Silloin vääntyivät kasvonpiirteensä ja silmiinsä ilmestyi jotain kamalaa: niin säikähtivät ne.

Hän lähti huoneesta, ja kun hän tuli käytävää pitkin, lukitsi hän ohimennessään makuuhuoneen oven. Avain liukui taskuunsa. Mutta Maria Landt ei ollut siellä enää, hän istui jo portailla, jotka johtivat kanavan ylitse.

Kun Ingeborg meni kauemmas käytävää ja saapui portaille, näki hän että pastori Frisius seisoi alhaalla sisäänkäytävässä. Kumaraharteisena tuli hän portaita ylös. Hän tuli sairaanluonakäynnille rouva Strandigerin luokse. Ingeborg väistyi pimeään käytävään ja jäi seisomaan sinne tykyttävin sydämin, kunnes Frisius oli kadonnut sairashuoneeseen. Sitte palasi hän takaisin portaille.

Ja täällä kyyristyi hän taas istumaan käsipuita vastaan aivan samaan asentoon kuin eilen. Sairaan huoneesta kuului tuolloin tällöin keskustelua, alhaalla kuului kaukaisia askeleita. Muuten oli kaikki ihan hiljaista. Silmät tarkkoina ja hengitystä pidätellen tähysteli hän käsipuitten alatse. Alhaalla aukaistiin joku ovi. Taaskin hiljaista.

"Koko talo on kuin ruumisarkku. Pastori Frisius puhuu tuolla ulkona ruumisarkun ääressä. Mielettömiä ajatuksia.

"Kuinka kauan viipynee hän?

"Ei hauvan. Tänäänhän on piinakeskiviikko. Kello puoli kahdeksalta on ensi iltajumalanpalvelus. Hän on lähtevä kohta pois, ja sitte on tuleva tuo toinen… Andrees!"

Silloin aukenee taaskin ovi. Ne ovat hänen askeliaan. Hän tulee. Ripeästi astuu hän portaita ylös. Silloin nousee Ingeborg pimeässä ylös, niin äkkiä ja niin korkeana, että Andrees säikähtäen tarttuu käsipuuhun. Hampaansa kalahtavat kylmän ja sisäisen liikutuksen vaikutuksesta yhteen.

"Mitä tahdot sinä?" kysyi Andrees silmät epävarmoina.

Ingeborg naurahtaa keveästi: "Maria on kipeä, käskettiin minun sanoa.
Hän on lukinnut itsensä sisään, makaa vuoteella ja, nukkuu."

"Mene hänen luokseen ja sano, että minä olen täällä."

Ingeborg pudisti päätään ja katseli kiinteästi häntä silmiin: "Hän ei aukaise minulle, hän ei laske minua sisään." Andrees kääntyi puolittain poispäin, hänet valtasi kalpea alakuloisuus.

Samassa aukeni makuuhuoneen ovi ja kuuli pastori Frisiuksen lähenevän pimeää käytävää. Andrees astui portaitten varjoon, mutta Ingeborg jäi seisomaan valoon, joka epävarmana ja heikkona lankesi ovelta. Frisius ei huomannut ollenkaan Andreesta, mutta hän näki Ingeborgin kasvoihin. Ja niillä kuvastui huono omatunto.

"Missä on sisaresi, Ingeborg?"

"Huoneessaan. Hän nukkuu."

"Voiko hän hyvin."

"Hän on heikko, ja tahtoi mielellään nukkua."

"Vie hänelle terveiseni. Nukkukoon hän itsensä terveeksi… Minne sinä aiot?" — "Kirkkoon", vastasi Ingeborg ja katsahti häneen.

Frisius katsahti eteensä ja sanoi hitaasti: "Aika on vakava nyt. Kävin äsken juuri Theissenin luona kylässä. Pikku Elsa on kuollut keuhkotulehdukseen. Hän oli kahdeksan vuoden vanha ja loppunsa oli kevyt. Liese Nagel rupeaa myöskin uupumaan, on nyt jo vuoteenomana lähes kaksi vuotta. Hän arvelee, että hän jo on kärsinyt tarpeeksi, ja kaipaa lepoon, vaikka hän vasta on kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha. Kristoffer Dwenger makaa juovuksissa Nummitalon nurkalla ja lapsensa seisovat ympärillään. Täällä alhaalla on aina ja kaikkialla, minne vaan silmämme luommekin, piinakeskiviikkoota. On kuin onkin meillä syytä mennä Herran huoneeseen."

Ingeborg katsahti häneen. "Niin on!" virkkoi hän ääneen. Silloin lähti
Frisius.

Alhaalla sulkeutui ulko-ovi raskaasti hänen jälkeensä. Keveä tuulenhenki hulmahteli taloa vastaan, muuten oli kaikki hiljaista. Ingeborg kääntyi kiihkeästi ympäri: "Andrees, tule mukana!" sanoi hän. Äänensä kiirehti kuin lapsi, joka henki kurkussa pakenee pelottavaa paikkaa. Mutta samassa järkytti häntä yht'äkkiä peloittavasti, niin että hän melkein luuhistui kokoon. Hän tarttui Andreesta käsivarteen ja sanoi, ja äänessään oli kiirettä ja hätää: "Minä… en voi sitä! Minä en voi sitä… vaan! Marian pitää… sittenkin sinun kanssasi! Odota. Andrees! Odota… silmänräpäys! Jää tähän! Minä herätän hänet… minä… minä…" Hän riuhtasi avaimen taskustaan ja lensi käytävää takaisin, aukaisi oven ja huudahti ääneen riemuiten: "Maria, lapseni! Nouse ylös!"

Mutta huone ja vuode olivat tyhjät. Silloin palasi hän takaisin, hiukan ahdistuneena, mutta koko kasvonsa loistivat kuin sisäisiä puhdasta valoa, ja ikinä ei ole Maria Landtin sisar näyttänyt kauniimmalta kuin tänä silmänräpäyksenä. "Hän on mennyt kirkkoon, Andrees. Tule, mennään hänen jälissään. Me molemmat! Ja sitte puhumme hänet suostumaan ja te matkustatte viimeisellä junalla."

"Sinä olet hyvä, Ingeborg."

"Tietysti olen hyvä! Oikein hyvä! Mutta en vaan aina. Se on onnetonta
Ingeborg Landtissa."

Hän juoksi portaita alas ja nauroi: "Tule nopeasti, Andrees! muuten tulemme liika myöhään."

Vasemmalla ovesta ottivat he kiirehtien päällysvaatteensa ja hattunsa koukuista ja riensivät ulos.

