Hän ei peljännyt; mutta häntä rupesi väsyttämään. Kun hän jo oli kamppaillut ehkä kokonaisen tunnin tuossa pehmeässä lumessa ja epätasaisella maapinnalla, rupesi hän tuntemaan uupumusta. Vasemmalla oli metsä väistynyt syrjään, kangas oli loppunut, tuli eteen alaspäin viettävä rinne, ja edessään aukeni alava avara marski. Kylmä tuuli puhalteli metsästä käsin ja työnteli pilviä länteen ja kurkoitti raskaat usvamöhkäleet kankaalta ja marskeilta ulos epäystävälliselle matalikolle. Kummastellen ja ihmetellen katseli lapsi tuota itselleen uutta maata. Kirkas kuunvalo väreili vaaleankimmeltävillä matalilla katoilla. Niiden alta kuin mahtavan tuuheitten valkeitten kulmakarvojen takaa tähystelivät jouluaattoisesti valaistut ikkunat. Puut seisoivat valkean härmän peitossa valkealla pinnalla. Peltojen välillä juoksi, kuin olisivat ne vedetyt kirkkaalla, terävällä piirustimella, jääpeitteisten ojien suorat juovat. Siiloin luuli hän, että hän oli matkansa päässä, sillä koko maailma oli kuin hopeasta, ja talot kaikki olivat upeita komeita marskitaloja.
Silloin kohotti hän sattumalta silmänsä ylös taivaalle. Kaikki pilvet olivat haihtuneet, kaikki esiriput vedetyt syrjään. Nuo lukemattomat kaukaiset valot välkkyivät ja väreilivät ja tähtimaailmojen koko loistoisa kylmä ihanuus tähtäsi lukemattomin hehkuvin nuolin hänen silmiinsä. Tuolla ylhäällä… siellä oli taivas. Täällä alhaalla ei.
Ympärillä oli kaikki hiljaista, kuolemanhiljaista.
Ei äänenvärähdystäkään koko äärettömässä rajattomassa avaruudessa. Tuuli tunnusteli kylmillä sormillaan hänen ruumistaan, joka siinä ponnistellessa oli tullut lämpimäksi ja märäksi. Silloin heräsi hänessä pelko, äkillinen kamala pelko. Sielussaan sortui kokonainen taivas. Hän kääntyi ympäri, ja lähti juoksemaan takaisin kangasta. Väsyneempänä, aina väsyneempänä, hengittäen hätäisesti ja sysäyksittäin. Vaivalloisesti liikutti hän enää jalkojaan. Kuka löytäisi hänet huomenna? He eivät löydä häntä. Tuuli tupruttaa umpeen hänen jälkensä, lumi peittää hänet. Kuka tietäisi etsiä häntä kankaalta? Keväällä löytävät hänestä, mitä hänestä enää on jäljillä.
Kätensä kangistuivat ja niissä teki hirveän kipeältä. Ne olivat kuin palavaa jäätä, niin jäykät, niin kuumat ja raskaat. Silmänsä olivat puoliummessa, ainoastaan sen verran avoiminaan, että pisara pisaran jälkeen mahtui raskaasti nousemaan niihin. Pyöreät poskensa, jotka äsken vielä olivat niin verevän punaiset, olivat nyt kalpeat, ja yhteenpuristettujen huuliensa ympärillä värähteli, mutta äänennikahdustakaan ei päässyt huuliltaan.
Hän uneksi jo.
Kerran kaatui hän; mutta tuntui hänestä, kuin nostaisivat hänet lapset, jotka olivat yhtä suuret kuin hän itse, ylös taaskin. Niillä oli yllään valkeat puvut ja niitä oli joka puolella. Mutta hän ei kummastellut sitä yhtään; oli ihan samantekevää hänestä. Sekin oli ihan samantekevää hänestä, mikä kirkas valo se oli, joka pilkoitli edessään, tuolla puolen vallin: hän meni kuitenkin sitä kohden, kuin olisi häntä joku vetänyt. Hän tuli todellakin vallin yli, ja liukui alas sen toisella puolella ja mennä komppuroi puuristien välitse valoa kohden, eikä huomannut että valo lähti eräästä lapsesta, joka seisoi kirkon ovella yllään valkea paita. Kohta kuhisi koko polku ja kivikäytävä Strandigerien sukuhaudasta niille hautakiville asti, jotka nojautuivat kirkkotarhan aitausta vastaan lasten haamuja. Ei kuullut askelen ääntäkään, vaikka lapset pujottelivatkin toistensa ohitse, ja vaikka vaaleat pukunsa liehuivatkin tuulessa. Ne tulivat sivuilta ja menivät alas käytävää pitkin. Kaksi niistä oli nostanut pystyyn pikku Fritzin, joka asteli silmät puoliummessa ja kasvot punaisina heidän välillään, kaikki ne olivat lumivalkeissa puvuissa, hänellä yksin oli vanha nuttunsa. Puolittain tunsi hän, missä hän oli, puolittain uneksi hän. Siten menivät he portin läpi ja lähtivät kylää kohden. Tiellä tuli Anna Haller heitä vastaan. Hän astui siroon tapaansa puoleen heistä tiellä ja meni ohitse. Silloin kummasteli Fritz, ett'ei hän huomannut sitä loistoa, joka oli hänen ympärillään. Hän aikoi puhutella häntä, mutta ei osannut. Kun he tulivat Heim Heiderieterin talon kohdulle, kohottivat lapset kaikki vaieten käsiään, ja antoivat siunauksensa vasemmalla Nummitalolle ja oikealla kouluhuoneelle, josta kuului joululaulua, ja Eschenwinkelille alhaalla jalkojensa edessä.
Ja tällä paikalla osoitti se, joka oli toisten johtajana, Heimin kotoa kohden. Silloin veivät ne kaksi pojan, joka vaivoin pysyi pystyssä, mäkeä ylös. Hiljaa avoivat he ylemmän ovipuoliskon ja kurkistivat sisään ja olivat ihan niin pitkät, että ylettivät kurkistaa sisään, mutta eivät rahtustakaan pitemmät. Heitä vastaan tulvahti hyvänä ja lämpimänä navetantuoksu läävästä ja kuului sarvipäitten kodikasta murinaa. Mielissään heräsivät muinoiset Bethlehemin aikuiset muistot. He astuivat sisään ja menivät viistoon välikön poikki ja laskivat valossa, joka levittäytyi heidän omilta kasvoiltaan, pojan matalaan seimeen ihan oven takana. Kaikki on vielä tänäpäivänä Nummitalossa samalla tavalla, kuin oli sinä yönäkin.
Ja he lähtivät ulos ja nauroivat.
Telsche Spieker oli yksin kotona, istui tuvassa ja oli nyreissään. Hän oli hyvin tyytymätön Heimiin, Hyödyttiköhän ylialaan mitään hoitaa tuon miehen taloutta? Olikohankaan enää mitään hoidettavaa? Ainahan hän oli halannut päästä oikeaan taloon, jossa oli työtä aamusta iltaan. Talouden pitoon, joka pyrki eteenpäin eikä taantunut. Ei, tämä ei ollut mikään kunniakas toimi, tämä toimi Heim Heiderieterin talossa.
Telsche Spieker oli harmissaan. Hän ei ollut harmissaan Heimiin, vaan itseensä. Hän oli hämärissä seisonut ovessa ja ajatellut Reimer Wittiä. Sitten oli hän katsahtanut hänen asuntoaan kohden ja nähnyt, kuinka lapset valaisivat joulukuusta lampulla. "Tuohon tapaan ei saa jatkua."
"Eiköhän minulla ole velvollisuuksia Reimer Wittiä ja hänen lapsiaan kohtaan? Mikä surullinen jouluaatto tämä! Tässä tämä pahan onnen talo, jossa nyt olen asunut jo kaksikymmentä vuotta, ja jossa ei hallitse, ei ahkeruus, ei järki, ei onni! Ja tuolla toisella puolella nuo seitsemän lastu! Ja kun hän palaa kotiin, niin ei tupa ole lämmin, eikä takassa valkeata. Jumala armahtakoon!"
"Antoisinko ne kaksituhatta markkaa, jotka kahtenakymmenenä vuonna vaivoin olen saanut kokoon, mennä Wittin lasten suihin? Sillä siihen se kävisi. Tunnen maailman! Ja olen varova itseäni."
Puistaen päätään ja puhellen itsekseen, kuten semmoiset ihmiset ainakin, jotka ovat paljon yksikseen, sytytti hän lampun ja istui lieden ääreen. Hän otti pöydältä raamatun, joka ehkä oli ollut jo kaksisataa vuolta siinä, istui alas ja rupesi lukemaan kertomusta joulu-illasta, hän piti lukiessaan kirjaa kaukana itsestään, sillä hän rupesi jo tulemaan pitkänäköiseksi. Hän oli jo neljänkymmenen paikkeilla ja oli hän katsellut paljon avaran kankaan ylitse.
Kuu hän siinä luki ja tuli kohdalle, jossa sanotaan: "ilmestyi silloin lakeudelle taivaallisten sotajoukkojen paljous", rupesi ikkunasta kuulumaan, kuin olisi sitä vastaan keveästi ja arasti koputettu, ja kohta jälkeen samoin ovella, joka aukeni välikölle; hän kuuli lukemattomia keväitä askelia, ja matalaa naurua väliköltä. Hän kuunteli, pidättäen hengitystään, ja katseli yhä vielä kirjaan, tuohon sanaan: taivaalliset sotajoukot. Silloin kiskaisi hän itsensä irti, nousi ylös ja meni välikölle. Siellä oli kaikki pimeätä. Mutta vasemmalle ovesta, läävästä käsin, kuului äänekästä syvää nukkuvan lapsen hengitystä. Se kuului niin omituiselta lehmäin märehtimisen keskeltä. Muuten oli kaikki hiljaista, niin hiljaista, kuin kuuntelisi koko maailma tuota lapsen hengitystä.
