano (tahi leiri, tahi linnoitus) Waltonin läheisyydessä. Caesar lienee suuresti rakastanut Thames jokea. Samaten on kuningatar Elisabeth asunut täällä. Cromwell ja Bradshaw (ei matkaoppaiden tekijä, vaan Kaarlo I:sen sotapäällikkö) asuivat myös täällä. Mahtoi herrasväki pitää hauskaa, kun tapasivat toisensa.
Waltonin kirkossa kuuluu olevan rautainen "suulukko." Ennen vanhaan oli tapana moisilla kojeilla pitää naisten kieliä kurissa. Nyttemmin on luovuttu näistä turhista yrityksistä. Otaksun, että rauta on tullut harvinaiseksi ja ettei mikään toinen metalli ole kyllin kestävätä.
Samassa kirkossa on vielä "merkillisiä" hautoja, ja pelkäsin, etten mitenkään saisi Harrista kunnialla ohi; mutta hän ei näyttänyt niitä muistavankaan, kun kuljimme ohi.
Oikealla jokirannalla on Oaklandin Puisto. Se on vanha, kuuluisa paikka. Henrik VIII ryösti sen joltakulta (en enää muista keneltä) ja asui itse täällä. Puistossa on luola, jonne pääsee maksoa vastaan ja jota pidetään merkillisenä, vaikkei se minusta ole minkään arvoinen. Oaklandissa asui myös Yorkin herttuatar, joka suuresti rakasti koiria; hänellä oli niitä koko lauma. Hän antoi rakentaa niille oikean kalmiston, minne ne haudattiin, kun kuolivat. Siellä lepää nyt lähes 50 koiraa, jokaisella oma hautakivensä kirjoituksineen.
No niin, kenties koiraparat ansaitsevat sen yhtähyvästi kuin moni kristitty ihminenkin.
Corway Stakesin luona — se on ensi mutkauksessa Waltonista lähtien — taistelivat Caesar ja Cassivelaunus keskenään. Cassivelaunus oli "valmistanut" väylän Caesarille sullomalla paaluja joen pohjaan (arvatenkin löi hän myös kieltotaulun rannalle!) Mutta Caesaria ei mikään ehkäissyt; hän meni joen yli. Hän oli rakastunut jokeen.
Halliford ja Shepperton ovat pieniä, vähäpätöisiä kyliä jokivarrella. Meillä ei ollut siellä mitään tekemistä, mutta Sheppertonin kalmistossa kuuluu olevan hauta runollisine kirjoituksineen, ja minua peloitti, että Harris tahtoisi mennä sitä katsomaan. Hän heitti ikävöiviä katseita rannallepäin, kun lähenimme kylää, mutta perin taitavalla sotajuonella sain hänen lakkinsa putoomaan jokeen, ja innoissaan sitä onkiessa ja harmissaan kömpelyydestäni hän kokonaan unhoitti rakkaat hautansa.
Weybridgen luona yhtyy Thamesiin kolme sivuhaaraa: Wey (kaunis pieni joki, jota usein olen aikonut tutkia, vaikka se aina on jäänyt tekemättä), Bourne ja Basingtoken kanava. Sulku on aivan kaupungin luona, ja sitä lähestyessämme näimme ensiksi Georgen flanellitakin sulkuportilla. Lähemmin tarkastettuamme huomasimme, että se myös sisälsi Georgen syntisen ruumiin.
Montmorency nosti hirmuisen metelin, minä kiljuin ja Harris ulvoi. George heilutti hattuaan ja huusi myös. Sulun vartija syöksi kauhistuneena kopistaan pelastusköysi kädessä — hän näet luuli jonkun pudonneen sulkuun, ja näytti harmistuneelta huomatessaan erehdyksensä.
Georgella oli kädessä merkillisen näköinen, vahakankaalla verhottu käärö. Sen toinen pää oli pyöreähkö ja litteä ja sillä oli pitkä, suora varsi.
"Mitä sinulla siinä on?" kysyi Harris — "paistinpannuko?"
"Ei", vastasi George — salaperäinen, hurja katse silmissään. "Nähkääs, tämmöiset ovat nykyään muodissa; jokaisella ihmisellä on soutoretkellä mukanaan semmoinen. Se on banjo [kitaran tapainen soittokone]."
"En ole ikinä tiennyt, että sinä osaat soittaa banjoa!" tokasimme
Harris ja minä samalla hengenvedolla.
"En sitä osaakaan", myönsi George; "mutta se kuuluu olevan sangen helppoa, sanottiin minulle, ja minulla on myös oppikirja mukanani."
YHDEKSÄS LUKU.
George vihitään työhönsä. — Hinausköysien jumalattomat taipumukset. — Soutuveneen kiittämätön käytös. — Hinattavat ja hinaajat. — Uusi keksintö rakastaville pareille. — Vanhan tädin salaperäinen katoominen. — "Kiiruhda hitaasti." — Kun nuoret neitoset vetävät venettä; jännittäviä kohtauksia. — Kadonnut sulku eli kummitteleva joki. — Taivaallista musiikkia. — Pelastetut!
Saatuamme Georgen veneeseen, ahdistimme häntä työhön. Hän tietenkään ei tahtonut tehdä työtä; se on itsestään selvää. Hänellä oli, muka, kaupungissa ollut kovin rasittava työpäivä, selitti hän. Harris, joka väliin osaa olla kovaluontoinen eikä tunne sääliä, julisti nyt:
"Ja nyt, poikaseni, saat rasittavan työpäivän joella — vaihtelun vuoksi. Vaihteluhan on kaikille hyödyllistä. Laputa siis hinaamaan!"
Toinen ei hyvällä omallatunnolla — Georgenkaan omallatunnolla — voinut kieltäytyä, mutta hän kysyi, eikö olisi parempi, että hän — George — jäisi veneeseen keittämään teetä, sillaikaa kun Harris ja minä hinasimme, sillä teen keittäminen oli sangen rasittavaa työtä, ja Harris ja minä näytimme niin väsyneiltä. Vastauksen asemasta ojensimme hänelle hinausköyden, jonka hän kiltisti ottikin ja nousi maihin veneestä.
Hinausköysi on varsin salaperäinen ja oikullinen kapine. Minä käärin sen kokoon yhtä huolellisesti kuin jos pitelisin uutta housuparia; ja kun parin minuutin kuluttua otan köyden esille, on siitä sukeutunut kauhistava, toivoton sekamelska.
En tahdo parjata enkä vääristellä, mutta olen vakuutettu siitä, että jos otamme minkä hinausköyden tahansa ja levitämme sen suoraksi kentälle ja sitten puoleksi minuutiksi käännämme sille selkämme, on se tällä aikaa ehtinyt vetäytyä kasaan, sotkeutua, mennä solmuihin, kiertyä sykkyröiksi, niin että vaaditaan vähintäin puoli tuntia sen selvittämiseksi.
Tämä on mielipiteeni hinausköysistä ylimalkaan. Tietenkin voi niidenkin joukossa olla kunnioitettavia poikkeuksia, sen myönnän kernaasti. Lienee hinausköysiä, jotka ovat ammattinsa kunnia ja kaunistus — tunnollisia, rehellisiä hinausköysiä, jotka eivät kuvittele olevansa naisten nypläystöitä eivätkä yritä tekeytyä "antimakassariksi" samassa silmänräpäyksessä, kun niille kääntää selkänsä. Sanoin että lienee semmoisia hinausköysiä, ainakin toivon niitä olevan. Mutta minä en vielä ole semmoista tavannut.
Sululle tullessamme olin omin käsin pannut kokoon köytemme. En tahtonut antaa Harrisin kajota siihen, sillä hän on niin huolimaton. Olin hitaasti ja varovasti käärinyt sen kokoon ja laskenut sen veneen pohjalle. Harris otti sen sieltä tiedemiehen tarkkuudella ja laski sen Georgen käsiin. Tämä otti sen ja alkoi vakavasti kietoa sitä auki, kuten olisi riisunut vauvan kapaloita, mutta hän oli tuskin saanut auki kymmentä kyynärää, ennenkuin tuo vietävän köysi oli enemmän kehnosti punotun ovimaton kuin minkään muun esineen kaltainen!
Tämmöisissä tapauksissa on seuraus aina sama: rannalla olija luulee, että syy on sen, joka pani köyden kokoon, ja soutua harjoittavan urheilijan tapana on aina lausua mielipiteensä.
"Aijoit kaiketi kutoa tästä silakkaverkon, vai mitä? H—tin hökötyksen sinä vaan siitä olet saanut! Mikset voinut kunnollisesti panna sitä kokoon, senkin tyhmä nauta!" jupisee hän vähä väliä ja häärää raivokkaasti köyden kimpussa, heittelee sitä ja pyörii kuin hyrrä sen kanssa turhaan etsiessään köyden päätä.
Tietysti taas hän, joka oli sen pannut kokoon, on varma siitä, että toinen on sotkenut köyden sitä avatessaan.
"Olihan se aivan selvillä, kun annoin sen sinulle!" ärjäsee hän. "Katsoisit vähän eteesi, senkin kuhnus! Sinä luultavasti saisit sähkölennätinpylväätkin sotkeutumaan yhteen."
