"Seiso alallasi, kuuletko!" ärjäsi George hyökäten hänen jälessään.
Vihdoin he saivat sen irroitetuksi ja panivat sen teekannuun.
Montmorency oli tietenkin mukana koko ajan. Montmorencyn korkein pyrintö elämässä on tuppautua toisten ihmisten tielle ja saada heidät noitumaan. Jos hän voi sekaantua asiaan, missä häntä ei tarvita ja saada häiriötä aikaan, niin että raivostuneena nakkaa ensi esineen, joka käteen sattuu, hänen jälkeensä, silloin tuntee hän, ettei hänen päivänsä ole mennyt hukkaan.
Hänen suurin nautintonsa on saada joku kompastumaan häneen ja latelemaan karkeita kirouksia, ja kun se hänelle onnistuu, ei hänen ylpeydellään enää ole rajoja.
Tietysti hän nytkin tuli ja istahti esineiden päälle, joita juuri sillä hetkellä tarvittiin. Häntä näytti myös vaivaavan harhaluulo, että George ja Harris ojentaessaan kättään jotakin ottamaan halusivat hänen kylmää, kosteata kuonoaan käteensä. Hän tallasi hillopurkkiin, pureskeli teelusikoita; vihdoin hän leikillä kuvitteli sitrooneja rotiksi ja hypätä loikkasi vasuun sekä "tappoi" niistä kolme, ennenkuin Georgen onnistui läimäyttää häntä paistinpannulla.
Harris sanoi, että minä yllytin koiraa. En suinkaan häntä yllyttänyt. Moinen koira ei kaipaa yllykettä. Se on hänen luontainen, synnynnäinen perisyntinsä, joka saa hänet täten käyttäytymään.
Valmistukset olivat lopussa klo 12.50 yöllä. Harris istahti suurimman vasun päälle ja lausui toivovansa, ettei mitään ollut särkynyt. George sanoi, että mikä särkyi, oli särkynyt, ja tämä viisaus näytti häntä lohduttavan. Hän sanoi myös olevansa valmis menemään levolle ja niin olimme me toisetkin. Harris nukkuisi tämän yön luonamme ja me nousimme kaikki yläkertaan. [Englantilaisessa kodissa ovat makuuhuoneet aina talon yläkerrassa. Suom. muist.]
Vedimme arpaa vuoteista ja tuloksena oli, että Harris nukkuisi minun huoneessani.
"Miten aikaiseen herätän teidät, pojat?" kysäsi George.
Harris vastasi: "Kello seitsemän."
"Ei, kello kuusi", sanoin minä, sillä aijoin kirjoittaa pari kirjettä.
Riitelimme tästä tuokion Harrisin kanssa, mutta tingimme puolet kumpikin ja sanoimme siis 1/2 7.
"Herätä meidät klo 6.30, George", sanoimme.
George ei vastannut, ja huomasimme sen johtuvan siitä, että hän oli vaipunut uneen ja nukkui kuin hako. Me sijoitimme nyt kylpyammeen siten, että hänen aamulla täytyi ehdottomasti astua siihen. Tyytyväisinä menimme sitten levolle.
VIIDES LUKU.
Mrs P. herättää meidät. — Laiskiainen George. — Muutama sana säänennustuksista. — Matkatavaramme. — Nuorison turmellus. — Lähdemme matkalle kansan riemuitessa; tulemme Waterloo-asemalle. — Lounasradan virkamiesten tietämättömyys maallisista asioista — semminkin junista. — "Mä lykkään purteni laineillen."
Se oli mrs Poppets, joka seuraavana aamuna herätti minut.
Hän sanoi:
"Tiedättekö, että kello on lähemmä yhdeksän, sir?"
"Yhdeksän, mitä helkkarissa?" tokasin minä hyökäten vuoteelta.
"Kello on yhdeksän", toisti emäntäni avaimen reijästä. "Pelkäsin, että herrat nukkuisivat liian kauvan."
Herätin Harrisin ja julistin mitä kello oli.
"Luulin, että aijoit nousta 1/2 7", sanoi hän.
"Se oli aikomukseni", vastasin, "mikset herättänyt minua?"
"Miten voin herättää sinut, kun et sinä herättänyt minua?" vastusti hän. "Nyt emme ennätä veneelle ennen kahtatoista. Kummastelen, että lainkaan enää tänään viitsit nousta vuoteelta."
"Niin, kiitä onneasi, että sen teen", vastasin. "Jollen olisi sinua herättänyt, olisit vetänyt hirsiä 14 päivää yhtä mittaa."
Nalkutimme täten jonkun minuutin, kunnes meidät keskeytti Georgen uhmaava kuorsaus. Tuo sulosävel muistutti nyt meitä hänen olemassa olostaan. Tuolla nukkui hän — mies, joka kysyi koska saisi meidät herättää — nukkui selällään, suu ammoillaan ja polvet koukussa.
En tiedä sanoa, mistä se johtuu, mutta minua harmittaa sanomattomasti nähdä toisen vetävän unia, kun itse olen jalkeilla. On niin hirvittävää nähdä miten kalliit tunnit ihmiselämässä — hetket kultaa kalliimmat, jotka eivät koskaan palaa — nukutaan, niin, tuhlataan eläimellisessä unessa.
Siinä venyi nyt George syntisessä laiskuudessa tuhlaten ajan kallisarvoista lahjaa; hänen kallis elämänsä, josta hän kerran saisi tehdä ankaran tilin, valui hyödytönnä hukkaan. Hänhän olisi voinut olla täydessä toimessa ja ahtaa sisäänsä munia ja porsaspaistia tahi härsyttää koiraa sen sijaan että nukkui sielua tylsistyttävässä unessa.
Se oli kauhea ajatus. Harris ja minä näytimme saaneen sen samalla hetkellä. Päätimme pelastaa ystävämme ja tämä ylevä ajatus sai meidät unhoittamaan oman riitamme. Hyökkäsimme vuoteen ääreen ja kiskoimme peitteen lattialle, jonka jälkeen Harris takoi häntä tohvelilla ja minä mylvin hänen korvaansa. Saimme hänet vihdoin hereille!
"Mi-mikä on hätänä?" mutisi hän ja nousi istualleen.
"Ylös, unikeko, laiskiainen!" ärjäsi Harris. "Kello on neljännestä yli yhdeksän."
"Älä helkkarissa!" tokasi George ja hypähti sängystä suoraan kylpyammeeseen. "Kuka vietävän lurjus tämän on tehnyt?"
Sanoimme, että hän oli aasi, kun ei voinut nähdä kylpyammetta.
Pukeuduimme nyt kiireesti, mutta muistimmekin, että kampa, hiusharja ja hammasharjat olivat matkalaukussa (riivattu hammasharja lopulta vie minulta hengen!) Meidän täytyi siis mennä alas ja penkoa esille nuo tarvekalut. Kun se oli tehty, niin alkoi George vaatia parranajovehkeitään. Sanoimme, että hän tällä kertaa saisi tulla toimeen ilman niitä, sillä emme aikoneet avata enää matkalaukkua, ei hänen eikä kenenkään vuoksi.
"Älkää juonitelko", jankutti hän. "Enhän voi näyttäidä Cityssä tämmöisellä leuvalla."
Se oli kyllä ikävää Cityn vuoksi, mutta mitä inhimilliset kärsimykset meitä liikuttivat? Ja Harris virkkoi lohduttavasti, että City saisi luvan tyytyä tähän kovaan koettelemukseen.
Me menimme alakertaan murkinalle. Montmorency oli lähettänyt kutsumuskirjeitä parille koiratuttavalle, jotta he läsnäolollaan kunnioittaisivat lähtöämme, ja herrasväki tapella räyhäsi aikansa ratoksi ulkona portailla. Me rauhoitimme heitä sateenvarjolla ja kävimme käsiksi kotletteihin ja kylmään häränpaistiin.
"Tukeva murkina on sangen tärkeä asia", virkkoi Harris ja haravoi lautaselleen pari, kolme kotlettia huomauttaen että oli parasta syödä ne lämpimiltään; häränpaisti sensijaan jouti odottamaan.
George otti sanomalehden ja luki meille viimeiset haaksirikkouutiset ja merionnettomuudet sekä "Ilmatiedot." Viimeksimainitut ennustivat "sadetta, koleata säätä, vaihtel. kaunista" (mitä tämä sään tavallistakin inhoittavampi ominaisuus sitten merkinnee), "ukkosta ilmakehässä, tuuli itäinen, ilmanpaine alhainen keski Engl. (Lontoo ja Kanava). Ilmapunt. laskee."
Kaikista typeristä keksinnöistä joilla meitä nykyaikana rasitetaan, ovat "Ilmatiedot" kieltämättä kiusallisimmat. Ne "ennustavat" eilis- tahi toispäivän säätä ja aina päinvastoin kuin sää tänäpänä todellisuudessa on. Muistan miten minulta tässä takavuosina turmeltui kokonainen vapaapäivä syksyllä, syystä että luotin paikkakunnan ilmatietoihin. "Kova sade ja ukonilma tänään tulossa", julistettiin maanantaina, ja me, pässinpäät, peruutimme huviretkemme ja istuimme koko jumalan pitkän päivän hotellissa sadetta odotellen. Ja iloisia, naureskelevia ihmisiä ajeli akkunoitten ohi vaunuissa ja kieseissä; aurinko paistaa heloitti eikä taivaalla ollut pilvenhattaraakaan näkyvissä.
"Kyllä ne sieltä palaavat likomärkinä", sanoimme me seisten akkunassa heidän iloaan katselemassa.
Ja me hymähdimme ajatellessamme miten he kastuisivat. Sitten istahdimme takkavalkean ääreen lukemaan ja koko ajan paistoi aurinko huoneeseen, niin että 12 ajoissa oli painostavan kuuma oleskella sisällä, ja me odotimme vain sadekuuroa ja salamoita.
"Kyllä siitä iltapäivällä nousee aika jyry, saattepa nähdä", sanoimme.
"Ja miten nuo hupakot saavat vettä niskaansa!"
Kello yhden ajoissa tuli emäntämme kysymään emmekö aikoneet käyttää hyväksemme kaunista säätä.
"Ei", vastasimme naurahtaen merkitsevästi, "me emme aijo kastua."