Ulkona laski Ingeborg iloissaan kätensä hänen käsivarrelleen, ja laverteli, astellen hänen rinnallaan: "Kuinka iloinen olen! Kuinka iloinen olen! Tiedätkös, minä olin suuttunut sinulle! Yhdestä ja toisesta syystä! Mutta nyt on kaikki hyvin. Kuinka Maria tulee onnelliseksi! Minun Mariani!

"Tuo on oikein, Andrees! Meidän pitää suorastaan väkivallalla kiskaista hänet tästä ympäristöstä. Kun vaan olette kaupungissa kerran, silloin on hän sinun. Lähetän tavaranne jälestä teille. Jäätte pariksi päiväksi Hampuriin, sitte matkustatte ehkä aina Berliiniin saakka ja kauemmas vielä, ja kirjoitatte pitkiä kauniita kirjeitä. Sillä välin pidän minä huolta äidistä ja hoidan taloutta. Sekös on oleva elämää! Tule, astutaan pikemmin, kellot soivat jo."

* * * * *

Kanavan yllä heijaili kirkas valaistus. Kokonainen maailma tähtiä säteili siellä rinnakkain ja katseli maata kohden. Tuuli puhalsi voimakkaammin. Mahtavia pimeitä pilvijonoja vaelteli itää kohden iltaisen taivaan ylitse. Niistä riippui pitkiä leveitä sumusiekaleita alas, ikäänkuin astelisivat ne raskain jaloin taivaan avaruutta. Hartioillaan kantoivat ne jotakin pitkää ja mustaa, kuin ruumisarkkua. Kummallakin puolella seisoi tähtiä kuin soihtuina. Tuuli soitteli hiljaa ja suruisana.

Maria Landt istui sillalla, kyyristyneenä kokoon. Pienet laineet, säikähdyksissään noista eriskummallisista ilmiöistä taivaan kannella loiskuivat pelokkaina ja levottomina, itkien ja nyyhkyen häntä kohden ja anoivat apua häneltä.

"Minä en voi auttaa teitä!" puheli hän: "Minä en voi itseänikään auttaa."

Silloin vihastuivat, laineet ja puhuivat toisessa sävellajissa ja laverlelivat ja valehtelivat ja hämmensivät hänen mieltään. Sydämensä kohosi ihan kurkkuun.

Kun Ingeborg ja Andrees käsi kädessä, Ingeborg nauraen, Andrees kasvoillaan ystävällinen ilme, menivät ohitsensa, katsahti hän ainoastaan ohimennen ja välinpitämättömästi ylös. Hän taisteli toisellaisten voimien kanssa, häntä vastassa oli näkyjä, jotka olivat suuremmat kuin ihmiset. Hän kumartui syvemmälle alas, ja katsoi taaskin veteen ja valitti: "En voi tehdä sitä, en voi tehdä sitä toistakaan. Mitä teen enää täällä alhaalla?"

Tuulen voima kasvoi ja tempoili harsoja, jotka peittivät kuuta ja riuhtoi ne irralleen, ja kuu välkkyi veteen. Se katsoi syvälle veteen.

"He voisivat kaikki… ell'ei heillä vaan olisi niitä kiviä sydämillään… Frans ja Andrees ja Schütt ja Thiel eukko. Ne kivet pitää minun saada. Ne ovat alhaalla. — Tuolla ne ovat."

Tuo loiskuileva, kohajoiva, valkea, pehmeä, elävä vesi veti ja kutsui aina kiehtovammalla jylhemmällä kumulla.

"Kivet! Kivet!"

"Tule ja nouda ne!"

Hän pani kätensä veteen.

"Näetkös? Se ei ole kylmää! Lämmintä se on ja pehmyttä ja silittää elävänä kättä." — "Niin, elävänä!"

"Näetkös! Me olemme odottaneet sinua jo viisi kuutamoyötä! Tuossa nyt olet."

Valkeita ruumiinmuotoja, ihmeen ihania hiljaisia silmiä puolisulkeuneiden ripsien takana ilmestyi esiin häilyvässä kaislikossa, kaikki oli pehmyttä, soljuvaa, kosteankiiltoista, iäisesti nuorta, kauneuden perikuvia, luomakunnan ensimmäisiä turmeltumattomia muotoja. Ne soljuvat ja valuvat ja puhuvat hiljaa.

"Mitä ajattelet itsemurhasta? Lyhyt ja heikko ihmisajatus vaan. Etkö näe, että elämme ja häilymme, kohoomme ja laskemme, itkemme ja puhumme. Kuolleitako olemme vai elämmekö?"

"Mutta se on synti."

"Vaihdat levottomuuden lepoon, likaisen puvun puhtaaseen, heikkouden voimaan, alhaison ylhäiseen?"

"Mutta se on synti."

"Silloin on hänkin tehnyt syntiä; hän olisi voinut mennä Golgathan ohitse, mutta ei mennyt."

"Jos minä lähden, itkevät he kauan."

"He itkevät ja sulavat ja heltyvät lempeiksi… koska sinä etsit kiviä viheriältä pohjalta."

Ne soljuvat lähemmälle… niitä on kaksi, kolme… kuusi ja niillä on kaislaa hiuksissa. Hiuksilla ja kaislalla leikkivät pienet aallot. Loputtoman lempeät ja syvät ovat nuo suuret hiljaiset, silmät.

"Menkää pois… minä pelkään… niin."

"Luuletko, ett'emme tunne ihmiselämää? Kuu puhuu meille kaiket yöt. ja tuuli kertoo meillä alati pitkiltä matkoiltaan. Läpinäkyväksi olemme tehneet majamme katon, niin että siihen kuvastaa kaikki. Strandigerkartanon ja Eschenwinkelin kuvastuksen näemme, ja leikkiviä lapsia katselemme. Ja mahtavampana ja suurempana ja ihanampana näkyy kaikki veden kuvastetussa, kuin ohuessa ilmassa. Me emme katsele ilmiöitä, me katsomme niitä sisään. Näetkö kuuta ja tähtiä. Ne ovat täällä pohjalla."

"Isä! Isä!"

"Isä on täällä yhtä hyvin kuin tuollakin… senhän tiedät."

"Tahtoisin kerran vielä kirkkoon ja laulaa siellä toisten kanssa:

    "Jesus, maailman valkeus,
    Anna valos meille loistaa!
    Isän kunnian kirkkaus,
    Pimeytemme sä poista!

"Minä voin pahoin… tukekaa minua!… ett'en kaadu…"

Silloin liukuivat, ne nopeasti ohitse… kaikki kuusi. Ja kaislojen välille ilmeni yksi vielä niitä, märillä välkkyvillä hiuksillaan kultainen kruunu.

"Tukekaa häntä!… Kantakaa hänet… Hän on liika hento ja heikko maan päälle. Hellästi… hennosti… ja laskekaa hän alas… nyt nukkuu hän."