Ja he ovat niin kiukkuisia, että tahtoisivat hirttää toisensa köyteen. Kymmenen minuutin kuluttua rannalla olija alkaa mylviä ja karjua kuin mielipuoli, hän tallaa köyttä ja raastaa sitä ympäri koettaen saada sitä selville. Tietenkin se sotkeutuu entistä hullummaksi. Sitten astuu toinen veneestä maalle ja tulee avuksi, mutta he ovat toistensa tiellä ja estävät toisiaan selvitystyössä. Vihdoin saavat he köyden selväksi; kun he sitten kääntyvät rantaan, huomaavat he, että vene on ajelehtinut vesille ja lähenee putouksen reunaa.
Olen itse nähnyt semmoisen tapauksen. Se oli Bonveneyn luona hyvin tuulisena aamuna. Soudimme alaspäin jokea ja erään polvekkeen luona näimme rannalla kaksi miestä. Heidän kasvoillaan oli niin nolo, surullinen ja avuton ilme, etten koskaan ole moista nähnyt ihmiskasvoilla ja heillä oli pitkä hinausköysi keskessään. Jotakin oli nähtävästi tapahtunut ja me pysähdyimme kysymään mikä oli hätänä.
"Veneemme on mennyt menojaan", he äreästi vastasivat. "Nousimme rannalle selvittämään köyttä ja sillä aikaa se p—u livahti tiehensä!"
He näyttivät loukkaantuneen veneen — heidän mielestään — kiittämättömästä ja kurjasta käytöksestä.
Löysimme velvollisuutensa unhoittaneen veneen puoli penikulmaa alempaa joelta, minne se oli pysähtynyt kahilistoon, ja veimme sen isäntiensä luo. — Muistan yhä vielä miesten nolot naamat, kun he hinausköysi kädessä kulkivat pitkin rantoja etsien venettä.
Jokivarrella saa usein nähdä tämmöisiä hauskoja kohtauksia. Usein tapahtuu, että "hinaajat" astelevat reippaasti eteenpäin ja vaipuvat vilkkaaseen keskusteluun, sillaikaa kun veneessä olija — sata kyynärää heidän takanaan — turhaan kiljuu ja karjuu heitä pysähtymään ja tekee airolla hurjia hätämerkkejä. Jotakin on joutunut epäkuntoon: peräsin irtautunut, airo solunut veteen tahi tuuli vienyt hatun jokeen, missä se nopeasti purjehtii virran mukana. Ensin hän sävyisästi ja kohteliaasti kehoittaa hinaajia pysähtymään.
"Hei, pojat! Pysähtykää hieman!" huutaa hän reippaasti. "Hattu, vietävä putosi veteen."
Sitten: "Hei! Tom — Dick! Ettekö kuule!" Ja sitten ärjäsee hän: "Hei!
Kirotut pölhöt! Seis! sanon minä, senkin — —."
Vihdoin hän alkaa kirkua ja mellastaa veneessä, karjuu äänensä käheäksi ja noituu kuin vääpeli. Ja pikkupojat rannalla ilkkuvat hänelle ja nakkelevat kiviä veneeseen, joka neljän penikulman nopeudella kiitää eteenpäin, ilman että veneessä olija kykenee sitä pysähdyttämään.
Kaikki nämä ikävyydet välttyisivät, jos vetäjät, sen sijaan että rupattelevat keskenään, pitäisivät työstään vaaria ja joskus myös silmäisivät taakseen miten veneessä on laita. Onkin parasta antaa yhden kerrallaan hinata venettä, sillä jos heitä on kaksi, ryhtyvät he heti puhelemaan lainkaan välittämättä siitä, miten veneessä olijan käy.
Esimerkkinä siitä, miten "hajamielisiä" hinaajat voivat olla, kertoi George meille illallisen jälkeen, kun asiasta tuli puhe, seuraavan omituisen tapauksen:
Hän oli kerran kolmen toverin seurassa ollut veneretkellä. Vene oli täydessä lastissa ja sangen raskas soutaa. Maidenheadin kohdalla he näkivät rannalla nuoren neitosen ja herran, jotka nähtävästi olivat syventyneet innokkaaseen keskusteluun. Heillä oli välillään sauvoin, johon oli sidottu hinausköysi, jonka toinen pää laahasi joessa. Mitään venettä ei ollut köyden päässä — eikä lähitienoillakaan semmoista näkynyt. Joskus maailmassa oli siinä tietenkin ollut vene, mutta minne oli se joutunut? Mikä kamala kohtalo oli saavuttanut sen ja siinä olijat? Tämä oli täydellinen arvoitus. Mutta veneen kohtalo ei lainkaan huolettanut neitosta eikä herraa: heillä oli sauvoin ja köysi; mistään muusta he nähtävästi eivät huolehtineet.
George aikoi juuri huutaa heille ja herättää heidät haaveiluista, kun hän sai nerokkaan ajatuksen. Hän otti venehaan, onki varovasti ylös hinausköyden pään ja kiinnitti sen heidän veneensä keulaan. Sitten he nostivat airot veneeseen, menivät perään istumaan ja sytyttivät piippunsa.
Ja nuori neitonen ja nuori herra hinasivat näitä neljää lurjusta ja raskasta venettä aina Marlowiin saakka!
George sanoi, ettei elämässään ollut nähnyt niin kaihomielistä, ällistynyttä naamaa, kuin nuoren pariskunnan, kun se sai selville hinanneensa vierasta venettä viimeiset pari penikulmaa. Ja George luulee, että nuori mies, jollei olisi ollut hienossa naisseurassa, olisi ilmaissut tunteitaan sangen voimakkailla sanoilla.
Tyttö tointui ensiksi ällistyksestään. Hän löi kätensä yhteen ja huudahti epätoivoisella äänellä:
"Oi Henry, minne on täti joutunut?"
Harris kysyi saivatko he koskaan vanhan rouvan kohtalon selville.
George vastasi, ettei sitä tiennyt sanoa.
Puuttuva yhteistunne hinaajan ja hinattavan välillä voi myös aiheuttaa muitakin ikävyyksiä, niinkuin George ja minä kerran saimme nähdä Waltonin luona. Istuimme kauniilla varjokkaalla rantatörmällä, mistä voimme nähdä mitä joella tapahtui. Tuokion kuluttua tuli näkyviin pieni vene, jota hinasi rannalla voimakas hevonen; sen selässä istui ohjaajana pieni poika. Veneessä vetelehti laiskoina ja uneliaina viisi miestä; muuan heistä torkkui peräsimessä.
"Toivoisin että mies vetäsi väärää ohjausnuoraa", mutisi George, kun vene kulki ohitsemme. Samassa se tapahtuikin ja vene syöksyi rantaäyrääseen pauhinalla kuten olisi yhtaikaa reväisty halki 40,000 lakanaa. Kaksi miestä, vasu ja kolme airoa tipahti heti rannalle ja puolitoista sekuntia myöhemmin teki kaksi herrasmiestä seuraa vastaiselle puolelle, purjeiden, matkalaukkujen ja pullojen kerralla. Viides veneen miehistöstä suistui päistikkaa veteen.
No, vene purettuaan lastinsa tuli tietysti paljon keveämmäksi ja poikanen hevosen selässä heilutti huutaen piiskaansa ja ajoi täyttä ravia tiehensä. "Haaksirikkoiset" nousivat istumaan ja töllistelivät toisiaan. Vasta tuokion kuluttua heille selvisi, mitä oli tapahtunut, ja he alkoivat huutaa ja hoilata pojalle. Tämä oli kuitenkin niin innostunut ajamiseen, ettei heitä kuullut, ja me näimme miten miehet laukkasivat hevosen ja pojan perään, kunnes katosivat näkyvistä.
Minua ei heidän onnettomuutensa yhtään säälittänyt. Päinvastoin toivon että kaikki narrit, jotka täten hinauttavat venettään — niinkuin moni tekee — saisivat saman opetuksen. Heidän omasta vaarastaan puhumattakaan, ovat he vaarallisia ja tuottavat vastuksia kaikille vastaantuleville veneille. He ajavat semmoista vauhtia, ettei toinen ehdi väistyä tieltä, vaan hinausköysi tarttuu mastoon ja kaataa veneen tahi lakasee jonkun veneessä olijoista jokeen tahi ainakin hankaa kasvot verille. On paras olla lainkaan väistymättä mokomia herroja, vaan pitää heitä tarpeellisen matkan päässä veneestä maston tyvipäällä.
Enimmin jännittävää seikkailua on kuitenkin se, kun nuoret neitoset "hinaavat" venettä. Yksitoikkoiseksi ei aika ainakaan tule veneessä olijoille. Työhön vaaditaan kolme neitosta; kaksi vetää venettä ja kolmas hyppii ympärillä, jaarittelee ja nauraa. Ensi työksi he tavallisesti sotkevat köyden. Kun se vihdoinkin on selvitetty, alkavat he juoksujalkaa kuljettaa venettä. Viiden minuutin kuluttua ovat he tietysti jo väsyneet; he istahtavat nurmelle levähtämään ja nauramaan, ja seurauksena on se, että vene ajelehtii keskelle jokea, ennenkuin veneessä olijat aavistavat mitä on tekeillä ja ehtivät saada airot esille. Tyttöset nousevat seisomaan ja ihmettelevät:
"Kas sitä! Se on mennyt keskelle jokea."
