YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana iltana — oli lauantai ennen laskiaissunnuntaita — astui Ingeborg huoneeseen, jossa Maria istui rouva Strandigerin vuoteen ääressä. Hän viittoili käsin ja silmin. Silloin lähti Maria ulos, ihan kalvenneena. Hän tiesi, mitä nyt tapahtuisi.
"Koko Eschenwinkel on sanottu ylös. Ensi päiväksi huhtikuuta pitää kaikkien asuntojen olla tyhjinä. Kaikkien tuttavaimme, vanhain ja nuorten, pitää muuttaa pois. Pikku Wittit ja Schüttit… pois! Kaikki pois! Minne heidän pitää mennä, sen tietäköön Frans Strandiger ja Jumala."
Maria seisoi ovessa ja katsoi vaieten eteensä.
"Mutta sanohan loki, Maria, mitä nyt pitää tehdä."
"Tehdä?" Hän kohotti päätään. "Niin, jotain pitää tehdä."
"Hän kulkee talossa ja pihalla kasvoin niin julkein ja vapain, kuin ei välittäisi hän mitään Jumalasta ja ihmisistä, Eschenwinkeliläiset eivät ole mitään miehiä enää, muuten löytäisivät he hänet kyllä tänä iltana ja heittäisivät kanavaan, missä se on syvin."
"Kanavaan? Mitä sinä pulun? Olehan toki hiljaa!"
Ingeborg myrskysi ulos viileyttääkseen vihan ja rakkauden tulistamaa sydäntänsä raikkaassa kylmässä talvi-ilmassa. Hän oli kaksi kertaa astellut koululle asti, sitte laitti hän ylös hiekkatielle Nummitaloa kohden.
Heim Heiderieter istui kirjoituspöytänsä ääressä päälaki kammattuna niin sileäksi, kuin ei ikinä ennen, ja kasvot niin vakavina, kuin ei ikinä ennen. Vasemmalla hänestä oli pöydällä useita holsteinilaisia historiakirjoja avoiminaan päällekkäin, oikealla oli arkki paperia, jolle oli kirjoitettu rinnakkain kaksi numerosarjaa, ylhäältä alas. Pitkät säärensä pöydän alla, lujasti tuettuina seinää vastaan, laskeskeli Heim omaisuuttaan, vasemmalla olivat vastattavansa, jotka velkakirjoihin merkittyine velkoineen olivat kylläkin tarkalleen laskettavissa, oikealla vastaavansa, joiden arvoa huoneissa, pelloissa, rahassa ja omaisuudessa ei ollut niinkään helppoa määritellä. Vihdoin viimein, monen päännyökkäyksen ja monen: Noh jaa! noh jaa'n jälkeen, vähensi hän velkansa omaisuudesta pois.
Jäi neljätoistatuhatta markkaa omaisuutta.
Nyt istui hän ja katseli epäröisiin mietteisiin vaipuneena loppusummaa. Sitte piirusti hän summan viereen paperille kasvot, jotka hiukan muistuttivat hänen omiaan. Kasvot siinä olivat ainoastaan hieman pitemmät ja saivat sentähden hiukan tuhmanilmistyneen ilmeen, eivätkä hiukset olleet kiharat, vaikka semmoiset ovat hyvin helpot piirtää, vaan nousivat ne suorina ylös päästä, joka tosin on vielä helpompi piirustaa.
Kun Ingeborg välittämättömällä tavallaan ilman kolkutusta tuli saliin, jäi Heim yhä istumaan kumaraan ja kuunteli hänen kertomustaan.
"Mitä arvelet tästä?"
"Minäkö? Minäkö? Katsos!" sanoi hän, ja katsoi häneen suurin hämmästynein silmin ja osoitti sitte tuota törröillähiuksin seisovaa kuvaa: "Kenen luulet tuon olevan? Se olen minä! Minä juuri! Tuommoiselta näytän sisältäni!"
"Herra varjelkoon!"
"Ja minun pitäisi vielä huolehtia toisista ihmisistä? Minä olen tärvellyt koko jutun, koko elämäni. Olen lukenut enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa itseltäni!… Niin mukavasti kuin voisin elää täällä! Niin hupaisaa olisi täällä. Mutta velat! Velat!"
Tyttö katseli häntä harmailla kylmillä silmillään: "Olet yht'äkkiä menettänyt järkesi. Mitä nuo kirjat ovat… nuo tuossa?" Hän osoitti epäluuloisesti kirjaläjää kohden lampun vierellä.
"Holsteinin hisioriaa", sanoi hän älleissään. "Ainahan yritän kirjoittaa jotakin. Mutia en tiedä mitään, enkä osaa mitään. Joku on sanonut, luulen, että se on Gustav Freytag: Pitää tutkia historiaa, silloin on kirjailijalla pohjaa jalkainsa alla. Mutta jos miehellä on velkoja! Velkoja! Niin poissa on pohja! Polviansa myöten on mies liejussa! Siinä ei auta mikään historia."
"Ah sinua", sanoi tyttö nyt ihan äkeissään. "Tuommoinen tuhma vaikeroitseminen on ihan tyhjänpäiväistä. Voisithan olla ahkera ja säästävä. Mutta sitä et osaa, et osaa tehdä työtä!"
Heim katsahti pikaisesti ylös ja teki päällään ja kädellään liikkeen kyökkiä kohden: "Mutta älähän puhu niin kovaa. Sehän kuuluu läpi koko talon."
"Ahaa!" sanoi tyttö ja keinutti tuoliaan. "Vai pelkäätkö? Se tekee hyvää sinulle, Heimiseni!" Hän katsahti ympärilleen huoneessa. "Hän on siisti ja soma, ja huoneesi on myöskin siisti ja soma, ja näyttääpä kuin olisi hiusseppeleesi ruvennut kiiltämään entistä enemmän. Kuka tietää, Heim?"
"Sinä olet hupsu! Hupsu kuten aina!"
Silloin aukeni ovi ja emännöitsijä astui saliin. Työ oli saanut kasvonsa punottamaan ja silmänsä säteilivät nuoruutta ja terveyttä. Ryhtinsä ja vartalonsa oli kookas ja komea, mutta tummaa päätään piti hän kumarrettuna.
Ingeborg nousi ylös ja antoi hänelle kättä. He olivat jo tuttuja ja sopivat hyvin yhteen: niin, näyttipä, kuin olisivat he oikein mieltyneetkin toisiinsa.
"Kuulkaas Eva, sanokaa, miten kuluttaa tuo mies päivänsä?"
"O, taloustehtävistä pidämme minä ja renki huolen. Herra hommailee ahkerasti kirjojensa parissa."
Heim kumartui syvälle vastaaviensa ja vastattaviensa ylle. Hän punastui, kun emännöitsijä kutsui häntä Ingeborgin läsnäollessa herraksi. Ja tuo kunnioittava tapa sitten, jolla hän aina sen sanoi! Kunpa kerran osaisi yhtä syvästi itse kunnioittaa itseään!
Ingeborg heitti heihin kumpaankin vuoronperään tutkivan katseen. Tuo tuolla kirjoituspöydän ääressä oli läpinäkyvä kuin lasi. Kirjoituspöytänsä on järjestyksessä, hiuksensa sileät, kauluksensa puhdas, reiän kyynäspäässään oli hän itse neulonut kiinni. Miesparka kunnioittaa huonetoveriaan, ja katuu hänen tähtensä tuhlattuja vuosiaan ja tekemiään tuhmuuksia. Mitä Telsche Spieker ja minä emme saaneet toimeen, että hän nimittäin karaisisi itsensä, sen on hän tuossa saanut helposti aikaan. Mutta tuo voimakas tyttö tummine palmikoituine hiuksineen, ylpeine ryhtineen ja nöyrine päänasentoineen, hän on arvoitus. Onko hän vilpitön, vai näyttääkö hän jotakin osaa? Eikö hän huomaa, että mies tuossa on ihan sormien ympärille käärittävä? Eikö hän ole kuullut, että hän täydellisesti oli Telsche Spiekerin tohvelin alla. Eikö hän näe, että hän tanssii, kuinka sulo Ingeborg vaan suvaitsee viheltää? Miksi on hän niin nöyrä, niin kunnioittava ja niin hiljainen?… Mutta, tarkoituksellako vai ei… jos hän jää samallaiseksi, tekee hän Heim Heiderieteristä uuden miehen.
Hän katseli Eva Waltia ja kielellään pyöri jo yksi hänen pikaisia, miettimättömiä sanojaan, mutta hän kohtasi parin tummia vakavia silmiä, silloin purasi hän poikki sanansa valkeilla hampaillaan, kääntyi ympäri ja sanoi äidillisen lohduttavasti tuolle hiljaiselle, siistille, alakuloiselle miehelle kirjoituspöydän ääressä. "Älä turhia huolehdi, Heim. Luulen, että kaikki vielä kääntyy hyväksi, niinhyvin täällä kuin Strandigerkartanossakin. Tiedätkö, pitää käydä käsiksi asioihin alusta alkaen ja jättää muu Jumalan huomaan."
Ulkona, kuu emännöitsijä tuli saattamaan häntä ovelle asti, sanoi hän tarkasti punniten ja painolla: "Olen iloinen, että lapsuuteni ystävä on saanut teidät taloutensa etunenään. Olen vakuuteltu, että käsitätte oikein tehtävänne laadun, ja että myöskin osaatte toteuttaa sen. Niin. sen uskon."
Eva Walt nyökäytti vakavana päätään.
Siten erosivat nuo kaksi Evan tytärtä toisistaan.
* * * * *
Samalla hetkellä aukeni hiljaa työhuoneen ovi Strandigerkartanossa. Frans Strandiger oli hämärässä seisonut ikkunassa ja hautonut maanviljelyssuunnitelmiaan, jotka kohosivat mielikuvitukseensa kuin sumuhaamuina, ja rukoilivat häneltä elämän lahjaa. Hän tuumi ostaa uuden höyrykoneen, tuumi kuivauttaa nevaniityt tuolla puolen metsän, hän tuumi hävittää Eschenwinkelin ja rakentaa sijaan talousrakennusten taakse asuntokasarmin. Mutta siihen kaikkeen tarvittiin rahaa.
