"Ainakin neljä naulaa jauhoja."
"Hiljaa."
Seinäännaulatussa sängyssä rupesi joku nukkujista liikkumaan. Sieltä ilmeni näkyviin eräs pellavapää, joka tirkisteli valoa kohden. Hienorakenteinen suora sääri pujahti esiin vuoteen laidalle. Se oli kymmenvuotiaan Doran. Hitaasti, unenvelttona ja silmät puoliummessa nousi lapsi, seisahti hetkeksi horjuen vuoteen eteen, lähti sitte käydä komppuroimaan eteenpäin, palasi takaisin taas ja otti sisartaan, joka oli maannut vieressään, kädestä ja kääntyi taaskin ja lähti silmiä räpytellen käydä komppuroimaan pöytää kohden, aukaisi siellä totuttuun tapaansa laatikon ja sai käteensä kahvelin ja, koskei koko huoneessa ollut yhtään tuolia, nojautui hän raskaasti pöydän laitaa vastaan ja rupesi syömään. Toinen sisko, suuri Bertha tuli ja nojautui hänen rinnallaan.
Silloin narahti pöytä. Sen kai kuuli kaksitoistavuotias Karsten, joka. ei suinkaan sattumalta, paraikaa uneksi suuresta jauhopiirakasta. Hän kohosihe vuoteellaan ja näki silmäinsä raoista jauhopiirakan puolikuun muotoisen varjon, näki käsien liikkeet ja kahvelien työskentelyn, ja koska mielikuvituksensa juuri oli liikkunut samassa asiassa, tarvitsi hän vaan lyhyen ajan, ennenkuin hän unenhumalaisena hypähti ylös.
Wittin lasten kanssa oli laita tämä.
Kun he olivat saaneet ensimmäisen lapsensa, olivat he, silloin vielä nuoria elämänhaluisia ihmisiä, kinastelleet lapsen nimestä. Silloin oli tullut paikalle vanha Thomählen eukko, joka silloin asui kylän äärimmäisessä rakennuksessa — nyt hän on kuollut —, ja jolla, hän kun ei enää jaksama tehdä työtä, ei ollut muuta tehtävää, kuin varoa itseään rikkomusta kahdeksatta käskyä vastaan. Tämä oli tullut ja sanonut: "Tulette saamaan paljon lapsia! Tunnen sukunne. Sinun äidilläsi, Rieke, oli niitä kahdeksan, ja sinun, Reimer, niin monin, ett'ei hän lopulta enää muistanut niiden lukuakaan, hänen muistonsa heikkeni nimittäin hiukan. Niitä oli kolmetoista tai viisitoista. Ja hän on kertonut minulle usein, että joka kerta oli huoneessa syntynyt aika tora Nimestä, Reimer! Äitisi olisi tahtonut kauniita nimiä, isäsi lyhyitä nimiä. Tiedättekö, kuinka teidän pitää tehdä? Teidän pitää alkaa A:sta ja sitte mennä aakkosjärjestyksessä. Kutsukaa tyttöä. Annaksi!"
Siten tapahtuikin, ja se on sama Anna, josta Hinnerk Elsen nykyään niin oivallisesti pitää huolta, että hän pysyy kunnollisena. Toinen lapsi, joka syntyi vuoden kuluttua, sai nimekseen Bertha. Kolmas lapsi oli poika. Hänen piti saada nimekseen Carsten. Mutta pastori Frisius, joka ei tuntenut Thomählin säännöksiä, kirjoitti pojan kovalla K:lla kirkonkirjaan. Niinpä oli koko kaunis suunnitelma pilassa ja vanhalla Thomählilla oli taaskin kerran tilaisuus väittää, että pastori toisinaan on sentään aika hopilo. Ja siten hän taas kompastui kahdeksatta käskyä vastaan.
He pysyivät sentään aakkosjärjestyksessään ja välttivät riitaa, ja pikku Hannu, kahdeksas lapsi, oli juuri tullut ja tuo matala rakennus täydessä miehistössään, ja olivat kaikki voimakkaita vilkkaita lapsia hyvällä ruokahalulla, silloin sairastui äiti. Lapset olivat ottaneet hänestä kaiken terveen. Mitä hänestä oli jälellä, riutui keuhkotautiin.
Sairaan huoneesta kuului taaskin vaivalloista yskintää. Mutia lasten huoneessa pujahti näkyviin yhä uusia sääriä ja pieniä käsivarsia. Pikku Fritz, joka makasi kahden nuorimman kanssa lattialla, ravistettiin kovakouraisesti hereille. Hän armahti molempia pienempiä ja nosti heidät hereille vuoteessa ja hekin, sanattomina kuin kaikki toiset, lähtivät käydä komppuroimaan pöytää kohden. Jokainen oli ottanut kahvelin laatikosta ja työskenteli ahkerasti. Pikku Hannun oli Bertha nostanut pöydälle. Hän piti silmiään ihan ummessa ja hengitti syvään ja raskaasti, mutta joka kerta kun joku lähensi täysinäistä kahveliaan hänen suutaan kohden, haritti hän sen selkosen selälleen ja kahmaisi kohden. Joka kerta horjahti hän silloin eteenpäin; he kohottivat hänet silloin aina vasemmalla kädellään ylös, oikeassa oli kahveli.
Taistelu päättyi lyhyeen. Jauhopiirakka oli se, joka joutui tappiolle. Fritz, joka oli vilkasluontoisin kaikista Wittin lapsista, kohotti ylös tuon raskaan vadin; koko mies melkein hävisi sen taakse: ylösalaisin kääntyi kivivati. Sitte asetti hän sen varovasti eteensä. Ja nyt oli vati puhdas. Ihan peilikirkas oli se. Bertha vei Kustaan ja Hannun takaisin vuoteelle. Heidän omaksi huolekseen jäi huolehtia siitä, että pääsivät peiton alle. Huoneessa tuli hiljaista. Lamppu heijasti kirkkaampana ja valaisi hiljaista huonetta.
Heim Heiderieter astui syvään hengähtäen ikkunan äärestä: "Kuule", virkkoi hän, "olisinpa suonut, että vanha Hobooken olisi ollut täällä näkemässä tätä. Olisin ottanut lujasti häneen, ja rutistanut lujasti ruutua vastaan, ensin tuota sairashuoneen, ja sitte tätä vastaan. Ja ell'ei hänen kuivettunut sydämensä olisi sulanut tästä näystä, niin olisinpa likistänyt häntä kerran oikein kunnollisesti tuota muuria vastaan tuossa."
Maria Landt puisti hiljaiseen tapaansa päätään: "Sinä olet liika kiihkeä. Semmoisia ihmisiä ei voi muuttaa, sen täytyy tapahtua ylhäältä. Jos maassa tulee ilmi vanhoja, hautautuneita kultakaivoksia tai jos kansassa herää uusia voimakkaita ajatuksia, tapahtuu se kaikki Jumalan tahdosta. Ja jos se tapahtuu, tapahtuu se voimakkaampana ja voimakkaampana, kuin kevättuuli, eikä sitä voi pidättää. Vanhat sitovat siteitä ja tukkivat korvansa ja sanovat, etteivät he siedä sitä kuulla, ja lapset ryömivät nurkkiin ja sanovat, että he pelkäävät: mutta tuuli kohisee vaan teitään. Mutta me taas, me, joilla on itsessämme tulta, meillä pitää nyt jo olla silmämme tyyneen kirkkaat, meidän pitää olla ystävällisiä ja antina jokaisen niin paljon kuin taidamme. Ja, Heim!" hän tarttui häntä käsivarteen. "Jos jollakin on voimaa siihen, ja hänellä on Jumalalta lahjat, niin kertokoon hän kansalle siitä voimakkaasta vapahtavasta tuulesta, joka on lähenemässä ja jonka huminan jo kuulemme, kertokoon Jumalan suuresta tyyneestä voimasta, joka vaikuttaa kaikkialla. Kylpeköön sielunsa uskon täydellisyydessä ja kastakoon hän kynänsä toivoon, ja puhukoon ihmisille Jumalan rakkaudesta, joka alati uutena tulvii maille ja ihmisille. Kansan sydämestä puhukoon hän kansalle, puhukoon sen hädästä ja vaivannäöstä, puhukoon sen kamppailusta ja harhamatkoista, puhukoon sen uljuudesta ja sen kyynelistä. Niistä hän puhukoon, ja loistakoot silmänsä lempeä ja iloa. Loistakoot sanansa, jotka hän kirjoittaa, kuin korkeina tuliviittoina, niin että ihmiset näkevät ne kaukaa jo, ja ehkä ohjaavat elämänsä niiden mukaan, ja löytävät pikemmin sen tien, joka johtaa uuteen aikaan."
Niin puhui Maria ja äänensä kuului puhtaana ja lempeänä ja hiljaisena ja kuitenkin täyteläisenä kuin kirkonkello, johon keveästi koskettaa sormellaan. Heim astui askelen taaksepäin ja katsahti häneen ja ihmetteli, ett'ei hän tuntenut rakkautta tuota puhdasta olentoa kohtaan, ainoastaan kunnioittavaa tulista ihastusta. Vasta myöhemmin, kun Maria jo lepäsi Strandigerin perintöhaudassa, oppi hän ymmärtämään, mitä Maria oli hänen elämälleen merkinnyt, ja että hän tänä yöhetkenä, Reimer Wittin majan edustalla oli piirtänyt hänen eteensä hänen elämäntehtävänsä, oli piirtänyt sen selvemmin ja syvemmin, kuin yksikään ihminen tai kirja oli sen voinut.
Maria palasi takaisin kartanoon; mutta Heim istui vielä hetken kirjoituspöydän ääressä, kasvot vakavina ja kalpeina.
KOLMAS LUKU.
Kahdeksan päivää senjälkeen, eräänä kolakkana lokakuuniltana, istui Hinnerk Elsen Anna Wittin kanssa pöydän ääressä. He olivat lakanneet aterioimasta, emännöitsijä oli jo noussut pöydästä. Kun Hinnerk Elsen hyvillään sytytteli piippuaan, muistui mieleensä, mitä vanha ystävänsä Heim Heiderieter silloin illalla oli puhunut kanavan rannalla. Tämä taas tuli hänelle mieleen sentähden, että Anna Witt koko päivän oli ollut niin omituisen hiljainen. Muutenhan täytti hänen äänensä koko talon.
