Kolme poikaa

language: Finnish

KOLME POIKAA

Kirj.

Edit Polón

Suomentanut

Helmi Krohn

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS

Maalla
Ongenkoukku
Kukkoja, kanoja ja ankkoja
Tuulee
Naapurin lehmät ja Trapin Tippa
Huviretki
Pikkupoikien ajatuksia ja mietteitä
Trullin seikkailu ja hiukan muuta
Sadeilma
Lauvantai
Salaisuus
Teatteri ja Trullin kaupunginmatka
Housut
Max ja Jack
Pelko
Kesän loppu
Trullin ahkerat sormet ja hänen kielensä
Sienimetsässä
Syksyn tulo
Jäähyväismatka
Kaupungissa
Ilon kukkanen

Tripp, Trapp ja Trull ovat 9, 8 ja 6 vuoden vanhat. Urheilijoita he ovat kaikki. He harjoittelevat uutterasti ja parantavat silloin tällöin ennätyksiään, sillä he ovat päättäneet tulevaisuudessa kohottaa Suomen kunniaa. He levittävät aurinkoa ja onnea ympärilleen. Ei hiljaista aurinkoa, joka kimmeltää tyynellä vedenpinnalla: ei, vaan kultavälkettä vaahtoaville, vihreille laineille. Heissä on kuohuvaa, ryöppyävää eloa, josta on otettava vaarin.

Tämän kirjan kertomukset heistä eivät ole mielikuvittelua; kuhunkin pieneen tapahtumaan liittyy todellinen elämä.

MAALLA.

Kesä oli tullut. Juuri tänään he olivat muuttaneet maalle. Olipa kovin hauska laivalla, sillä perämies Anderson tunsi heidät kaikki ennestään.

Täyttä laukkaa kolme poikaa juoksi huvilaan, "ja minä ennätin melkein yhtä pian perille kuin toisetkin", sanoi Trull näyttäen oikein ylpeältä. — Punaisen vajan ovi oli auki, ja siellä oli lapioita ja haravia sekä rikkinäinen taikko, jolla he olivat haravoineet merilevää silloin kun oli tuullut niin kovasti, että aallot olivat tuoneet leviä rantaan. Sitten siellä oli vanha keihäs ja ruosteinen rotanpyydys. "Muistatteko", huusi Trapp, "kun Hilda pyydysti hiiren eteisen konttorista?" "Muistamme kyllä", vastasivat molemmat muut, ja sitten he kaikki nauroivat, sillä he muistivat, että täti oli huutanut ja hypännyt kalossihyllylle.

— Nyt tuli tavarakuorma. — Heidän piti lähteä auttamaan.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, oikein kuuma, arvelivat pojat. "Saammeko olla paljain jaloin, äiti?" kysyivät he. "Ei, ette vielä, mutta ilman alushousuja voitte olla." Tyytymätön huudahdus, joka oli päästä heidän huuliltansa, katkesi puolitiessä. Olihan siinäkin jo jotain.

Kaikessa kiireessä alettiin vaihtaa vaatteita, ja kun Trull oli saanut vaatteet päältään, heitti hän ne nurkkaan ja alkoi kovalla äänellä laulaa laulua, jonka hän kaikessa kiireessä hiukan muutti. Näin se kuului: "hy-y-västi jääkää te kiusankappaleet". Molemmat muut yhtyivät lauluun, ja iloisesti laulaen he kiiruhtivat ulos.

Naapurilla oli vanha perunakuoppa, jota ei enää käytetty. Se oli aivan erinomainen. Juuri sellainen, jota he tarvitsivat voidakseen rakentaa linnoituksen, josta heillä kaupungissa oli ollut puhe. Tripp aikoi arkkitehdiksi suureksi tultuaan, ja hän määräsi, että salakäytävä oli kaivettava. Siitä vasta työtä riitti, mutta naapurin poika tuli avuksi, ja niinpä se vihdoin onnistui. Käytävä päättyi suureen hiekkakuoppaan; sitä tietä saattoi kadota, jos vaara uhkasi, ja sitä paitsi oli hyvä piiloutua sinne, sillä se oli laudoilla katettu. Äiti ja täti eivät parhaalla tahdollakaan voineet löytää sitä, niin hyvässä piilossa se oli.

He kalvoivat ruokasäiliön syvälle, syvälle perunakuopan toiseen seinään ja kattoivat senkin laudoilla. Sellainen kätkö oli hyvä olemassa, jos esimerkiksi sattuisi nälänhätä. Sinne he voisivat piilottaa kaikenlaisia herkkuja, joita äiti antoi heille.

Eräänä päivänä he läksivät metsään etsimään pommeja, ja hyviäpä he löysivätkin erään suuren kuusen juurelta — kaksi kokonaista pussia aivan kukkurallaan.

Tahdotteko kuulla, millaisen sotasuunnitelman he olivat tehneet? Kun vihollinen lähestyisi, piiloutuisi niin monta kuin vain mahtuisi salakäytävään ja hiipisi sieltä hiekkakuoppaan ja siten he kiertäisivät vihollisen, joka voitostaan varmana oli hyökännyt huonosti vartioidun linnoituksen kimppuun. Poikia oikein nauratti, kun he ajattelivat tätä sukkelaa kepposta. He olivat näkevinään miten pommit lensivät pakenevan joukon jäljessä.

Heidän odotellessaan tätä tapahtumaa he työskentelivät joka päivä linnoituksessaan, ja kun he väsyivät, kävivät he hetkeksi lepäämään. Äiti oli lainannut heille kirjavan vaipan, ja se oli heillä yhteisenä leposijana.

Oi, kuinka monta iloista hetkeä he siellä viettivät! Mutta tiedättekö mitenkä vaipan kävi? Sen he unohtivat sinne, ja kun se pitkien aikojen jälkeen tuotiin kotiin, oli se aivan kuin märkä kissa, sillä oli satanut paljon.

ONGENKOUKKU.

Pojat olivat hyvin innostuneita onkimaan, kunhan kala vain nyki, mutta sitäpä ei sattunut aina. Trapp oli kärsivällisin, mutta Trullin mielestä oli kauheaa seisoa rannassa auringonpaahteessa.

"Mennään kotiin", sanoi hän, "kalat nukkuvat." Tripp seurasi hänen mukanaan, ja hetken kuluttua Trappkin. Vavat he veivät ylös ja asettivat ne verannan alle kellarin ikkunaa vasten seisomaan, ja Trull haukoitteli tuumien mielessään, ettei ollut lainkaan väliä, vaikkei kiinnittänytkään siimaa tarkasti vapaan.

Pitkin askelin ja tyytymättömin mielin kapusivat kaikki kolme verannan portaita ylös. "Me emme tiedä mitä tehdä." "Sepä surullista", sanoi täti, "menkää pelaamaan krokettia." "Ei, se on juuri kaikkein ikävintä näin kuumalla." "No, katselkaa sitten suurta englantilaista kuvakirjaa, jonka täti Rosel lähetti teille." "Uh, sitähän me olemme katselleet jo sata kertaa." "Sittenhän te voisitte leikitellä sunnuntaita, kaikki teidän tavaranne ovat huiskin haiskin." "Siistitä!" huusivat kaikki kolme kauhun kuvastuessa heidän kasvoillaan. "No, keksikää jotain itse sitten", sanoi täti ja läksi paistamaan kakkua.

Tripp heittäytyi sohvalle toinen jalka ojossa. Trapp nojasi käsivartensa pöytään ja päänsä käsiinsä ja seurasi katseillaan purjetta, joka kulki kaukana, kaukana ulapalla.

Trull istui portailla. Siellä surisi paksu, ruskea paarma. Kas vaan! nyt se lensi keskelle keltaista krassakukkaa, joka kasvoi suuressa punaisessa ruukussa rappusten kaiteella. Kuinka lystisti se surisi, aivan samalla tavalla kuin Putte veljen viulu, kun hän leikillä kuljetti käyrää edestakaisin. — Minne se nyt hävisi? Maltahan — — — ja Trull kiiruhti portaita alas. Nyt paarma varmaankin luuli, että kellarin punainen ikkunapieli oli kukkanen — — — oi! miten tyhmä se oli! — ja Trull kumartui eteenpäin paremmin nähdäksensä. Voi! epätoivoinen huuto kajahti aina makuukamariin saakka äidin luo. Äiti heitti työnsä käsistään ja läksi juoksemaan, täti, palvelijat ja pojat kintereillään. Verannan edustalla seisoi Trull huutaen ja jalkaa polkien. "Trull, Trull, tule tänne", huusi äiti, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Pian kaikki seisoivat hänen ympärillään, ja äitikin oli huudahtaa nähdessään mitä oli tapahtunut — ongenkoukku oli tarttunut Trullin huuleen.

Voi, voi, pikku Trull, miksikä et kiertänyt huolellisesti siimaa vavan ympärille ja kiinnittänyt onkea kohoon?