Allapäin ja synkkänä katseli hän ulos autioon hämärään edessään. Olla kelpo maanviljelijä, innostunut ammattiinsa, ja väsymättömän toimelias, olla isäntänä suurella huonosti hoidetulla maatilalla, josta voisi muodostaa jotain oivallista ja kannattavaista, ja… sitte ei ollakaan rahaa käsissä, olla ihan mahditon,… saada seista tässä ikkunassa vaan ja vaivata päätään, ja ulkona värjöttävät lumessa kaikki nuo kauniit suunnitelmat.
Häntä puistatti kiivastus ja viha: "Voisin vaikka varastaa, mitä tarvitsen."
Hän kääntyi ympäri, ja näki Maria Landtin, joka hiljaa sulki ovea takanaan.
"Olette sanonut irti koko Eschenwinkelin. Mitä siitä on syntyvä?"
"Enhän voi viskata rahojani ulos tyhjään ilmaan. Voin saada helpommalla työvoimaa."
"Mutta täällähän on heidän kotinsa ja kotiseutunsa. Täällä kirkkotarhalla lepäävät heidän lapsensa."
"Ja tässä seison minä, mies, joka tahdon eteenpäin. Ja nuo ihmiset ja heidän asuntonsa estävät minua."
Hän oli antanut kiihtymyksensä tempaista itsensä mukaan; nyt läheni hän häntä ja sanoi rauhallisempana: "Istukaa tähän. Koetan tehdä teille selväksi, että olen ihminen kuin muutkin… Nähkääs, nyt olen minä herrana täällä! Olen edesvastuussa siitä, että laitumet kasvavat väkevää ruohoa, pellot voimakasta viljaa, että alempiarvoinen karja häviää navetoista ja että tulee sijaan uutta voimakasta rotua. Rouva Strandiger piti huolta siitä — ja hän saatti tehdä sen että ihmiset pääsivät oikeuksiinsa hänen maillaan, minä tahdon pitää huolta taas siitä, että maa pääsee oikeuksiinsa, ja silloin pitää, hoikan rahakukkaroni vuoksi, ihmisten etujen joutua syrjempään. Että joku ihminen on onneton, sitä voin katsoa tyynellä mielellä, mutta nähdä huonosti hoidettua maata on minulle kauhistukseksi. Selvintä taloutta olen pitävä, suurimmat sadot tahdon minä saada, etunenässä tahdon kulkea. En ole ikinä tyytynyt toiseen sijaan. Työtä tahdon tehdä, kuin koskaan mikään Strandiger! Mutta tahdon myöskin olla herrana ja käskijänä!… Kuvitelkaa itsellenne asemaani! Tuossa juoksentelee talon omistaja ylt'ympäri kuin hampaaton koira. Tuossa on sisareni, joka aamusin puhuu Berliinistä, iltasia kuolemasta. Tuossa ovat Eschenwinkeliläiset, muutamat röyhkeitä, toiset mielipuolia. Tuossa olette te. Maria Landt, ja katselette minua silmin, niin että minun tulee tuska ja pelko, sisarestanne puhumattakaan, joka pui nyrkkiään kun hän vaan näkeekin minut. Ja tuo kaikki sentähden, että taloon on tullut mies, joka tietää, mitä hän tahtoo."
Maria Landt nojaasi ovea vastaan: "Sanokaa minulle, mitä tahdotte."
Silloin otti hän viivoittmen pöydältä ja viuhuutti sillä ilmaa, niin että syntyi hieno kimeä ääni: "Kun voisitte päättävästi astua minun puolelleni, silloin olisi kerrallaan kaikki autettu; Andrees joutuu tekemään ratkaisevan päätöksen. Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa, kunnes minä tai Andrees rakennamme heille uusia. Te ja sisarenne jäätte tänne ja osoitatte niin paljon hyväntekeväisyyttä Eschenwinkeliläisille ja heidän lapsilleen, kuin vaan mielitte. Siis!"
Taaskin viuhaus ilmaan. Mutta sitä ei kuulunut tällä erällä. Maria itki hiljaa.
Frans Strandiger istui kirjoituspöydän reunalla; hän oli taivuttanut lyhyeksi leikattua päätään Mariaa kohden ja katseli häntä. Päänsä oli älykäs hienopiirteinen pää. Oli pää kuin jalorotuisen metsästyskoiran, joka kuulee kahinaa pensaikosta.
"Minä en osan selittää sitä itselleni", puhui Maria, "en tiedä, onko se oikein vai väärin."
Strandiger huojutti päätään edes- ja takaisin, katsellen yhä häneen: "Te voitte yhdellä ainoalla tuulenhenkäyksellä karkoittaa kaikki pilvet, jotka nyt lepäävät Strandigerkartanon yllä. Kaikki saavat siitä avun. Tunnustan suoraan ja vilpittömästi: te autatte minuakin sillä. Minun pitää saada käsiteltäväkseni hyvän joukon rahaa, muuten en voi käydä käsiksi taloon sillä tapaa kuin tahtoisin. Teillä on enemmän kuin mitä tarvitsen. Loput saatte käyttää, kuinka itse tahdotte. Ja edelleen: jos te, Maria Landt, olette vuokraajan rouva ja te ilmoitatte haluavanne jäädä koko ijäksenne tänne, ja jos pidätte huolta siitä, että juopa minun ja Andreeksen välillä pienenee, niin silloin ei sanota vuokrasopimusta irti kahdentoista vuoden perästä; niin, uskallanpa väittää: silloin olemme me kerran vielä olevat upeimman maakartanon omistajat, mitä on ympäristöllä kahden penikulman laajuudelta."
Maria oli likistänyt nenäliinansa suutaan vastaan ja loi silmänsä kummastuneina häneen.
"Vastatkaa myöntävästi, Maria Landt! Nähkääs! Lapsesta asti olen tietänyt kaksi asiaa. Ne ovat olosuhteitten pakosta kaivertuneet sieluuni. Ensinnäkin: hallita tahdon, olla käskijä ja kuningas. Toisekseen: siihen tarvitaan rahaa, paljon rahaa. Niinpä ovat kaikki ajatukseni kiintyneet rahaan ja rahaan… Nyt en ole salannut teiltä mitään."
"Tyynnyttää minua", sanoi Maria itkien, mutta säilyttäen sentään hyvää ryhtiä, "että se on yksinomaan raha, joka saa meidät yhteen."
Strandiger kohotti pikaisesti päätään ja katsahti häneen. "Ei ihan sitenkään. Minulla on selkeät silmät ja tahdon hallita kaikkea. Minun pitää sanoa sekin teille."
Maria kohotti, heikosti torjuen, molemmat kätensä. "Se on hyvä", sanoi hän ilmeettömästi ja silmissään ja olennossaan luottavaa liikuttavaa lapsellisuutta kysyi hän: "Ja nyt luulette, että kaikki tulee hyväksi?"
Silloin lensi väre hellempää tunnetta hänen teräväin ylpeitten kasvojensa ylitse: "Huomenna julkaisemme salaisuutemme, Maria, silloin on kaikki järjestyksessä."
"Huomenna on sunnuntai", sanoi hän. "Meidän pitää mennä yhdessä kirkkoon, siten on tapa."
Frans aikoi mennä hänen luokseen, koska häntä säälitti nähdä häntä taas niin murrettuna ja tyhjin silmin siinä. Mutta Maria nyökäytti useampaan kertaan ajatuksissaan päätään hänelle ja meni pikaisesti hänen ohitsensa.
"Älkää puhuko tänään vielä kenellekään tästä", sanoi Strandiger, "joku saattaisi vielä turmella asian."
Sitte lähti Maria.
Oli niin hiljaista ja rauhallista hänessä nyt. Niin hiljaista ja kuollutta oli hänessä nyt aina oleva. Ei milloinkaan enää pitäisi hän päätään ylhäällä. Kellä on raskas puku hartioillaan, hän katselee maahan eteensä.
Kun hän meni ylös portaita, hitaasti, joka rappuselle vetäen syvään henkeänsä, tunsi hän itsensä niin raukeaksi. Viimeisellä portaalla huimasi päätään. Mutta hän maltti itsensä, ja meni huoneesensa ja asettui vuoteelleen ja nukahti kohta ja nukkui rauhallisesti ja unia näkemättä, kuin ei pitkiin aikoihin.
Hetken perästä — oli ihan pimeätä jo huoneessa — herätti Anna hänet, joka seisoi kynttilä kädessä lähellä komoodia, ja kysyi jotain taloudenpitoa koskevaa.
Hän kohottautui ylös eikä vastannut ja rupesi vasten tapaansa kiihkeästi käymään edestakaisin huonetta..Sitte sanoi hän: "Voisit tänä iltana käydä Eschenwinkelissä."
Anna, joka askarteli jotain uunin luona, kohottautui pystyyn. Silloin pisti Marian silmiin, että hän näytti niin kalpealta. Ja kun Maria Landt aina ensiksi ajatteli toisten kärsimyksiä, eikä omiaan, kysyi hän: "Oletko kylmännyt itsesi?"
"Olen…"
"Sitte et saisi mennä ulos. Mutta et saa sisällä huoneessa pitää tuota suurta huivia, silloin vasta oikein vilustut."
Anna Witt kietoi huivin vielä lujemmin ympärilleen: "Minua palelee", sanoi hän ja silmiinsä liitivät pelokkaina sinne ja tänne.
"Jos menet Eschenwinkeliin, niin sano isällesi, että irtisanominen on peruutettu. Kaikki Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa. Työtä saavat he myöskin. Ja jätä minut yksin…"
Kuu hän oli yksin, rupesi hän taas astelemaan edes ja takaisin. Hän oli luullut, että nyt tulisi hiljaista ja rauhallista hänessä, niin, hän oli toivonut, että hän nyt saisi tuntea jonkinmoista onnea ja tyydytystä. Mutta nyt ympäröivät häntä uudet suhteet, ja lähenivät vaateliaina ja tekivät kysymyksiään ja vaativat vastausta ja saivat hänet niin levottomaksi, että koko ruumiinsa vapisi.