Silloin palasi Telsche Spieker sisään takaisin, sytytti värähtelevin käsin navettalyhdyn ja aukaisi varovasti lehmäläävän oven, siinä makasi Fritz Witt hänen jalkojensa edessä seimessä. Hän makasi siinä yhdessä myttyrässä, kääriyneenä kokoon kuin iiliäismato, pää kätkettynä käsivarsien alle, niin että näki ainoastaan tukan. Mutia siitä tunsi hän hänet kohta, sillä kukaan ei leikkaa hiuksia niin rohkein leikkauksin kuin Reimer Witt. Hän tunsi sitäpaitsi housut, jotka pojalla oli yllään, ja jotka hän eilen oli paikannut.
Hän seisoi hetken, kuunteli hänen hengitystään, ja katseli tuota edessään olevaa onnetonta pikkukääröä. Sitte sanoi hän oikein tuikeasti: "Tuossa hän nyt on! Mutta taivaallisista sotajoukoista ei näy jälkeäkään. Hän on heistä kai ollut liika likainen." Hän laski lyhdyn kädestään, otti lapsen syliinsä, kantoi hänet sisään ja laski pöydälle lieden ääressä. Taivaalliset sotajoukot seisoivat Nummitalon ympärillä.
Hetken hän epäili vielä, silmänsä olivat miettivinä ja tuikeasti luotuina tuohon nukkuvaan lapseen. Hän ajatteli erästä, joka nyt makasi lumen alla kirkkotarhalla. Ja mitä kauemmin hän ajatteli häntä, sitä vakavampi, rohkeampi ilme heräsi kasvoilleen. Hän meni ikkunapenkin ääreen ja palasi, kädessään kirjoitusneuvot ja kirjoitti, kumartuneena pöydän ylitse, seisoaltaan, toisella puolellaan lapsi, toisella raamattu, viistoon koko arkin yli suurin kirjaimin: "Telsche Spieker on kyllästynyt hoitamaan herra Heiderieterin taloutta. Lypsää lehmät ja siivoa lattian osaa hän itse. Kaikkea siunausta ja hyvinvointia, jota jo onkin talossa, mutta myöskin ahkeruutta ja hyvän vaimon, jota ei vielä ole, toivoo Telsche Spieker, joka tähän asti on ollut emännöitsijänä herra Heiderieterillä, mutta joka nyt on sitä samaa Reimer Wittillä niinsanotussa Eschenwinkelissä."
Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa salin uunia, sammutti valkean, otti sänkyvaatteensa, kääri lapsen niihin ja lähti ulos. Hän lukitsi oven takanaan ja pisti avaimen Nummitalon tapaan oven päälle räystään ja ylimmän seinähirren väliin. "Hyvä vaan", ajatteli hän, "ett'ei hän ole kotona, muuten puhuisi hän minulle vielä suut silmät täyteen, ja osaisi liehakoida niin kauan, että jäisin." Hitaasti ja astuen raskaasti, ruumis kumarassa, meni hän hiekkatietä alas. Putoileva lumi peitti hänen jälkensä, että oli, ikäänkuin hän ei ikinä olisi ollut Nummitalossa.
SEITSEMÄS LUKU.
Oli tullut uusi vuosi, ja ihmiset olivat livahtaneet siihen aivan samaan aikaan kuin lapset alkoivat saada luistella kanavan jäällä. Dwengerin pojat, jotka aina olivat vallattomia ja ylimielisiä, olivat jo aamusti aikaiseen käyneet rumuamassa siellä, olivat luisuneet viistoon kulmauksen yli kaislikkoon. Sitä risahtelua, rytinää ja ryskettä, olipas joku saanut naarmuja otsakulmiinsakin. Mutta he olivat sankareita, ja se oli pääasia. Schüttln lapset taas seistä kyyristelivät nenät sinisinä ja kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa rannalla, osoittivat toisilleen heleän jäälasin lävitse tuonne pimeään kumottavaan syvyyteen, ravistelivat päitään Dwengerien vehkeille, eivätkä tohtineet ottaa ainoatakaan rohkeampaa askelta ulos jäälle. Kello yhdentoista tienoissa ilmestyi opettaja Haller ulos jäälle. Silloin lähtivät kaikki, pienet ja suuret, rohkeat ja pelkurit hänen jälissään, joka asteli edellä. Muhkeana asteli hän — hän painoi silloin lähes kaksisataa naulaa — ollen kuin mikäkin kohtalon ja maailmanjärjestyksen vaarumattomana vaeltava kuva.
Kolmekymmentä päivää menivät lapset leikkitunteina alas rantavallia, ja joka kerta kun he tulivat koulunovelta ulos, täytyi heidän varjostaa käsillään silmiään, niin häikäisevän kirkkaana yleni aurinko valkean maailman yllä.
Niilipä olivat nämä kolmekymmentä päivää tulvillaan auringon valoa ja iloista lastenhälyä.
Mutta Heim Heiderieteristä näytti maailma nurjalta. Hän näki taloutensa menevän päin männikköön. Karjansa oli hoidettu, hän itse ilman iloisuutta. Hän etsi emännöitsijää. Kun ei hän halunnut ketään omasta kylästä eikä lähitienoolta, oli hän lähettänyt ilmoituksen sanomalehtiin; mutta ei vaan ollut ilmennyt mitään sopivaa. Mutta oli sentään sallittu, että näinä kolmenakymmenenä päivänä aurinko vielä koitti Heimillekin.
Viime päivinä tammikuuta sai hän kirjeen rouva Mölleriltä, joka aiemmin oli omistanut Munkkiravintolan, ja joka nyt vanhoina päivinään asui torin laidalla kaupungissa, viistoon vastapäätä Munkkiravintolaa ja katseli ikkunasta, olisikohan ketään, jota hän voisi auttaa. Heim Heiderieter oli ollut hänen lemmikkinsä jo muinoin, kun hän vielä oli koulupoika. Hän oli osoittanut äidillistä huolenpitoa häntä kohtaan, oli usein antanut hänelle ruokaa, oli sittemmin toisinaan pitänyt hänelle nuhdesaarnoja, ja nyt viime aikoina oli hänellä vakaa tuuma toimittaa hänet naimisiin, hän oli nimittäin talven mittaan aivan liika usein nähnyt Heimin rivakalla Ruskollaan ajavan Munkkiravintolasta torin poikki. Hän tunsi hänen rahakukkaronsa heikot puolet yhtähyvin kuin hänen luonteensakin.
Tämä rouva Möller siis, joka on tuttu koko paikkakunnalla siistin pyyleän ulkonäkönsä, hienon terävän älykkyytensä ja kunnollisen avuliaan luonteenlaatunsa vuoksi, kirjoitti Heimille, että hän nyt luuli löytäneensä erään tytön, joka vaatimattomilla ehdoilla suostuisi parhaimpansa mukaan hoitamaan hänen talouttaan. "Sillä paljoa, Heim hyvä, et voi vaatia. Taloutesi on hieman laihahko, ja sinulla itselläsi on joitakuita vikoja." Siten kirjoitti rouva Möller.
Silloin valjasti Heim Ruskonsa eteen ja ajoi keskellä aurinkoisinta ja lumivälkkeisintä päivää kaupunkiin. Kun hän ensin Munkkilassa oli kylmän vuoksi tyhjentänyt pari lasia kylmää totia, meni hän parhaimmassa mielentilassa, Varmoilla itseensä luottavilla askelilla torin poikitse, tervehti ylös asianomaiseen ikkunaan ja astui sisään tuonne hupaiseen lämpimään huoneeseen.
Ensi aluksi puheli tuo ripeä pyyleä rouva, kuten täällä on tapana kaiken maailman asioista, ainoasta pojastaan Kristianista, jolla on kaukana Witte Kneessä suuri aulankomaatila, viime perjantaisesta toripäivästä, viime pesusta, ja turveisännästä, jota ei ollut kuulunut. Sitte nousi hän yht'äkkiä ylös, aukaisi oven ja huusi ulos kyökkiin:
"Eva! Tulkaa sisään! Herra Heiderieter on täällä!"
Kohta ilmestyi oveen, kädessä kilkahteleva teetarjotin, kookas, voimakasrakenteinen ruskeanverevä tyttö, jolla oli voimakaspiirteinen pyöreä pää kauniine tummine hiuksineen, hän oli ehkä hiukan yli kahdenkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli yllään ruskea samettimekko, jossa oli matala kaulus ja kapea valkea kaularöyhelö, ja musta hame. Heim muistaa sen vielä tänäpäivänäkin.
"Näetkös, Heim?" Tietysti Heim näki. "Tämä on Eva 'Walt. Hän suostuu rupeamaan emännöitsijäksesi."
Teetarjotin oli laskettu pöydälle ja Eva Walt, joka vältti tulemasta kasvoineen ikkunan valoon, kumarsi, silmät maahan luotuina lyhyesti herra Heiderieteriä kohden. Tämä oli mykkä.
"Toisitteko hiukan leivoksia. Eva? Haluaisin nähdä, maistuvatko ne hänelle. On hyvä merkki, jos herrat eivät halveksi leivoksia. Epäsäännölliset miehet eivät välitä leivoksista."
Heim rupesi tointumaan hiukan: "Mutta, täti…"
Silloin oli tyttö jo takaisin taas ja tarjosi hänelle leivoslautasta. Heim otti ja sanoi verkkaan: "En vaan osaa kuvitella, että te tuolla yksinkertaisessa talossani ja yksinäisyydessä siellä… ja sitte se runsas työ…"
"Ja miks'ei sitte? Siksikö että hän näyttää siistiltäkö?"