Sitten he työskentelevät jotakuinkin tyydyttävästi, mutta tuokion kuluttua eräs heistä tahtoo kiinnittää hameensa helmat; he pysähtyvät — ja vene ajelehtii kivelle.
Sinä syökset airoon käsiksi, saat veneen pois kiveltä ja huudat tytöille, etteivät seisahtuisi.
"Niin, mitä Te sanotte?" huudetaan.
"Älkää pysähtykö", karjut sinä.
"Kuinka? Emme kuule!"
"Älkää seisko — käykää — käykää!"
"Mene sinä, Emily, kysymään mitä he tahtovat", sanoo eräs tytöistä, ja Emily tulee rantaan ja kysyy mikä on hätänä, onko onnettomuutta tapahtunut.
"Ei suinkaan", vastaat sinä, "mutta teidän tulee hinata eikä pysähtyä vähä väliä."
"Minkätähden?"
"Emmehän voi ohjata venettä, jos pysähdytte tuon tuostakin. Veneen täytyy olla liikkeessä."
"Olla missä?"
"Liikkeessä — kulkea eteenpäin."
"Hyvä, sanon sen heille. Mitä te muuten pidätte työstämme?"
"Erinomaisesti, kunhan ette pysähdy."
"Sehän ei ole lainkaan vaikeata. Ja minä kun luulin, että se oli kovin konstikasta työtä."
"Niin, se käy kuin itsestään, jos vene vaan on koko ajan liikkeessä."
"Ymmärrän. Antakaa minulle tuo punainen saali, joka on tuhdon alla."
Sinä löydät saalin ja ojennat sen neidolle. Sillä aikaa on toinen heistä tullut rantaan ja tahtoo myös saalinsa. He ottavat vielä Marynkin saalin — varmuuden vuoksi, mutta Mary ei sitä tarvitse, vaan kaipaa sen sijaan taskukampaansa. Kestää noin 20 minuuttia, ennenkuin he lähtevät liikkeelle, ja ensi joenpolvessa ilmestyy tielle lehmä! Sinun täytyy tietenkin nousta maihin ja karkoittaa otus pois tieltä.
Niin, yksitoikkoiseksi ei aika koskaan tule veneessä, jota nuoret immet vetävät.
Vihdoinkin George sai köyden selväksi ja hinasi meidät Penton Hook'iin saakka. Siellä pohdimme tuota tärkeätä yösijakysymystä. Päätimme nukkua veneessä tämän yön, ja koska aurinko vielä oli korkealla, päätimme jatkaa matkaa Runnymeadiin, minne oli kolme ja puoli penikulmaa.
Jälestäpäin kuitenkin toivomme kaikin, että olisimme jääneet Penton Hookiin. Varhain aamulla on kyllä helppo asia soutaa kolme neljä penikulmaa vastavirtaa, mutta pitkän päivän lopulla se tulee kovin rasittavaksi. Matka ei tahdo koskaan loppua — jokainen puolipenikulma tuntuu yhtä pitkältä kuin kaksi tavallista. Luonnon ihanuus ei sinua hurmaa ja ja kellään ei ole halua puheluun. Ja vihdoin kun (mielestäsi) olet soutanut 10 penikulmaa ja päämäärää ei näy, alat pelätä että matkakartta osottaa väärin tahi että joku riiviö on varastanut koko paikan ja vienyt sen mukanaan.
Muistan kerran miten joella jouduin tasapainosta (kuvannollisesti puhuen). Olin souturetkellä nuoren neitosen kanssa — hän oli serkkuni vakuutan sen — ja me olimme käyneet Goringissa. Alkoi ilta lähetä ja meillä oli kiire kotia — ainakin hänellä oli kiire kotia. Saavuimme Bensonin sululle 1/2 7 ajoissa, alkoi hämärtää ja serkkuni tuli levottomaksi. Hän sanoi, että hänen täytyi ehtiä kotiin illalliseksi — ja sitä kaipasin minäkin. Otin karttani esille. Siitä näin että seuraavalle sululle — Wallingfordiin — oli 1 1/2 penikulmaa ja siitä noin 5 Cleeveen.
"Kyllä me pian olemme perillä", minä sanoin. "Meillä on vaan kaksi sulkua jälellä." Ja istahdin ja aloin rivakasti soutaa.
Tuokion kuluttua kysyin näkyikö sulkua edessämme. Serkkuni vastasi, ettei sitä näkynyt ja minä huokasin ja aloin jälleen soutaa. Viiden minuutin kuluttua pyysin häntä katsomaan uudelleen.
"Ei", sanoi hän, "en minä näe mitään sulkua."
"Oletko — tuota — varma siitä, että tiedät mimmoinen sulku on, jotta tunnet semmoisen?" kysyin epäröiden, sillä en tahtonut loukata häntä.
Kysymys kuitenkin loukkasi häntä ja hän sanoi että katsoisin itse, kosken luottanut häneen. Minä lakkasin soutamasta ja käännyin katsomaan. Joki leveni hämärässä suoraan eteemme noin penikulman pituudelta; ei näkynyt sulun oirettakaan.
"Emmehän vain ole eksyneet?" kysäsi seuralaiseni huolestuneena.
Minä en käsittänyt miten olisimme voineet eksyä, jollemme hämärässä olleet joutuneet johonkin sivuhaaraan; kenties kuljimme parhaillaan koskenniskaan.
Edellytykseni ei lainkaan häntä lohduttanut, ja tyttö alkoi itkeä. Hän sanoi, että me varmasti hukkuisimme kumpikin ja että se oli taivaan rangaistus siitä, että hän oli lähtenyt soutelemaan kanssani.
Se oli minusta julma rangaistus, mutta serkkuni oli toista mieltä ja toivoi että kaikki pian olisi ohitse.
Koetin lohduttaa häntä ja kääntää koko asian leikiksi. Varmaankin olin soutanut liian hitaasti, joten emme vielä olleet perillä. Epäilemättä olisi sulku ensi mutkauksessa. Ja soudin vielä penikulman.
Nyt aloin itsekin tulla rauhattomaksi. Tarkastin jälleen karttaa. Siinä oli Wallingfordin sulku, 1 1/2 penikulmaa Bensonin alapuolella. Kartta oli tarkka ja luotettava ja sitäpaitse muistin sulun vallan hyvästi. Olin pari kertaa siitä kulkenut. Minne olimme joutuneet? Ja mitä oli tapahtunut? Aloin epäillä, että kaikki tämä oli pahaa unta ja että itse asiassa makasin vuoteellani ja minut kohta herätettäisiin kellon lyödessä kymmentä.
Kysyin serkultani luuliko hän, että tämä oli unta ja hän vastasi aikoneensa juuri kysyä minulta samaa; ja me ihmettelimme — jos tämä oli unta — kumpi meistä silloin uneksi ja näki toisesta unta. Kysymys alkoi tulla jännittäväksi.
Minä soudin ja soudin ja sulkua ei näkynyt. Alkoi tulla pimeä ja öiset varjot tekivät koko ympäristön salaperäisen kammoittavaksi. Minä muistelin vanhoja taruja peikoista, männinkäisistä ja ilkeistä vedenneidoista, jotka öisin istuvat rantakivillä houkutellen ihmislapsia syvyyteen; aloin katua elämätäni ja toivoin osaavani edes jonkun virren ulkoa. Näissä synkissä mietteissä kuulin yhtäkkiä rekilaulun "Kultani syöpi sokeria ja minä se maksan hinnan" siunatut säveleet käsipelin säestyksellä, ja tiesin että olimme pelastetut.
Minä yleensä en ihaile käsipelitaidetta, mutta oi! miten taivaallisilta säveleet tällä hetkellä meistä molemmista tuntuivat — en luule että Apollon lyyry tahi Orfeuksen ääni olisi meitä niin hurmannut. Taivaallinen musiikki olisi vain lisännyt tuskastumistamme, olisimme kadottaneet viimeisenkin toivon. Mutta tuo vanha, tuttu rekiviisu räikeine säestyksineen tuntui meistä peräti inhimilliseltä ja turvalliselta.
Suloinen soitanto läheni yhä, ja pian oli vene, josta se syntyi, saavuttanut meidät.
Siinä oli joukko nuoria maalaisia, molempaa sukupuolta pienellä kuutamoretkellä (Kuuta ei tosin ollut näkyvissä, mutta eihän se ollut heidän vikansa). En koskaan ole enemmän ihastunut ihmisiä tavatessani. Minä huusin heille ja kysyin tiesivätkö neuvoa meitä Wallingfordin sululle, ja selitin turhaan etsineeni sitä parin viime tunnin kuluessa.
"Wallingfordin sulkuko!" huudahti joku. "Ei, kuulkaa herra, sehän purettiin jo yli vuosi takaperin, eikös herra sitä tiedä! Wallingfordissa ei nykyään ole mitään sulkua. Herra on aivan Cleeven luona nyt. — Kuuleka Bill, toi herra on etsinyt Wallingfordin sulkua! Miten hassua, Bill!"