Täti, joka oli sairaanhoitajatar, tarttui pikku Trullia päähän ja leikkasi siiman koukusta irti. Sitten hän kantoi pienokaisen sisään. Hänet laskettiin pöydälle, ja katsoen häntä vakavasti silmiin sanoi täti: "Nyt, pikku Trull, täytyy minun leikata huultasi, ja se koskee kipeästi, mutta huuli tulee vain pahemmaksi, jollemme tee sitä heti." "Anna minulle peili", sanoi Trull ja lakkasi itkemästä. "No niin", jatkoi hän peilailtuaan itseään hetken aikaa, "nyt täti saa leikata." Trull piteli äitiä kädestä kiinni. Tädin täytyi käyttää sekä saksiaan että leikkausveistään useampaan kertaan, ennenkuin koukun väkä tuli näkyville. Niin syvälle se oli tunkeutunut. Trull oli oikein miehuullinen. Iso veli katkaisi sitten pienillä hohtimilla koukun yläosan, jotta sen helposti saattoi vetää pois. Voi, kuinka kaikki olivat iloisia, sillä pikku huuli oli alkanut jo mustua, ja tiedättehän, miten helposti voi saada verenmyrkytystä.

"Onko koukku rikki?" kysyi Trull, ja monta tyytyväistä ääntä vastasi yhtä aikaa: "on, aivan rikki". Mutta ajatelkaahan! silloin Trull alkoi katkerasti itkeä ja huusi: "Millä minä sitten ongin?"

Äiti lupasi hänelle 25 penniä, "ja kun tulet terveeksi, saat mennä puotiin ostamaan uuden ongenkoukun". Silloin Trull tuli taas iloiseksi. — Hänen puhtaaksi pestyyn huuleensa pantiin kiinnelaastaria, sitten poika vietiin vuoteeseen ja hän vaipui heti uneen. Ja se oli todellakin onni, sanoivat täti ja äiti, sillä varmaankaan huuli ei muuten koskaan olisi parantunut, sillä tiedättekö miten hänen laitansa oli seuraavana aamuna? — hän jutteli aivan lakkaamatta, niin että laastari vähä väliä irtaantui. — Niin, olipa todellakin hyvä, että onnettomuus sattui iltapuolella, jotta huuli ennätti parantua sillä välin kuin Nukku-Matti seisoi vieressä ja varoi, ettei Trull saisi jutella.

KUKKOJA, KANOJA JA ANKKOJA.

Pojat seisoivat eräänä päivänä punaisen vajan ulkopuolella. Tripp oli laittanut auran kaksihaaraisesta oksasta ja taittuneesta lapiosta, ja varsin mukava se olikin. Nyt he saattoivat itse panna perunoita maahan. Tripin oli määrä ajaa, Trapin vetää ja Trullin istuttaa. Tripp parasta aikaa valmisti moottoria merirosvolaivaa, vanhaa ruuhta varten. Äiti oli ommellut siihen purjeen säkeistä, ja kun siihen laitettaisiin vielä lisäksi moottori, niin kulkisi se oikein hyvällä vauhdilla. Tripp muisti, että kun äiti ompeli purjetta, piti hänelle juuri tulla vieraita, ja hänellä oli kova kiire. Trull oli niin innoissaan, että hän alituisesti häiritsi äitiä. "Rauhoitu, Trull", sanoi äiti, "älä häiritse minua, muuten purje ei valmistu siksi kunnes vieraat tulevat!" Mutta Trullin oli aivan mahdoton hillitä itseään. Vihdoin sanoi äiti hiukan kärsimättömästi: "Mene niin pitkälle kuin pippuri kasvaa", ja silloin Trull heti paikalla katosi, mutta palasi pian takaisin pippuripurkki mukanaan, jonka hän asetti ompelukoneelle. "Tässä on", sanoi hän vaan — Tripp nauroi itsekseen ajatellessaan tätä tapahtumaa, mutta nyt oli ryhdyttävä moottoriin käsiksi. Hän oli löytänyt läkkisen siiven, joka ennen oli pyörinyt tuuliviirissä. Tuumiessaan miten hän alottaisi työnsä huomasivat he pojan, joka kori käsivarrella astui keittiöön. "Mansikoita siinä ei voi olla", tuumi Trapp. "Mutta ajatelkaahan, jos hänellä on maalaisjuustoa", sanoi Tripp ja maiskutti suutaan. "Niin", sanoi Trull, ja sitten he juoksivat tiehensä. Täti teki kauppaa vieraan pojan kanssa. "Kyllä me otamme ne", sanoi hän, "mutta kuka taittaa niiltä niskat?" "Mitä korissa on?" kysyivät pojat. "Kananpoikia, kultaseni." "Mutta miksi poika myö ne, voisihan hän saada niistä munia?" "Ei", sanoi täti, "niistä tulee kukkoja, ja kanat vain munivat." "Täti, täti", sanoi Trapp, hyppäsi tuolille ja kuiskasi: "Korsbergin Helmi kertoi, että hekin luulivat kerta, että kahdesta kananpojasta tulisi kukkoja, mutta eipä tullutkaan, he saivat sen sijaan kanoja, jotka munivat hirveän paljon munia. Täti, täti kulta", lisäsi hän ääneensä. "Emmekö me voi saada niitä?" "No mutta missä te säilyttäisitte niitä?" ihmetteli täti. "Vanhassa leikkituvassa aidan luona; siellä on lattia ja ikkuna, ja kyllä me niitä syöttäisimme." "Kyllä, kyllä", huusivat nyt Trapp ja Trull, "antakaa ne meille", ja täti, joka hemmoitteli pieniä telmyreitänsä, ei voinut kieltää, ja niinpä neljä poikasta kuljetettiin riemukulussa pieneen tupaan, jossa Kurre veikko kiinnitti vankan seipään seinästä seinään, jotta kananpoikasille olisi yöpuunsa. Joka ilta ovi suljettiin, ja joka aamu se avattiin jälleen.

Lähellä oli mainio multakasa; siellä Trull ja kukot etsivät kilpaa matoja.

Ajatelkaahan, eräänä päivänä alkoi yksi kukoista kiekua, ja se vasta Trullin mielestä oli lystiä. Hän kuunteli tarkkaavasti monta kertaa, ja sitten hän alkoi matkia kukon ääntä ja onnistuikin niin hyvin, jotta olisi voinut luulla kahden kukon ahertelevan rikkaläjällä.

Jonkun ajan kuluttua tuli isoäiti vieraisille. Siitäpä syntyi iloa kaikille, sillä isoäiti oli kovin herttainen lempeine sinisine silmineen ja kauniine valkeine hiuksineen. Isäkin oli maalla, ja jokainen päivä oli kuin juhlapäivä. Juotiin kahvia tai mehuvettä omenapuiden varjossa, joiden välissä oli rantaan viettävä pehmeä nurmikko. Isä otti vuoron perään yhden pikkupojista syliinsä ja sitten he vierivät rinnettä alas kaikkien nauraessa lystikkäälle tynnyrille. — Paraillaan Hilda kattoi pöytää verannalla, ja siitä Tripp oli hyvillään, sillä hän oli nähnyt keittiössä, että saataisiin vohveleita jälkiruuaksi, parasta mitä hän tiesi. Äiti keräsi kukkia pöydän koristukseksi; äiti piti kukkasista. Täti oli valmistanut simaa. — "Minäpä menen katsomaan", tuumi Tripp, "eikö päivällinen jo ole valmis", ja hän läksi verannalle. — Hilda asetti juuri paikoilleen sievät lautasliinapussit, jotka täti oli ommellut ja joissa oli kukkakoristeita. Tripin omassa oli edelweisskukkia, Trapilla ruusuja ja Trullilla sinivuokkoja. Nyt äiti toi kukkakimput pöytään. "Tripp", sanoi hän, "mene kutsumaan isoäiti ja isä syömään." Tripp aivan lensi. — Päivällispöydässä vallitsi iloinen mieliala, aurinko paistoi lämpimästi, sima oli virvoittavaa, kaikki maistui hyvältä, mutta parhaat kaikista olivat sittenkin vohvelit. Lapset istuivat hiljaa pöydässä, äiti näytti tyytyväiseltä. — Mutta nyt oli ateria lopussa, ja kaikki nousivat ylös. Juuri kun isoäiti aikoi panna kätensä ristiin ja kiittää Jumalaa ruuasta, kuului pieni kimakka ääni pöydänpäästä; "kukko-kiekuu" se pani, ja ääni muistutti niin kerrassaan oikeaa kukkoa, että kaikkien katseet kääntyivät samalle taholle. Siinä seisoi Trull kädet ristissä ja kumarsi syvään ja hartaasti, aivankuin hän oli nähnyt isoäidin tekevän. Mitä ihmettä! Mutta isoäiti katkaisi äänettömyyden, hän nauroi niin että kyyneleet valuivat pitkin poskia, eikä sitten kukaan muukaan voinut enää olla vakavana. Vasta illalla koetti äiti puhua pikku poikansa kanssa, mutta tämä kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä kymmenen kertaa perätysten, niin että äiti parka oli tukehtua.

Pian tapahtui jotain hauskaa. Trapp sai kaksi kanaa kummiltansa, täti Roselilta. — Hän oli kirjoittanut Englannista ja pyytänyt äitiä ostamaan Trapille jotain, mikä olisi hänelle oikein mieleen. — Toinen ristittiin Pikuksi ja toinen Tipaksi erään kertomuksen mukaan, jonka Trapp oli lukenut. Kukko, joka oli opettanut Trullia kiekumaan, sai pitää kanoille seuraa, ja sen nimeksi pantiin Max. Kanat munivat kiltisti, ja äiti osti kaikki munat viidestä pennistä kappaleelta. Äiti kertoi pojille, miten munista voi kasvaa pieniä poikasia, ja sitä oli hauska kuunnella. Mitäpä jos Pikku ja Tippa jonakin päivänä saisivat poikasia.