Ylhäällä tiellä meni Anna kiirehtien ohitse, hän katsahti pari kertaa säikähtyneesti sillalle, kirkahti ääneen ja lähti juoksemaan Eschenwinkeiiä kohden. Antje oli yksin kotona.

"Onko Maria Landt mennyt täältä ohitse?"

"Sitte… sitte on hän heittäynyt kanavaan, ja se on minun syyni." Ja hän heittäysi polvilleen pöydän eteen.

Antje aikoi juosta hänen ohitsensa, silloin hypähti hän ylös ja asettui hänen eteensä: "Ettekö ole huomanneet sitä", kirkahti hän… "minä ja Frans Strandiger olemme surmanneet hänet!"

"Sinä ja Frans Strandiger?…" Vanha tyttö nosti molemmat kätensä torjuvasti ylös ja kauniit, kuluneet kasvonpiirteensä saivat ylhäisen ylpeän ilmeen, ja hän rupesi puhumaan Henrikistään, kuinka hän, kun hän lähti sotaan, oli jättänyt hänelle hyvästi kammarin ovella.

Anna Witt kääntyi pois ja aikoi kiiruhtaa ulos. Silloin seisoi isänsä hänen takanaan liinaisessa työmekossaan ja pitkissä saappaissa, joilla kiilsi märkää savea. Hän oli sysännyt lapionsa savilattiaan, ravisti sitä kädessään, ja hänen muuton tyyneet kasvonsa olivat ankarasti kiihtyneet.

Anna nojausi pöytää vastaan ja tuijotti tuskauneesti häneen.

"Missä on Maria Landt?" huusi Reimer.

"Kanavassa! Kanavassa!"

* * * * *

Samaan aikaan olivat kellot lakanneet soimasta, ja ne kaksitoista lasta, jotka seisoivat urkujen vierellä ja muodostivat kuoron, olivat kirkkain äänin alkaneet laulaa Gerhardtin laulua: "O, armon lähde autuas."

Ingeborg oli, kuten hänen oli joskus tapansa, mennyt heidän kanssaan istumaan ja lauloi mukana. Hänellä oli sointuva kirkas ääni ja kasvoilleen nousi pian, kun hän lauloi, puna ja silmänsä rupesivat lämpimästi loistamaan. Ja erittäinkin tänään! Tuollaisella noin iloisella, nauravalla, riemuisalla omallatunnolla!

Urkulehterien alla, toisella niistä vanhoista epämukavista penkeistä, jotka kantoivat korvillaan muinaisten talonpoikaissukujen vaakunoita, istui Andrees ja katseli virsikirjaansa, ja lauloi hiljaa mukana. Ja virren aikana, kun hän kiinnitti ajatuksensa sen sisältöön, rauhottui hänessä hiukan, ja kun oli ennätetty kolmannen värssyn loppuun, oli hänessä ihan tyyntä, kuten ei pitkiin aikoihin. Ja vaikkei se kaikki ollutkaan hänelle selvää — niinpä, juuri sentähden että se osaksi oli hänelle hiljaista selittämätöntä salaisuutta — näytti kaikki hänestä suurelta, ylevältä ja ijäiseltä, ikäänkuin valoisalta kultaiselta ihmeeltä. Oli hänestä, kuin tuo maailmankäsitys, joka oli kätkettynä noissa kolmessa värssyssä, sittenkin olisi ollut'yksinkertaisin ja täydellisin selitys arvoituksiselle elämälle, ja ikäänkuin voisi hänenkin elämänsä, jos hän taaskin palaisi sen turviin, taaskin saada sisältöä ja arvoa itseensä, ja muistot heräsivät hänessä ja kertoivat hänelle muinoisista unohtuneista jumalanpalveluksista, joita hän oli viettänyt pikkupoikana äitinsä rinnalla tuolla vanhassa perhepenkissä, ja rupesi tuntumaan hänestä mahdolliselta, että hänkin vielä joskus, jos hän vaan vakavasti tahtoi, voisi puhtaasti, suuresti ja lapsellisesti iloita näistä asioista. Ja silloin saisi hän välkkyvät kauas kantavat silmät ja tietäisi, mihin hänen tulisi ryhtyä elämässä.

Takanaan puuskuili tuuli pieniä ruutuja vastaan ja sysi kirkonseinää ja vingahti sille valitellen viistoon hautojen yli aavalle lakeudelle.

Hän koetti keksiä Mariaa Strandigerien penkistä, mutta hän ei eroittanut siellä mitään, toinen puoli penkkiä oli varjossa.

Silloin kuului ulkoa, kellotornilta käsin, askelia ja ääniä. Ne tulivat käytävää ylös, pysähtyivät, puhelivat keskenään, aikoivat mennä kirkon sivutse ja tuntuivat kiistelevän.

Kaikki kuuntelivat.

Pastori Frisius pysähtyi mennessään saarnatuolilleen, kärsivät kalpeat kasvonpiirteensä näyttivät kiihtyvän. Muutamat nyykistyivät syvemmälle penkkeihinsä, toiset, järkevämmät, katselivat huolissaan ympärilleen. Vanha Klaus Peters, joka vieläkin elää, nousi ylös ja lähti ovea kohden. Kaikki pelkäsivät samaa, nimittäin että ulkona olisi miehiä, jotka olivat viettäneet laskiaistiistaita vähän liian kauan piinakeskiviikonkin puolelle, ja nyt paloviinan villitseminä johtuneet tuumaan tulla häiritsemään jumalanpalvelusta.

Nyt, kun kuului selvästi Schüttin ääni, laski pastori Frisius raamatun kastemaljalle ja lähti kirkkokäytävää alas. Useita muitakin lähti mukana, kasvot vakavina. Silloin, kun he aukaisevat oven ja astuvat ulos, näkevät he ensiksi Schüttin, jolla on pullo kädessä, ja hänen takanaan Thiel eukon, jonka ohuet valkeat hiukset sekaisina riippuvat otsalla. Heidän takanaan näkyivät paarit, jotka he olivat ottaneet kellotapulista ja paarilla…

Urkujen ääni katkesi kesken, kuten kirkuva lokki, johon lennossa on sattunut luoti.

Frisius ratkesi itkemään ääneen kuin lapsi: toiset itkivät hänen kanssaan. Vanhoja miehiä seisoi hiljaisin kalpein kasvoin, ja katselivat sanattomina kuollutta.

Poikkikäytävällä tungeskeli miehiä ja naisia ja lapsia ja itkivät.

Pellwormer, jonka itkevän Frisiuksen näkö oli saanut ihan suunniltaan, otti pastoria käsivarresta ja aikoi ruveta veisaamaan. "Min' tekee Jumala, se hyvin tehty on."