* * * * *
Kolmas asuntorakennus oikealla oli pienin koko Eschenwinkelissä. Kun astui sisään sen ainoasta ovesta, tapasi itsensä kyökissä, ihan takan edessä. Oikealla oli huone, vasemmalla samoin. Huoneessa vasemmalla asui Pellwormer, yövartija, oikealla asui leski Thiel.
Mitään portaita ei oltu voitu sijoittaa rakennuksen sisäpuolelle..Sen sijaan oli ulkopuolelle, oven yläpuolelle pystytetty tikapuut, joita myöden pääsi pienen kattoluukun kautta vinnille, jossa oli varastossa vaaleata keveätä turvetta, jota kaikkialla käytettiin polttoaineena.
Molemmat huoneet ovat ihmisiä täpötäynnä, ja molemmilla pöydillä seisoo kirkas paloviinapullo. Kalpea, rintatautinen helmikuun aurinko tuijottaa ilmeettömin silmin ikkunasta sisään, eikä jaksa laimealla valollaan puhkaista sameaa ilmaa tuvassa. Se vilauttelee ainoastaan hiukan silmää pullolle pöydällä, niin että syntyy ilettävä kellervä värikuvastus.
Aamusta asti ovat ihmiset olleet levottomia kuin muurahaiset, joiden rauhaa on häiritty. Ja nyt ovat kaikki kokoontuneet yhteen.
He keskustelevat muutosta pois maasta…
Monta sataa vuotta sitten, harmaassa muinaisuudessa, silloin olivat joskus myöskin maan asujamet kokoontuneet, kun suli maaliskuun lumi ja neuvotelleet maasta muutosta.
Aavan tumman kankaan poikitse, pohjoisesta käsin oli tullut mies kysymään, lähtisivätkö he mukana ratsastamaan etelää kohden. Kankaalla, Wodaninkukkulalla olivat he neuvotelleet, jäisivätkö maahan, vai lähtisivätkö pois, pysyisivätkö paikoillaan vai lähtisivätkö vaelluksille, valitsisivatko asuinsijakseen majan vai matkavankkurit.
Silloin lainehti ja kuohui kansassa, kuin karjalaumassa, jota keväällä ajetaan ulos navetasta. Liika ahdas oli tanner nuorille varsoille, liika lukuisat olivat lapset, liikaa voimaa uhkui jäsenissä, liikaa rohkeutta mielissä, ja silmäin välke oli liika kirkas.
Lisäksi olivat ulkona rannalla vanginneet miehen, jonka venheen länsituuli oli viskannut rantahiekalle, niin että rysähti. Kalpeana ja märkänä kapusi haaksirikkoinen ylös hietasäikän kuvetta, pelokkaalla huolekkuudella tähysteli hän kolkkoa, kylmän syksyisen sumeen peittämää maata, sydän sykähdellen astui hän sisään majaan.
Mutta hän tuli oikeaan aikaan.
Simakattila riippui tulella, ja sen ympärillä loikoili matalassa majassa noettuneiden silavakimpaleiden alla noettuneita miehiä. Ystävällinen oli vastaanotto, lämmintä oli jäädä, kuumat olivat kuvauksensa vieraasta maasta: kuin kuohuva käyvä sima, niin sykähtelivät reiniläisen kaupustelijan kädet. Sanansa unohtivat innoissaan totuuden.
Hän on syypää Teutoonien vaellukseen! Hänen omallatunnollaan on. ett'ei kieltäynyt simasta, kun vielä oli aika! Mutta kestiystävyys ja itselleen onnellinen hetki oli saanut hänet haltioihinsa.
"Suloinen sima riippuu raskaissa rypäleissä puiden uksilla!" kertoi hän. "Täällä on maaemo karhu!" huudahti hän, "se lepää valkeassa turkissaan talviuntaan; tuolla etelässä on se nuori ihana neito, jonka silmissä koko vuodon umpeensa ilo säteilee."
Siten puheli hän ja saattoi hämmennystä mieliin.
Mutta sen hän saavutti, että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän sai olla lämpimissä koko talven. Mitään muuta pahaa ei hänelle tapahtunut, kuin että kerran, kun perheenisä oli ulkona metsästyksellä, perheenemännän suurin keitinkauha vähän epäystävällisesti kosketti poskeensa.
Niinpä neuvottelivat he alussa maaliskuuta Wodaninkukkulalla. Ja seitsemän päivää myöhemmin iskettiin viime kertaa haava hevosen kaulaan ja puikahti esiin verisuihku, ja savusi viimeistä kertaa uhrisavu, ja heitettiin viimeinen katse merelle ja kankaalle. Sitte sukelsivat he alas metsätielle. Vielä kuului vankkurien ratinaa. Ilomielin lähtivät he etelää kohden. Ranskassa Rhone'n rannoilla valkenevat nyt luunsa.
Samana vuonna vielä, kun toukokuun tuuli pehmyillä poskillaan hiveli ja hyväili kangasta, kurkistivat ensimmäiset wendiläiskasvot pyökistön varjosta, vinot silmät laatalla naamalla korkein poskipäin. Rumat, lyhyet ja väärät olivat sääret, ulospäin taipuneet paljon ratsastamisen tähden.
Kun hän keksi kankaan tyhjäksi, ja ett'ei missään suitsunut maja, eikä missään näkynyt germaanisen miehen jälkiä, niin silloin juoksi hän, Probislav Ketteräjalka, ensimmäinen heimoansa, joka näki tuon valtaavan meren tuolla puolen kankaan, tuon ikävöidyn Pohjanmeren, jonka rannoille jo kauan oli pyrkinyt, juoksi ylös ketteränä kuin kissa Wodanin kukkulalle, kääntyi ympäri siellä ja kirkaisi niin kimeän rumasti, että germaanilainen kangas vavahti joka ruohonkorressaan, ja että pikku maannmenniäiset, jotka olivat nukahtaneet Wodaninkukkulan hautakivien varjossa, kauhuissaan kaikkosivat pystyyn. Niin kamalasti kirkui wendi.
Sillä vanhat henget olivat jääneet maahan, kuten kissa ihmisien jättämään taloon..Mutta siitä hetkestä eivät ne levähtäneet. He muuttuivat ilkeiksi, ja tekivät yhtämittaa kiusojaan tunkeliaille tulokkaille. Kolkoin huuhkajan huudoin karkoittivat he parit, jotka rakastelivat pimeässä metsänreunassa. He suuntasivat nuolen livahtamaan saaliin sivutse ja pujoittautuivat jykevinä tammijuurikkoina takaa-ajavan metsästäjän väärien säärien Väliin. He kiskoivat pimeinä myrskyöinä majojen paalut irralleen ja viuhahtaen lensi majan katto kankaalle, ja kurjina saivat asujamet virua myrskyssä ja lumessa paljaalla maalla. Vanhoja ahdistivat he hammassäryllä ja painajaisella ja särkivät öisin pyöreäkupuiset saviastiat, jotka seisoivat majan sivulla, wendiläisäitien ylpeyden esineet. Sillä he vihasivat wendiläiskansaa, eivätkä osanneet sietää heimoa, joka enemmän muistutti vaivaiskasvuisla lehtopyökkiä, kuin ihmistä, ja jotka kuutamoöinä lauloivat hirveitä särenteleväsävelisiä rakkaus- ja juomalaulujaan.
He toivoivat uutta germaanista aikaa, joka pian tulikin.
Sillä kuten juolas nummikolla, niin levenivät saksit Elben tälle puolen ja kansoittivat taaskin maan. Oikeita germaaneja, joissa kaikki oli leveätä, leveätä käynti, leveitä kirveet, leveätä puheenparsi, leveitä kallot. Silloin muuttuivat maanmenniäisetkin taas ystävällisiksi. Ne sovittivat vanhan mummon käsiin, joka vaivalloisesti mennä raahusti metsässä, sauvan käteen, että hän saisi tukea siitä, ne leikkivät ja tekivät tepposiaan lasten kanssa, jotka juoksentelivat metsän rannassa; ne ilmestyivät, yht'äkkiä näkyviin majan pimeässä nurkassa, niin että tytöt korkeasti kirkaisten heittäytyivät sen syliin, johonka heidän silmänsä jo kauan ennen olivat kiintyneet.
Nykyään, kerrotaan, elää ihmisiä, jotka ovat niin viisaita, että he tietävät- kaiken, mitä on taivaassa maassa ja maan alla, ja joiden siis ei enää tarvitse pitää silmiään auki. He loikoilevat haukotellen kankaalla ja metsän sammaleella, ahmivat ilmaa, ja sanovat, että on ikävää ja yksitoikkoista.
Mutta sillä välin mennä livistävät maanmenniäiset heidän nenänsä ylitse ja ilkkuvat heille.
* * * * *
Pellwormerin matalan olkikaton alla neuvotellaan nyt myöskin maasta lähdöstä, Mutta ihmisten silmissä siellä asuu vähän toivoa, eikä niissä välky, kuin välkkyi esi-isäin silmissä. Heidän täytyy lähteä maasta, muuten jäävät sinne, missä ovat.
Heillä on edessään kolme mahdollisuutta. Voivat muuttaa kaupungin lähistölle, ja asua siellä vuokralla pienissä huoneissa nummen rajalla, ja käydä sitten töissä marskitaloissa, usein tunteja pitkäin matkojen takana. Sitä he eivät tahdo.
He voisivat myöskin muuttaa Hampuriin, ja ruveta siellä työmiehiksi kaupungissa tai satamassa, mutta muutamat ovat viime talvena, lakon aikana, olleet siellä töissä. He ovat kyllä tuoneet sieltä rahaa kokojoukon mukanaan, mutia ovat myöskin kokeneet, että kaupunki on liika ahdas ihmiselle, jonka silmä on tottunut kankaaseen, marskiin ja mereen.