"Vaivaako sinua mikä?"
"Mikähän minua vaivaisi? Ja mitä se sinuun kuuluu?"
"Isäsi on sanonut…"
"Ah… kun sinä olet ikävä."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" sanoi Hinnerk Elsen, ja otti kummissaan piipun suustaan.
"Isäni on sanonut, että sinun pitää pitää silmällä minua vai? No, pidähän Herran nimessä sitte."
"No, pidänhän minä!"
Tyttö tuijotti eteensä: "Niinkö vai?" sanoi hän. "Luulenpa, että vielä minä sinulta puijataan." Nyt katsahti hän nauraen ylös, mutta silmäinsä pohjalla piili levottomuutta ja hätää.
"On iltasin niin yks'toikkoista!" sanoi hän ja leikki näppärillä sormillaan pöytäliinan kanssa. "Emännöitsijä menee nukkumaan jo puoli yhdeksältä, sinä täsmälleen kello yhdeksältä. Mutta silloin en minä vielä ole väsynyt. Sinun pitäisi silloin vielä pieneksi aikaa jäädä kanssani."
Nyt hän katsahti taas häneen, ja taaskin piili silmäinsä pohjalla hätää. Mutta Hinnerk Elsen ei sitä huomannut. Hän kaiversi piippuaan, joka oli tukossa. Miten epäsäntillistä tuommoinen, piippu tukossa! Hinnerk Elsen oli levollinen tuumiva mies, joka oli liian mukava, kiinnittääkseen tarkempaa huomiota toisiin, ja liika itserakas, voidakseen uskoa, että jotakin voisi olla häneltä salassa. Hän oli niin vakuutettu omasta erinomaisuudestaan, että hän olisi uskaltanut vaikka ummessa silmin taivaltamaan maailman lävitse. Kukahan voisi ja tohtisi puijata Hinnerk Elseniä?
Silloin rukoili Anna Witt vielä kerran sielunsa puolesta.
Hän siirsihe lähemmäksi häntä, nojautui taaksepäin ja sanoi: "Minä olen vielä niin nuori."
"Sinä täytät kesäkuussa seitsemäntoista."
"Niin, mutta sinä luulet, että minä olen vielä lapsi kuin Bertha. Mutta sitä en ole."
"Et ole!" sanoi hän ja lämpeni hieman: "Et ole lapsi enää, sen näen päältäsi. Mutta et ole vielä tarpeeksi järkevä. Kun olet tullut järkeväksi ja minä olen saanut täydet kaksituhatta markkaa säästöpankkiin, niin sitte…" ja hän nyökäytti päätä hänelle, vilkauttaen hiukan silmiään.
Tyttö nojautui häntä vastaan ja sanoi: "Minä olen tarpeeksi vahva nyt jo. Minä ansaitsen viisikymmentä taalaria. Jos sinä pidät minusta, niin voithan osoittaa sen. Onhan tapahtunut usein, että on tullut jotain väliin, ja on tullut onnettomuutta. Jos nyt livahtaisinkin pois sinulta? Etkä olisikaan pitänyt tarpeeksi silmällä minua?"
Silloin kohottausi Hinnerk Elsen arvonsa tuntevana miehenä seisomaan ja sanoi: "Tyttö, tyttö, mitä kuhiseekaan päässäsi. Kyllä minä sinua silmällä pidän, ja ovathan isäsi ja äitisi myöskin lähellä."
Silloin oli tyttökin seisaallaan vihastuneena ja kiihdyksissään: "Niinpä, jos olisinkin joku hieno neiti! Ne saavat olla kotona, ja ovat hyvissä turvissa. Silloin ei minullekaan tapahtuisi mitään! Mutta äiti on kipeä, ja isä raataa pellolla ja minä olen vieraassa talossa, ja sinä?" — hän tyrkkäsi häntä kädellään ja katsahti häneen hurjasti — "sinä olet vanha ja nitkistynyt kuin Pellwormer! Olet kova ja sitkistynyt kuin anturanahka!"
Torat saanut lähti murahdellen pois.
Niinpä rukoili Anna Witt kahteen kertaan sielunsa puolesta. Mutta Hinnerk Elsen ei ymmärtänyt sitä rukousta. Hänellä oli varma mielipiteensä kaikesta, eikä hän ollut mikään ihmistuntija. Hän oli liika kankealiikkeinen kumartuakseen toisten pienten ihmisten puoleen ja kurkistaakseen niitä silmiin, piilisikö niissä mahdollisesti tuskaa tai huolta. Yhdeltäkään toiselta ei ole Anna Witt, sikäli kuin tiedetään, pyytänyt apua.
Samana iltana meni Andrees oikotietä kankaan poikitse kylää kohden. Ilma oli sumuinen ja kostea, oikea tuollainen surunhimmeä, uneksumaan saava ilma. Silloin, kun hän siinä koetti taistella ajatuksiaan vastaan ja irroittaa niitä kotiseudusta ja vanhasta rakkaudestaan, tuli hänelle vastaan kylästä käsin Maria. Hänen kookas naisvartalonsa tuli esiin hämärtävästä ilmasta, kuin joku ilmestys.
"Sinä näytät väsyneeltä. Maria! Mistä sinä tulet?"
"Tulen vaivaishoidon esimiehen luota. Kävin pyytämässä apua Witteille."
"Oletko taaskin valvonut?"
"Viime yön."
"Jätä sinä tuo vanhojen naisten tehtäväksi", sanoi hän nyrpeästi, "niissä ei ole mitään turmeltumisen varaa!"
"Sinä et käsitä, Andrees, että ihmisen sydän saattaa hehkua halusta auttaa."
Andrees puisti ylpeästi päätään. "En, sitä minä en käsitä. Minä en ymmärrä sinua."
"Minä tiedän sen. Andrees… Aiotko todellakin jättää meidät, ja Frans
Strandiger tulee isännäksemme?"
"Voinko minä jäädä tänne teidän kanssanne, tänne, jossa ei kukaan minua ymmärrä?"
"Sinä itse et ymmärrä itseäsi. Andrees! Itse et! Jos nyt lähdet pois… niin on tuleva aika, jolloin kaipaat ja ikävöitset tänne, jolloin olisit iloinen, kun saisit nähdä edessäsi kankaan ja Pohjanmeren ja saisit kuulla jonkunkin puhuvan alasaksaa. Sydämesi on hiutuva ikävästä, ja mielessäsi on tuntuva tyhjältä ja kylmältä, ja jos vaan on mahdollista, niin palaat tänne, joll'et muuta varten, niin ainoastaan saadaksesi edes kuolla täällä. Tunnen sinut lapsuudesta asti ja tiedän että sisimmällä sydämelläsi riiput kotiseudussa ja että koto ja kotiseutu siitä saakka, kun olet täällä taaskin, taistelevat saadakseen sielusi takaisin. Olen joka kirjeestäsi tuntenut, ett'et tuolla ulkona vieraassa elämässä ole löytänyt mitään tyydytystä, ja näin sinut eilen, kun tulit ulos alhaalta puutarhasta, ja aurinko paistoi, ja sinä jäit katsomaan kaunista vanhaa taloasi ja navettojasi ja kuulit eläinten mekastelevan ja katselit niin rauhattomana ja onnettomana kaikkea, mikä on sinun omaasi."
Hän katsahti ulos kankaalle ja kalpeat kasvonsa olivat liikutetut: "En se ole minä, joka sinua pyydän. Minä olen kokonaan vetäynyt itseeni, ja minä en toivo mitään ulkopuolellani. Mutta oma kotisi puhuu sinulle. Maa ja koko seutu syyttää sinua." Hän osoitti kädellään metsää kohden, joka seisoi liikkumattomana raskaassa ilmassa, ikäänkuin kuuntelisi se. "Tuolta ovat esi-isäsi tulleet, ja pitkän taistelun jälkeen, joka melkein kävi ihmisvoimien ylitse, ovat he ottaneet voiton mereltä. Voitetun alueelle ovat he rakentaneet Strandigerkartanon. Nyt hallitsee siellä viides tai kuudes sukupolvi, ja nyt aiot sinä jättää kaiken, vuokrata pois ja myydä kurjasta rahasta? Ja lapsesi ja jälkeläisesi ovat olevat kodittomat sinun tähtesi."
"Olenko minä mikään orja? Tekeehän jokainen, joka vaan voi, mitä itse tahtoo."
"Ei, me emme tee, mitä itse mielimme. Sinun isäsi ei asettunut uunin taakse loikoamaan: hän meni ulos matalikolle valtaamaan mereltä uutta maata itselleen ja lapsilleen. Reimer Witt lähti sotaan, eikä kysynyt, miksi; hän sanoi itselleen, että sen täytyi tapahtua, maan vuoksi, nyt raataa hän aamusta iltaan raskaassa loputtomassa työssä. Antje Witt menee penikulmia, aamun sarastaessa, ulos vaaralliselle matalikolle etsimään lapsille, jotka eivät ole hänen omiaan, ravintoa. Kaikilla meillä on työmme. Meitä ajaa velvollisuuden pakko. Me tottelemille omaatuntoamme, koska se puhuu meille kovalla tunkevalla äänellä. Me luulemme, että meidän täytyy, vaikk'emme tahtoisikkaan, ja me tiedämme, että siinä löydämme rauhamme. Me teemme kaikki lyötä, koko kylä, ainoastaan vanhat eivät, jotka eivät enää jaksa, jotka istuvat tien varrella ja odottavat Herraa, sinä yksin et, ja ne, jotka sinä olet tuonut kanssasi, -ja semmoisia… semmoisia halveksimme me!"
"Entä Heim Heiderieter, sinun… ja teidän kaikkien ystävänne?"
"Älä hänestä nyt! Jätä hänet poikkeukseksi! Hän on vielä muodostumassa. Älä väitä, että hän on laiska. Hän kantaa raskaita vakavia ajatuksia itsessään, eikä elämänsä ole kevyt. Koti ja kotiseutu ovat auttavat häntä, niin että hänestä tulee ehyt ihminen."
"Jos häntä autetaan, niin miks'ei minuakin?"