Mutta silloin kuohahti pastori Frisiuksessa: "Mutta minkä ihmiset tekevät, se ei ole hyvin tehty. Kuka on saattanut surmaan tuon lapsiraukan?"

Hans Rohde, joka aina pysyi levollisena, laski kätensä pastorin käsivarrelle: "Miksi kohta ajatella tuommoista? Hän on ehkä pudonnut veteen; on niin pimeätä ja sateista. Eihän saa edes kunnolla silmiään auki. Ja hän oli niin usein ajatuksissaan ja häntä vaivasi päänsärky. Hän ei ole huomannut pitää vaaria tiestä."

"Ei. Se ei ole totta."

Kaikki puhuivat yhtä aikaa.

"Ovat ajaneet hänet veteen."

"Joukkue tuolla. No, tunnemmehan heidät" Yhtään nimeä ei mainittu.

"Ell'ei Strandiger olisi vuokrannut taloaan…"

"Silloin… niin, silloin…"

"Eläisi Maria Landt vielä!"

"Joutunutko harhaan pimeässä? Mutta koko rantahan kasvaa pajukkoa!
Kuinka olisi hän osannut tulla juuri sillalle? Lorua!"

"Andrees Strandiger!"

Tämä oli yht'äkkiä ilmestynyt ovelle ja tuijotti siinä nyt kauhistunein silmin paaria kohden.

Ingeborg riensi urkulehterien rappuja alas, kirkahti ääneen ja heittäysi paarien viereen, kuin olisi joku viskannut hänet siihen.

Lapset itkivät ääneen: muutamat juoksivat huutaen hautojen ylitse, kuin olisi joku ajanut heitä takuu.

Ilma pimeni yhä. Näki vähääkään selvemmin enää ainoastaan, mitä sattui olemaan siinä heikossa valokeilassa, joka lankesi ulos avoimesta kirkonovesta: paarit, Ingeborgin, joka oli nyykistyneenä maassa ja piti kiinni paarien karkeatekoisista tukevista sivupuista, samalla kuin vettä pisarteli hänen käsilleen, sekä miehen kirkon ovessa.

Joku sanoi: "Tuo tuossa on syypää kaikkeen."

Reimer Witt sanoi Frisiukselle: "Minne nostamme ruumiin?"

Ingeborg kohotti päätään, ja kun hän näki hänen seisovan tuossa, kirkaisi hän hänelle: "Kurjaa sinua! Pois tältä paikalta! Mitä tuijotat häneen, kurja ihminen! Sinä, sinä olet hänet surmannut. Ajakaa hänet pois!"

"Hiljaa."

"Hän sanoo sen hänelle!"

Naiset seisoivat ja katselivat noihin hiljaisiin kuolonkalpeihin kasvoihin, muutamat tunnustelivat valtimoa ja rintaa ja kumartuivat alas häntä kohden ja kuuntelivat. Eräs vaimo irroitti esiliinansa ja peitti sillä kuolleen. Ingeborg makasi maassa, eikä liikahtanut.

"Hän on mennyt tainnoksiin."

"Kylmää vettä."

"Tiedätkö jo… Anna Witt?"

"Hiljaa."

"So on kai myöskin yhteydessä tämän kanssa."

Frisius ei ymmärtänyt mitä Reimer Witt puhui hänelle: "Emme voineet sairaan rouvan vuoksi viedä häntä kartanoon, Hallerilla oli ovi lukossa. Sentähden ajattelimme…"

"Niin… niin…." Frisius nyökäytteli innokkaasti päätään, unohti taaskin, mitä hän aikoi sanoa ja sanoi sitte: "Minulla on oikeus häneen."

Ingeborg kohottautui raskaasti: "Niin, setä, sinun luoksesi! Ei tuohon kärsimysten taloon. Minä vihaan häntä ja koko taloa ja kaikkia niitä vuosia, jotka olen asunut siellä, minä ja minun Mariani."

Silloin tarttui Frisius kovasti häntä käsivarteen ja tuijotti häntä kasvoihin ja sanoi käheästi: "Sinä… mitä seisoit sinä portailla silmäsi pahoina? Katso minuun! Sinun oli syy, ja sinä olet sisar!"

Ingeborg väänteli itseään hänen käsissään, ja kun hän kauhuissaan etsi paikkaa, jonne loisi silmänsä, näki hän Andreeksen, joka verkalleen ja selkä kyyryssä meni pois pitkin kirkon seinävierustaa!

"Andrees!" kirkasi hän. "Minä lähden kanssasi!"

Mutta Andrees meni kankaalle käsin, astellen raskaasti, kuten haavoittunut, jonka saappaat ovat täynnä hänen omaa vertansa.

Miehet kohottivat paaria ja kantoivat ne ristien välitse Pappilaan. Frisius asteli vieressä ja piti kättään paarilla, ett'ei se miesten astellessa saisi sysäyksiä. Ingeborg jäi seisomaan ja koetti ajatella kaiken itselleen selväksi. Yhdessä hetkessä oli hänestä, kuin lepäisi sielullaan koko tuo kamala taakka, mutta samassa ajatteli hän sitä riemua, joka kuin piiritanssina oli tulvinut sieluunsa, kun hän aikoi viedä sisarensa Andreekselle. Hän veti henkeään syvään ja sanoi hitaasti: "Minä aioin tehdä pahaa; mutta minua pidätettiin, niin ett'en tehnytkään sitä."

Dwengerin vaimo tarttui hänen käteensä, ja sanoi säälien: "Tule, Ingeborg!" Muutamia naisia läheni nyyhkien. Mutta hän ei tahtonut. Silloin lähtivät naiset viivytellen pois, mutta jäivät poppelien varjoon, joita silloin vielä kasvoi vasemmalla sisäänkäytävästä kirkkotarhalla. Ympäri kirkkotarhalla, joka lepäsi sumeisen hämärän peitossa — kuuta peittivät pilvet, jotka kiitivät idästä yli taivaan, liikkui miehiä ja naisia, ikäänkuin olisivat joutuneet harhaan.

* * * * *

Myöhään kello lähemmä kymmentä tuli Ingeborg pappilaan. Ovella kohtasi hän Frans Strandigerin, joka sanaa sanomatta meni hänen ohitsensa. Hän aukaisi pelokkaasti salin oven ja astui kuolleen luokse, joka lepäsi valkealla liinalla peitetyillä paarilla, kummallakin puolellaan rivi hopeajaloissa palavia kynttilöitä. Emännöitsijä ja Reimer Witt, kumpikin ripilläkäyntipuvussaan, valvoivat ruumiin ääressä. Hän meni seisomaan pään puolelle kuollutta ja itki kauan, itki niin lohduttomasti ja avuttomasti, niin tuskallisen valittavasti, että vanha rouva säälien syleili häntä ja vei hänet pastori Frisiuksen luokse.