Ja lopuksi voisivat he siirtyä Amerikaan ja siitä keskustelivat he nyt.
Thiel eukko on sovittanut nenälleen rillinsä, jotka hän on kiinnittänyt nauhalla valkeaan yömyssyynsä ja lukee kovalla äänellä — sellaisia ääniä käyttää hän aina, kun hän lukee, muuten on äänensä kimakka, hiukan itkettynyt — paria kolmea kirjeitä.
Kaikki kuuntelevat. Heidän kasvojenilmeensä eivät ilmaise mitään muuta, kuin hiljaista tyyntä tarkkaavaisuutta. Ei näy jälkeäkään erikoisesta kiihtymyksestä tai mieltymyksestä. He kamppailevat epäluulonsa kanssa, joka on synnynnäistä heissä.
Täten siis kirjoittaa Horn, joka jo kymmenettä vuotta on ollut Iowassa:
"Rakas äiti! Tartun kynään, kirjoittaakseni sinulle kirjeen ja toivon, että kirjeeni tapaa sinut hyvässä voinnissa. Rakas äiti! Syy miksi kirjoitan, on tämä. Lapset söivät tänään päivällisiksi niin paljon; silloin muistui mieleeni, että meitä siellä kotona oli kahdeksan kappaletta pöydän ympärillä ja että me täytimme koko pöydän, ja että meillä oli lusikat kädessä ja löimme niillä pöytään. Ja sitä et sinä olisi sallinut, sillä me olimme niin nälissämme. Henrik seisoi ikkunassa ja sanoi: Isä tulee. Ja sinä sanoit monta kertaa, että me saimme kukin ottaa ainoastaan kolme palasta, muuten ei isä jaksaisi työntää lapiota maahan; oli nimittäin kevättalvi, noin maaliskuussa, ja maa oli vielä hiukan kylmänroutainen. Rakas äiti! Me saamme täällä syödä sianlihaa joka päivä, suolatynnyri seisoo kyökissä, ja milloin vaan tahdon, menee Klaukseni ulos ja ampuu kanan: täällä nimittäin ammutaan kanat. Rakas äiti! Kun johdun ajattelemaan, mitä kaikkea olet saanut kestää isäni kanssa, joka oli heikko, ja meidän kanssamme, ja että ainoa poikasi on kuollut…"
"Kadonnut teille tietämättömille!" oikaisi Antje.
"Niin itken minä usein, sillä nyt on minulla itselläni lapsia, kaksi on noutamassa hevosia nyt ja yksi on rinnoillani, ja tiedän nyt hyvin, kuinka paljon olet pitänyt meistä. Siksi kirjoitankin sinulle nyt taas tässä kirjeessä, älä turhia pelkää merta. Eihän se kestä kuin kymmenen tai kaksitoista päivää. Tule tänne vaan, niin tulee kaikki hyvin…"
Eukko löi kämmenellään raskaasti pöytään ja sanoi puolin itkien puolin toraillen: "Saan eläkettä täällä ja ansaitsen vielä monta sievää groscheniä paikkaamalla säkkejä. Eihän sitä niin vaan lähteä livistetä."
Peter Schütt oli jo tyhjentänyt kolme lasia paloviinaa. Hän polveutuu niistä Schütteistä, jotka nyt jo kolmannessa polvessa ovat juomareita. Hänen isoisänsä, vanha Tuomas Schütt joi perheensä talolta, jonka se omisti lähellä kirkkoa. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna hän ei enää juonut. Kerrotaan, että hän oli eräänä päivänä tavannut erään pojanpoikansa, juuri tämän saman Peter Schüttin, kymmenvuotiaana poikana navetassa paloviinapullo suulla, silloin oli hän kauhistunut ja siitä päivästä oli hän pysynyt raittiina elämänsä loppuun. Schütteillä ei ole kunniantuntoa. Se on hukkunut alkohooliin kuin kärpänen. He ovat ainoat koko Eschenwinkelissä, jotka talvisin laskevat lapsensa kerjuulle. Kaikki muut ovat vakavia kunniallisia miehiä; mutta Peter Schütt on rappeutunut ja raaka.
Pellwormer, joka tuntee vastenmielisyyttä kaikkia humalaisia vastaan, istuu häntä vastapäätä ja katselee häntä epäluuloisesti. Hän sanoisi hänelle, että hän jättäisi juomisen, mutta hän ei saa kankealta kieleltään sanotuksi ensimmäistä sanaa.
Schütt lyö nyrkillään pöytään ja rupeaa meluamaan: "Pitääks' mun, pitääks' mun mennä kaupunkiin…"
Silloin sysää Pellwormer pöytää vastaan; silmäkulmansa häviävät otsatukan alle ja hän laulaa: "Minne ja minne tuletkaan, käyt sinä aina juomahan!" ja pitää kättään viinapullolla, eikä änkytä kertaakaan.
"Tuossa olet kerrankin oikeassa!" sanoi Thiel eukko ja nyökäytti päätään vanhalle huonetoverilleen, otti monilla menoilla rillit pois nenällään ja työnsi vinoon menneen myssynsä oikeaan asemaansa: "Minun pitää sanoa, että olen ihan tyytyväinen täällä. Mutta se pitää minun myöskin sanoa: tyttöjeni lapset — niitä on kaikkiaan neljätoista nyt senmukaan kuin minä tiedän — haluaisin mielelläni saada nähdä."
"Mutta meillä", sanoi Dwenger, "meillä on tupa täynnä lapsia."
"Kaikki on totta, mitä kirjeissä seisoo", kirkui Schütt.
"Niin!" sanoi eukko. "Jos Therese olisi kirjoittanut tuon, niin olisi hän kyllä saattanut hiukan liioitella. Mutta se, mitä Dora kirjoittaa, on totta. He ovat tänä vuonna teurastaneet kolme sikaa."
Syntyi silmänräpäyksen hiljaisuus. He näkivät kaikki edessään kauniita, pyyleitä sikoja, jotka riippuivat telineillä ja kaikki istuivat he painavasti katettujen pöytien ääressä. Dwengerin vaimo sanoi hiljaa: "Kolmesataa naulaa."
Niin selvästi näki hän asiat.
"Ja maat siellä sitte! Sataneljakymmentä auranalaa."
"Paljonko se tekee?"
"Noin kaksi- tai kolmekymmentä tynnyrinalaa."
Taaskin syntyi hiljaisuus.
"Mutta työtä siellä pitää tehdä."
"Kuin hevosen vaan."
"Mutta sitä pitää meidän täälläkin."
"Mutta siellä he pääsevät eteenpäin."
"Siinä se on eroitus."
"Täällä ravitsee työ miehensä vaan puoliksi, siellä kokonaan."
"Noh… ravituksihan olet aina tullut… sinä kolmine lapsinesi."
"Niin, mutta se kenellä on paljo lapsia, se saa, kuristaa nälkävyötä koko talven."
"Kuulesta, mies! Aatteles! kolmekymmentä tynnyrinalan maata!"
"Ja vaikka sitä olisi ainoastaan kaksi!"
"Kun on maata vaan!"
He katsahtivat toisiinsa.
"Niin, siinä juuri onnettomuus onkin, ett'ei meillä ole maan muruistakaan. Siksi ja sentähden ovat kaikki töiset muuttaneet, Ja siksi lähdemme mekin."
"Mistä tahansa, missä olemmekin, voidaan meitä karkoittaa. Menemmekö kankaalle, niin kuuluu se Heim Heiderieterille. Menemmekö metsään, niin kuuluu se talollisille. Asetummeko rantavallille, niin on se Strandigerien oma. Olemmeko omassa tuvassamme, niin on se säästöpankin."
"Niin, siten ovat asiat."
"Kirjoitan sedälleni, hänellä on farmi lähellä Klintonia. Klinton on kaupungin nimi, ja se on Iowassa."
"Niin… siis tuumasta toimeen! Dora ja Therese Thielelle kirjoitamme myöskin."
"Ja minä kirjoitan veljilleni, he lähettävät kohta rahaa."
"Ja sinun lapsesi. Rohde?"
Rohde, joka ylialaankin oli harvapuheinen mies, nykäytti ainoastaan vakavannäköisenä päätään. Hiuksensa olivat jo ihan harmaat, Metzin edustalla oli hän sairastanut vatsuria. Hän suoriutui vielä verraten parhaiten Eschenwinkelissä. Lapsensa olivat, paitsi nuorin, kaikki Amerikassa. Nuorin istui vieressään. Hän palveli renkinä kylässä, ja oli, kuten kaikki Rohdet, vakava ja kelpo mies.
"Dora saa joka tapauksessa lähettää kaksi vapaapilettiä", sanoi Thiel eukko, "jos kirjoitan vaan, niin hän kyllä lähettää."
"Jos… jos… minä kirjoitan!" sanoi Pellwormer. Sillä hän kirjoitti kirjeet; Thiel eukko ei koskaan ollut oppinut kirjoittamaan.
Nuori Rohde kumartui isäänsä kohden, joka istui vaieten: "Minunkin mieleni tekisi lähteä mukaan, mutta sinä ja äiti…"
"Jos mielesi tekee", vastasi harmaapää… "niin lähde. Toisetkin ovat siellä. Lähde sinäkin!"
"Minä ajattelen, että koska olen viimeinen… Voittehan te lähteä mukaan…"
"Olen asunut täällä viisikymmentä vuotta ja olen ollut mukana retkellä Ranskaan. Lähteä nyt tuolla tapaa, aivan kuin olot täällä eivät liikuttaisi minua tuon taivaallista, sitä en voi… Äitikään ei voi erota niistä kahdesta, jotka lepäävät kirkkotarhalla."
Schütt kirkasi kesken hänen puheensa: "Miekkonen, pelkäät koti-ikävää!
