"Tuossa edessä palaa kangas… vai mitä tuo on?"
Tuossa edessä on kaikki sinisenharmaata pilveä. Ne heittelehtivät, nuo pitkät veltot jättiläiset, levittäytyvät koko pituudessaan maanpinnalle ja jyrähtelevät.
"Me olemme vielä kaukana ampumalinjasta, Jan!… Luulen ett'emme tulekkaan siihen vielä ennenkuin… huomenna ehkä."
"Niinkö luulet?… Minä haluaisin muuten…"
"Mitä haluaisit…"
"Partioretkiä!… käydä retkeilyillä…"
Kenttä on muuttunut alavammaksi oikealla…
"Niin… mutta missähän ovat nuo kymmenen tuhatta edessämme?"
Vaan harvassa siellä täällä näkee jonkun upseerin, kyyristyneenä alas, kuin aikoisi hän hypähtää, sapeli pistettynä maahan eteensä. Pari kolme hevosta pitkät siniset satulaloimet liehuvina nelistää makaavain ihmisten ylitse.
Rivittäin makaavat ne siinä, sääret hajalla, pyssynperä poskella, savussa.
"Reimer… kuuletkos!"
Joku kirkahti. "Se oli joku eläin, Reimer."
Siinä makaavat he rinnakkain.
"Siirry hiukan syrjempään. En voi tähdätä. Näetkö noita punahousuisia miehiä tuolla?"
"Siirryppäs hiukan. Fritz!"
Kuin kuolleena makaa hän siinä.
Kuin kuolleena? Pajunetti makaa viistoon maata vastaan, pää on vaipunut pyssynperää vastaan, vasen silmä on sulkeutunut, ja karsastava, oikea silmä… se on auki?
"Kuule. Jan! Fritz Hollenwalt on kuollut!"
Edessä kaatuu eräs upseeri, vielä eräs: edellinen kaatuu eteenpäin kuin tinasotilas, toinen vaipuu polvilleen ja pitää käsiään korkealla ristissä miekkansa kahvalla. Vasemmalta kuuluu vaikeroiva kirkaisu. Joku husaari ratsastaa viistoon heitä kohden, hän ei välitä ampumisesta, hän tulee paljainpäin ja käsivarsi paljaana, sitä myöten valuu verta. Kun hän tulee lähemmäksi, näkee Reimer Witt, että punainen heinikko on värjännyt hänen saappaansa punaisiksi.
Herra Jumala!
Yht'äkkiä, ikäänkuin teatterissa, kun tapahtuu näyttämönmuutos, nykäys… ja kaikki muuttui sielussaan… Kaikki mikä äsken oli niin tärkeänä ja leveänä ja suurekkaana seisonut etualalla: nuo kirjavat univormut, ja kaupunkityttö ja ruoska nahasta nivottuine varsineensa. Jan Requast, tuo iloinen paras ystävänsä…. ne pienenevät ja väistyvät puoleen… ja nyt tuli taas esiin jotakin… joka oli ollut ihan taustassa piilossa sielussaan kaikellaisen särkyneen ja hyljätyn leikkikaluroinan seassa. Tähän loukkoon syöksyivät ajatuksensa ja etsivät ja löysivät joitakin katkonaisia särkyneitä palasia ja karkasivat niihin kiinni kaksin käsin.
"Nuo kirotut ruskeat miehet tuolla vallin takana!… Witt! tähtää… tarkkaan…"
Mä oon vain lapsi pienoinen,
On heikot voimat mun;
Oi, missä löydän autuuden,
Miss' onnen kaivatun?
"Kolmensadan metrin päähän! Kuule, minä osasin. Hän sai kylliksensä…
Minuun on sattunut… minäkin… sain… kyltikseni…"
Jos sinun henkes lohdun tois
Mun viime hetkelläin,
Niin kolkko kuolo matka ois
Vain taivaan maita päin.
"Ylös!" Rummut soivat. "Pois tieltä niiden pitää, niin totta kuin olemme schleswig-holsieinilaisia." Kolme kaatuu yhtä haavaa.
"Olkoon Herra heidän kanssaan…"
Kun saavun taivaan portillen,
Niin, isä ikuisiin
Suo asuntoihin autuuden
Mun päästä ihaniin.
Reimer Witt- kääntyi katsomasta kuvaa ja lähti hitaasti ja verkalleen jatkamaan vaellustaan tupaa ympäri, ja kävi kuin joku poika, jonka pitäisi toimittaa joku asia, ja joka astelee hitaammin ennen juuri kuin pääsee perille, muistellen, mitä hänen pitäisi sanoa. Kun hän tuli vuoteen kohdalle, aikoi hän jatkaa kävelyään. Mutta silloin kääntyi hän puolittain, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain kaukaista ääntä, jotain komentokäskyä, ja yht'äkkiä lankesi hän alas, aivan kuin kerran Vernevillen luonakin, pysyi hiljaa polvillaan, ja taaskin, kuin silloinkin sammalteli hän lapsuudenaikaisia rukouksiaan. Mutta tällä kertaa hän ei noutanutkaan niitä huoneen loukosta. Nyt ne loistivat kuin säteilevät helmet ihan edessä oven suussa.
Sitte Vernevillen päivän tiesi Reimer Witt, että maailmaa hallitsi Jumala, Jumala niin läheinen ja persoonallinen, että häntä voi puhutella "sinuksi".
Sanovat, että siitä on nyt niin ja niin pitkä aika, kun teimme retkemme Ranskaan! Mutta on vielä tuhansia koteja avarassa isänmaassamme, on pieniä ja suuria, on vuorien rinteillä ja virtojen varsilla ja merien rannoilla, joissa tänä päivänä vielä taistellaan taistelua Ranskaa vastaan. Muistossa, valvoen ja unissa, taistelevat muutamat, toiset ovat tuoneet mukanaan kuoleman idun märjästä leiristä, kylmistä vartiopaikoista, nälän ja kylmän vaivoista, haavoista ja sairaudesta, ja kaatuvat yhä tänä päivänä isänmaan puolesta: toiset, jotka ovat olleet lähellä taistelutanterella tai jälkeenpäin kaatuneita, kantavat sielussaan ja elämässään, ravinnossaan ja puvussaan, kasvatuksessaan ja elämäntavoissaan Vernevillen luona saatuja arpia. Kuinka kauan taistelemme vielä? Tämä koko sukupolvi on saanut vaeltaa haultaan, ennenkuin meillä on rauha.
VIIDES LUKU.
Elettiin joulukuussa ja jouluaatto läheni. Vaaleanharmaat pilvet vaeltelivat taivaan kantta kuin raskaasti kuormatut kauppamiehet ja pukivat maat tavanmukaiseen valkeaan juhlapukuun. Pilvivaunu toisensa jälkeen vaelsi raskaana täydessä kuormassaan ohitse. Ja kun ne siinä vaelsivat matkaansa, sirottivat ne osan kuormaansa alas, niin että marskit ja kangas muuttuivat valkeiksi. Ne tulivat lännestä, ja lainehtivalle merelle jo pudottelivat ne valkeita tähtiään. Miksi kylmälle levottomalle merelle tuommoista valkeata pehmeätä peitettä, se ei kumminkaan nukahda sen alle?
Ihmiset ovat iloissaan noiden lumivaunujen tulosta. Lapset iloitsevat, että saavat tehdä lumiukkoja, täysikäiset sanovat, ett'ei joulu joululle tunnu ilman lunta. Vanha Pellwormer, yövartija, lukenut ja syvämielinen mies, menee väitöksissään niinkin pitkälle, että sanoo, että valkea jouluaatto kuuluu niihin asioihin, jotka meille ovat luvatut Noa'an ajoista asti.
Kun Heim Heiderieter heräsi — kello oli noin lähemmä puol' kahdeksaa — huomasi hän kohta siitä kirkkaammasta päivänvalosta, joka sarasti sisään matalasta leveästä ikkunasta, mitä yöllä oli ulkona tapahtunut. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos avaralle lumivalkealle kankaalle, katseli marskeille, ja nyökäyttäen vilkkaasti päätään, ilmaisi hän mielihyväänsä yllä liitäville pilville. Sitte pukeutui hän täydellisesti ja lähti suoraa päätä saliin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja työskenteli pari tuntia.
Hän oli eilen iltana istunut, ravintolassa kello kahteentoista asti, oli juhlinut kokonaista kolme markkaa, ja nyt oli omatuntonsa kipeä ja hän pelkäsi tulla Telsche Spiekerin kasvojen eteen.
Hän ei kuullut askartelua kyökissä ja navetassa; Telsche Spiekeriä hän ei nähnyt.
Hän istui, luki ja mietti. Hän etsi jotakin aihetta, jotakin kaunista kertomusta. Hän rakenteli linnoja pilviin ja antoi niiden häipyä taas pilvien lennoksi, hän kuvitteli itselleen köyhien ja varattomien kohtaloa, ihmisten, jotka elivät niinkuin hän tahtoi elettävän, jotka pyrkivät ja taistelivat ja sitte kuolivat. Hän kuvitteli ja muovaili ihmisiä, kuin kaksivuotias lapsi rakennuksiaan.
Hän unohti kaiken ympärillään. Jänis, joka kyyristeli kaalimaassa, olisi huoletta voinut kurkistaa ikkunasta sisään, Heim oi olisi sitä huomannut.
Kello kymmeneltä tuli Telsche Spieker, mukanaan raikasta navetan tuoksua, pää ja hartiat kiedottuina lämpimään saaliin. Hän näytti oikein reippaalta, ja silmänsä olivat kirkkaat.
"Kuulehan… Heim!"
Hän ei kuullut tuon taivaallista.
"Heim! Heräähän! Ja kapuappas tänne alas minun luokseni!"