Ja kun iltapäivä vieri menojaan eikä sadetta kuulunut, lohdutimme itseämme sillä, että se tulisi sitä kiihkeämpänä, aivan odottamatta, kun ihmiset olivat kotimatkalla eivätkä voisi päästä katon alle, joten he kastuisivat sitäkin enemmän. Mutta ei satanut pisaraakaan ja ihanaa päivää seurasi ihana yö.
Seuraavana aamuna luimme, että tulisi olemaan "oikein kaunis, lämpöinen päivä". Valitsimine siis ohuimman kesäpuvun ja läksimme ulos ilman päällystakkia. Puolen tunnin kuluttua alkoi sataa kuin saavista kaataen, tuuli kääntyi koleaksi pohjatuuleksi ja näin suloisena pysyi sää koko päivän, niin että tulimme kotiin peräti vilustuneina ja reumatismilla ladattuina ja saimme heti mennä vuoteelle.
Sää on jotakin, joka kokonaan menee minun horisonttini yli — siitä ei koskaan pääse selville. Ja ilmapuntari on yhtä epäluotettava ja oikullinen kuin sanomalehtien "Ilmatiedotkin."
Asuin viime kevännä eräässä Oxfordin hotellissa. Siellä oli semmoinen kone seinällä. Sinne tullessani näytti se "pysyvää kaunista", vaikka sade valui virtoinaan ja oli sitä tehnyt koko päivän. Se oli käsittämätöntä. Minä naputin ilmapuntaria ja viisari siirtyi heti "jotenkin kuivan" kohdalle. Kengänharjaaja pysähtyi ohikulkiessaan ja virkkoi, että se luultavasti ennusti huomispäivän säätä. Minä lausuin edellytyksen, että kone kenties muisteli mielessään kaksi viikkoa takaperin vallinnutta säätä, mutta harjaaja ei lainkaan ollut samaa mieltä.
Seuraavana aamuna naputin taas tuota salaperäistä kojetta ja se nousi yhä ylemmäksi, vaikka satoi entistä kiihkeämmin. Keskiviikkona uudistin saman kokeen ja viisari siirtyi nyt "pysyvän kauniin", "kuivuuden" ja "ankaran kuumuuden" ohitse, kunnes metallinaula ehkäisi sen liikkeen ja se ei enää päässyt nousemaan.
Se yritti kyllä tehdä parastaan, mutta koneisto oli siten rakennettu, ettei se voinut innokkaammin ennustaa kaunista säätä menemättä rikki. Viisarilla oli kyllä hieno aikomus nousta ylemmäksi ja ennustaa katovuotta, auringonpistoja, samum-tuulta ja maanjäristyksiä, mutta tuo vietävän naula oli tiellä ja se sai tyytyä osottamaan tuota jokapäiväistä: "ankara kuumuus."
Ja koko ajan valui sade taukoomatta, niin että kaupungin aliosa oli tulvaveden vallassa, sillä joki oli paisunut yli äyräittensä.
Harjaaja arveli, että joskus vastedes saisimme pitkällisiä kauniita ilmoja, ja hän osotti ilmaprofeetan yläreunassa olevaa lausepartta, että (sää) "jota kauvan ennustetaan kestää myös kauvan; pikaan osotettu, pikaan vaihtuu."
Kaunista säätä ei kuitenkaan kuulunut — ei ainakaan sinä kesänä.
Otaksun, että kone tarkoitti seuraavaa kevättä.
Säästä ei kukaan ihminen tiedä edeltäkäsin, eikä sitä kannata surra, Sää on kyllin kurja tullessaan, ilman että sitä edeltäkäsin tarvitsee tietää. Silloin kun haluamme kaunista säätä, olemme kuitenkin hyvin kiitolliset ennustajalle, joka sitä meille povaa. Rakastamme vanhaa ukkorahjusta, joka pilvisenä aamuna antaa katseensa kiertää taivaanlaella ja lohduttavasti virkkaa:
"Tiedättekö, herra, kyllä se siitä vielä kirkastuu päivän päälle, saattepa nähdä."
"Se mies tietää kyllä mitä sanoo", sanomme me, kiittelemme häntä ja jatkamme matkaa. "Ihmeellistä miten viisaita tuommoiset vanhat äijät ovat."
Ja me olemme sydämessämme ukolle kiitollisia, eikä tämä tunne katoo, vaikkei ilma selviäisikään, vaan sataisi koko päivän.
"Tekihän mies parastaan", arvelemme.
Mutta sitä kohtaan, joka ennustaa meille huonoa säätä, tunnemme vihaa ja katkeruutta.
"Tuleekohan tästä tänään vielä pouta, luuletteko?" huudamme reippaasti ohikulkiessamme.
"Sitä en luule, hyvät herrat. Kyllä tämä sade pitää päälle koko päivän", vastaa ukko ravistaen päätään.
"Mokomakin vanha pässinpää!" jupisemme me, "mistä hän mukamas, sen niin tarkoin on tietävinään?" Ja jos hän on ennustanut oikein, lisääntyy suuttumuksemme miestä kohtaan, ja meillä on melkein hieno aavistus, että hän tavalla tahi toisella on syypää huonoon ilmaan.
Tämä aamu oli liiaksi kirkas ja auringonpaisteinen, jotta Georgen pöyristyttävät kuvaukset "ilmapunt. laskee" ja "häiriötä ilmakehässä etelä Europassa" voisivat turmella hyvää tuultamme, George huomattuaan, ettei voinut masentaa toiveitamme, näpisti paperossin, jonka juuri huolekkaasti olin itselleni tekaissut, ja mennä laputti matkaansa.
Sitten Harris ja minä ladoimme kokoon viimeiset tarpeemme, jotka olivat pöydällä, kannoimme tavaramme ulos rappusille ja odotimme ajuria.
Siinä näytti olevan koko joukko tavaroita, kun ne kaikki olivat yhdessä läjässä. Siinä oli iso matkalaukku, pieni käsilaukku ja molemmat korit, suuri läjä huopapeitteitä, neljä viisi sade- ja päällystakkia ja sateenvarjoja; sitäpaitse: melooni erityisessä käärössä, sillä se oli niin suuri, ettei sopinut mihinkään, pari naulaa rypäleitä toisessa käärössä, japanilainen auringonvarjo ja paperiin kiedottu paistinpannu, joka varsineen oli niin pitkä, ettei mahtunut koreihin.
Kieltämättä oli siinä koko joukko kamaa, ja Harris ja minä aloimme tuntea itseämme hieman noloiksi, en tiedä sanoa mistä syystä. Ajuria ei kuulunut, ei näkynyt, mutta katupojat tulivat sen sijaan ja näytäntö huvitti heitä, sillä he pysähtyivät.
Biggs'in poika oli ensimmäisten joukossa. Biggs on hedelmäkauppiaamme, ja hänen erikoisalanaan on haalia apulaisikseen Lontoon paatuneimmat ja turmeltuneimmat poikaviikarit, joita kulttuurimme tähän saakka on luonut. Jos läheisyyteen ilmestyy jotakin tavallista konnamaisempaa poika-alalla, tiedämme että se on Biggsin uusin poika. Kerrotaan, että Great Coram Streetin murhan johdosta koko katumme heti teki johtopäätöksen, että Biggsin silloinen juoksupoika oli kaiken pahan alku ja juuri, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei hänen olisi onnistunut todistaa alibi'aan, kun N:o 19, jonka ovikelloa hän murhan jälkeisenä aamuna soitti ottaakseen vastaan tilauksia, pani toimeen ankaran ristikuulustelun — N:o 20:n avustamana (tämä sattumalta seisoi portaillaan samaan aikaan). Minä en siihen aikaan vielä tuntenut Biggsin poikia, mutta sen perusteilla mitä heistä sittemmin olen nähnyt ja kokenut, en ainakaan minä panisi suurtakaan arvoa mokomalle alibille.
Kuten sanoin, oli Biggsin poika ensimmäinen, joka tuli saapuville. Hänellä näytti olevan kova kiire, kun hän ilmestyi, mutta nähdessään Harrisin, minut, Montmorencyn ja kaikki tavarat, hiljensi hän vauhtia ja alkoi töllistellä meitä. Harris ja minä tuijotimme takaisin äreinä ja ankarina. Se olisi kyllä haavoittanut tunteellista luonnetta, mutta Biggsin pojat eivät ylipäänsä ole hentoja taimia. Hän pysähtyi aivan portaitten eteen, nojautui aitaan ja alkoi pureskella oljenkortta tuijottaen meihin takaisin. Nähtävästi aikoi hän nauttia näytelmästä loppuun asti.
Tuokion kuluttua ilmestyi maustekauppiaan poika käyden toisella puolen katua. Biggs'in poika huutaa hoilasi tälle:
"Kuuleks'! Noi tosa flyttaa."
Maustekauppiaan poika riensi yli kadun ja asettui vartioimaan portaitten toiselle puolelle. Sitten tuli jalkinekaupan nuorukainen ja sijoittui Biggsin pojan puolelle, jotavastoin "Sinisen Postin" nuorin kyypparipoika puolueettomana jäi seisomaan keskelle katukäytävää.
"Ei noiden vaan heti huomenna tarvitse nähdä nälkää", huomautti kenkäkaupan nuorukainen.
"Sinäkin kyllä haluaisit ittelles yhtä ja toista purtavaa", tokasi
"Sinisen Postin" edustaja, "jos pienessä veneessä lähtisit seilaamaan
Atlantin yli."
"Ei ne aijo Atlantin yli", vastusti Biggsin poika; "nehän meinaavat lähteä etsimään Stanley'ta!"
Tällä välin oli kadulle kertynyt aimo väkijoukko ja toinen kysyi toiseltaan mitä oli tekeillä. Jotkut (nuorin, kevytmielinen osa yleisöä) väittivät, että aikomus oli viettää häitä, ja osottivat Harrisin sulhaseksi; jotavastoin vanhemmat ja vakavammat olivat sitä mieltä, että oli hautajaiset ja että minä arvatenkin olin ruumiin veli.
Lopultakin saapui joutilas ajuri (tavallisesti niitä tällä kadulla kulkee kolme, neljä minuutissa, kun niitä ei tarvitse; ne häiritsevät kadulla kulkijoita ja ajavat suorastaan tiellesi). Me ladoimme tavarat vaunuihin, potkimme pellolle pari Montmorencyn ystävää jotka luultavasti olivat tehneet valan, etteivät ikinä häntä hylkäisi, nousimme vaunuihin ja ajoimme matkaamme kansan riemuitessa. On vielä mainittava, että Biggsin poika nakkasi punajuurikkaan jälkeemme, mikä kuuluu tuottavan onnea.