Kotiseutu?… Kissa periköön… Mitä hyvää minulla on kotiseudusta?
Syököön minut piru!"
"Sen… sen on hän tekevä…" hyräili Pellwormer… "Sen saat nähdä.
Muista silloin Pellwormeria!"
Kaikki istuivat ilmeettömin kasvoin.
Silloin aukeni ovi, ja kaikki katsahtivat sinnepäin.
Siellä seisoi Anna Witt kasvot kalpeina. Hän asettui seisomaan Thiel eukon tukevan selän taakse ja sanoi sieltä: "Maria Landt käski sanoa, että irtisanominen on peruutettu. Saamme kaikki jäädä asumaan tänne, ja työtä saamme myöskin taas."
"Tuhat tulimmaista!"
"Kuulkaas tuota!"
"Mistä tämä näin yht'äkkiä?"
Schütt karjui: "Kissa leikkii hiiren kanssa. Minä muutan sittenkin. Koko niinsanottu kotiseutu kohdatkoon minua vaikka kuussa."
"Kuka on sanonut sen sinulle?"
"Maria Landt."
"Niin, mitä on hänellä sanottavana tässä?"
"Lyödääs vetoa, hän on kerjännyt puolestamme!"
"Ehkä on hän nyt yhtäväkeä Frans Strandigerin kanssa."
Anna Witt sykähti kokoon. "Ei!" huudahti hän.
"Mutia minä sanon, että se on liika myöhäistä."
"Ei kumminkaan voi tulla toimeen Strandigerin, tuon tylyn roiston kanssa."
"Ei! Ei! Ei ikinä! Hän ajaa meidät järjestään pois."
"Tässä säiliinne istua vivulla, niinkauan kuin elämme."
Nuori Rohde kumartui taaskin isäänsä kohden: "Mitä arvelet sinä, isä?"
"Se sinun pitää tietää. Älä välitä meistä! Me emme tahdo seisoa onnesi tiellä. Sinähän tiedät, miten niukkaa elämämme vuosien vieriessä on ollut."
"Siinä tapauksessa kirjoitan huomispäivänä Iowaan, isä."
"Luonnollisesti! Me kirjoitamme!" huudahtivat muutamat. "Eihän se ollut irtisanomisen vuoksi, vaan tuon miehen tähden. Hän on ja pysyy ihmisnylkyrinä."
"Me kirjoitamme. Tietysti kirjoitamme!"
Ja he kävivät erilleen, kirjoittaakseen himmeiden lamppujen valossa, raskaiksi sivutuilla pöydillään kankeasti kyhättyjä kirjeitään. Sana. joka useimmin esiintyi näissä kirjeissä, oli: maata!
Pellwormer oli päätään ravistellen jäänyt tupaansa, oli sulkenut oven, noutanut virsikirjan, ja veisaili hiljaa itsekseen. Kun ei hän osannut puhua juoksevasti, lauloi hän mielellään.
Thiel eukon tupaan oli enää vaan jäänyt Anna. Hän istui vastapäätä tuota vanhaa tukevaa vaimoa, ja katseli häneen, ikäänkuin pyytäisi: Sano sinä totuus minulle! Eukko oli taaskin ripustanut rillit nenälleen ja tuijotti hänen kalpoihin kasvoihinsa. "Sinä olet sairas", sanoi hän.
"En ole!" sanoi Anna ja katsoi pöytään.
"Sinä näytät aivan samallaiselta, kuin Therese silloin kun hän lähti
Amerikaan."
Anna Witt tunsi jutun. Hän tunsi vuotta sitten jo kaikki nuo jutut.
"Niin!" sanoi hän.
"Milloin vietätte häänne?"
Häntä puistatti ja hän loi katseensa ylös, ja katseessaan ilmeni koko hätänsä.
Silloin aukeni ovi ja Hinnerk Elsen astui kumarassa sisään. "Olon etsinyt sinua isäsi luona", sanoi hän, "tule mukaan, kello on kohta yhdeksän." Hänellä oli kello kädessään.
"Teidän pitäisi viettää häänne pian!" sanoi eukko.
Hinnerk Elsen katsahti häneen itsetietoisen halveksivasti. Hän ei voinut sietää Thiel eukkoa, tämä oli hänestä suultaan liika epäsiisti. "Meidän pitää ensin säästää", virkkoi hän sitte. "Alla kahdentuhannen markan en mene häitä viettämään. Anna on sitä paitsi liika nuori vielä."
Eukko asettui takakenoon tuolillaan ja katseli häneen vallan äimistyneenä: "Mitäh?" Hän oli kohottanut rillit kädessään ilmaan.
Mutta molemmat toiset olivat jo kynnyksellä.
"Aiotteko tekin Amerikaan?" huudahti hän.
"Emmehän!" sanoi Hinnerk Kisen ja kohautti niskaansa jäykemmäksi. "Ken pitää tolkun tavaroistaan, ja vartoo naimisen kanssa, siitä voi täälläkin tulla jotain."
Silloin löi eukko vallan kummissaan kätensä pöytään: "No, eihän siis, eihän siis!"
KYMMENES LUKU.
Seuraavana aamuna oli ankara lumipyry. Vinha itätuuli puhalsi kankaan ja marskien ylitse merelle. Mutta jos pienet, tuulen lennättämät lumihiutaleet vaan tapasivat pienenkin suojan, olkoon että se oli vaan joku kanervatuppokin tai myyränkuoppa tai kuivunut ruohonkorsi, niin viskautuivat ne kohta alas, kyyristyivät varjoon ja pelastuivat tuimasta lennostaan. Mutta useimmat pysyivät tuulen käsissä ja tulivat viskellyiksi ja turjutetuiksi ja täyttivät tuiskulla ilman niin sakeasti, että ihmisten oli vaikeata löytää tietä kirkolle. Suurempain kohoumain, talojen ja aitausten taakse ja kankaan alarinteelle muodostui pitkiä teräväharjaisia sulkuja ja kirkkotielle läjittyi poikittain valkeita aaltoja, jotka tuottivat suurta huvia iloisille lapsille, mutta jotka haittasivat pahasti vanhempia.
Sittenkin meni tänään paljo ihmisiä kirkkoon.
Palvelustyttö Strandigerkartanosta oli jo aamusti aikaiseen, kuin mikäkin vaeltava lumineito, kulkenut kylässä talosta taloon ja käskenyt miehiä puhdistamaan kirkkokäytävää ja lisännyt pikaisesti: "Nuori pari tulee kirkkoon!" ja oli sitä sanoessaan näyttänyt niin toimeliaan salaperäiseltä ja hävinnyt kuin suuri lumihiutale tuiskuun.
Eschenwinkelistä tuli ihmisiä paljon hiekkatietä ylös. Ohimennessä sujahti viisi kirjettä postilaatikkoon koulutalon nurkassa, viisi kirjettä, joilla kaikilla oli kankealla käsialalla kirjoitettu päällekirjoitus, ja jotka sisälsivät melkein samaa. Tultuaan kirkkoon, pysähtyivät ihmiset ristikäytävälle, juttelivat kirjeistä ja siitä, että irtisanominen oli peruutettu ja vilkaisivat aina tuontuostakin tuota niin kutsuttua lasikaappia kohden, Strandigerien perhepenkkiä.
Heim Heiderieter tuli, kädet syvällä takin taskuissa ja ihan lumessa. Lumituisku pyrähti hänen takanaan sisään ovesta. Emännöitsijänsä oli tänä aamuna sanonut: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?" Silloin oli hän ripeästi vastannut menevänsä. Oikeastaan oli hän tänä sunnuntai-aamuna aikonut ryhtyä kirjoittamaan suunnittelemaansa teosta; mutta kun hän sanoi tuolla sävyllä: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?"
Hän oli sentään hyvällä päällä, Hän oli nykyjään useimmakseen hyvällä päällä. Hänellä oli tunne, kuin olisi hän edistymässä.
Talossa työskenneltiin ahkerasti, huoneissa oli hupaista ja navetassa parani karja. Ja, mikä oli tärkeintä, myöskin sydämessä oli heräämässä uutta, ensin oli se nöyrtymistä, sitte salaista, mutta voimakkaasti vaikuttavaa siveellistä ryhdistymistä vakavaksi ja ahkeraksi, sitte työintoa seuraavaa itsetietoisuutta.
Ja nyt ei enää voi kukaan sanoa, mitä kaikkea siitä vielä voi syntyä.
Hän kopisti lumen jaloistaan ja astui rattoisaan tapaansa
Eschenwinkeliläisten joukkoon: "Noh, mitä kuuluu?"
He kertoivat hänelle, mitä tiesivät ja mitä otaksuivat.
"Luulemme, että Maria Landt on mennyt kihloihin Frans Strandigerin kanssa."
Silloin muuttui Heim hiljaiseksi.
Sitte menivät kaikki istumaan, naiset keskipenkeille, miehet etelän puolisille: pohjan ääriset penkit jäävät useimmiten tyhjiksi. Kelloja ruvettiin soittamaan. Kun ne vaikenivat, kuului sakastin ovi aukenevan. Urut alkoivat soida. Pastori Frisius tuli kumaraisena ja raihnaana kuorin poikki ja meni penkilleen, aukaisi virsikirjansa ja rupesi veisaten astelemaan edes takaisin eikä luonut katsettakaan ylös.
Kaikki kuin tavallisesti,
Silloin aukeni taaskin sakastin ovi. Se on eteläinen kuorin ovi.
Andrees Strandiger tuli verkalleen kuorin läpi. Silmänsä olivat luodut maahan ja hän kulki kuin syviin ajatuksiin vaipuneena. Alakuloiset kärsivät kasvonsa näyttivät himmeän talviaamun kalpeassa valossa sairailta.
Frisius oli pysähtynyt astelussaan ja katsahtanut ylös ja keveästi ravistanut valkeata päätään. Ihmiset penkeissä katsahtivat toisiinsa ja katsahtivat ympärilleen. Muutamat naiset muuttivat istumaan likemmä toisiaan, ikäänkuin olisi heitä pelottanut istua yksin.
