KAHDESTOISTA LUKU.
Henrik VIII ja Anna Boleyn. — Miten tukalaa on asua samassa talossa kuin rakastava pari. — Kova aika Englannin kansalle. — Tukala yösijan saanti. — Kodittomina ja turvattomina. — Harris valmistaihe kuolemaan. — Enkeli saapuu avuksemme. — Odottamattoman ilon vaikutus Harrisiin. — Pieni illallinen. — Murkina. — Suunnaton hinta, sinapista. — Itsepäinen säilykeastia. — Maidenhead. — Me purjehdimme. — Kolme kalastajaa. — Meitä kirotaan.
Minä istuin joen äyräällä syvissä mietteissä, mielikuvitukseni oli palannut takaisin ammoin sitten vierineisiin tapauksiin, kun George huomautti, että jos olin jo kylliksi levännyt, miksen auttanut häntä astioiden pesussa? Täten minut rutosti tempaistiin menneistä, kunniakkaista ajoista runottomaan nykyaikaan ja minä palasin veneeseen, puhdistin paistinpannun puupuikolla ja heinätupolla sekä kirkastin sen vihdoin Georgen märällä paidalla.
Me soudimme Magna Charta-saarelle, katselimme kiveä, jonka ympärille on rakennettu katos, ja jossa tämä tärkeä perustuslakimme kerrotaan tulleen allekirjoitetuksi. On myös toinen taru, jonka mukaan allekirjoitus on tapahtunut "Runningmeden" rantatöyräällä, mutta itse puolestani olen vakuutettu siitä, että edellinen taru pitää paikkansa. Sen ajan lordit, kreivit ja paronit tunsivat kylläkin mikä liukas ankerias Juhani-kuningas oli ja tietenkin he olivat siksi varovia, että veivät hänet saarelle, mistä majesteetin ei ollut niinkään helppo livahtaa tiehensä eikä tehdä takaperoa.
Hieman ylempänä jokivarrella on erään vanhan luostarin rauniot ja sen ympärystöillä kerrotaan Henrik VIII:n odottaneen Anna Boleynia, kun heillä oli lemmenkohtauksia. Myöskin Kentissä, Hever Castlen luona, ovat rakastavat tavanneet toisiaan, ja joskus myös St Albansin luona. Näihin aikoihin mahtoi Englannin kansan olla vaikea liikkua millään seuduilla tapaamatta penkkiä, missä tämä ajattelematon nuori pariskunta ei olisi istunut!
Oletteko koskaan asunut talossa, jossa on rakastunut pari? Se on peräti ankara vitsaus! Sinä aijot mennä saliin lukemaan ja juuri ovea avatessasi kuulet hiljaista kolinaa, kuten siirtyisi joku hermostuneesti etäälle jostakin esineestä, ja kun astut sisään, seisoo Emilia akkunassa innokkaasti tähystäen ulos tielle ja ystäväsi, Johan Edvard, istuu huoneen toisessa päässä koko sielustaan kiintyneenä selailemaan vanhoja, ventovierasten ihmisten valokuvia.
"Kas vaan", virkat sinä tuokion äänettömyyden kuluttua, "minäpä en tiennyt täällä olevan ketään."
"Vai niin, etkö tiennyt?" virkkaa Emilia kylmällä, ivallisella äänellä, joka osottaa miten vähän läsnäolosi häntä huvittaa.
Teet uuden, epätoivoisen yrityksen saada keskustelua toimeen:
"Täälläpä on kovin pimeä. Miksette ole sytyttäneet kaasua?"
Johan Edvard sanoo: "Oho!" sitä ei hän ollut huomannut; ja Emilia huomauttaa, ettei pappa pidä siitä, että suotta poltetaan kaasua valoisalla päivällä. Sinä kerrot heille pari kaskua ja teet selkoa Irlannin kysymyksen asemasta ja toiveista parlamentissa, mutta ei mikään näytä heitä huvittavan. Saat vastaukseksi vaan hajamielisiä: "Vai niin?" "Todellakin!" "Niinkö?" "Onpa se merkillistä." Ja kun kymmenen minuuttia olet moista keskustelua ylläpitänyt, sinä hiivit ovelle ja pujahdat ulos, ja saat hämmästykseksesi kokea, että ovi itsestään sulkeutuu jälkeesi, ennenkuin ehdit siihen koskeakaan!
Puoli tuntia myöhemmin sinä päätät mennä polttamaan piipullisen tupakkaa puutarhaan. Näet siellä Emilian istumassa pienellä, kapealla tuolilla, — Johan Edvard on nähtävästi istunut nurmella, siltä ainakin näyttää. He eivät virka sanaakaan, mutta saat heiltä silmäyksen, joka sanoo kaikki mitä sivistyneessä yhteiskunnassa yleensä voidaan sanoa; ja sinä korjaat luusi kiiruumman kautta.
Tästä lähin peloittaa sinua pistää nenääsi jok'ainoaan huoneeseen talossa. Senpä vuoksi menet iltasella kävelemään tielle ja ihailemaan tähtiä; sitten palaat varovasti huoneeseesi, mutta on liian aikaista mennä levolle. Sinä menet puutarhaan: kaikki on rauhallista, mutta kun avaat huvihuoneen ovea, saat nähdä nuo kaksi tylsämielistä nuorta ihmistä soppeen kyyristyneinä. Ja he näkevät sinut ja otaksuvat tietysti, että sinä tahallasi, sulasta ilkeydestä heitä väjyskelet ja tavan takaa koetat yllättää.
"Eikö herrasväki taivaan nimessä voisi valita jotakin erityistä huonetta tähän tarkoitukseen ja naulata varoitustaulua ovelle, jotta ihmiset tietäisivät sitä karttaa?" jupiset sinä palatessasi huoneeseesi.
Näin lienee ollut laita koko Englannin valtakunnassa, kun tuo huimapää poika, Henrik VIII, hienosteli Annaansa. Buckinghamshiressä ihmiset yllättivät rakastavat, juuri kun he haaveillen kävelivät Windsorin ja Wraysburyn seuduilla, ja huudahtivat: "Oh, onko Teidän Majesteettinne täällä?" ja Henrik sävähti tulipunaiseksi kuin koulupoika ja änkytti: "Niin, saavuin vastikään tänne tapaamaan erästä herrasmiestä"; ja Anna lisäsi: "On hauskaa Teitä nähdä! Eikö olekin merkillinen sattuma? Tapasin juuri Mr Henrik VIII:nen, ja hänellä oli aivan sama tie kuin minulla."
Ja ihmiset miettivät itsekseen: "On parasta, että katoomme näiltä seuduilta, niin kauvan kun tuota suutelemista ja hyväilemistä kestää. Me lähdemme Kent'iin siksi aikaa."
Ja he lähtevät Kent'iin, mutta heti sinne saavuttuaan he ensiksi tapaavat Henrikin ja Annan, jotka kävelevät haaveilemassa Hever Castlen ympärillä.
"Tämäpä on peliä!" sanovat kunnon englantilaiset. "Lähdetään hiiteen täältä. Mennään St Albans'iin — se on kaunis, rauhallinen paikka."
Ja kun he tulevat sinne, näkevät he tuon siunatun parin suutelevan toisiaan luostarin puistossa. Silloin nämä kelpo englantilaiset pakenevat St Albans'ista ja rupeevat merirosvoiksi, kunnes rakastavat ovat viettäneet häänsä.
Picnic-lahdesta aina vanhaan Windsoriin saakka on jokivarsi hyvin kaunista. Siellä on varjoisia metsiä, kunnaita ja laaksoja; metsiköissä on kauniita pieniä taloja ja tien varrella on ravintola, missä saa lasillisen oivallista olutta — sanoo Harris, ja hän on tällä alalla asiantuntija, jonka lausuntoon voi luottaa.
Vanha Windsor on myös historiallisesti kuuluisa paikka. Edvard tunnustajalla oli aikoinaan palatsi siellä, ja siellä myös Jaarli Godwin seisoi oikeuden edessä syytettynä osallisuudesta kuninkaan veljen murhaan. Jaarli Godwin otti silloin leivän, mursi sen ja sanoi:
"Jos olen tähän rikokseen syypää, niin tukehduttakoon tämä leipä minut, kun sen syön."
Hän pisti leivän suuhunsa, nielasi sen ja se tarttui hänen kurkkuunsa, niin että hän kuoli. —
Vanhan Windsorin ohitse kuljettua tulee joki yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Siinä ei ole mitään nähtävää, ennenkuin vasta Boveneyn lähellä. — Kun kuljimme Datchet'in ohi, kysyi George minulta muistinko vielä ensimmäistä jokiretkeämme, kun kello 10 iltasella saavuimme Datchetiin ja etsimme yösijaa.
Sanoin sen hyvästi muistavani. Enkä sitä hevillä unhoitakaan!
Muistan koko ikäni tuon retken. Oli kaunis lauvantai-ilta elokuussa. Me olimme väsyneitä ja nälkäisiä kuin sudet, me kolme, Harris, George ja minä, ja Datchetiin saavuttuamme otimme veneestä matkalaukkumme, päällystakkimme y.m. tavaramme ja läksimme etsimään majapaikkaa. Löysimme pian pienen, sievän hotellin, jonka seinillä kasvoi viiniköynnöstä ja muurivihreää; mutta siellä ei ollut päivänkukkia niiden joukossa, ja jostakin käsittämättömästä syystä minä sinä iltana kaipasin päivänkukkia, niin että sanoin:
"Kuulkaa, pojat, ei viitsitä mennä tänne! Mennään vähän edemmäksi, kunnes tapaamme majatalon, jonka edustalla kasvaa päivänkukkia."
No niin, me kuljimme edelleen ja tulimme toiseen majataloon. Sekin on sievä, hauska hotelli ja siellä oli päivänkukkia; mutta Harris sanoi, ettei voinut sietää erästä herrasmiestä, joka seisoi ovella nojautuen ovipieleen. Harris väitti, että tuon miehen tukka ja saappaat tekivät hänet pahoinvoivaksi, ja senvuoksi me kuljimme ohitse ja vaelsimme pitkän aikaa tapaamatta muuta hotellia. Vihdoin tuli muuan mies vastaamme ja kysyimme häneltä tietä lähimpään hotelliin. Hän vastasi:
"Kas, herrat ovat kokonaan väärällä tiellä. Olette jo kulkeneet hotellin ohi. Kääntykää takaisin ja sitten oikealle kädelle, niin tulette 'Peurahotelliin'."