Sepä oli uutinen! Olisin kernaasti hypännyt heitä syleilemään, mutta virta on tällä kohdalla niin vuolas, että sain tyytyä vain ihmiskielin ilmaisemaan kiitollisuuttani.
Kiitimme heitä moneen kertaan ja sanoimme, että oli kaunis ilta. Toivotimme heille hauskaa retkeä, ja luulen kutsuneeni koko seurueen viikoksi vierailemaan luokseni, ja serkkuni sanoi, että hänen äitinsä olisi iloinen, jos he kävisivät tervehtimässä. Laulaen Faustin ylioppilaslaulua jatkoimme matkaa ja saavuimmekin hyvissä ajoin kotiin.
KYMMENES LUKU.
Ensi yömme. — Teltin alla. — Apua hädässä. — Teekattiloiden pahoja tapoja; miten niistä saa voiton. — Ilta-ateria. — Halutaan ostaa! Hauskasti sisustettu ja ojitettu saari, kernaimmin Tyynessä valtameressä. — Miten Georgen isälle sattui hupainen seikkailu. — Levoton yö.
Harris ja minä aloimme luulla, että Bell Weirin sulku oli kadonnut samaten kuin äskenmainittu. George oli hinannut meidät Staines'in luo, missä me astuimme hänen sijaansa, ja meistä tuntui vene, jota hinasimme, painavan 500 kippuntaa ja matka tuntui 40 penikulman pituiselta. Kello 1/2 8 saavuimme vihdoin sululle. Astuimme nyt veneeseen ja soudimme pitkin rantaa löytääksemme soveliaan yösijan.
Olimme ensin aikoneet soutaa Magna-Charta-saarelle, joka sijaitsee kauniissa, viheriässä lahdelmassa ja on sangen viehättävä paikka. Mutta nyt emme lainkaan kaivanneet luonnon ihanuutta, kuten teimme aamusella. Olisimme yöpyneet vaikkapa hiililotjan ja kaasutehtaan välille täksi yöksi. Viehättävä näköala ei meistä ollut minkään arvoinen. Kaipasimme ainoastaan ilta-ateriaa ja vuodetta. Soudimme kuitenkin aina n.s. Picnic niemelle saakka ja pysähdyimme sievään, pieneen lahdelmaan suuren halavan alle, jonka tukeviin oksiin sidoimme veneemme.
Aijoimme heti ryhtyä aterioimaan (päätimme olla teettä, jotta pikemmin pääsisimme levolle), mutta George ryhtyi vastustamaan ja selitti, että olisi viisainta ensin pystyttää teltta, ennenkuin tuli pimeä, jotta näkisimme työskennellä. Sitten — sanoi hän — voisimme hyvällä omallatunnolla istua illallispöytään.
Teltin pystyttäminen kävi kuitenkin hankalammaksi kuin kukaan meistä osasi aavistaa. Ohjeet näyttävät niin yksinkertaisilta. Otetaan viisi rautakaarta — ne ovat suunnattomien krokettiporttien näköisiä, sovitetaan ne veneen laitoihin, sitten jännitetään telttakangas niiden päälle ja sidotaan kiinni. Koko työhön kuluisi kenties 10 minuuttia — luulimme me.
Mutta olimme pahasti erehtyneet laskuissa!
Otimme kaaret esille ja ryhdyimme niitä sovittamaan paikalleen. Luulisi, ettei mokoma tehtävä ole lainkaan vaarallista, mutta nyt jälestäpäin asiata muistellessani täytyy minun ihmetellä, että kukaan meistä vielä on hengissä tätä kertomassa. Ensikseen eivät kaaret tahtoneet sopia reikiinsä ja meidän täytyi hyppiä ja potkia ja takoa niitä airontyvellä; kun ne vihdoin olivat paikallaan, huomattiin, että ne olivat vaihtuneet, tulleet väärille paikoille; ne oli siis kiskottava irti ja koko työ alotettava alusta pitäen.
Mutta ne veitikat eivät niin hevillä irtautuneetkaan. Kun olimme ahdistaneet niitä viisi minuuttia, niin ne odottamatta ponnahtivat ylös ja olimme vähällä pudota jokeen ja hukkua. Kaaret olivat kokoontaitettavia, ja kun emme olleet varoillamme, niin niiden saranat nipistivät ihomme mustelmille, sitäpaitse, kun koetimme taivuttaa toista päätä tekemään velvollisuutensa, hiipi vapaana oleva pää taaksemme ja lyödä muksautti meitä kalloon.
Lopultakin saimme ne paikoilleen. Nyt oli vaate vielä jännitettävä niiden päälle. George avasi käärön ja kiinnitti toisen pään veneen keulaan. Harris seisoi keskituhdolla ottamassa vastaan verhoa Georgelta ja minä odotin perässä. Kesti kauvan, ennenkuin se tuli minun luokseni. George suoritti tehtävänsä tyydyttävästi, mutta Harris oli tottumaton ja turmeli kaikki.
Miten hän menetteli, en tiedä sanoa, mutta muutamien salakähmäisten temppujen jälkeen oli hänen suunnattomilla ponnistuksilla onnistunut kokonaan kietoutua vaatteeseen. Hän oli niin kiedottu ja kapaloitu, että hän tuskin voi liikuttaa sormeakaan. Hän tietenkin taisteli raivokkaasti vapautensa puolesta — mikä onkin jokaisen englantilaisen velvollisuus — ja täten hänen onnistui kaataa George kumoon. Tämä rupesi nyt vuorostaan riuhtomaan ja potkimaan, ja takertui hänkin satimeen.
Minä en lainkaan tiennyt mitä oli tekeillä. Minua oli käsketty odottamaan paikallani, kunnes verho tulisi luokseni, ja siinä seisoimme Montmorency ja minä, uskollisina kuin kulta ja odotimme. Näimme kyllä miten verhoa hurjasti raastettiin sinne ja tänne, mutta otaksuimme, että se kuului asiaan, joten pysyimme toimettomina.
Kuulimme myös tukahdutettuja huudahduksia verhon alta, ja päätimme siitä, että työ oli varsin rasittavaa, mutta me odotimme, kunnes tulisi meidän vuoromme.
Kului tuokion aikaa, mutta asia näytti sukeutuvan yhä sekavammaksi, kunnes Georgen pää vihdoin pisti esiin veneen laidalta ja avasi suunsa.
Se virkkoi:
"Etkö sinä voi auttaa meitä, senkin nauta, vaan seisot siinä kuin palsamoitu muumio, vaikka näet meidän raatavan pakahtuaksemme, pölkkypää."
Minä en koskaan ole voinut kieltäytyä, kun apuani anotaan. Menin siis ja vapautin heidät; ja kreivin aikaan se olikin, sillä Harris oli jo mustansininen kasvoiltaan.
Meiltä kului vielä runsaasti puolitiimaa uutterassa työssä, ennenkuin teltti oli kunnossa. Sitten ryhdyimme valmistamaan illallista. Kaasimme vettä kattilaan ja asetimme sen keulaan kiehumaan; itse menimme peräpuolelle ja aloimme hommata muonavarojen keralla — emme olleet huomaavinammekaan kattilata.
Tämä onkin ainoa menettely, jonka avulla kattilan saa kiehumaan veneretkellä ollessa. Jos se näkee sinun odottavan kiehumista ja olevan kärsimätön, ei se edes rupee sihisemään. Sinun täytyy poistua sen luota ja ruveta aterialle, ikäänkuin et lainkaan pitäisi teestä lukua. Et saa edes kääntyä sitä katsomaan. Silloin saat pian kuulla kattilan kiehua porisevan, ikäänkuin sen hartain halu olisi saada sisustansa täyteen teetä.
Tehoisa keino on myös, jos on kova kiire, äänekkäästi virkkaa, ettei pidä teestä lukua tällä kertaa, ettei tahdo juoda teetä. On parasta, että menet niin lähelle kattilaa, että se kuulee sanasi; sitten tokaset: "Minä en huoli teestä; entäs sinä, George?" mihin George vastaa: "ei, minäkään en pidä teestä, me juomme sen sijaan limonaatia — tee ei ole terveellistä." Samassa kattila kiehahtaa yli ja sammuttaa keittiön tulen.
Turvauduimme tähän viattomaan sotajuoneen, ja seuraus oli, että kun illallinen oli katettu, oli teekin valmiina pöydällä. Sitten sytytimme lyhdyn ja istuimme aterioimaan.
Me olimmekin vankan aterian tarpeessa.
Kolmenkymmenen viiden minuutin kuluessa ei koko veneen sisustasta kuulunut muuta ääntä kuin veisten, haarukkojen ja lautasten kilinää sekä neljän hammaskarsinan uutteraa jauhamista. Mainitun ajan kuluttua Harris huokasi: "Oh!" ja vaihtoi jalkaa, jonka nojassa oli istunut.