"Mutta ell'et tahdo? Kun sysäät luotasi ja hylkäät kaiken hyvän ja rakkaan ja entisen, ett'ei se häiritsisi sinua? Eiköhän siten ole vai? Vai puhunko perättömiä. Jos jäisit tänne, voisitko täällä pysyä laiskana, nauttijana? Eiköhän kotosi ja maasi, ystäväsi ja Eschenwinkel, matalikko ja Flackelholm, eivätkö ne kaikki kannustaisi sinua työhön, tekemään hyvää ja luomaan uutta? Mutta tuolla, vieraassa maailmassa, tuolla, kaukana kotiseudun puutteesta ja vaivannäöstä, siellä voit olla laiska ja nauttia, ja elättää itseäsi kotiseutusi hiellä ja työllä."
Hän etsi Andreeksen katsetta. Mutta tämä tuijotti sanattomana eteensä.
Silloin kääntyi Maria poispäin ja lähti pois, ja Andrees ei voinut olla katsomatta hänen jälkeensä, kunnes hän oli kulkenut yli kankaan ja hävisi sumuun.
Andrees jatkoi matkaansa kankaan poikitse kylää kohden, ulkonaisesti näytti hän kyllä tyveneltä, käyntinsä oli varma ja ylpeä, mutta sielunsa pohjalla kuohui ja aaltoili: "Minä teen sen! Mitä pitää minun tehdä?"
Hän ei ajatellut itselleen selväksi, minne hän nyt aikoi, ja kuitenkin tiesi hän tarkalleen, mikä oli matkansa päämäärä! Edessään ylenivät kylän ensimmäiset rakennukset, pitkiä, jykeviä olki- tai turvekatoksia matalain punaisten seinien yllä. Ilta hämärsi jo, missään ei näkynyt valoa, ei kuullut ainoatakaan ääntä, eikä nähnyt yhtään ihmistä. Kaikki näytti kuolleelta yhtä hyvin ylhäällä taivaassa kuin alhaalla ihmisten kesken. Navetoista kuului silloin tällöin kytkyinten kitinää. Häntä rupesi melkein kammottamaan.
Kirkkotarhan portti aukeni matalasti kirahtaen, ja hiekkakivinen patsas isänsä haudalla seisoi hänen edessään kuin kivettyneenä suorana miehenä ja katsoi mykkänä ja ikäänkuin väliäpitämättömänä häneen. Ajatuksettomasti ja kuitenkin hyväillen hiveli hän kädellään murattiköynnöstä, joka kiemuroi kirkkotarhan aitausta. Tuolla kirkontornin ja kirkon välillä seisoi se mies, jonka luokse hän oli matkalla, ja jonka sanaa hän halusi kuulla, niin paljon kuin hän peikäsikin sitä.
Frisius, joka kumarassa hartein ja vaivalloisesti — hän oli silloin jo hyvin heikko — läheni ylös polkua myöten, oijensihe hämmästyneenä suoremmaksi: "Andrees, poikaseni? Et ole käynyt vielä minua tervehtimässä! Aioitko minun luokseni?
"En ihan, setäni… tai kuitenkin…"
"Vai isäsi haudalleko aioit?"
"Käväisin siellä!" sanoi Andrees. "Aioin ilmoittaa sinulle, setä, ennenkuin ennättäisit kuulla siitä muilta, että olen tuuminut vuokrata maatilani."
Pastori Frisius katsahti ylös Andreekseen, — hän oli paljoa lyhyempi kuin Andrees Strandiger. "Olen kuullut, siitä. Heimiltä. Selitä minulle se! Ryhdytkö johonkin virkaan, vai oletko saanut jonkun toimen kaupungissa?"
"En semmoista! Vaan… olen päässyt näkemään liika paljon maailmaa ja ihmisiä."
"Ja sekö estää sinua viljelemästä isäisi maata, ja täyttämästä velvollisuuksiasi. Hautaa siinä tapauksessa kaikki näkemäsi ja oppimasi, Andrees: mutta älä tänne, hyvään maahan, vaan jonnekin, jonne semmoiset kuuluvat."
"On kummallista, kuinka ette kukaan voi minua ymmärtää."
"Ei, vaan se on kummallista, ett'et sinä ymmärrä meitä… sinä aiot vuokrata talon Frans Strandigerille?"
"Niin! Olen ajatellut sitä: hän on sukulaiseni ja kelpo maanviljelijä."
"Ihmiset täällä eivät voi pitää hänestä, eivät ole lapsesta asti osanneet pitää. Hänessä on jotain semmoista kovaa ja tylyä, ja hän halpelee kansan miestä. Sanovat täällä, että hänellä ei ole sydäntä. Teillä kummallakaan, teillä ei ole sydäntä!"
"Sinä olet ankara. Sinä sielunpaimenena!"
"Muistatko vielä kertomuksen, Andrees, hänestä, joka myöskin tahtoi ja lähti pois, ja muutti kauas vieraille maille? Tiedätkö, miksi hän lähti? Sanon sen sinulle: siksi että elämä isänsä huoneessa oli liika rauhallista ja ahkeraa ja siivoa hänelle."
"Setä!… Mutta sinähän olet jäänyt ajastasi jälille."
Frisius nyökäytti harmaata päätään, ja katseli hautakivien ylitse, jotka lepäsivät tai seisoivat ympärillä ja jäi tuijottamaan koillista kohden matalain pajukkojen ylitse, joiden yllä haaleanharmaa ilta-utu loputtomana huuruili. "Niin sanovat. En ryhdy väittelemään siitä: siitä ei väittelyillä selvitä. Näetkös, sumu harsoo tänä iltana kaiken. Mutta nämä asiat ovat aina sumun harsoomina. Siitä huolimatta emme osaa olla yrittämättä kurkistaa sinne taakse, tuijottaa sinne ja etsiä tietä. Ainoastaan ihan joutavimmat, hyvän Jumalan lammaspaimenet harhailevat tylsinä ja määkien, tarkoituksetta ja päämäärättä edes- ja takaisin sumussa, eivätkä tutki ja kysy. Mutta me toiset kysymme, me, sinä, minä monta muuta ympärillämme, myöskin Antje Witt ja Reimer ja Reimerin vaimo, joka on pyytänyt pyhää ehtoollista, ja jonka on niin vaikea hengittää. Me kaikki kuljemme sumussa ja kysymme: Missä olemme? Minne menemme? Emmekä saa lepoa ennen, kuin luulemme sen tietävämme."
"Tiede tietää, sen. Filosofia."
"Filosofiako? Arvonsa sille! Sekin tähystelee hengen silmillä sumuun. Kuinka kauas kantaa sen katse? Sano minulle ainoakin tulos, joka on varma, sano minulle ainoakin tie, joka vie valoon! Voisin laulaa laulun, suruisan laulun filosofian kirouksesta, sen siunauksesta, tässä suhteessa, voisin puhua hyvin vähän. Se on tehnyt enimmät lapsensa ylpeiksi ja koviksi ja yksinäisiksi. Se ei ole mikään äiti, sillä on kivikasvot.
"Ja luonnontieteet?" Hän seisahti, ja syvällepainuneissa silmissään hehkui tulinen kirkas innostus. "Kävin kaksi vuotia sitten Berlinissä — se oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa, minä en nimittäin elä enää kauan. Silloin kävin 'Uraniassa'. Viisi tuntia viivyin siellä, katselin ja tarkastelin kaikkia koneita, ystävällinen oppaani selitti minulle kaiken — ja minä", äänensä melkein katkesi liikutuksesta, "minä iloitsin jumalaisesti, Andrees. Tarkoin silmin ja tarkoin tähystimin katsovat he ja katseensa kantaa kauas, kauas sumuihin. Paljon maailmoja näkevät he, mutta eivät kaikkia. Ehkä tuhannennen osan. He tuntevat ne aineet, joista ne ovat muodostetut, ja tuntevat ne lait, joiden mukaan ne matkaavat avaruutta. He ovat kolpolnilla tutkineet hänen tekojaan, ja ovat kuin toukat kalunneet hänen istuimensa jalkalaudan lävitse, Monta seikkaa tuntevat he hänen työpajassaan. Mutta tuntevatko he silti hänet itsensä? he sanovat itse, ett'eivät he tunne häntä. Olethan kurkistellut heidän kirjoihinsa. Oletko kuullut heidän huutoaan sumussa? Olemme harhassa. Taaskin harhassa! Emme ikinä ole löytävät tietä."
"Mutta kuule nyt, kun sanon: sumut niittyjen yllä. Andrees, ne voi eräs hajoittaa. Ainoastaan yksi ainoa. Näin sen tänä kesänä, eräänä iltana, siiloin nousi tuolla toisella puolella — tuolla toisella puolella. Andrees! — ukkosilma, kirkas salama välähti ja kohotti silmänräpäyksen ajaksi esirippua, välähti kaksi kertaa, kolme kertaa, kolmannella ihan kirkkaasti. Selvästi näin silloin edessäni niityn ja valkean tien, joka vie kaupunkiin. Me itse, Andrees, emme omin voimin voi täältä nähdä sitä tietä: on liika pimeätä. Mutta tuo suuri salaperäinen lähetti salamansa tuolta puolen, kaksi kertaa, kolme kertaa, ja silloin näimme selvästi tien!"
Hän yski heikosti ja työläästi.
Andrees Strandiger pudisti päätään. Suunsa ympärillä oli katkera tuskaisa ilme. "Olette haaveksijoita kaikki tyyni, setä. Sinä ja Maria ja Antje Witt…"
"Tuo on oikein, mainitse meidät kolme rinnan! Me kuulumme yhteen. Me emme häpeä sisartamme. Tässä olemme. Ja esitäppäs sinä nyt kaikki maineettomat ja maineekkaat nimesi meitä vastaan. Nyt on usko uskoa vastaan. Sillä sekin, mitä te sanotte näistä asioista, on uskoa, aivan kuin meidänkin, eikä mitään tietoa. Ja nyt kysyn sinulta, Andrees, miten arvelet, kummat ovat onnellisempia, uskollisempia ja rauhallisempia, ne joilla on risti johtotähtenään elämänsumussa, vai ne, joilla on harppi johdattajanaan? Kummalla on kirkkaammat silmät? Sano, koeta se!"
Andrees ei vastannut. Hän seisoi tuokion vaieten toisen edessä.
"Suvaitse että lähden!" sanoi hän viimein — "joku toinen kerta…"
"Tulkoon joskus tuo toinen kerta, Andrees!"