Eräänä aamuna, kun kaikki pojat nukkuivat, toi eräs mies kaksi ankkaa taloon. Isä osti ne ja vei ne kanakoppiin. Kun pojat vähää myöhemmin juoksivat avaamaan kanakopin ovea, seurasi isä heidän mukanaan. Hän tahtoi tietää, mitä he sanoisivat. Trull ensimäisenä huomasi uudet tulokkaat. Hän löi kätensä yhteen ja huusi: "Katsokaa, pojat, katsokaa!" ja sitten hän lisäsi: "Nuo ovat tulleet munista!"

TUULEE.

Oli perjantai ja tuuli kovasti. Kas! oikeita vaahtopäälaineita lahdella; kohisi ja suhisi, ja molemmat koivut rannassa, "poika ja tyttö", niinkuin niitä nimitettiin, taivuttivat oksiansa. Trapp katseli, miten ne huojuivat ja keinuivat, ja hän toivoi, että hänellä olisi ollut taikapeili. Siinä tapauksessa hän heti olisi muuttanut itsensä linnuksi saadakseen kiikkua koivun oksalla — hui miten hauskaa. Mutta kesken tuumiaan iski hänelle toinen ajatus mieleen. Hän nousi ylös, astui Tripin ohi, nipisti häntä käsivarresta, mikä merkitsi: "Seuraa mukana, mutta älä sano mitään." — "No", sanoi Tripp, kun he olivat astuneet vähän matkaa. "Lähdetään soutamaan", kuiskasi Trapp. "Mutta tuulee", vastasi Tripp. "Juuri sen vuoksi, etkö ymmärrä, että tahdon keinua."

Ei kukaan ollut sillalla. Sepä oli hienoa. Ja he ottivat kumpikin parin airoja ja sousivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Vaahto kuohui laineilla ja suolainen vesi pirskui kasvoihin. "Ihanaa", sanoi Trapp. "Suloista", sanoi Tripp, ja sitten he sousivat yhä edemmäksi.

Mutta kotona alettiin kaivata molempia poikia. Missä ihmeellä he piilivät?

Kauan etsittyä huomattiin, että "Trio" oli poissa, ja lopulta keksittiin pieni vene ulapalla, jossa oli kaksi mustaa pilkkua.

Iso veikko juoksi rantaan ja sousi heidän jälkeensä minkä jaksoi.
Kaikki kerääntyivät rantaan, ja äiti sanoi vilkkaimmille lapsista:
"Muistakaa, ettei kukaan saa nauraa, sillä tämä ei ole mikään leikin
asia."

Merimiehet tuotiin maihin. He yrittivät näyttää topakoilta, mutta iso veikko oli hyvin vakava. Äiti astui heitä vastaan, ja aikoi juuri nuhdella heitä, kun pikku Trull pisti päänsä äidin kainaloon, löi kätensä yhteen ja huudahti kaikkein narisevimmalla äänellään: "Lapsi kullat, mitä te olette taas tehneet?"

Muut katosivat nopeasti laiturilta, ja äidin täytyi äkkiä ottaa esille nenäliinansa peittääkseen sillä kasvonsa. Sitten hän puri huultaan, tarttui kumpaakin poikaa käteen kiinni ja talutti heidät kotiin. — Mutta sen pitemmältä en tahdo kertoa, sillä seikkailu loppui hiukan ikävästi.

NAAPURIN LEHMÄT JA TRAPIN TIPPA.

Isot lapset olivat saaneet tenniskentän. He olivat itse olleet mukana tasoittamassa sitä ja levittämässä savea ja hiekkaa. Nyt se oli aivan sileä ja hieno, mutta hiukan pehmeä vielä. Ei kukaan saanut astua sillä, ennenkuin se oli kovettunut. Ymmärtäähän sen, että askeleista olisi jäänyt syvät jäljet, ja sehän olisi ollut kovin ikävä.

Pikkupojat eivät aina olleet huolellisia. He jättivät joskus veräjät auki tuodessaan maantieltä käsikärryillä lantaa, jota nimitettiin kullaksi. Katsokaas, se oli aiottu äidin kukkia varten, ja siten he ansaitsivat itselleen kesärahoja.

Eräänä päivänä syöksyy joku sisään: "Lehmät ovat pihalla!" Siitäpä syntyi juoksua. Täti huusi: "Oi voi, ovatko ne päässeet tenniskentälle?" "Juuri siellä ne ovatkin", vastasi Trull ja pyöritteli silmiään, "toinen lehmä huusi 'play' — ja toinen vastasi 'ready' ja otti vastaan sarvillaan."

* * * * *

Pikku Trapp itki. Miksi pikku Trapp kulta itki? Aamupäivällä, kun kaikki istuivat kahvipöydässä, hyökkäsi Emma tädin koira, joka oli myös kahvikesteissä mukana, suoraa päätä kanakopille. Pojat perässä. — Siellä heitä kohtasi surullinen näky. Kaunis valkoinen Tippa seisoi pää veressä ja nuokkuvana aidan vieressä. Voi, voi, selässä sillä oli suuri haava. Ei epäilystäkään. Haukka oli aikonut ryöstää sen, mutta kiltti Othello, kanojen ystävä, peloitti sen haukkuen pois. Pojat syleilivät ja kiittivät koiraa, ja sitten Trapp kantoi varovasti pikku Tipan kotiin. Sitä laastaroitiin ja hoidettiin parhaalla tavalla, mutta se oli niin sairas, ettei se koskaan voinut tulla oikein terveeksi, ja niinpä pikku Tipan valkea elämä oli lopetettava. — Siksi Trapp itki.

Täti antoi pahvirasian ja kiinnitti sinisiä kukkia ja vihreitä lehtiä kannelle. Pehmeälle ruoholle laskettiin Tippa lepäämään. Isot siskot kalvoivat haudan, ja sitten he kulkivat kaikki pitkässä jonossa perätysten, hitaasti ja juhlallisesti. Tippa laskettiin hautaan, ja pojat saivat äidin kaikkein kauneimmat kukat koristaakseen niillä pikku Tipan hautaa.

HUVIRETKI.

"Nouskaa ylös, pojat", sanoi isä eräänä aamuna, "lähdetään huviretkelle." Tripp haukotteli, Trapp ojensi jäseniään ja Trull hieroi unen silmistään. "Minnekä me lähdemme?" "Saarille", vastasi isä, "pitäkää nyt kiirettä, niin saamme laittaa ongenvavat kuntoon."

Pojat virkosivat varsin pian täysin hereille ja pukeutuivat niin nopeasti kuin suinkin. Tripin paita tuli nurin, "mutta vähät siitä, silloinhan onni on oikea", tuumi hän. "Hampaat voisivat kernaasti jäädä pesemättä", arveli Trapp, "mutta parasta on sittenkin pestä, sillä täti muistaa kyllä kysyä, ja silloin me saamme palata takaisin." Hetken kuluttua vesi porisi kaikkien suussa, punainen hammastahdas vaahtosi ja pienet kädet heiluttivat hammasharjaa kaikin voimin. No, vihdoinkin he olivat puetut. Seitsemänpeninkulman vauhdilla sitä kiidettiin sitten keittiön läpi. Suuri käsiliinalla peitetty kori oli pöydällä, toinen lattialla, jossa oli kahvipannu ja kattila kalasopan keittämistä varten, sillä oli määrä onkia kaloja. "Älkää unohtako suoloja ja tulitikkuja", kuului äidin varottava ääni, kun he hyökkäsivät ulos.

Ilma oli niin ihana kuin vain saattoi toivoa. Isot pojat laittoivat purjeveneen kuntoon, täyttivät pienen tynnyrin kaivovedellä, sillä merivesihän on suolaista eikä kelpaa kahvinkeittoon. Siinä tuli jo "Naperokin"; niin, sellaisen nimen oli Trull pienenä antanut keittäjättärelle, ja nyt kaikki kutsuivat häntä siten. Olipa hän kerta jäädä ilman kirjettäänkin, kun pojat eivät muistaneet hänen oikeaa nimeään. Hänellä oli kori käsivarrella, ja sitten kaikki läksivät laiturille. Vene työnnettiin vesille, ja iloisin mielin vilkutettiin hyvästiksi Emma tädille ja Othellolle, jotka jäivät kotiin. Koti pieneni pienenemistään mitä pitemmälle päästiin, lopulta näkyi vain huvilan peltikatto, joka kimmelsi hopeisena auringonpaisteessa. "Nyt Putte saa olla tähystäjänä", sanoi isä, kun he lähestyivät saarta. "Pitää etsiä hyvä maihinnousupaikka. Tuolla on viettävä kallionkieleke, katsohan, onkohan siinä niin syvää, ettei vene tartu pohjaan kiinni." Niin, hyvä siinä oli laskea maihin, ja iso veikko, joka piti perää, huusi: "Keksi esille; ottakaa vastaan."

Rannalla pojat löysivät sopivia voileipäkiviä ja alkoivat viskellä niitä. He olivat paljain jaloin, jotta ei haitannut, vaikka seisoikin aivan veden rajassa. Sitten he läksivät hakemaan risuja, joita oli runsaasti puiden alla metsässä. Rannasta he löysivät kauniita sinisiä kukkasia, pitkiä, hyvin pitkiä, ja hetken kuluttua punaisiakin, mutta ne olivat lyhyempiä. Joka tapauksessa he poimivat sinisen ja punaisen kukkakimpun, antoivat sinisen äidille ja punaisen tädille töyhdöiksi heidän hattuihinsa. Heti ne otettiin käytäntöön, ja poikien täytyi pakostakin ajatella intiaaneja. Heidän sisarensa Kinnu-Liisa sanoi, että toinen kukka oli nimeltään Veronica longifolia [rantatädyke] ja toinen Lythrum salicaria [rantakukka]. Hän oli kovin viisas, tuo Kinnu-Liisa, kun hän tunsi sellaistenkin kasvien nimet, jotka eivät kasvaneet edes kotimäellä, arvelivat pikkupojat.