Viittä minuuttia myöhemmin Georgekin sanoi: "Oh!" ja nakkasi lautasensa rannalle; kolmen minuutin kuluttua Montmorency — ensi kertaa retkemme alettua — näytti tyytyväiseltä: hän näet paneutui levolle ja ojensi koipensa. Vihdoin minäkin sanoin: "Oh!" ja heittäysin nojaamaan veneen laitaan. Löin tosin pääni rautakaareen, mutta en siitä pahastunut. En edes noitunut.
Miten jaloksi ihminen kylläisenä tuntee itsensä — tällöin on tyytyväinen sekä itseensä että koko maailmaan. Kokeneet, viisaat ihmiset ovat minulle sanoneet, että hyvä, puhdas omatunto tekee ihmisen täysin onnelliseksi; mutta täysi vatsa tekee aivan saman vaikutuksen ja on sitäpaitse paljoa helpommin saavutettavissa. — Niin, kelpo aterian jälkeen tuntee itsensä niin jalomieliseksi, sovinnolliseksi — sielu ja sydän lämpiävät, jalostuvat.
Ruuansulatuselintemme vaikutus henkisiin kykyihimme on varsin merkillinen ilmiö. Emme voi työskennellä, emme ajatella, jollei vatsamme sitä salli. Se määrää henkiset taipumuksemme, intohimomme. Käristetyn sianlihan ja munan jälkeen se sanoo: "Tee työtä!" Pihvipaistin ja portterin jälkeen se sanoo: "Nuku!" Kupillinen hyvää teetä saa sen sanomaan aivoille: "Nouse työhön ja näytä mihin kykenet! Ole kaunopuhelias, viisas ja nerokas; levitä sielusi siivet ja anna jumalallisten ajatustesi kohota yli maan tomun, kautta tähtisikermäin aina ijäisyyden porteille."
Tuoreen vehnäleivän jälkeen se sanoo: "Ole tylsä ja sieluton kuin nauta laitumella." Ja tarpeeksi suuri määrä paloviinaa saa sen komentamaan: "Tule, narri, mylvi ja rähise, jotta lähimmäisesi saavat sinulle nauraa; — puhu järjettömyyksiä, jotta kukin näkisi, miten avuton, kurja hylkiö ihminen on, jonka äly ja tahto ovat hukutetut kuten kissanpojat puoleen kortteliin väkiviinaa."
Me olemme vatsamme tahdottomia orjia. Siveys ja rehellisyys eivät merkitse mitään, ystäväni; mutta hoida taivaan nimessä vatsaasi järkevästi. Silloin ovat hyveet ja tyytyväisyys itsestään asustava sydämessäsi; ja sinusta koituu kelpo kansalainen, uskollinen puoliso, hellä isä ja jalo, hurskas ihminen.
Illallisen edellä olimme Harris, George ja minä riitaisia, äreitä, tyytymättömiä; aterian jälkeen me hymyilimme lempeästi toisillemme, vieläpä koirallekin. Me rakastimme toisiamme, rakastimme koko maailmaa. Harris sattui varomattomasti liikkuessaan astumaan Georgen liikavarpaalle. Jos tämä olisi tapahtunut ennen illallista, olisi George lausunut mielipiteensä ja toivomuksensa Harrisin kohtalosta täällä ja tulevassa maailmassa sanoilla, jotka olisivat saaneet ajattelevan ihmisen kauhistumaan.
Nyt sitävastoin hän virkkoi ainoastaan:
"Katsohan eteesi, poikaseni; älä tallaa astioita."
Ja Harris sen sijaan, että purevimmalla ivalla olisi huomauttanut, että oli melkein mahdotonta olla tallaamatta Georgen jaloille, jos liikkui 10 kyynärää lähempänä paikkaa, missä George istui, ja ettei Georgen lainkaan olisi pitänyt tulla mukaan tämmöiseen pieneen alukseen suurine jalkoineen, ja neuvonut häntä ripustamaan ne veneen laidalle — sanoi nyt kohteliaasti: "Suo anteeksi, veikko; toivon ettei se tehnyt kipeätä."
George vastasi: "Ei yhtään;" — se oli hänen oma syynsä, mutta Harris väitti, että syy oli hänen.
Oli kerrassaan liikuttavaa kuulla heidän puhuvan.
Sytytimme piippumme ja istuimme puhelemaan yön tyynessä helmassa.
George sanoi toivovansa, että ijäti voisimme elää tämmöistä rauhallista, järkevää elämää — kaukana maailman pauhinasta ja kiusauksista. Minä yhdyin edelliseen puhujaan; sanoin kauvan ikävöineeni tämmöistä elämää. Ja me arvelimme että voisimme lähteä asumaan jonnekin asumattomalle, kaukaiselle saarelle, missä olisi upeita aarniometsiä.
Harris huomautti, että asumattomilla saarilla, mikäli hän oli kuullut, oli se haitta, että ne olivat peräti kosteat; mutta George huomautti, että kosteuden saisi poistetuksi kunnollisella ojittamisella.
Siitä me johduimme puhumaan kosteudesta yleensä ja se johti Georgen mieleen hullunkurisen seikkailun, joka hänen isällään kerran oli ollut. Hän, Georgen isä, oli näet kerran nuorena erään ystävän kanssa matkalla Walesissa, ja muutamakseen he iltasella saapuivat pieneen ravintolaan, missä istui joukko herrasmiehiä, joiden seurassa he sitten istuivat koko pitkän illan.
He viettivät sangen hauskan illan ja oli jo aamupuoli yötä, kun he läksivät levolle (Georgen isä oli tällöin nuori, iloinen poika) ja he olivat jotakuinkin hyvällä tuulella. Heidän (Georgen isän ja tämän ystävän) tuli nukkua samassa huoneessa, jossa oli kaksi vuodetta. Heillä oli mukanaan kynttilä, mutta kun he saapuivat huoneeseen, horjahti — kynttilä ja sammui, niin että heidän oli pakko riisuutua pimeässä. Seurauksena oli, että he, sen sijaan että olisivat menneet kumpikin omalle vuoteelleen, kapusivatkin samaan sänkyyn — toinen sijoittui oikeaan suuntaan pää tyynylle, toinen sitävastoin sijoitti päänsä jalkapuoleen ja jalkansa tyynylle.
Seurasi hetken äänettömyys — ei kumpikaan aavistanut erehdystä; sitten sanoi Georgen isä:
"Joe!"
"Mikä on hätänä, Tom?" vastasi Joen ääni vuoteen jalkapuolelta.
"Sängyssäni nukkuu vieras miesroikale", kuiskasi Georgen isä; "tunnen sen jalat tässä tyynyllä."
"Sepä merkillistä, Tom", vastasi toinen; "minun sängyssäni on, p—u vieköön, myöskin joku mies!"
"Mitä aijot tehdä?" kysyi Georgen isä.
"Tehdäkö, joo, aijon heittää sen lurjuksen pellolle", vastasi Joe.
"Niin teen minäkin", sanoi Georgen isä.
Syntyi lyhyt ottelu, jota seurasi kaksi raskasta romahdusta lattiaan, ja sitten kuului jotenkin nolo ääni kysyvän:
"Kuules, Tom!"
"Mitä sitten?"
"Miten kävi sinun?"
"Jos puhun totta, niin heitti toverini minut sängystä lattialle."
"Samaten kävi minunkin! Täällä näyttää olevan huono järjestys täällä majatalossa!" — —
"Mikä sen majatalon nimi oli?" kysyi Harris.
"Porsas ja huilu", vastasi George. "Miksi sitä kysyt?"
"Ei, sitten ei se voi olla sama paikka", jupisi Harris.
"Mitä tarkoitat?" kysyi George.
"Omituista", jatkoi Harris, "mutta aivan sama seikkailu oli minun isälläni kerran eräässä majatalossa. Olen usein kuullut hänen siitä kertovan. Ja luulin että se oli sama majatalo."
Me menimme levolle kello kymmenen tienoilla, ja minä luulin saavani nukkua makeasti, sillä olin kovin väsynyt; mutta erehdyin pahasti. Tavallisesti riisuudun ja panen pääni tyynylle, ja sitten joku koputtaa ovelle ja huutaa, että kello on lähes yhdeksän aamulla. Mutta tänä yönä näytti kaikki olevan kuin noiduttua: outo yösija, kova veneen pohja, epämukava asentoni (jalkani olivat näet tuhdon alla ja pääni lepäsi toisella), veden hiljainen loiske ja tuulen suhina puissa, kaikki tämä häiritsi lepoani.
Vihdoin nukahdin pariksi tiimaksi, mutta samalla alkoi joku veneen osa — joka arvatenkin paisui yöksi, sillä iltasella ei siinä ollut mitään näkyvissä ja aamulla se jälleen oli kadonnut — kaivautua selkärankaani. Jatkoin siitä huolimatta untani ja uneksin, että olin vahingossa nielaissut punnan kultarahan ja että jotkut tuntemattomat ihmiset parhaillaan näverillä porasivat reikää selkääni saadakseen täten rahan käsiinsä. Minun mielestäni he käyttäytyivät peräti sopimattomasti ja petomaisesti, ja minä pyysin nöyrästi, että saisin olla velassa heille tuon rahan kuukauden loppuun, jolloin varmasti lupasin maksaa. Mutta he eivät ottaneet puhettani kuuleviin korviinkaan, vaan inttivät, että olisi parempi kiskoa raha hetikohta esille, muuten muka korot kasvaisivat hirvittävän suuriksi. Minä vihdoin vimmastuin ja haukuin heidät ansion mukaan, ja silloin nuo riiviöt kiersivät näveriä niin rajusti, että heräsin tuosta sietämättömästä tuskasta, jonka kaivertaminen aiheutti.