"Mistä olette kotoisin, neiti Walt?"
"Läheltä Marburgia, herra." Äänensä oli syvä ja viehkeän täyteläinen.
Heim asettui takakenoon tuolille ja yritti näyttää rauhalliselta. Kun etsii emännöitsijää, pitää näyttää vakavalta ja varmalta: "En tiedä, osaatteko oikein kuvailla itsellenne, millaista on elämä ja työ sellaisessa talossa, kuin minun."
"Luuletko sinä, ett'en ole juurtajaksain selittänyt hänelle, millaista luonasi on ja millaiselta siellä näyttää."
Silloin haukkasi Heim aimo palasen kakkua.
"Rouva Möller on kertonut minulle kaiken, herra: talon asemasta ja jokapäiväisistä töistä siellä. Eikö totia, teillähän on nuori renki, joka silloin tällöin voi auttaa hiukan? On lypsettävänä kuusi lehmää, ja toisinaan istuu joku päivätyöläinen myöskin pöydässä. Luulenpa, herra, että voisin hoitua talouttanne, jos vaan alussa saan kysyä teiltä hiukan neuvoa. Tunnen kyllä työt, jotka ovat tuollaisessa maataloudessa kuin teidän suoritettavat, mutta en tunne täkäläisiä tapoja."
Heim veti henkeään syvään: "Suoraan sanoen, neiti, en ymmärrä, kuinka mieleenne on johtunut pyrkiä noin alkuperäisiin oloihin. Olette sivistynyt ja osaatte käyttäytyä tarpeeksi hyvin, voidaksenne saada kaupungissakin hyvän toimeentulon. Mitä tulette te etsimään mailta ja minun yksinkertaisesta kodistani?" Hän kohottausi hiukan suoremmaksi. "Pelkään että olette saava taloni minulle hupaisemmaksi kuin mitä olon tottunut, ja että sitte tahdotte pian taas pois luotani, koska siellä on työtä liika paljon ja koska talo on liika hiljainen."
Nyt loi tyttö häneen ensikertaa silmänsä. Pari älykkäitä tummia silmiä oli vakavasti luotuina häneen. "Olen yksinkertainen tyttö vaan", sanoi hän, "ja olen saanut kokea monellaista. Haluaisin hiljaista uutteraa työtä, haluaisin tehdä sennimistä kaiket päivät. Olen keskustellut kaikesta rouva Möllerin kanssa, tunnen työt, ja tiedän myöskin palkan, jonka voitte maksaa minulle."
Siinä olikin asian painavin puoli. Heim hengitti keveämmin taas ja sanoi: "Ja sinä, täti, anelet myöskin, että neiti Waltin pitäisi tulla minun luokseni? Mutta kuulehan, kuinka olet tullut tuntemaan hänet?"
"Eva oli Hampurissa sukulaisteni luona ja etsi jotain tointa. Sattui palvelustyttöni silloin juuri olemaan kipeänä. Pyysin siiloin häntä auttamaan minua. Siten alkoi tuttavuutemme."
"No, tehdään siis kaupat. Sinä saat ottaa päällesi edesvastuun."
"Mielelläni, poikaseni, mikäli asia koskee Evaa! Kummastelen muuten, että estelet noin paljon. Olenko minä käytännöllinen nainen, vai enkö ole?"
"Olet paras kaikista, täti!" Hän nousi ylös, ja kun tyttö meni hänen ohitsensa, oijensi hän kätensä hänelle ja sanoi: "Toivon, ett'ette te tulisi katuinaan tätä."
"Enhän; olen kiitollinen teille luottamuksestanne. Lähden jo tänään kanssanne, herra!"
On ylen miellyttävää itselle kuulla, että tuommoinen noin voimakas ja kaunis neito kutsuu noin kunnioittavasti itseä herraksi. Mutta sitte pitää myöskin miehellä olla tarpeellinen määrä itsetietoisuutta.
Matkalla, rinnakkain istuessaan oli heillä paljokin puhuttavaa keskenään. Heim piti huolen sekä ohjuksista että keskustelusta. Hän kertoili maan muodostumisesta ja ihmisistä, jotka asuivat sillä. Tyttö kuunteli tarkkaavasti ja antoi silmäinsä vaeltaa marskeilla mereen asti. Heim kertoi tuttavistaan, Frisiuksesta ja Hallerista, Witteistä ja Landt'eista, Peter Nahwerista, joka ei saanut tupakoida ja Pellwormerista, jonka oli vaikea puhua. Tyttö ohjasi älykkäillä kysymyksillään hänen kertomuksensa kulkua kuin ohjaksilla.
Heim huomasi, että tyttö oli järkevä ja lämminsydäminen.
Silloin rupesi hän kodikkaanhupaisella, liioittelevalla tavallaan kertomaan Nummitalosta. "Nummi", kertoi hän, "on liika korkeata ylämaata. Se on niin korkeata, että sateet eivät jaksa niin korkealle. Marski taas on liika alavaa: se kurkistelee ainoastaan joinakin kauniina kesäkuun päivinä esiin veden alla. Näitä alamaita varten olen hankkinut erikoista korkeakoipista lehmälajia, joka vesirikkauden ja Darwinin vuoksi kehittyy aina pitkäkoipisemmaksi. Ylämaata varten taas olen tuottanut lampaita Lüneburgin kankaalta. Kun kangas siellä, kuten lienette sanomalehdistä lukenutkin, on otettu viljelykseen, etsivät lampaat siellä sanomalehtien kautta jotakin paikkaa maassamme, joka olisi tarpeeksi laihaa ja kuivaa heille. Minä olin ainoa, joka tarjouduin ottamaan vastaan."
"Entä Nummitalo sitte?"
"Nummitalo", sanoi hän, "on joku entinen jätinhauta tai entinen keittokuoppa. Siitä ollaan vielä eri mieltä. Joka tapauksessa on se kuoppa maassa, jonka yllä on terävä kalteva olkikatto kuin viljakuhilas. Oljet ovat vähitellen muuttuneet nummeksi. Kristofter Dwenger — tulette tuntemaan hänet ja uskomaan sen mahdolliseksi hänestä — niitti tänä syksynä kangasheinää, niitti ja niitti ja ennenkuin huomasikaan mitään, iski viikatteensa savupiippuuni. Sen jälkeen olen pystyttänyt varoitustaulun: 'Tästä alkaa Heim Heiderieterin katto.'"
"Te olette ollut lukuhonmissa, herra?"
Heim kääntyi häntä kohden ja katsoi häntä hänen tummiin silmiinsä: "Olen vakuutettu, että te tunnette paremmin minut, kuin minä itse itseni. Olette kuullut kaiken rouva Mölleriltä. Niin, olen minä ollut yliopistossa, Tübingenissä, olin viisi vuotia siellä, mutta silloin, juuri kun minun piti ottaa joku tutkinto, niinhän rouva Möller kai sanoi? — silloin lentää päähäni, ett'ei minun siellä sentään ollut oikein mukavaa. Minun täytyi kotiin."
"Ettekä enää lähde pois?"
Heim katsahti kylän ylitse, joka oli edessään alamaalla ja kankaan poikitse Nummitaloa kohden: "Tänne tahdon jäädä", sanoi hän vakavasti, "ja koetan viljellä ja hoitaa sitä pientä perintöäni joka tuossa on ilta-auringon valaisemana, niin, ja sitäkin perintöäni, joka minulla mahdollisesti vielä on lisäksi. Alku on aina hankalaa", lisäsi hän huoaten, ja mieleensä johtui kirjoituspöytänsä, ja menneen vuotinen perunasaaliinsa. "Näettekö Nummitulon? Tuo vanha viisas talo on tulonne viettäjäisiksi tilannut itselleen auringolta loistoa, ja koreutta, sitä pukee erinomaisesti tuo suuri valkea lumimyssy, johonka se nyt on pukeutunut, ja silmänsä, joilla se tähystelee ulos tielle, välkkyilevät auringonkultaa. Toivotan teille iloista onnellista mieltä tämän talon katon alla. Astukaa alas; olemme perillä."
"Kiitoksia, herra."
Heim katseli hänen jälkeensä, kuu hän meni ovelle.
"Ell'ei se vaan aina kutsuisi 'herraksi'!"
Aurinko loi vielä pitkän ystävällisen silmäyksen Nummitaloon, sitte sulki se kultaisen silmänsä ja vaipui mereen.
Eva Walt seisoi yksin huoneessa, jossa Telsche Spieker oli asunut. Hän astui ikkunan ääreen, aukaisi sen, ja loi silmänsä ulos kankaalle, ja katseli kauan ajatuksissaan ulos metsää ja Wodaninkukkulaa kohden, joka yleni metsän edessä yhtä valkeana kuin kangaskin. Sitte astui hän ikkunasta, sulki sen, katseli kukkia ikkunalaudalla, vanhoja hurskaita kuvia seinällä sekä siistiä, vaikealla vaatteella peitettyä vuodetta. Ja katseltuaan kaikkea tuota, istahti hän tuolille pöydän ääreen, katsahti vielä kerran hämillään ympärilleen, samalla kun nuorille terveille kasvoilleen kohosi puna, laski molemmat käsivartensa pöydälle, kätki kasvonsa ja rupesi itkemään.
* * * * *
Kolmekymmentä päivää välkkyili aurinko kirkkaana lumipeittoisen maan yllä. Mutta Strandigerkartanossa oli taivas pilvessä.