Ja Andrees palasi tietään hiljaisen kylän lävitse, pujotteli talonpoikaisasuntojen välitse, joiden ikkunoista sieltä täältä pilkoitteli kotoinen valkea kirkkaasti ulos pimeään yöhön. Sitten muuttui maaperä alavammaksi, ja hiekkaisemmaksi. Vasemmalla näkyi Nummitalo ja oikealla koulu, ja nyt rupesi häämöttämään pimeästä esiin Reimer Wittin tupa.
Poikkitiellä seisoi pikku Fritz Witt ja kertoi: "Isä on mennyt apteekkiin ja äiti yskii."
Strandiger heräsi ajatuksistaan: "Mitä pitää minun teiniä?"
"Isä on sanonut äidille, ett'ei meillä ole ropostakaan rahaa koko talossa. Onko sinulla yhtään groschenia?"
"Kerjäätkö sinä?"
"Minäkö? Minä en ole mikään kerjäläispoika! Mutta sinähän menet ohitse tästä! Ja äiti sanoo, että Annalla vielä on viisitoista markkaa saatavana paikastaan. Tulehan kanssani!"
Strandiger punastui koko kauniilta ylpeiltä kasvoiltaan ja lähti pojun mukana.
Hänestä tuntui niin epämukavalta. Välikkö oli niin matala, perunoita oli kaadettu nurkkaan, ilma tuvassa oli niin ummehtuneen vari ja Rieke Witt näytti niin kalpealta ja laihalta ja hänen silmänsä olivat niin suuret ja kuumeiset. Millaiseksi olikaan tuo reipas tyttö muuttunut, joka kerran muinoin oli palvellut Strandigerkartanossa.
"Lapsi sanoo, että teillä on vielä viisitoista markkaa saatavana tyttärenne palkasta?"
Rieke Witt olisi niin mielellään kutsunut häntä Andreekseksi ja sinutellut häntä, koska hän sentään tunsi hänet lapsesta saakka, ja koska tapa oli sellainen, mutta koska hän nyt käyttäytyi noin ylhäisesti ja vieraasti, eikä ollenkaan kysynyt hänen vointiaankaan — hän oli jo ennakolta niin iloinnut siitä, että hän kävisi hänen luonaan ja kutsuisi Rieke'ksi ja olisi ystävällinen, sitte puhuisi hän hänen kanssaan lapsistaan, etenkin Annasta — mutta nyt tuntui sydämessään niin ahdistuneelta ja kylmältä ja sanansa jähmettyivät kielellään.
Silloin aukeni ovi, ja hartiat kumarassa, hän kun muuten olisi syössyt kiharan päänsä oveen, astui sisään Heim Heiderieter. Hän kantoi pyssyä kädessään, ja harmaan verkatakkinsa päällä oli suuri metsästyslaukku, pitkävartiset saappaansa olivat märät ja saviset. Hän nyökäytti ohimennen päätään Andreekselle ja läheten vuodetta, puhui hän luonnollisella avomielisellä tavallaan: "No tyttöseni, mitä nyt kuuluu?"
Silloin muuttuivat yht'äkkiä auo kalpeat näivettyneet kasvot, ja lensi kuin vilaus nuoruutta niiden ylitse, ja hän katsahti hymyillen Heimin säihkyviin, ystävällisiin silmiin: "Kiitos, Heim, kun sinä olet täällä…"
"Ja Ingeborg ja Maria, mitäkö? ja Haller, mitäkö? No, meillä nyt ei tavallisesti ole mukanamme kuin tyytyväiset iloiset kasvot…"
"Teillä on enemmän!"
"Niin, tällä kertaa." Hän kourasi laukkuunsa. "Nuori jänis, kuules!
Tulin näyttämään sitä sinulle. Telsche laittaa sen sinulle huomiseksi."
Hän asettui mukavasti istumaan vuoteen reunalle, ja laski pitkät säärensä ristiin toistensa päälle. Hän näytti niin tuiki sydämellisen tyytyväiseltä ja iloiselta siinä. Siitä saakka kuin hän oli kotona ja vanhojen tuttujen parissa, oli hänessä herännyt semmoinen turvallinen varmuuden tunne, hänen astuntansakin oli muuttunut tyyneeksi ja jykeväksi ja uskalsi hän toisinaan vastustaa itse Telsche Spiekeriäkin ja kinastella Andreeksen kanssa.
"Oikeastaan on tässä tuvassa nyt kaksi jänistä. Kun tulin alas kankaalta, näin Ingeborgin alempana tiellä. Luulen, että hän aikoi tervehtimään Telsche Spiekeriä. Se on taaskin puhelevä hänelle suut silmät täyteen. Minulla ei nimittäin ole oikein puhdasta omaatuntoa, en ole tänään taas tehnyt liikoja töitä. Silloin pakenin minä virkaveljeni, tämän toisen jäniksen kanssa tähän taloon. Jos Ingeborg tulee, ryömin sängyn alle."
"Olet liika pitkä. Fritz, ryömii sinne usein. Pallonsa kierii toisinaan sängyn alle."
Andrees nousi seisomaan.
"Jää nyt tuokioksi vielä", sanoi Heim, "jutellaan nyt hiukan vielä."
Ja hän koetti asettua mukavammin istumaan vuoteen reunalla. "Kuule,
Ingeborg kertoo, että aiot vuokrata koko romun? Frans Strandigerille?
Siinä tapauksessa on meitä kolme jänistä tässä tuvassa."
"Niinkö luulet?"
"Tuon periaatteen mukaan: Mitä olet isältäsi perinyt, myy se ja nauti."
"Lakaise sinä puhtaaksi oman ovesi edusta ensin, Heim!"
"Kiitoksia. Andrees! Aivan oikea huomautus! Tuossapa sain. Rieke, kuulitkos?" ja hän vilautti veitikkamaisesti silmiään.
Rieke Witt nyökäytti hymyillen päätään.
"On siinä pieni eroitus sentään, Andrees!" sanoi Heim sitte. "Näetkös. Heimilla on kuusi lehmää, kuusi sikaa, viisi vasikkaa, kahdeksan joutia, neljä hevosta ja kaksikymmentäkaksi hehtaaria maata, sitäpaitse kangas, pyssy, kynä ja Telsche Spieker. Mutta sinä, Andrees, taas isännöit laajoja maita ja olet varattu huolehtijaksi ja auttajaksi monelle ihmiselle."
"Kuka on minut varannut?"
"Isä Jumalamme! sanoo Ingeborg Landt. Siten sanoo hän, kun hän lakaisee minun oveni edustua."
Samassa avattiin ripeästi ulko-ovi, ja kuului keveitä ja pehmeitä askeleita välikön poikitse.
"Tuossa hän tuleekin! Apuun nyt minulle, Rieke! Todellakin, tuossa hän on!"
Ingeborg aukaisi solmusta kirjavan huivinsa, jossa välkkyili sadehelmiä. "Pois tieltä. Heim!" sanoi hän, "enhän pääse pitkäin sääriesi sivutse vuoteelle."
Heim nousi totteliaasti ylös ja asettautui nojalleen seinää vastaan,
Ingeborg istahti tuolille vuoteen viereen, ja silitti sairasta kädelle.
"Hän puhuu sinut ihan kipeäksi, Rieke, sinun pitäisi lähettää hänet pois."
"Jätähän hänet rauhaan nyt, Ingeborg! Hän puhuu minut melkein terveeksi. Tiedäthän sen."
Ingeborg käänsi päätään ja katsahti häneen ja vältti katsomasta
Andreekseen. "En ymmärrä, mitä ihmiset oikein ovat löytävinään sinussa."
Heim tekeytyi kummastuneeksi hänkin: "Enkä minäkään!" sanoi hän, ja nyt täytyi Ingeborgin rypistää kasvonsa ankarammiksi, ett'ei hän purskahtaisi nauramaan.
"Rakas lapsi!" sanoi Heim sitte. "Esitit miilulle joku päivä sitten maailmankatsomuksesi. Olet varmaan saanut sen pastori Frisiukselta; arvelit silloin, että olisi terveellistä että me, Andrees ja minä, toisinaan saisimme kuulla sen."
Tyttö nojaasi taaksepäin tuolillaan ja yhä silitellen kädellään sairaan kättä ja silmänsä luotuina sairaaseen, nousi kasvoilleen hehkuva puna. "No niin ja!" sanoi hän, pää jäykästi pystyssä. "Jos haluatte kuulla sen, niin ei se todellakaan haitanne. Juuri teitä ei! Sehän on varsin yksinkertainen asia. Mistä sen olen saanut, sitä en kiellä! Pastori Frisius on antanut siihen ainakin pohjan. Kuulkaa siis! Hyvä Jumala jakoi maan niinkuin puutarhan ja antoi kullekin palstansa! Heim Heiderieter sai hyvin suuren palasen, Nummitalon, kaikkineen, mitä siihen kuuluu, ja sitäpaitsi tänne jotain!" Hän osoitti sormellaan otsaansa. "Andrees Strandiger sai hyvin suuren palasen." Hän teki laajan liikkeen käsivarrellaan. "Niin sai kukin ihminen osansa, pienemmän tai suuremman." Sitte teki hän kädellään tällä tapaa! ja sanoi: "viljelkää se!"
"Tuota et ole saanut Frisiukselta, tuo on omaasi. Tuollaisia kädenliikkeitä ei Frisius tee."
"Vaiti nyt! Nyt voi jokainen viljellä maapalaansa. Mutta hän voi myöskin jättää sen tekemättä. Jos hän viljelee sitä, on hänellä leipää ja hyvä omatunto. Ell'ei hän tee sitä, kasvaa maansa rikkaruohoa ja nurmettuu. Ja tämä on ensimmäinen rangaistus: he saavat nähdä nälkää, täällä!" — hän osoitti sormellaan rintaansa vastaan. "Eikö totta, Rieke? Mutta jälkeenkinpäin, kun he lähtevät täältä maanpäältä, saavat he kärsiä siitä, ett'eivät pitäneet puutarhaansa kunnossa. Mutta jos kokonainen kansa antaa puutarhansa joutua häviölle, koska on laiska ja unelias, tai koska tungettelevat ja sysivät toisiaan, ja nimittelevät rajoja, kunnes pienten ja vähäväkisten, jotka asuvat keskuudessaan, maapalaset ovat ihan mitättömät, tai ne jo istuvat ojan reunalla tien varrella, eikä koko kansassa nouse ketään, ketään voimakasta tai viisasta, joka taistelisi näiden vähäväkisien puolesta tai kannustaisi laiskoja, niin että he taaskin uljaasti ryhtyisivät työhön, silloin vihastuu puutarhan mahtava valtijas ja lähettää voimakkaampia heidän päälleen tai ruhjoo heidät ja antaa heidän maansa toisille", hän löi kädellään keveästi vuoteen reunaa vastaan, "kuten moni lehti maailmanhistoriassa voi todistan."