Heim Heiderieterin hellä sydän värähti säälistä, päätään kuumotti ja hän ajatteli: "Käyn huomenna tervehtimässä häntä. Olen neljätoista päivää kyyristellyt kotona enkä välittänyt hänestä mitään. Kuinka kärsivältä hän näyttää."
Taaskin aukenee kuorin ovi.
Maria Landt!… Tuossa… Frans Strandiger!.. He astelevat verkalleen rinnakkain käytävää pitkin. Keskellä kuoria ottaa Frans Strandiger Marian käsivarren omalleen. Siten lähenevät he Strandigerien penkkiä.
Heim Heiderieter kumartui kauas eteenpäin ja tuijottelee säikähtäneenä
Andreekseen. Urut soivat, mutta kukaan ei veisaa. Kaikki katsovat
Andreekseen.
Tämä on noussut ylös ja seisoo jo avoimessa ovessa. Kuten se, joku vielä nuorena näkee kuoleman lähenevän itseään, siten katseli Andrees Strandiger paria. Sitte, ikäänkuin viiltäisi häntä tuska, kääntyy hän ympäri ja menee äänettömäin kivettyneiden ihmisten keskitse epätasaisin kiiruhtavin askelin ulos kirkosta. Hänen takanaan alkavat äänekkäät kirkkaat lasten äänet taas laulaa:
On huokeata Jumalalle
Tomusta köyhä korottaa
Ja rikas panna vaivan alle.
Muun vei mukanaan tuuli.
Kirkossa ovat kaikkien mielet hiljaista mietiskelyä, kummastelua ja suunnittelemista, kenenkään mielessä ei ole hartautta. Ainoastaan Maria Landt koettua seurata saarnan juoksua. Puhutaan tuttuun, koruttomaan. kulmikkaaseen ja toteen tapaan Herrasta Mestaristamme, kuinka hän on kuollut meidän puolestamme. Onhan nyt laskiaissunnuntai, viimeinen sunnuntai ennen paastoa.
Uloskäytävällä seisovat kaikki yhdessä tungoksessa. Pitkämatkaiset napittavat päällystakkejaan, nostavat kauluksensa ylös ja rutistavat lakit syvälle päähän. Ulkona seisovat Eschenwinkeliläiset yhdessä ryhmässä. Kun Maria Landt tuli ulos ovesta, ei hän voinut ensin nähdä mitään, oli niin sakea tuisku. Sitte näki hän yht'äkkiä kaikki nuo vakavat kasvot.
Silloin säikähti hän niin, että sydämensä pysähti lyömästä, ja ajatuksensa hämmentyivät. Mutta hän astui Thiel eukon luokse, jonka vieressä Schütt seisoi. "Ettekö ole tyytyväisiä?"
Silloin sanoi Thiel eukko: "He aikovat kuitenkin Amerikaan."
"Viisi kirjettä on matkalla jo", sanoi Schütt ja katsoa luimisteli Frans Strandigeriin, joka kylmästi ja puolin poispäin kääntyneenä katseli lumen peittämälle kirkkotarhalle.
"Miksi niin? Sanokaahan: miksi?"
Tuuli vongahteli taas ja viskeli tiheää lumiryöppyä ihmisiä päin silmiä. Maria Landt koetti katsoa ihmisiä kasvoihin, mutta kaikki katsoivat ryöppyävään lumeen jaloissaan lumipeittoiselle kirkkotarhalle, ja ohitsekulkijoihin. Dwengerin vaimo kumartui alas lastaan kohden, ja puki hänen käsiinsä lämpimät vanttuut. Eikä kukaan katsonut noihin silmiin, joista tuijotti esiin yhä pimeämpänä ja synkeämpänä ja toivottoman hiljaisempana hätä.
Silloin kosketti hän sulhasensa käsivarteen ja lähti hiljaa pois. Ja kun Thiel eukko katseli hänen jälkeensä, sanoi hän: "Katsokaas! Hän on oikein mennyt pienemmäksi." Ja hän veti ylleen villavanttuut, jotka Maria viikko sitten oli lahjoittanut hänelle.
Hän oli kova nainen. Työläässä elämässään oli hän unohtanut tuntea sääliä. Kun hän näki kärsimystä, tuntui hänessä hyvältä. Hän ajatteli: "Tuota olen minäkin saanut kokea." Tylysti ja kylmästi oli hän eilen iltana puhunut Anna Wittin kanssa, siten puhui hän tänään Maria Landtillekin. Hän kävi usein kirkossa: mutta pastori Frisius sai hyvässä rauhassa puhua ystävällisyydestä ja armeliaisuudesta! Se vaikutti kuin vesi kiveen. "Pastori Frisius ei ymmärrä tuota. Mitä on pastori Frisius saanut kokea elämässä?"
Rauhallisesti puhellen lähti väki Eschenwinkeliä kohden. Kun he kylässä erosivat toisistaan, huusi Schütt, ollen jo ovellaan, Dwengerille: "Tuletkos myöhemmin päivällä meille? Minulla on pullo viinaa kotona. Ruvetaan tänä iltana jo viettämään laskiaista. Nythän on kaikki yhdentekevää."
* * * * *
Sillävälin oli Andrees Strandiger syöksähtänyt seurusteluhuoneeseen: "Oletko liennyt", huudahti hän vanhalle Hobookenille, "että Maria Landt aikoo ruveta kunnon poikasi puolisoksi? Vastaa!"
Lena lensi säikähtyneenä pystyyn nojatuolistaan, kirja putosi kädestään ja liukui lehdet irrallaan lattialle.
Vanha rouva jäi jäykäksi ja jyrkäksi: "Niin, mitä sinulla on sitä vastaan sitte!"
"Sen olet näkevä! Maria Fransin vaimoksi? Sehän on mielettömyyttä."
Kun hän lausui sen, aukeni ovi, ja Anna Witt katseli yhdestä toiseen, säikähti takaisin, ja löi oven takanaan kiinni. Ulkona käytävässä likisti hän nyrkkiin puristetut kätensä ohimotaan vastaan ja sanoi heikosti: "Hän tulee hänen rouvakseen… hän!"
Sisällä seurusteluhuoneessa oli Andrees hiukan tyyntynyt. Hän nojausi seinää vastaan, ja puhui kuin itsekseen: "Hän on tehnyt sen Eschenwinkelin vuoksi, se on selvää! Sillä ovat he pakoittaneet tuon pehmeäsydämisen lapsiparan. Te… te olette vuosikautisella seurustelulla kanssani sokaisseet silmäni; mutta nyt näen heikon valon tuikkeen… minä sanon itseni irti sinusta…. Lena Strandiger… Minä olen vapaa sinusta!… Ja tahdonpa nähdä…" hän kohotti molemmat kätensä — "enkö voi vapauttaa häntä ja meitä teistä vielä."
Sitte lähti hän.
Lena Strandiger otti kirjansa lattialta ja pani sen kainaloonsa ja lähti ovea kohden: "Frans on toimittanut omat asiansa hyvin, mutia huonosti minun." Sitte pysähtyi hän, hengitti syvään ja kohotti kätensä, kuin joku, joka ravistaa velttouden jäsenistään: "Noh!… Lopussa siis. Loppunut: näytös Strandigerkartanossa. Tänä iltana matkustan Berliinin."
Vanha Hobooken asteli yksin huoneessa ylös ja alas, kädet miehekkäästi selän takana, jäykkänä ja ylpeänä kuin puusta. Ankara piirre suunsa ympärillä oli entistä ankarampi.
* * * * *
Maria oli noussut ylös portaita, sittekun Frans etehisessä oli jättänyt hänet.
Taaskin harhailivat ajatuksensa levottomasti sinne tänne ja etsivät jotakin. Hän astui seurusteluhuoneeseen. Siellä istui Ingeborg ikkunan ääressä ja katseli ulos lammelle lumen hurjaa ryöppyä. Poskiansa kuumotti, ja silmänsä loistivat, hän oli ajatuksissaan ollut ulkona kankaalla, ja nuoressa sydämessään hehkui ja löi. Andrees oli vapaa toisesta, Mariasta… kenelle oli hän vapaa? kenelle?
"Auttaisitko minua?" kysyi Maria, ja jäi seisomaan oveen ja koetti kylmettynein sormin avata päällystakkiaan.
Silloin hypähti Ingeborg ylös ja meni kepeänä huoneen poikitse, taivuttaen hienoa solakkaa vartaloaan, kuin koivut Wodaninkukkulalla. jotka taivuttavat runkojaan, kun humisee länsituuli. Kun hän näki sisarensa pelokkaisiin uupuneisiin kasvoihin, sanoi hän hiljaa: "En tiedä, minkätähden olet tämän tehnyt, mutta et näytä morsiamelta." Hän kumartui alas ja askarteli jakun alimpain nappien kanssa: jotain kuumaa kohosi silmiinsä: "Mutta… mitä teetkin… aina teet hyvin… aina!"
Silloin sulki Maria hänet lämpimästi syliinsä: "Olet minun oma rakas sisareni!" Ja hetken olivat he sylitysten, ihan likittäin.
Ingeborg rupesi haikeasti itkemään.
* * * * *
Tuli ilta, Maria istui ikkunan ääressä ja katseli uneksuen ulos hämärään. Viimeinenkin tuli oli sammunut suruisissa silmissään. Sydämensä oli uupunut ja pyysi nukkuu: mutta sen säikähti hereille aina tuo tyly sana: "He lähtevät sittenkin Amerikaan!" Kun hän ajatteli sitä sanaa, hehkui ja poltti hiiloksessa. Mutta se hehku ei ollut mitään elämäntultu. Se heitti vaan räikeän jylhän valaistuksen.
Ingeborg kyyristeli ulkona käytävän päässä portaitten varjossa. Vaalea päänsä eteenpäin kumarassa, ja kädet koukistettujen polviensa välillä, kuunteli hän välkähtelevin silmin. Koko kalpeat kasvonsa olivat paljasta elämää.