Heim kohotti päätään ja tirkisteli likinäköisesti syrjään häntä kohden: "Mikä nyt hätänä? Tahdotko pullon lämmintä jäniksille, jotka istuvat kaalimaassani? Vai onko Ingeborg taas saanut pääsi pyörälle?"
"Älähän kujeile toisten kustannuksella; saattaisivat maksaa samalla mitalla… Minä kävin Wittillä."
"No, entä sitte, Telsche?"
"Tuo ei enään saa jatkua pitemmälti. On epäkristillistä nähdäkkin sitä. En ymmärrä, mikä on mennyt Landt'eihin. Hekään eivät nyt enää suuria välitä pienemmistään."
"Mikä nyt sitte on hätänä? Puhuhan, hyvä ihminen!"
"Lapset pysyvät vuoteella, eivätkä suostu nousemaan siitä koko päivän, ja tekevät oikeinkin siinä, sillä tupa on kylmä, ja hiilos samoin. Bertha ja Karsten ovat koulussa. Fritz kyyristelee kylmällä uunilla."
"Ja missä on Reimer sitte?"
"Hän on eilen mennyt viemään Klaussenin härkiä Hosumin markkinoille.
Hän on valittanut minulle vaivojaan."
"Entä naikkonen sitte, Antje?"
"He ovat eilen saaneet kirjeen apteekarilta. Siinä puhutaan panteista.
Ja nyt on Antje matkalle sinne."
"Senkin saituria! Olisi mies tässä edessäni, suurimmassa rouhinvadissaan! Ei tiedä, kuinka lämpimissä hän istuu, ja kuinka kylmissä lapset!"
"Herjaa sinä vaan! Hänellä on kai koronmaksupäivä lähellä! Auta sinä nyt, Heim!"
"No… eivätkö he… tuolla?" Hän osoitti peukalollaan suunnilleen sinne kohden, missä oli koulu.
Telsche Spieker kiivastui: "Eivätkö he ehkä ole tehneet tarpeeksi koko sinä vuonna, jolloin Rieke sairasti? Eivätkö he itsekin ole niukalla? Tänään iltapäivällä palaavat molemmat pojat joululomalle. Ja silloin ovat molemmat vanhukset tietenkin ihan suunniltaan. Kuuletko? Lapset laulavat joululauluja. Tänään iltapäivällä päättyy koulu."
He kuuntelivat kumpikin. Etäällä kuului se seinien ja ikkunan lävitse sinne heille. Tuo tuttu sävel hyväili ja tyynnytti heidän mieliään. He vaikenivat hetkeksi. Heim tuijotti silmät synkkinä leveihin lattiapalkkeihin kirkkaine naulankantoineen, jotka kuluneilla lankuilla näkyivät pienten pyöreäin kohoumien yllä.
"Ett'ei toki ikinä saa olla iloinen!" sanoi hän ja löi kämmentään pöytään. "Ei edes jouluiltana! Ovat olevinaan, ikäänkuin jouluna kaikki ihmiset olisivat onnellisia, kirjoittelevat ja valehtelevat, ja jokainen kääriytyy korvia myöten lämpimiin peitteisiinsä. Kaikki ihmiset onnellisia! Kirottu kurja valhe!"
"Niin! Kenen pitää nyt auttaa?"
"Noh… ensinnäkin nyt meidän!"
"Niin, onko sinulla rahaa, Heim? Minulla on vielä viisi taalaria talousrahoja, ja niillä pitää minun tulla toimeen, kunnes myymme joutin."
"Äsh! Sitä tuhmaa rahaa!"
"Niin juuri, rahaa! Sinun pitäisi hoitaa tulotiliäsi hyvin, ryhtyä siihen kerran oikein kaksin kourin, ja ainakin olla viskelemättä rahojasi ulos ikkunasta, että sinulla sitte olisi antaa jotakin tarvitseville!"
"Tuhat tulimmaista!" Hän hypähti pystyyn ja kahmaisi käteensä mustepullon.
"Kuule nyt, kun sanon kerran, Heim: tätä ei saa jatkua pitemmälle!" — nyt hän oli todellakin ihan tulipunainen kasvoiltaan — "Sinun pitää mennä naimisiin! Jos minä jään tänne luoksesi, ei sinusta tule mitään. Sinä et tunne kunnioitusta minua kohtaan, etkä tunne mitään tarvetta täyttää tehtäviäsi. Ajattelet vaan: 'No, Telsche Spieker kyllä pitää siitä huolen. Niinpä saan minä levätä patjoillani ja käydä ravintolassa.'"
Nyt oli Heim lyöty mies. Hän kääntyi ikkunaa päin, ja hänet valtasi lohduton yksinäisyyden tunne.
Silloin kävi Telschekin tyyneemmäksi ja leppeämmäksi: "Ajattelen todenteolla jättää sinut, Heim. Teen sen sinun itsesi vuoksi. Mutta sano nyt, mitä teemme Wittien kanssa?"
"Käy siellä katsomassa! Tee tulta uuniin!" sanoi hän äreissään.
"Ja kuka keittää ruuan, ja siivoo huoneen, ja pitää huolta pesusta? Antje ei siihen pysty. Tiedäthän, hän on tänään kotona, huomenna ulkona matalikolla, tänään kylläkin mukiinmenevä, huomenna päin männikköön."
"No mihinkä muuhunkaan naisista on?" sanoi hän yhä vielä nyreissään.
"Lyökää viisaat päänne yhteen ja keksikää joku neuvo!"
Puolta tuntia myöhemmin, kun Telsche kuuli koululasten remun ja metakan, kun ne huutaen ja nauraen juoksivat leikkikentälle ja tielle, meni hän ovelle, ja aukaisi sen yläpuoliskon, ja kun hän sai silmiinsä Bertha Wittin, viittasi hän hänet luokseen. Tuo pitkäksi pujahtanut tytönletukka juoksi hänen luokseen, niin että tohvelinsa viskelivät löyhää lunta ilmaan ja ohuet vaatteensa löivät hänen hoikanhintelöitä jäseniään vastaan. Hänellä oli yllään tavallinen harmaa pukunsa, joka oli tehty eräästä rouva Strandigerin hameesta, kaulassa oli hänellä surun merkkinä mustaksi värjätty huivi. Tämä huivi oli värjännyt hänen kaulansakin sinisen mustaksi.
"Mitä nyt?" sanoi hän, ja vilkkaat harmaat silmänsä välkähtelivät.
"Tule sisään, äläkä hiisku mitään!"
Kohta senjälkeen istui tyttö lämpimän lieden ääressä ja lusikoitsi suuhunsa lämmintä hernelientä.
Telsche Spieker palasi taaskin askareihinsa navetassa ja lypsi pienen mustankirjavan lehmän, joka kolme päivää sitten oli poikinut, eikä nähnyt ja kuullut mitään.
Heim istui ja kirjoitti.
Silloin avattiin varovasti ulko-ovi ja Karsten Witt hiipi, tollukkaat kädessä välikön poikki kyökkiin. Hän heitti ainoastaan yhden ainoan silmäyksen sisään, yhden ainoan pitkän syyttävän katseen; sitte pysyi hän silmänräpäyksen liikkumatonna; sitte ajatteli hän, mitä juuri oli opetettu koulussa, kuinka viidennessä käskyssä käsketään auttamaan ja holhoamaan kaikkia elämänhuolissa. Kuin tuiskuna palasi hän välikön läpi takaisin, viskasi tollukkaat maahan, astui ulos, juoksi tietä alas ja huusi: "Telsche Spiekerillä on hernerokkaa, Bertha syö jo."
Samassa, ilman mitään järjestystä, mutta kuitenkin niin ett'ei kukaan jäänyt jälellä hyökkäsivät kaikki tietä ylös, vetivät kaikki kuin käskystä vaikk'ei kukaan siitä huomauttanut, tollukkaat ovella jaloista — Hannu oli tullut sukillaan — ja nyt seisoivat he lieden ympärillä, ja katselivat tuota suurta mustaa pataa, jossa porisi niin kodikkaasti ja lämpimästi, ja odottivat.
Silloin tuli sisään Heim Heiderieter, joka luuli että vasikat olivat tulleet välikölle.
"Heim!"
Hänelle selveni kohta asiain tila. Silmissään välähti ilo ja riemu. Siinä seisoi vieressä ruskea kivivati, jossa Telsche Spiekerin oli tapana tehdä taikinan. Siihen pisti hän kuumaa lientä. Nyt vielä seitsemän puulusikkaa.
"Teidän pitää puhaltaa!"
Heim istui penkille, jolla tavallisesti oli vesisaavi, asetti vadin puutuolille edessään ja piti haolla kahdesta pienimmästä. Nyt syntyi lyhyt, tulinen ja äänetön taistelu.
* * * * *
Telsche Spieker, joka tuli välikön läpi, kuuli hiljaista matalaa ääntä. Sitte kun hän tuli lähemmä, oli kuin koko kyökki olisi pidättänyt hengitystään. Heim tuijotti tyhjään vatiin ja purasi huuliinsa. Silloin astui Telsche Spieker sisään.
Mutta Fritz pelasti asemasta kaiken kiusallisen. Hän ei vähintäkään peljännyt Telscheä. Hän sanoi: "Kuules, koetappas kurkistaa, vieläkö putissa on mitään?"
"Niinkö!" sanoi Telsche osoittaen sormellaan ja painavasti: "Nyt saat tuumia itse, mistä saat päivällistä. Minä en keitä sinulle. Tulitteko ravituiksi?"
"Emme!" sanoi Fritz.