Veneessä oli kuuma kuin saunassa ja päätäni särki. Päätin senvuoksi mennä raittiiseen yöilmaan. Otin ylleni vaatteet, jotka olivat lähinnä esillä — siinä oli sekä minun että Georgen ja Harrisin vaatteita — ja pujahdin ulos teltasta.
Yö oli hurmaavan kaunis. Kuu oli jo laskenut, vain kirkkaat tähdet paloivat juhlallisella taivaalla. Ne ikäänkuin keskustelivat sisarensa, maapallon kanssa, tässä juhlallisessa äänettömyydessä, sillaikaa kun me, tomun lapset, olimme unen helmoissa, ja ne puhuivat elämän arvoituksista niin syvillä, valtavilla äänillä, ettei ihmiskorvin sitä voinut kuulla.
Mutta samalla tuntuu yö meistä niin lohdulliselta ja virkistävältä. Sen helmassa hiipivät surumme ja huolemme häpeissään tiehensä. Päivä on ollut raskas ja surullinen. Mutta yön tullen häipyvät surumme, elämä ei enää tunnu niin toivottomalta, niin läpeensä synkältä. Sinitaivaalla vilkkuvat tähdet kuiskuttavat meille sanomia ijäisyydestä, johon verrattuna maailmamme ja sen pienoiset huolet ja puuhat ovat mitättömyyksiä. Tämmöisinä hetkinä tunnemme me, että surut ja tuskat ovat jumalan lähettämiä enkeleitä, joiden tehtävänä on koettaa kärsimysten avulla saada meitä hyviksi.
Ja vain se, joka on kärsimyksen tietä vaeltanut, tietää miten salaperäisen lohduttavasti öinen tähtitaivas vaikuttaa murtuneeseen ihmissieluun. Kärsimys jalostaa ihmistä, se saattaa hänet lähemmäksi jumalaa. Vain tyhmä ihminen napisee kohtaloaan vastaan, sen sijaan että hänen tulisi olla kiitollinen suruista ja kärsimyksistä, joita on saanut osakseen.
YHDESTOISTA LUKU.
Miten George kerran heräsi varhain aamusella. — George, Harris ja Montmorency eivät rakasta kylmää vettä. — J. osottautuu sankarimaiseksi ja päättäväiseksi ihmiseksi. — George ja hänen paitansa: sangen opettavainen juttu. — Harris kokkina. — Historiallinen katsahdus, semminkin aijottu kouluja ja opiskelevia varten.
Minä heräsin kello kuusi seuraavana aamuna ja näin, että George myös jo oli hereillä. Me kääntelimme kyljelle ja toiselle nukahtaaksemme uudelleen, mutta unta ei vaan enää tullut. Jos meillä olisi ollut joku tärkeä tehtävä, jonka vuoksi meidän ehdottomasti olisi täytynyt aikaiseen nousta vuoteelta, niin olen varma siitä että kumpikin olisimme heti kelloa katsottuamme vaipuneet jälleen uneen ja vetäneet hirsiä kymmeneen saakka. Mutta silloin kun ei ole välttämätöntä nousta aikaiseen, kun hyvällä omallatunnolla vielä saisi nukkua pari tuntia, kas silloin juuri herää peräti aikaiseen eikä enää millään ehdoilla saa nukutuksi. Niin, tunsimme nytkin — kun oli suorastaan järjetöntä nousta näin varhain — että kuolisimme, jos viisi minuuttia kauvemmin venyisimme vuoteella. George kertoi, että hänen kerran oli käynyt hyvin hassusti aikaiseen heräämisen vuoksi. Se oli noin l 1/2 vuotta sitten, kun hän asui erään mrs. Gippingsin luona. Hänen kellonsa oli erään iltana joutunut epäkuntoon ja pysähtynyt neljännestä yli 8. Hän ei siitä tiennyt mitään ja meni rauhallisesti levolle ripustettuaan kellon tavalliseen naulaan vuoteen vieressä.
Oli keskellä talvea, päivät olivat hyvin lyhyitä ja sitäpaitse oli viikon päivät ollut tiheä sumu, niin että aamusin tavallisesti oli vielä hyvin pimeä, kun George meni työhönsä. Niin oli tänäkin aamuna, kun George heräsi ja katsoi kelloaan. Se oli 8 1/4.
"Kaikki hyvät henget varjelkoon!" tokasi George; "ja minunhan on kello 9 oltava Cityssä. Miksi minua ei ole herätetty? Se on hävytöntä!" Ja hän nakkasi kellon vuoteelle, hypähti lattialle, otti kylmän kylvyn, peseytyi, pukeutui ja ajeli partansa — kylmällä vedellä — sillä ei ollut aikaa odottaa veden lämmittämistä. Sitten hän katsoi kelloa.
Lieneekö tärähdys vuoteelle heittäessä tahi joku muu asia saanut sen aikaan, sitä ei George tiedä sanoa, mutta varmaa vaan on, että kello oli ruvennut käymään ja oli nyt 20 vailla 9.
George pisti sen taskuunsa ja läksi huoneesta. Ruokasalissa oli kaikki pimeätä ja äänetöntä; ei ollut tulta takassa eikä aamiaista pöydällä. George jupisi, että oli häpeämätöntä mrs. G:ltä olla niin leväperäinen ja päätti puhua suunsa puhtaaksi tullessaan kotiin aamupäivällä. Nyt ei siihen ollut aikaa. Hän otti päällystakkinsa, hattunsa ja sateenvarjonsa ja meni alas portaita. Ulko-ovi oli vielä lukittu — koko talossa ei kuulunut hiiskahdustakaan. George noitui mrs. G:tä, nimitti häntä laiskaksi vanhaksi noidaksi, joka ei viitsinyt aikanaan nousta vuoteelta. Sitten hän avasi oven ja meni ulos kadulle.
Hän kulki melkein juoksujalkaa neljännes penikulman, ennenkuin alkoi huomata miten merkillisen autiot ja äänettömät kadut vielä olivat. Hän ei ollut kohdannut ainoatakaan ihmistä, ei yksikään myymälä ollut vielä avoinna. Olihan kyllä tavattoman pimeä ja sumuinen aamu, mutta siltä ei ollut syytä, arveli George, lakkauttaa kaikkea kauppaa ja liikettä. Hänen täytyi mennä toimeensa: mitä oikeutta oli siis toisilla sulkea myymälöitään ja konttorejaan sumun ja pimeyden vuoksi!!
Vihdoin hän saapui Holborniin. Siellä ei näkynyt kissaakaan! Ei mitään liikettä kaduilla! Eräässä kulmassa seisoi kolme henkeä, yksi niistä oli poliisikonstaapeli; yhdet torikärryt, joissa oli vihanneksia — siinä kaikki. George katsoi kelloaan, se oli viittä vailla yhdeksän! Hän pysähtyi ällistyneenä ja koetteli valtimoaan. Se löi aivan säännöllisesti. Sitten hän kello kädessä meni poliisimiehen luo ja kysyi tältä paljonko kello mahtoi olla.
"Mitäkö kello on?" toisti tämä epäluuloisesti tähystäen Georgea kiireestä kantapäähän; "tuota noin, jos tahdotte kuunnella, niin kuulette sen heti lyövän."
George kuunteli ja samassa jossakin läheisyydessä kello alkoi lyödä.
"Mutta — sehän löi vaan kolme!" huudahti George loukkaantuneella äänellä, kun kello oli lyönyt.
"No niin, ja mitä sen Teidän mielestänne olisi tullut lyödä?" kysäsi poliisimies.
"Yhdeksän, tietenkin", vastasi George näyttäen kelloaan.
"Missä Te asutte?" virkkoi nyt järjestyksen valvoja ankarasti.
George ilmotti osotteensa.
"Vai niin, todellakin, vai siellä?" vastas konstaapeli, "no, seuratkaa neuvoani ja menkää siivosti kotiin ja viekää kellonne myöskin. Tämä ei ole mitään sukkelata pilaa, jos tahdotte tietää ajatukseni."
Ja George palasi kotiin pitkin autioita katuja.
Ensin hän aikoi mennä uudelleen levolle, mutta ajatellessaan, että hänen täytyisi jälleen pukeutua ja peseytyä, hän päätti istua loppuyön nojatuolissa ja koettaa nukkua siinä.
Mutta hän ei saanut unta: ei koskaan elämässään ollut hän tuntenut itseään niin virkuksi. Senvuoksi hän sytytti lampun ja ryhtyi pelaamaan shakkia itsensä kanssa. Mutta se tuntui kovin pitkäveteiseltä, jonka vuoksi hän jätti pelin kesken ja koetti lukea. Mutta lukeminenkaan ei maistanut, hän ei voinut kiinnittää ajatuksiaan luettavaan. Vihdoin hän otti päällystakkinsa ja meni uudelleen kadulle kävelemään.