Saavuimme Waterloo-asemalle k:lo 11 ja tiedustelimme missä 11.50 juna seisoi. Tietenkään ei kellään siitä ollut aavistustakaan. Waterloo-asemalla ei koskaan saa tietoa mistä junat lähtevät eikä muitakaan niitä koskevia seikkoja. Kantaja, joka hoiti tavaroitamme, otaksui sen lähtevän junasillalta N:o 2, kun taas muuan hänen virkaveljistään, jonka kanssa hän pohti asiaa, oli huhuna kuullut kerrottavan, että se lähtisi N:o 1:stä. Asemapäällikkö sitävastoin oli vakuutettu siitä, että se löytyisi paikallisjunien alueelta.
Saadaksemme luotettavan vastauksen menimme liikennepäällikön puheille, joka kertoi äsken tavanneensa henkilön, joka väitti nähneensä kyseessä olevan junan sillalla N:o 3. Menimme tälle junasillalle, missä viranomaiset selittivät luulevansa, että tämä oli Windsorin ylimääräinen tahi sitten Southamptonin kuriirijuna. Sen he varmasti tiesivät, ettei se ollut Kingstonin juna ilmaisematta kuitenkaan mihin luulonsa perustivat.
Sitten sanoi kantajamme, että junamme kenties löytyisi yläsillalta; hän sanoi hyvästi tuntevansa mainitun junan. Vaelsimme siis yläsillalle, saimme veturinkuljettajan kynsiimme ja kysyimme aikoiko hän lähteä Kingstoniin. Hän vastasi, ettei sitä varmasti tiennyt sanoa, mutta otaksui niin olevan. Hän lisäsi, että jollei se ollut 11.50 Kingstonin juna, niin voi hän panna veikkaa siitä, että se oli 9.32 juna Virginia Wateriin tahi 10:n juna Wight-saarelle eli sinnepäin, minkä kyllä saisimme tietää aikanaan perille tullessamme. Pistimme puoli kruunua miehen kouraan ja pyysimme häntä pitämään sitä k:lo 11.50 Kingstonin junana.
"Eihän tällä radalla", sanoimme, "kukaan tunne junia eikä tiedä minne ne menevät. Te tunnette tien. Pankaa kone käymään ja viekää meidät kaikessa hiljaisuudessa Kingstoniin."
"Enpä oikein taida uskaltaa, hyvät herrat", vastasi tuo kelpo mies, "mutta — kaiketi on tarkoitus, että joku juna menee Kingstoniin, ja siinä tapauksessa voinhan minäkin ajaa sinne. Tuokaa tänne puolikruunuanne."
Täten me saavuimme Kingstoniin Lounasrataa pitkin.
Sittemmin kuulimme, että käyttämämme juna itse asiassa olikin ollut Exeterin postijuna, ja että Waterloon viranomaiset useita tunteja olivat sitä etsineet saamatta selville mihin se oli joutunut.
Veneemme odotti Kingstonissa sillan luona. Tavarat sullottiin purteen ja me astuimme sinne myös.
"Onko kaikki selvillä?" kysyi venemies.
"Kaikki on selvillä", vastasimme ja Harris hoitaen airoja, minä peräsimessä ja Montmorency, kovin epäluuloisena ja onnettomana keulassa, läksimme liikkeelle. Joki oli nyt 14 päivää oleva kotinamme.
KUUDES LUKU.
Kingston. — Opettavia mietelmiä Englannin aikaisemmasta historiasta. — Mietteitä veistetystä tammesta ja elämästä ylipäänsä. — Stivvings-nuoremman surullinen kohtalo. — Unhotan olevani peräsintä hoitamassa. — Jännittävä seuraus siitä. — Hampton Courtin sokkelokäytävä. — Harris oppaana.
Oli hurmaavan ihana aamu myöhään keväällä (tahi aikaiseen kesällä), jolloin ruoho ja lehdet saavat menevämmän värin ja vuodenaika on kuin ihana impi, joka sykkivin sydämin juuri on kehittymäisillään naiseksi.
Kingstonin kiemurtelevat sivukadut, jotka ulottuvat rantaan saakka, näyttivät varsin runollisilta kirkkaassa auringonvalossa; ja kimalteleva joki aluksineen, viheriät lehtokujat, sirot huvilat rannoilla, Harris punakeltaisessa flanellipuvussaan nurisevana airojensa ääressä, kunnianarvoisa, harmaa Tudorpalatsi, jonka katot kohosivat ilmoille etäämpänä, kaikki tämä muodosti hymyilevän taulun, niin valoisan, tyynen ja rauhaisan, että se väkisinkin sai minut haaveilevalle tuulelle.
Ajattelin Kingstonia — eli "Kyningestonia", niinkuin sen nimi silloin oli, niihin aikoihin, kun siellä kruunattiin saksilaisia kuninkaita. Suuri Caesar meni siellä joen yli ja roomalaiset legioonat asettuivat leiriin joen partaille. Caesar, kuten myöhemmin kuningatar Elisabeth, näytti ennättävän joka paikkaan, vaikka hän käyttäytyi paremmin kuin hyvä kuningatar Bess: hän ei käynyt kapakoissa.
Tuo Englannin siveä hallitsijatar oli vallan hurmaantunut kapakoihin. On tuskin olemassa niin likaista krouvia 10 penikulman alueella Lontoosta, missä ei Bess olisi joskus käväissyt, syönyt, asunut tahi nukkunut. Olettakaamme, että Harris alkaisi elää uutta elämää ja hänestä koituisi suuri mies, ministeri esim. ja hän kuolisi, tokkohan silloin asetettaisi tauluja kapakoihin, joita hän on käynneillään kunnioittanut: "Harris joi täällä tuopin olutta"; "Harris tilasi kaksi whiskytotia kesällä 88"; "Harris potkaistiin ulos täältä joulukuussa 1886?"
Ei, moisia tauluja kertyisi liian paljon. Sitävastoin tulisivat paikat, joissa hän ei käynyt, kuuluisiksi — harvinaisuutensa vuoksi. — "Ainoa ravintola etelä-Lontoossa, missä Harris ei ole ottanut ryyppyä!" Ihmiset rientäisivät kilvan katsomaan mikä mokoma ihmepaikka mahtaisi olla.
Miten tuo heikko Edward-kuningasparka mahtoi vihata Kyningestonia! Kruunausjuhla nousi hänen voimiensa yli. Kenties ei sokerimanteleilla täytetty metsäsianpää soveltunut hänen vatsalleen (en luule, että minäkään siitä pitäisin!) tahi oli hän saanut kyllikseen simasta ja kuohuviinistä. Oli miten tahansa, hän hiipi pois meluavasta juhlasta ja meni haaveksimaan kuutamossa lemmityn Elgivansa kanssa.
Kenties he käsi kädessä seisoivat akkunan ääressä ja ihailivat kuuvalon hopeoimaa jokea; silloin tällöin tunkeusi juominkien meteli ja rähinä alhaalta pitosalista heidän korviinsa.
Samassa nuo raa'at hylkiöt Odo ja St Dunstan röyhkeästi tunkeutuvat rauhalliseen kammioon, syytävät karkeita solvauksia lempeän kuningattaren silmille ja raahaavat Edwy-raukan takaisin räyhäävään juhlaan.
Monen, monen vuoden kuluttua, kun sekä saksilaiset kuninkaat että saksilaiset juhlat olivat olleet ja menneet, katosi vähitellen Kingstonin merkitys joksikin aikaa, mutta se saavutti sen takaisin, kun Hampton Courtin linnasta tuli Tudor- ja Stuart-hallitsijasukujen asunto ja upeat kuninkaalliset huvipurret odottivat ankkurissa joen rantamilla ja ylpeät hoviherrat ja kavaljeerit loistavine kaapuineen tulivat alas rantaan ja huusivat: "Vene hoi! tänne! Kautta h—tin, suurkiitos!"
Useat näistä vanhoista taloista ovat niiltä ajoilta, jolloin Kingston oli kuninkaankaupunki, jolloin ritareja ja hovimiehiä asui hallitsijansa läheisyydessä ja linnan portilla koko päivän vilisi kiiltäviä haarniskoja, korskuvia ratsuja, samettia ja silkkiä ja kauniita kasvoja. Vanhat talot ovat täydellisessä sopusoinnussa peruukkien, polvihousujen, kirjailtujen takkien ja pitkien kirousten kanssa. Siihen aikaan osattiin rakentaa tukevia, kestäviä taloja. Punaiset, kovat tiilet ovat vuosisatojen kuluessa kasvaneet toisiinsa kiinni ja tammiportaat eivät narise eikä notku niitä astuessa.
Tammiportaista muistan, että eräässä Kingstonin talossa on erittäin komeat portaat veistetystä tammesta. Talossa on aikoinaan asunut joku mahtava, ylhäinen henkilö, mutta nykyään on siinä kauppaliike. Eräs ystäväni meni kerran sinne ostamaan hattua. Hajamielisyydessään hän pisti käden taskuunsa ja maksoi hatun puhtaassa rahassa.
Kauppias (hän tuntee ystäväni) ällistyi ensin moisesta ihmeestä, mutta päätti sitten — vastaiseksi kehoitukseksi — kutsua miehen katsomaan talon vanhoja tammiveistoksia. Ystävälläni ei ollut mitään sitä vastaan, jonka vuoksi kauppias vei hänet myymälästä asuntoonsa, toiseen kerrokseen. Kaidepuut olivat erinomaisen taiteellista työtä ja koko seinä oli verhottu tammipaneelilla, jonka veistokset olisivat tehneet kunniaa ruhtinaan palatsille.
Sitten he tulivat vierashuoneeseen, joka oli suuri, hauska huone; seinät oli verhottu prameilevilla, mutta sievillä sinipohjaisilla seinäpapereilla. Huoneessa ei ollut mitään erinomaista, ja ystäväni ihmetteli miksi hänet oli tuotu tänne. Omistaja meni seinän luo ja koputti siihen. Se antoi kumajavan äänen.
"Tammea", selitti hän. "Koko seinä on veistettyä tammea, samoinkuin portaissakin."
"Mitä ihmettä", tokasi ystäväni moittivasti, "tarkoitatteko todella, että olette verhonnut veistetyn tammen sinisillä seinäpapereilla?"