Tuolla alhaalla täytettiin matkalaukkuja ja kannettiin ulos. Laukku laukun perästä kannettiin takaovelle. Kuuli Lena Strandigerin itkevän, sitte kuului hänen veljensä levollinen varma ääni, hän naurahti kerran lyhyesti. Se nauru oli oikeata kopeata Strandigernaurua. Kerran mennä livahti Anna rappuja ylös. Hän oli siro sievä tyttö. Kirkahtaen vavahti hän takaisin, kun hän näki tuon kyyristyneen haamun pimeässä.
"Matkustaako hän pois?" kysyi Ingeborg.
Mutta Anna ei kuullut mitään.
Silloin ei voinut Ingeborg enää kestää kauempaa, hän juoksi portaita alas. Hän pääsi huomaamatta pimeän käytävän ylitse. Kun hän kiireissään aikoi taka-oven kautta ulos, seisoi yht'äkkiä Frans Strandiger edessään. Hän likistäytyi syrjään tiukkaan seinää vastaan, ja antoi hänen siten, silmät terävästi luotuina häneen, mennä ohitsensa. Frans tervehti häntä ohimennen eikä puhutellut häntä. Oli jotakin vierasta ja puolustautuvaa Ingeborgin silmissä, ja vielä enemmän siinä jäykässä ryhdissä, joka hänellä yht'äkkiä oli.
Kuin olisi häntä ajettu takaa, juoksi Ingeborg ulos talliin; siellä seisoi Hinnerk Elsen, kädessä kello.
"Aiotteko valjastaa hevoset eteen?"
"En vielä." Hän kääntyi ympäri, nähdäkseen lyhdyn valossa, mitä kello oli.
"Ah, tuota tuhmaa kelloa! Minä tahdon tietää, ajatko kaupunkiin."
"Ajan… kello kahdeksan ja kaksikymmentä minuuttia yli."
"Ketä menet viemään?"
"Neiti Strandigeria."
Kuin tuuli oli hän poissa. Hinnerk näki enää vaan pitkän varjon, jonka hänen vartalonsa heitti muurille. Hän seisoi ja kummasteli, kuinka tuommoiset olennot voivut olla niin notkeita ja niin uteliaita ja ajatella noin kevytmielisesti ajan arvosta.
Kun hän seisoi siinä vielä, hiipi Anna ulos, hengitti kuultavan syvään ja aikoi sanoa hänelle jotain. Mutta Hinnerk ennätti häntä ennen: "Olet kylmännyt itsesi; laita itsesi nopeasti kyökkiin takaisin, äläkä tule ulos enää tänä iltana! Kuuletko?"
Hän ei sanonut sitä suoraan epäystävällisesti. Häntä säälitti hiukan tyttö, hänessä oli viime aikoina jotain niinkuin säikähtynyttä. Hän olisi mielellään joskus ottanut hänet syliinsä, mutta kaksituhatta markkaansa eivät olleet vielä täydet. Ja hän oli palveluksessa. Kaikki ajallaan.
Puolen tunnin kuluttua astui Ingeborg Marian huoneeseen, ja kun hän ei tavannut siellä ketään, aukaisi häh varovasti oven siihen huoneeseen, jossa rouva Strandiger nukkui. Maria seisoi vuoteen vieressä nojanneena vanhan rouvan ylle ja kääntyi katsomaan.
"Strandiger neiti on lähtenyt!" sanoi Ingeborg hiljaa.
Maria katsahti häneen; mutta uutinen ei näyttänyt enää tekevän häneen mitään vaikutusta. "He lähtevät sittenkin Amerikaan. Kaikki on turhaan." Hän laski sormen suulleen ja puhui luonnollisella äänellä: "Kuule… täti on kipeä. Hänellä on hiukan kuumetta, meidän pitää huomenna kutsua lääkäri."
Kun he kumpikin olivat tulleet seurusteluhuoneeseen, silitti Maria useampaan kertaan kädellään otsaansa ja sanoi: "Täti Strandiger ei vieläkään tiedä mitään siitä, että talo on vuokrattu. Ja nyt tämä kihlaus? Tiedätkö, Ingeborg, mitä Andrees aikoo: sinunhan pitäisi tietää se?"
"Minä en tiedä mitään."
"Tämä tulee olemaan kova isku tädille."
"Andrees on syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen."
Maria kääntyi pois ikkunasta ja katseli pitkään ja tutkivasti sisartaan silmiin.
Silloin kohosi Ingeborgin kasvoille hitaasti tumma puna, ja hän antoi silmäinsä vaipua maahan.
"Ingeborg!" sanoi Maria hiljaa, "sinun pitää aina, aina seistä Andreeksen puolella, eikä teeskennellä, kuin et pitäisi hänestä. Siitä on jo syntynyt paljon onnettomuutta. Hän ottaa kaiken niin raskaasti, ja on mietiskelijä, eikä pääse selville itsestään. Seiso sinä uskollisesti hänen sivullaan, Ingeborg. Sano hänelle: minä olon sinun toverisi. Silloin on hän huomaava, mitä sinussa on. Älä sinä jätä häntä. Ingeborg!"
Ingeborg kääntyi poispäin ja lähti huoneesta.
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä, maanantaina tuli lääkäri. Hän ei pitänyt vanhan rouvan tilaa mitenkään vaarallisena, arveli, että ikkuna, jonka vierellä hän oli istunut, ei ehkä ollut tarpeeksi tiivis, ja että hän sentähden oli hiukan vilustanut itsensä. Hän puhua laverteli pitkät jonot, antoi joitakin määräyksiä lääkkeistä ja lähti. Vanha sokea rouva oli istuallaan vuoteessaan, oli kovin hyvillään uskollisesta huolellisesta hoidosta, ja vilkastuneena Jääkärin käynnistä, johon hän suuresti luotti, jatkoi hän juttelua vielä hänen lähtönsä jälkeenkin.
"Kuulehan, lapseni, koska lähtee Frans Strandiger omaisineen oikein pois. Siitähän on muodostunut oikein pitkä vierailu."
Maria vaikeni.
"En saa siedetyksi Hobookenia. On omituista, että Peter Strandigerin molemmat lapset ovat luonteeltaan Hobookenia. Hobookenit ovat kovasydämisiä. Olen aina pelännyt Ingeborgin puolesta, että hän rupeisi pitämään Fransista, heillä oli aiemmin, kun he vielä olivat lapsia, paljo yhtäläisyyksiä, ja on vieläkin. He olivat aina niin vallattomia ja ilkkuivat sinua ja Andreesta, muistatko vielä? Kysyin tässä tuonnoin häneltä: 'Ingeborg, kuinkahan on välinne Fransin ja sinun kanssa? Leikitteköhän vielä piilosta toistenne kanssa, kuin ennen muinoin jalavain alla?' Mutta hän vastasi: 'Täti! Enhän siedä katsoakaan häneen! Hänessä on jotain semmoista niin rajua. Siihen en koske!' Siten sanoi hän. Ikävä kyllä, en voinut nähdä, punastuiko hän. Sanohan, lapseni, ettekö te molemmat, sinä ja Andrees, jo pian mieti häitä?"
Silloin nousi Maria ylös ja tarttui värähtelevin käsin Uuteen Testamenttiin: "En ole vielä lukenut sinulle." Ja hän alkoi lukea evankeliumia. Ja lukiessaan valtasi taaskin hänet lohduton synkeä hämmennys, ja kasvonsa menivät kalpeiksi. Pakahduttavan tuskallisen sydämenkolkutuksen ahdistamana oli hän joka hetki hypähtää ylös. Yht'äkkiä kirkahti hän ikäänkuin ihminen, joka on palavassa rakennuksessa, eikä löydä ulos, ja nyykähti vuoteelle.
YHDESTOISTA LUKU.
Tiistai-iltana muuttui ilma. Ylhäältä, jossa se kaiken päivää oli ajellut edellään harmaita pilviä, laskeutui maanpinnalle leuto voimakas länsituuli ja muutti kahdessatoissa tunnissa koko maan näön. Se tuli kuin Anna Witt, kun hän viime vuonna, kun hän vielä oli reipas tyttö, tuli huoneeseen huisku, luuta ja tomunpyyhin kädessään. Muutamassa tunnissa oli kaikki lakaistu j% puhdistettu. Keskiviikko-aamuna oli ainoastaan siellä täällä ojissa lumisiekaleita. Kanava oli ihan sula, ja loiskui pienissä iloisissa laineissa. Koko maisema oli yhtenä yönä pesty ja puhdistettu, ja katseli siistein raikkain kasvoin aamua.
Tiistai-iltana sattui vuokraajan kirjoitushuoneessa kiivas kohtaus. Andrees tuli sinne, ja ilmaisi jyrkillä sanoilla ylenkatseensa ja vihansa. Kuuli uloskäytäville ja ulko-ovelle asti, kuinka hän sanoi: "Olet valehtelija ja kunnoton mies!" Mitä hänelle vastattiin, sitä ei kuulunut. Frans ei puhunut paljoa. "En ole mikään uneksija kuin sinä ja Heiderieter. Te ryömitte, minä astun. Minä tahdoin päästä herraksi ja isännäksi, siksi vuokrasin tämän tilan. Tahdoin pysyä herrana, siksi tein Marian morsiamekseni. Sinä olet vapaasta tahdostasi vuokrannut talon minulle, hän on vapaasta tahdostaan myöntynyt pyyntööni."
Koko se aallokko, joka puhkesi esiin kirjoitushuoneessa, myrskysi ja kuohui neidon sydäntä vastaan, joka oli liika heikko kestämään semmoista hyökkäystä.
Ensinnä tuli Anna Witt. Hän seisoi avoimessa ovessa, ja tuijotti
Mariaan, eikä tietänyt, kuinka hänen piti puhua.
"Minä olin hänelle hyvä", hyrskähti hän itkemään, "hänelle, Frans
Strandigerille!"