"Sitte saatte vielä jokainen palasen leipää. Siihen kuluu taaskin kokonainen puolikas. Bertha, mene sinä kotiin ja sytytä tuli! Ja lakase tupa! Tulen tänä iltana vielä katsomaan teitä…"
* * * * *
Telsche Spieker oli syönyt palasen leipää ja puuhaili huonetta puhdistamassa. Siinä ohessa toraili hän lapsia, jotka olivat tuoneet niin paljon lunta sisään. Heim Heiderieter käyskeli edestakaisin navetan ja salin väliä, koetti olla näyttämättä nälkäänsä, ja kurkisti tuontuostakin kyökinovesta sisään, hävisi taas kohta, kun kuuli toraa sieltä sisältä.
Kun hän taaskin seisoi kirjoituspöytänsä edessä, tuli Anna Haller, naapurin ainoa viisitoistavuotias tytär, juosten pihalle. Hän tunsi hänen askelensa kohta, vaikka hänellä olikin tollukkaat. Se harmitti häntä; "Miksi on tytönhujakolla tollukkaat?"
Kyökinovelta kuului hänen ystävällinen lapsenäänensä: "Olemme saaneet pestyksi jo, juuri saimme valmiiksi. Joko olette syöneet?"
"Olemme."
"Niin vai!" murahti itsekseen Heim.
"Aiomme juuri ruveta syömään", sanoi Anna, "meillä on viherjääkaalia."
Sitä nyt vielä! Se oli Heimin lempiruokaa.
"Tulin kysymään, voisimmeko saada lainata reen ja hevosen. Pojat tulevat tänään iltapäivällä."
"Kysy häneltä itseltään. Hän on salissa."
Heim tempaisi oven auki: "Sinun pitää sanoa, 'herra' on salissa."
"Oh!" sanoi Telsche Spieker. "Herra? Vai herrako? No, minkä herra sitte? Minunko? Vai tämän talonko? Paljoko on siitä hänen omaansa? Tai edes itsensäkö? Eipäs! Ei itsensäkään herra! Sillä hän on istunut kahteentoista asti ravintolassa. Oh… Hän vaatii, että häntä kutsutaan herraksi! Herra Heiderieter!"
Heim siveli kädellään hiuksiaan: "Mitä sinä tahdoit?"
"Pyysin rekeä lainaksi."
"Minä itse käyn noutamassa pojat!"
"Ei, minä noudan heidät."
"Sitte voit ajaa minun kanssani."
"Ei! Sinä minun!"
"Nyt en ole edes rekeni herra. Tulen kohta teille."
"Meidän pitää ensin syödä!" sanoi Anna.
"Herra on jo syönyt", kuului Telschen ääni kyökistä.
"Voinhan istua ja katsella, kun syötte! Voinhan vai?"
"Voithan hyvinkin. Mutta, tule sitte kohta kanssani."
Heim meni hänen kanssaan heille, astuen hänen takanaan. Tytöllä oli omituinen lapa käydä; oli kuin hän — niin paljon kuin hän kiirehtikin — ensin aina olisi etsinyt paikkaa, mille astua. Se sai hänen käyntinsä hiukan lapsellisen avuttomaksi. Hän astui niin varovasti ja niin arasti, kuin kulkisi hän ihan raivaamatonta tietä.
"Nyt on kai omatuntosi taaskin oikein hyvä?" huomautti Heim ohimennen.
"Astut lumella, kuin kulkisit pilvillä."
Vilkas kinastelunhaluinen tyttömielensä älysi kohta näistä sanoista hänen omantuntonsa tilan.
"Missä olit eilen illalla?"
"Eilen illalla? Käväisin kylän ravintolassa."
"Älä silloin kadehdi minulta hyvää omaatuntoani! Eilen hiukan! Huomenna hiukan."
"Mutta minne sitte menisi?"
"Olisithan voinut tulla vaikka meille tai mennä pappilaan,"
"Luuletko sinä, että minä aina viitsin olla järkevä."
"Etkös? Oh! Vai etkös?"
"Olisittehan voineet kutsua minut."
"Eihän johdu mieleemmekään!… Tiedäthän, että aina olet tervetullut."
"No jättäkää silleen sitte!"
Kyökissä, kun Heim oli mennyt sisähuoneeseen, sanoi tyttö kiireeninnokkaasti: "Kuule, äiti, Heim meni sisään. Hän sanoo, että hän on syönyt jo, mutta Telsche vilkutteli niin omituisesti silmiään. Älä tarjoa hänelle mitään!"
Ja siten tapahtuikin. Ei tarjottukaan ja hän istui siinä, jäykkänä ja ikävänä. Kaali tuoksui hyvälle, ja sitä jäi paljon.
Silloin kantoi Anna loput kyökkiin: "Pojat ovat nälissään", sanoi hän. "Pistän kaalin lämpiämään heidän varalleen. Oi, kuinka hauskaa, että pojat tulevat!"
Sitten kuuli, kuinka tyttö kyökissä rämisteli lautasia ja lauleli hiljaa yksikseen. Sitte rupesi ukko, joka oli sytyttänyt piippunsa, puhumaan viidennen käskyn käsittelystä opetuksessa ja laski kaiken painon lauseelle, 'että häntä autamme ja kolhoomme.' "Sillä eiväthän ne toki ketään surmaamaan rupea!"
"Eivät", vastasi Heim kuivasti.
"Mutta auttaa: sitä eivät he tee… noin sairaustapauksissa…"
"Ja nälässä!" sanoi Heim.
"Niinhän!" tuumi ukko. "Wittitkin olivat tänään päivällisillä luonasi.
Näin heidän tulevan sinne. Mitä teillä oli?"
"Hernelientä."
"Jahaa. Siksi siis et ottanut haukkaustakaan kaalia."
Ukko istui ikkunan ääressä kuin mikäkin maaton ruhtinas, puhalteli suostaan mahtavia savupilviä ja katseli ulos lumimaisemaan.
Heim rupesi luulemaan itsensä heikoksi. "Käväisempä hiukan kyökissä", sanoi hän.
"Ja minä käväisen hiukan maailmalla", sanoi ukko ja kohotti sanomalehteään.
Anna oli yksin pesemässä astioita; äitinsä oli mennyt hiukan levolle.
Heim istahti tapansa mukaan ikkunapenkille ja katseli tyttöä vaieten.
"Tahdotko hiukan kaalia?"
"Oh, kyllä. Jos sinulla on, ja jos vaan suot minulle?"
Tyttö antoi hänelle hiukan kaalia pienellä lautasella, ja samalla kahvelin.
Heim ei liikahtanutkaan, piti kahvelia ylhäällä ja siristeli silmiään.
"Pelkään, että käyn lyhytnäköiseksi."
"Kuinka niin?"
"En voi löytää tästä kaalia. Sanoisitko minulle, missä kulmassa tätä lautasta se on?"
"Tunnusta ensin!" sanoi tyttö.
"Herneliemen ovat Wittit kulettaneet meidän pihan piiristä pois. Anna minulle enemmän kaalia, tai särjen kaikki lautaset palasiksi."
Silloin antoi tyttö hänelle kaalia.
Niinpä tehtiin Heim Heiderieterillekin viidennen käskyn mukaisesti, vaikka vähän myöhään, kello oli jo yksi.
Muutamaa tuntia myöhempään — rupesi jo hämärtämään — palasi reki kaupungista. Heimin ja Annan välillä istui Otto, seminaristi, jolla nyt on hyvä paikka lähellä Hampuria. Takana, takapakilla istui Richard, lukkosepän oppilas, jalat oljilla täytetyissä puusaappaissa, ja uneksi äidin joululeivoksista. Nyt on hän ensimmäisenä koneenkäyttäjänä matkalla Kiinaan ja taaskin on lähenemässä jouluaatto.
* * * * *
Illalla istui Heim huonolla omallatunnolla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän ei ollut tehnyt mitään, ei yhtään mitään tänään koko päivänä, ja taaskin tunsi hän itsessään vetoa pistäytyä kylän ravintolassa. Jos jatkui tähän tapaan, niin mitä oli hänestä sitten tuleva?
Kirjoitushommansa eivät vaan tahtoneet oikein sujua, hän kun ei osannut oikein ilolla ryhtyä niihin. Miksei hän osannut ryhtyä niihin ilolla? Kaikki oli niin etäistä hänelle, mitä hän kirjoitti. Tuntui niin turhanpäiväiseltä, joutavalta ja naurettavalta. Ei ollut hänen omaansa, mitä seisoi tuossa paperilla..
Hän tuki päätään kädellään ja tuijotti ulos ikkunasta.
"Mitä olen nyt siis saanut toimeen oikein siitä saakka, kun läksin Tübingeniin? Juossut luentosalista toiseen. Mutta kohta kun olen hiukan kurkistanut sisään, olen kohta livistänyt tieheni taas. Tieteellä on valtaava kita. Aivan kuin haukottelisi joku krokodiili. Kun se kerran saa ahmaistuksi ihmisen, niin silloin istuu elämäkseen pimeässä, ja iäksi peittyy silmistä kaikki kaunis ja vapaa ja avara… Noh niin ja… olihan sitäpaitsi ehkä hieman laiskuuttakin pelissä."
Hän sovittausi vaivalloisesti pitkille säärilleen, ja lähti raskain pitkin askelin ovelle. Navetalta käsin kuului eläinten ammuntaa ja torailua.
"Hiljaa siellä!"
Taaskin alakuloisesti ja levottomasti edes- ja takaisin.