Oli hirveän kolea ja sumuinen ilma, ja kaikki poliisit, jotka hän kohtasi, tarkastelivat häntä peittelemättömällä epäluulolla. He käänsivät lyhtyjensä valon suoraan hänen kasvoihinsa ja seurasivat hänen kintereillään pitkät matkat, kunnes hänestä alkoi tuntua, että hän todella oli tehnyt jotakin pahaa ja hän alkoi pujahdella sivukaduille ja piileskellä pimeissä porttikäytävissä, heti kun kuuli poliisimiesten säännölliset, kaikuvat askeleet lähenevän.
Moinen salaperäinen käytös tietenkin herätti järjestyksen valvojien epäluulot ylimmilleen ja he alkoivat väijyä Georgea, yllättivät hänet ja tutkivat mitä hän täällä teki. Ja kun hän vastasi: "ei mitään", hän oli muka kävelemässä vain omaksi huvikseen (kello oli silloin neljä aamulla), pudistivat poliisimiehet epäilevästi päätään ja pari heistä seurasi häntä kotiin saakka nähdäkseen asuiko hän todella siellä missä oli sanonut. He näkivät hänen avaavan oven omalla avaimellaan, ja sitten he asettuivat vartioimaan taloa kävellen edestakaisin oven edustalla.
George päätti nyt tehdä tulen takkaan ja ajan kuluksi valmistaa itselleen hieman murkinaa; mutta merkillistä oli, ettei hän voinut pidellä tahi koskettaa mitään hiilistä aina teelusikkaan saakka pudottamatta sitä lattiaan, ja hän piti semmoista hiidenmoista kolinaa että hän joka hetki pelkäsi mrs. G:n heräävän ja luullen varkaita olevan talossa rientävän akkunaan huutamaan "Poliisia!", jolloin nuo kaksi salapoliisia syöksisi taloon, panisi hänet käsirautoihin ja veisi hänet poliisiasemalle!
Hän oli peräti hermostunut ja hän kuvitteli miltä tuntuisi seista oikeuden edessä koettaen turhaan selittää asiata ja vakuuttaa viattomuuttaan: kukaan ei häntä uskoisi. Hän oli jo kuulevinaan tuomiota julistettavan: 20 vuotta pakkotyötä! Hänen äitinsä kuolisi surusta ja häpeästä! Siksi hän jätti murkinan valmistuspuuhat sikseen ja heittäysi täysin puettuna lepotuoliin, kunnes mrs. G. 1/2 8 ajoissa ilmestyi ruokasaliin.
George sanoi, ettei sen koommin koskaan ole noussut liian aikaiseen: se oli hänelle terveellinen opetus.
Me olimme pukeutuneet Georgen kertoessa minulle tätä tosi tapausta. Sitten ryhdyin minä herättämään Harrista airon avulla. Kolmannella yrityksellä se onnistui: hän kääntihe toiselle kyljelle ja mutisi olevansa jalkeilla minuutin kuluttua ja pyysi saada jalkineensa kiilloitetuksi. Me annoimme hänen — veneha'an avulla — tuntea missä hän oli, ja vihdoin hän veltosti nousi istumaan lähettäen samalla Montmorencyn, joka oli asettunut nukkumaan hänen rintansa päälle, vierimään veneen tuhtojen alle.
Sitten raoitimme telttavaatetta ja kaikki neljä kurkistimme ulos aamuauringon valaisemalle joelle. Olimme kotona päättäneet nousta aikaiseen aamulla, raoittaa telttaa ja suora päätä vuoteelta syöksyä jokeen ottamaan pitkän virkistävän aamukylvyn. Niin, nyt oli aamu, mutta päätöksen toteuttaminen näytti varsin vähän houkuttelevalta. Vesi näytti kovin tummalta ja kylmältä ja aamutuuli puhalsi vinhasti saaden meidät värisemään vilusta.
"No niin, kuka hyppää ensiksi veteen?" kysäsi Harris vihdoin.
Ei kukaan näyttänyt pitävän kiirettä. George alkoi verkalleen vetää sukkia jalkaansa. Montmorency ilmasi ajatuksensa surkealla ulvonnalla, ikäänkuin kauhistuttaisi häntä asian kuvitteleminenkin; Harris taas sanoi, että oli ylen vaivaloista päästä vedestä ylös veneeseen jälleen ja alkoi rauhallisesti pukeutua.
Ei minuakaan asia sanottavasti innostuttanut, mutta en tahtonut seurata toisten pelkurimaista esimerkkiä. Valitsin senvuoksi kultaisen keskitien: päätin pestä ruumiini kylmällä vedellä; minä otin uimalakanan ja kapusin rannalla kasvavan puun ulkonevalle oksalle, joka oli melkein vedenrajassa.
Ilma oli purevan kylmä. Tuuli leikkeli veitsen tavoin ihoani. Noiduin koko hommaa ja päätin kääntyä takaisin ja pukeutua. Otin askeleen taaksepäin, kun samassa tuo vietävä oksa murtui ja minä syöksyin suinpäin jokeen. Olin jo keskellä virranuomaa ja nielaissut muutaman litran Thamesin vettä, ennenkuin pääsin selville siitä, mitä oli tapahtunut.
"Kautta Jupiterin! vanha J. hyppäsi jokeen", kuulin Harrisin tokasevan, kun jälleen tulin vedenpintaan. "En todella luullut hänellä olevan siihen rohkeutta."
"Onko kaikki tolallaan?" huusi George minulle.
"Kaikki hyvin", minä läähätin. "Mutta te olette nahjuksia, kun ette uskaltaneet tulla veteen. En koko maailman aarteista olisi tahtonut luopua tästä nautinnosta. Ettekö tahdo koettaa? Siihen vaaditaan vain hiukkanen päättäväisyyttä."
Mutta en voinut heitä houkutella.
Vielä toinenkin sangen hupainen seikka tapahtui pukeutuessamme. Minua paleli kamalasti veneeseen noustessani, ja kiireissäni koettaessani saada paitaa ylleni, putosikin se jokeen. Se saattoi minut täyteen raivoon, olletikin kun George purskahti nauruun. En nähnyt asiassa mitään naurettavaa ja sanoinkin sen Georgelle, mistä hän nauroi sitä enemmän. Vihdoin loppui kärsivällisyyteni ja minä sanoin hänelle suoraan mikä vihoviimeinen, tylsämielinen pässinpää hän oli, mutta siitä hän hirnui yhä äänekkäämmin. Ja juuri kun olin saanut ongituksi paitani vedestä, minä huomasin, ettei se ollutkaan minun paitani, vaan Georgen, jonka epähuomiossa olin ottanut! Nyt selvisi minullekin asian naurettava puoli ja minä purskahdin nauruun. Ja kuta enemmän silmäilin vuorotellen Georgen likomärkää paitaa ja Georgea itseään, joka lakkaamatta nauraa hirnahteli, sitä enemmän asia minua huvitti, ja nauroin niin makeasti, että paita vihdoin uudelleen putosi veteen.
"Etkö aijo onkia paitaasi vedestä?" kysäsi George hirnahduksiensa väliajalla.
En voinut kotvaan vastata hänelle, nauroin niin kiihkeästi, mutta lopultakin minun onnistui sopertaa:
"Eihän se olekaan minun paitani — se on sinun!"
En koskaan elämässäni ole vielä nähnyt ihmiskasvojen niin nopeasti muuttuvan nauravista totisiksi.
"Mitä!" tiuskasi George hypähtäen seisoalle. "Senkin vietävä porokynsi! Vanha aasi! Etkö voi olla huolellisempi pukeutuessasi? Kaikki virtahepot ne pyrkivätkin mukaan veneretkelle! Et sinä kykene olemaan mukana veneessä, sen sanon. Anna venehaka tänne!"
Minä koetin saada häntä oivaltamaan asian humoristista puolta, mutta turhaan. George on välistä hyvin hidas käsittämään hienompaa huumoria.
Harris ehdotti, että söisimme munaomelettia aamiaiseksi. Hän sanoi osaavansa valmistaa sitä. Hänen puheestaan päättäen oli hän koko mestari omeletin valmistuksessa. Hän, muka, oli usein niitä valmistanut huvimatkoilla ja purjehdusretkillä. Se oli hänen erikoisalansa. Ihmiset, jotka kerrankin olivat nauttineet hänen valmistamistaan omeleteista, olivat — kertoi Harris itse — niin hurmaantuneet niihin, etteivät enää tahtoneet katsoakaan muunlaista ravintoa ja kuolivat nälkään, jolleivät saaneet himoruokaansa.
Suumme tietenkin tulivat veteen moisista jutuista, ja me ryhdyimme innokkaasti häntä avustamaan paistinpannun lämmityksessä ja muissa valmistuspuuhissa.
Harrisin näytti olevan vaikea saada munia särjetyiksi — eli oikeammin: särjetyiksi hän ne kyllä sai, mutta ne eivät tahtoneet mennä pannuun, kun ne oli särjetty, vaan pyrkivät valumaan kaikkiin muihin paikkoihin. Vihdoin onnistui hänen saada pannuun puoli tusinaa ja hän ryhtyi peräti juhlallisen näköisenä niitä paistamaan.