"Aivan oikein, ja perhanan kalliiksi se tulikin. Täytyi näet ensin panna alle hieno, sileä laudoitus. Mutta huone on nyt sangen hauska. Se oli ennen synkkä kuin hautaholvi."
Minun mielestäni ei miestä tule soimata. Hänhän on porvari, eikä osaa panna arvoa muinaismuistoille. Veistetty tammi on kyllä kaunista katsella ja hauskaa omistaa, mutta epäilemättä ei tämmöisessä huoneessa ole hauska asua. Se on melkein kuin jos asuisi kirkossa.
Niin, asian surullinen puoli on siinä, että se, joka ei pane arvoa veistetylle tammelle, saa koko huoneensa sillä verhotuksi, kun taasen ne, jotka sitä todella ihailevat, saavat maksaa suunnattomia summia sen omistamisesta. Niin on maailmassa aina laita. Jokaisella ihmisellä on jotakin, mitä hän ei tarvitse, kun taas toiset ovat saaneet sen, mitä hän enimmin kaipaisi.
Aviomiehillä on rouvia joista he eivät välitä, kun taas vanhatpojat valittavat yksinäisyyttään. Köyhillä ihmisillä, joilla on tuskin itselleenkään leipää, on kahdeksan reipasta lasta. Rikkaat vanhat pariskunnat, joilla ei edes ole läheisiä sukulaisia, kuolevat lapsettomina.
Sitten on meillä tytöt ihailijoineen. Ne tytöt, joilla on ihailijoita, eivät (sanovat he) välitä niistä rahtuistakaan. He sanovat, että kernaimmin tahtoisivat päästä niistä erilleen — ne vaivaavat heitä; mikseivät ne ala hakkailla miss Brownia ja miss Smithiä, jotka ovat vanhoja ja rumia ja joilla ei ole ihailijoita. Itse he eivät pidä ihailijoista. He eivät koskaan aijo mennä naimisiin.
Mutta mitäpä hyödyttää tästä puhua; se tekee vain ihmisen alakuloiseksi.
Koulussamme kävi muuan poika, jota me nimitimme Sandford & Mertoniksi. Hänen oikea nimensä oli Stivvings. Hän oli merkillisin poika, minkä koskaan olen nähnyt. Luulen, että hän todella rakasti läksyjään ja kirjojaan. Hän tärveli silmänsä lukemalla vuoteella kreikankieltä, ja ranskalaisia säännöttömiä verbejä hän toukki niin innokkaasti, ettei häntä millään olisi saanut kiskotuksi niistä erilleen. Hänellä oli kaikenmoisia hassuja, nurinkurisia käsitteitä, m.m. että "ahkeruudellaan tuottaa vanhemmilleen iloa ja koululle kunniaa", ja hän halusi ansaita palkintoja, tulla kelpo mieheksi y.m. semmoista roskaa En ole koskaan tavannut merkillisempää ilmiötä, ja samalla oli hän viaton kuin kapalovauva.
No niin, tämä poika sairastui tavallisesti kaksi kertaa viikossa, niin ettei hän voinut mennä kouluun. En luule koko maailmassa olleen niin sairaloista koulupoikaa kuin Sandford & Merton. Jos joku tauti oli liikkeellä 10 penikulman lähettyvillä, voi panna veikkaa siitä, että hän sen sai. Mätäkuussa voi hän saada keuhkokuumeen ja nokkoskuumeen jouluksi. Reumatismi iski häneen kuivaan kesäaikaan ja lokakuun sumussa voi hän saada auringonpiston!
Eräänä talvena hänet nukutettiin ja kiskottiin ulos kaikki hänen hampaansa (hän käytti sitten tekohampaita), sillä häntä vaivasi alituinen hammastauti, joka sitten otti muuttuakseen neuralgiaksi ja korvasäryksi. Hän vilustui vähä väliä ja suurena koleravuonna 1871, jolloin tuo tauti kiersi koko paikkakuntamme ohi, esiintyi vain yksi ainoa poikkeustapaus koko kreivikunnassa: tämä merkillinen tapaus oli nuori Stivvings.
Sairaana ollen täytyi hänen maata vuoteellaan, syödä kananpoikia ja pannukakkua ja viinirypäleitä, ja tuo hölmö voi kuitenkin itkeä ulista, kun ei saanut kyhätä rakkaita latinankirjoituksiaan ja lueskella saksan kielioppia!
Ja me toiset pojat, jotka päivän sairaudesta olisimme kernaasti uhranneet kymmenen lukukautta kouluajasta ja joilla ei ollut vähintäkään halua antaa vanhemmillemme ylpeilemisen aihetta, me emme edes voineet saada tavallista kaularöhää! Oleskelimme vedossa, mutta se teki meille vaan hyvää; nautimme oksennuspulveria, mutta se lisäsi vain ruokahaluamme ja teki meidät lihaviksi. Ja Stivvings, joka ei osannut antaa niille oikeata arvoa, sai osakseen kaiken maailman taudit, kun taas me koko lukukauden aikana emme kyenneet hankkimaan pienintäkään sairauden oiretta. Lupa-aikana meitä kyllä muistettiin hinkuyskillä y.m., mutta lukukauden alkaessa paranimme kuten ihmeen kautta ja pysyimme terveinä kuin pukit.
Semmoista on elämä! me olemme vain kedolla heiluva ruoho, joka niitetään ja nakataan pätsiin.
Palatakseni takaisin veistettyyn tammeen, niin luulen, että isoisemme isoisillä oli paljoa hienompi taiteellinen aisti kuin nykyisellä sukupolvella. Useimmat taideaarteet kokoelmissamme ovat tavallisia, jokapäiväisiä esineitä 14-16 vuosisadalta. Vaikka kenties on se vain niiden kunnioitusta herättävä ikä, joka tekee nuo oluttuopit, rikkinäiset lautaset ja kynttiläsakset kauneiksi ja arvokkaiksi silmissämme.
Tuleekohan aina käymään samalla tavoin? Kenties nykyajan tusinatavarat tuhannen vuoden kuluttua ovat "taide-esineitä" ja maksavat painonsa kultaa? Kenties sinisillä kukilla (heimo ja laji tuntemattomat Linnén järjestelmässä!) koristettu kahvikuppi, jonka äreä kyökkikarhu vihoissaan lyö säpäleiksi, tulevaisuudessa huolellisesti kitataan kokoon, pannaan lasikuvun alle salonkiin, ja vain talon rouvalla on lupa sitä tomuuttaa?
Minulla on makuuhuoneessani — asun huoneessa "täyshoidolla" — posliinikoira. Se on valkoinen koira. Sillä on vaaleansiniset silmät ja vaaleanpunainen kuono. Se on peräti kiltin ja sivistyneen näköinen haukku. Mutta en itse kuitenkaan sitä ihaile. Se suorastaan harmittaa minua. Ja kevytmieliset ystäväni nauraa virnistelevät sille, eikä edes emäntäni sitä ihaile, mutta puolustaa koiran läsnäoloa huoneessani sillä, että hän itse on saanut sen perinnöksi autuaalta täti-vainajaltaan.
Mutta 200 vuoden päästä on enemmän kuin todennäköistä, että koira kaivetaan esiin jossain paikassa, ilman koipia, häntä katkenneena ja myydään vanhana posliinina ja pannaan lasikaappiin. Ja ihmiset ojentelevat sitä ihaillen toisilleen. Heidän huomiotaan kiinnittää kuonon värin ihmeellinen syvyys ja he pohtivat, kuinka kaunis hävinnyt häntäpalanen epäilemättä oli ollut.
Me emme enää nykyään näe tuon koiran kauneutta. Se on meille liian tuttu. Se on kuin auringonlasku ja tähdet; niiden ihanuus ei meitä sykähdytä, koska ne ovat liian yleisiä meidän silmillemme. Niin on myös tuon posliinikoiran laita. V. 2288 ihmiset ovat siitä haltioissaan. Sellaisten koirien valmistuksesta on tullut kuollutta taidetta. Jälkeläisemme ihmettelevät, kuinka sen teimme ja sanovat, miten taitavia olimme. Meitä kutsutaan mielitellen "noiksi suuriksi vanhoiksi taiteilijoiksi, jotka kukoistivat 19 vuosisadalla ja valmistivat noita posliinikoiria."
Näyte-esinettä, jonka vanhin tytär valmisti koulussa, kutsutaan "viktoriaanisen aikakauden koristeeksi", ja on se miltei korvaamaton. Nykyajan tienvarsikapakan sinivalkoisia mukeja, naarmuisina ja lohkeilleina, metsästetään ja myydään painostaan kultaa; rikkaat ihmiset käyttävät niitä punaviinikuppeina, japanilaiset matkailijat ostavat niitä, jotka ovat välttyneet tuholta, "tuliaisina Ramsgatesta" ja "matkamuistoina Margatesta", ja vievät ne takaisin Jedoon muinaisina englantilaisina kuriositeetteina.
Tällä hetkellä Harris heitti pois airot, nousi ylös jättäen paikkansa ja istahti taakseen nostaen jalkansa ilmaan. Montmorency ulvoi ja teki kuperkeikan, jolloin ylimmäinen eväskori hypähti ympäri ja koko sisältö vieri ulos.
Olin varsin hämmästynyt, mutten menettänyt malttiani. Sanoin melko sävyisästi:
"Hei! Mitäs tuo on?"
"Mitäs tuo on? Miksi —"
Ei, tarkemmin ajatellen en kerrokaan, mitä Harris sanoi. Myönnän, että syy saattoi olla minun; mutta mikään ei oikeuta voimakasta kieltä ja karkeaa ilmaisua, erityisesti miehessä, joka on saanut huolellisen kasvatuksen, niinkuin tiedän Harrisin saaneen. Ajattelin muita asioita ja unohdin, kuten jokainen saattaa helposti ymmärtää, että pidin peräsintä, mistä oli seurauksena, että sotkeennuimme koko lailla hinausköyteen. Oli aluksi vaikea sanoa, mikä oli meitä ja mikä Middlesexin jokirantaa; mutta jonkin ajan kuluttua asia selvisi ja me pääsimme selville vesille.