Kun hän hetken perästä palasi Strandigerkartanoon, tapasi hän Heimin istumassa sairaan vuoteen ääressä, sairas itki.

Tänä yönä pysyi moni ikkuna kylässä ja Eschenwinkelissä valaistuna. Pitkälle yli puoliyön pysyi monta valveilla, metsän yllä värjötti jo heikosti uuden alkavan päivän sarastus. Kalpea käsi kurottautui idästä metsän yli ja sammutti tähdet, jotka välkkyilivät kankaan yllä. Strandigerkartanolta käsin teki Pellwormer, kankeapuheinen mutta laulutaitoinen, viimeistä kiertoaan kanavan rantaa pitkin. Hän lauloi aamulaulua. Joku yksityinen tuulen tempaama säe siitä kantoi ulos aina niille asti, jotka paraikaa tekivät matkan ulkona matalikolla.

    "Löi kello neljä,
    Jo kello löi,
    Yön synkän päivä jo karkottaa.
    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,
    Ja Herraa kiittäkää!"

KOLMAS KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Länttä kohden tekivät he matkaa aution asumattoman matalikon poikki. Siellä ei laula yksikään lintu, eikä ihmistä näe siellä, eikä taimi ruohon korsikaan. Harmaa ja alaston on maaperä.

Kuin luomisen ensi päivänä.

Mutta aamuna kuuluu taaskin tuo: Tulkoon!

Matalikko ei ole kuollutta, ei löydy mitään elävämpää kuin matalikko. Siellä kestää luomispäivää vielä tänäpäivänä päivät ja yöt. Siellä rakennetaan. Jos laskeutuu pitkäkseen maata vastaan, niin kuulee kuinka matalikko hengittää, hengittää solisevasti ja tyyneesti, kuulee kuinka kumpuu, kohoo ja laajenee.

Ihmiset rannikolla kertovat, että toisinaan näkee ulkona kaukana matalikolla miehen. Kampelaverkko kainalossaan seisoo se, hihat käärittyinä ylös ja jalat paljaina polviin asti, vesikuilujen partailla. Nousuvesi tulee ja kohoo, mutta hän ei pakene. Hän jää tyyneesti paikalleen ja jatkaa työtään, ja näkee selvästi, kuinka hän viskaa kalat taakseen vasuun.

Rannikon väestö ei näe mitään vedenneitoja ja haltioita ja muuta semmoista tyhjänpäiväistä korua. Rannikon väestö näkee kolkkoja hirmuttavia yliluonnollisen kokoisia olentoja. He kertovat, että mies matalikolla on kalastaja, joka joskus elämässään ei ole välittänyt Jumalasta eikä ihmisistä ja monasti oli ulkona matalikolla, kun kellot rantavalleilta kutsuivat ihmisiä kirkolle. Nyt on hän tuomittu ijäti työskentelemään matalikolla.

Antje asteli edellä ja kertoi kovalla äänellä tästä ja nauroi salaperäisesti: "Ihmiset eivät ymmärrä sen paremmin", sanoi hän. "Mikään rikoksentekijä ei ole hän, joka työskentelee tuolla ulkona, päinvastoin, se on Jumala! Hän työskentelee Dicksander Plaatilla hihat kiverrettyinä ylös ja menee paljain jaloin matalikon yli. Saattaahan olla totta, että hän 'lepäsi seitsemäntenä päivänä'. Mutta kahdeksantena alkoi hän taaskin… Siksipä en pelkääkkään koskaan, kun menen yksin matalikon yli tai oleskelen Flackelholmilla."

"Mutta tiedättekö, mitä Heim Heiderieter, tuo viisastelija, kertoo. Hän kertoo näin":

Matalikon haltija.

    Ei äärtä matalikon näy,
    Vain hiljaa länsituuli käy.
    "Nyt, lapsi, kohden rantaa!
    Jo matalikko kuukahtaa:
    Tuo tänne verkko, kiire saa!
    Jo aallot uurtaa santaa!"

    "Ei, taatto! Karikollahan
    Nätit miehen tuolla seisovan
    Keskessä lainehitten.
    Siis kiirettä ei kotihin.
    Viel' aimo saaliin tahtoisin,
    Ja äidin luokse sitten."

    "Tuo tuolla? Kurjan raukan sen
    On synnin kosto ainainen;
    Hän syystä kärsii vaivan.
    Hän ennen kalastajat öin
    Vei harhaan, monin ilkitöin
    Vei surman teille aivan.

    "Käy öin nyt veestä esiin hän.
    On raskas kulku eksyvän;
    Niin harhaa pitkin santaa,
    Hän huutaa, pyytää auttamaan,
    Yö musta on, ves' yltyy vaan,
    Ei saavuta hän rantaa.

    "Kun päivin tulva katoaa,
    Taas entisen hän toimen saa
    Ja monta eksyttääpi:
    Hän jääpi kalaa pyytämään,
    Ei kiire venemiehenkään —
    Ja sille tielle jääpi."

    Mut poika nauraa ilkkuen:
    "On tuhma, moista uskoo ken;
    Jo aaveet hautaan joutaa!
    On maailma niin selvä tää:
    Ei hätää, viel' on kaunis sää,
    Viel' aikaa saalis soutaa!"

    He verkon veteen työnsi niin,
    Jäi kotimatka unhoksiin:
    Ja vene turmaan kääntyy.
    Nous' tulva, länsituuli soi,
    Ja meri riehui, ailakoi —
    Ja äiti itkuun nääntyy.

"Multa eräs paikka minua peloittaa Andrees! Tuolla toisella puolella!
Kerron siitä sittemmin sinulle."

Hän tarttui hänen hevostaan ohjaksiin ja astui edellä syvänteihin. Kuu oli kiitäväin mustien pilvien peitossa. Näki ympärillään ainoastaan vettä. Reimerin hevonen sävähti, ja esteli astua eteenpäin, kohotti päätään ja korskutti sieraimiaan. Silloin palasi Antje takaisin ja talutti senkin veteen. Samalla katsahti hän viekkaasti ja veitikkamaisesti häneen ja nauroi heikkomielistä nauruaan ja sanoi osoittaen toista: "Otappas vaaria, millä naamalla hän kuuntelee, kun kerron siitä."

Vesi nousi hevosille polviin asti, verkalleen nousivat he taaskin ylös. verkalleen ja vaieten jatkoivat he matkaansa tiettömällä harmaalla lakeudella.