Me sanoimme:
"Niin, kyllä tiedämme. Olimme jo siellä, mutta emme pidä siitä — siellä ei ole päivänkukkia." —
"Hyvä", hän sanoi, "no, sitten on 'Manor House' aivan sen lähellä hieman tännempänä. Oletteko käyneet siellä?"
Harris vastasi, ettemme tahtoneet mennä sinne — hän ei pitänyt erään ovella seisovan miehen ulkonäöstä; hän (Harris) ei sietänyt tuon miehen tukan väriä eikä hänen saappaitaan.
"No niin, hyvät herrat, sitten en tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi oppaamme, "sillä täällä ei ole muuta kuin nuo kaksi majataloa koko seudulla."
"Mitä, ei muuta hotellia?" huusi Harris.
"Ei alkuukaan", vastasi mies.
"Mitä Herran nimessä nyt teemme?" tokasi Harris.
Nyt George lausui mielipiteensä. Hän arveli, että Harris ja minä voisimme rakennuttaa itsellemme tänne oman, yksityisen hotellin, minne ei ketään punatukkaista päästettäisi sisälle. Omasta puolestaan hän aikoi suoraa päätä palata takaisin "Peuraan."
Täällä maailmassa on vaikea saada kaikkia toiveitaan täytetyiksi; senpä vuoksi Harris ja minä mukauduimme välttämättömyyteen ja seurasimme Georgea.
Me saavuimme "Peuraan", menimme sisälle ja nakkasimme tavaramme etehisen lattialle.
Isäntä tuli luoksemme ja sanoi:
"Iltaa, hyvät herrat."
"Iltaa", vastasi George, "tahtoisimme kolme vuodetta, isäntä."
"Olen pahoillani, sir", vastasi tämä, "mutta pelkään etten voi niitä teille toimittaa."
"Oh, joutavia", sanoi George, "ei sillä niin väliä ole. Kaksikin vuodetta riittää. Voihan kaksi meistä nukkua samalla vuoteella, eikö niin?" jatkoi hän kääntyen Harrisiin ja minuun.
Harris sanoi: "Oh, vallan mainiosti"; hän otaksui, että George ja minä vallan hyvästi voisimme nukkua yhdessä.
"Olen pahoillani sir", toisti isäntä, "mutta meillä ei todellakaan koko talossa ole ainoatakaan vapaata vuodetta! Päinvastoin on meidän jo täytynyt sijoittaa, kaksi, jopa kolmekin gentlemania samaan sänkyyn; en voi sille mitään, hyvät herrat."
Tämä oli meille koko kolaus!
Mutta Harris on vanha, kokenut matkailija, hän tointui pian ja ystävällisesti hymyillen virkkoi:
"Vai niin, sepä on ikävä juttu. Mutta kyllä me keksimme keinon. Tehän voitte antaa meidän nukkua biljardisalissa."
"Voi, hyvät herrat! Kolme gentlemania nukkuu jo biljardipöydällä, ja kaksi on sijoitettu kahvihuoneeseen. En mitenkään voi antaa herroille yösijaa."
Me poimimme tavaramme lattialta ja menimme "Manor House'en." Se oli pieni, sievä rakennus. Minä sanoin pitäväni siitä enemmän kuin edellisestä paikasta. Harris sanoi: "Aivan oikein", tämä oli sievä paikka ja eihän meidän ollut pakko katsella tuota punatukkaista herrasmiestä; eihän miesparka todellakaan ollut itse syypää hiustensa tulipunaiseen väriin.
Harris puhui miehen tukasta filosoofin tyyneydellä.
Meidän ei tarvinnut avatakaan "Manor Housen" ovea! Emäntä tuli jo portailla vastaamme ja ilmoitti, että me olimme neljästoista seurue, jolta hänen viimeisen puolentoista tunnin kuluessa oli täytynyt kieltää yösija! Ja kaikkiin ehdotuksiimme biljardista, heinäladosta ja hiilikellarista hän hymyillen pudisti päätään: kaikki mainitut paikat olivat jo aikoja sitten otetut käytäntöön ja täpösen täynnä.
Eikö hän koko kylässä tiennyt ainoatakaan paikkaa, missä kolme väsynyttä matkailijaa voisi saada yösijaa?
"Niin, jolleivät herrat ole kovin vaativaisia", hän sanoi — hän puolestaan ei paikkaa voinut suositella — "niin on Etonin tien varrella, noin puoli penikulmaa täältä, pieni olutkapakka —."
Emme kuunnelleet lausetta loppuun; sieppasimme kapineemme ja läksimme juoksujalkaa laputtamaan neuvottuun suuntaan. Matka tuntui pikemmin puolentoista kuin puolen penikulman pituiselta, mutta vihdoin pääsimme perille ja hyökkäsimme hengästyneinä oluttupaan.
Isäntäväki siellä oli sydämetöntä ja epäkohteliasta. He suorastaan nauroivat meille. Heillä oli koko talossa vain kolme vuodetta ja niihin oli jo sijoitettu seitsemän herraa ja kaksi nainutta pariskuntaa! Siellä istui oluttuoppinsa ääressä muuan hyväsydäminen maamies, jonka kävi meitä sääli ja hän neuvoi meitä maustekauppiaan luo, jonka talo oli aivan Peurahotellin lähellä ja — me palasimme takaisin.
Maustekauppiaan talo oli reunojaan myöten täynnä. Puodissa sattui olemaan muuan vanha eukko, joka ystävällisesti neuvoi meitä tulemaan kanssaan. Hän tunsi näet erään rouvan, joka joskus vuokrasi huoneita matkustajille.
Vanha eukko käveli peräti hitaasti ja kesti 20 minuuttia, ennenkuin saavuimme tuon rouvan asunnolle. Eukko käytti tilaisuutta hyväkseen matkalla kertomalla meille mitä vaivoja hänellä oli selässään ja tekemällä selkoa tautiensa kaikista vaiheista.
Tuttavan rouvan huoneet olivat täpösen täynnä. Sieltä meitä neuvottiin n:o 27. Sama tulos. N:o 27 oli täynnä ja osotti meidät n:o 32:een, ja 32 oli täynnä.
Sitten me palasimme takaisin valtatielle ja Harris istahti tiepuoleen ja sanoi, ettei aikonut käydä askeltakaan edemmäksi. Oli turhaa enää kysyäkään yösijaa ja hän sanoi tahtovansa kuolla siihen. Hän pyysi Georgea ja minua viemään viimeisen tervehdyksen hänen äidilleen ja ilmoittamaan kaikille hänen ystävilleen, että hän antoi heille anteeksi ja kuoli onnellisena.
Tällä hetkellä saapui luoksemme enkeli — pienen pojan haamussa (ja en todellakaan osaa kuvitella tehokkaampaa valepukua enkelille!); sillä oli olutkannu toisessa kädessä, toisessa taas pitkä nauha, jonka päähän oli sidottu jotakin, jonka hän sinkosi jokaiseen tien varrella olevaan kiveen, mistä syntyi omituinen läiskähtävä ääni.
Me kysyimme tältä taivaalliselta matkailijalta (myöhemmin kyllä saimme selville, että hän oli samaa syntistä alkujuurta kuin mekin) tiesikö hän missään yksinäistä taloa, jossa asui vaan heikkoja, sairaita ihmisiä (kernaimmin vanhoja rouvia tahi halvauksen saaneita herrasmiehiä), joita olisi helppo peloittaa uhkauksilla ja täten saada heidät luovuttamaan vuoteensa täksi yöksi kolmelle epätoivoiselle miehelle; tahi, jollei hän tiennyt semmoista, voisiko hän suosittaa meille tyhjää perunakuoppaa, heinälatoa, tahi asumatonta tallia tahi jotakin sentapaista. Hän vastasi, ettei tiennyt mitään semmoista — ei ainakaan lähiseuduilla; mutta hän lisäsi, että jos tahdoimme seurata häntä kotia, niin oli hänen äidillään joutilas huone, jossa voisimme saada olla yötä.
Me lankesimme nulikan kaulaan kirkkaassa kuutamossa ja syleilimme häntä, ja siitä olisi epäilemättä saatu erinomaisen runollisen taulun aihe, jollei poikanen olisi ällistynyt liikutuksestamme ja kiitollisuuden osotuksistamme niin perin pohjin, että hän kaatua romahti kumoon vetäen meidät mukanaan. Harrisiin vaikutti ilo niin valtavasti, että hän meni tainnoksiin ja siinä tilassa ollen hän tempasi pojan olutkannun ja tyhjensi sen puoleksi, ennenkuin tuli tuntoihinsa. Sitten hän nousi ja läksi täyttä laukkaa laputtamaan tiehensä jättäen Georgen ja minun huoleksi matkatavaroitten kantamisen.
Pojan koti oli pieni neljän huoneen huvila, ja hänen äitinsä — tuo kelpo sielu! — antoi meille illalliseksi lämpöistä kinkkua ja me söimme sen kaikkityyni — sitä oli viisi naulaa — suuhumme ja herkullisen hedelmätortun sekä kaksi kannua teetä. Ja sitten menimme levolle. Huoneessamme oli kaksi vuodetta; toinen oli 2 jalkaa 6 tuumaa leveä: siinä nukuimme George ja minä, ja me sidoimme itsemme lakanalla yhteen, jotta pysyisimme vuoteella. Toinen oli taas pienen pojan sänky; siinä nukkui Harris yksinään ja aamulla me huomasimme, että pari kolme jalkaa Harrisin paljaasta ruumiista pisti ulos sängyn jalkapäästä ja George ja minä käytimme sitä hyväksemme ripustamalla lakanamme siihen riippumaan kylpiessämme.
Emme enää olleet niin oikullisia hotellia valitessamme, kun seuraavalla kerralla tulimme Datchetiin. —
Mutta palaan takaisin nykyiseen retkeemme: ei tapahtunut mitään huomiota ansaitsevaa koko aamupäivänä, ja me saavuimme Monkey-saarelle, missä nousimme maihin murkinoimaan. Meillä oli kylmää häränpaistia ja huomasimme, että olimme unohtaneet ottaa sinappia mukaan. En muista, että koskaan elämässäni, ennemmin tahi myöhemmin, olisin niin kiihkeästi himoinnut sinappia, kuin nyt tunsin sitä tekeväni. En yleensä pidä sinapista, ja hyvin harvoin käytän tätä maustetta, mutta nyt olisin maksanut maailmoja sinappihiukkasesta.