Heim oli antanut päänsä vaipua ja kuunnellut hiljaisena. Nyt kohotti hän pikaisesti päätään ja kätensä: "Oivallisesti puhuttu! Nyt vaan johtopäätös hänen suhteensa tuossa!"
"Sinun suhteesi! Kuule!"
"Oli, senhän olet niin monta kertaa tehnyt."
"Niin, Andreeksen?" Hänen katseensa oli yhä luotuna sairaaseen ja kapeille kasvoilleen kohosi taaskin puna: "Andreeksen? Andreaksen tulee huolehtia puutarhastaan!"
"Niin, lapseni, sitähän hän aikookin. Hän palkkaa itselleen kotipuutarhurin, ja aikoo itse, pitkä piippu suussaan ja yllään väljä yönuttu…"
Silloin hypähti Ingeborg ylös, ja silmänsä leimuivat: "Se ei ole mahdollista. Se on halveksittavaa!"
Sairas yski: "Jääkää luoksemme!" sanoi hän. "Niin monen ihmisen onni riippuu teistä."
Heim seisoi kookkaana ja suorana Ingeborgin rinnalla: "Jos Frans
Strandiger pääsee isännöimään täällä, hävittää hän koko puutarhan."
Silloin kääntyi Andrees pois ja lähti ulos.
Niinpä kolkutettiin kolme kerma Andrees Strandigerin sydämelle, ja kolme kertaa pysähti hän ja kuunteli. Mutta vielä kietoutui sydämensä kaksin verroin pauloihin.
* * * * *
Kun Andrees palasi kotiin, näyttivät kaikki jo menneen levolle. Oli ihan hiljaisia koko tuossa avarassa vanhassa talossa. Hän aukaisi, ei suinkaan sattumalta, vaan veti häntä uhka ja salainen toivo, seurusteluhuoneen oven. Siellä lepäsi Lena Strandiger nojatuolilla, joka oli oikealla pöydästä ikkunan ääressä, muuten ei ollut ketään ihmistä huoneessa…
Hän seisoi hänen edessään, ja he katsoivat toisiinsa. Lena ei liikahtanutkaan.
"Mitä minua katsot? Tiedäthän, että pidän sinusta."
"En tiedä!" vastasi Andrees ja äänensä värähteli. "Enhän sitä vieläkään tiedä."
"Olet sinä oikea karhu! Ja pidän sinusta juuri, koska olet semmoinen karhu. Herrat, jotka olen tuntenut, ja kuinka monta olenkaan niitä tuntenut, ovat kaikki niin sileitä ja liukkaita ja mietoja… en saa siedetyksi niitä!"
Andrees ei liikahtanut, ja Lena naurahti hiljaa itsekseen kuin uneksuisi hän, sitte loi hän silmänsä taaskin häneen, viehkeinä, hymyilevinä ja pyytävinä: "Muistan erään kerran, joka oli samallainen kuin tämä. Olin kutsuttu erään komppanian päällikön luokse illalliselle. Koko huoneusto oli täynnä nuoria, soreita miehiä, ja kaikki olivat hyvin huomaavaisia kohtaani. Muistan, että eräs nuori kauppias lupasi minulle enemmän, kuin hänen oikeastaan olisi tullut, ja luulen, että lämpenin hieman, vaikka vakuutinkin itselleni, ett'ei koko seurassa ollut omaani. Mutia jälkeenpäin, kun läksin — olin tanssinut paljon — ja tulin erään etuhuoneen lävitse, seisoi siellä eräs nuori sotilas, voimakas reipas nuorukainen kuin sinä. Andrees, tuuhein vaalein viiksin. Hän katsoi minuun niin vapaasti ja näin, ett'ei hän ollut arka, ja että miellytin häntä, ja minua — minua ei ollut ravinnut kaikki tuo joutava herkkuruoka tuolla sisällä —, hän puhui alasaksaa, oli ehkä kotoisin näiltä seuduin, joku talonpoikaispoika, enhän tiedä."
Hän hiipi veltommin patjoilleen.
"Jos joku minua miellyttää, oikein sydämen pohjasta, oikein sydämestä, tästä, missä minä pidän kättäni, niin silloin olen hänen, ja hänellä on tässä lämmin ja hyvä paikka."
"Soisinpa", sanoi Andrees käheällä äänellä, "ett'et ikinä olisi tullut tielleni."
"Noin tarttui hän minuun silloin, noin lujasti ja vahvasti."
"Hiljaa nyt. Sanon sen sinulle. Tästä pitää kumminkin tulla loppu. Älä katso noin minuun. Katso pois! Sanon sen sinulle: minä olen vallanhimoinen ja kiivas, tahdon temmaista, riuhtaista itselleni sen, mikä on mieleeni, enkä kysy. itkevätkö vai nauravatko ihmiset ympärilläni, ja tämä puoli minussa pyrkii sinua kohden, sillä sinä olet samallainen… sinä! Mutta sydämeni pohjalla liikkuu jotain uivan toista."
"Älä sano sitä! En tahdo tietää sitä."
"Se on perintöä isältäni. Se on jotakin lämmintä ja lempeätä, se tahtoo välkkyä silmistä, ja tahtoo nauraa ja itkeä ihmisten mukana, jotka ovat ympärilläni, se rakastaa kotoa ja kotiseutua, eikä tahdo pois kototalosta ja isäni haudan luota ulos vieraaseen maailnaan. Ja siitä saakka, kun olen taas nähnyt kotini ja meren ja Eschenwinkelin ja haudan ja kirkon ja…"
"Älä mainitse sitä nimeä!"
"Maria Landtin!" huudahti hän ja viskasi Lenan käden puoleen. "Sinä olet kova, mutta hän on lempeä ja hyvä ja kuitenkaan… kuitenkaan en osaa luopua sinusta."
"Hellitähän kädestäni toki. Työnnän sen puoleen, noin helposti! Sotilas silloin, hän aavisti, mitä minussa oli. Hänessä oli tultu kuin minussakin. Hänet täytyi minun sysätä luotani. Palanen hihani pitsiä jäi hänen käteensä, niin lujasti piti hän, ja niin minä riuhtasin itseni irti. Mutta sinut, Andrees Strandiger, sinun kätesi työnnän minä puoleen. Mitä tekemistä on sinun käsilläsi minun sylissäni?"
"Anna niiden olla!"
"Sinun pitäisi laskea minut pois, ja jo huomenna viedä minut asemalle, aamulla varhain jo! Minä olen vaarallinen. Kukaties kiedon vielä sieluparkasi pauloihin."
"Kun voisit tulla toiseksi ihmiseksi, kun olisi sinussa jotain pehmyttä, sydän…"
"Ehkä! Mutta ei täällä! Berliinissä. Kun saisin olla luonasi, aina sinun luonasi, oikein lähellä sinua, niin että tulisin lämpöiseksi ja helläksi!"
"Sano se minulle selvästi…"
"Sanoa? Olen osoittava sen sinulle! Tule kanssani, Andrees! Tule Berliiniin!" Hän oli hypähtänyt ylös, oli kiihkeästi likistäytynyt häntä vastaan ja samassa työntänyt hänet luotaan.
Sitten pakeni hän huoneesta.
NELJÄS LUKU.
Oli taaskin kulunut kahdeksan päivää, ja vieläkään ei ollut ilma muuttunut.
Andrees Strandiger palasi hitaasti iltahämärissä kotiapäin. Hän oli käynyt jalkaisin kaupungissa, oli kohdannut kaupungissa joitakuita tuttujaan, ja pelkäsi palata kotiin.
Hetkeksi pysähti hän ja oli kahdenvaiheilla, palaisiko hän kylään takaisin ja viettäisi iltaa Heimin luona. Mutta hehän eivät ymmärtäneet häntä kukaan, eikä hän heitä. Parasta oli siis kai, että hän teki ripeän päätteen tälle, ja lähti ulos avaraan maailmaan.
Maata käsin puhalsi hiljainen raskas tuuli. Se kantoi mukanaan maan mehuista, raikasta tuoksua. Kosteana ja kylmänä puhalteli se. Keneen se koski, sai poskensa raikkaiksi ja hiuksiinsa kastehelmiä. Semmoiseksi oli se tänään iltapäivällä saanut Ingeborg Landtin. Hän tuli kanavan vartta ilman päähinettä, hiukset keveässä solmussa, kuten hän usein niitä piti. Ja Andrees oli tullut häntä vastaan ja ajatellut: "Ingeborgilla on vielä kerran tuleva voimakas ja kaunis neito. Mutta vielä ei ole hänen aikansa. Hänellä on silloin oleva, mitä Marialta nyt puuttuu: iloinen uskalias sydän."
Sen enempää hän ei ollut ajatellut.
Tuuli puhalteli edelleen ja kantoi hiljaa hyräellen pitkiä sunuverkkoja mereltä.
"Tuolla vastapäätä on Flackelholm, suoraan tuolla, josta tuuli nyt puhaltaa. Suurena, rauhallisena ja yksinäisenä lepää se tuolla, kuin joku jättiläinen, joka on laskeutunut pitkäkseen meren kuohuin ranteelle ja nukkuu siinä ja käyristyneellä leveällä selällään pidättää meren tulon. Kuinka rauhallista lienee siellä! Ei ainoatakaan ihmistä siellä, aavaa lakeutta vaan ympärillä ja matalikot harmaina ja tasaisina ja loputtomina ympärillä, ja ääretön meri. Kun olisin siellä nyt yksin, kahdeksan päivää ympärilläni tuo ääretön hiljainen autius, niin ehkä näkyisivät asiat täällä minulle toisessa valossa. Flackelholmista, niin, sieltä käsin katsottuna täytyy koko maailman ja yksityisen elämän näyttää loiselta kuin muulloin."
Tuuli puhalteli ohitse kuin valitellen ja äännellen hiljaista laulua, semmoista laahustavaa, raskasta, jommoista merimiehet joskus laulavat, kun kiskovat ankkuria ylös.