"Anna!… Sinä?… Hiljaa. Anna!… Ei saa ajatella sitä… älä sinäkään… se sekoittaa päätä vaan pahemmin… ja sitten sulkeutuu kuin meri pään yläpuolella… ja tahtoisi auttaa ja… se on… liika Vaikeata. Mene nyt ja pane nukkumaan, äläkä uneksi taaskin niin kamalista asioista."
Silloin juoksi Anna ulos huoneesta.
Ja Maria jäi yöksi sairasvuoteen ääreen, samoin koko seuraavaksi päiväksi, piinakeskiviikoksi. Hän ei sallinut, että kukaan tuli hänen luokseen, vaan sanoi Ingeborgille, että sairas tarvitsi täydellistä lepoa.
Kun Ingeborg jälkeenpäin muisteli näitä suruisia päiviä, niin ei hän voinut muistaa huomanneensa hänessä mitään mielenhäiriön oireita ennenkuin tänä iltana, jolloin se ilmeni selvästi. Kuitenkaan ei Ingeborg, sen mukaan kuin tiedetään, ole puhunut siitä kenellekään muulle, kuin Frisiukselle ja Evalle. Mutta vanha rouva Strandiger on vielä monta vuotta myöhemminkin, hiljaisella heikolla äänellä, avoimet sokeat silmänsä suunnattuina suoraan eteensä, kädet ristissä, istuen vuoteellaan, kertonut että Maria nämä päivät oli ollut sulaa osanottoa ja auttavaa lempeyttä. Hän ei ollut puhunut melkein mitään, aamu- ja iltarukoukset oli hän sentään aina lukenut, mutta alakuloisella väliäpitämättömällä äänellä. "Ikäänkuin hän ei enää olisi ymmärtänyt Jumalan sanaa", sanoi sokea.
Tänä iltana, hämärissä, tuli Andrees sairashuoneeseen. Häntä ei voitu pidättää. Hän veti Marian sairaan vuoteen äärestä, joka oli nukahtanut, seurusteluhuoneeseen. Kumpikaan heistä ei huomannut, että Ingeborg istui kyyristyneenä ikkunan varjossa.
Tämä tuli kamalalla tavalla kiskaistuksi autuaista unistaan.
"Minä en salli", sanoi Andrees hillityllä hurjalla äänellä, "en salli, että sinä tulet hänen vaimokseen. Minä en salli sitä. Hänen pitää antaa sanasi takaisin sinulle."
"Hellitä minusta!.. Olen antanut sen hänelle, ja hän on maksanut sen selvässä rahassa."
"Todellinen helvetti on siitä syntyvä. Sinä hänen kanssaan! Mikä on saanutkaan sinut tuommoiseen mielettömyyteen?"
"Mikä saanut minut siilien? Sanon hänelle, että hän rakentaa uudet asunnot Eschenwinkeliläisille. Kuvastelisi aurinko ikkunoihin silloin ja ikkunat kanavan kalvoon, sekös olisi loistavaa. Olen lukeva hänelle kertomuksia laupiaasta samarialaisesta."
"Se on muka auttavako! Tulehan nyt järkiisi, Maria! Muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ylhäällä minun kanssani ikkunassa, kun vielä olimme lapsia? Ja katselimme ulos Eschenwinkeliä kohden ja Flackelholmille? Ja minä osoitin kaikkea sinulle, ja pidin kättäsi kädessäsi!"
"Se oli ihana aika!"
"Tule kanssani! Mennään jonnekin. Minne sinä vaan tahdot!"
"Mutta minähän en voi. Minun pitää odottaa, kunnes uudet rakennukset ovat valmiit. Minun pitää astua polulle kanavan rannalla ja iloita."
Hän vetäisi kädellään hiustensa yli, ikäänkuin koettaisi hän koota ajatuksiaan. "Voithan lähteä Flackelholmille. Sehän on niin yksin ja hyljättynä… yksin ja hyljättynä keskellä aavaa merta. Yksin ja hyljättynä! Sitä se on kuin tarvitsisi olla. Ken voi olla sitä, hän voittaa kruunun. Flackelholmille pitää sinun ja kylpeä! Antje sanoo, että siellä puhaltaa niin raitis tuuli."
"Tule siis. Maria! Rakas Maria!"
Hän kohotti kätensä ja laski ne Andreeksen hiuksille ja sanoi säälitellen: "Rakas Andrees, ei minun kanssani! Ingeborgin pitää lähteä kanssasi. Minunhan pitää Eschenwinkeliin… ne aikovat muuttaa pois kauniista kodeistaan. Mutta sitä he eivät saa. Minun pitää sinne, hellitä minusta, minä menen puhumaan heidän kanssaan."
Äänensä heikkeni heikkenemistään. Hän puhui aivan kuin olisivat he olleet kaksi pelkäävää lasta pimeässä: "Minä pidän huolta omastasi, kunnes sinä tulet takaisin. Silloin ovat hiuksesi valkeat ja pidät Eschenwinkelistä, ja silloin nauramme me."
Hän silitti molemmilla käsillään Andreeksen kasvoja. "Tiedätkö, kuinkahan olikaan taas sen laulun nimi, jota tytöt laulelevat, kun he käyvät kanavan rannalla?"
He ikivalan vannoivat.
Kun nuor' oli kumpikin:
Ei salli he lemmen sammuvan,
Saa tahto ei täyttyä perhanan,
Ei perhanan.
Meni vuosia neljäkymmentä,
Taas kohtaa he toisensa,
He näki katseen sammuvan
Ja virkkoi: "Tahto ol' Jumalan,
Niin, Jumalan."
Hän herkähti itkemään ääneen: "Tuo ei sovi minulle! Isä meidän, joka olet…"
Silloin selkeni Andreekselle koko kamaluus: "Mitä sinä puhut? Minä en ymmärrä sinua."
"Ole hiljaa!" sanoi Maria. "Äitisi nukkuu; hänelle ei saa sanoa mitään tästä. Hänellähän ei ole silmiä, että hän saisi itkeä. Mutta minä osaan itkeä. Osaan itkeä niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sitä."
Andrees piti hänestä kummallakin kädellään: "Tulen tänä iltana. Älä sano kenellekään mitään. Tulen kello seitsemältä. Kohta seitsemän jälkeen tulen. Kuuletko?"
Hän riensi pois ja juoksi talliin ja tilasi vaunut ja juoksi sitten levottomuudessaan talon ympäri, juoksi kappaleen matkaa ulos kankaalle, palasi takaisin taas ja tapasi itsensä kello kädessä työpihalla, ja kätensä vavahteli sinne ja tänne ja tuontuostakin puistatti häntä kylmä.
Ingeborg pujahti huoneesta ja heittäysi pehmeälle vuoteelleen ja valitti hiljaa nyyhkien. Sitte, kun kello rupesi lähenemään seitsemää, istui hän, hiljaa itsekseen hautoen, ikkunalaudalle, kädet ristissä polvensa takana ja tuijotteli ulos yöhön, joka suurin säikähtynein kostein silmin uumotteli puutarhassa jalavain varjossa. Pisarteli hiljaa puista. Kanavan yllä oli heikko valaistus, siellä näkyi joku tähti, ne katselivat Strandigerkartanoa ja Ingeborgia kohden.
Mutta Ingeborg katseli viistoon eteensä puutarhaan ja kuunteli noita putoilevia kyyneleitä. Ne putoilivat ja putoilivat. Mitä lohdutonta itkua!
Kun kello porraskäytävässä rupesi lyömään seitsemää, astui Maria huoneeseen. Hän tuli omituisen säännöttömin hätäisin askelin Ingeborgia kohden ja sanoi — huomasi, kuinka suurella vaivalla hän koetti ponnistaa ajatuksiaan kokoon; hän puhui, kuin laskisi hän vaikeinta laskutehtävää -: "Minä menen nukkumaan. Minä olen väsynyt, mene sinä tädin luokse!"
Ingeborg oli antanut liukua itsensä alas ikkunalaudalta; koko ruumiinsa vapisi.
"Sano Andreekselle, että olen kipeä ja makaan… Hän pyysi minulta jotain; mitähän se nyt olikaan?.. Hän tahtoi jotakin minulta… En tiedä mitä. Se oli jotakin, joka ei ole mahdollista; hänhän ei voi kärsiä Eschenwinkeliä. Sano kaikille, Anna Wittillekin ja sille vaimolle, jolle tein ne ruskeat vanttuut, että minä nyt vihdoinkin menen nukkumaan. Minä olen väsynyt."
"Mutta jos Andrees… tulee tänne?"
"Lukitse sinä ovi, Ingeborg. Lukitse ovi… Puhuuko hän Flackelholmista? Siellä puhaltaa raitis tuuli, ja sinun pitää mennä hänen kanssaan… Lukitse ovi, Ingeborg!"
Ingeborg meni seurusteluhuoneen puolelle ja jäi seisomaan pyöreän sohvapöydän eteen huulet rutistettuina lujasti yhteen ja silmät suurina ja tuijottavina. Joku tyly raaka käsi piirsi syviä rumia ryppyjä hänen otsalleen. Huone oli ihan pimeä. Mutta hän tahtoi nojata kädellään pöytää vastaan, koska polvensa tutisivat. Silloin kun hän laski kätensä pöydälle, satutti se erääseen tulitikkuun, joka oli pöydällä. Kuin hyväillen kosketti se hänen sormeensa. Hän työnteli sitä ensin huolettomasti sinne ja tänne, kunnes nousi häntä vastaan heikko tulikiven tuoksu. Silloin laski hän tikun leikkien etu- ja keskisormelleen, ja mursi sen peukalollaan keskeltä poikki. Hän tunnusteli kumpaakin puoliskoa ja kun hän huomasi, että ne olivat eri pitkät, heitti hän ne kuin tarkoituksetta pöydälle, mietti silmänräpäyksen, sulki silmänsä ja etsi kädellään ja löysi toisen palasen, juoksi ikkunan ääreen ja näki, että se oli pitempi.