"Pitäisi kirjoittaa jotain muuta kuin tuommoista! .. Jotain aivan toista. Mutta enpä tiedä, mihin minun oikein pitäisi ryhtyä. Toisinaan näkyy se minulle kuin purje, joka ilmestyy näkyviin ja taaskin katoo; aivan kuin jono lokkia, jotka kääntyvät ja antavat valkeitten siipiensä hetkeksi vilahtaa auringossa. Mutta samassa on taaskin hämärää… Pitäisi kirjoittaa jotakin, joka olisi vahvaa ja iloista ja tervettä kuin Fritz Witt. Kun olisi lukenut semmoista, pitäisi vetää henkeään syvään kuin länsituulen puhaltaessa. 'Tuo oli raikasta ja ihanaa!' Pitäisi tuntua ihmisestä kuin astuisi hän ulos tuomiokirkosta… tuomiokirkosta, eikä olisi siellä nähnyt heikonhentoja hurskailevia ihmisiä raukeanhienoin käsin ja nöyrin silmin, vaan kuin olisi hän nähnyt itse mahtavakäyntisen puhdassilmäisen Siegfriedin ylevänuljaine ryhtineen rinnallaan Kriemhildinsä. Jumalan edessä nöyrä! Semmoinen pitää ihmisen olla, niinkauan kuin maailma seisoo. Mutta ihmisten edessä ylpeä: tahtoo sanoa: puhdas ja vapaa.
"Mutta siihen ei minussa ole miestä. Siihen eivät voimani riitä, eikä silmäni ole tarpeeksi terävä. Ja kuitenkin täytyy minun… minun täytyy kirjoittaa jotakin, joka on hurskasta ja voimakasta, ja jossa on rohkeutta.
"Ja ell'en ole taiteilija, niin olen työmies sitte, vakava ja kunnollinen."
Hän astui ikkunan ääreen. Lumi näytti harmaalta hämärissä.
"Kohta täytän kolmenkymmenen! Ja mies roteva kuin tammi. Mitenkä sanoi Telsche? 'Sinun pitää mennä naimisiin'. Naimisiin? Mutta eihän minulla ole leipää toiselle. Ja kenen kanssa sitte? Ingeborgin?
"Ingeborg! Ei, siitä ei synny mitään! Ensinnäkin niin eihän voi vaatiakaan, että hän huolisi minusta. On kasvanut Strandigerkartanossa. ja muuttaisi Nummitaloon? Ei! Ja sitte emme sovi toisillemme. Tuo on vanhaa viisautta, jonka sain oppia poikana. Rannerengas on vielä merenpohjassa. Se toinen silloin, ruskeine käsineen…" Hän puisti päätään. "Omituinen kohtaus!… Ja se heidelbergiläistyttö sitte? Kummallista! Poissa, mennyttä! Missä lienevät maailmassa hekin?
"Onpas tämä kurjaa."
Hän katseli, ajatuksiinsa vaipuneena, ulos kankaalle: "Tuossa ulkona on aava kangas, ja tässä sisällä lasin ja ikkunan kehysten takana minä, varjokuva ihmisestä, en mikään ihminen. Tuo paperin tuhrailu tuossa on ihan arvotonta. Ihmisillä ei ole säihkyviä silmiä. Äitelyksiä he ovat, ilman uskoa ja ilman rakkautta. Vai onko asianlaita se, ett'ei minulla ole uskoa ja rakkautta? Siitäkö se ehkä riippuukin?" Hän ravisti päätään. "Siitä ei se riipu. Syy on toinen. Se on aineessa, jonka olen valinnut. Sen haamuissa ei ole mitään oikeata mehua… Minun pitäisi kuvata muinaisajan ihmisiä, mahtavaryhtisiä luonteita. Se ajatus on jo usein lentänyt päähäni. Kirjoitan yliopistoon ja pyydän heidän lähettämään minulle kirjoja, että saisin tunkeutua syvemmälle maan historiaan."
Hän rupesi taaskin astelemaan edes- ja takaisin, levottomasti ja ahdistuneena.
"Ei siitäkään lähde apua! Se ei voi riippua aineesta, niin tärkeä kuin se onkin. Se täytyy riippua minusta itsestäni. Luulenpa, että se riippuu siitä… siitä, etten seiso molemmin jaloin keskellä ihmisten ja elämän pyörrettä. Minun pitää asettua seisomaan hajasäärin molemmille tukeville jaloilleni ja pitää silmäni auki. Minun pitää nähdä elämä semmoisena kuin se on ympärilläni. Tuossa nyt esimerkiksi Andrees… ja Reimer Witt. Kun katson tuota omine silmineni ja omalla tavallani. Se on jotakin."
Hän näpäytti sormiaan ja asteli pitkin askelin huonetta, silmänsä rupesivat loistamaan. "Pitää käydä asioihin käsiksi semmoisina kuin no ovat. Pitää katsella elämää, ja sitte etsiä sen lähteet. Elämä kumpuilee ja versoo ympärillämme; mutta kuka näkee lähteet ja vesisuonet maan alla? Ihmiset seisovat ja ihmettelevät: kirjava on elämä, sekavaa pyörrettä!
"Eipä! Sillä on lähteensä ja juoksusuuntansa. Se on virta. Mistä se tulee? Minne se menee? Ken tietää vastata siihen, hän tietää enemmän kuin muut!"
Hän teki liikkeitä pitkillä käsivarsillaan ja puhui ääneen itsekseen:
"Luulenpa, että nyt löin naulaa kantaan! Puhun siitä joskus
Ingeborgille. Asiat selkenevät, kun niistä saa puhua jonkun kanssa. Ja
kenenkä kanssa muuten? Ainoastaan Ingeborgin! Mukava tyttönen hän on!
Ingeborg! Toverini!"
Silloin kuului joku ripeästi astuvan välikön poikki,
Ja Ingeborg ilmestyi oveen. Hän oli kokonaan suuren kyökkiesiliinan peitossa. Näytti aina, kuin olisi hän juuri tänään pukeunut uuteen pukuun, niin uudelta näytti kaikki hänessä.
"Miksi tulit minua häiritsemään? Hyvä jumala!"
"Mitä? häiritsemäänkö? Sinähän kutsuit minua!"
"Minä… kutsuin sinua?"
"Niin, huusit minua niin, että vanha rakennusrähjäsi tärisi."
Heim istahti alas ja oli hiukan hämillään. Tyttö istui häntä vastapäätä hänen suureen kirjoitustuoliinsa, hänen molemmat kätensä olivat esiliinan taskuissa ja katseli hän vakavasti eteensä. "Täällä sinun luonasi", sanoi hän, "on ilma raikas. Täällä tulee kohta kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta meillä kotona ovat kaikki kuin lyijytaakan alla. Maria on kuolon kalpea ja on kuin olisi hän ihan unohtanut kaiken ympärillään. Ja Andrees…" Hän hypähti ylös. "Heim!" sanoi hän. "Olisitko ikinä uskonut sitä mahdolliseksi? Oi, kuinka kurjaa, kurjaa!"
"Että hän on vuokrannutko…"
"Oh… niin, sekin on halpaa. Mutta ajatteles; Andrees!… Hyljätä meidät kaikki, noin raukkamaisesti ja lähteä ulos maailmalle tuon naisen kanssa… Andrees!"
"Hän on viisi vuotia asunut hänen perheessään."
"Ja sittenkin, Heim! Hänhän on Andrees, Andrees!"
"Olet pitänyt häntä liika korkeassa arvossa, Ingeborg; samoin olen minäkin."
Ingeborg astui selin häneen ikkunan ääreen, ja kun Heim katsahti häneen, huomasi hän, että hänen olkapäänsä nykähtelivät kuumaa äänetöntä itkua. Silloin läheni hän Ingeborgia ja laski käsivartensa hänen olalleen.
"Milloin lähtee hän, Ingeborg?"
"Luulon, ett'ei hän saa lähdetyksi. Se särkee hänen sydäntään, ja hän tuntee itsensä onnettomaksi. Hän näyttää ihan menehtyneeltä."
"Ehkä kääntyy vielä kaikki hyväksi."
"Mutta talohan on vuokrattu. Hänenhän täytyy pois."
"Sitte jäät sinä tänne… minun luokseni… Ingeborg, ja sitte… jos hiukankin voisit sietää minua ja minä… hiukan parantaisin itseäni, niin ehkä…"
Nyt kääntyi Ingeborg, yhä vielä Heimin käsivarsi olallaan, häntä kohden ja katsahti häneen. Silmissään taistelivat yht'aikaa kyyneleet ja nauru.
"Oh sinuakin, hyväseni! Kun näet minun itkevän!"
"Näen ensikertaa sinun itkevän", sanoi hän.
"Siinä se on!… Mutta tuosta ei synny mitään, mitä sinä äsken aioit sanoa, Heim! Me emme kunnioita tarpeeksi toisiamme. Olemme erinomaisia veljenä ja sisarena. Ihan esikuviksi kelpaamme kinastelussa ja taas sopimisessa! Mutta tuosta toisesta, siitä oi ikinä synny mitään."
"Noh, eihän siis, tuhma tyttöseni! Mutta lakkaa sitte itkemästä. Sitähän ei voi kukaan ihminen sietää nähdä. Anna hänen mennä, minne mielii, ell'ei hän viihdy täällä meidän kanssamme."
Silloin säikähti hän Ingeborgin suruista katsetta.
"Anna hänen mennä, sanot sinä!" Sitte jatkoi hän, silmissään ja äänessään ilme, ikäänkuin sillä, jonka ajatukset ovat kokonaan toisaalla: "Tule pian käymään Strandigerkartanolla, Heim! Kuuletko?"
Ja livahti pois.
"Tule tänä iltana vielä tänne", huusi Heim hänen jälkeensä. "Minulla olisi vielä jotain puhuttavaa kanssasi."
Hiukan vielä suunniltaan meni Heim kyökkiin. Alkoi jo hämärtää.