Se näytti olevan peräti oikullista työtä, mikäli George ja minä voimme päättää. Joka kerta kun hän läheni pannua, hän säännöllisesti poltti sormensa, ja sitten hän hyppi ja tanssi pannun ympärillä nuollen ja puhaltaen sormeaan. Me Georgen kanssa aloimme luulla, että tämä tanssi ja hyppely olivat keittohommaan kuuluva salaperäinen, mutta tuiki välttämätön toimitus.
Emme olleet koskaan syöneet munaomelettia ja me otaksuimme sen valmistukseen kuuluvan tämmöisiä temppuja, samoinkuin intiaanit ja Sandwich-saarten asukkaat tanssien ja laulaen valmistavat ateriansa. Montmorency tuli myös siihen ja pisti kuononsa paistinpannun reunalle. Se oli tietysti tulisen kuuma ja Montmorencykin alkoi ulvoa ja tanssia. Niin, se oli huvittavin ja jännittävin näytelmä, minkä koskaan olimme nähneet. George ja minä olimme oikein pahoillamme, kun se oli lopussa.
Tulos ei tosin täydellisesti vastannut odotuksia, joita Harrisin kehumiset olivat meissä herättäneet. Sitä oli kovin vähän — ainakin kaikkeen touhuun nähden, mitä sen valmistus oli aiheuttanut. Kuusi munaa oli mennyt pannuun, ja niiden tuloksena oli teelusikallinen palanutta, epämiellyttävän näköistä seosta.
Harris sanoi, että se oli paistinpannun syy, ja arveli, että se olisi onnistunut paremmin, jos meillä olisi ollut kalakattila ja kaasu-uuni. Me päätimme, ettemme enää valmistaisi tätä ruokalajia, ennenkuin meillä olisi mainitut talousesineet käytettävinämme.
Aurinko oli noussut korkealle, kun lopetimme aamiaisen, ja tuuli oli hiljennyt. Oli niin ihana aamu, kuin suinkin voi toivoa. Näköpiirissä ei ollut juuri mitään, mikä muistutti meitä 19:ta vuosisadasta, ja kun katselimme auringon valaisemaa jokea, voimme helposti kuvitella, että olimme siirtyneet vuosisatoja takaperin ajassa tuohon ikimuistettavaan kesäkuun aamuun v. 1215 ja että me olemme englantilaisia talonpoikia kotikutoisissa puvuissa ja tikari vyöllä, jotka saamme olla tämän peräti tärkeän historiallisen tapauksen todistajina.
Kesä-aamu on kaunis, tyyni ja lämmin. Mutta ilmassa väräjää kuitenkin levottoman kiihkon enteitä. Juhani-kuningas on nukkunut yönsä Duncroft-Hallissa, ja koko pieni Stainesin kaupunki on edellisinä päivinä kajahdellut aseellisten miesten ja sotaratsujen raskaista askeleista. Siellä vilisee teräkseen puettuja ritareja, keihäillä, tapparoilla ja jousilla varustettuja sotilaita ja julman näköisiä muukalaisia palkkasotureita.
Loistavapukuisia ritareita ja ylhäisiä herroja seurueineen ratsastaa pitkin päivää kaupunkiin. Mutta illan tullen sulkevat kaupungin porvarit visusti porttinsa, sillä räyhääviä sotamiesparvia kuljeskelee pitkin katuja ja näinä rauhattomina aikoina ei käsi koskaan ole etäällä miekankahvasta; miekka on näet tavallinen tuomari riita-asioissa, joka sekä julistaa tuomion että panee sen täytäntöön. Sotamies on tottunut ottamaan mitä hyväksi näkee ja maksaa siten, että säästää omistajan hengen, jos sattuu olemaan hyvällä tuulella!
Suurella torilla ovat ylhäisten herrojen seuralaiset yöleirissä suurten nuotioiden ääressä, siellä aterioidaan, juodaan, lauletaan ja pelataan, ja pikari kiertää miehestä mieheen myöhään yöhön. Kirkkaat haarniskat ja aseet välkkyvät nuotioiden valossa. Olut-tuvat ovat täynnä tuikeita sotilaita ja räyhääviä maalaisia.
Vartijat käyskentelevät pimeillä kaduilla. Nuotiot alkavat sammua ja kaukana koillisella taivaalla sarastaa aamunkoite. Taivas alkaa ruskoittua; aamu on käsissä, tämän suuren päivän aamu, jonka merkityksen vasta seuraavat sukupolvet voivat täydelleen käsittää.
Noilla molemmilla pienillä saarilla, jotka ovat joen keskellä, vallitsee vilkas liike ja hyörinä; siellä on joukko työmiehiä uutterassa työssä. Sinne on kyhätty suuri paviljonki, ja salvumiehet naulaavat jo paikalleen viimeisiä kattolautoja, samalla kun Lontoosta tulleet verhoilijat sisustavat rakennusta monivärisillä loistavilla kankailla, silkkiverhoilla ja kullalla ja hopealla kirjailluilla peitteillä.
Ja nyt, katso! alas rantaan saapuu kaupungista ja sen ulkopuolella olevista yöleireistä loistava seurue toisensa jälkeen. Pukujen upeat värit loistavat kirkkaassa auringonvalossa, aseet kimaltelevat. Soturit nojautuvat aseisiinsa ja odottavat, ja airueita nopeilla hevosilla kiitää ryhmästä toiselle.
Hetki hetkeltä saapuu yhä uusia joukkoja rantaan. Kypärit ja haarniskat kiiltävät auringossa, aseet kilahtelevat ja moni ylhäinen herra saattueineen saapuu tänne torvien toitottaessa ja lippujen liehuessa. Vasallit ja asemiehet kokoontuvat lääniherrojensa ympärille — tämä on vilkas, kaunis, värikäs näky, jota kyllä kannattaa katsella.
Läheiset rinteet ja joen molemmat rannat ovatkin tulvillaan uteliaita katsojia, kaupunkilaisia, ällisteleviä maalaisia lähitienoilta ja paljon muuta väkeä. Kullakin on oma käsityksensä odotetusta tapahtumasta: toiset puhuvat innostuksella päivän merkityksestä, mutta harmaapäiset, kokeneet vanhukset ravistavat epäilevästi päätään: he ovat usein ennenkin kuulleet moisia kauniita lupauksia annettavan, joita ei kuitenkaan ole pidetty.
On jo myöhäinen aamupäivä; me ja kaikki kansa olemme kärsivällisesti odottaneet. Tuntikausia ovat lakeijat seisoneet linnan venelaiturilla vartioimassa upeaa, matoilla ja kultakoristeilla sisustettua venettä, jossa Juhani-kuningas aikoo kulkea saarelle — allekirjoittamaan kansansa vapaudenkirjaa!
Toki vihdoinkin! Tuolla ratsastaa kuningas rantaan hovimiestensä ja valtakunnan ylimysten seurassa. Majesteetin kasvot ovat kalpeat, katse arka, häilyvä. Hän lienee nukkunut huonosti, eikä ihmekään — sokeudessaan ja kevytmielisyydessään on hän joutunut semmoiseen asemaan, että hänen pakosta täytyy suoda vapaus alamaisilleen. Hän koettaa kuitenkin salata tunteitaan: suopealla hymyllä ja armollisin sanoin tervehtii hän ylhäisiä herroja, jotka ovat saattaneet hänet moiseen nöyrytykseen. Mutta koko ajan hän vilkuilee ympärilleen nähdäkseen miten lukuisilla joukoilla hänen korskat alamaisensa ovat saapuneet, ja miten paljon hänen omia muukalaisia soturejaan on saapuvilla.
Onkohan todella jo liian myöhäistä? Odottamaton hyökkäys vain hänen vieressään seisovien ylimysten kimppuun — he eivät moista yllätystä osaa odottaakaan — reipas käsky hänen ranskalaisille sotureilleen ja nuo uppiniskaiset, kapinoivat ylimykset saisivat katkerasti katua päivää, jolloin olivat nousseet vastustamaan hallitsijaansa, Herran voideltua. Voimakas luonne saisi kyllä pelin vieläkin kallistumaan voittoon. Voi, olisipa Richard-vainaja ollut tässä hänen asemassaan! Vapauden malja olisi silloin jälleen tempaistu Englannin huulilta, ja vapauden päivänkoitto siirtyisi vuosisadan tulevaisuuteen.
Mutta Juhani-kuninkaan sydän masentuu nähdessään niin paljon tuikeita, päättäviä kasvoja, hän antaa soturiensa vetäytyä taustalle ja astuu upeasti koristeltuun purteen, minne ylimykset — oikea käsi miekan kahvalla — seuraavat häntä ja vene lähtee liikkeelle.
Verkalleen kulkee vene tuon lyhyen matkan joen poikki saareen, jota vielä tänäpänä nimitetään Magna Charta-saareksi. Kuningas astuu maihin, ja me odotamme jännityksellä, kunnes lukemattomista suista lähtevä riemuhuuto tärisyttää ilmaa: Englannin vapauden temppeliin on, kuten kaikki tiedämme, laskettu sen tukevin peruskivi.