Lenalle tuli joka maanantai kirjalähetys Berlinistä. Siiloin oli hän kolme päivää aina kuin kateissa, hän tuli näkyviin ainoastaan päivällisajoiksi. Niiden jälkeen kulki hän talossa posket kuumeisina ja silmissä loisto. Hän oli saanut hengittää Berlinin ilmaa, ja oli lämmennyt siitä. Hän puheli kiihtyneen iloisesti jokaisen kanssa, ja vaati välttämättömästi, että Andrees tulisi ratsastamaan hänen kanssaan kankaalle, ja koetti häiritä Hinnerk Elsenin tavallista rauhaa. Loppupuolella viikkoa seisoskeli hän ikkunoissa ja kuleksi ulkona lumessa pitkin rantavallia, katseli kankaalle, palasi kotiin ja lukitsi oven takanaan, ja kuuli, että hän itki sisällä. Seuraavana aamuna huomasi Anna Witt että juhlapuvut olivat olleet esillä ja että niillä oli kyyneliä.
Sunnuntaiaamuisin ilmestyi hän silmät punervina veljensä eteen: "Etkö voi tehdä mitään, että hän lähtisi kanssamme Berliiniin. Tee jotakin, joka vaikuttaa, ett'ei hän enää siedä nähdä koko tätä taloa, ja että hän lähtee kanssamme."
Frans Strandiger vetäisi kerran kädellään otsansa ylitse, ja tuijotti synkkänä lattiaan: "Niin, niin, koetanhan tuumia, Lena. Minulla onkin eräs suunnitelma, mutta minun pitää menetellä varovaisesti, ett'ei hän kokonaan närkästyisi minulle; tulee nimittäin vaikeaksi maksaa vuokra ajoissa."
Silloin lähti Lena Strandiger huoneesta, ja hänen äitinsä tuli sisään, istuutui Fransin kirjoituspöydän ääreen ja rupesi vielä vanhoina päivinään opiskelemaan tilushoidon monimutkaista kirjanpitoa, otti nenälasit silmiltään, kutsui poikansa luokseen, ja osoitti erästä sivua kirjassa, jossa olivat merkityt korjaukset, tulot ja menot Eschenwinkelistä ja sanoi sitte: "Tämä sivu pitää tulla tyhjäksi, säälittä."
Mutta ennenkuin hän lähti huoneesta ja puhuttuaan vuokrasummasta ja tehtävistä välttämättömistä parannuksista, sanoi hän: "Kuulo, kuinkahan paljon rahaa on Landt'illa? Etköhän sanonut jo vuosia sitten, että kummallakin on neljäkymmentätuhatta markkaa? Ajattele ensi päivää marraskuuta, Frans!"
Andrees Strandiger kuleksi usein levottomasti ulkona kankaalla. Illat istui hän huonona ja epämukavana seuranpitäjänä suuressa seurusteluhuoneessa, jossa hän muinoin oli istunut isänsä ja äitinsä kanssa, ja ajatteli kaikellaista, useimmakseen pohti hän sentään sitä kysymystä: "Kuinka saattaa ihminen myydä kotonsa, kappaleen omaa elämäänsä ja omaa sieluaan? Joll'ei juuri hätä ja puute häntä siihen pahoita?"
Kohta liikkuivat, ajatuksensa tässä kehässä: "Olen vuokrannut taloni pois, koska aioin elää ja nauttia Lena Strandigerin kanssa. No niinhän siis: ulos maailmaan!" Mutta samalla ilmestyi hänen silmäinsä eteen mies, josta Frisius oli puhunut ja joka sanoi: "Mene sinäkin viinitarhaani!"
Sitte ajatteli hän taas: "Menen pyytämään Maria Landtia, että hän tulee minun vaimokseni, elämäni toveriksi. Olen oppiva ajattelemaan niinkuin hän ajattelee, ja elämään niinkuin hän elää. Tahdon palvella kotiseutuani, ja elää yksinkertaista vaatimatonta elämää." Mutta kun ajatuksensa hetken kulkivat tätä tietä, silloin näki hän edessään, kirjoitettuna hiekalle, sanat: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna olemme kuolleet."
Hän karttoi Nummitaloa ja Pappilaa. Pitkissä kaarroksissa kulki hän tuntikausia kylän ympäri kankaan poikitse rantavallille ja seisoi siellä ja katseli ja levitteli rintaansa ja imi nautinnolla ilmaa keuhkoihinsa: "Olen kotona! Kotona!" Vierailla mailla vieraissa seuduissa ollessaan oli hän halveksinut ja halpeillut sitä. Mutia nyt, kun hän joka päivä sai katsoa sitä sen uneksuviin kaihomielisiin kasvoihin, rakasti hän sitä päivä päivältä enemmän. Se levitti käsivartensa häntä kohden, loistavammiksi muuttuivat sen silmät. Se tavoitti hänen sydämeensä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen: "Jää tänne!"
Naiset yläkerroksessa elivät omaa hiljaista elämäänsä. Rouva Strandiger vietti suurimman osan päivästä nojatuolissa ikkunan ääressä. Hän oli nyt melkein kokonaan sokea: hän voi enää eroiltua ainoastaan, oliko päivä auringonpaisteinen vai pilvinen. Hän istui siinä paikallaan ja kuunteli, kuinka lapset leikkivät rantakanavan paltaalla. Kudin kädessään ei milloinkaan valmistunut. Se vaipui kohta takaisin syliin, oli kuin olisi joku sanonut: Älä nyt enään! Jos joku puhutteli häntä, rupesi hän kohta puhumaan pojastaan, kuinka hänen äänensä ja käyntinsä muistutti isää, ja kuinka hän oli yhtä tunnollinen ja kelvollinen mies. Ainoastaan uhkarohkea hän ei ollut, ikinä ei hän menisi ulos matalikolle ja Flackelholmille. "Minä olen ollut heikko nainen", sanoi hän, "mutta hän on saava talon taaskin kuntoon. Kuinka pitkälle ovat rakennukset Eschenwinkelissä jo edistyneet?"
Andrees ilmestyi ovelle, hän aikoi tulla puhumaan Marian kanssa siitä, joka runteli sydäntään.
"Eikö totta, Andrees? sinä saat isäsi talon entiseen kuntoonsa taaskin?"
Andrees nyökäytti päätään ja sanoi ääneen: "Kyllä, äitini!" ja astui hänen tuolinsa ääreen ja silitti kädellään hänen valkeita hiuksiaan ja antoi katseensa vaeltaa ulos kanavalle eikä tohtinut luoda katsettakaan pöytää kohden, jonka ääressä Maria Landt istui, lähti ulos taas ja taas oli särjetty runneltu sydämensä saanut uuden haavan.
Kukaan ei ollut tohtinut sanoa vanhalle rouvalle: "Talo on annettu vuokralle. Andrees lähtee Berliniin."
Frans Strandiger kävi joka aamupäivä katsomassa, kuinka tätinsä voi. Mutta useasti unohti hän puhutellakaan vanhaa rouvaa. Hän istuutui vastapäätä Maria Landtia ja puheli hänen kanssaan jokapäiväisistä asioista. Mutta Maria tunsi, että hänellä oli joku tarkoitusperä hänen suhteensa. Silloin menivät hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, hän nousi ylös ja lähti vaieten huoneesta. Makuuhuoneessaan kirkahti hän matalaan ja lepäsi polvillaan, nousi taaskin ylös ja kumartui pöytää vastaan lukemaan sitä kirjaa, josta hänen oli tapansa etsiä lohdutusta ja neuvoa, mutta ei löytänyt sitä ja palasi levottomuuden ja tuskan ajamana takaisin, kasvot kärsivän ja menehtyneen näköisinä ja silmät katseettomina.
Kolmekymmentä päivää uudenvuoden jälkeen puhalsi ensimmäinen kevätmyrsky kohisevana maiden ylitse. Ensi päivänä riisti se lapsilla, jotka luistelivat kanavalla, lakit päästä, tuuppi heitä selkään ja työnsi ruovonsänkeen rannalla, jossa he kaatuivat. Seuravana päivänä karkoitti se heidät kosteakiiltoiselta jäältä. Opettaja Haller seisoi paljainpäin Heimin tuvan oven edessä, huusi ja viittoili.
Nyt jäi Ingeborg Landt yksin kanavalle. Toisinaan antoi hän voimakkaan puuskaisen luulen kulettaa itseään, toisinaan taisteli hän sitä vastaan. Kun hän antoi tuulen kulettaa itseään, olivat kasvonsa hiljaiset ja miettivät, mutta kun hän taisteli sitä vastaan, lähenivät silmäkulmansa toisiaan, otsansa meni ryppyyn, ja hän työnsi rintaansa voimakkaasti esiin. Silmänsä olivat vakavammat kun tavallisesti hänen ikäisillään, ja hän puheli itsekseen.
"Maria itki tänä yönä. Kunpa hän välittäisikin minusta yhtä paljon kuin Mariasta, niin osaisinpa ottaa hänet ja pitää hallussani, mutta hän ei katsahdakaan minuun, minä olen ainoastaan lapsi hänen silmissään… Minä olen voimakkaampi ja kauniimpi ja rohkeampi kuin Lena Strandiger… Maria menettää rohkeutensa kohta, kun hiukankin puhaltaa vastaan. Mutta minun rohkeuteni kasvaa silloin… Hän itki; mutta minä… minä ajattelin, kuinka voisin muuttaa asiain menon… Mutta enhän kuitenkaan voi tehdä muuta, kuin osoittaa hänelle rakkauttani ja toiselle hampaita… Sen saattaisin kestää, että Maria saisi hänet. Lähtisin silloin pois täältä. Mutta että tuo toinen ottaa hänet, eikä kunnioita häntä, ja vilkkuilee toisille miehille… Sitä en kestä. Se pitää hänen saada nähdä, että minä olen voimakkaampi ja rohkeampi, kuin he kumpikaan… Oma rakas sisareni!… Oi, Maria ja hän eivät sovi yhteen."