Harris tällöin sanoi tehneensä tarpeeksi vähäksi aikaa ehdottaen, että olisi minun vuoroni; ja niin astuttuamme veneeseen minä menin pois ja otin käteeni hinausköyden sekä ohjasin veneen Hampton Courtin ohitse. Mikä rakas vanha muuri tuo onkaan, joka reunustaa siellä jokea! En koskaan ohita sitä tuntematta itseäni virkistyneeksi tuosta näystä. Sellainen muhkea, kirkas, suloinen vanha muuri; mikä viehättävä taulu se olisikaan, jossa jäkälä kiemurtelisi tuolla, sammal kasvaisi täällä, ujo nuori viiniköynnös kurkistelisi paikan yllä nähdäkseen, mitä tapahtuu vilkkaalla joella ja järkevä vanha myrkkymuratti versomassa hieman alampana. Tuossa vanhassa muurissa on joka kymmenen yardin alalla viisikymmentä väriä, sävyä ja vivahdetta. Jospa vain osaisin piirtää tai maalata, voisin varmasti tehdä ihanan luonnoksen tuosta vanhasta muurista. Olen usein ajatellut, että haluaisin asua Hampton Courtissa. Siellä näyttää niin rauhalliselta ja hiljaiselta, ja se on niin armas vanha paikka kuljeskella ympäriinsä aikaisin aamulla, ennenkuin monia ihmisiä on jalkeilla.
Kun tarkemmin mietin asiata, en sentään luule, että viihtyisin täällä, jos todella olisi asuttava näillä tienoilla. Iltasin täällä on hirvittävän synkkää ja yksinäistä. Lampunvalo heittäisi outoja varjoja tummiin paneeleihin; milloin kuvittelisin kuulevani askeleita kylmissä kivisissä käytävissä, milloin taas vallitsisi haudan hiljaisuus, niin että kuulisin sydämeni tykyttävän.
Ei, me ihmislapset, sekä naiset että miehet, rakastamme auringonvaloa ja hilpeätä elämätä. Me kammomme yksinäisyyttä ja pimeyttä; miljoonakaupungin huikaisevassa kaasuvalossa ja väentungoksessa tunnemme vasta oikein elävämme. Synkässä, autiossa metsässä tuntuu meistä kuin olisimme eksyneet elämän valtatieltä. Vain kaupungin hälinässä tykyttää ihmiselämän valtimo reippaasti ja hilpeästi; me hyräilemme hauskoja lauluja ja tunnemme itsemme rohkeiksi ja voimakkaiksi. —
Harris kysyi olinko koskaan käynyt Hampton Courtin sokkelokäytävässä. Hän kertoi muutamakseen olleensa siellä oppaana turistijoukolle. Hän oli kartalta tutkinut labyrinttia ja sen asemakaava oli hänen mielestään niin yksinkertainen, että oli kerrassaan hävytöntä kiskoa kaksi penceä ovirahaa moisesta huvista. Harris sanoi myöhemmin tulleensa johtopäätökseen, että koko kartta olikin laadittu vain yleisön puijaamiseksi, sillä se ei lainkaan vastannut todellisuutta, vaan oli sanalla sanoen erehdyttävä. Harrisin piti näyttää labyrintti eräälle maalaisserkulle. Hän sanoi tälle:
"Voimmehan pistäytyä labyrintissä; koko hökötys on tosin naurettavan yksinkertainen, mutta voithan sitten sanoa käyneesi täällä. Koko salaisuus on siinä että aina kääntyy oikealle kädelle. Voimmehan kävellä siellä joku kymmenen minuuttia, ennenkuin menemme aamiaiselle."
He tapasivat siellä pari turistia, jotka olivat lähes tunnin harhailleet ympäri ja kyllästyneet koko lystiin. Harris sanoi, että he voisivat seurata häntä, jos tahtoivat; hän oli juuri tullut ja aikoi tehdä lyhyen kierroksen siellä, ennenkuin meni ulos. He kiittivät Harrista ystävällisestä avusta ja tallustivat hänen perässään. Heidän esimerkkiään seurasi koko joukko muita turisteja, joita he kohtasivat tiellään, ja vihdoin kertyi siihen kaikki labyrintissa olevat vieraat. Ihmiset, jotka olivat kadottaneet kaiken toivon löytää ulos ja koskaan enää saada nähdä kotia ja perhettä, saivat uutta rohkeutta Harrisin tavatessaan ja liittyivät seuraan siunaten häntä pelastajanaan. Harris arveli että heitä kaikkiaan oli yli 20 henkeä, ja muuan rouva pienen lapsensa kanssa, joka oli koko aamun harhaillut siellä, tahtoi välttämättömästi pitää Harrisin käsikynkästä, jottei enää kadottaisi pelastusta näkyvistä.
Harris kääntyi uskollisesti oikealle kädelle, mutta tie tuntui pitkältä, ja serkku kysäsi oliko tämä suurikin sokkelokäytävä.
"Se on Europan suurin", vastasi Harris.
"Sitähän minäkin", jupisi serkku, "sillä olemme vaeltaneet runsaasti pari penikulmaa."
Harris alkoi itsekin ihmetellä käytävän pituutta, mutta hän pitkitti rohkeasti kulkua, kunnes he kulkivat vehnäleipäpuolikkaan ohi, josta Harrisin serkku sanoi voivansa mennä valalle, että oli nähnyt sen jo 7 minuuttia takaperin. Harris rokasi: "Se on mahdotonta!" mutta rouva sanoi: "Ei suinkaan", sillä hän oli Harrisin tavatessaan ottanut sen lapseltaan ja nakannut maahan. Hän lisäsi toivovansa, ettei ikinä olisi Harrisia tavannut ja lausui epäilevänsä että tämä oli petkuttaja. Harris raivostui, otti karttansa esiin ja alkoi selittää rakennuksen suunnitelmaa.
"Kartta voi olla hyvä kyllä", huomautti eräs seurasta, "jos vaan tiedätte sanoa missä kohdalla parhaillaan olemme."
Sitä ei Harris kuitenkaan tiennyt, vaan ehdotti, että palattaisiin käytävän suulle ja alotettaisiin alusta. Ehdotuksen jälkimmäinen osa ei herättänyt sanottavaa ihastusta, mutta jokainen oli yhtä mieltä siitä, että palattaisiin käytävän suulle. — He kääntyivät siis takaisin ja alkoivat laputtaa Harrisin kintereillä ja 10 minuutin kuluttua oli seurue jälleen — keskipisteessä.
Harris yritti väittää, että tämä oli ollut aikomuskin alusta alkaen, mutta joukkue näytti niin uhkaavalta, että hän katsoi parhaaksi julistaa, että oli hieman erehtynyt.
Nyt he siis tiesivät missä kohdalla olivat. Kartta otettiin esille, ja kaikki näytti niin peräti yksinkertaiselta. He läksivät nyt kolmannen kerran vaeltamaan.
Kolmen minuutin kuluttua he taasen olivat keskipisteessä!
Sen jälkeen heidän oli tuiki mahdotonta päästä pois keskustasta. Valitsivat he minkä käytävän tahansa, aina saapuivat he keskustaan takaisin. Tämä toistui kerta toisensa jälkeen. Harris otti jälleen karttansa esille, mutta sen näkeminen sai joukon julmistumaan ja he kehoittivat häntä "hyvän sään aikana" kätkemään kartan taskuunsa. Harris-parka huomasi joutuneensa kokonaan epäsuosioon.
Vihdoin loppui heidän kärsivällisyytensä ja he alkoivat mylviä ja karjua vartijoita. Mies ilmestyikin ulkopuolelle ja huusi heille mitä tietä heidän tuli kulkea. Mutta heidän aivonsa olivat niin sekaisin, etteivät he tajunneet mitään, jonka vuoksi vartija käski heidän odottaa siellä, kunnes hän tulisi heitä opastamaan.
Kohtalo oli kuitenkin tahtonut toisin. Mies oli vasta tullut toimeensa ja tottumaton. Hän ei löytänytkään opastettaviaan, vaan harhaili ympäri, kunnes hänkin todenteolla eksyi. Joskus he kuulivat hänen askeleensa, tahi näkivät vilahduksen hänestä käytävän risteyksessä, mutta hänen ei onnistunut päästä heidän luokseen, vaikka miten olisi yrittänyt.
He saivat kaikin odottaa, kunnes muuan vanhemmista vartijoista palasi päivälliseltä, ennenkuin pääsivät ulos sokkelosta.
Harris huomautti lopuksi, että hänen käsityksensä mukaan oli se varsin nerokkaasti laadittu sokkelokäytävä; ja me päätimme narrata Georgea menemään sinne paluumatkalla ja toivottomasti eksymään.
SEITSEMÄS LUKU.
Joki sunnuntaipuvussa. — Sopiva puku jokiretkelle. — Tilaisuus miehille. — Harrisin huono kauneusaisti. — Georgen flanellitakki. — Päivä muotinuken seurassa. — Mrs Thomas'in hauta. — Mies, joka ei rakastanut hautoja, ruumisarkkuja ja pääkalloja. — Harris kiukustuu. — Hänen mielipiteensä Georgesta, pankeista ja limonaatista. — Hän tekee taikatemppuja.
Harris kertoi minulle labyrinttiseikkailunsa Moulsey-sulun kautta kulkiessamme. Omituista kyllä oli veneemme aivan yksin sulussa, jossa tavallisesti vallitsee niin vilkas liike. En luule, että edes Boulterin sulusta kulkee niin monta alusta päivässä kuin tästä.
Olen nähnyt sulun niin tulvillaan veneitä, ettei vettä ole lainkaan näkynyt ainoastaan kirjavia pukuja, monivärisiä lakkeja, hattuja loistavia auringonvarjoja, liehuvia nauhoja, silkkikaapuja ja lumivalkoisia pukuja. — Kun katsoi tätä hyörinää, muistutti se muotikauppiaan akkunaa tahi loistavilla kukilla täytettyä laatikkoa. Siinä ovat kaikki sateenkaaren värit hurjassa sekasorrossa.
Semminkin kauniina sunnuntaipäivänä on koko auringonpaisteinen joen pinta Hamptonista Moulsey'hin saakka tulvillaan veneitä kirjavine lastineen. Kaikki lähiseudun asujamet saapuvat joelle perheineen ja koirineen juttelemaan, hienostelemaan, tupakoimaan ja katselemaan veneitä. Ja tämä vilkas, värikäs taulu: miehet soutupuvuissa, naiset kirjavine koristeineen, haukkuvat koirat, vilisevät veneet, valkoiset purjeet, hymyilevä maisema ja kimalteleva vesi, on ihanin näytelmä, minkä tiedän vanhan, synkän, nokisen Lontoon lähiseuduilla.