En tiedä sanoa montako eri maailmaa maailmanjärjestelmäämme kuuluu, mutta olisin empimättä antanut ne kaikki, jok'ikisen, sille, joka olisi tuonut minulle lusikallisen sinappia! Ei mitään himoitse enemmän kuin sitä, mitä sillä hetkellä on mahdoton saada.
Harris sanoi myös tahtovansa antaa maailmoja sinapista. Se, joka tällä hetkellä olisi tiennyt tuoda meille pöntöllisen sinappia, olisi todellakin tehnyt hyvät kaupat: hän olisi saanut maailmoja riittämään saakka koko elinijäkseen!
Vaikka luulenpa, että sekä Harris että minä olisimme tulleet katumispäälle ja alkaneet tehdä takaperoa kaupoissa, heti kun olisimme saaneet sinappia. Hetken kiihkossa ihminen usein ajattelemattomasti tekee lupauksia, ja vasta tultuaan järkiinsä huomaa miten hullun kaupan on tehnyt, miten vähäarvoinen haluttu esine on luvattuun hintaan verraten. Kuulin kerrottavan herrasmiehestä, joka ollen retkeilemässä Sveitsin vuoristossa lupasi antaa maailmoja lasillisesta kylmää olutta. Hän saapui sitten pieneen ravintolaan, missä hän sai toiveensa täytetyksi, mutta hän nosti hirmuisen metelin siitä, että sai maksaa viisi frangia pullosta baijerilaista olutta. Hän sanoi, että se oli häpeämätöntä nylkemistä, ja hän kirjoitti asiasta Times'iin.
Minä tarkastelin varastojamme, mutta siellä ei ollut sinappia. Me söimme häränpaistimme äänettöminä, alakuloisina. Elämä näytti synkältä, ilottomalta. Me muistelimme lapsuuden onnellisia, valoisia päiviä ja huokasimme. Omenatorttu sai kuitenkin katseemme hieman kirkastumaan, ja kun George otti esille vasun pohjalta laatikollisen ananasia ja vieritti sen veneen keskelle, tunsimme me, että elämä kaikitenkin oli elämisen arvoista.
Me pidämme paljon ananasista, kaikki kolme. Me katselimme astian kyljessä olevaa kaunista kuvaa; me ajattelimme miten mehukasta hedelmä olisi. Me hymyilimme toisillemme, ja Harris otti lautaset esille.
Sitten etsimme veistä avataksemme astian. Käänsimme koko vasun ylösalasin. Pengoimme matkalaukut sekaisin. Etsimme veneen tuhtojen alta, sen pohjalta ja välyksistä. Etsimme veneen jokaisen sopen. Mutta säilykerasian avaajaa ei siellä ollut.
Sitten Harris yritti avata laatikkoa kynäveitsellään: hän taittoi veitsen kärjen ja leikkasi arveluttavan haavan sormeensa. George koetti sitten avata sitä saksilla mutta ne luiskahtivat ja olivat vähällä puhkaista häneltä silmän. Heidän hoitaessa haavojaan koetin minä iskeä reikää tuon riivatun rasian kanteen venehaan kärjellä, mutta rasia tietysti luiskahti lyödessä ja minä syöksyin veneen laidan yli suinpäin jokeen — siinä oli kaksi jalkaa vettä ja liejupohja! — ja rasia vierähti vahingoittumattomana veneen pohjalle ja särki teekupin.
Nyt oli kärsivällisyytemme lopussa. Me veimme kiusankappaleen rannalle, Harris meni kedolle ja etsi sieltä raskaan, teräväsärmäisen kiven, minä irroitin veneen maston; George piteli rasiata, Harris sovitti kiven terävän särmän sen reunalle ja minä otin maston, kohotin sen ilmaan ja iskeä läimäytin sillä tarmoni takaa kiveä.
Georgen kova olkihattu pelasti hänen henkensä sillä kertaa. Hän säilyttää sitä (oikeammin: sen jätteitä) vieläkin kalliina muistona, ja talvi-iltoina, kun piiput on sytytetty ja pojat kertovat seikkailuistaan ja vaaroista, joissa ovat olleet, George ottaa sen esille, antaa sen kulkea kädestä käteen ja tuo merkillinen tapaus kaikkine vaiheineen kerrotaan yhä uudelleen — joka kerta uusilla vereksillä muunnoksilla.
Harris pääsi leikistä vähäpätöisellä ruhjevammalla.
Sitten otin tuon kovan onnen rasian huostaani ja taoin sitä mastontyvellä, kunnes olin kauttaaltaan hiessä ja hengästynyt, jolloin Harris astui sijaani.
Me iskimme sen litteäksi, me taoimme sen jälleen pyöreäksi; me annoimme sille kaikki tunnetut geometriset muodot — mutta reikää emme siihen saaneet. Sitten George ryhtyi sitä muokkaamaan ja hän löi sen niin peräti omituiseen, niin luonnottomaan, uskomattomaan, hurjaan, oikulliseen, villiin muotoon, että häntä alkoi peloittaa ja hän heitti maston käsistään. Sitten me kaikki kolme istahdimme nurmelle sen ympärille katselemaan sitä.
Sen kannessa oli suuri poimu; se ulottui laidasta laitaan, oli aivan suun näköinen ja sillä oli niin pirullisen ilkeä, virnistelevä pilkkanauru, että se saattoi meidät raivoon. Harris hyökkäsi rasian kimppuun, tarttui siihen ja nakkasi sen keskelle jokea, ja me säestimme sen uppoomista kirouksilla. Sitten palasimme veneeseen, soudimme ulos lahdelmasta emmekä levänneet, ennenkuin saavuimme Maidenheadiin.
Maidenhead on liiaksi keikarimainen paikka ollakseen miellyttävä. Siellä ei ole luontoa nimeksikään. Se on Lontoon muotinarrien ja balettityttöjen tyyssija. London Journal'in nurkkanovellin "herttualla" on alati "pieni huvila" Maidenheadissa ja tusinaromaanien sankaritar syö siellä aina päivällistä ollessaan huvittelemassa jonkun toisen naisen laillisen aviomiehen seurassa.
Kuljimme nopeasti Maidenheadin ohi. Päästyämme Boulterin sululle lepäsimme hetkisen ja soudimme sitten verkalleen eteenpäin. Täällä, Clievedenin metsän kohdalla jokivarsi onkin ihmeen ihanaa, ja nautimme sydämen pohjasta antaessamme pienen veneemme hiljalleen solua eteenpäin.
Cookhamin luona pysähdyimme erääseen lahdelmaan ja keitimme teetä, ja alkoi jo olla ilta, kun saavuimme sululle. Oli navakka tuuli ja merkillistä kyllä tällä kertaa meille myötäinen, sillä — se on kokemukseni — tavallisesti on veneretkellä ollessa tuuli aina vastainen, kulki sitten minnepäin tahansa. On vastatuuli aamulla, kun lähdet matkalle, ja sinä ponnistelet airoilla hiki hatussa nauttien ajatuksesta miten hupaista on iltasella palata kotiin myötätuulella purjehtien. Mutta teetä juodessa tuuli kääntyykin päinvastaiseen suuntaan ja saat henkihieverinä kiskoa raskasta venettä koko matkan kotiin.
Mutta jos satut unhoittamaan purjeet kotiin, silloin saat olla varma siitä, että tuuli mennen tullen on myötäinen! Niin, tämä maailmahan onkin vain koettelemusten tie ja ihminen syntyy tänne kärsimään ja suremaan.
Mutta tänä iltana oli nähtävästi tapahtunut paha erehdys: meille oli epähuomiossa annettu myötätuuli. Riensimme käyttämään sitä hyväksemme, nostimme purjeen ripeästi, ennenkuin erehdys huomattaisiin yläilmoissa. Sitten heittäysimme mukaviin, siroihin asentoihin, purje pullistui, köydet jännittyivät, masto notkui ja veneemme lensi eteenpäin.
Minä pidin perää.
Ei liene olemassa hurmaavampaa tunnetta kuin kiitää eteenpäin hyvässä purjealuksessa. Se on niin lähellä lentämistä kuin suinkin voi olla — jollemme ota lukuun unia. Tuulen siivillä rientää siro pursi eteenpäin, vanavesi solisee ja kuohuu perässä. Et ole enää hidas, kömpelö, maalla maleksiva kaksijalkainen: sinä olet osa suuresta Luonnosta! Sydämesi sykkii Luonnon sydämellä. Sielusi sulautuu luontoon, kuulet sen valtavan riemulaulun ympärilläsi. Olet vapautunut jokapäiväisen elämän puuhista ja arkihuolista, ne ovat kaukana, kaukana, ne ovat sinusta vähäpätöisiä tällä hetkellä. Luonnon käsi hyväilee sisarellisesti otsaasi, unhoitat surut ja kärsimykset, olet vapaa, onnellinen ihminen!
Olimme aivan yksin joella. Vain kaukana edessämme häämöitti yksinäinen vene; tuokion kuluttua näimme, että se oli kalastajavene, joka oli ankkuroitu keskelle väylää; siinä istui kolme kalastajaa. — Me kuljimme kauniiden metsäisten rantojen ohi; ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Minä pidin perää.
Tultuamme lähemmäksi näimme, että veneessä istui kalastamassa kolme kunnianarvoista, harmaahapsista vanhusta. Heillä oli veneessä kolme pientä pallia, joilla istuivat, ja he kokivat uutterasti pyyntikojeitaan. Mailleen menevä aurinko kultasi läntisen taivaan, salaperäisen hehkuvina kuvastuivat taivaan värit vedenpintaan ja taustana oleva metsä sai omituisesti loistavan värityksen. Tällä hetkellä oli elämä todellista nautintoa, kaikki näytti valoisalta, toivorikkaalta. Purjeemme kuvastui räikein piirtein purppuroitua taivasta vastaan, aallot löivät leikkiään veneen kupeisiin ja takanamme levitti jo yö tummaa vaippaansa seudun ylitse.