Valkea liina oli levitetty kivelle, ja kupit ja kulhot, leivät ja voit, pullat ja ruskeat piparikakut sen päälle. — — — Voi toki, miten hyvältä se oli maistuva!

Isä oli kiinnittänyt riippumaton kahden puun väliin ja loikoi siinä katsellen äidin ja tädin hommia. Nyt kuului vihellyspillin ääni. Isot siskot tulivat juoksujalkaa toinen toisensa jälkeen, ja Napero toi höyryävän kahvipannun. "Miksi ruoka maistuu kaikkein parhaalta saaressa?" ihmetteli Trapp itseksensä.

Kalaonni oli hyvä, ja niin pian kuin kalat olivat vedetyt ylös vedestä ja tapetut, viskattiin ne Hildalle, joka perkasi ne sitä myöten.

"Kuules, Tripp", sanoi Ukko, "sinä et saa kiusata kalaa, se on heti tapettava. Tulehan tänne, niin opetan sinua", ja Ukko otti ahvenen käteensä, pisti sormensa kalan suuhun, taivutti äkisti päätä taakse, niin että niska taittui, ja kala kuoli heti paikalla. "Näin sitä on tehtävä, jollei ole veistä, ymmärrätkö nyt", kysyi Ukko. "Kyllä", sanoi Tripp, "en minä tahdokaan kiusata eläimiä, sillä tiedän että se on väärin."

Pikkupojat eivät malttaneet kauan onkia. He vetivät vavat ylös, ja
Trull muisti kiinnittää siiman lujasti.

Kallionkieleke veneen vieressä oli kovin hauska. Veden rajasta se oli hiukan liukas, mutta eihän sitä tarvinnut mennä niin kauaksi. He kävivät kaikki rinnan istumaan ja liukuivat alas ja heistä tuntui ihmeen hauskalta, kun kallio poltti heidän jalkojansa. "Katsokaas", sanoi Trapp, "miten paljon särkiä on veneen alla!" He kumartuivat eteenpäin ja unohtivat liukkaan merenruohon. Loiskis! kaikki kolme pulskahtivat märkään veteen. He tarttuivat veneeseen kiinni ja kömpivät hiukan noloina ylös. "Mutta lapsikullat", huudahti täti, "mitä me nyt panemme teidän päällenne, kun emme ottaneet varahousuja mukaan?" Paidat ja housut levitettiin aurinkoon kuivamaan, puserot eivät olleet märkiä. "Nyt minä tiedän", sanoi äiti nauraen. "Tulkaahan tänne." Paluumatkaa varten hän oli ottanut mukaan poikien punaiset villaröijyt, ne, joissa oli kultaiset napit.

Äiti pujotti hihat housunlahkeiksi jalkaan ja napitti kiiltävät napit takaa kiinni. He olivat aivan kuin koreita marakatteja, ja täti ja äiti nauroivat sydämensä pohjasta. "Saammeko nyt leikkiä purjeveneessä?" kysyivät pojat. "Kyllä te saatte. Varokaa vain, ettette putoa uudestaan veteen", sanoi äiti, "sillä sen useampia housuja ei meillä ole."

Äiti ja täti kävivät isän riippumaton juurelle istumaan. Heillä oli kirja mukanaan ja äiti luki ääneen, täti teki käsitöitä ja isä nautti. Aika kului kovin hauskasti, vain muutamat nenäkkäät hyttyset häiritsivät joskus rauhaa. Kovinpa he hämmästyivät, kun Napero vihelsi pillillä merkiksi, että päivällinen oli valmis. "No niin", sanoi äiti, sulki kirjan, nousi ylös ja karisti hameestaan pois kaarnaa, "tulkaa nyt, ystäväni." Isä kohosi istualleen riippumatossa ja katseli ympärilleen. "Missä on purjevene?" huudahti hän. Samassa kaikki olivat rannassa. Lopulta he keksivät sen lahdenpohjukassa, miten ihmeellä se oli joutunut sinne? Suuri veikko ja Putte hyppäsivät pieneen veneeseen, joka onneksi oli irroitettu purjeveneestä, ja soutivat voimakkain aironvedoin pikkupoikien jälkeen. "Mitenkä se kävi?" kysyi isä, kun he palasivat takaisin. "Kas", sanoi Trapp, "me otimme kukin airon ja koetimme työntää venettä rannasta ja lopulta nuora irtaantui kivestä ja me soljuimme rannasta. Te ette huomanneet mitään ja se oli kauhean hauskaa. Sitten me nostimme airot veneeseen ja olimme purjehtivinamme myrskyävällä merellä." "Luulenpa, että minun täytyy antaa teille hiukan kyytiä", sanoi isä, kun he olivat jälleen maissa. Mutta pojat juoksivat tiehensä, ja isä jäljessä. Toinen iloinen naurunpurskahdus seurasi toistansa, ja lopulta isä sai kiinni kaikki kolme marakattia ja toi heidät höyryävän kalakeiton ääreen.

Mutta kaikella on loppunsa, niinpä iloisella huviretkelläkin. Napero pakkasi tavarat koriin, ja Hilda auttoi häntä. Isot lapset kantoivat ongenvavat veneeseen. "Nostakaa purjeet", sanoi isä isolle veljelle. "Ei, ei!" huusi hän vastaan. "Mikä on hätänä?" ihmetteli isä. "Kaikki köydet ja kuutit ovat irrallaan." Se oli merimies Trullin työtä heidän purjehtiessaan myrskyisellä merellä. Siinä sitä kiivettiin, vedettiin, huudettiin ja soviteltiin. Kurren, joka oli ketterin heistä, täytyi kiivetä mastoon, ennenkuin kaikki oli taas kunnossa. Trull näytti hiukan nololta ja lupasi, ettei hän koskaan enää tekisi mitään sellaista. Vihdoin lähdettiin matkaan. Onnellinen perhe keinui hiljalleen kotirantaa kohti.

PIKKUPOIKIEN AJATUKSIA JA MIETTEITÄ.

Äiti ja täti olivat kutsutut Isoonsaareen vieraisille, ja sinne he menivät kernaasti. "Pikkupojat", sanoi äiti, "voimmeko me lähteä nyt hyvässä rauhassa, totteletteko te Naperoa ja tulette heti syömään, kun teitä kutsutaan, ettekä ole villejä, vaan käytte kauniisti nukkumaan?" — Hyvänen aika, tietysti he sen kaiken tekisivät, menkää vaan rauhassa! Niinpä täti ja äiti saivat edeltäpäin iltasuudelman. —

Illalla kotiintullessa löysi äiti pienen kirjeen yöpöydältään. Siinä seisoi:

"Rakas äiti. Me olemme olleet oikein tyhmiä, mutta me koetamme tästä lähin tulla oikein kilteiksi, niin ettei äidin tarvitse surra meidän tähtemme. Tripp, Trapp, Trull."

Tämän pienen kirjeen äiti kätki raamattunsa väliin ja rukoili Jumalaa siunaamaan pikkupoikien hyvää päätöstä.

* * * * *

Isä lepäsi sohvalla. Trapp istui jakkaralla vieressä. Hän näytti kovin miettivältä, niin että isä ihmetteli, mitähän hän oikein ajatteli, mutta isä ei tahtonut häiritä häntä, siksi he olivat kumpikin kauan vaiti. Vihdoin sanoi Trapp: "Kun isä tulee vanhaksi, niin minä teen työtä sinun puolestasi." "Kiitos, rakas poikani", sanoi isä ja veti Trapin puoleensa. "Katsos", jatkoi Trapp, "minä olen tullut ajatelleeksi, että niin kai pitää olla, koska olen nähnyt sinun tekevän työtä isoäidin puolesta."

* * * * *

Oli ilta. Täti luki pojille kuningas Salomosta ja liljasta. "Tiedätkö", sanoi Trapp, "miksi lilja on kauniimpi kuin kuningas Salomo kaikessa ihanuudessaan?" "En", vastasi täti. "Siksi", sanoi Trapp, "että se on synnitön."

* * * * *

Pojat olivat kovassa pulassa, sillä he olivat kuulleet isän sanovan äidille: "Tiedätkö, nyt minä olen aivan ilman rahaa." Se oli jotain kauheaa. — He tulivat ajatelleeksi heidän omaa suurta kassaansa. He olivat, paitsi mitä he itse olivat ansainneet, saaneet lahjaksi sangen paljon rahaa, yhteensä 8 markkaa 90 penniä. Nyt he arvelivat, että isää oli autettava. Niinpä he ottivat erilleen 5 markkaa, käärivät sen paperiin, ja kirjoittivat sen päälle: "Rakkaalle isälle, koska hänellä ei ole rahaa." Tämän paketin he piilottivat isän lautasliinan alle aamiaispöydässä. Nythän isä voisi ostaa ruokaa ja koulukirjoja ja uusia kenkiä ja kaikkea sellaista, ja se tuntui oikein hauskalta!