Silmissään välkkyi, ja kasvonsa kuumenivat: niin paloi sydämessään.
Kuu hän luistimet kädessä palasi pihan poikitse ja Frans tuli häntä vastaan, nauroi hän hänelle, nyökäytti päätään ja sanoi: "Menettekö vielä kerran tervehtimään Mariaa tuolla ylhäällä? Luulen, että hän on iloinen, kun tulette." Kun portailla Andrees tuli häntä vastaan, pysäytti Ingeborg hänet, ja sanoi, vaikka hän näyttikin synkältä, hengästyneenä: "En vielä viitsi mennä sisään istumaan. On niin ihanaa ulkona, niin suurenmoisen hurjaa ja raikasta. Huolitko minusta mukaasi?"
"Kankaalle!"
"O, kuinka hauskaa!"
Ja hän riensi myrskynä kalpean sisarensa ohitse.
"Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle!" ja hän niksautti sormillaan Lenan huonetta kohden: "Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle." Ja he lähtivät.
Oli aivan samallaista kuin silloin, ehkä noin kahdeksan vuotta sitten, kun hän oli käymässä Marian kanssa. Se eroitus vaan; että silloin oli kaunis kirkas syyspäivän ilma ja että kummallakin vaeltajalla silloin oli lapsen sydän. Nyt sysäili heidän takanaan kostea kylmän kolakka länsituuli. Vingahdellen puuski se heitä vastaan, mennä viuhui heidän välitsensä, heitteli kylmiä sadekuuroja heitä vastaan, täytti kaikki epätasaisuudet maanpinnalla vedellä, niin että heidän tuontuostakin täytyi erota toisistaan ja viuhui valitellen ja vingahdellen menneistä päivistä ja nykyisistä huolista.
Ho olivat kumpikin vaiti ja kuuntelivat ja antoivat päänsä painua.
Wodaninkukkulalla kääntyivät he takaisin. Silloin iski myrsky koko voimallaan heitä vastaan ja viskeli repaleisen liehuvan manttelinsa märkiä siekaleita heitä vastaan. Silloin kohosivat heidän päänsä ja silmänsä terästyivät. Se kuului heidän kummankin ominaisuuksiin, että uskalluksensa ja rohkeutensa kasvoi, jos oli matka vastatuuleen.
Ingeborgin katse liiti ulos rantavallin tuolle puolen, ja silmissään kiilui kuin terästä. Huivia, jonka hän oli kieraissut päähänsä, riisti kuin joku ohitsekiitävä käsi puoleen. Sama käsi pärskytti vesihelmiä hänen vaaleille hiuksilleen.
Silloin katsahti Andrees häneen, ja huomasi taaskin, että hän oli vallan toisellainen kuin sisarensa. Maria oli uskollinen ja heikko, tämä tässä oli uskollinen ja voimakas.
Oliko hän uskollinen?
Eihän hän tuntenutkaan häntä. Hänhän oli aina ajatellut vaan Mariaa.
"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani tuulta vastaan."
Ingeborg taivutti päätään taaksepäin ja katsahti häneen, ja Andrees näki, kuinka syvään hän veti henkeään.
Hetken perästä tarttui myrsky taas voimakkaammin häneen, tempoi hänen pukuaan ja heitti jokaisen vaatesiekaleen hänen jäseniään vastaan, myrsky vinkui ja turjutti ruumiissaan ja sielussaan, ja järkytti sielussaan hereille ajatuksia, jotka siihen asti olivat nukkuneet ja levottomasti uneksuneet sen jossakin nurkassa.
"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani?"
"Minne menemme sitten?"
"Aina eteenpäin, Ingeborg! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni kotona.
Etkö pelkää? Etkö väsy?"
Ingeborg naurahti kovaan ja katkerasti. "Minä en pelkää, mutta…" ja hän ojensi nyrkkiin puristetut kätensä eteensä, ja hampaansa kilahtivat avuttomassa vihastuksessa yhteen.
Silloin tunsi Andrees, että tämä rinnallaan oli häntä lähinnä. Harsot ratkesivat rikki, sumut väistyivät, aukeni portteja, hänelle pilkoitti kaukaisuudessa taaskin tie ja toivo.
"Mitä pitää minun tehdä?" huudahti hän.
"Mitä tahdot…?"
"Maria sanoo: täytä Jumalan tahto, Magdalena sanoo: täytä minun tahtoni."
"Täytä oma tahtosi!" sanoi Ingeborg kovaan.
"Minun oma tahtoni heittelee minua sinne ja tänne."
"Sinun pitää ottaa Jumalan tahto ja oma tahtosi, ja ota sitten uljuuden vasara käteesi ja luo niistä yksi tahto. Silloin seisoo siinä loisella puolen Jumalan kuva, toisella puolen omaa kirjoitustasi. Silloin on sinulla arvosi."
Silloin pysähti Andrees ja jäi tuijottamaan häneen: "Mistä olet keksinyt tuon, olet vielä niin nuori?"
"Olen vaan ajatellut meitä kaikkia, miksi olemme joutuneet näin onnettomiksi. Marialta puuttuu omaa tahtoa, sinulta Jumalan tahto."
"Voit puhua terveeksi ihmisen. Minun pitää puhua enemmänkin kanssasi vielä. Kun vaan tietäisin, oletko ystävä minulle…"
"Mutta kysyhän sitte, Andrees! Avaa silmäsi!" Hän löi molemmat kätensä kasvoilleen peittääkseen liekkejä, jotka tulvahtivat silmiinsä ja kasvoilleen.
Silloin lähtivät he viistoon alas vallin rinnettä.
Ja vallin juurella, kanavan partaalla seisoi Maria Eva Waltin rinnalla, joka oli noutamassa vettä. Ja Maria katsahti sattumalta ylös ja näki sisarensa kasvoihin. Sitte lähti hän Eva Waltin kanssa Eschenwinkeliä kohden.
Myrsky ulvoi vinkuen ja viuhuen rantavallin yllä, lensi sieltä kohisten kanavan ylitse ja iski kankaan reunaan.
Ingeborg katsahti Andreekseen: "Tuleekohan nyt todellakin kevät?"
KAHDEKSAS LUKU.
Eschemvinkel oli saanut talvivieraan: puute hiipi ovelta ovelle. Hyvin hiljaa hiipien aukaisi se oven oven perästä ja nousi kiviliedelle, jolla paloi kituinen valkea padan alla.
Miehillä ei ollut kahdeksaan viikkoon ollut mitään työansiota. Sateet ja pakkanen, vesi ja lumi estivät työskentelemästä pelloilla. Edellisinä vuosina oli järjestetty siten, että viljanpuinti kartanossa hankki viikkoja kestävää työansiota; mutta Frans Strandiger oli toimittanut itselleen työväkeä yläkankaalta, siellä kun työväki oli helpompaa kuin marskeilla.
"Hänellä ei ole mitään tunnetta meitä kohtaan", sanoivat naiset Marialle. "Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä huolia meillä ja meidän kaltaisillamme on. Mistä pitää meidän ottaa leipämme ja jauhomme? Silavasta puhumattakaan. Meitä on jokapäivä yhdeksän henkeä pöydässä. Ja lapset, kun kylmässä ja pakkasessa palaavat kotiin koulusta, ovat nälkäisiä kuin sudet."
Enempää eivät he sanoneet. He eivät puhuneet jokapäiväisistä huolistaan ja puutteistaan. Tämä köyhyys kulkee silmät maahanluotuina.
Mutta kun he puhuivat Frans Strandigerista, silloin loivat he silmänsä ylös, ja katseessaan oli synkkää katkeruutta, eivätkä he salanneet mitään: "Ensi vuonna aikoo hän riistää meillä perunamaamme, sen hän on sanonut jo Peter Schüttille."
"Sitä hän ei tee!" vastasi Maria pikaisesti.
"Hän ei välitä Jumalasta eikä ihmisistä, asuntommekin on hän vielä riistävä meiltä. Ennenkuin on vierähtänyt kahtakaan vuotta, on paikka, jolla nyt leikkivät lapsemme, oleva laidunmaata, ja hänen lehmänsä ovat käyvät sillä laitumella. Lehmät kostuttavat taloa, lapset kuluttavat."
"Sitä hän ei tee", vastasi Maria taaskin, ja sydämensä sykähti kurkkuun.
"Hän tekee sen. Kaikki on käyvä, kuten sanomme. Me tunnemme hänet."
"Niin", sanoi Thiel eukko, "he ovat oikeassa. Hänessä ei ole mitään hyvää. Parasta meille olisi, kun hän saisi vaimon, jolla olisi sydäntä vähävaraisiakin kohtaan." Ja tuo vanha vaimo katsoi räpyttelevin silmin Mariaa kasvoihin. "Siinä yksin olisi pelastus", sanoi hän, "sen sanon."
Silloin jatkoi Maria matkaansa.
Hän oli pannut taskuunsa pari taalarinrahaa, ne hän aikoi jättää kahteen perheeseen, joissa hätä oli pahin. Hän astui Dwengerien mökkiin. Se oli kolmas rakennus Wittin asunnosta.