Meistä tuntui kuin olisimme olleet vanhojen tarujen urheita ritareita; me purjehdimme oudon valtameren poikki tuntemattomiin kohtaloihin tuonne kauvas auringonlaskun maahan.
Me purjehdimme keskellä väylää. Minä en lainkaan muistanut kalastajien venettä olevankaan. — — — Emme ensin tienneet mitä oli tapahtunut, sillä purjeen puomi löi yli ja esti meitä näkemästä, mutta puheesta päättäen, joka sattui korviimme, teimme johtopäätöksen, että olimme tulleet inhimillisten olentojen läheisyyteen, olentojen, jotka olivat harmissaan ja kovasti kiukkuisia.
Harris laski purjeen alas, ja silloin näimme mitä oli tapahtunut. Olimme täyttä vauhtia puskeneet purtemme vanhojen herrojen veneeseen seurauksella, että kukin heistä pallineen ja onkineen keikahti selälleen veneen pohjalle ja heillä näytti olevan täysi työ selvitellessään itseään toisistaan, siimoistaan, koukuistaan ja poimia kaloja vaatteistaan. Toimessa ollessaan he koko ajan kirosivat ja sadattelivat meitä — ei tavallisilla, jokapäiväisillä kirouksilla, vaan pitkillä, huolekkaasti valituilla, pontevilla sadatuksilla, jotka koskivat sekä maallista että tulevaista elämäämme ja käsittivät meidät itsemme, sukulaisemme ja tuttavamme — ne olivat sanalla sanoen oivallisia, tehokkaita ja valittuja kirouksia.
Harris sanoi heille, että heidän tulisi olla kiitollisia pienestä vaihtelusta istuttuaan koko pitkän päivän siinä kalastamassa, ja hän lisäsi olevansa pahoillaan ja kauhistunut kuullessaan vanhojen miesten käyttävän niin syntisiä puheita: heidän toki tulisi karttaa antamasta nuorisolle huonoa esimerkkiä.
Mutta hänen puheestaan ei lainkaan ollut apua.
George sanoi tahtovansa tästä lähin pitää perää. Hän sanoi, etteivät semmoiset aivot kuin minulla oli kelvanneet peräsimen hoitoon; — oli parasta uskoa veneen ohjaus parempiin käsiin, käytännölliselle, älykkäälle ihmiselle, ennenkuin hukuimme joka sorkka. Ja hän istahti peräsimen ääreen ja ohjasi veneen Marlowiin.
Marlowissa me jätimme veneen sillan luokse ja menimme yöksi "Kruunuun."
KOLMASTOISTA LUKU.
Marlow. — Bisham Abbey. — Medmenhamin munkit. — Montmorency aikoo murhata vanhan kollikissan. — Mutta päättää vihdoin jättää sen henkiin. — Foxterrierin häpeällinen menettely erään viraston etehisessä. — Lähdemme Marlowista. — Meillä on juhlallinen saattojoukko. — Hinauslaiva; käytöllisiä ohjeita sen kiusaamiseksi ja häiritsemiseksi. — Me aijomme juoda koko joen. — Rauhallinen koira. — Harrisin ja piirakan salaperäinen katoaminen.
Marlow on hauskimpia kaupunkeja joen varrella, joita tunnen. Se on vaatimaton, siro, pieni kaupunki, se ei ole kovinkaan runollinen eikä komeasti rakennettu, se on totta, mutta siellä on monta hauskaa, kodikasta taloa, ja mielikuvituksemme palaa takaisin menneisiin aikoihin, jolloin Vilhelm Valloittaja lahjoitti kaupungin kuningatar Mathildalle. Myöhemmin olivat Warwickin jaarlit sen suojelusherroja.
Kaupungin ympäristöt ovat hurmaavan kauniit. Cookhamiin ja Quarry
Woodiin vaeltaessa avautuu viehättävä näköala toisensa jälkeen eteemme.
Myöskin Bisham Abbeyhin kannattaa Marlowista retkeillä. Vanha, runollinen Bisham Abbey! Anna Cleve ja kuningatar Elisabeth ovat siellä asuneet ja vielä aikaisemmin kävelivät uljaat temppeliritarit sen puistossa ja valleilla. Siellä on paljon runollisia, mielikuvitusta kiihoittavia paikkoja. Sen paksuissa muureissa on useita salakammioita ja -käytäviä, ja lady Hole vainaja, joka surmasi pienen poikansa, kuuluu öisin kummittelevan autioissa käytävissä ja yrittää turhaan pestä käsiään verestä puhtaiksi.
Täällä nukkuu ikuista untaan myös Warwick, suuri kuningasten-tekijä, mutta hän ei enää lainkaan välitä moisista mitättömyyksistä kuin maalliset kuninkaat ja maalliset kuningaskunnat ovat. Joen oikealla rannalla on Bishamin vanha kirkko, ja jos mitkään haudat kannattavat katsomista, ovat ne Bishamin kirkossa olevat haudat ja muistomerkit. — Runoilija Shelley asui Marlowissa ja kuuluisan runonsa "Muhamettilaissodasta" on hän sepittänyt veneretkellä Bishamin luona.
Hieman ylempänä jokivarrella on Hurley Weir, ja luulen, että voisin asua siellä koko kuukauden ja lakkaamatta ihailla upeita näköaloja saamatta sittenkään kyllikseni. Hurleyn vanha, pieni kauppala on vain viiden minuutin matkan päässä sululta. Sen läheisyydessä on "tanskalaiskenttä", missä maahan hyökänneet tanskalaiset muinoin olivat leirissä, sekä Medmenhamin vanha luostari.
Medmenhamin munkkien kuuluisan veljeskunnan — heitä sanottiin myös "Helvetin veljeksiksi" — tunnuslauseena oli: "Tee mitä mielesi tekee" ja tämä kuvaava lause oli myös kaiverrettu luostarin portin yläpuolelle.
Aikoja ennemmin, 13:lla vuosisadalla, oli täällä toinen luostari, jossa asui cisterciläismunkkeja. Tämä oli peräti toisenlainen veljeskunta. He eivät käyttäneet villa- eikä pumpulivaatteita, vaan karkeita jouhipaitoja ja kaapuja. He eivät syöneet lihaa, kalaa eikä munia. He nukkuivat oljilla, ja puoliyön aikaan he nousivat rukoilemaan ja "kurittamaan lihaansa." He käyttivät päivät uutteraan työhön, lukemiseen ja rukouksiin ja heidän elämänsä oli äänetöntä kuin haudassa, sillä he eivät koskaan puhuneet sanaakaan.
Se oli peloittavan ankara veljeskunta; he tekivät elämänsä synkäksi ja ilottomaksi, tämän elämän, jonka jumala on kuitenkin aikonut niin valoisaksi! Heidän keskuudessaan ei saanut kuulua muita kuin luonnon ääniä, — veden kohinaa, rannan kahiliston kuiskauksia ja tuulen huminaa; — näin he äänettöminä päivä päivältä odottivat saavansa kuulla taivaallisen äänen puhuvan heille. Ja koko pitkän päivän ja juhlallisen yön jumalan mahtava ääni puhui heille tuhansilla kielillä, mutta he eivät kuulleet yhtään ainoata näistä lukemattomista äänistä.
Medmenhamista Hambledonin sululle on jokivarsi luonnonihanaa, mutta
Henleystä alkaen se on peräti yksitoikkoista ja karua.
Marlowissa ollessamme nousimme sangen varhain maanantaiaamuna ja menimme uimaan ennen aamiaista. Uimaretkeltä palatessamme Montmorency perinjuurin häpäisi itsensä. Ainoa asia, josta Montmorency ja minä olemme eri mieltä, on kissat. Minä rakastan kissoja; Montmorency ei voi niitä sietää.
Kun minä tapaan kissan, sanon: "Misse parka!" ja pysähdyn silittämään sen selkää ja raappimaan sen kaulaa, ja kissa nostaa häntänsä pystyyn, kaaristaa selkänsä ja pukkaa päätään housuihini, ja kaikki on sopua ja rauhaa. Kun sitävastoin Montmorency tapaa kissan, saa koko lähiseutu siitä tiedon hetikohta: nousee hirmuinen meteli ja rähinä ja kymmenen sekunnin kuluessa siinä käytetään niin paljon haukkumasanoja ja karkeita kirouksia, että ne huoletta riittäisivät tavalliselle kunnianarvoiselle herrasmiehelle koko elinkaudeksi.
Minä en soimaa koiraa (jos olen saapuvilla, eroitan riitelevät kepillä, potkuilla tahi nakkelemalla kiviä) syystä, että se on hänen luontonsa. Foxterrierit ovat jo syntyessään saaneet paljoa suuremman annoksen perisyntiä kuin mikään muu koirarotu, ja me kristityt ihmiset saamme ponnistella vuosikausia ja käyttää kaikki opettajalahjamme ja kärsivällisyytemme saadaksemme tuon synnynnäisen raakuuden ja syntiset himot edes nimeksikään nyyhdetyiksi pois foxterrierin sielusta.
Muistan varsin kuvaavan tapauksen. Minulla oli muutamakseen asiaa erääseen virastoon Haymarketissä. Etehisessä oli koko lauma koiria, jotka odottivat isäntiensä ja emäntiensä palaamista. Siellä oli yksi vinttikoira, pari metsästyskoiraa, yksi S:t Bernhardilainen, muutamia retrievereitä ja newfoundlantilaisia, yksi mäyräkoira, yksi ranskalainen villakoira, jonka päätä peitti tuuhea turkki, mutta muu ruumis oli keritty paljaaksi, yksi bulldoggi, muutama rotankokoinen sylikoira ja pari yorkshireläistä paimenkoiraa.
Siinä ne istuivat kärsivällisinä, kiltteinä ja miettiväisinä. Juhlallinen rauha näytti vallitsevan seurueessa. Kaikki oli hiljaista, tyyntä — kuten sivistyneessä seurassa tuleekin olla.
Samassa astui sisälle nuori, kaunis neitonen taluttaen nauhasta siivonnäköistä pientä foxterrieriä. Hän sitoi koiransa bulldoggin ja villakoiran väliin ja meni toimittamaan asioitansa. Koira istui kiltisti alallaan ja katseli ympärilleen — minuutin ajan. Sitten se kiinnitti katseensa kattoon ja näytti kaikesta päättäen muistelevan äitiään. Sitten se haukotteli ja katseli ympärillään olevia koiria, jotka kaikki olivat äänettömiä, totisia ja arvokkaita.