Siellä istui pikku-Fritz puupenkillä lieden ääressä, hänellä oli kädet taskuissa, ja polvet koukussa allaan ja katseli hän paksun pannukakkua, joka paistua porisi pannussa. Näki tuossa matalassa tuvassa ainoastaan avoimessa takassa palavan tulen ja sen yläpuolella avoimen mustan takka-aukon, sekä Fritz Wittin kirkkaat silmät, joissa myöskin kiilui tuli.
Hän ei kääntänyt pellavapäätään valkeasta, kun hän kuuli Heimin tulevan, hän virkkoi ainoastaan; "Se pitää kääntää, muuten käryy se!"
Heim älysi kohta, että oli todellakin vaara käsillä: Ei ole veistä missään.
"Veistä? Ei siihen veistä tarvitakkaan! Kierauta se ympäri vaan!"
Heim katseli arasti pannua kohden. Tuollaiset tehtävät saivat hänet aina neuvottomaksi, eikä hän suuresti luottanut itseensä semmoisissa. Mutta silminnähtävä vaara pakoitti hänet toimimaan.
"Varo nyt! Nyt se lentää!"
Pannukakku lensikin pannusta kuin villihanhi ja ylös pimeään savupiippuun. Molemmat kurkistivat sen jälestä. Heim seisoi suu auki ja pannu kädessä valmiina ottamaan asianomaisesti vastaan, kun pannukakku suvaitsisi palata. Mutta se ei palannut Fritz Wittin silmissä rupesi mustenemaan.
"Se ei tulekkaan!" sanoi hän ja hengähti syvään. "Se on jo pitkät matkat ulkona savupiipusta."
Heim laski pannun kädestään paininjalalle, niin että sälähti. "Niin, jos se yhä lentää, niin on se kyllä ulkona savupiipusta. Niitä naishupakkoja! Ne ovat syynä kaikkeen. Telsche!" huusi hän.
Mutta Telscheä ei kuulunut.
"Sinä heitit liika kovasti", sanoi Fritz. "Äiti sanoi aina, että sinä olot kovin viisas, mutta kosk'et näy osaavan kääntää pannukakkua edes…"
"Poika, sanos nyt, missä pannukakku on!"
"En minä tiedä! Taivaassa!"
"Eivät ne siellä mitään pannukakkuja syö."
"Eivätkö?… Ja minä olen kuullut, että siellä olisi kaikki hyvää?"
"Ilman pannukakkuja. Sitä et sinä vielä käsitä."
Molemmat katselivat synkeinä eteensä. Fritz ajatteli pannukakkua, Heim
Telsche Spiekeriä.
Fritz kurkisteli ylös savupiippua kohden.
"Heim! Heim! Tuolla… riippuu se… paistinkoukussa, yhtenä nyttyränä." Yhdellä hypähdyksellä oli poika penkillä, astui toisella jalallaan liedelle ja tähysteli ylös pimeään savutorveen. "Tuossa se riippuu. Aivan silavakimpaleen vieressä."
"Sukulaistunnetta, sukulaistunnetta, Fritz! Anna se alas!"
Hän nosti pojan molemmilla voimakkailla käsillään valkean ylitse. "Ota varovasti siihen!… Ja nopeasti nyt, poikaseni! Telsche Spieker tulee. Joko sait sen?"
"Ylemmäksi! Täällä savuaa."
"Joko sait?"
"Ylemmäksi!"
"No, joko nyt?"
"Ei… jakkuni on tarttunut jonnekin. Oh, täällä savuaa… Minä en pääse alas. Niin karvasta!"
"Nyt on poika koukussa."
Pannukakku putosi läiskähtäen pannun viereen. Ylhäältä savupiipusta kuului kovaäänistä avunhuutoa.
Silloin hypähti Heim liedelle. Yläruumiinsa katosi pimeään. Näki ainoastaan Heimin sääret ja Fritz Wittin säpylöitsevät jalat. Silloin — tietysti juuri silloin — astui Telsche Spieker kyökkiin ja hänen takanaan ilmeni Ingeborgin vaalea pää. Tämä älysi ensiksi asiain tilan ja nosti lattialle pojan. Pojan kasvot olivat ihan nokiset ja silmistä tippui kyyneliä, hän katsoi kuitenkin kohta pannukakkua.
"Syö se, poika!" sanoi Telsche ärneissään ja nosti hänet puupenkille.
"Minä aioin kääntää pannukakun", sanoi Heim, "mutta se ei onnistunut." Hän katsahti Ingeborgiin: "Älä naura!" sanoi hän ja kohotti molemmat kätensä ilmaan.
"Naurako?" sanoi Telsche. "Tuommoisille tuhmuuksille."
Syntyi hiljaisuus.
Telsche pani uuttu taikinan pannuun: Heim pesi kätensä, Ingeborg istui
Fritz Wittin rinnalle penkille.
"Katsos Ingeborg! Minä aioin kerran oikein juurtajaksain keskustella kanssasi siitä, mihin runoilijan ominaisuudet oikein perustuvat."
Telsche laski kolistellen taikinakaukalon liedelle: "Puhuisit ennemmin lehmäkaupan ominaisuuksista. Punike lypsää kovin huonosti."
"Tule Ingeborg! Mennään saliin!"
Illallisen jälkeen sovitti Telsche niin, että hänellä oli työtä väliköllä. Hän järjesteli siellä, lakaisi ja aukaisi suuren arkun, joka seisoo salin seinällä oikealla lasiovesta. Ulko-ovi oli auki, vaikka puhalsikin kolea itätuuli tiellä. Ja sittenkin oli Reimer Witt vähällä päästä huomaamatta ohitse, niin pitkin askelin riensi hän asemalta kotiin. Hän kiirehti lastensa luokse. Hänellä oli pitkävartiset saappaat jalassa ja kädessä piiska ja näytti hän hyvin komealta siinä vinhaan ja voimakkaasti astuessaan. Hän oli jo ennättänyt ohitse, ja Telschen täytyi huutaa häntä, niin epämieluista kuin se olikin.
"Reimer, kuulehan!"
Reimer kääntyi ympäri ja seisoi samassa hänen edessään ja katsoi lumeen. Mutta nyt rupesi Telschen sydäntä tykyttämään, eikä hän keksinyt mitään jokapäiväistä puheenalkua.
"Sinun ei tarvitse yhtään olla huolissasi lasten tähden nyt, Reimer. Päivällistä ovat he saaneet, ja nyt illalla lähetin heille sitäpaitse muutamia pannukakkuja."
"Siitä ansaitset kiitokset. Mutta missä on Antje sitte?"
"Hän käväsi apteekissa. Oli tullut kirje sieltä."
Reimer antoi päänsä painua: "Onpa tuo kurjaa, Telsche."
"Sinun pitää ottaa itsellesi emännöitsijä, Reimer. Tuo ei käy pitemmälti päinsä."
"Niin… mutta, kuka tulee minulle? Pitääkö minun ottaa joku vaivaishuoneesta tai kadulta. Kuka muu tulisi minun luokseni seitsemine lapsineni? Ja lisäksi Antje."
"Antjen kanssa tulee hyvin toimeen, häntä täytyy vaan ohjata hiukan."
"Mikään kelpo nainen siihen ei suostu, Telsche. Senhän tiedät. Nuo lapset eivät ole mitään leikkiä."
"Koetan katsella, Reimer, tunnenhan useita naisia, jotka ovat vapaita kuin minä, ehkä löydän jonkun, joka sopii. Mutta kunnollisen sen pitää olla. Muunlainen saisi sinut ihan hunningolle."
"Hän. Kunnollisen sen pitää. Muunlainen olisi minullekin vastoinmielinen. Ja jos sinä jotakin suosittelet, niin on se oleva hyvä. Teet minulle suuren palveluksen. Olen todellakin vaikeassa asemassa."
"Sitä olet… No, hyvää yötä, Reimer! Ja älähän suotta ole allapäin.
Katselenpa, ehkä jo jouluillaksi keksin jonkun."
Telsche nyökäytti päätä hänelle, katsahti lumeen ja kääntyi pikaisesti poispäin.
KUUDES LUKU.
Jouhin aattopäivä oli kirkas ja selkeä talvipäivä. Kankaalla lepäsi tuores lumipeite puhtaan valkeana kuin uusi puhdas pöytäliina joulupöydällä. Aurinko kurkisteli vielä rantavallin ylitse. Taivas oli pilvetön. Näki että juhla-ilta oli muodostuva semmoiseksi, jommoisen sen pitääkin olla: yläällä kimaltelevia tähtiä, alaalla valkeaa lunta, koko maailma hiljaisena ja odottavana.
Silloin täytyi Andrees Strandigerin huoneesta, jossa hän oli ollut koko päivän, ulos vapaaseen ilmaan. Pyssy olallaan lähti hän ilman päämäärää taivaltelemaan ulos valkealle lumikankaalle. Tehden pitkiä loikkauksia pakeni joku jänis löyhässä lumessa. Antoi sen loikata. Palaisiko hän kotiin ja sanoisi noille ihmisille: "Olen ampunut jäniksen teille."
Kun hän näki Wodaninkukkulan lähellään, oli aurinko lähellä laskuaan. Hän nousi kukkulaa ja katseli tuolle hiljaiselle nukkuvalle lakeudelle edessään, jota rajoittivat rantavallin valkea, suora juova ja Strandigerkartanon tummat jalavat syrjempänä. Tuo kaikki oli ollut hänen omaansa! Oli ollut! Kahdeksitoista vuodoksi oli hän myynyt tuon eräälle toiselle, oli myynyt, kuten myydään vanhanaikaiset vaunut, että saataisiin sijaan uudet ja hienommat, joissa oli pehmeämmät patjat.