He seisoivat kukin tuolinsa vieressä ja odottivat, että isä ottaisi pois lautasliinansa. He saattoivat kuvitella mielessään, miten iloiseksi hän tulisi. Mutta — ja he katsoivat ihmeissään toisiinsa. Isä ei nauranut, hän kävi vain istumaan ja ojensi käsivartensa heitä kohti, ja kun hän oli suudellut ja kiittänyt heitä, näkivät he kaksi suurta kyyneltä hänen silmissään. Se oli ihmeellistä, ei lainkaan sellaista kuin he olivat olettaneet. — Mutta heidän sydämissään tuntui lämpimältä ja iloiselta, aivankuin he itse olisivat saaneet jonkun lahjan; ja siitä he ymmärsivät, että kaikki oli niinkuin tuli ollakin, ja he arvelivat kaikki kolme, että he pitivät aivan sanomattoman paljon isästään.

* * * * *

Siihen aikaan kun sota riehui Balkanin niemimaalla, seurasi Trapp hyvin tarkasti tapahtumien kulkua. Hän kyseli kaikenlaista alituiseen ja pyysi selitystä sellaiseen, mitä hän ei itse ymmärtänyt. Hän oppi tuntemaan eri valtioita ja teki omia laskujaan ja johtopäätöksiään. Eräänä päivänä hän tuli äidin luo ja kysyi: "Miten kirjoitetaan kuninkaalle?" "Mitä sinä tarkoitat?" sanoi äiti. "Minä tahtoisin tietää miksikä häntä nimitetään", selitti Trapp. "Teidän Majesteettinne", selitti äiti. "Vai niin, kiitos, minäpä kirjoitan Englannin kuninkaalle", ja sitten hän läksi nyökäten päätään.

Äiti hämmästyi aika tavalla, mutta tuumi: "Kai minä saan selityksen kunhan odotan kärsivällisesti."

Jonkun päivän perästä tuli Trapp taaskin — "Kun minä en osaa englanninkieltä", sanoi hän hieroen selkäänsä seinää vasten ja näytti kovin huolestuneelta.

"Mitä sinä englanninkielellä tekisit?" ihmetteli äiti, joka oli unohtanut koko kirjeen. "Minä pelkään, ettei kuningas ymmärrä minua." "No, kyllä minä pidän siitä huolen, minä annan jonkun kääntää sen englanninkielelle." Trapp oli hyvillään.

"Oletko sinä jo alottanut kirjeesi?" kysyi äiti. "Olen, alku ja loppu on jo kirjoitettu", vastasi Trapp ja ojensi hänelle paperin. Äiti luki:

"Teidän Majesteettinne.

  Minä olen keksinyt sotasuunnitelman. Nyt minä kerron sen. Kun
  nyt — — — — — —

  Hyvästi Georg! Minä olen 8-vuotias poika. Minä olen suomalainen.
  Minun nimeni on — — — ja osoitteeni — — — — — —."

"Katsoppas äiti", selitti Trapp, "minusta tuntui niin ikävältä, ettei kuningas ymmärtäisi minun kirjettäni, ja siksi en kirjoittanut sitä valmiiksi, mutta nyt minä voin jatkaa", ja Trapp juoksi pois. Hän hyppi yhdellä jalalla koko pitkän eteisen läpi.

Kirjettä ei koskaan käännetty englanninkielelle, sillä jonkun ajan kuluttua tuli Trapp alakuloisena sanomaan: "Minun sotasuunnitelmani ei kelpaakaan, sillä Balkanilla ei ole käynyt niinkuin minä oletin."

Mutta äiti pani kirjeen talteen muistona pikkupoikien tuumista.

TRULLIN SEIKKAILU JA HIUKAN MUUTA.

Hilda, Trullin hyvä ystävä, oli sairaana. Joka päivä hän meni palvelijoitten kamariin pitämään hänelle seuraa. Hän poimi hänelle pieniä kukkakimppuja ja piirusti hänelle kuvia, joista Hilda varsin hyvin sai selkoa, mutta kerran kävi hullusti. Trull oli piirustanut ilmalaivan, ja kun hän kysyi Hildalta mikä se oli, tarkasteli hän hetken aikaa kuvaa ja huudahti lopulta hyvin iloisena: "Nyt minä tiedän, heinäsirkkahan se on!"

Hilda parka oli astunut jalkansa ruosteiseen naulaan, ja nyt hänen täytyi yhtä mittaa hautoa jalkaansa jäällä. Hyvä että kellarissa oli jäitä. Jääpalaset pantiin ämpäriin vuoteen ääreen, ja jalka oli jo hiukan parantunut, sillä Hilda oli ahkerasti vaihtanut kääreitä. — Niin, siellä Trull nyt istui ja piirusti. Hän oli nostanut pienen tuolinsa suuremman eteen, joka teki pöydän virkaa. He liimasivat myöskin kiiltokuvia yhdessä ja katselivat kuvakirjoja, joiden sisältöä Trull selitti, ja Hilda oli kovin tyytyväinen.

Eräänä aamuna Trull muisti jotain hyvin tärkeää. Hän ei ennättänyt edes napittaa puseroaan ennenkuin hän juoksi Hildan luo ja kertoi mitä hänellä oli mielessään.

Hilda oli kovin huvitettu, ja Trullin silmät loistivat; hän selitti tarkasti, mutta kesken kaikkea hän arveli voivansa yhtä hyvin istua kuin seisoakin, ja siksi hän siirtyi pari askelta taakse käydäkseen istumaan pienelle tuolilleen — "loiskis!" siinä hän nyt oli keskellä jää-ämpäriä. Hän kävi samassa aivan mykäksi, katsoi huolestuneena Hildaan ja sanoi: "Et suinkaan sinä naura, kun minä nolostuin niin kovin?" "No mutta rakas ystävä", vastasi Hilda purren huultaan, "kuinka minä voisin nauraa!"

Kylläpä lattia nyt oli kaunis — se lainehti järvenä. Mitenkä Trull pääsisi luovimaan keittiön kautta Naperon huomaamatta hänen pientä nurjaapuoltaan? Hän raotti ovea. Olipa hänellä sentään hyvä onni; Napero, pesi lautasia aamupuuron jäljiltä ja seisoi selin huoneeseen. Nopeasti Trull kiiti eteenpäin.

Hän asettui sitten korkeaselkäisen tuolin taakse seisomaan ja muutti kiireesti housuja, sillä hyi miten ilkeää, jos joku muu kuin täti tai äiti olisi nähnyt hänet.

* * * * *

Trull ei ollut aina ystävällinen eläimille. Kerran hän oli kiusannut muutamia rapuja yhdessä Tripin kanssa. Isä oli juuri ostanut ne, ja pojille oli sanottu, etteivät he saisi koskea niihin, mutta kiusaus oli liian suuri. Sitä he saivat kuitenkin katua, sillä leikki loppui pahasti. Molemmat kavaljeerit pistettiin keskellä valoisaa päivää eri huoneissa vuoteeseen kokonaiseksi tunniksi. He näyttivät kovin noloilta seisoessaan yöpaidoissaan, raottaessaan ovea ja kysyessään itku kurkussa: "Pitääkö meidän pestä hampaatkin?"

Tämä rangaistus riitti Tripille, mutta Trullin sormia syyhyi yhä. Hän saattoi rutistaa kärpäsiä ikkunaruutua vasten, ja kerran hän heitti madon kuumalle liedelle, mutta samassa äiti saapui paikalle ja pelasti raukan. Rangaistukseksi äiti painoi hetken aikaa Trullin sormea liettä vasten. Trull huusi, ja pieneen sormeen nousi rakko, jota äiti sitten paranteli. Äidin sydäntä kirveli ehkä vieläkin enemmän kuin sormea. Kun Trull oli mennyt, läksi äiti omaan huoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja purskahti katkeraan itkuun.

Tämän tapauksen jälkeen seisoi Trull eräänä päivänä räystään alla vesitynnyrin ääressä. Hänellä oli jotain tärkeätä työtä, sen saattoi selvästi huomata. Hyvät ystävät, tiedättekö mitä hän teki? Hän pelasti perhosen hukkumasta, ja sen jälkeen hän usein ojensi pienen kätösensä eläinten avuksi, jotka olivat joutuneet vaaraan.

SADEILMA.

Sade ratisi ikkunaruutuja vasten, ja suuret männyt pudistelivat päitään; kuusen- ja männynkäpyjä ja kaarnaa lenteli pitkin mäkeä tuulen irtiraastamana. Niin, satoipa kuin taivas olisi ollut avoinna.

Pojat olivat pahalla tuulella, mutta täti sanoi: "Mitenkä kaikki voisi kasvaa, jollei sataisi, ja mitenkä pienet pojat muuten voisivat saada syödä koreita omenoita puutarhasta syksyllä?" Niin, tottahan se oli, mutta voisihan sataa öisin, silloin kun nukutaan. "Mutta", sanoi täti, "ajatelkaahan kaikkia merimiehiä, jotka purjehtivat ja valvovat teidän nukkuessanne pehmeissä vuoteissanne. Eikö heitä olisi sääli?" "Olisi kyllä", kuului hidas vastaus. "Emmekö koeta siis olla tyytyväisiä ja levittää kaksinverroin aurinkoa täällä sisällä, kun ulkona sataa? Olisipa kovin surkeaa, jos olisi pilvistä sekä ulkona että sisällä." Ei kukaan vastannut, mutta Trapp kietoi käsivartensa tädin kaulaan ja suuteli häntä. "Nyt minun mielestäni me voisimme pyytää äitiä kertomaan meille jotakin", ehdotti täti. Sitä mieltä pojatkin olivat.