Dwengerin vaimo oli joskus palvellut Stramdigerkartanossa, silloin, kun Maria Landt vielä oli lapsi. Tuo voimakas kukoistava tyttö oli ollut ensimmäisiä ja syvimpiä vaikutuksia, joita kaupunkilaislapsi, joka kummastunein silmin katseli ympärilleen, oli saanut Strandigerkartanossa. Nyt oli hän seitsemän lapsen äiti, joista kolme oli kouluijässä. Lapsilla oli kaikilla järjestään ollut risatautia, ja oli kestänyt kauan, ennenkuin voivat seistä. Yhteen aikaan eivät kolme nuorinta olleet osanneet käydä. Nyt niitä oli kaksi, jotka haikailivat itseään hiekoitetulla lattialla, osaamatta nousta seisomaan. Perheen isä, Kristoffer Dwenger oli kelpo ahkera työmies, mutta sai aina ajottain juomakiihkon. Kun juopotteluhimonsa valtasi hänet, ja sen se teki aina noin joka viides tai kuudes viikko, joi hän kaikki rahat, mitä hänellä sattui olemaan taskussa, usein kokonaisen viikon ansion, hijoi riitaa, huutaa kiljahteli, kerskui, löi vaimoaan ja lapsiaan, lyhyesti, eli kuin mieletön eläin. Sittemmin, viime vuosina, on hän mennyt jäseneksi raittiusseuraan, joka on levittänyt niin suurta siunausta paikkakunnallamme, joka on saanut lämpimäksi monta kylmää liettä ja välkkyväksi niin monta suruista naisen ja lapsensilmää. Tämän seuran suojissa on hän viettänyt loppuosan elämäänsä hiljaa, raittiisti ja onnellisesti, on saanut nähdä vaimonsa taaskin toipuvan ja lapsensa kasvavan suuriksi ja kelpo-ihmisiksi.
Dwengerin vaimo otti Marian vastaan sillä epävarmalla etsivällä katseella, joka hänellä oli siitä asti, kun hän huomasi olevansa juomarin vaimo. Hän oli joskus ollut hyvinkin ylpeä, erittäinkin oli hän ylpeillyt siitä rotevasta, voimakkaasta ja terveestä miehestä, jonka hän oli saanut. Siksipä masentuikin hän niin syvästi ja menehtyi kuin sisällisesti, kun miehensä yhä enemmän ja enemmän sortui juomariksi.
"Missä on miehesi, Liese?"
"Hän meni kaupunkiin. Tänäänhän ovat eläinmarkkinat. Hän toivoi ansaitsevansa siellä jonkun markan taluttamalla eläimiä." Kalpeilla kasvoillaan oli luettavana huolestunut kysymys: "Missä tilassa palannee hän takaisin?"
"Hänellä ei ole ollut pitkiin aikoihin työtä?"
"Frans Strandiger ei teetä mitään, hän ei kaivuuta ojia eikä anna puida. Rantatoetyö jäänee kai myöskin sikseen."
Taaskin tuo suma nimi.
Maria kourasi hätäisesti taskuunsa. Mutta vaimo huomasi hänen liikkeensä ja kumartui nuorinta poikaansa kohden ja sanoi: "Olemmehan, Jumalan kiitos, kaikki terveitä toki. Niin, kuu tulee sairaus, silloin tarvitsemme apua! Sairaus kuluttaa rahoja ja saa ihmisen nöyräksi. Mutta niinkauan kuin olemme terveinä… Arvelen, että hän palaa kohta takaisin jo, ja tuo mukanaan markan puri. Usein ansaitsee hän hyvinkin."
Silloin jätti Maria Landt taalarin taskuunsa ja lähti suruissaan ulos. Ovella nojausi vaimo oven pieltä vastaan ja sanoi, silmät luotuina maahan: "Kerrottiin eilen että Frans Strandiger aikoisi mennä naimisiin. Tiedätkö sinä kertoa mitään enempää siitä?"
Maria kääntyi poispäin: "En tiedä mitään", sanoi hän ja lähti.
Ja mennen kotiin, hiipien kanavan rantaa, ajatteli hän yötä, joka jo väijyi kaislikossa ja hengitti vetten yllä, niin että näytti pimeältä. Taaskaan ei hän nyt saisi unta. Taaskin täytyisi hänen maata selällään, ja silmät avoiminaan tuijotella eteensä ja ajatella sitä, mitä hänen oli tehtävä. "Se on pelastava Eschenwinkelin. Se on säikähdyttävä hereille Andreeksen. Se on saattava hänet Lenan vaikutuksen alta lngeborgin vaikutuksen alle. Silloin on vanha rouvakin löytävä levon."
Mutta häntä kamottaa tehdä se, mikä on tarpeen. Ja kammoissaan koettaa hän etsiä itselleen toisen tien, tien Andreeksen luokse, mutta se on ihan ummessa.
Siten harhailee henkensä sinne ja tänne. Hän haparoi käsillään pimeässä, kuten rouva Strandiger, kun hän kädet ojolla menee huoneen läpi.
* * * * *
Pimeitä, valottomia usvaharsoja lepäili vielä seuraavana aamuna marskeilla. Aurinko yleni usvaisena ja huuruisena oikealla metsänrannasta kankaan ylle. Silloin meni Reimer Witt ylös Strandigerkartanoon.
Hän oli leveähartiainen keskikokoinen mies, jäsenensä suorat ja voimakkaat. Käyntinsä oli hieman raskaahko ja jäykkä, ja selkänsä hartioittensa välillä todisti raskaasta työstä. Ajatuksiltaan ja tiedoiltaan oli hän hyvin vaatimaton mies, mutta terve kristillinen vakaumuksensa ja erikoinen synnynnäinen aistikas käytöstapansa antoi hänelle jotain voimakasta ja ritarillista ja suopea mielenlaatunsa teki hänet suosituksi kaikkialla.
Vaimonsa pitkällöinen sairaus ja kuolema olivat tosin syvästi masentaneet häntä, ja ikävät koto-olot, jotka olivat seuranneet vainajan kuolemaa, olivat joksikin aikaa saaneet hänet neuvottomaksi ja avuttomaksi. Mutta kristillinen elämänkatsomuksensa oli pitänyt häntä pystyssä. Hän oli antanut vuotavan laivansa turvautua tähän satamaan. Nyt korjaili hän laivaansa, taklasi sen uudestaan ja piti silmällä ilmaa ja tuulia tuolla ulkona. Siitä saakka kuin Telsche Spieker oli hänen taloutensa etunenässä, oli siinä paljasta siisteyttä ja ahkeruutta.
Tiellä jalavain alla tuli Andrees häntä vastaan. He pysähtyivät kumpikin.
"Aioin käydä hakemassa hiukan rahaa", sanoi Reimer Witt. "Olen kaivanut ojaa kahdeksansataa metriä, se tekee kolmekymmentä markkaa."
Andrees tuijotti synkästi eteensä maahan: "'Tuota, se on siten, että… tiedättehän. Witt, että olen vuokrannut taloni pois."
"Pitääkö minun mennä serkkunne puheille?"
"Pitää. Mutta aioin sanoa…" Hän etsi liivintaskustaan jotakin kultarahaa: "Teillä on tänä talvena ollut niin paljon ulosmennja…" Silmänsä livistivät ylös ja alas tietä, kuin koira, joka on kadottanut jäljet.
"Aioin pyytää rahoja, jotka olen ansainnut, tarkalleen kahdeksastasadasta metriä ojaa."
Reimer sanoi tuon kovasti ja kylmästi. Ell'ei mies tuossa enää ollut työnantaja, niin mitä hän sitte oli? Joku vieras vaan.
"Aivan oikein… mutta olin hyvä tuttu vaimonne kanssa ja samoin teidän…"
"Se on nyt ohitse. Te lähdette ulos avaraan maailmaan, minä työhöni, ja
Rieke lepää kirkkotarhalla."
Hän kääntyi pois ja lähti jäykästi astelemaan sisäänkäytävää kohden.
Frans Strandiger istui jo pienessä huoneessaan vasemmalla, kirjoituspöydän ääressä ja laskeskeli menoja viljanpuinnista, joka juuri oli saatu päätteeseen. Hän tunsi hyvin miehen, joka seisoi ovessa lakki kourassa. Poikana ollessaan oli hänellä ollut monta rattoista pakinaa saman miehen kanssa, talvisin tallissa, kesäisin jossain ojan reunamalla. He olivat silloin olleet erityisesti hyviä ystäviä, heidän kummankin ryhdissä ja luonteessa kun oli sitä lujaa ja ylpeätä, joka on ominaista ihmisille Pohjanmeren rannoilla. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Frans Strandiger oli nyt isäntänä täällä, isäntänä! Siispä piti toisen olla renkinä. Siksipä sanoikin hän sillä välinpitämättömällä kylmällä äänensävyllä, joka niin loukkasi Eschenwinkeliläisiä: "Haluaisin, ett'eivät ihmiset tulisi häiritsemään minua ennen kello kymmentä. Mitä asiaa teillä on?"
Reimer Witt selitti lyhyesti asiansa.
"Tulkaa joku toinen kerta, minun pitää ensin käydä katsomassa sitä."
"Teidän tarvitsee heittää ainoastaan silmäys kartalle."
"Kuulkaa nyt jotakin, Witt. Olette ollut liika kauan Iässä talossa. En ylialaan voi käyttää miehiä, semmoisia kuin te, jotka pyrkivät olla viisaampia, kuin isäntänsä."
"Mitä tuolla tarkoitatte?"
"Nähkääs — jos vielä tahdotte selityksen tähän — olen aiemmin ollut hoitajana eräällä maatilalla… Rühenbau'illa… ja siellä olen oppinut tuntemaan toista lajia työntekijöitä."
"Oh, te tarkoitatte sitä lajia, joka sallii päivät pitkät menetellä itsensä kanssa kuin koirien, ja illalla tyytyy hypislelemään rukousnauhaansa."
Frans Strandiger nousi ylös. Nyt olivat kumpikin kovaluontoisia kiivaita miehiä.