Alakuloisena ja tuskastuneen näköisenä seisoi hän siinä ja katseli, kuinka aurinko laski mereen. Ja kun hän yhä seisoi siinä keskellä hiljaista maailmaa, vastapäätä koko synnyinseutuansa, joka päivä päivältä hiipi yhä lähemmälle sydäntänsä, ja kun hän säikähti ja kavahti kolkkoa ja synkeätä nykyisyyttä, pakeni hän kuin apua anova menneisyyteen ja kutsui sen ystävällisiä kuvia iohdutuksekseen. Silloin tulikin menneisyys hänen eteensä ja puhui entisistä ajoista.
Yön usvat ylenivät metsästä ja etenivät hitaasti kankaalle; marskeilta leijaili ystäviä niitä vastaan ja kohottivat käsiään niille. Sitä tervehtelyä, viittoilua, häilyilyä tuossa kankaalla!
"Kolme teitä oli! Sinä ja Frans ja Heim. Ja sinä olit ensimmäinen. Sen sanoivat kaikki, Eschenwinkeliläisetkin. Ja sittemmin, lukiossa, olit sinä lahjakkain, tiedoistasi varma. Heim oli huoleton, hän uneksi muista asioista. Fransilla ei ollut ylimaankaan halua kirjaopiskeluihin, häntä veti ja kutsui elämä ympärillään. Heim oli aina, kuin istuisi hän kuutamossa, ja uneksi. Frans oli aina kuin markkinoilla, ja kulutti aikansa niitten hälinässä. Mutta sinä olit kuin tienkäyjä, olit silloin kuin ripeä jalankulkija, joka lupasit tulla kotiseutusi ylpeydeksi ja turvaksi.
"Mutta sitte tulit ensikertaa suurkaupunkiin ja opit sukulaistesi piirissä näkemään elämää ihan toiselta kannalta. Sait nähdä, että muutamat olivat luodut palvelemaan, toiset käskemään, muutamat tekemään työtä, toiset nauttimaan. Oli ihan toista se elämä, kuin mitä oli kirjoista opittu. Silloin muutuit vähitellen — itse et huomannutkaan sitä? jyrkäksi ja kovaksi. Kun tulit kotiin, niin, kun kohtasit ensi kertaa Rieke Wittin, annoit hänen seistä, kun hän aikoi ystävällisesti tervehtiä sinua: 'Olen iloinen, Andreas, että taas olet täällä.' Sinä sanoit Heimiä suoraan päin silmiä, että hänen isänsä oli kieropäinen maamoukka, ja laiminlöit käydä tervehtimässä Halleria."
Kylmän aution kankaan poikitse lähenivät häntä ystävänsä: tuli Heim Heiderieter, pitkä pojan hoivakka, kasvot synkkinä ja itkusta väännyksissä, silmissä suuret kyynelet. Astui ohitsensa Rieke Witt kumaraselkäisenä ja uuvuksissa, ja Maria Landt, puettuna vielä lyhyeen hameeseen ja hiukset vapaina, vältti häntä ja seurasi Rieke Wittiä.
Usvakuvat hälvenivät.
Pensaikosta kuului askelia, jotka lähenivät. Kun hän kääntyi katsomaan sinnepäin, läheni sieltä kankaan poikitse eräs nuori mies, seurassaan nainen. He eivät kumpikaan huomanneet miestä kukkulalla, mutta tämä näki heidät. He olivat huonosti puetut, heillä oli vaatenyytti kainalossa, ja kasvoissaan oli jotain levotonta. Hän ei ollut koskaan nähnyt heitä, sikäli kuin hän muisti, mutta he puhuivat hänestä.
"Strandiger kuuluu viettäneen hurjaa elämää kaupungissa. Mutta panenpa vetoa, että hän tänä iltana kuitenkin menee kirkkoon."
"Tuo ei oikein soinnu yhteen."
"Siinä suhteessa olemme me molemmat rehellisempiä", sanoi mies. "Me hiivimme pois sieltä ja vietämme jouluamme vanhassa metsämajassa."
He nauroivat kumpikin.
"Mutta Maria Landt!" sanoi tyttö.
"Niin, hän on poikkeus!"
"Kun tulee mieleeni hän, niin kääntyisin takaisin ja menisin kirkkoon."
Tyttö pysähti. "Mutta siksipä ei huolikkaan hän hänestä miehekseen.
Hän… hän ei, suoraan sanoen, ole kylliksi puhdas ja hieno Marialle."
"Sinä olet tarpeeksi hieno minulle."
"Niin. Me sovimme yhteen. Niin! Mutta hiljaa nyt! Älä puhu noin! Kohta on jouluaatto."
"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä?"
"Ell'ei meillä olisikkaan mitään sen kanssa, niin on sillä ainakin meidän kanssamme. Ell'emme me rakasta Herraa, niin rakastaa hän ainakin meitä. Siksi tahdonkin rukoilla tänä yönä."
"Ikäänkuin siitäkin jotain apua lähtisi…"
"Teen sen vaan hänelle kunniaksi, en itseni tähden. Onhan hän sentään tahtonut auttaa meitä."
"Noojaa… ottakoon tuosta nyt selvän!"
"Puhtaille, Maria Landt'ille ja kaikille lapsille, niille kaikille merkitsee hän jotakin, että he pysyisivät puhtaina."
He jatkoivat kumpikin matkaansa ja hävisivät näkyvistä samalle tielle, jolle menneisyyskin oli kadonnut.
Strandiger seisoi ja kuunteli. Kaupungista käsin kuului hiljaisen hämärän halki joulukellojen kumahtelua. Niiden kaiku tuli kuin pehmeillä vierivinä meren aaltoina, ne tulivat, yksi toisensa jälkeen, viistoon yli kylän ja kankaan, vierähtivät metsää vastaan, ponnahtivat sieltä takaisin ja nousivat ylös Wodaninkukkulalle ja humahtivat hiljaa kysyen tuon yksinäisen miehen luokse.
Kankaalla alkoi hämärtää.
Silloin vaikenivat kellot hetkeksi. Silloin läheni etelästä kankaan poikitse eräs mies.
Hän oli vanhuuttaan kumarassa, vanhuuttaan, joka oli hänelle tullut varhain, sillä liikkeistään päättäen ei hän nähtävästi vielä ollut kuudenkymmenenkään vanha, Hänellä oli kumaraisella selällään sitäpaitsi raskas matkalaukku. Hän oli ulkonäköään kuin joku noita, jotka kodittomina kuleksivat ympäri maakuntaa, jotka onnettomuus tai laiskuus tai joku pahe tai paha omatunto on ajanut liikkumaan kylästä toiseen, kadulta toiselle; niitä, jotka kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoina jättävät kotinsa, ja seitsemänkymmenen vuoden vanhoina eroavat elämästä jonkun yömajan nurkassa.
Mies kahlasi vaivalloisesti lumessa kylää kohden. Kun hän asteli siten, ja oli tullut aina Wodaninkukkulan sivulle, kohotti hän päätään ja katsahti ympärilleen. Ensin olivat kasvonilmeensä tylsät, mutta sitte vilkastui huomionsa, hän kohotti kätensä otsalleen… "Mitä tämä on?… Olenhan nähnyt monta tuommoista hoikkaa neulaa, kuin tuo tuolla puiden takana ja monta tuommoista kylää… kuin tuo tuolla. Tähän on jouluaatto syynä…"
Hän astui pari askelta ja kompastui; nuttunsa liepeet lyödä lerpahtivat sääriään vastaan, hän nousi taas ylös' ja ravisti päätään.
"Tuo oli joku keitinkuoppa. Tuommoisia kaivavat he täällä kun tehdään heinää, he polttavat valkeaa niissä." Hän katsahti ylös ja katsoa tirkisteli kylää kohden, ja kun samassa sumu- ja usvaharso hiukan kohottautui ja ensimmäinen tähti ilmestyi vartiopaikalleen, oikealla kirkontornin yllä, tarttui mies molemmin käsin harmaihin hiuksiinsa: "Kotini!" kirkasi hän. "Kotini!"
Kirkolta käsin kumahteli taaskin raskaissa paisuvissa aalloissa kellojen syvä soitto, nyt rupesi kuulumaan kyläkellojenkin ääni ja lähettivät ne ensimmäisen rivakan kolmisointunsa kankaalle. Kuuli selvään, kuinka ne kutsuivat: "vaeltaja… tule tänne!…" Mutta ukko ravisti päätään ja taitti syrjään ja meni metsään, jonne nuo äskeisetkin vaeltajat olivat hävinneet.
Strandiger purasi hampaansa yhteen. Jäseniään puisti kylmä. Sumut haihtuivat: tähtiä tuikahti palamaan kaikkialle taivaalla. Missä niitä vilahti näkyviin, sinne ne jäivät paikalleen tuikuttamaan. Kuu istuutui valtaistuimelleen taivaan salissa.
Vielä kun hän seisoi siinä paikallaan, tulivat metsästä Reimer Wittin kolme lasta, Bertha kurkisteli kirkkaine silmineen kummallekin puolelle tietä kuin metsäkauris. Vieressään talutti hän pikku Fritziä. Hänen takanaan asteli Karsten, kainalossaan pieni joulukuusi.
"Nähkääs", sanoi Karsten, "kuinka pimeätä on. Meitä ei näe kukaan."
Fritz käydä kahlusti vaivalloisesti lumessa: "Kuule, Bertha, onko
Haller jo kertaakaan sanonut teille, missä hyvä Jumala asuu?"
"Senhän tiedän muutenkin!" sanoi Bertha. "Hän asuu tuolia ylhäällä.
Voihan nähdäkkin sinne."
Fritz tuijotti ylös tähtiin ja kompastui, niin että hän kaatui. Kun hän taas oli päässyt pystyyn, itki hän. "Äiti voisi kernaasti joskus tulla meitäkin katsomaan, koska hän asuu niin lähellä. Meillä on aina niin kylmää. Mutta hän ei viitsi vaan."