"Vai te, veitikat, aiotte istua kädet ristissä", sanoi äiti, "mars hakemaan vohvelitöitänne." Ja niinpä kaikessa kiireessä saatiin pieni ompeluseura kokoon.

"Kerrohan nyt, äiti", pyysivät pojat. "Mitä minä kertoisin", kysyi hän. "Jotain itsestäsi", ehdotti Trapp. "Vai niin", arveli äiti ja alkoi tuumia. — "No, nyt te saatte kuulla, mitä minulle tapahtui, kun olin noin 13 vuoden vanha. Olin menossa hautausmaalle viedäkseni seppelettä pikku siskoni haudalle. Oli syksy ja hän oli kuollut keväällä. Matkalla näin varsin suuren ihmisjoukon eräässä kadunkulmassa. 'Mitähän siellä voi olla?' tuumin kiiruhtaessani askeleitani. Tietysti menin lähelle ja näin pienen kahden tai kolmen vuoden vanhan tytön, joka oli paljain jaloin ja itki ja värisi kylmästä. Eräs rouva kysyi häneltä kaikenlaista, mutta lapsi itki vain. Silloin minä sydämessäni harmistuin kaikkiin noihin ihmisiin, jotka vain uteliaina katselivat tyttöä eivätkä auttaneet häntä, ja arvelin, että pikku sisko saattoi odottaa seppelettään, mutta tämä lapsi ei sitä voinut. Minä tunkeuduin hänen luokseen, kumarruin alas ja otin hänet syliini. 'Kiedo käsivartesi kaulaani', sanoin minä, 'niin jaksan paremmin kantaa sinua', ja sen hän heti tekikin. 'Tunnetko sinä tuota lasta?' kysyi rouva minulta. 'En', vastasin minä, 'mutta hänen on vilu.' Ja sitten minä vaelsin kotiinpäin.

"Kun minä vein pienokaisen mummon luo, hätkähti hän. Oi, en ollut tullut sitä ajatelleeksi; olihan mummo äskettäin kadottanut oman pienen tyttönsä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kiiruhti lapsen luo, antoi keittää maitoa hänen lämpimikseen, ja sillä välin kuin tyttö, joka oli käynyt iloiseksi, jutteli reippaasti, seisoi mummo aivan hiljaa ja katseli vain häntä. Lopulta hän meni viereiseen huoneeseen. Hän tarttui piironginlaatikon avaimeen avatakseen sen, mutta ei voinut, käsi painui voimattomana jälleen alas. Silloin minä kiiruhdin mummon luo ja näin suuria kyyneleitä hänen silmissään. Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja odotin. Silloin hän avasi laatikon; siellä olivat sisareni kaikki vaatteet. Mummo otti esille toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen ja meni vieraan, yksinäisen lapsen luo. Kylläpä pienokainen ihastui. Hän nauroi ja jutteli lakkaamatta, ja parhaat kaikista olivat pikku siskon samettiset, nahkareunaiset päällyskengät. Mummo pesi ja siisti pienokaista, kaikki likaiset kyynelten jäljet katosivat, ja tyttönen näytti yhtä somalta kuin itse kevään Maija.

"Päivällisen jälkeen sanoi mummo: 'Nyt meidän täytyy koettaa ottaa selkoa lapsen kodista.' Mummo talutti häntä toisesta kädestä, minä toisesta. Muistan vielä, miten mummon pitkä suruharso liehui tuulessa ja miten minä käydessäni toivoin, ettemme löytäisi lapsen äitiä, vaan saisimme itse pitää hänet. Pienokainen käveli iloisena eteenpäin, ja joka askeleella hän nosti pieniä jalkojaan niin korkealle, että hän saattoi nähdä rakkaat pehmeät päällyskenkänsä. Äkkiä hänen puheensa katkesi, hän veti ikäänkuin henkeään ja huusi sitten: 'Tuolta tulee äiti.' Ja aivan oikein, eräs vaimo juoksi meitä vastaan ja sulki pienokaisen syliinsä onnellisena ja iloisena kun oli löytänyt jälleen kadonneen aarteensa.

"Mutta mummo ja minä palasimme ääneti kotiin."

"Oliko hän soma, tuo pieni tyttö?" kysyi Trull. "Oli, kun hänet oli pesty", vastasi äiti. "Nyt minun mielestäni äiti voisi kertoa vielä toisen jutun", sanoi Tripp. "Mutta oikein lystikkään", lisäsi Trapp huoaten. "Mutta myöskin sinusta itsestäsi", komensi Trull. "Ehkäpä aprillipäivästä", sanoi äiti. "Niin, niin", huusivat kaikki kolme poikaa. Ja äiti alkoi: "Minä seisoin makuukamarissa ja huusin isälle: 'Tule, tule pian tänne ja ota hiilihanko mukanasi, täällä on hiiri.' Isä hyökkäsi sisään huoneeseen. Samassa minä kiiruhdin ruokasaliin, 'hiiri juoksi tänne, kultaseni, kiiruhda tänne.' Ja isä kiiruhti jäljessä hiilihanko ojossa. 'Ai, voi, voi, nyt se livahti lastenkamariin', ja taaskin me kiiruhdimme eteenpäin. Isä, joka oli likinäköinen, koetti etsiä oikein tarkasti. Silloin minä hiivin tädin huoneeseen ja huusin sieltä: 'Nyt se on täällä.' Mutta isä tuli vilkaisseeksi minuun, hän aavisti pahaa ja ymmärsi, että jotain oli hullusti. Silloin minä juoksin tieheni ja lauloin riemuiten: 'April, april, april.' Isä asetti hiilihangon uuninnurkkaan ja alkoi ajaa minua takaa, ja sen hiiren hän sai kiinni."

"Eräänä toisena aprillipäivänä olin minä sairaana", jatkoi äiti. 'Oletko lukenut sanomalehdestä', kysyin minä tädiltä, 'että Fazer on lähettänyt kauppaan taas uusia karamelleja? Olisipa kovin hauska saada maistaa niitä.' 'Kyllä sinä niitä saat', sanoi täti, 'kun menen ulos iltapäivällä, ostan niitä sinulle. Minkä nimisiä ne ovat?' 'Polketta française', vastasin minä sukkelasti. — Kun täti tuli kotiin iltapäiväkävelyltään, sanoi hän: 'Suo anteeksi, kultaseni, ettei minulla ole mukanani noita uusia karamelleja, mutta tiedätkös miten kävi? Ne unohtuivat minulta ollessani Fazerin läheisyydessä ja sen vuoksi menin tähän kulmapuotiin, jossa heillä tavallisesti on runsas varasto kaikenlaisia makeisia. Voisinko saada Fazerin uusimpia karamelleja, pyysin minä. — Kernaasti, ja he aikoivat juuri panna niitä pussiin, kun minä sanoin: Ei tuota lajia. Eikö teillä ole Polketta françaisea? — Ei, sellaisista me emme ole kuulleet edes puhuttavankaan. — Niin, ne ovat juuri tulleet kauppaan, sanomalehdestä päättäen. — Silloin me saamme niitä kyllä aivan näinä päivinä.'

"Tultuani ulos kadulle tuumin mielessäni, menisinkö takaisin Fazerille, mutta tiesin sinun odottavan minua ja päätin siis jättää ostamisen huomiseksi. 'Olipa se hiukan ikävää', sanoin minä, 'sillä niitä voidaan saada vain tänään' — — ja samassa minä piilouduin peitteen alle. — Nyt te, pojat, näette, miten vallaton äiti teillä on."

"Minäkin olen narrannut aprillina", kertoi Trull, "minä sanoin Hildalle: 'Katsos, millainen tahra sinulla on' — ja hän pelästyi niin kovasti." "Ja me", huusivat Tripp ja Trapp yhteen ääneen, "sanoimme Putelle, että pihalla on apina." "Niin, kyllä se on hauska päivä", arveli täti, "mutta hyväpä kuitenkin, ettei ole muuta kuin yksi aprillipäivä vuodessa."

Hetken kuluttua kysyi äiti: "Kuuletteko jotain?" "Emme", vastasivat pojat. "Mutta minä kuulen", sanoi täti hymyillen, "kilahtelee niin hauskasti." Pojat kuuntelivat, ja äkkiä huudahti Tripp: "Minäkin kuulen, Hilda laittaa kahvitarjottimen kuntoon."

Keräydyttiin pöydän ympärille. Suuret lapset tulivat yläkerroksesta.
"Minulla on kova hammassärky", sanoi Kurre ja näytti veitikkamaiselta.
"Silloin te tulitte oikein kreivin aikaan", vastasi täti, "sillä
pöydällä on lääkettä."

Täti kaatoi kahvia kuppeihin ja varoitti lapsia kaatamasta kermakannua, "sillä tiedättehän te, että se on hiukan epäluotettava."

Koska oli sadeilma, oli Hilda saanut luvan panna pöytään hyviä tähtileipiä, ja ne kelpasivat kyllä herkkusuille.