Pitkän vaelluksen jälkeen rupesi näkymään ensimmäinen meriviitta. solakka harmaanvalkokuorinen koivunrunko. Joku on kiskaissut sen tuolta ylhäältä ruskeasta nummesta, nyt täytyy sen seista täällä harmaalla matalikolla ja osoittaa tietä niille harvoille matkaajille, jotka ovat eksyneet tänne asti. He astuvat uupuneina ohitse, eivät luo katsettakaan siihen, kukaan ei huomaa ajatella, että se joskus nuoruudessaan on hopeanvaaleassa takissaan, viheriöitä häilyviä oksia nutussaan seisonut metsän rannassa auringon paisteessa ja tähystellyt kankaan yli.

Länsituuli puhaltaa humistelee vaeltajia vastaan, ja kohisee koivun lyhyessä lehdettömässä latvassa. Ilma on käynyt vielä pimeämmäksi. Andrees tuijottaa vaieten eteensä. Reimer koettua nähdä jotakin, olkoon vaikka kaikkein pienintäkin, jonkun pensaikon edes tai kiven tai ihmisjäljen. Mutta hän ei näe mitään. Harmaita varjoja vaan näkyy kaukaisuudessa kuin raskasliikkeisiä haamuja matalikolla.

Silloin alkaa Antje Witt kertoa.

"Tässä se oli, Andrees! Tässä tavoitti isäsi nousuvesi, kun hän palasi Flackelholmilta. Ensin emme ymmärtäneet, mikä se oli, joka yhtäpäätä huusi sieltä matalikolta, -Jälkeenpäin ymmärsimme me, mitä hän huusi: 'Tuokaa Mustu!' Se oli voimakkain hevonen tallissa. Reimer oli siihen aikaan pikkurenkinä teillä, hän uskalsi ylityksen. Mutta Musta upposi liejuun, ja jaksoi tuskin ponnistaa itsensä irti ja mennä lennätti, harja takanaan vallin ylitse takaisin. Yritettiin muutakin. Venheellä ei päästy sinne perille. Se tarttui saveen kuin lyijy. Illalla istuin minä äitisi rinnalla kaksi tuntia vallilla, kunnes hän lakkasi huutamasta. Tiedätkö, mitä hän huusi viimeksi:' 'Älä anna lapsemme milloinkaan tulla matalikolle!'… Ha ha."

Andrees Strandiger kumartui syvemmälle hevosensa ylle. Antje katseli välkkyvillä silmillä veljeensä. "Kuinka pian alkaa vesi nousta. Andrees?" kysyi Reimer.

Tämä ei vastannut, Hän eli uudestaan koko elämänsä. Hän seisoi pienenä poikana äitinsä rinnalla rantavallilla, ja äitinsä sanoi hänelle nopeasti kahteen kertaan: "Älä milloinkaan mene matalikolle, Andrees! Älä milloinkaan mene matalikolle! Olet ainoa lapseni!"

Antje tarttui taaskin hänen hevostaan suitsiin, hänen olkapäänsä hipaisivat toisinaan hänen saappaihinsa.

"Miksi lähdit sinä mukaan, onnenorpo? Olet liika hyvä ja hurskas tänne. Tiedätkö, kenen pitäisi matkata kanssani? Lena Strandigerin, sydämeni valitun!… Astu jalkasi haavoihin, Lena! Riisu yltäsi kirjava pukusi ja laskeudu makaamaan koville näkinkengille, se olkoon rangaistuksesi… Asumme Flackelholmilla niinkauan kuin elämme, mutta emme vaihda sanaakaan keskenämme. Emme katsettakaan. Ja molemmat majamme rantavehnäkentällä kaukana toisistaan! Mitä tuumit siitä, Lena?"

Hän katsahti alas tyttöön ja tarttui hänen pitkiin luulleihin hiuksiinsa ja taivutti hänen päätään taaksepäin. Silloin näki hän Antjen nauraviin kasvoihin.

"Oh… sinäkö?" mumisi hän sitte itsekseen. "Mitä teet sinä
Flackelholmilla?"

Antje kääntyi toisaannepäin: "Meidän pitää kääntyä hiukan oikealle: silloin tulemme kohta ristiviitalle."

He jatkoivat matkaansa.

"En näe vielä mitään, Antje. Joko tulemme pian viitalle?"

Antje kohotti kättään: "Näetkös? tuossa se on! En ole mennyt askeltakaan harhaan. Tuosta menee tie!"

"Tiekö?" sanoi Strandiger ja kohotti päätään: "Mitä puhut tiestä? Enhän näe tietä enkä polkua."

"Kaikkialla on tie, Andrees: mutta yksi vaan on oikea."

"Useasti kaksi, viisaudettareni."

"Ei!" sanoi Antje. "Kaikki muut vievät liejuun."

"Hiljaa, en siedä kuulla sitä!" Hän löi kädellään satulaa vastaan:
"Missä on tuo uusi maa?"

"Meillä on vielä kahden tunnin matka, edessämme."

He vaikenivat taaskin. Hetken perästä kohotti Andrees taaskin päätään: silmissään välähteli omituisen levottomasti: "Minua kammottaa tämä yö", sanoi hän vavahtaen kokoon.

Siten jatkoivat he matkaansa askel askeleelta, milloin laajojen, vetisten hietalakeuksien poikki, joilla hevosten kaviot ainoastaan hiukan vajosivat hiekkaan, milloin avaroiden valkeitten simpukkariuttojen ylitse. Sitten tulivat he lakeuksille, joilla loiskui matalalta, pienissä kiirehtivissä laineissa vettä, se oli avaraa hedelmällistä maata, jolla joskus on ylenevä taloja ja puita, jota auran kärki on leikkelevä, ja jolla lapset ovat tanssivat piiritanssejaan. Joskus! Satojen vuosien perästä!

Nyt nukkuu se vielä.

Lännestä, kaukaa etäisyydestä, kuului umeaa kohinaa, taukoamatonta, kuin kaukana jyrähtelevä ukkonen, joka hitaasti etenee. Antje kuunteli sitä ja muutti suuntaa hiukan pohjoista kohden ja osoitti sinne käsin, josta kuului kohinaa; ensin eivät he ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta viimein he kuulivat: se oli Norderelbe, jonka aallot murtuivat matalikkoa vastaan. Silloin eroittivat hekin kaukaisessa etäisyydessä kolme neljä valosikermää, ne olivat mahtavia laivoja, jotka kulkivat Helgolandia kohden.

Näytti, kuin ei tulisi matkalle ikinä loppua, ja oli, kuin ei olisikaan enään mitään maata ja viheriää ruohikkoa ja ihmisasuntoja. Niin kaukaiselta tuntui ihmisten asuma maailma, niin autiolta ja rajattomalta tuntui harmaa vaikeneva matalikko. Siten kulkivat he vielä kaksi tuntia, siitä kun olivat jättäneet taakseen ristiviitan.