Molemmat toiset nauroivat. Bertha veti häntä nopeasti jälissään.
Karsten puhalsi käteensä, joka oli kangistunut joulukuusta pidellessä.
"Kuule", sanoi hän sitte, "voisithan joskus lähteä hänen luokseen.
Eihän sinne niin pitkää matkaa ole. Katsos vaan tuonne." Ja hän osoitti
sinne, jossa kuu oikealla metsästä yleni vaaleitten pilvien takaa.
"Voiko sinne mennä käyden?" kysyi pikkupoika.
"Jouluaattona", sanoi Bertha, "ovat ovet auki sinne Kristuslapsen tähden, joka silloin tulee enkelien kanssa alas. Tiedäthän sen toki. Ne avataan niin selkoselälleen, kuin Heim avoi riihensä ovet, kun hän ajoi ruista sisään."
He nauroivat, niin että kaiku kiiri kauas kangasta.
Sitte tuli hiljaista. Lapset häämöttivät enää vaan kolmena pilkkuna kaukana. Ainoastaan hiukan selvemmät olivat ne kuin varjot, jotka ympäriltä vaelsivat kankaan poikki. Sillä kankaalla heräsi vähitellen elämä.
* * * * *
Neljännestuntia myöhemmin astui Andrees pappilan työhuoneeseen. Frisiuksella oli jo virkatakki yllään ja kirjat kainalossa. Silmänsä olivat syvällä, ja niissä oli jotain kuumeista ja jouluista.
"Mistä tulet sinä pyhänä iltana, Andrees?"
"Menin kankaan poikitse, ja silloin tuli mieleeni pistäytyä luoksesi ja sanoa hyvästit. Nyt seuraavina päivinä on sinulla runsaasti työtä. Minä matkustan kohta juhlan jälkeen."
Frisius pudisti päätään: "Omituinen ja kirjava on aika. Ihmiset hylkäävät kotinsa ja kotiseutunsa, joka on kasvattanut heidät, hylkäävät uskonsa, joka on todistanut itsensä todeksi. Sinä hylkäät molemmat. Olet kaksinverroin koditon."
Strandiger katseli sanattomana eteensä, huulensakin olivat kalvenneet.
"Mieltäni karmii", sanoi Frisius, "että joudun käyttämään tällaista puhetapaa vastaasi nyt kun pyhä yö Laskeutuu ihmisille. Minun koko sydämeni värähtelee ilosta. Olisin koko elämäni ollut kuin varpunen, jolla ei ole siipiä, ell'ei minulla olisi ollut tätä iloani Jumalan asian puolesta. Ja nyt tulet sinä, tuon vakavan ja kelvollisen Fredrik Strandigerin, joka valitettavasti joutui liika aikaiseen hautaan, ainoa poika, ja sanot minulle: 'Olen laittanut itselleni siivet pahvista, ja lähden niillä ulos maailmaan.'"
"Löytyy monta, jotka tulevat toimeen ilmankin sitä uskoa."
"Se ei ole totta! Sinä tiedät, ettei se ole totta. He nauravat, mutta se nauru ei lähde sydämestä. He elävät, mutta heidän elämänsä ei ole tervettä. He eivät käy, he juoksevat tai hoipertelevat, tai istuvat he tien vierellä ja itkevät. Mutta pitää veljensä kättä kädessään ja katsoa Jumalaa hänen puhtaihin silmiinsä, se on elämää. Olenko oikeassa? Tai sano minulle, miksi tulet toistamiseen minun luokseni? Nämä käyntisi eivät ole mitään kohteliaisuuskäyntejä. Mitä etsit vanhalta yksinäiseltä mieheltä? Sielusi halajoitsee kuulla uskosta, rakkaudesta ja toivosta. Kaiken tuon inhottavan sekasoiton jälkeen haluat taas kuulla kirkonkellojen oikeata puhdasta kolmisointua. Siksipä et hennokaan ja voikkaan jättää kotoasi ja kotiseutuasi."
Silloin kääntyi Strandiger poispäin ja tarttui oven ripaan. Mutta toinen ei tahtonut laskea häntä sillä tapaa pois kotiseudulta, ja hädissään kirkasi hän.
Silloin kääntyi Strandiger takaisin jäykästi ja puisevasti, kuin olisi häneen tarttunut kaksi kättä, jotka käänsivät hänen kuin luudan.
"Minulle on annettu kylmä ja kuivakiskoinen järki", sanoi hän, "ja siksi en kiinnitä suurta huomiota noihin asioihin."
"Erehdystä! Järkesi ei sinua estä, vaan sydämesi! Jos ihminen jättää Jumalan, niin älköön hän silloin syyttäkö järkeään, joka on selvä, vaan sydäntään, joka on epäpuhdas. Tuhlaajapoika ei jättänyt isänsä kotoa sentähden, että elämä siellä oli liika sekava hänen ymmärtääkseen, vaan sentähden että se oli liika puhdasta ja siivoa hänelle. Miten sanoo Herramme? Jos kuka tahtoo tehdä Jumalan tahdon? Se ei riipu selvästä järjestä, se riippuu hyvästä tahdosta."
"On löytynyt monta suurta ja jaloa miestä, joilla ei ole ollut uskoa.
Ajattele vaan Fredrik Suurta esimerkiksi: hänellä ei ollut uskoa."
"Uskonsa ei ehkä ollut suuri ja toivonsa vahva, mutta hänellä oli rakkautta. Hän palveli kansaansa kuolemaansa asti. Hän on hankkinut maata kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille on hän hankkinut leivän ja miljoonille on hän esikuvana uskollisuudesta. Rakkaus on suurempi kuin usko ja toivo. Missä ei ole rakkautta, joka osoittautuu teoissa, siellä ei ole kristillisyyttäkään."
"En luullut, että olisit noin vapaasydäminen."
"Kristinusko on maailmankatsantokanta, joka yhtähyvin voi olla tarpoen
Berlinin tiheimmästi asutulla kadulla kuin Flackelholmilla."
"Entä ne sitte, jotka eivät tahdo elää sen mukaan? Jotka elävät itseänsä varten?"
"Andrees! Niin totta, kuin olet vaativa vuokran Frans Strandigerilta, kun tulee Pyhäinmiestenpäivä, niin totta on sinultakin viimeisenä päivänä vaadittava vuokra kaikesta, mitä sinulle on annettu."
Strandiger avoi hitaasti ovea valmiina lähtemään.
"Et nyt vasta lähde vieraille maille. Olet jo kauan ollut siellä. Olet jo siinä kohdassa, josta sanotaan: 'Ja tuli kallis aika maahan, ja hän rupesi näkemään nälkää'. Sinullakin on nyt edessäsi 'kallis aika'. Siksi tulet luokseni! Minkätähden aiot jättää hyvästit minulle?" sanoi hän korkeammalla äänellä. "Eihän sinulla ole voimaa lähteä. Jumala ja kotiseutu kutsuvat sinua jo. Sielusi kuulee sen kutsun, ja on lähtemäisillään lentoon."
Silloin antoi Strandiger päänsä painua ja lähti ulos.
Kun hän tuli kirkkotarhan yli, tuli häntä vastaan kyläläisiä. He tervehtivät häntä kuin vierasta ja puhella supistelivat keskenään. Eschenwinkeliläiset katsoivat maata kohden ja väistivät häntä lumeen, jota oli tasaisiksi tallatuilla haudoilla. Kirkossa kuului jo lauleltavan:
Enkeli taivaan lausui näin.
Hän kuuli selvästi sanat, hän tiesi myöskin kenen sydämestä nuo sanat ensiksi olivat lähteneet, oikean voimakkaan saksalaisen miehen, jonka ajatus oli kuin kotkanlento, jonka sana oli kuin alaisimen helähdys, ja jolla oli rohkeutta seistä yksin koko maailmaa vastaan. Ja oli kuitenkin laulanut tuon lastenlaulun! Ja vanhat ja nuoret lauloivat sitä hänen jälissään.
Hän meni kirkon ohitse.
Strandigerkartanossa istuivat kaikki seurusteluhuoneessa. Frans istui klaveerin ääressä, ja koetti soittaa sitä torvikappaletta. jonka se rykmentti, jossa hän oli palvellut, oli omistanut omakseen. Rukouskellojen ääni kuului tuon tuostakin soiton välitse kuin lapsen ääni keskeltä kavioiden kopsetta. Lena oli laskenut vasemman korvansa tuolin nojaa vastaan, oikealla korvallaan piti hän sormuksilla koristettua oikeaa kättään. Siten istui hän ja luki erästä kirjaa, jonka Frans oli tilannut, hänelle uusimpana uutuutena Berlinistä, eikä kellojen ääni voinut tunkeutuu hänen sieluunsa, koska hän nyrkillä käsin seisoi sitä vastaan jo ovessa. Vanha Hobooken asteli tapansa mukaan viistoon poikki huoneen, hän asteli levottomalla hätäisyydellä ikäänkuin näätä, joka on joutunut vangiksi kanatarhassa. Kellonsoitto etsi hänenkin sieluaan, mutta se löysi sen sijassa ainoastaan kiven, jolle oli kaiverrettu joitakin kuolleita numerosarjoja.
Silloin astui sisään Andrees Strandiger, katse synkkänä ja koko kasvot surun kuivaamina ja katkerina. Kun hän nyt näki nuo tuossa yhdessä, heräsi hänen mielessään vanha lapsuuden muisto, kuinka vanhempansa ennen muinoin olivat viettäneet jouluiltaansa tässä samassa huoneessa, ja hän johtui ajattelemaan, kuinka hänen äitinsä klaveerin räikeä kova ääni nyt repi sieluansa. Silloin naurahti hän kovaäänisesti.