"Kaukana meressä on Flackelholm. Mutta kuka osaa tien sinne? Tuhmia mieleenjohtumia!"
"Lena Strandigerin luokse!"
Tuossa ovat jalavat. Ja tuossa vilkahtelevat esiin kartanon valkeat. Tuossa alhaalla on kulmakamari, siinä on valoa Lenan ikkunassa ja tuossa seisoo hän. Hän pitää kädessään käsipeiliä puuveistoksisine kehyksineen, jonka hän oli lahjoittanut hänelle ja järjestää varovasti ja huolella hiuksiaan, kauniita tummia hiuksiaan. Andrees seisoo ja tuijottaa sinne ja hengittää syvään.
Ja hänessä herää utelias halu mennä kurkistamaan Mariankin ikkunan taakse ja näkemään, mitä hän toimittelee. Hän menee rakennuksen ympäritse ja näkee ylhäällä äitinsä makuuhuoneessa valkeata, kun hän hiukan astuu taaksepäin, näkee hän Maria Landt'in istuvan ikkunan ääressä. Maria on nojannut molemmat käsivartensa ylös ja laskenut vasemman poskensa ristiinlasketuille käsilleen. Andrees ei eroita mitään hänen kasvoistaan. Mutta hän näkee sen koko asennosta, ja tietäähän hän sen sitäpaitsi muutenkin: käsien takana ovat suruisat silmät ja kalpeat kasvot, ja tummien hiusten alla ei liiku ainoatakaan nuorta rohkeata ajatusta.
Hän pudisti päätään, kääntyi takaisin ja tuli etusisäänkäytävän kautta sisään. Ja kun ovikellon heläys kaikuili käytäviä ja huoneita, laski Lena Strandiger peilin kädestään ja sanoi ääneen: "Tänä iltana kiedon hänet." Maria Landt taas sykähti kokoon: "Tuossa hän tulee! Ja minä en voi pidättää häntä itselleni, niin lujasti kuin pitäisinkin käsilläni."
Anna Witt astui Lenan huoneeseen. Poskensa hohtivat ja silmänsä olivat kirkkaat ja säihkyivät.
"Herra Frans Strandiger käskee sanoa, että tulisitte seurusteluhuoneeseen."
Maria Landt'in huoneeseen taas astui Antje Witt, katsahti tuskauneesti ympärilleen ja sanoi hätäisesti: "Tule, Maria! Rieke Witt kuolee. Kuolema tuli kirkkotarhalta käsin hiekkatietä pitkin ja meni kanavaa kohden ja hipaisi valkeilla lakanoillaan ikkunoihin, niin että ne kilahtivat. Nyt hän ei enää saa hengitetyksi."
* * * * *
Seurusteluhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta. Kynttilät kruunussa paloivat ylpeinä ja suorina, ne kun luulivat, valaisevansa onnellisia ihmisiä. Tuommoinen tuhma kynttilä ei tiedä mitään eroa loiston ja onnen välillä. Pehmeä tummu lattiaverho puhui: "Ikinä ei vielä ole minua polkenut niin pehmeät jalat kuin Lena Strandigerin." Nojatuoli oikoili itseään yhä pehmeämpänä ja mukavampana, ja puhui: "Istuhan, Andrees! Lena Strandiger tulee kohta: hän puhuu kanssasi pitkistä matkoista ja kauniista suuresta kaupungista. Maria Landtin silmät ovat suruisat ja Rieke Wittin sairashuoneessa on ilma raskasta ja ummehtunutta. Sinä ja Lena Strandiger kuulutte tänne."
Ja Lena tuli ja oli saanut kirjeitä Berliinistä. Kaikki tuttavat lähettivät terveisiä ja kysyivät: "Milloin palaa herra Strandiger taas? Kaipaamme häntä, hänen vakavia kasvojaan, hänen ylpeitä silmiään ja hänen ryhdikästä ulkonäköhän." Olivat lähettäneet myöskin luettelon taidenäyttelystä, jossa oli näytteitä taideteoksista, se oli soma, sievä nidos pyöreine kulmineen, ja Lena tuli ihan lähelle häntä istumaan, ja heidän tummat päänsä kumartuivat toisiaan lähemmä. Lena näytti hänelle kuvat, ja kiinnitti hänen huomiotaan tunnetumpiin nimiin. Ja siinä selaillessaan sattui eteensä kangasmaisema, taustassa vanha rappeutunut olkikatos, ja Lena sanoi nauraen: "Heim Heiderieterin Nummitalo."
Siten puheli hän ja teki huomautuksiaan ja otti hänen sieluaan kädestä ja johti sitä vilkkaita, eloisia katuja ja ihaniin linnoihin iloisten ihmisten keskelle ja tuuletutti häntä suurkaupungin ilmalla. Andrees pysyi vaiti.
Silloin astui Frans äitlneen huoneeseen. Ja kun Lena kääntyi katsomaan, kuka sieltä tuli, ja hiukan kumartui syrjään, tuli hän nojautumaan kiinteästi Andreeksen olkaa vastaan. Sisarukset vaihtivat keskenään nopean katseen.
Frans Strandiger astui huolettomasti Andreeksen luokse ja oijensi hänelle erään paperin. "Asianajaja on kirjoittanut vuokravälikirjan toivomuksiesi mukaan. Minusta voisimme nyt jo sopia asiasta."
Andrees kumartui suurten paperiarkkien ylle. Taaskin hipaisi Lenan pää hänen poskeensa.
Sitte alkoivat he puhella. He puhuivat äänekkäämmin, rauhallisemmin ja huolettomammin kuin tavallisesti. He juttelivat kuin ihmiset, jotka neuvottelevat vähäpätöisistä sivuseikoista. Vanha rouva asteli rivakasti edestakaisin, mutta hän ei astu kertaakaan toiseen huoneeseen, vaikka ovi onkin selkosen selällään, ja vaikka se muutoin on hänen tapansa. Hän käy kiivaasti edes- ja takaisin, edes- ja lakaisin, kädet selän takana ristissä. Kun tuo paperi nyt vaan on allekirjoitettu, niin on Frans täällä vuokraajana, myöhemmin ehkä omistajanakin: Andrees lähtee Lenan kanssa Berliiniin, ja kaikki on hyvin. Hän on kokenut kovia vuosia. Yksin Andreeksen korkeat asuntomaksut ja hänen veljensä, erään iäkkään vanhanpojan vuotuiset raha-avustukset ovat jotakuinkin pitäneet yllä Berliniläistä taloudenpitoa, mutta se on ollut vaan tyhjää ulkokorua, vaivaista, paperikultaa! Raskaita vuosia ne! Mutta nyt on muuttuva toiseksi.
"Olen kirjoittanut kaksitoista vuotta vuokraajaksi", sanoi Frans.
"No niin ja! Jos on mieleemme, niin voimmehan sitte pidentää vuokra-aikaa."
"Ja äidillesi ja sinulle jää koko yläkerros, sekä yhdet vaunuvaljakot.
Lähemmin on siitä tässä viidennessä kohdassa."
Andrees istui pöydän ääressä, nojasi päätään kädellään ja katseli kynänvartta, jolla hän oli seurannat rivejä paperilla, ja ihmetteli, kuka oli lykännyt hänen käteensä tuon siron kapineen, joka oli kuin nuoli.
"Se on minun kynänvarteni!" sanoi Lena ja nyökäytti päätään hänelle.
"Se on ihan kuin nuoli."
"Niin", sanoi Lena, "se sattuukin sydämeen."
Lena katsahti häneen kysyvästi, silmissä hillittyä hellyyttä. Mutta, Andrees taas ajatteli Maria Landtia ja Eschenwinkelin asujamia. Ja kynä arkaili liikkua paperilla.
"On niin omituista ajatella", sanoi hän verkalleen ja tunsi hetken merkityksen että voi luovuttaa oikeutensa maahan ja ihmisiin palasella paperia… "Niin koditon sitte!…"
Ja yht'äkkiä, kun sielunsa liikkui isiltä perittyjä maitaan ja tiluksiaan, heräsi hänessä omituinen ajatus. Veri valahti kasvoihinsa ja silmänsä harhailivat pöytää. Hänen mieleensä muistui tuo yksinäinen hiljainen maa, jonne ajatuksensa tänä iltana olivat vaeltaneet, ja yht'äkkiä muisti hän kuin unohtuneen unen, joka taaskin virkoo eläväksi, että Marin Landt kerran oli Wodaninkukkulalla puhunut Flackelholmista kuin onnettoman viimeisenä tyyssijana.
"Eihän Flackelholmia ole mainittu välikirjassa, vai?"
"Ei siitä ole mitään mainintaa, mutia se kuuluu tässä kolmannessa kohdussa mainittuihin maa-alueisiin."
"Flackelholm ei ole mikään mutakaistale, se on itsenäinen saari." Hän tarttui taaskin kynään, jonka hän oli hellittänyt kädestään. "En tiedä, miksi… ehkä joskus käyn metsästämässä siellä. Eroitan saaren ja sen rannikon." Ja hän kirjoitti: "Paitsi Flackeiholmia rannikkoineen ja matalikkoineen, jotka ylettyvät Flackstrom'iin saakka."
Silloin aukeni sivuhuoneen ovi ja sisään astui Ingeborg Landt.
Vilkas valpas sielunsa huomasi kohta, että tapahtui jotain erikoista. Hän näki paperiarkit ja kynän Andreeksen kädessä, katsahti kerran läsnäoleviin ja tiesi kaiken. Hän kohotti päätään ja silmänsä suurenivat. Siten jäi hän seisomaan kynnykselle.
"Sinä teet katkeraa vääryyttä meille kaikille, minä…"
"Ja te?" sanoi Lena Strandiger käsi pöydän varassa.
"Minä olen siitä saakka, kun muistan, kunnioittanut sinua. Minä luulin, että sinä olisit sankari…"
"Tuohan on suora rakkauden tunnustus, Andrees!" sanoi Lena nauraen.
Hänen veljensä Frans katseli ihmeissään Ingeborg Landtia. Hän näyttikin verrattomalta siinä.
"Jos pitäisinkin hänestä", sanoi Ingeborg Landt kovaan, "niin mitä kuuluu se teihin? Sehän on muutenkin tuiki yhdentekevää. Jos hän nyt häpeällisesti jättää meidät, niin soisinpa, ett'en ikinä olisi tullut hänen taloonsa."