Foxterrieri katseli bulldoggia, joka veti makeita unia hänen oikealla puolellaan. Sitten se silmäsi vasemmalla olevaa villakoiraa, joka oli heittäynyt pitkäkseen lattialle. Ja sanaakaan varoitukseksi sanomatta — ilman että kukaan oli edes ajatellut sitä ärsyttää! — se tarmonsa takaa puraisi villakoiraa kupeeseen ja samalla korvia vihlova tuskanulvahdus häiritsi herrasväen rauhallista seurustelua.
Tämän ensi kokeen tulos näytti suuresti tyydyttävän ja huvittavan foxterrieriä, ja se päätti saada herrasväen hieman vilkkaammalle tuulelle. Se loikkasi villakoiran yli ja ryhtyi kiihkeästi ahdistamaan erästä metsäkoiraa, joka heräten suloisesta unesta luuli villakoiran itseään ahdistavan ja ryhtyi tätä kurittamaan. Sitten tuo rauhanhäiritsijä palasi paikalleen ja hyökkäsi bulldoggin korvaan kiinni saadakseen tämän virkeälle tuulelle; ja bulldoggi olikin ihmeteltävän puolueeton eläin, sillä se kävi jokaisen kimppuun, johon suinkin ulottui pääsemään käsiksi — siihen luettuna myös viraston ovenvartija; minkä vuoksi foxterrieri sai erinomaisen soveliaan tilaisuuden kenenkään häiritsemättä ryhtyä kiihkeään, pitkälliseen kaksintaisteluun yorkshireläisen paimenkoiran kanssa, joka puolestaan heti oli valmis tappeluun ja sydämellisellä nautinnolla ryhtyi siihen.
Se joka tuntee koirien luonteen ja tavat, arvaa sanomattakin, että silmänräpäyksen kuluttua kaikki läsnäolevat koirat olivat keskenään kiihkeässä tappelussa, ikäänkuin riippuisi jokaisen yksityisen koiran elämä ja autuus tappelun ratkaisusta. Suuret koirat ottelivat hurjasti keskenään, samaten pienet keskenään, mutta jälkimmäiset käyttivät hyväkseen jokaisen lepohetken ottelujen välissä purrakseen suuria koiria koipiin.
Siinä oli helvetillinen rähinä, kuten olisi lauma pahoja henkiä pitänyt konserttia. Joukko Haymarketin porvareita ja katuyleisöä kokoontui viraston edustalle. Toiset kyselivät pitivätkö anarkistit kokousta siellä, toiset taasen tahtoivat tietää ketä siellä murhattiin ja mistä syystä. Keppien ja piiskojen avulla koetettiin eroittaa tappelevia koiria ja jotkut riensivät etsimään poliisia.
Keskellä tätä hiidenmoista meteliä tuo nuori, kaunis neitonen palasi virastosta. Hän tempasi oman, kiltin koiransa (se oli juuri päässyt pelmuttamasta paimenkoiraa niin perinpohjin, että tämä ainakin kuukauden päivät saisi parannella vammojaan, ja se oli nyt yhtä viattoman näköinen kuin vastasyntynyt karitsa) syliinsä, suuteli sitä ja kysyi olivatko nuo ilkeät, vieraat haukut tehneet pahaa lemmikille, ja hän tahtoi tietää mitä noilla suurilla, julmilla pedoilla oli täällä tekemistä: nehän olisivat voineet tappaa hänen kiltin haukkunsa! Ja kiltti haukku katseli emäntäänsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Oh, olen niin iloissani siitä, että tulit ja pelastit minut tästä epämiellyttävästä, raa'asta seurasta!"
Neitonen sanoi, ettei viraston ovenvartijalla ollut oikeutta päästä moisia suuria, verenhimoisia villipetoja pienten, kilttien koirien seuraan ja että hänellä oli hyvä halu saattaa joku lailliseen edesvastuuseen asiasta.
Semmoinen on foxterrierin luonto; ja senpä vuoksi en soimaa Montmorencyä sen taipumuksesta rähistä kissojen kanssa. Olen varma siitä, että Montmorency tänä aamuna katui, ettei ollut kiusausta voittanut.
Olimme niinkuin äsken jo sanoin palaamassa uimaretkeltä, kun Valtakadulla kissa pujahti erään talon portista ja läksi juosta hölkyttämään katua alas. Montmorency kirkasi ilosta — soturin voittohuuto, kun hän huomaa saaneensa vihollisen valtoihinsa: täten lienee Cromwell huudahtanut, kun skottlantilaiset marssivat vuorelta alas — ja läksi laukkaamaan saaliinsa jälkeen.
Tuo aijottu uhri oli suuri, lihava, musta kollikissa. En koskaan ole nähnyt rotevampaa kissaa enkä myöskään niin jätkännäköistä kissaa. Se oli vaiherikkaan elämänsä kuluessa kadottanut puolet hännästään, toisen korvansa ja suuren osan kuonoaan. Se oli pitkä, harteva, päättäväisen näköinen kollikissa. Sen käytös oli rauhallista: se kulki verkalleen eteenpäin.
Montmorency syöksi kissaraukan jälkeen 20 penikulman nopeudella tunnissa; mutta kissa ei yhtään lisännyt vauhtia — sillä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, että sen henki oli vaarassa. Se astella hölkytti eteenpäin, kunnes sen tuleva murhamies oli noin metrin päässä; silloinpa kissa kääntihe ympäri ja istahti tyynesti keskelle tietä sekä tähysti Montmorencyä kohtelias, mutta kysyvä ilme naamassaan, kuten tahtoisi sanoa:
"No niin! Mitä Teillä on asiaa?"
Montmorency ei vähiä haikaile, se on rohkea poika; mutta tällä kisulla oli omituinen, selittämätön katse, joka sai uljaimmankin koiran sydämen nousemaan kurkkuun. Hän pysähtyi kesken juoksuaan ja jäi myös katselemaan kissaa.
Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan; mutta voin kuvitella, että siinä tapahtui seuraava keskustelu:
Kissa: "Miten voin Teitä palvella?"
Montmorency: "Kiitos — en tiedä — tuota, — ei se ole mitään!
Kiitos!"
Kissa: "Ettekö tahdo olla hyvä ja sanoa suoraan, jos Teillä on asiaa."
Montmorency (peräytyen muutaman askeleen): "Oh, ei, ei se ollut mitään.
Se oli erehdys. Luulin tuntevani Teidät. Olen pahoillani, jos olen
Teitä vaivannut."
Kissa: "Eikö mitä — siitä ei kannata puhua. Kenties sentään voin jollakin tavoin Teitä auttaa, vai mitä sanotte?"
Montmorency (yhä peräytyen): "Ei suinkaan — kiitos vaan — Te, Te olette ylen ystävällinen. Hyvää huomenta."
Kissa: "Hyvää huomenta."
Ja kissa nousi ja jatkoi matkaansa; Montmorency palasi luoksemme pitäen sitä, mitä se nimittää hännäksi, koipiensa välissä, ja pysytteli koko kotimatkan vaatimattomasti kintereillämme.
Vielä tänäkin päivänä jos Montmorencylle tokaset sanan: "Kissa!" niin koiraparka säpsähtää, nolostuu ja katselee rukoilevasti sinua kuten tahtoisi sanoa:
"Kuule, älä viitsi tehdä kiusaa!"
Aamiaisen jälkeen teimme ostoksemme ja varustimme muonavaroja veneeseen kolmeksi päiväksi. George sanoi, että meidän tulisi ostaa vihanneksia — sillä oli epäterveellistä syödä vaan lihaa. Vihannekset lisäsivät ihmisen ikää, niitä oli helppo valmistaa, ja sen hän (George) tahtoi tehdä. Ostimme sen vuoksi kymmenen naulaa potaatteja, bushelin herneitä sekä joukon porkkanoita. Sitten ostimme lihapiirakan, kaksi kirsikkatorttua ja lampaanpaistin hotellista. Eri myymälöistä ostimme sitten hedelmiä, leivoksia, leipää, voita, hedelmähilloa, kinkkua, munia sekä paljon muuta.
Lähtömme Marlowista oli todellinen triumfiretki. Se oli juhlallinen ja samalla arvokas, olematta rehentelevä. Joka myymälässä, missä kävimme, vaadimme, että tavarat lähetettäisiin meidän kanssamme hetikohta. Emme tyytyneet noihin tavallisiin vakuutuksiin: "Kyllä, sir, lähetän ne heti. Poika on oleva rannassa ennen herroja." Tavallisesti käy niin, ettei rannassa ole ketään ja saa puoli tiimaa vaeltaa edestakaisin laiturilla odottamassa, ennenkuin tavarat tuodaan. Me odotimme puodissa, kunnes kori oli pakattu, ja otimme pojan mukaamme sitä kantamaan.
Kävimme monessa puodissa, ja jokaisessa menettelimme samalla tapaa. Seurauksena olikin, kun olimme päättäneet ostoksemme, että meillä oli koko lauma koreja ja kääröjä kantavia poikia seurassamme, ja marssimme rantaan Valtakatua myöten lienee ollut juhlallisin näytelmä, jota Marlow pitkiin aikoihin oli saanut ihailla.
Saattueen järjestys oli seuraava:
Montmorency kantaen suussaan keppiä. Kaksi renttumaista kulkukoiraa, Montmorencyn ystäviä. George kantaen päällystakkeja ja peitteitä ja polttaen lyhyttä piippua.
Harris koettaen astella juhlallisen arvokkaasti ja kantaen pullolleen täytettyä matkalaukkua toisessa ja sitroonamehupulloa toisessa kädessä.
Vihanneskauppiaan poika ja leipurin poika kantaen kumpikin vasua.
Hotellin renki kantaen suurta koppaa. Sokerileipurin poika vasuineen.
Maustekauppiaan poika kääröineen. Kuusi pikku poikaa ja neljä
kulkurikoiraa.
Laiturille saavuttuamme tapaisimme satamavartijan, joka kysyi:
"Kuulkaa, herrat, oliko herroilla höyrypursi vai purjevene?"