Ihmisillä onkin joella oiva tilaisuus näytellä vaatteitaan. Silloin myöskin on meillä miehillä kerran tilaisuus osottaa aistiamme kirjavien pukujen valinnassa — vapaudumme hetkiseksi ankaran muodin orjuudesta Ja meillä onkin hyvä väriaisti, jos saan lausua oman mielipiteeni. Minä itse käytän aina hiukan punaista puvussani — punaista ja mustaa, ja se värisovitus soveltuu erinomaisesti tummanruskeaan tukkaani, jota pidetään sangen kauniina. Myöskin vaaleansininen kaulaliina pukee minua ja punainen silkkiliina vyötäisillä — se on kauniimpi kuin tavallinen vyö — tekee edullisen vaikutuksen.
Harris käyttää aina punakeltaisia ja keltaisia värejä, mutta en luule että hän siinä tekee viisaasti. Keltainen ei sovellu hänen tummalle iholleen. Minä hänen sijassaan käyttäisin sinistä pohjaväriä valkoisilla ja punertavilla lisillä, mutta mitä huonompi aisti ihmisellä on pukeutumistaidossa, sitä itsepäisempi näyttää hän olevan. On todella vahinko, ettei hän seuraa neuvojani, sillä nykyisessä puvussaan ei hänellä koskaan tule olemaan onnea; minun värejäni käyttämällä tulisi hänestä korea poika.
George on myös ostanut retkeämme varten pari esinettä, joita en voi hyväksyä. Hänen flanellitakkinsa on aisattoman kirjava. En tahtoisi loukata Georgea, mutta sana on varsin paikallaan. Hän näytti meille ostoksensa torstai-iltana — myymälässä oli sanottu, että vaate oli itämaista kuosia — ja kysyi mitä siitä pidimme. Kun hän otti takin ylleen, virkkoi Harris, että jos tarkoitus oli sijoittaa vaatekappale hernepenkkiin keväällä säikyttämään lintuja, hän kylläkin voi sitä kunnioittaa; mutta että hän tunsi meritaudin oireita, jos edes kuvitteli sitä inhimillisen olennon pukimena — paitse kenties varieteessa esiintyvän neekerilaulajan ruumiin verhona. George tietysti otti nenäänsä, mutta Harris teki tuon kylläkin aiheutetun huomautuksen: miksi Herran nimessä lainkaan kysyttiin hänen mielipidettään, jollei sitä kerran tahdottu kuulla?
Harris ja minä pelkäämme, että mainittu vaatekappale on saava purtemme harmillisen huomion esineeksi. —
Tyttöjä ylipäänsä pukee kaunis venepuku erinomaisesti. Aistikas soutupuku tekee heidät tavallista vaarallisemmiksi sydäntemme rauhalle. Mutta toivoisin kaikkien naisten käsittävän, että "venepuvun" tulee olla puku, jota todella voi käyttää veneessä, eikä vain lasikaapissa. Koko veneretken huvi turmeltuu, jos osanottajat koko ajan ajattelevat enemmän pukujaan kuin itse retkeä. Olen kerran ollut souturetkellä kahden tähän luokkaan kuuluvan immen seurassa. Ja sen hauskuuden muistan vielä tänäpänä!
He olivat pyntänneet itsensä silkkiin, pitseihin, kukkiin ja nauhoihin, hienoihin kenkiin ja vaaleisiin hansikkaihin. He olivat puetut valokuvaajalle menoa eikä veneretkeä varten. Ne kuuluivat olevan aitoparisilaisia "soutupukuja", mutta oli suorastaan naurettavaa semmoisissa puvuissa lähestyä oikeata maata, ilmaa ja vettä.
Ensikseen ei vene heidän mielestään ollut puhdas.
Me pyyhimme kaikki tuhdot ja vakuutimme, että he voivat olla rauhalliset siinä suhteessa, mutta he eivät uskoneet. Toinen heistä siveli sormensa kärjellä tuhtoa ja näytti "tuloksen" ystävälleen; sitten he huokasivat ja istuivat paikoilleen kasvoilla sama ilme kuin muinoin kristityillä marttiiroilla mahtoi olla areenalle astuessa, missä roviot ja tiikerit odottivat.
No niin, soutaessa täytyy aina roiskua vähäisen. Ja yksi ainoa vesipisara kykenee tärvelemään nuo siunatut puvut, Jos niihin tuli täplä, ei sitä millään saanut lähtemään — se pysyi siinä ijäti.
Minä hoitelin peräairoa ja tein parastani. Nostin airon joka vedolla pari jalkaa korkealle, jotta vesi ehtisi valua pois, ennenkuin tein uuden vedon, ja valitsin aina tyvenimmän veden. Keula-airon hoitaja sanoi tuokion kuluttua, ettei kyennyt soutamaan kanssani ja pyysi saada suosiollisella luvallani istua ja tutkia soutuani (se huvitti häntä, sanoi hän). Mutta kaikesta varovaisuudestani huolimatta en voinut estää pisaraa silloin, toista tällöin roiskumasta neitosten puvuille.
Tytöt eivät virkkaneet mitään; he painautuivat toistensa viereen ja mutistelivat suukkojaan. Mutta joka kerta kuin pisara roiskui heidän päälleen, he hätkähtivät kauhusta. Oli ylentävää nähdä heidän kärsivän äänettöminä, ja se sai minut kokonaan suunniltani. Minä hermostuin ja roiskutin sitä enemmän vettä, mikäli koetin sitä varoa.
Vihdoin kyllästyin moiseen jännitykseen ja sanoin tahtovani siirtyä keula-airoon. Se oli oiva ehdotus, arvelivat kaikki, ja me vaihdoimme paikkoja. Neitoset huoahtivat helpoituksesta, nähdessään minun poistuvan ja heidän kasvonsa kirkastuivat hetkiseksi. Tyttö-raukat! Olisi ollut parempi, että olisin pysynyt paikallani. Keula-airo oli huoleton, tyhmä nulikka, jolla ei ollut enemmän hienotuntoisuutta kuin villakoiranpennulla. Hän voi kokonaisen tunnin olla murhaavien katseiden esineenä niitä edes huomaamatta, ja vaikkapa huomasikin, ei se häntä haitannut. Hän veteli airollaan reippaasti ja huolettomasti, niin että koko veneen yli satoi pisaroita kuin suihkulähteestä, ja nyt vasta neitoset olivat leikissä. Jos hän sattui holvaamaan heidän puvuilleen enemmän kuin puolipulloa samalla kertaa, naurahti hän vaan hilpeästi ja virkkoi:
"Suokee toki anteeks", ja tarjoutui nenäliinallaan kuivaamaan vettä.
"Oh, ei se tee mitään", sopersivat tyttöraukat ja yrittivät päivänvarjoilla, saaleilla ja päällysvaatteilla suojata itseään.
Aamiaisella kävi heidän sangen nolosti. Kehoitimme heitä istumaan nurmelle, mutta ruoho oli tomuista ja puunrunkoja, joita heille tarjosimme, ei nähtävästi viikkokausiin oltu puhdistettu. Sen vuoksi he vihdoin levittivät nenäliinansa nurmelle ja istuivat sitten suoraselkäisinä kuin kohennusraudat. Samassa toverini, jonka lautanen oli kukkuroillaan pihvipaistia, kompastui puunjuureen, niin että maukas liha teki suuren kaaren ilmassa. Onneksi se ei osunut tyttösten vaatteille, mutta tapaus osotti heille, että vaaroja vaani joka taholla. Koko aterian ajan he senvuoksi hermostuneella innolla seurasivat meidän jokaista liikettämme, jos me vaan koskimmekaan johonkin, mikä voi kaatua ja tehdä tahroja heidän pukuihinsa.
"Tulkaapas, tytöt", virkkoi Keula-airo hilpeästi, "nyt täytyy teidän pestä astiat."
He eivät ensin häntä käsittäneet. Kun he vihdoin saivat asian selville, sanoivat he etteivät luulleet osaavansa sitä tehdä.
"Oh, kyllä minä näytän miten se on tehtävä", intti Keula-airo; "ja se on hauskaa työtä, uskokee pois. Tehän voitte istuutua… tarkoitan heittäidä polvillenne ja huuhtoa astiat vedessä."
Toinen tytöistä virkkoi pelkäävänsä etteivät heidän pukunsa soveltuneet moiseen työhön.
"Ei se haittoo mittään", penäsi toverini huolettomasti, "kiinnittäkää hameenne neuloilla."
Ja hän sai heidät todella pesemään astiat, ja vakuutti, että tämä työ oli huviretken hauskimpia puolia. Ja tytöt myönsivät, että se oli sangen hauskaa.
Jälestäpäin usein olen ihmetellyt oliko tuo nuori mies todella semmoinen pässinpää, kuin silloin näytti, vai oliko hän vain olevinaan — ei, se on mahdotonta! Hänen olennossaan oli jotakin aito lapsellista ja vilpitöntä. —
Harris aikoi nousta maihin Hamptonin kirkon luona saadakseen nähdä mrs
Thomas'in haudan.
"Kuka on mrs Thomas?" minä kysyin.
"En minä vaan tiedä", vastasi Harris. "Hän on eräs nainen, jolla on merkillinen hauta, ja tahtoisin kernaasti nähdä sen."
Minä vastustin pontevasti moista tuumaa. Lienen eroava kaikista muista ihmisistä, sillä en ole koskaan pitänyt hautakivistä. Yleensä on tapana johonkin kylään tahi kaupunkiin saapuessa heti hyökätä kirkkomaalle ihailemaan hautoja; mutta minua ei semmoinen huvita. Enkä käsitä mitä nautintoa voi olla maleksia pimeissä, kosteissa kirkoissa vanhan, läähättävän ukkelin kantapäillä ja töllistellä outojen ihmisten hautoja! Ei edes sammaltaneeseen hautakiveen juotettu haljennut messinkikilpi kykene tekemään minua onnelliseksi.
Olen loukannut monen kunnianarvoisen kirkonvartijan tunteita jäykkyydelläni; "liikuttavat" hautakirjoitukset ja vanhat perhekroonikat eivät saa silmiäni kyyneltymään, ja he ottavat nenäänsä, kun minä tahdon kiiruhtaa pois pyhästä paikasta.
Eräänä herttaisena kesäaamuna istuin pienen kyläkirkon kiviaidalla tupakoiden ja nauttien ihanasta ilmasta ja hurmaavasta näköalasta — vanha, harmaa kirkko veistoksilla koristettuine ovineen, kylän olkikattoiset majat, hopealta hohtava puro, valkoinen kyläntie tuuheine lehmuksineen ja taustana siniseen autereeseen verhottuja metsäisiä kukkuloita!