Silloin nousi Andrees ylös ja läheni häntä. "Ingeborg", sanoi hän tylysti, "sinä unohdat itsesi! Sinä Käyttäydyt sopimattomasti ja loukkaat hyviä tapoja."
"Hyviä tapoja? Te hämmennätte hyvän ja pahan, vilpin ja vilpittömyyden."
Andrees puisti neuvottomana päätään.
"Tule kerran vielä ulos kankahalle, Andrees. Tule Frisiuksen luokse! Tai ei! Minä tiedän: mennään Heimin luokse, ja me kaikki kolme. Heim, sinä ja minä, neuvotteiemme vielä kerran kaikesta. Kuulehan, istumme siellä sen viheriän uunin edessä, jossa valkea räiskyy niin hauskasti, lamppu seisoo kistulla ja Heim on niin hupainen ja kertoo vanhoja juttuja täältä kotiseudulta."
Frans Strandiger katsoi Ingeborgia. Hän oli, silmänräpäysihminen kun oli, ja helposti innostuva, unohtanut koko välikirjan, ja nautti kohtauksesta. Vaikka hän olikin hyvin kärkäs tekemään pilaa kaikesta, ja vaikka hän kaikissa sattuvissa tilaisuuksissa kohta tulisikin itsensä aseman herraksi, oli koko ihailunsa nyt sentään tuon nuoren reippaan tytön puolella, joka ensin niin ylpeänä ja melkein pilkallisena oli seisonut kynnyksellä ja nyt taas niin pyytävänä.
"No lähdehän toki mukaan, Andrees", ilkkui Lena.
Tämä kääntyi häntä kohden: "Vaiti nyt", sanoi hän tylysti. "He tarkoittavat parastasi."
Silloin huomasi Frans Strandiger hänen äänensä sävystä, että koko asiansa oli kyseessä, ja samassa oli hän kuin muuttunut. Hän läheni Ingeborgia ja katsoen häneen ylpeästi ja voimistaan tietoisena sanoi hän vakavasti ja silmät säihkyvinä: "Neiti Landt! Tuo mies tuossa, Andrees Strandiger, täyttää kohta kolmenkymmenen. Minä olen melkein samanikäinen. Kumpikin olemme täys'ikäisiä. Punnitkaa nyt itse — teillähän on selvä järki" — tällä hetkellä hän ei ilkkunut — "miltä näyttää, että te kahdeksan-, yhdeksäntoista vuosinenne sekaannutte meidän toimituksiimme. Sanokaas" — hän laski kätensä serkkunsa olalle — "onko hän mies tässä vai ei?"
Silloin loi Ingeborg silmänsä maahan. Tuo voimakas itsetietoinen miehekkyys, joka ilmeni noissa silmissä ja tuossa ryhdissä, masensi hänet. Hänet valtasi kuin ruumiillinen pelko, että tuo mies saattaisi laskea voimakkaan kättensä hänenkin olkapäälleen, ja hänen täytyisi vaipua polvilleen.
Ingeborg katsoi häntä silmiin, kasvonsa lensivät yltä ja yltä punaisiksi: "Kaikki, mitä seuraa tästä", sano: hän verkkaasti, "lasken minä hänen edesvastuulleen." Hän kääntyi poispäin ja lähti ulos.
Kohta sen jälkeen tuli Anna Witt Ingeborgin luokse hänen huoneeseensa.
"Minut käskettiin pyytämään viinikellarin avainta. He aikovat tyhjentää
pullon parasta viiniä, sanoo neiti Strandiger. Herra palaa takaisin
Berliiniin ja herra Strandiger jää tänne!"
Hän poistui laulaa hyräillen porstuaan.
* * * * *
Vuoteen ääressä seisoi pastori Frisius.
"Koko elämäni on ollut lauantai-iltaa, herra pastori, aina puhdistamista ja aina siivoomista. Muuta ei. Niin monta lasta kun oli!"
"Mutta lauantaita seuraa sunnuntai."
"Niin seuraa. Ja se on mieleeni. Itseni vuoksi! Sydämessäni tuntuu niin kevyeltä nyt pyhän ehtoollisen jälkeen. Käyköön, kuinka käykin! Niinpä ajattelenkin nyt hyvää Jumalaa. Mutta Reimer? Ja lapset!"
"Olemme kaikki koettavat pitää huolta heistä, Rieke. Ole sinä rauhassa vaan!"
Sairas käänsi hitaasti päätään katsoakseen tupaan, joka oli täynnä ihmisiä.
"Niin, kaikki koetamme pitää huolta heistä", sanoi eräs vaimo, jolla itsellään oli neljä lasta.
"Te köyhyydessänne", sanoi kuoleva hiljaa.
Pastori Frisius lähti.
Thiel eukko palasi ikkunan äärestä, jossa hän oli hiljaa istunut koko ajan, kun pastori oli sisällä.
"Parasta on, Rieke, että sanot miehellesi, että hän menee uusiin naimisiin. Hänen täytyy tehdä se lasten vuoksi. Jos sinä sanot sen hänelle, tekee hän sen ennemmin. Silloin saavat lapset hoidon."
Sairaan kasvojen ylitse liiti hento puna ja silmänsä muuttuivat vielä loistavammiksi. Mutta sitte ajatteli hän kohta taas lapsiansa.. Olisi joku kunnon tyttö, ei enää vallan nuori, niin olisi se paras. Antje ei voi sitä tehdä.
"Jos Telsche Spieker suostuisi."
"Telsche?… Niinhän…"
Hän lepäsi hetken. Sitte kysyi hän: "Onko Peter Nahwer täällä?"
Vanha puuseppä astui vuoteen ääreen. Hänellä oli suussaan lyhyt piipunnysä kuten aina, vaikkei hän enää moneen vuoteen ollut polttanut. Lääkäri oli kieltänyt sen häneltä.
"Hän ei voi maksaa sinulle ruumisarkkuakaan, Peter Nahwer."
"Ei tee mitään, tyttöseni. Ensi syksynä! Ensi syksynä!"
"Jos vaan käy päinsä, Nahwer, niin tee kaunis arkku, hiukan hopeaista korennusta kanteen, ja kaksi seppelettä lasihelmistä. Lasten vuoksi.
"Saat yhtä sievän arkun, kuin Thomählen mummo, Rieke. Minulla on vielä jälellä niitä kauniita pielusruusukkeita. Ne kuuluvat oikeastaan sänkyihin ja piironkeihin; mutta ne näyttävät sieviltä."
"Yhdentekevää, Peter Nahwer, pistä niitä vaan."
"Sen teen tyttöseni!" Peter Nahwer astui pois sängyn viereltä ja imi piippuaan. Thiel eukko viittasi suurella kämmenellään hänet luokseen ja sanoi hiljaa, luoden häneen tuiman silmäyksen: "Sinä teet minulle ihan samallaisen arkun kuin Thomählillekin. Kaikki vuodet olen rinnan hänen kanssaan mennyt ylös kartanoon. En tahdo olla huonompi kuin hänkään. Kuuletko?"
Vuoteen vierellä seisoi nyt eräs toinen naapuri. Matalalla, heikolla lapsen äänellä kutsui hän heitä, ja he tulivat kohta ja puhuivat hiljaa ja kumartuivat vuodetta kohden ja palasivat takaisin ja sanoivat toisilleen: "Nyt hän ei enää kestä kauan", ja hän kuuli sen ja odotti loppuaan.
Maria Landt seisoi vuoteen jalkapäässä, nojasi tummaa päätään vuoteen päätylautaa vastaan, silmänsä olivat tulvillaan kyyneliä.
Silloin aukeni ovi, ja sisään astui Ingeborg. Hän meni suoraan sisarensa luokse ja sanoi: "Kuule… Andrees on allekirjoittanut vuokrasopimuksen, talo on vuokrattu."
Tuli ihan hiljaista tuvassa.
Sitte kuului joitakuita matalaäänisiä, tyyniä huomautuksia: "No. niinhän siis! Nyt ei Eschenwinkel enää seiso kauvoja!"
"Mitenhän käy nyt meidän?"
Sairas käänsi katseensa Mariaan. "Minua ei enää koske mikään. Minun työni talossa on päättynyt. Sinä sanoit aina, että hän olisi hyvä ihminen."
"Sitä hän onkin. Mutta toiset ovat puheillaan saaneet hänet hämmennyksiin."
"Sinä voit vaikuttaa enimmän häneen. Sinä voit kääntää kaiken vielä hyväksi. Älä unhota sitä. Minä… minä tahdon ajatella jotain muuta, nyt… On aika jo. Lapset… Maria, rukoilisitko sinä? Mutta korkealla äänellä. Minusta on, kuin en kuulisi enää. Mutta vilpittömästi, Maria, sinä tiedät, kuinka asiat ovat."
Silloin rukoili Marin, rukoili herkästi ja lämpimästi, ikäänkuin kohoisi rukouksensa, ei enää suustaan, vaan suoraan syvimmästä sydämestään: "Nöyrinä rukoilemme sinua, rukoilemme kahdeksan lapsen puolesta, että varjelisit heitä nälältä ja kaikelta ynseydeltä ja ansaitsemattomasta pahoinpitelystä ja pahoilla ihmisiltä ja erikoisilta onnettomuuksilta. Koska ei heitä enää voi olla suojelemassa äiti suuremmissa ja pienemmissä vastoinkäymisissä, niin rukoilemme me, että sinä sulkisit heidät huomioosi. Me rukoilemme sinua että sinä vaalisit heidän nousemistaan ja nukkumistaan, ja ett'ei heidän tarvitsisi palella talvella, ja että heillä olisi joku, jonka kaulan ympäri he saisivat kietoa kätensä. Me tiedämme että sinä olet kaikkien orpojen isä, ja ett'et anna yhdenkään orvon hukkaan joutua, mutta me tiedämme myöskin, että iloitset, kun lapsesi lähestyvät sinua pyytäen tai kiittäen. Me uskomme sinun lupauksiisi elämästä ja kuolemasta. Amen."
Hän antoi vaipua kätensä, jotka hän oli likistänyt rintaansa vastaan, ja odotti levottomana, kunnes tukehduskohtaus oli ohitse ja sairas taas raukeana ja vaikeasti hengittäen makasi, silmät puolisulkeuneina.