Molemmat nuoret kuulivat kohta oudon vivahduksen hänen äänessään ja kummankin kasvot hienoine rohkeine piirteinen kohottautuivat häntä kohden. Mutta vanha Hobooken oli kuuro ja sokea, kun hän teki laskujaan. Hän jatkoi niitä vaan: "Paljonko lasket suunnilleen olevan puhdasta tuloa hehtaarista marskimaata, Frans?"
"Jos sinä tallaat sitä, täti, niin kasvaa se ainoastaan ohdaketta."
Silloin jäi Hobooken seisomaan, kädet selän takana, ja katsahti terävästi häneen: "Olet päissäsi."
"Ja miks'en olisi? Sinä teet laskujasi, tyttäresi lukee roskaromaaneja, poikasi soittaa hyökkäysmarssia; minä juon. Sehän sopii kaikki mainiosti jouluaattona?"
Silloin riensi Lena häntä kohden, ja kun ei hänelle johtunut mieleen mitään parempaakaan, sanoi hän: "Sinä saat pääni särkemään."
"Pääsi särkemään? Sinuakin! Mikä särky on minun päässäni! Että laskinkin teitä kettuja tänne kattoni alle!… Ulkona on kaikki sulaa eloa ja elämää. Koko luonnossa, ihmiset ja henget etunenässä, häärää ja hyörii kuin muurahaiskeossa. Mutta te olette kuin mitäkin vahanukkia. Painaa nappua vaan, ja sinä lasket, ja sinä vilkutat viekkailla silmilläsi ja sinä himoitset lähimmäisesi huonetta ja vaimoa. Tiedättekö, että tänään on juhlailta? Kirkossa laulavat ihmiset kuin enkelinäänin 'Enkeli taivaan lausui näin'. Menemmekö kirkkotarhan aitauksen taa kuuntelemaun? Sisäpuolelle emme ansaitse astua. Me emme ole tarpeeksi hyviä, emme paikalle, emme ihmisille. Emme läheskään tarpeeksi hyviä! Minä menen äitini luokse."
* * * * *
Koko taivas oli yhtä ainoata valonvärjyä. Tähdet astuilivat tietään ja väreilivät. Niin kylmä ja kirkas oli ilma.
Wittin lapset istuivat pöydän ympärillä. Isä oli lähtenyt tuntia sitten ja oli Strandigerkartanon tallissa ruokkimassa hevosia sillävälin kun Hinnerk Elsen säntillisenä miehenä oli mennyt kirkkoon. Lapset kinastelivat tai itkivät tai rakentelivat he ilmalinnojaan. Pikku Hannu oli nukahtanut ja makasi lattialla, hänen jouluiltansa oli jo vietetty.
Antje oli lähtenyt ulos. Kun iltapäivällä ei vielä ollut kuulunut mitään leivoksia tai omenoita, otaksui hän levottomuudessaan, ett'ei enää tulisikaan mitään ja että niinhyvin Strandigerkartano kuin Frisius ja Haller ja Heimkin olisivat kokonaan hyljänneet hänet. Silloin lähti hän salaa pois, mutisten ja puhellen itsekseen ja tuli illan lähetessä Westdorffiin ja Hindorffiin ja rupesi kerjäämään. Putoilevassa lumessa asteli hän talolta talolle, ja kun hän tuli suurille väliköille, joissa nurkissa jo oli pimeätä, veisasi hän, ovella seisoen, voimakkaalla äänellään jouluvirren:
Nyt Jumalalle kunnia,
Kun antoi ainoon Poikansa'
Siit' enkelitkin riemuiten
Veisatkoon taivaan Herrallen!
Kerran hän erehtyi ja lauloi uudenvuodenvirren ja vielä toisenkin kerran, jolloin hän lauloi suruvirren. Silloin tulivat lapset ulos kirkkaasti valaistuista huoneista. Valo lankesi heidän vaaleille hiuksilleen ja he seisoivat ja nauroivat, mutta eivät tohtineet tulla ovelle asti, ja sisältä kuului riemua ja tulvi esiin leveä valojuova ja tuntui tuttua pihkan ja tuoreen leivän tuoksua. Mutta kun lapset vanhempien taluttamina tulivat lähemmälle ja näkivät tuon kookkaan naisen epävarmoine säikähtyneine silmineen ja kauniine voimakkaine kasvoineen, niin pelkäsivät he. Mutta vanhemmat tunsivat melkein kaikki hänet ja tiesivät raukan jo vuosia kestäneestä onnettomuudesta ja sanoivat: "Antje, tuletko näin myöhään vielä? Tule sisään, Antje!" Mutta hän nauroi vaan ja sanoi, ett'ei hänellä ollut ollenkaan aikaa ja nojautui vuoroin kumpaankin jalkaansa ja katsoa vilkaisi tuon tuostakin pelokkaasti nurkkiin ja ylös paksuihin mustiin kurkihirsiin välikön yllä. Silloin antoivat hänelle leipää ja silavaa tai puolia ja kokonaisia groscheneja. Ja hän nyökytteli yhtä päätä päätään ja sanoi: "Niin… Niin…" eikä kiittänyt sen enempää ja jatkoi matkaansa. Eräässä talossa, jossa ei häntä tunnettu, kysyi nuori vaimo, jolla oli ensimmäinen lapsensa käsivarrella, oliko hänellä lapsia. Silloin nauroi Antje ja sanoi: "On, on koko liuta!" Silloin sai hän pähkinöitä ja leivoksia ja lapsi äidin käsivarrella työnteli palleroisilla käsillään kaiken tuon ihanuuden koriin. Mutta nuori vaimo katseli ihmetellen tuota omituista kerjäläisnaista, joka lauloi ja nauroi ja siinä samassa taas katsoi niin värisyttävän vakaasti.
Kun suuri korinsa ja kaikki avarat taskunsa olivat täynnään, lähti hän kotimatkalle. Astellessaan lauloi hän loppuun virren, josta hän taloissa aina oli laulanut ainoastaan ensimmäisen värssyn. Laulaen meni hän kylän läpi.
Kun hän astui sisään, istuivat lapset joulukuusen ympärillä. Bertha ja Karsten pitivät sitä pystyssä. Dora piti kyökkilamppua oksien välillä, milloin ylempänä, milloin alempana, se oli edustavinaan kynttilöitä, joita ei heillä ollut. He olivat siinä tuumiskellessaan niin vakavia ja totisia kuin täysikasvuiset, kun ovat jokapäiväisessä työssään.
Antje alkoi, kuten hänen aina oli tapansa, heti ovessa seisoen, ääneen laskea lapsia: Yksi, kaksi…
"Oi, missä Fritz on?"
* * * * *
Fritz mennä kahlusti kankaalla, hän oli matkalla taivaaseen.
Ensin oli hän odotellut, että Antje palaisi, sitte oli hän istunut nenä likistettynä puoliksi lumen peittämää ruutua vastaan, ja tähystellyt vuorottain Heimin taloa kohden, vuorottain koululle, mutta kummassakin oli hiljaista, eikä liikkunut mitään. Silloin kääntyi hän pöytää päin ja sanoi samalla verrattomalla päänliikkeellä, joka hänellä on vielä tänäpäivänä: "Minä lähden taivaaseen!"
Reimer Witt tapasi leikata lastensa hiukset sillä tapaa, että hän kaasi ylösalaisin heidän päähänsä jonkun kiviastian, jonkun maitovadin esimerkiksi ja leikkasi sitte lyhyin voimakkain leikkauksin kaikki hiukset, jotka kurkistivat esiin vadin reunan alta. Kaikille tahoille päättyivät nuo kirkkaanvaaleat hiukset jyrkästi. Bertha painui tuolla tapaa leikatulle päälle sen vanhan ketunnahkalakin, joka oli poikain yhteisomaisuutta. Sitte laskivat he hänet menemään, tuumien että kylmä ja pimeänpelko kyllä pian ajaisivat hänet takaisin.
Mutta Fritz oli ottanut asian tuiman vakaasti. Hän oli jo siihen aikaan kaikissa hommissaan perin vakava, ja on hänestä kerran tuleva luotettava mies. Toisella puolella tietä kapusi hän kohta hietavallille, loi vielä kerran katseen vasemmalle, josta pilkisti kankaalle valo Telsche Spiekerin kyökistä, kiipesi sitte yli vallin ja rupesi taivaltamaan syvässä lumessa.
Uljaasti ja rohkeasti ponnisti hän eteenpäin, purasi hampaansa yhteen, ja oli ylpeä, kun ne kirskahtivat. Pörröisen tukan takaa tirkistelivät rohkeat silmät ulos pimeyteen. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kuin ylhäällä joku tähti ja ihan silmien edessä lumihiutaleita, jotka tulivat pimeästä ja lensivät häntä vastaan kuin parvi hyttysiä.
Hän tähysteli etsivästi ylöspäin. Taivas oli melkein kokonaan pilvien peitossa. Mutta näki sentään selvästi häämöttävän sen paikan, jossa kuu korkeitten harmaitten muurien takana piti hoviansa. Laimeasti välkkyviä tähtiä oli siinä kahdenpuolen osoittamassa tietä ylös. Fritz ei ollut nähnyt tuota vielä koskaan. Mitä olikaan hänellä taivaassa tekemistä? Maanpäällähän hän löysi, mitä hän kaipasi, leipää ja leikkejä. Mutta kun kangas oli edessään pimeänä ja sumuisena ja kun tuo välkkyilevä portti näytti olevan niin matalalla, niin nyökäytti hän pyöreätä päätään, kirskautti hampaitaan ja jatkoi matkaansa suoraa päätä tuota upeata ylöskäytävää kohden, eikä peljännyt.