Antje asteli varmasti ja tyyneesti eteenpäin; sisäiselle silmälleen näkyi koko tie, jonka he olivat kulkeneet — hän olisi voinut osoittaa sormellaan sinne, missä Flackelholm oli. Meren kohina oli vaan varmistanut häntä siitä, että olivat oikealla tiellä.

Silloin havaitsivat he suuremmista laineista edessään, että olivat viimeisellä syvänteellä.

"Näettekös?" sanoi Antje. "Olemme osanneet ihan oikein. Tuossa on Flackvirta, jonka mukaan Flackelholmilla on nimensä. Näettekö venheitä tuolla? Ne ovat sampikalastajia. Ne laskevat Hannoverista ylitse meidän rannoillemme. Ne ovat nyt lähimpiä naapureitasi, Andrees. Nyt olemme kohta Flackelholmilla!"

"En näe mitään!" sanoi Andrees. "Joko aurinko pian nousee?"

Ja kun hän vielä ponnisti silmiään nähdäkseen eteensä, nousi takaa, emämaalta käsin kirkas valaistus. Aamurusko lensi kepein siivin maiden ylitse. Sen punervat hiussuortuvat välkkyilivät pilvillä ja matalikolla. Andrees oijensi kättään ja nyyhkähtäen ääneen sanoi hän:

"Nyt näen Flackelholmin. Se uiskentelee aalloilla!"

Tuolla, tuolla puolen vesitason, näkyi kaukana kapea tumma juova, kuin suora viiva, sen takana yleni epätasaisessa jonossa matalia kumpuja, jotka välkkyilivät valkeina. Mutta kaukana ympärillä taivaan rannalla oli pimeitä suuria röykkiöitä, kuin metsiä tai rakennusten raunioita tai mustia maavalleja. Koko kuvan yllä oli toisen luomispäivän aamun vakavaa odottavaa tunnelmaa.

Rinnakkain ratsastivat he Flackvirran poikki. Andrees tuijotti sanattomana eteensä tuota uutta maata kohden. Reimer, rivakasti virtaavan veden hämmentämää, katseli ylös taivaaseen, Antje asteli väliäpitämättömänä, verkalleen ja varmasti kylmässä vedessä, joka nousi hänelle lähes puol' uumille.

Tuolla puolen virran matalikko taas alkoi. Pohja muuttui kiinteämmäksi, kuitenkin oli se yhä vielä harmaata liejua. Silloin tulivat he ensimmäiselle viheriälle saarelmalle, se oli läpimitaten pari kolme metriä leveä, ja saarti sitä, ikäänkuin nuoleksi sitä joka puolelta vesi.

Andrees katseli kalpeana eteensä; kätensä lepäsivät lujasti ristissä satulan nappulaa vastaan.

He ratsastivat hiekkakumpuja kohden. Sitte väistyivät nuo kummut hiukan syrjään, aurinko avoi verkalleen silmänsä: Tuossa seisoi rantasäikän suojassa maja, rakennettu meren ajamista puista, sen vierellä toinen pienempi jykevistä lankuista kyhätty hökkeli. Mahtava bamburuoko, joka joskus oli ajautunut rannalle, yleni tulenvaarallisena savupiippuna katolla. Toisella puolella kohosi tukeva mastopuu lipputankona.

Andrees Strandiger astui hevoseltaan ja kuleksi koko päivän levottomana ulkona säikillä ja loputonta rantaa. Illemmällä nousi, nousuveden tullessa, tuuli, joka kello kymmenen tienoissa kehittyi oikeaksi myrskyksi. Tänä yönä se oli, jolloin tapahtui että leveäpohjainen, mustaksi tervattu hollantilainen jahti ajautui Büsenin säikille, kapteeni oli kummissaan ja luuli tulleensa jonnekin Kuxhavenin tienoille. Koko rannikko nauroi.

Kaukaa kuului säikkien ylitse rantahyrskyn kauheata kohinaa ja jyskettä, ja myrsky ulvoi kuin lukematon joukko pauhaavia kirkuvia ihmisiä. Myrskyn sysäykset tulivat raskain askelin hiekkakumpujen yli ja lyödä jyskyttivät, hurjasti nauraen, ryhmyisin nyrkein seinäpalkkeihin. Ne syöksähtivät hurjin hyppäyksin hiekkaharjuilta katolle ja turjuttivat ruokoa ja jyskyttivät lipputankoa, niin että koko rakennus vapisi. Ne pyrkivät kaikki sisään Andrees Strandigerin luokse, kertomaan hänelle, kuinka hänen isänsä oli kuollut, kuinka äitinsä istui kotona ja itki, ja mitä sanottavaa Maria Landtilla olisi ollut, joka makasi paarilla.

Siten koettivat tuon yksinäisen saaren hurjistuneet haltijat puolustautua heidän alueelleen tunkevaa ihmistä vastaan, ja koettivat peloittaa häntä hurjalla, laulullaan.

Tämän yön, jolloin myrsky pauhasi aamunsarastukseen asti, istui Ingeborg kyyristyneenä sokean vuoteen ääressä ja puheli itsekseen. Hän koetti selvittää itselleen, mitä hän oli elänyt, mitä rikkonut, ja mitä kokenut, eikä hän suinkaan kaunistellut itselleen mitään. Hän tunnusti, että hän oli elänyt auringonpaisteessa, eikä ajatellutkaan rajuilmaa. Hän tunnusti, että hän oli elänyt ihan ilman periaatteita, ja että hän oli laiminlyönyt muuttaa elämiään tapauksia kokemuksiksi. Hän tunnusti, että uskonnollinen vakaumuksensa, josta hän oli niin ylpeillyt, oli ollut hänelle vaan kuin juhlapuku, kuin Josefin korutakki, joka ei ollut minkään arvoinen sateessa ja kylmässä. Mutta hän oli nuori vielä, oli voimakas ja terve. Hän ei suinkaan lannistunut epätoivoon, hän ryhtyi tänä yönä kutomaan itselleen jokapäiväistä pukua elämäänsä varten, vahvaa ja lujaa.

TOINEN LUKU.

Pari viikkoa tämän jälkeen palasi Heim Reimer Wittin seurassa Flackelholmilta. Hän oli ollut siellä viisi päivää. He pysähtyivät Nummitalon eteen, mutta eivät astuneet alas. Toiselta puolelta tuli Eva Walt, astui ripeään tapaansa rattaitten viereen, ja loi, sanomatta mitään, säteilevät silmänsä Heim Heiderieteriin. Silloin huomasi tämä, että hän oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Huolestunein silmin oli hän katsellut, kun hän lähti, iloiset olivat ne nyt, kun hän palasi. Hän oli sangen hyvillään siitä.