Se oli todella hurmaava taulu. Tunsin itseni sillä hetkellä yleväksi ja hyväksi. Tunsin etten enää tahtonut olla heikko, syntinen ihminen. Minä tahdoin muuttaa tänne maakylään asumaan, elää moitteetonta, jaloa elämää ja vihdoin ikä tekisi hiukseni hopeanharmaiksi j.n.e.
Tällä hetkellä voin antaa anteeksi kaikille ystäville ja sukulaisille heidän pahuutensa ja vääryytensä — minä siunasin heitä. He kulkivat vääriä teitään synnissä ja jumalattomuudessa aavistamattakaan mitä minä täällä syrjäisessä kylässä tein heidän hyväkseen: minä siunasin heitä kaikkia ja toivoin, että he joskus saisivat sen tietää, sillä tahdoin tehdä heidät onnellisiksi. Olin vaipunut näihin yleviin mietteisiin, kun minut herätti haaveiluistani kimeä, vinkuva ääni, joka paapatti: "Vartokaa, herra, minä tulen, minä tulen. Odottakaa tuokio, ei ole kiirettä."
Katsahdin ylös ja näin vanhan, kaljupäisen ukkorahjuksen kirkkomaan poikki linkuttavan luokseni; hänellä oli kädessä suunnaton avainkimppu, joka kalisi joka askeleella.
Minä viittasin kieltävästi, mutta hän riensi minua kohti läähättäen:
"Minä tulen, herra, minä tulen. Jalkani on hieman kipeä, siksi en pääse liikkumaan yhtä nopeasti kuin nuorena. Tästä menee tie hyvä herra."
"Laputtakaa tiehenne, ukko!" minä sanoin.
"Tulinhan niin nopeasti kuin pääsin, herra", penäsi hän. "Eukkoni näki
Teidät vastikään. Tulkaa perässäni, herra."
"Menkää hiiteen", toistin minä. "Korjatkaa luunne, ennenkuin tulen muurin yli ja isken loven kalloonne."
Ukko näytti ällistyneeltä.
"Eiks' herra tahdokaan nähdä hautoja?!" hän kysyi.
"En", minä vastasin. "Tahdon istua tässä aidalla. Menkää tiehenne ja antakaa minun olla rauhassa. Ja varoitan Teitä häiritsemästä yleviä, jaloja ajatuksiani typerillä hautakivijutuillanne. Painakaa hiiteen ja valmistaukaa pitämään hautajaisianne. Minä maksan puolet kustannuksista."
Hän näytti tulevan hämilleen. Hän hieroskeli silmiään ja tuijotti minuun. Olin tavallisen ihmisen näköinen: hän ei päässyt selville minusta.
Vihdoin hän tokasi:
"Onko herra vieras täällä? Ette asu täällä?"
"En", minä vastasin, "siinä tapauksessa ei Teitä olisi enää elossa, jos asuisin täällä."
"No, kai Te sitten tahdotte katsoa hautoja — ja ruumisarkkuja?"
"Te valehtelette", vastasin julmistuneena; "en tahdo nähdä hautoja — annan palttua haudoillenne! Mitä minä niistä välitän? Meidän perheellämme on omat hautansa. Setä Podgerilla on perhehauta Kensal Greenissä, ja se on koko seudun ylpeys; äidinisäni hautaholvissa Bow'in luona on tilaa kahdeksalle vieraalle ja täti Susannan haudalla Finchleyssä on hautakivi, johon on veistetty kahvikannu seppeleen ympäröimänä, ja se maksaa monta puntaa. Kun tarvitsen hautoja, menen johonkin näistä paikoista nauttimaan. En pidä väliä vieraista haudoista. Vaikka — kun Te olette haudattu, voin tulla katsomaan hautaanne. Siinä kaikki, mitä voin hyväksenne tehdä."
Ukko purskahti itkuun ja sopersi, että eräällä haudalla oli kivi, jota toiset pitivät ihmisruumiin jätteenä, toisella haudalla taas oli kirjoitus, jota ei kukaan osannut selittää.
Se ei saanut sydäntäni heltymään ja ukko sopersi murtuneella äänellä:
"Ettekö myöskään tahdo nähdä maalattua akkunaa?"
Kun ei sekään tepsinyt minuun, veti hän parhaan valttinsa esiin. Hän tuli luokseni ja kuiskutti korvaani:
"Minulla on myös pari pääkalloa hautaholvissa; tulkaa katsomaan niitä. Tehän olette nuori herra, ja matkustatte huviksenne. Tulkaa katsomaan kalloja."
Silloin minä läksin laputtamaan pakoon, mutta vielä juostessani kuulin hänen jankuttavan:
"Tulkaa katsomaan kalloja, rakas herra; tulkaa takaisin! Ette sitä kadu, jos tulette katsomaan kalloja." —
Niin, Harris myös ahmii hautoja, hautakiviä ja kirjoituksia, ja ajatus, ettei saisi nähdä mrs Thomasin hautaa, saattoi hänet raivoon. Hän julisti, että koko retki menisi pilalle, jollei hän saisi nähdä mrs Thomasin hautaa — eikä hän olisi lähtenyt koko matkalle, jollei olisi muistanut, että tuo hauta oli aivan tiemme varrella.
Minä muistutin hänelle, että meidän täytyy klo 5 olla Sheppertonissa tapaamassa Georgea, ja silloin Harris alkoi sättiä tätä. Miksi, taivaan nimessä, sai George laiskotella koko pitkän päivän ja antoi meidän raahata raskasta purtta jokea ylös häntä vastaan? Miksei hän voinut tehdä työtä leipänsä edestä, kuten me? Istui pankissaan torkkumassa! H—tiin kaikki pankit! Mitä hyötyä pankilla oli hänestä?
"En vielä ikinä ole nähnyt hänen tekevän työtä pankissa", jatkoi Harris. "Joka kerta kun olen siellä käynyt, istua vetelehtii hän lasiseinän takana ja on tekevinään työtä. Minä saan raataa elantoni puolesta, miksi hän saa laiskotella? Ja mitä hyötyä ylipäänsä on pankeista? Kyllä he ovat hanakoita ottamaan rahojamme, mutta menepäs sinne vekselinesi, niin on toinen ääni kellossa! 'Ei ole nykyään rahoja!' 'Hyväksyjä ei ole tarpeeksi tunnettu' y.m. roskaa! Sen kepposen tekivät he minulle viime viikolla kaksi kertaa. En aijo sitä kauvemmin kärsiä. Sanon rahani irti koko hökötyksestä. Jos George olisi täällä, voisimme yhdessä mennä haudalle. En luule, että hän koko päivänä on avannutkaan pankin ovea. Hän on ollut jossakin lurjustelemassa, se on varma, ja me saamme istua täällä raatamassa! Minä menen maihin ottamaan pikarin."
Minä huomautin että lähimpään ravintolaan oli useita penikulmia; ja silloin hän alkoi sadatella jokea. Mitä p—ttä moisella joella oli virkaa, jos matkailijoiden siellä täytyi nääntyä janoonsa?
On viisainta antaa Harrisin rauhassa jupakoida, kun hän on sillä päällä. Hän väsyy kyllä aikanaan ja rauhoittuu sitten itsestään.
Minä sanoin, että vasussa oli väkevöityä limonaatia. Vettä oli myös mukana, ja sekoittamalla nämä kaksi nestettä sai oivallista, terveellistä juomaa.
Silloin hänen vihansa kohdistui limonaateihin, joita hän nimitti koulupoikien ja raittiushullujen juomiksi. Hän sanoi, että ne tärvelivät sekä ruumiin että sielun ja aiheuttivat puolet kaikista rikoksista, jotka Englannissa tehtiin.
Hänen täytyi kuitenkin sammuttaa janonsa, mutta pullo oli vasun pohjalla, joten sitä oli vaikea löytää. Kumartuessaan sitä etsimään ja koettaessaan samalla pitää perää, hän veti väärästä peräsimenköydestä, niin että vene törmäsi rantaan ja tärähdys nakkasi hänet päistikkaa koriin. Siinä hän nyt seisoi päällään koivet ilmassa ja piti veneen laidoista kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä hän pelkäsi suistuvansa jokeen, kunnes pääsin apuun ja koivesta vedin hänen pystyyn, ja tämä sai hänet yhä raivokkaammalle tuulelle.
KAHDEKSAS LUKU.
Välillistä rahankiristystä. — Oikea menettely. — Rantojen omistajien
itsekkyyttä. — Kieltotauluja. — Harris on epäkristillisellä päällä.
— Hienot kekkerit. — Kahden nuorukaisen tunnoton käytös. —
Tarpeettomia huomautuksia. — George ostaa banjon.
Me pysähdyimme Kemptonin puistoon piilipuiden varjoon ja murkinoimme. Se on varsin kaunis paikka: kaunis ruohokenttä, tuuheat puut ja näköala joelle. Me olimme juuri päässeet kolmanteen ruokalajiin — leipää ja hedelmähilloa — kun muuan herra paitahihasillaan ja lyhyt piippunysä hampaissa tuli luoksemme ja kysyi tiesimmekö tekevämme vahinkoa vieraan alueella. Me sanoimme, ettemme olleet asiata tarpeeksi punninneet voidaksemme tulla määrättyyn johtopäätökseen, mutta jos hän kunniasanalla vakuutti meille, että teimme vahinkoa, tahdoimme empimättä sen uskoa.
Hän vakuutti sen ja me kiitimme häntä. Mutta hän seisoi siinä yhäti ja näytti äreältä, jonkavuoksi kysyimme voimmeko vielä tehdä hänelle jonkun toisen palveluksen, ja Harris, joka on hyväsydäminen, tarjosi hänelle leipää ja hilloa.
Otaksun, että mies kuului johonkin yhdistykseen, jossa täytyy vannoa kieltäyvänsä nauttimasta leipää ja hilloa; sillä mies kirosi karkeasti — luultavasti häntä harmitti, että olimme saattaneet hänet kiusaukseen tarjoomalla kiellettyjä tavaroita — ja sanoi, että hänen velvollisuutensa oli ajaa meidät tiehemme.