Vastaisimme, että se oli pienehkö, kaksihankainen vene, ja mies näytti ällistyneeltä.
Meillä oli paljon harmia höyryveneistä, semminkin hinaushöyryistä, tänä aamuna. Niitä tuli vähä väliä vastaamme, toiset yksinään, toiset hinaten veneitä ja lotjia. Minä vihaan höyrypursia; otaksun, että jokainen rehellinen soutaja niin tekee. En ole koskaan tullut höyrypurtta vastaan tuntematta kiihkeätä halua houkutella sitä johonkin yksinäiseen lahdelmaan ja upottaa se siellä.
Höyrypurren ulkonäössä on jo jotakin perhanan ärsyttävää ja ne ovat saaneet kaikki jalommat tunteet povessani sammumaan. Kaipaan tuota vanhaa, hyvää aikaa, jolloin kukin voi mennä sanomaan naapurilleen mitä hänestä ajatteli, kunhan oli varustettu nuijalla ja jousella nuolineen! Joudun raivoon, kun katselen komentosillalla seisovaa miestä! Roikale tavallisesti seisoo kädet taskuissa ja pöllyttää sikaria; kun laivan vihellyspilli sitten röyhkeän käskevästi komentaa: "Pois tieltä!" on lurjuksen naamassa ilme, joka herättää murhanhimoa, ja olen varma siitä, että murhaaja, jos jury'ssa istuisi venemiehiä, "lieventäviin asianhaaroihin nähden" julistettaisiin vapaaksi edesvastuusta.
He saivat viheltää meille että väistyisimme syrjään. Jollei sitä pidettäisi kerskailuna, tahtoisin väittää, että pieni veneemme tämän viikon kuluessa aiheutti höyrypursille enemmän vastusta, harmia ja ajanhukkaa kuin kaikki muut joella kulkevat alukset yhteensä.
"Höyryvene tulee!" joku meistä huudahti nähdessään vihamiehen etäällä lähenevän ja samassa oli kaikki valmiina sitä vastaanottamaan. Minä tartuin ohjausnuoriin, George ja Harris istahtivat viereeni selin höyrypurteen ja veneemme sai rauhallisesti ajelehtia keskelle väylää.
Siellä tulla porhalsi höyryvene kimakasti viheltäen, ja me annoimme veneen ajelehtia. Noin sadan kyynärän päässä sen vihellyspilli alkoi taukoomatta kirkua ja laivamiehet riensivät etukeulaan ja karjuivat meille; mutta me emme kuulleet mitään! Harris parhaillaan kertoi liikuttavaa kaskua äidistään ja George virkkoi, ettemme koko maailmojen hinnasta tahtoisi kadottaa sanaakaan tarinasta.
Sitten höyryvene vielä kerran yritti herättää huomiotamme loppuvihellyksellä, joka melkein sai vihellyskojeet halkeemaan, ja hylkiön täytyi pysähdyttää koneensa, laskea höyryä kupeestaan, kääntyä syrjään ja odottaa. Ja laivamiehet seisoivat kannella, heristivät nyrkkejään ja sadattelivat meitä, ihmiset rannalla pysähtyivät ja huutaa hoilasivat meille, toiset alukset joella tulivat luoksemme ja pysähtyivät; sanalla sanoen: koko joki penikulman laajuudelta oli hurjassa sekasorrossa. Ja silloin Harris keskeytti tarinansa jännittävimmässä kohdassa, katsahti ällistyneenä ympärilleen ja virkkoi Georgelle:
"Kas, George, tonttu vieköön, eikös tuossa olekin höyryvene!"
Ja George vastasi:
"Kas sitä! No, ilmankos äsken olinkin kuulevinani jotakin melua."
Odottamaton yllätys teki meidät kömpelöiksi ja hermostuneiksi; me emme tienneet miten saada venettä pois tieltä, ja laivamiehet karjuivat meille ohjeitaan:
"Vetäkää oikealla airolla! — Te, Te, pässinpää! Huovatkaa vasemmalla! Ei! Ette Te — tuo toinen! Antakaa peräsimen olla alallaan! Ettekö kuule! — No, vetäkää nyt yhtaikaa molemmilla airoilla! Ei, ei sinnepäin!! Voi, te sen tuhannen…!!"
Sitten heidän täytyi laskea vene vesille ja tulla avuksemme; ja neljännestunnin kiivaiden ponnistusten perästä heidän onnistui saada veneemme pois laivan tieltä ja voivat jatkaa matkaa. Me kiitimme heitä kohteliaasti ja pyysimme heitä hinaamaan meitä kappaleen matkaa. Mutta he eivät tahtoneet!
Keksimme myös toisen erinomaisen tehoisan keinon ylimyksellisten höyrypursien kiusaamiseksi: me olimme luulevinamme sitä jonkun tuttavan laivaksi ja kysyimme oliko se herrasväki Cubitin tahi Bermondseyn raittiusseuran laiva ja pyysimme saada lainata kastikepannua.
Vanhat rouvat, jotka eivät ole tottuneet vesillä kulkemaan, hermostuvat kovasti höyryveneiden lähestyessä. Muistan kerran olleeni semmoisessa seurassa huviretkellä joella Windsoriin päin — missä seuduin kuten tunnettu näitä venemiesten vitsaukseksi rakennettuja konehirviöitä vilisee tuhkatiheään. Se oli kovin levoton matka. Joka kerta kun höyrypursi läheni meitä, vanhat rouvat kivenkovaan vaativat, että laskisimme rantaan ja odottaisimme, kunnes vaara oli kulkenut ohitse. Ja emme joutaneet muuta tekemään kuin poikkeemaan rantoihin.
Hambledonin sululla huomasimme vesivarastomme olevan lopussa. Me otimme vesiämpärin ja menimme sulunvartijan asunnolle pyytämään vettä.
George oli puhemiehemme. Hän hymyili kohteliaasti ja sanoi:
"Voisitteko antaa meille hieman vettä?"
"Kyllä", vastasi vanhus, "ottakaa niin paljon kuin tahdotte ja jättäkää loput jälelle."
"Paljon kiitoksia", mutisi George katsellen ympärilleen. "Mutta — mutta missä on vettä?"
"Se on alati samassa paikassa, poikaseni", murahti ukko. "Aivan takananne."
"En näe kaivoa missään", huomautti George silmäten ympärilleen.
"Kas sitä, missä silmänne sitten ovat", virkkoi vanhus ja osotti sormellaan jokeen: "Siellä on vettä yllin kyllin, vai mitä?"
"Niin, mutta, emmehän voi juoda joesta!" intti George.
"Joen vettä ainakin voitte juoda", vastasi ukko. "Minä olen juonut sitä viisitoista vuotta."
George sanoi, että jos sai päättää miehen ulkonäöstä, ei jokivesi ollut lainkaan suositettavaa; hän kernaammin joisi kaivovettä.
Me saimme vihdoin vettä eräästä huvilasta. Sekin oli jokivettä, mutta sitä emme tienneet, ja — olimme tyytyväiset. Mitä silmä ei voi nähdä, ei lainkaan tee pahaa vaikutusta vatsassa.
Me yritimme nauttia jokivettä kerran myöhemmin samana kesänä, mutta huonolla menestyksellä. Vesiastia oli tyhjä ja meidän täytyi joko olla ilman teetä tahi ottaa vettä joesta. Muuta ehtoa ei ollut. Harris puolusti jälkimmäistä keinoa. Hän sanoi, että huonokin vesi keitettynä kelpaa nautittavaksi. Keittäessä kuumuus kuolettaa vedestä kaikki taudinsiemenet. Niin me täytimme kattilan Thamesin vedellä ja keitimme sen ja pidimme huolta siitä, että se sai kiehua kunnollisesti.
Tee oli valmista ja istahdimme sitä juomaan, kun George äkkiä laski kupin huuliltaan ja tokasi:
"Mitä tuossa on?"
"Mitä niin?" Harris ja minä kysyimme.
Harris ja minä seurasimme hänen katsettaan ja näimme koiran tulevan jokea alaspäin meitä kohti. Se oli hiljaisin, rauhallisin koira, mitä koskaan olen nähnyt. En koskaan ole nähnyt tyytyväisempää ja hiljaisempaa koiraa. Rauhallisesti uinaillen se verkalleen ajelehti jokea alaspäin. Se lepäsi selällään, sen neljä jalkaa törrötti ilmassa. Rauhallisena, vakavana ja arvokkaana se lähestyi venettämme, poikkesi hieman syrjään ja etsi kahilistosta rauhaisen yösijan.
George sanoi, ettei välittänyt teestä ja tyhjensi kuppinsa jokeen. Harrisilla ei myöskään ollut jano ja hän seurasi esimerkkiä. Minä olin ehtinyt tyhjentää kuppini puoleksi ja toivoin nyt, etten olisi sitä tehnyt.
Kysyin Georgelta luuliko hän, että voisin saada lavantaudin.
Hän sanoi: "Eikö mitä"; mutta hän lisäsi että minulla ainakin oli toiveita välttää tautia. Parin viikon kuluttua kaikitenkin saisin tuta oliko tauti tarttunut minun vai pelastuisinko siitä.
Poikkesimme Wargraven poukamaan aterioimaan. Ranta on näillä seuduin hyvin luonnonihanaa, mutta se on enimmäkseen yksityistä aluetta ja siellä on tuhkatiheässä ilmoituksia ja sakkotauluja, joissa "vierailta" ankarimpien rangaistusten ja huikeiden sakkojen uhalla kielletään maallenousu — ihmettelen vain, etteivät nämä rantapomot julista myös joen ilmaa yksityiseksi omaisuudekseen ja hirsipuun tahi elinkautisen kuritushuoneen uhalla kiellä sitä hengittämästä!
Rannalla ei kuitenkaan näkynyt vartijoita. Joskus kun minulla on aikaa, palaan tänne ja — jollei ketään ole läheisyydessä — kiskon irti pari kolme sakkotaulua ja nakkaan ne jokeen.
Lahdelmassa menimme maihin murkinoinaan, ja tämän murkinan aikana
George ja minä peljästyimme kauheasti.
Harris peljästyi myös, mutta en luule, että hänen peljästyksensä oli likimaillekaan niin perinpohjainen ja kamala kuin Georgen ja minun.