'Tuo on todellakin minun käsitykseni kristinuskosta: elää hiljaista rauhallista elämää, ja seista nurkumatta paikalla, jolle kotitalo on ihmisen asettanut.
"En tiedä, herra Strandiger, onko kohtalo asettanut teidät tänne. Enkä tiedä sitäkään, mistä teillä on tuollainen käsitys kristinuskosta. Se on muovailtu muotoonsa hienossa lämpimässä huoneessa, semmoisessa kuin tämä tässä, ja sen on muovaillut semmoinen mies, jonka niinsanottu kohtalo on asettanut hyvälle asemalle. Minun kristinuskollani on puimamekko yllään ja sillä on känsäiset kädet kuin minulla."
"Tuhmia, nurinkurisia mielipiteitä!"
"Arvelette noin, kosk'en ole suuria oppinut. Noh jaa, olenhan minäkin ehkä käynyt yliopistoni. Ensiksikin vuonna seitsemänkymmentä Ranskassa. Muutamia raaisti sota, minut se sai vakaaksi. Toisekseen olen käynyt kirkossa. En usein. Meikäläisillähän on ainoastaan sunnuntaipäivä perhettä ja kotoa varten. Mutta kun olen käynyt siellä, olen kuunnellut tarkalleen joka sanan, ja ottanut ne niinkuin ne kuuluivat, sanan 'veli' ja sanat 'armeliaisuus' ja 'puhdas sydän', ja vertauksen rikkaasta miehestä. 'Vaalikaa vaivaisia', on käsketty. Siksi olen ottanut sisareni luokseni. Olen ymmärtänyt kaikki nuo sanat siten, kuin niitä meillä käytetään. Lopuksi olen vielä saanut vaeltaa surujen maata ristin ja rastin. Ja se oli opettavaista… Ah, mitä tiedätte te siitä."
Hän kääntyi poispäin, kätensä oli jo ovenrivalla.
"Strandigerkartano ei vast'edes enää tarvitse apuanne; ja
Eschenwinkelistä teen lopun."
Silloin naurahti Reimer Witt. "Näettekös? Tuo on teidän uskontoanne! Kristinusko sanoo: 'Auta veljeäsi ja ole ystävällinen hänelle!' Teidän uskonne sanoo: 'Pidä huolta rahakirstustasi ja nouda villaasi!'"
Nyt he seisoivat ihan lähekkäin toisiaan vastapäätä.
"Ulos! sanon minä."
Hän lähti hitaasti ulos.
Käytävässä, ihan vanhan seinäkellon vierellä seisoi Maria Landt. "Mitä nyt on tapahtunut. Reimer? Millaiselta näytötkään!"
He eivät kumpikaan huomanneet, että Frans Strandiger seisoi avoimessa ovessa.
"Aioin pyytää rahojani; sensijaan olemme keskustelleet, millä kannalla kumpikin olemme Isä Jumalaan."
"Reimer, Reimer, minä pyydän sinua. Puhu Andreeksen kanssa!"
"Hänen kanssaanko? Yhtä hyvin voisin puhua tuon kellon kanssa. Mitä hän on? Onko hän jotakin? Hän kuuluu nyt isä Jumalamme syytinkimiehiin."
"Reimer!" sanoi Maria, ja kirkahtava tuska leimahti hereille silmissään kuin liekkuva, tuulen turjuttama valkea: "Tiedäthän, löytyy eräs, joka voi pehmittää kovat sydämet."
"Ei, Maria! Ne jäävät semmoisiksi kuin ovat. Ne syövät elinpäivänsä sangen hyvin. Ja koska ovat syöneet hyvin, arvelevat voivansa nukkuakin hyvin. Ne jäävät kuolinpäiväänsä saakka semmoisiksi kuin ovat."
"Minä puhun hänen kanssaan. Minä luulen, Reimer, että minä voin auttaa."
"Noh", sanoi hän ja ravisti raskaissa ajatuksissa päätään: "Meitä ja meidän kaltaisiamme varten on kirjoitettu tuo sana: 'Älkää murehtiko!' Jos murehtisimme, niin olisipa parempi, että tekisimme pikaisen lopun kaikelle kurjuudellemme. Meidän pitää olla yhtä huolettomia kuin pallot, joilla lapset leikkivät. Lentää vaan, ja antaa lastenkätten viskellä itseään sinne tänne, ja viimein, jos hyvin sattuu, lentää Jumalan käteen!… Koko Eschenwinkelin pitää hävitä! Koko Eschenwinkelin!"
Hän lähti päätään ravistellen pois, ajatuksensa liikkuivat kodissaan ja siinä, mitä hän kahdeksanatoista vuonna oli siinä saanut kokea.
Frans Strandiger veti oven hiljaa kiinni ja mumisi itsekseen: "Hän aikoo auttaa heitä!" Hän tuijotti synkkänä ovea kohden. Tämä ei ollut hänelle keveätä. Kaikki ritarillisuus ja kunnollisuus luonteessaan korskahti hereille, mutta sitte purasi hän hampaansa yhteen ja aukaisi taaskin oven.
Maria Landt meni juuri ohitse siitä ja pysähtyi. Hän ei sanonut mitään. Mutta he katsoivat kumpikin toisiinsa. Silloin huomasi Frans, että Maria aikoi voittaa hänet. Ja lama ajatus sai hänet niin suunniltaan, ett'ei hän saanut sanaa suustaan. Hän oli toivonut tätä silmänräpäystä, mutta voimakkaine keveine luonteineen ei hän ollut kuvitellut, että tämä silmänräpäys tulisi olemaan näin vakava. Nyt seisoi Maria hänen edessään silmät suurina ja tuskallisen pelokkaina.
"Mikä on aikomuksenne Wittin ja Eschenwinkelin suhteen?"
"Lepääkö Eschenwinkel vielä niin sydümellänne, kuin muinoin, kun vielä olitte nelitoistavuotias lapsi?"
"Siinä ei ole mitään muuttunut."
"On taloudellisesti järkevintä, että rakennukset siellä hävitetään.
Siispä sen pitää tapahtua."
"Mutta onhan toisiakin näkökantoja. Jos tahdotte katsoa asioita yksinomaan taloudelliselta kannalta, niin silloin ette saa myöskään viettää mitään sunnuntaita eikä joulua, ja laskette vaan päivät, kunnes tulee viimeinen."
Hänen alakuloinen äänensä liikutti Fransia; mutta samassa heräsi katkeruus hänessä, heräsi niin tulisesti, että koko ruumiinsa vavahleli ja äänensä muuttui käheäksi. "Joulusta puhutte te! Enhän tiedä, mitä semmoinen onkaan. Semmoista ei meillä tunnettukaan. Äiti ei sietänyt semmoisia. Aioin kerran mennä erään toisen pojan kanssa näkemään hänen joulukuustaan; silloin sain lyöntejä. Kun sanoimme sanan 'joulukuusi', nauroi äiti. 'Hölynpölyä!' sanoi hän."
Lapsuusvuosiensa autio kurjuus ilmeni ilkkuvana eteensä.
"Te olette pyhimys, jommoisista saa lukea kirjoissa. Olin tänä jouluna teidän asuntokumppaninanne. Kutsuitteko minua viettämään joulua kanssanne? 'Tule mukaan, saat nähdä joulukuusemme?' Seisoin tuossa ikkunassa ja näin valon teidän joulukuusestanne lumella. Minusta ei ole vielä kukaan ikinä välittänyt, minun sieluni perään ei ole vielä kukaan ikinä kysynyt: siispä olen lopulta tullut siihen luuloon, ett'ei minulla olekkaan mitään sielua. Siksipä kuljenkin omaa tietäni, ja se on tämä: tahdon olla herra ja käskijä. Siinä on koko maailmankatsomukseni: eikä ihmeitäkään!"
Maria oli astunut ikkunan ääreen. Hän seisoi kääntyneenä poispäin hänestä, ja hengitti raskaasti. Säikähtäneessä pelokkaassa sielussaan aaltoili voimakkaasti: "Minun pitää tehdä se: ei ole mitään muuta neuvoa. Sillä autan Andreesta ja Ingeborgia ja Eschenwinkeliä. Häntä itseäänkin autan."
Nyt alkoi Frans taas puhua, rauhoittuneempana, ja vetäen henkeään syvään, ja oli totta, mitä hän sanoi:
"Lapsuuteni päivistä asti on minussa elänyt eräs toive. Jo lähes kaksikymmentä vuotta on se ollut toivojeni luettelossa: tahdoin päästä isännäksi omalle pohjalleni. Jos tulisin siksi, voisin ehkä tehdä tilaa itsessäni lempeillekin ajatuksille. Auta minua siihen! Sinä tiedät, Maria Landt, mitä tarkoitan! Valmista minulle joulu, ole ystävällinen minulle! Ehkä on minullakin sielu!"
"Ja muuten… muuten et?"
"En, muuten en! Ell'ei pyhäin rakkaus mene niin pitkälle, niin jään kiveksi, joka on vielä monelle tuleva loukknuskiveksi. Se riippuu sinusta!"
Silloin lähti Maria hänen ohitsensa huoneesta.. Ja kun hän oli ulkona ja etsi portaita, horjahti hän kellokaappia vastaan. Kätensä rutistettuina ohimoilleen, kuunteli hän sydämensä lyöntejä. Ja kellon käynti tykytti nopeampana, aina nopeampana, ja sydän yritti lyödä mukana, mutta ei voinut, ja juoksi jalkansa haavoihin ja tavoitti henkeään ja nyykistyi alas ja lankesi polvilleen kanavan paltaalla ja kumartui portaitten yli vettä kohden. Siellä oli viheriällä pohjalla suuri harmaa kivi, ja hän sukelsi alas ja nouti sen ylös ja se lepäsi jäisevän kylmänä hänen povellaan, mutta se muuttui lämpimäksi ja raskaaksi ja peitti hänet kokonaan. Ja kello sanoi: "Nyt lyön kaksitoista. Hän on kuollut." Hän lepäsi kanavan pohjalla ja nukkui, ja vedenneidot tulivat ja levittivät märkiä lakanoita hänen kasvoilleen.