Harris virkkoi, että jos se oli velvollisuus, oli se myös täytettävä ja kysyi mitä keinoa mies piti tehokkaimpana sen toimeenpanemiseksi. Harris on rotevavartaloinen mies, N:o 1:n kokoa niin sanoakseni, ja näyttää varsin vahvalta. Mies mitteli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi menevänsä isäntänsä puheille, sitten hän palaisi ja nakkaisi meidät molemmat jokeen.
Emme sen koommin nähneet koko miestä; tietenkin oli hänen tarkoituksensa kiristää meiltä shillinki tahi pari uhkauksillaan. On olemassa koko joukko kulkureita, jotka kesäisin hankkivat itselleen sievät rahat kulkemalla pitkin jokivarsia ja ahdistamalla herkkäuskoisia huviretkeilijöitä. He tavallisesti sanovat, että maanomistaja on heidät lähettänyt. Heidät nolaa parhaiten ilmoittamalla nimensä ja osotteensa, niin että omistaja, jos hyväksi näkee, voi nostaa kanteen ja vaatia korvausta "vahingosta", jonka hänen maansa on kärsinyt siitä, että sillä on istuttu. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin niin käsittämättömän laiskoja ja pelkureita, että he mieluummin selviävät asiasta maksamalla vaaditun summan ja täten elvyttävät noiden keinottelijoiden yritteliäisyyttä, sen sijaan että tarmokkaalla käytöksellä tekisivät siitä lopun.
Usein kyllä tapahtuu, että maanomistajat todellakin ovat moitittavia. Heidän itsekkyytensä ja ahneutensa kasvavat vuosi vuodelta. Jos he saisivat menetellä mielensä mukaan, niin he ehkäisisivät kaiken liikkeen Thamesjoella. Nytkin jo he tekevät parastaan joen poukamissa ja sivuhaaroissa. He tukkivat uoman paaluilla, jännittävät ketjuja joen poikki ja naulaavat suuria "kieltotauluja" jokaiseen puuhun. Nuo samaiset kieltotaulut herättävät minussa kaikki huonot vaistot vireille. Tahtoisin repiä irti mokomat julistukset ja takoa niillä tekijänsä pääkuorta, kunnes henki on lähtenyt; sitten kaivaisin hänelle haudan ja pystyttäisin "kieltotaulun" sille muistomerkiksi.
Ilmaisin tunteeni Harrisille, ja hän sanoi, että hänessä nuo samat tunteet olivat vielä paljon kiihkeämmät. Hän ei ainoastaan halunnut surmata miestä, joka oli naulannut taulut paikalleen, vaan piti tarpeellisena teurastaa myös koko hänen perheensä, sekä ystävät ja sukulaiset ja vihdoin polttaa hänen talonsa poroksi.
Minusta meni moinen verenhimo sentään liian pitkälle, ja sanoinkin sen
Harrisille, mutta hän vastasi:
"Ei alkuukaan; olisihan se sula oikeus ja kohtuus, ja vieläpä minä menisin laulamaan hauskoja lauluja suitsevilla raunioilla."
Harrisin syntiset, petomaiset puheet harmittivat minua. Oikeudentuntomme ei koskaan tulisi alentua halpamaiseksi kostonhimoksi. Sain puhua kauvan, ennenkuin sain Harrisin katsomaan asiata kristityn ihmisen kannalta, mutta lopultakin sain hänet lupaamaan, että hän joka tapauksessa säästäisi ystävien ja sukulaisten henget, eikä myöskään laulelisi raunioilla.
Hauskoista lauluista puhuessa muistuu mieleeni omituinen tapaus, jossa kerran olin mukana; ja koska se valaisee inhimillistä sieluelämää, tahdon sen kertoa tässä.
Olin kerran kutsuttu hienonhienoon, sivistyneeseen seuraan. Me olimme kaikki juhlapuvussa, lausuimme viisaita yleviä ajatuksia ja olimme sangen onnellisia — kaikki muut paitse kaksi nuorta ylioppilasta, jotka äskettäin olivat palanneet Saksasta; poikanulikoilla nähtävästi oli ikävä, he haukottelivat salaa ja vetelehtivät huoneesta toiseen. Seuramme tietysti oli heille liiaksi nerokasta, henkevää. Sielukas keskustelumme meni heidän horisonttinsa yli. Täällä he eivät olleet paikallaan. He olisivat saaneet pysyä poissa — sen myönsi jokainen myöhemmin iltasella.
Me soittelimme vanhojen mestarien sävellyksiä. Keskustelimme filosofiasta ja taiteesta. Olimme sukkeliakin — tietysti hienolla, säädyllisellä tavalla.
Kun muuan rouva oli esittänyt pari espanjalaista ja italialaista ballaadia, jotka saivat silmämme kyyneltymään liikutuksesta — ne olivat niin tunteellisia — avasi toinen nulikoista suunsa ja kysyi olimmeko koskaan kuulleet herra Slossen-Boschenin (joka tuntematon suuruus kuului parhaillaan olevan ruokasalissa) esittävän maailmankuulua lystikästä saksalaista lauluaan.
Ei kukaan meistä ollut sitä kuullut.
Nuorukaiset sanoivat, että laulu oli äärettömän huvittava ja että he tahtoivat pyytää herra Slossen-Boschenia, jonka he hyvästi tunsivat, esittämään sen herrasväelle. Se oli niin hauska laulu, että kun herra SIossen-Boschen kerran oli laulanut sen Saksan keisarille, täytyi hänet (keisarin nimittäin) kantaa huoneesta ja viedä vuoteelle.
Ei kukaan — sanoivat he — ollut semmoinen mestari sitä esittämään kuin Slossen-Boschen. Mies osasi koko ajan pysyä niin totisena, että olisi luullut hänen esittävän murhenäytelmää, ja se juuri kutkutti nauruhermoja. Hän ei ainoallakaan väreellä ilmaissut laulun hauskaa sisältöä ja juuri tuo juhlallinen, melkein surullinen esitystapa sai kuulijat hillittömästi nauramaan.
Me tahdoimme tietenkin kernaasti kuulla Slossen-Boschenia ja kerrankin nauraa sydämen pohjasta. Nuorukaiset siis menivät hakemaan herra Slossen-Boschenia.
Kuuluisa laulaja ei lainkaan estellyt, vaan istahti heti piaanon ääreen, virkkamatta sanaakaan.
"Nyt saatte kuulla jotakin hauskaa", kuiskasivat nulikat ja asettuivat istumaan professorin selän taakse.
Professori säesti itse lauluaan. Alkusoitto ei lainkaan ennustanut lystikästä laulua. Se oli omituinen, kaihomielinen sävel. Se oli melkein liikuttava; mutta me kuiskutimme, että tämä oli saksalaista huumoria ja että kohta saisimme hauskaa.
Minä en ymmärrä saksankieltä. Kaikki, mitä koulussa luin, olen unhoittanut, enkä sitä taitoa kaipaakaan. En kuitenkaan tahtonut vierasten nähden osottaa tietämättömyyttäni, ja keksin oivan keinon: pidin tarkasti silmällä molempia nulikoita. Kun he hymyilivät, naurahdin minäkin; kun he purskahtivat nauruun, tein minä samoin. Joskus olin omintakeisesti huomaavinani huvittavan kohdan laulussa, jota toiset eivät hoksanneet. Ja olin mielestäni sangen viisas.
Tosin tein havainnon, että kaikki muutkin läsnäolijat pitivät nuorukaisten naamoja silmällä; he hymyilivät ja nauroivat kuten komennon mukaan. Ja koska molemmat ylioppilaat nauraa rähättivät melkein koko ajan, kävi kaikki oivallisesti.
Saksalainen professori ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Kun ensi kerran purskahdimme nauramaan, kuvastui hänen kasvoilleen suunnaton ällistys kuten ei hän olisi lainkaan odottanut semmoista vaikutusta laulustaan. Ja se oli meistä erinomaisen hullunkurista: juuri hänen juhlallisuutensa nauratti meitä. Jos laulaja itse olisi vetänyt suutaan nauruun, olisi se turmellut koko vaikutuksen. Me nauroimme kuollaksemme ja professorin naama muuttui hämmästyneestä harmistuneeksi — hän tuijotti kiukkuisesti meitä kaikkia (ylioppilaat olivat hänen takanaan, joten heitä ei hän voinut nähdä). Ja me nauroimme katketaksemme. Laulun sisällys — sanoimme — oli jo äärettömän hullunkurinen, mutta laulajan totisuus teki kuitenkin hassuimman vaikutuksen — sille voi nauraa kuollakseen!
Viimeinen värssy oli laulun loistokohta. Professori katsella muljotti meitä niin kiukkuisesti, että olisimme pelänneet, jollemme olisi tienneet, että se oli — saksalaista huumoria. Ja laulu päättyi niin tuskallisen kaihomielisesti, että olisimme voineet itkeä, jollemme olisi tienneet, että se oli maailman lystikkäin laulu.
Hän lopetti laulun yleisön väännellessä itseään naurusta. Sanoimme että se oli hauskin laulu, mitä eläissämme olimme kuulleet ja että se loistavasti kumosi tuon yleisen harhaluulon, ettei saksalaisilla ollut taipumusta huumoriin. Ja me kysyimme professorilta, miksei hän antanut kääntää laulua englanninkielelle, jotta myös "suuri, oppimaton yleisö" saisi käsityksen siitä, mimmoinen hauskan laulun todella tuli olla.
Silloin herra Slossen-Boschen nousi seisomaan ja alkoi purkaa sisuaan. Hän kiroili ja noitui saksaksi (se kieli kuuluu olevan varsin rikasta ja tehoisaa sillä alalla!), hän hyppi ilmaan, heristeli nyrkkejään ja käytti kaikki englantilaiset haukkumasanat, jotka tiesi. Hän kiljui, ettei häntä koskaan oltu näin karkeasti loukattu.
Vihdoin saimme selville, ettei tuo laulu ollut lainkaan leikkisä eikä naurua herättävä. Se kertoi nuoresta harzilaisesta immestä, joka uhrasi henkensä pelastaakseen rakastettunsa sielun. Ja kun mies kuoli tapasi hänen sielunsa tytön sielun ja — — niin, en tarkemmin muista sisällystä, mutta jotakin hyvin surullista se vaan oli. Herra Boschen kertoi laulaneensa sen Saksan keisarille, ja hän (keisari) oli nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Ja hän (herra Boschen) lisäsi, että laulua ylipäänsä pidettiin liikuttavimpana kaikista saksalaisista lauluista.