"Mitä te olette siellä yläkerrassa tehneet?" kysyi äiti, kun kahvi oli juotu. "Me olemme pelanneet sveitsiläispeliä", vastasi Ukko. "Mennään nyt jatkamaan", ehdotti Kurre. "Kiitos lääkkeistä, hammassärkyni on jo kadonnut", ja tuo veitikka nauroi. "Se on niin hauska peli", sanoi Kinnu-Liisa, "minä olin juuri voittamassa, ja sitten koko joukko marssi taas ylös.

"Nyt pikkupojat saavat panna käsityönsä kokoon — kas vaan, Trull, miten ahkera sinä olet ollut. Olet pujotellut oikein pitkän palasen; ajattelehan miten iloiseksi kummitäti tulee ja miten tyytyväinen joulupukki on, kun hän saa sinun työsi konttiinsa. Sitten äiti silittää liinan ja ompelee pitsin ympärille. — Sillä aikaa kun te siivoatte ompeluseuran jäljiltä, kerron minä teille pienen sadun, jonka luin ensimäisellä tai toisella luokalla koulussa ollessani ja jota en koskaan ole voinut unohtaa. Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka olivat menossa kaupunkiin. Kummallakin oli raskas kori kannettavanaan. 'Oi voi', sanoi Martta, 'miten kauheata; taakka on raskas, tie pitkä, aurinko paahtaa, en minä jaksa kaupunkiin saakka.' Samassa vierivät vaunut ohitse, ja niissä istui nuori tyttö. 'Niin', sanoi Martta ja oikaisi selkäänsä, 'helppo sinun on päästä eteenpäin.' Maitokuorma ratisi tiellä. 'Miksikä maitokuorma saa ajaa ja minun täytyy kävellä? Hyi, miten ikävää koko elämä on.' Sisar ei vastannut mitään, mutta lopulta kysyi Martta: 'No mutta Anni, sinun korisi on yhtä raskas kuin minunkin, miten sinä jaksat sitä kantaa?' 'Niin', sanoi Anni, 'se on salaisuus.' 'Kerro minullekin', pyysi Martta. 'Kernaasti', sanoi Anni, 'ennenkuin läksimme matkaan, poimin minä kaksi yrttiä ja panin ne koriini.' 'No ei suinkaan se siitä tullut kevyemmäksi', naureskeli Martta. 'Tulipa niinkin, sellainen voima niillä yrteillä on.' 'Mitkä ne ovat nimeltänsä? Neuvo minuakin poimimaan niitä.' 'Toisen nimi on tyytyväisyys, toisen kärsivällisyys', vastasi Anni hymyillen. Tahtoisinpa tietää, ketä minun pikkupoikani tänä aamuna muistuttivat, Marttaako vai Annia? Ja kuka löysi yrtit?" "Täti ne löysi, huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Mitäpä jos pikkupojat kattaisivat päivällispöydän, niin Hilda saisi silittää?" sanoi täti. "Kernaasti", ja kolme paria pikku jalkoja juoksi toimessaan keittiön ja ruokasalin väliä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin pöytä oli katettu. "Onko kaikki hyvin nyt?" kysyi Trull. "Kyllä, kaikki on hyvin", sanoi täti, "hiukan vinossa vain." "Vinossa", ihmettelivät pojat ja katselivat tarkasti työtänsä. "Nyt minä tiedän", huusi Tripp, juoksi keittiöön ja palasi jo samassa takaisin kaksi suola-astiaa mukanaan, jotka hän asetti pöydälle. "Onko pöytä nyt suorassa?" kysyi hän. "Niin, nyt kaikki on hyvin", vastasi täti ja pyysi Trappia antamaan merkin vihellyspillillä, että päivällinen oli valmis.

LAUVANTAI.

Lauvantai-illat olivat kovin hauskoja. Silloin isä tuli iltapäivällä maalle. Kello yksi, kun aamupäivälaiva vihelsi, kiiruhti Ida leivintupaan, jossa hän rupesi puhdistamaan ja siivoamaan saatuaan tulen syttymään. Saunakamarin hän koristi lehvillä ja lauteille hän levitti olkia. Kun isot pojat olivat auttaneet häntä kantamaan vettä muuripataan, läksivät he metsään koivunoksia hakemaan, joista Ida teki vastoja. Äidin mielestä pojat olivat huonoja, kun eivät osanneet itse tehdä vastoja, mutta he väittivät, että se oli heille kerrassaan mahdotonta.

Kun isä oli tullut ja kaikki oli valmista, läksi isä koko poikaliudan kanssa saunaan, naapurien pojat olivat myös mukana, ja sitten he vihtoivat toisiansa. Eräs ruotsalainen setä, joka kerran tuli käymään maalle, juuri eräänä lauvantaina, sanoi: "Minä luulin, että saisin oikean selkäsaunan, mutta se tuntuikin pehmoiselta ja hyvältä."

Jos oli kotona kaljaa, simaa tai limonaadia, kannettiin tarjottimella juotavaa saunaan, ja kaikkien mielestä se maistui mainiolta lauteilla kuumassa.

Mutta paras säästettiin sittenkin lopuksi. Kylvyn jälkeen kääri isä ympärilleen karhean, ruudullisen lakanan aivan kuin toogan, näyttäen kerrassaan muinaisajan roomalaiselta. Hän astui hitain askelin laiturille, ja pojat uimahousuihin pukeutuneina seurasivat jäljessä. Kylläpä siinä loiskittiin, hypittiin ja heittäydyttiin suoraan laiturilta veteen. Suuremmat ottivat pienemmät syliinsä opettaakseen heitäkin reippaiksi. Äiti ja täti läksivät usein kaivolle katselemaan. Tämä oli "lauvantaihuvia".

Sillä välin Napero oli valmistanut illallisen. Usein oli houkutteleva, hyvältä tuoksuava marjavati pöydällä. Isä kävi keinutuoliin istumaan otettuaan ruokaa eteensä, asetti teelasin viereensä ja sanoi: "Syötyä me voimme hiukan soittaa, lapset." Ja Putte otti viulunsa esille, ja sana lähetettiin naapureillekin. Pekka tuli viuluineen ja Ukko soitti pianoa. Hän alotti Sibeliuksen valssilla, ja sitten naapurin Kaija ja Ukko soittivat nelikätisesti. Kinnu-Liisa, Ukko ja Putte esittivät sen jälkeen triion, sitten seurasi yksinlaulua, niin, koetettiinpa saada aikaan neliäänistäkin laulua. Pekan ja Puten viulut eivät saaneet liioin levätä, ja lopuksi lapset tahtoivat kuulla äidin laulavan. Ja hän lauloi heille lauluja heidän omasta elämästään. Ensin Tripistä, Trapista ja Trullista, heidän hevosistaan, isoista veljistä, ja kynsien leikkaamisesta, mikä oli heistä kovin ikävää, sitten "Äiti laula kanssamme" nimisestä rakkaasta laulukirjasta, variksista, kisimirreistä ja jos jotakin hauskaa.

Ilta kului, ja Nukku-Matti raotti ovea. "Nyt me laulamme yhteisen laulun ennen maata menoa", sanoi äiti. Kirkkaat lasten ja syvät nuorukaisten äänet yhtyivät vanhempien ääniin, ja monien sydämien syvyydestä kajahti hiljaiseen kesäiltaan virsi "Huomaasi Herra heitän".

SALAISUUS.

Kaikki kolme poikaa seisoivat verannan alapuolella päät toisissaan kiinni. He kuiskuttivat keskenään ja katselivat väijyen ympärilleen. Ei kukaan saisi kuulla mistä he juttelivat, sillä heillä oli salaisuus. He olivat näet kuulleet, että Niku-Valtteri ja Näsi-Frans olivat nousseet eräänä aamuna hyvin varhain ylös ja lähteneet pienellä ruuhella lahdelle. Siellä he olivat onkineet ja saaneet niin hirveän paljon kaloja, sätkytteleviä, hopeanhohtavia säynäviä, leveitä lahnoja, kyrmyniskaisia ahvenia sekä särkiä, jotka riippuivat aivan suorina kuin tikut ja näyttivät hirveän noloilta, kun ne vedettiin ylös vedestä.

Poikien oli täytynyt levätä kotimatkalla, sen he itse olivat kertoneet, niin raskas oli kalavakka ollut.

Nyt olivat Tripp, Trapp ja Trull päättäneet huomenaamulla "ani varhain", niinkuin sanotaan, lähteä kalaan, mutta ei kukaan, ei kukaan koko maailmassa saisi sitä tietää. Onkivavat olivat kunnossa, pönttö, jossa oli matoja tuoreen ruohon peitossa, oli piiloitettu pensaaseen, varjoisaan paikkaan. Varakoukkuja oli heillä myöskin ja ankkuri oli nostettuna veneeseen. Illallista syödessä oli kunkin määrä säästää kaksipuolinen voileipä eväiksi. "Mutta", huudahti Trapp huolissaan, "miten me heräämme?" Niin, sepä oli kiusallinen kysymys. He alkoivat tuumia sinne ja tänne, ja lopulta Tripp keksi keinon. "Nyt te saatte kuulla", sanoi hän, "minä pyydän tädiltä vahvan ja pitkän nuoran. Sitten me sidomme toisen pään Trapin jalkaan ja toisen minun käsivarteeni. Kun me käännymme yöllä, herätämme me toisemme." Se oli hyvä keksintö, arvelivat pojat, ja kun molemmat muut lupasivat herättää Trullin, oli hänkin tyytyväinen.