Asia oli seuraava: vähän matkaa rannasta löysimme sopivan murkinapaikan, korkean töyrään, jossa kasvoi rehevä heinä. Istahdimme mukaviin asentoihin; Harrisilla oli polvillaan herkullinen lihapiirakka, jota hän paloitteli, ja George ja minä odotimme lautaset kädessä — kovin nälkäisinä.
"Onko teillä lusikkaa?" kysyi Harris. "Tarvitsen lusikkaa kastiketta varten."
Vasu oli takanamme ja George ja minä käännähdimme molemmat etsimään lusikkaa. Ei kulunut viittäkään sekuntia ennenkuin löysimme lusikan. Mutta kun palasimme takaisin, olivat Harris ja piirakka kadonneet!
Ympärillämme oli laaja, autio kenttä. Satojen metrien alueella ei ollut puuta eikä pensasta. Hän ei ollut voinut vierähtää jokeen, sillä me olimme istuneet rannan puolella, joten hänen olisi täytynyt kavuta ylitsemme päästäkseen veteen.
George ja minä töllistelimme ympärillemme. Sitten töllistelimme toisiamme.
"Onkohan hän mennyt taivaaseen?" minä tokasin.
"Siinä tapauksessa hän tuskin olisi ottanut piirakkaa mukaansa", huomautti George.
En voinut kumota tämän väitteen pätevyyttä, ja senvuoksi hylkäsimme heti koko taivasteorian.
"Nyt luulen voivani selittää arvoituksen", virkkoi George palaten haaveiden maailmasta todellisuuteen, "tässä on tapahtunut maanjäristys."
Ja hän lisäsi lievän kaipauksen sävy äänessään: "Toivon ettei hän olisi ryhtynyt leikkaamaan piirakkaa."
Koneellisesti me kiinnitimme katseemme ruohotörmälle, missä Harris ja piirakka viimeisen kerran oli nähty maanpinnalla, ja katso! veremme hyytyi suonissa ja hiuksemme nousivat pystyyn kauhusta, sillä törmän takana näimme Harrisin pään — ei mitään muuta paitse hänen päänsä — pistävän esiin ruohostosta! Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niillä asusti suuttumuksen kiihkeä sävy!
George tointui ensiksi.
"Sano!" hän huusi, "kerro meille oletko elävä vai kuollut ja missä muu ruumiisi on?"
"Pidä suusi, typerä aasi!" virkkoi Harrisin pää. "Tiedän että teitte sen tahallanne."
"Teimme — mitä?" tokasimme George ja minä.
"Mitäkö! Sysäsitte minut istumaan tänne — tähän kirottuun kuoppaan!
Kas tässä, ota piirakka ja auta minua ylös!"
Ja syvältä maan sisustasta — niin meistä näytti — ilmestyi ilmoille piirakka pahasti vahingoittuneena ja muserrettuna, ja sen perässä kapusi Harris — tomuisena, multaisena ja kastuneena.
Mitään aavistamatta oli hän istahtunut syvän kuopan reunalle, jonka pitkä, rehevä heinä kokonaan salasi näkyvistä. Nojautuessaan hieman taaksepäin hän suinpäin syöksyi sinne piirakoineen kaikkineen.
Hän sanoi, ettei vielä ikinä elämässään ollut niin ällistynyt kuin suistuessaan kuoppaan. Hän ei ensin lainkaan tiennyt mitä oli tapahtunut. Hän luuli maailman lopun olevan käsissä.
Harris epäilee vielä tänäkin päivänä, että George ja minä tahallamme valmistimme hänelle tämän yllätyksen. Että se oli edeltäkäsin harkittu salajuoni.
Niin, täällä maailmassa saa ylevinkin luonne osakseen vääriä, aiheettomia epäluuloja: sanoohan runoilija:
"Ei konsanaan,
Tääll' päällä maan
Solvaukset niukas' oo!"
Todellakin, niitä on riittämään saakka!
NELJÄSTOISTA LUKU.
Wargrave — Vaksikabinetti. — Sonning. — Keitämme "irlantilaista lientä." — Montmorency on ivallinen. — Montmorency taistelee teekattilan kanssa. — George opettelee soittamaan banjoa. — Soitannonystävän vastoinkäymisiä. — Miten säkkipillin soittoa on opeteltava. — Harris on alakuloinen illallisen jälkeen. — George ja minä menemme kävelylle. — Palaamme nälkäisinä ja kastuneina. — Harrisin käytös oudoksuttaa meitä. — Harris ja joutsenet, merkillinen tarina. — Harrisilla on levoton yö.
Aamiaisen jälkeen saimme navakan tuulen, joka auliisti kuljetti veneemme Wargraven kohdalle. Wargrave on kaunis, vanha kaupunki, ja kun auringon laskiessa kulkee sen ohi joella, saa se meidät haaveilemaan menneistä ajoista ja siirtää mielikuvituksemme vuosisatoja taaksepäin.
"Yrjö ja lohikäärme" nimisen hotellin nimikilpenä on kaksiosainen taulu. Toinen puoli on Leslien maalaama ja esittää ritarin taistelua lohikäärmeen kanssa; toisen osan on Hodgson maalannut; se esittää uljasta Yrjö ritaria "Taistelun jälkeen", kun hän surmattuaan lohikäärmeen tyytyväisenä istun oluttuoppinsa ääressä.
Wargraven kirkossa on mrs Sarah Hillin muistomerkki. Tämä rouva testamenttasi kaupungille pääoman, jonka koroista vuosittain pääsiäiseksi jaettaisiin 1 punta kahdelle pojalle ja kahdelle tytölle, jotka "eivät koskaan ole olleet tottelemattomia vanhemmilleen eivätkä tottuneet valehtelemaan, kiroilemaan, varastamaan eikä särkemään akkunoita." Ja tästä kaikesta tulisi, muka, nuorukaisten kieltäytyä viiden shillingin edestä vuodessa! Se kauppa ei kannata, ainakaan minun mielestäni.
Olen kuullut kerrottavan, että monta, monta vuotta takaperin tavattiin kaupungissa poika, jolla todellakaan ei ollut mitään yllämainittuja huonoja tapoja — eli oikeammin kukaan ei voinut todistaa, että hän oli valehdellut, kiroillut j.n.e. — ja hän voitti kunnian kruunun. Häntä näytettiin sitten kolmen viikon aika raatihuoneen salissa lasikaapissa suurena ihmeenä.
Ei kukaan nyttemmin tiedä sanoa minne rahat ovat joutuneet. Kukaan ei ole enää sen koommin saanut palkintoa. Kerrotaan että rahat annetaan joka vuosi vaksikuva-museolle!
Shiplake on myös pieni, sievä kaupunki, mutta sitä ei voi nähdä joelta, se kun on erään kukkulan takana. Tennyson on vihitty avioliittoon Shiplaken kirkossa.
Me kuljimme kaupungin ohi. Täältä Sonningiin on joessa koko joukko saaria; toiset niistä ovat hyvin kauniita ja runollisia. Omituista on, ettei niissä asu ketään ihmisiä. Vain joku rakastava pari haaveilee siellä kuutamossa.
Astuimme maihin Sonningissa ja menimme kaupungille kävelemään. Se on varsin sievä kaupunki. Talot ovat enemmän lasten leikkitalojen kuin hirsistä ja tiilistä rakennettujen näköisiä. Jokaisen talon edustalla kasvaa ruusuja, jotka parhaillaan olivat täydessä kukoistuksessaan.
Viivyimme Sonningissa pari tuntia, niin että liikkeelle lähdettyämme emme enää olisi ennättäneet Readingiin yöksi. Päätimme sen vuoksi iltasella nousta maihin jollekin sievälle saarelle ja olla siellä yötä. Asetuimme jo aikaiseen yöleiriin, ja George sanoi, että meillä nyt kerrankin olisi hyvästi aikaa valmistaa oikein kunnollinen ilta-ateria. Hän sanoi tahtovansa antaa meille näytteen keittotaidostaan ja vakuutti osaavansa valmistaa vallan erinomaista "Irlannin soppaa" kylmästä häränpaistista, vihanneksista sekä kaikenmoisista ruuantähteistä.
Se oli meistäkin nerokas ajatus. George kokosi polttopuita ja laati nuotion, ja Harris ja minä ryhdyimme kuorimaan perunoita. En ikinä olisi luullut perunojen kuorimista niin vaivaloiseksi työksi. Me alotimme työn loistavilla toiveilla, kaikki oli valoisaa, hauskaa, mutta hyvä tuulemme haihtui, ennenkuin ensimäinen peruna oli kuorittu. En ikinä ole ryhtynyt oikullisempaan tehtävään! Mitä enemmän kuorimme, sitä enemmän näytti kuorta kertyvän jälelle ja kun vihdoin kaikki kuori oli poistettu, oli peruna itsekin samalla lopussa — ainakaan ei jäännöksestä kannattanut puhua. George tuli arvostelemaan työtämme ja näki tuloksen — kuorittu peruna lienee ollut herneen kokoinen.
"Oh, ei tämä kelpaa!" hän sanoi. "Te tärvelette siten kaikki perunat.
Teidän täytyy raappia kuoret pois."
Ja me raapimme ja raapimme, mutta se oli vielä kovempaa työtä kuin kuoriminen. 25 minuutin kuluttua oli neljä perunaa kuorittu. Ja silloin me teimme työlakon. Sanoimme käyttävämme loput iltaa raappiaksemme itsemme puhtaiksi.
En ole nähnyt toista luonnontuotetta, josta kertyisi niin paljon kuoria ja roskaa kuin perunoista. Näytti mahdottomalta, että tuo läjä potaatin kuoria, johon Harris ja minä olimme hautautua, olisi voinut kertyä neljästä perunasta. Se oli todellakin erinomainen tulos.
George sanoi, ettei Irlannin soppaa voinut valmistaa vain neljästä perunasta; sen vuoksi me pesimme ja huuhdoimme vielä lisäksi puoli tusinaa perunoita ja panimme ne pataan kuorimatta, George lisäsi joukkoon kaalinpään ja puoli kappaa herneitä. Hän sanoi padassa vielä olevan runsaasti tilaa, ja me tutkimme koko varastomme ja heitimme pataan kaikki ruuanjätteet. Joukossa oli puolikas läskipiirakka ja kappale kinkkua, jotka myös lisäsimme keittoon, Vihdoin George löysi puolillaan olevan laatikon säilytettyä lohta, jonka hän tyhjensi pataan.