Anna Witt löysi hänet tainnoksiin vaipuneena makaamassa väliköllä.
* * * * *
Peter Nahwerin verstaassa, joka samalla oli hänen asuintupansa, oli tänä iltana koolla koko Eschenwinkel. Schütt oli siellä ja hänen vaimonsa, molemmat Genthinit olivat siellä, samoin molemmat Dwengerit ja muita. Thiel eukko istui ihan uunin vierellä ja piti käsiään kuumaa peltiä vastaan. Peter Nahwer keitti liimaa, suussaan sammunut piipuntynkänsä, Koko matala huone tuoksui tuoretta puun ja liiman hajua.
He keskustelivat siitä kontrahdin peruutuksesta, joka oli ilmoitettu
Reimer Wittille.
"Varokaa vaan! Nyt tulee meidän vuoromme! Se ei kestä kauan!"
"Koko Eschenwinkel on häviävä!"
"Niin, sitä se on!"
Thiel eukko laski tukevat käsivartensa pöydälle: "Viisikymmentä vuotta olen sitonut olkia täällä, ensin mieheni jälissä, kunnes hän kuoli, sitten poikani jälissä, kunnes hänen täytyi Ranskaan, sitten toisten miesten jälissä, milloin ystävällisten, milloin äkäisten, milloin tuttujen, milloin tuntemattomien. Nyt olen tullut vanhaksi ja väliäpitämättömäksi."
"Sinullahan on eläkkeesi. Thiel eukko!" sanoi Peter Nahwer ja imusi piippuansa. "Mutta mihin pitää minun ryhtyä?" Ja hän otti piippunsa suustaan, otettuaan ensin sentään jykeän vedon siitä, ja osoitti sen varrentyngällä rintaansa kohden.
"Sinä?" sanoa tokaisi Schüttin vaimo. "Tuommoinen kuivettunut vanha nuoripoika! Kysy ennemmin, mihin meidän pitää ryhtyä, meidän lapsilaumoinemme."
Eräs nuori työmies, joka oli palvellut Frans Josefin rykmentissä Berlinissä, sanoi sotilaallisen lyhyesti, ikäänkuin soturi, joka ilmoittaa tieduisteluistaan: "Pitää ilmoittaa keisarille."
Mutta Peter Nahwer kohotti uhkaavasti piippuaan: "Jättäkää se! Hänen ajatustensa täytyy olla kiinnitetyt yleiseen ja suureen. Kun Kristian kahdeksas kahdeksantoistasataa kuusikymmentäneljä kulki tästä kylän lävitse, aikoi Thomählen kertoa hänelle, että pastori Jürgens oli antanut hänen poikavintiölleen kunnon selkäsaunat. Tämä kehui jo edeltäkäsin ja sanoi: 'Olen ollut vakinaisessa väessä Glückstadtissa, ja tiedän, kuinka pitää menetellä: täten vaan, käsi housun saumaa myöten, kolme askelta taaksepäin ja sitte asiaan!' Mutta hän ei saanutkaan asiataan esiin, kuningas katseli ulos marskeille, vaunut ajoivat ohitsensa. Ja olipa onni, että hän oli ottanut kolme askeltaan taaksepäin, muutoin olisi kuningas ajanut varpaittensa ylitse. Ei, siitä ei synny mitään."
"Parasta on, että lähdemme kaikki Iowa'an."
Tämä sana antoi neuvottelulle uutta virikettä.
"Minä olen liika vanha", sanoi Peter Nahwer ja ravisti päätään ja piippuaan.
"Minä lähden mukaan", sanoi Thiel eukko, vetäistynään hameensa helmat suoriksi: "Enpä ymmärrä, miks'en lähtisi mukaan, kaikki tyttönihän ovat siellä."
"Siellä tuolla puolen valtameren on ihmisillä maata jalkainsa alla ja siispä myöskin runsas jokapäiväinen leipä."
"Se on totta. Samaa sanoo pastorikin. Heillä ei ole ainoastaan perunoita vaan myöskin lihaa."
"Siispä ihan oikeauskoisen luteerilaista: ruoka, juoma, talo, tavarat, pelto, karja, raha…"
"Ei, rahaa ja uskollisia kylänmiehiä ei heillä useinkaan ole."
"Ja luulenpa, että hurskaan ja hyvän esivallan laita on myöskin hiukan niin ja näin."
Genthin, joka keväisin kävi korjailemassa olkikattoja koko paikkakunnalla, sai sysäyksen vaimoltaan. Hän oli hiljaisluontoinen mies ja on elinpäivinään saanut pieneltä vilkkaalta vaimoltaan monta sysäystä. Tämä oli tanskatar. Genthin oli oppinut tuntemaan hänet ollessaan kuljettamassa eläimiä Jutlandista, eikä vaimonsa vieläkään oikein osannut saksaa: "Kuuletko?" sanoi hän. Sitte kääntyi hän toisten puoleen: "Genthin sanoo usein, ett'ei hallitus ole oikein niinkuin pitäisi."
Toiset nauroivat. "Niin, olet saanut maksaa sakkoja, koska savupiipussasi oli suuri reikä."
"Näytä kirjeesi, Genthin, jonka Lena on kirjoittanut, se on sinulla toisessa liivintaskussasi."
Genthin, hidasluontoinen mies, avoi verkalleen lakkinsa ja veti esiin kirjeen ja istuen veistintukilla, joka seisoi lieden vierellä, rupesi hän lukemaan silmät sirrallaan:
"Rakas äiti! Rahaa en voi lähettää teille…" — noo… sitähän ei minun tarvitse lukea. — "Meillä on seitsemän lehmää lypsettävänä, kaksikymmentäkuusi sikaa, seitsemänkymmentä kanaa, ja kolmasti päivässä saamme syödä niinpaljon kuin vaan jaksamme. Rakas äiti! Mitä meillä on syötävänä? Mitä juotavana? Mitähän meillä on, jolla vaatettaa itsemme? Täällä on meillä mitä syödä ja mitä juoda. Vaatetukseen emme käytäkään paljoa, meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa…"
Thiel eukko oikaisihe suoremmaksi ja loi ankaran silmäyksen Genthiniin:
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa", luki Genthin kovempaan, — "joka illat seisoo ja kurkistelee joka ikkunan takana."
"Ah, vai niin! Vai siten kirjoittaa Lena! Hän on aina ollut nokkaviisas."
"Sinne on pitkä matka", sanoi Dwengerin vaimo, joka ajatteli pieniä lapsiaan.
"Äsh, mitä, vai pitkä matkako! Saamme maata ja leipää!"
"Miekkoista sinua! Kun senkin päivän vielä saisi ihminen elää!" sanoi
Frans Josefin rykmentin mies.
"Palanen maata ja leilinä!"
"Niin, maata lehmää varten!"
"Sitä se on, jota meiltä täällä puuttuu!"
Ilta vaipui pimeänä ja suruisana maille, ja he erosivat raskaissa ajatuksissa toisistaan.
* * * * *
Strandigerkartanossa huoneessaan, jossa oli valkeat pitkät ikkunaverhot ja valkeasta, saarnipuusta tehty telttasänky, istui Maria pöydän ääressä ja luki sitä lukua Johanneksen evankeliumissa, jossa mestari sanoo jäähyväiset omilleen. Lampunvalo lankesi hänen tummalle eteenpäinkumartuneelle päälleen.
Hän ei ymmärtänyt enää, mitä hän luki.
'Antaa, rakastaa, valaista, nähdä'. Sanat eivät saaneet hänen sielussaan enää mitään muotoa, ne olivat ainoastaan muodottomia varjoja ja hämmensivät hänen mieltään. Lopuksi kiintyivät silmänsä ja ajatuksensa viimeisiin sanoihin: 'jotta rakkaus, jolla sinä minua rakastat, eläisi teissä ja minä teissä.'
Kun hän istui siten kyyristyneenä ja lampunvalo lankesi päälaelleen, näki että yksityiset hiukset, välkkyvinä ja mustina seisoivat vierekkäin tarkoissa riveissä, aivan kuin olisi joku ne järjestänyt ja laskenut siten.
Myöhään illalla astui Ingeborg sisään.
Kun hän näki kirjan, sanoi hän kiihdyksissään: "Sinun pitäisi jättää tuo lukeminen. Kaikki lukeminen ja miettiminen on ihan joutavaa. Mutta jos voisit auttaa?"
Hetken perästä, käytyään levottomasti edes- ja takaisin, sanoi hän:
"Reimer Witt on sanottu ylös asunnostaan, ja nyt juuri on hän ajanut
Antjen ulos. Antjen huuto kuuluu läpi koko talon."
Maria kohotti silmiään: "Missä on Andrees?" kysyi hän matalaan.
"Hänkö? Hän istuu neitinsä luona! Oh, on hänkin mies! Inhotus hän on ja hirviö!" Hän oli hirveästi kiihdyksissään. "Tänä iltana vielä kysyn häneltä… kaukaa… likeltä pidän itseni liika hyvänä häntä puhuttelemaan. Kysyn hänellä: Oletko ihminen vai apina, puukuva vai kristitty ihminen? Olen tarjoava hänelle esiliinan nauhaani: pidä kiinni, pikku Andrees! On niin pimeätä!"
Silloin vaipui Marian pää kirjalle, ja hän ratkesi kovaääniseen itkuun.