"Kuinka sanoitte? Onko Andrees Strandiger kuollut?"
Ingeborg kumartui kuolevan ylitse: "Ei, Rieke, hän aikoo lähteä luotamme."
"Rukoilkaa hänen puolestaan! Huokuu niin raikasta puhdasta ilmaa rintaani vastaan, kun sinä rukoilet. Rukoile!"
Maria nyyhkyi ääneen.
Silloin sanoi Ingeborg: "Anna kun minä!" Ja hän rukoili, äänessään rohkea luottamus: "Hyvä Jumala! Me kaikki olemme tuskassa ja vaarassa, koko Eschenwinkel ja me ja hänen äitinsä ja hän itse. Sinä voit kyllä tehdä, mitä sinä tahdot, mutta hän ei voi tehdä, mitä hän tahtoo. Osoita sinä hänelle voimasi. Muista lupauksesi, että tahdot, että kaikki ihmiset saavat avun. Niin auta siis meitä, anna kullekin leipänsä kotonsa ja talonsa. Meitä uhkaa hätä ja puute, emmekä ymmärrä sinua ja sinun tekojasi, mutta me uskomme Jesukseen Kristukseen ja luotamme häneen. Sinä olet saattava kaikelle hyvän lopun. Amen!"
Tähän tapaan rukoili hän, otsansa oli kyllä syvissä rypyissä, mutta silmänsä loistivat. Tuuli kohisi viuhuen kanavalla ja sade roiskui ikkunoihin.
Hänen vielä rukoillessaan, oli Reimer Witt astunut sisään. Hän oli työ-asussaan, ja talvitakki vedettynä korville. Hän näytti väsyneeltä. Kun hän näki ihmiset ja kuuli että rukoiltiin, huomasi hän, että loppu oli lähellä, Hän ei itkenyt: silmänsä eivät edes kostuneet, mutia kasvonsa lensivät kalman kalpeiksi ja silmiinsä nousi jäykkä tuijottava synkeys. Hän oijensi lääkepullon, joka hänellä oli kädessään, Marialle ja kumartui vuoteen ylle.
"Andrees?" kysyi Maria.
"Hän seisoo tuolla ulkona ikkunan takana, ja katsoo tupaan. Jumala tietäköön, mitä hän siellä tekee… Rieke…"
"Oma Reimerini… Hänen pukunsa istuu hyvin, Reimer! Nyt en voikkaan tänä vuonna mennä Herran ehtoolliselle… ensi vuonna menen. Pukusi istuu hyvin, Bertha!… Fritz, sinä et voi tulla mukana kirkkoon. Nuttusi… Nyt heitä on vielä kuus' jäljillä, Reimer. Nyt lähdemme. Jumalan kiitos, että taas on kerran sunnuntai."
Sielunsa yritteli ensimmäisiä raukeita siivenlyöntejään: hengitys heikkeni ja keveni. Noin keveästi ei oliut Rieke Witt pitkiin aikoihin hengittänyt. Sielunsa astui kynnykselle, silloin seisahti sydän. Sielu kohosi korkeuteen, maja oli tyhjänä. Ja kun maja on tyhjä, rappeutuu se. Tuossa olivat enää vaan rauhalliset kuolleenkasvot.
Silloin meni Maria Landt loiselle puolelle lasten luokse. Ovi aukeni edessään keveästi, kuin itsestään. Fritz tuli hänelle vastaan. Maria polvistui hänen eteensä. Nyt oli Fritz aivan yhtä pitkä kuin tuo pitkä, kaunis neito.
"Fritz, äitisi on lähtenyt nyt."
"Onko hän kuollut?"
Suuremmat lapset rupesivat itkemään, pienemmät yhtyivät heihin. Fritz yksin pysyi tyyneenä. Hän rypisti otsansa, kuten Ingeborg äsken rukoillessaan.
"Sinä sanot, että hän on lähtenyt?"
"Kauas pois, toiseen maailmaan."
"Paistaako siellä aurinko? Ja onkohan siellä aina syötävää?"
"Luulisin, Fritz."
"Noh… sittehän on hyvä, että hän on lähtenyt. Täällä ei aina ole niinkään hääviä. Mutta nythän me kerran taas saamme jotain. Kun Hans Leesenin isä kuoli, niin toivat ihmiset lihaa ja kakkuja, suuria valkeita rinkilöitä."
Maria Landt! nousi seisaalleen. Sielussaan tuntui kuumaa haikeata itkua: On toki toisinaan hyvä, että joku lähtee pois. Silloin tulevat toiset ravituiksi. Tuo on sitä 'toisten tähden kuolemisia'.
Päätään rupesi pakottamaan, ikäänkuin olisi joku laskenut kätensä raskaasti hänen päälaelleen. Hän palasi takaisin tupaan. Kaikki olivat poistuneet. Reimer Witt istui yksin vuoteen ääressä. Maria tarjoutui valvomaan yön hänen kanssaan, mutta Reimer pyysi häntä lähtemään.
Hän lähtikin, lähetettyhän ensin Antjen, joka ihan hämmennyksissään seisoi väliköllä, lasten luoksi. Kun hän meni kanavan vieriä, — oli ihan pimeätä, ja hänen oli vaikea päästä eteenpäin, niin kiivaasti iski tuuli häntä vastaan — tunsi hän yht'äkkiä taas itsensä niin heikoksi, että hän jäi seisomaan. Taaskin heräsi hänessä, kuin painaisi sen hänen aivoihinsa joku raskas käsi, tuo umea kolkko ajatus, että toisen kuolo on toisen onni. Niin äkillisesti ja ruumiillisesti tuli tämä ajatus häneen, että hän tunsi päätään huimaavan. Mutta hän kiskaisi itsensä tällä kertaa vielä vapaaksi. Hän nousi raskaasti polviltaan ja lähti lannistuneena ja mieli samean alakuloisena eteenpäin.
Kuolema, jota hän oli ollut näkemässä, oli koskenut liika kovasti hänen sieluansa, joka luonnostaankin oli pehmeä ja herkkä, hän ihan hupeni tuskautuneeseen mielialaansa ja kadotti kaiken yhteyden tuntemisessaan ja tahtomisessaan. Toivoton lohduton hämmennys kartanon ja Eschenwinkelin oloissa hämmensi koko hänen sielunsa. Myrsky oli jo kauan riehunut hänessä, ja yhä kasvavalla voimalla. Nyt, tänä yöhetkenä, vilahti ensimmäinen valkea vaahto näkyviin tokeitten tuolla puolen. Vielä sysäys, ja hurjistunut meri on hukuttava sielunsa.
Kuitenkin nukkui hän seuraavat yöt, senmukaan kuin Ingeborg muistaa, syvästi ja rauhallisesti ja toipui hiukan.
Sillä välin valvoi Reimer Witt yksin ruumiin ääressä.
Hän kävi ja kävi ympäri pöytää, joka seisoi keskellä huonetta. Joka kerta, kun hän meni vuoteen puolelta, katsoi hän noita kalpeita hiljaisia kasvoja, ja joka kerta kun hän meni ikkunan puolelta, katsoi hän erästä kuvaa, joka oli ripustettu kummankin ikkunan väliin seinälle. Oikeastaan piti siinä riippua peili, ja he olivat usein puhuneet siitä, että ostaisivat siihen kauniin peilin, kun neljä vanhinta lasta olivat päässeet ripille. Sitä ennen arvelivat he, ei heiltä liikenisi rahaa semmoiseen. Niinpä riippui siinä nyt kuva. Se oli kirjava kuva, kaksi korttelia korkea ja saman verran leveä, ehkä noin kaksikymmentä vuotta vanha, ja sen alla seisoi lukea: Vernevillen taistelu.
Ensinnä hän ei tietänyt, mitä noilla oli yhteistä, noilla kahdella, noilla kalpeilla kasvoilla ja tuolla kirjavalla kuvalla. Mutia sitte se yht'äkkiä selkeni hänelle. Otsalleen helmeili hikipisaroita, kun hän nyt jatkoi ajatella sitä.
Hän oli tähän asti elämässään kokenut yhden ainoan järkyttävän päivän, tuon päivän Vernevillen luona, ja nyt liittyi siihen päivään tämä tämänpäiväinen päivä, yhtä kamala ja yhtä sydäntäjärkyttävä. Tuo päivä silloin oli tehnyt hänestä vakavan mielien, tämä nykyinen teki hänestä hiljaisen. Ja tämä ajatus sai sydämensä lyönnit seisahtumaan.
Kun sielunsa kamppaili nykyhetken tuska-aallokosta, uupui se menneitten tuskien muistelemiseen.
"Kuuletko, kuinka kanuunat jyrähtelevät, Reimer?"
Jan Requast, hänen vierustoverinsa rintamassa, Stülperkoogin renki, tuijottaa häneen silmät selkosen selällään. Kypäränsä on liukunut niskaan ja otsallaan poreilee suuria hikikarpaloita, kuin valkeita naulankantoja.
He ovat kumpikin vielä nuorukaisia, kahdenkymmenen vuoden vanhoja, ovat astuneet auran kurjessa, antaneet lokkien leijailla ympärillään ja laulaneet. Joskus silloin tällöin ovat käyneet kirkossa, joskus tansseissa, eivätkä ole suuria tuumineet sinne eikä tänne.
"Rutisee aivan kuin äidin kahvimylly! Kuuletko, Reimer?"
Reimer Witt purasi huulensa yhteen. Silmänsä tuijottivat synkkinä valkeaa pölyisiä maantietä eteenpäin. Toinen pataljoona marssii ohitse, tuonne kanuunoja kohden. Henrik Thieliä ei näy missään.
"Marssimaan! Nyt!"
"Onpa onni, että he kaikki lähtevät yht'aikaa. Kymmenen tuhatta edessä ja kymmenen tuhatta takana… muuten viskaisi kaikki, kaikki kädestään ja juoksisi, juoksisi, kunnes tapaisi jonkun pellon, kaukana tästä rutinasta ja räiskeestä ja jyrähtelystä ja jyskeestä, ja auran sillä pellolla, tai lapion, jonka voisi ottaa käteensä ja ruveta muokkaamaan peltoa ahkerasti ja kunnollisesti, armasta rauhallista peltoa, jonka yllä lokit leijailevat.
"Kuuletko. Reimer? Tuo on meidän miestemme kivääripauketta."