Hän sanoi Irlannin sopan olevan edullista juuri sen vuoksi, että siihen voi käyttää mitä ruuanjätteitä tahansa. Minä löysin vielä muutamia munia vasusta; löin ne rikki ja panin pataan. George sanoi että ne antaisivat liemelle hienon ytimen.
En muista mitä kaikkea siihen sekoitimme, mutta emme heittäneet mitään käyttämättä pois. Ja lopuksi Montmorency, joka oli katsellut valmistuksiamme mitä hartaimmalla innostuksella, vakavan ja miettiväisen näköisenä luikki tiehensä leiristä ja palasi jonkun minuutin kuluttua kantaen suussaan kuollutta vesirottaa, jonka hän arvatenkin tahtoi lahjoittaa meille omasta puolestaan ateriaa avustaakseen; tekikö hän sen ivatakseen hommiamme vaiko todenteolla auttamisen tarkoituksessa, sitä en tiedä sanoa.
Meillä oli hieman väittelyä siitä nakkaisimmeko rotan pois vai panisimmeko sen pataan liemen vahvistukseksi. Harris puolusti jälkimäistä menettelyä; hän sanoi rotanlihan olevan sangen herkullista ja vetosi sananparteen: "lisänä rikka rokassa", mutta George vastusti ankarasti moista kokeilua. Hän sanoi, ettei ikinä ollut kuullut rottia käytettävän Irlannin sopan höysteenä eikä hän tahtonut ryhtyä epävarmoihin kokeisiin.
Harris sanoi:
"Jollet koskaan tahdo koettaa uusia teitä, jäät pian ajastasi takapajulle. Missä tilassa olisi maapallomme, jos kaikki ajattelisivat kuten sinä! Juuri semmoiset rutivanhoilliset yömyssyt kuin sinä olet, estävät ihmiskunnan edistymistä. Etkö ole kuullut tarinaa miehestä, joka ensiksi keksi saksalaiset makkarat?" —
— — Niin, se saavutti loistavan menestyksen, meidän Irlannin soppamme. En koskaan ole syönyt maukkaampaa ateriaa. Siinä oli peräti hieno, salaperäinen maku ja tuoksu. Sanalla sanoen se oli kokonaan toista kuin alituiset, jokapäiväiset ruokalajit, jotka tylsyttävät ihmisen makuaistin.
Ja ravitsevaa se myös oli. George sanoi siinä olevan ydintä ja mehua. Herneet ja perunat olisivat tosin voineet olla hieman pehmeämmät, mutta olihan meillä hyvät hampaat. Heikolle vatsalle se tosin lienee ollut vähän liian voimakasta, mutta kyllä siitä nälkä pakeni.
Päätimme aterian teellä ja luumutortulla. Montmorencyllä oli pieni ottelu teekattilan kanssa ja hän jäi siinä ehdottomasti alakynteen.
Teekattila oli näet koko retkemme kestäessä suuresti kiihoittanut Montmorencyn uteliaisuutta. Hänen oli tapana istua ja pitää silmällä katalaa sen kiehuessa, ja poikaparka näytti olevan peräti hämillään, kun ei ollut oikein selvillä tuosta salaperäisestä kojeesta. Se kulki nuuskien kattilan ympärillä ja murahteli sille. Kun se sitten alkoi kohista ja höyrytä, piti Montmorency sitä röyhkeänä uhmaamisena tahi kenties taistelukutsuna, ja aikoi hyökätä vastustajansa kimppuun, mutta tällöin oli aina joku tullut ja nostanut kattilan tulelta, ennenkuin vihamiehet pääsivät iskemään yhteen. Tänä iltana Montmorency päätti, ettemme saisi sitä yllättää. Heti kun kattila alkoi kohista, Montmorency nousi ja astui uhmaavana sen eteen. Kattila oli pienenpuoleinen, mutta sillä oli vilkas luonne, ja se puhisi ja höyrysi sydämensä pohjasta.
"Ahaa, vanha lurjus!" murisi Montmorency näyttäen hampaitaan. "Kyllä minä opetan sinut härnäämään, rehellisesti työtä tekevää, kunniallista koiraa! Maltahan, senkin kurja, pitkäkärsäinen, nokinaamainen, tuhiseva nahjus! Tulehan tänne! Kas tässä saat!"
Ja hän ryntäsi pienen kattilaraukan kimppuun ja tarttui sen nokkaan.
Samassa keskeytti illan rauhallisuutta sydäntä vihlova, vertahyydyttävä ulvonta, ja Montmorency jätti veneen ja juosta laukkasi pitkin saaren rantoja 25 penikulman nopeudella tunnissa. Vähä väliä se pysähtyi ja kaivoi kuononsa kosteaan multaan.
Siitä päivästä lähtien Montmorency katselee kattilaa inholla, epäluulolla ja vihalla. Heti sen nähdessään hän murahtaa ja luikkii aika kyytiä tiehensä häntä koipien välissä. Ja loppumatkalla hän, joka kerta kun kattila pantiin tulelle, tahtoi hypätä veneestä, ja tavallisesti hän istuikin rannalla odottamassa, kunnes koko teehomma oli ohitse.
Illallisen jälkeen George otti esille banjonsa ja aikoi ruveta soittamaan, mutta Harris vastusti. Hän sanoi päätänsä särkevän ja ettei hän jaksanut kuulla musiikkia. George sanoi, että soitanto siinä tapauksessa tekisi hyvää — sehän rauhoittaa sairasta hermostoa ja poistaa täten päänkivun. Ja hän soitti pari kolme tahtia, jotta Harris saisi tuta sen ihmeitä tekevää parantavaa vaikutusta.
Harris sanoi kernaammin tahtovansa pitää päänsäryn.
George ei vielä tänäkään päivänä ole oppinut soittamaan banjoa. Hänellä onkin ollut luonnottoman paljon vastuksia voitettavina. Joella ollessamme hän parina kolmena iltana yritti antaa pienen näytteen taidostaan, mutta hän ei saavuttanut mitään menestystä. Puhe, jota Harris käytti, oli jo omiaan hermostuttamaan ketä tahansa, ja sitäpaitse Montmorency koko ajan istui ja ulvoi täyttä kurkkua häiriten soittajan tahtia. Semmoisissa oloissa paraskin taiteilija olisi ajanut karille.
"Mitä p—a se koira alati ulvoo, kun minä soitan?" George vimmastuneena huudahti ja tähtäsi koiraa saappaalla.
"Miksi sinä soitat, kun koira ulvoo?" tokasi Harris ja otti saappaan vastaan. "Antaisit sen ulvoa yksin. Koiraparka ei voi mitään ulvonnalleen. Se on saanut musikaalisen korvan ja 'soittosi' panee sen ulvomaan."
George vihdoin päätti jättää soitantoharjoituksensa sikseen, kunnes saapuisi kotiin. Mutta ei hänellä sielläkään ollut sen parempaa onnea. Mrs P. tavallisesti hetkisen kuluttua ilmestyi huoneeseen: hän oli kovin pahoillaan — sanoi hän; — omasta puolestaan hän sydämensä pohjasta rakasti soitantoa; se oli hänelle todellista nautintoa — mutta alakerrassa asuva rouva oli kovin arveluttavassa tilassa ja lääkäri arveli, että mielenkiihko voisi vahingoittaa lasta.
Sitten George koetti harjoitella yösydännä. Hän otti soittokoneen kainaloonsa ja meni läheiseen puistikkoon. Mutta läheisyydessä asuvat naapurit tekivät valituksen poliisille, joka väijyi soittajaa eräänä yönä ja vangitsi hänet. Hänet vietiin poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Todistukset häntä vastaan olivat kumoamattoman selvät, ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi paikkaan, missä ei voisi häiritä yleistä järjestystä.
Hän näytti kadottaneen halun soitannollisten taipumustensa kehittämiseen tämän jälkeen. Hän teki tosin pari heikkoa yritystä päästyään puolen vuoden kuluttua ulos, mutta maailma kohteli hänen harrastuksiaan yhtä kylmästi, yhtä epäystävällisesti, niin että hän kadotti rohkeutensa ja pani sanomalehteen ilmoituksen, että oivallinen soittokone oli myytävänä suurella hinnanalennuksella, syystä ettei "omistajalla ole aikaa sillä harjoitella." Hän rupesi sen sijaan harjoittelemaan korttikonsteja.
Yleensä on hyvin vaikeata oppia mestarillisesti käsittelemään soittokonetta — oli se mimmoinen tahansa. Siinä on ensikseen niin paljon ulkonaisia vastuksia voitettavina. Tunnen erään nuorukaisen, joka aikoi opetella puhaltamaan säkkipilliä, ja lukija hämmästyisi, jos tietäisi miten paljon vastuksia taitelijan tielle kertyi. Niin, hän ei edes lähimmiltä omaisiltaan saanut minkäänlaista henkistä avustusta tahi kehoitusta. Hänen isänsä oli alusta alkaen koko hommaa vastaan ja motkotti ja soimasi joka tilaisuudessa pojan tuumia.
Nuorukaisen oli tapana varhain aamulla nousta makeimmasta unestaan saadakseen rauhassa harjoitella, mutta hänen täytyi lakata siitä sisarensa vuoksi. Tämä oli näet peräti jumalinen ihminen ja sanoi, että oli kamalata aloittaa päivänsä niin syntisillä hommilla.
Sitten poika valvoi myöhään yöhön ja soitteli sitten kun koko perhe oli mennyt levolle, mutta hänen oli pakko lakata siitä, sillä koko talo alkoi joutua huonoon maineeseen. Ihmiset, jotka myöhään öisin kulkivat talon ohi, pysähtyivät kadulle kuuntelemaan ja kertoivat sitten aamulla ympäri kaupunkia, että yöllä oli mr Jeffersonin talossa tehty kauhea murha. He kertoivat kuulleensa onnettoman uhrin voihkinaa ja valituksia ja julman murhaajan kamalia kirouksia; sitten oli uhri sydäntä särkevällä äänellä rukoillut armoa, kunnes veti viimeisen korahtavan hengenvedon!