Tuli ilta, pojat menivät tavattoman kiltisti maata. — Trapin vuode oli huoneen toisella seinällä, Tripin vastakkaisella. Nuora oli sidottu viidellä vahvalla solmulla, kierrekaihdin oli puoleksi laskettu alas, ja hetken kuluttua kaikki kolme kalamiestä nukkuivat.

Isä, täti ja äiti joivat teetä salissa. Kesken kaikkea he kuulivat kauhean rytäkän. He kiiruhtivat lastenkamariin ja siellä heitä kohtasi julma näky. Kaksi poikaa istui kohossa vuoteissaan ja huusi täyttä kurkkua, toinen hieroen jalkaansa, toinen kättänsä, ja keskellä lattiaa makasi Hilda pitkin pituuttaan. Rikkinäisiä laseja ui keskellä vedenpaisumusta. Hilda oli kompastunut nuoraan ja pudottanut tarjottimen vesikarahveineen ja laseineen. Näin surkealla tavalla tuli koko salaisuus ilmi. Mutta seuraavana päivänä vei Hilda pojat mukanaan metsään ja sanoi heille: "älkää olko pahoillanne, vaikka eilen illalla kävikin niin pahoin; kalaretkelle te sittenkin voitte päästä, ja minä herätän teidät hiljaa ja salaa milloin ikänä te kuiskaatte sanankin minun korvaani."

TEATTERI JA TRULLIN KAUPUNGINMATKA.

Pojat olivat saaneet monta suurta arkkia sotamiehiä, entisiä Turun pataljoonan sotilaita, Savon jääkäreitä, kaartilaisia ynnä muita. He leikkasivat ne irti ja liimasivat pahville, josta tehtiin myös pieni alus, jotta ne saattoivat seisoa pystyssä. Aika tappelu siitä oli syntyvä! Mutta sattuipa nyt sellainen harmi, että liimaputki loppui kesken. Mistä saada uusi? Tuumittiin sinne ja tänne, ja lopuksi päätettiin antaa teatterinäytäntö ja voittorahoilla ostaa uutta liimaa. Eräänä päivänä kaikki oli järjestyksessä. Trapp oli sepittänyt näytelmän, joka oli nimeltään:

Setä ja rosvo.

Naapurin pojat olivat mukana. Tuoleja nostettiin riviin ja pian kaikki paikat olivatkin täynnä, mutta kaikki ihmettelivät sitä, että numeroidut piletit eivät maksaneet mitään.

I NÄYTÖS. Setä (Trull pitkissä housuissa) tulee myöhään illalla kotiin. Palvelija on häntä vastassa, sytyttää kynttilän ja asettaa sen pöydälle, joka on täynnä kirjoja. Setä käy sohvaan istumaan. Hetken kuluttua hän haukottelee ja sanoo: "Olen varsin väsynyt, taidanpa panna maata" — ja hän heittäytyy pitkäkseen sohvalle ja nukkuu pian. — Silloin ovi avautuu hiljaa ja rosvo hiipii sisään, kohottaa pistoolinsa ja ampuu. Takana piilossa istuu Trapp, joka paperista on laittanut paukahtajan, tiedättehän te millainen se on, ja juuri kun rosvo ampui, paukahutti hän tuota laitettaan, ja äiti pelästyi niin kauheasti, että hän oikein hypähti ilmaan. Setä kaatuu kuolleena lattialle. Mutta samassa hyökkää kaksi poliisia sisään ja vangitsee rosvon.

II NÄYTÖS. Tuomari istuu pöydän ääressä lukien lakikirjaa (postimerkkikirjaa). Vanki astuu sisään, kahden poliisin seuraamana. Tuomari julistaa tuomion, joka kuuluu: kolme vuotta vankeutta. Poliisit ottavat esille nuoran ja sitovat vangin.

III NÄYTÖS. Vanki viedään vankilaan. Vahti kulkee pitkin, lujin askelin edestakaisin. Lopulta hän nojautuu muuria vasten levätäkseen hetken aikaa. Oi kauheutta! — hän nukahtaa. — Vanki huomaa sen, tarttuu veitseensä, jonka hän on piilottanut vaatteihinsa, leikkaa poikki nuorat, anastaa vahdin pistoolin ja karkaa.

* * * * *

Nyt pitäisi viimeisen näytöksen seurata, mutta pidetäänkin pieni väliaika. Trull astuu esille, kädessä hänellä on pitkä keppi, jonka toiseen päähän on kiinnitetty pienen pieni kori. Hän työntää korin katselijoiden eteen, näyttää hyvin vakavalta ja lausuu selvällä äänellä yhden ainoan sanan: "Kolehti".

IV NÄYTÖS. Neljännessä näytöksessä on sedän hautajaiset. Tädin pientä korimatkalaukkua kantaa neljä miestä, jotka ääneti kulkevat nuora olkapäällä. Sillä välin kuuluu kirkonkellojen soittoa.

Kaikki olivat tyytyväisiä näytelmään, ja pojat varsinkin, sillä laskiessaan kassaansa oli heillä 53 penniä. Seuraavana aamuna piti äidin matkustaa kaupunkiin, ja Trull oli saanut luvan päästä mukaan, ja silloin hän aikoi ostaa liimaa.

Merkillistä oli erota Trullista kokonaiseksi päiväksi, tuumivat Tripp ja Trapp seisoessaan laivasillalla ja vilkuttaessaan hyvästiksi. Trull oli kovin ihastunut matkaansa, käveli kädet taskussa ylimmällä kannella ja jutteli ystävällisen kapteenin kanssa.

Kello 11 he olivat perillä, ja äiti meni heti Trullin kanssa paperikauppaan ostamaan liimaa. Ensiksi he kulkivat kuitenkin torilla ja ostivat hirveän paljon tavaraa, tuumi Trull. Kori vietiin valmiiksi laivaan, sillä heidän oli määrä palata takaisin samana iltapuolena.

Pian Trull väsyi juoksemaan puodeissa ja ostamaan rihmaa ja kangasta ja kaikenlaista muuta ikävää. Silloin sanoi äiti: "Saat kävellä Esplanadissa hetken aikaa, tule sitten kotiin — ei minulla ole paljon asioita!"

— "Minulla on ollut hyvin hauska", sanoi Trull, kun hän tapasi äidin jälleen. "Onpa hauska saada kuulla", vastasi äiti, "mutta nyt meidän täytyy kiirehtiä laivaan. Ota tämä kori ja paketti tuolta tuolilta." Kun he astuivat portaita alas, tuumi Trull itsekseen: "Jos äiti astuu suoraan eteenpäin, niin ei saada hevosta, mutta jos hän poikkeaa Esplanadille, niin ehkäpä saamme ajaa. Äidillä on pieni matkalaukku, sateensuoja, sadevaippa ja ainakin 100 pakettia kannettavanaan." Trull toivoi — ja aivan oikein; pian he ajoivat alas rantaan.

"Huh", sanoi äiti, kun laiva läksi liikkeelle; sitten hän kutsui
Trullin luokseen ja sanoi: "No, annas nyt kuulla!"

Trull alkoi:

"Kun minä kävelin Esplanadissa, näin minä jäätelöryssän; hänellä oli valkea takki ja valkea lakki ja hän näytti kovin hauskalta. Minä katselin häntä ja kävelin edestakaisin hänen kärryjensä edessä. Lopulta hän naurahti hiukan ja minä naurahdin myöskin. Seuraavalla kerralla minä nyökkäsin hänelle, ja hän nyökkäsi takaisin; ja sitten minä kysyin: 'Kuinka paljon jäätelöä saa ilmaiseksi?' Silloin hän nauroi oikein kovasti, otti vohvelin, täytti sen ja ojensi sen minulle. — Voi, kuinka hyvältä se maistui. — Minä kumarsin ja kiitin ja menin sitten toiseen Esplanadiin."

"Hyi kuinka ahne sinä olet, Trull", sanoi äiti.

"Siellä aurinko paistoi vieläkin enemmän", jatkoi Trull yhtä huolettomasti, "ja hetken kuluttua, katseltuani noita somia pikku leikkitupia Esplanadin kulmassa, joissa myödään mehuvettä, tuli minun hirveän jano. Silloin minä menin hiukan lähemmäksi tarkastelemaan montako eri lajia mehua siellä oli; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, yhtä janoinen minä silti olin, jollen vielä janoisempikin. Lopulta minä katselin tuota neitiä leikkituvassa ja sanoin: 'Kurkkuni on kovin kuiva', ja ajatteleppas äiti, hän antoi minulle koko lasillisen." "No mutta Trull, sinähän olet aivan hirveä", huudahti äiti hämillään.

Mutta siitä ei Trull välittänyt vähääkään; hän kertoi vain edelleen: "Sitten minä menin kotiin. Portaissa minä tapasin tuon pienen ystävällisen rouvan, joka asuu pihan puolella alakerroksessa, tiedäthän. 'Oletko sinä kaupungissa, pikku Trull', sanoi hän, ja sitten hän kysyi pidänkö minä kahvista. 'Pidän kyllä', vastasin minä. 'Tahtoisitko hiukan?' Minä kumarsin ja sanoin: 'Kiitos, kyllä.' 'No tulehan sitten, minulla on kahvipannu tulella.'"

"Ja sitten me joimme, ja minä sain voileivänkin", lopetti Trull, ja näyttäen kovin tyytyväiseltä hän lisäsi: "Olipa tämä hauska matka; luulenpa että tulen mukaan ensi kerrallakin, kun sinä lähdet kaupunkiin."