Koulun ovelle ilmestyi paljainpäin opettaja Haller ja kyseli kuulumisia Flackelholmista. Heim tiesi kertoa, että ystävänsä sielullisesti oli hyvin masentunut. "Tiedättehän", sanoi hän Hallerille, "kuinka itseensä sulkeunut hän on, niin ett'ei voi sanoa, millä mielialalla hän sisällisesti on. Vielä siellä ei työskennellä" — hän teki liikkeen sydäntään kohden — "mutta kohta aletaan."

"Minne nyt menette, herra?" kysyi Eva.

Silloin kääntyi Heim häntä kohden, katsoi alas hänen kukoistaviin terveihin kasvoihinsa, ja oli iloinen soreasta asuintoveristaan ja siitä, että hän nyt taaskin oli hänen ystävällisessä läheisyydessään.

"Meri-ilma näkyy tekevän teille hyvää", sanoi hän Evalle.

Tämä nyökäytti päätään ja sanoi: "Minulla onkin hyviä ystäviä ja uskollisia naapureita. Pikku Wittit ovat käyneet tervehtimässä minua, ja kaksi kertaa olen käynyt vieraissa opettaja Hallerilla."

"Me kutsuimme naapurittaremme luoksemme", sanoi Haller. "Sovimme hyvin yhteen, ja hän on tervetullut toistekin."

"Minne menette, herra?"

"Reimer Witt astui tässä rattailta ja pistäytyi lapsiaan katsomaan. Minä taas aion suoraa päätä kaupunkiin ja koetan hankkia sieltä Andreekselle parin hyviä hevosia, joiden kanssa Reimer tänä iltana vielä laskuveden aikana ajaa takaisin Flackelholmille. Hän vaatii että jo tänään toimitan kaupat, hän pitää että tarvitsen itsekin neljä hevostani."

"Niin tarvitsettekin!" sanoi Eva. "Teillä on vielä paljon maatyötä tekemättä."

Heim naurahti ja nyökäytti päätään kummallekin sivulleen ja lähti.

Reimer Witt oli astunut alas ja hävinnyt kotiinsa. Lasten äänekäs ilo ilmoitti hänen saapumisensa. Kaikki tungeskelivat Telsche Spiekerin ympärillä, joka hihat ylöskäärittyinä seisoi pesukaukalon vieressä. Parin minuutin kuluttua istui kotiin palannut nojatuolilla ikkunan ääressä, kummallakin polvellaan lapsi, ja he kertoivat, että Heim Heiderieterin Telsche keittää suuria jauhopiirakkoja ja Kustaa sanoi, että "uuden äidin pitää jäädä tänne!" Hänellä seisoi edessään suuri kupillinen kuumaa kahvia, ja tupa oli siisti, ja pienissä ikkunoissa välkkyili huhtikuun aurinko, ja Telsche Spieker jatkoi pesua, ja oli Olevinaan, niinkuin ei koko maailmassa olisi mitään Reimer Wittiä.

Kuu Heim iltapäivissä palasi takaisin, oli hänellä todellakin kaksi nuorta voimakasta ruskeaa hevosta rattaitten takalautaan sidottuina. Myöhemmin illalla lähti Reimer Witt kuormattuna kaikenmoisilla taloustavaroilla ja elintarpeilla ja keventynein sydämin ulos Flackelholmille. Pikku Fritzin otti hän mukaan; toiset lapset eivät saaneet laiminlyödä koulua.

* * * * *

Kun Heim Heiderieter väsyneenä ja nälissään astui saliin, hämmästyi hän. Eva Walt oli käyttänyt näitä kuutta päivää puhdistaakseen perinpohjin koko talon. Leveistä kuusilankuista kyhätty lattia esiintyi mahtavine suomuineen ja oksineen koko jykevyydessään molemmat jykeät karkeatekoiset reunoilta veistetyt kurkihirret olivat taaskin saaneet jo ammoinkadottamansa entisen kiiltonsa. Kirjat kirjoituspöydällä olivat asettuneet suoraan riviin ikäänkuin tervehtiäkseen isäntäänsä, ja lukemattomat vihkoset ja paperiliuskat, jotka suinkin olivat ansainneet säilyttää, olivat asetetut sinisiin säilytyslaatikkoihin, järjestettynä sisältönsä mukaan. Äidin neulomapöytä, joka seisoi ikkunan ääressä vasemmalla, oli saanut päälleen ruskean juhlapuvun, ja oikealla ovesta, vanhalla kirstulla seisoi venäläinen vaskesta tehty teekeittiö, välkkyillen kaikessa loistossaan, se oli muinoin ollut isoäidin ylpeys ja ilo, nyt se oli muinaisesine, joka koristi pojanpojan huonetta. Kaksi vanhaa, arvokasta kukkamaljakkoa, joille oli maalattu ihmeenkauniita punaisia ruusuja, seisoi somasti ja kunnioittavasti kummallakin puolella juhlallista venakkoa.

Heim Heiderieter seisoi päätään pudistellen pöydän ääressä ja käänteli ja käänteli itseään. Eva, joka oli jäänyt ovelle, sanoi hiukan hämillään: "Nuo vanhat sirot muinaisesineet löysin vanhasta arkusta, joka on ylhäällä vinnillä: ja jos viitsitte mennä tarkastamaan, herra, niin löydätte sieltä vielä muutakin arvokasta. Näin siellä joitakin vanhoja kirjoja, ne olivat täynnään tiheätä pystyä kirjoitusta, käsiala oli hienoa, semmoista kun nyt taas opetetaan kouluissa, kuudennentoista vuosisadan aikuista."

"Kuinka sen tiedätte?"

Eva veti suunsa nauruun: "Olen nähnyt samallaista kirjoitusta ennen kirkonkirjoissa. Muinen lapsena olen joskus leikkinyt eräässä pappilassa."

Heim Heiderieter katsahti tutkivasti neitoon, ja kumarsi päätään. "Ja arkku itse", jatkoi neito ripeästi, "on koristettu ihmeen siroilla puuleikkauksilla, se teidän pitää myöskin tuoda tänne alas."

Silloin naurahti Heim hilpeästi. "Etsin kaikkialta muinaisesineitä, samoin isäni ennen minua; mutta emmepä kumpikaan ole tarkastaneet, olisiko omassakin talossamme semmoisia. Tuo on niin meidän tapaistamme. Sanokaas minulle, mistä olette tullut noin käytännölliseksi."

"Minun on pitänyt jo aikaiseen itse auttaa itseäni."

"Jo lapsenako?"

"Niin", sanoi hän vitkaillen, ja katsahti samassa pyytävästi häneen, kuin rukoilisi hän: "Älä kysy enempää!"

Heim astui äitinsä ompelupöydän ääreen ja avoi sattumalta erään sen laatikoista. Silloin näki hän siinä uutta mustaa lankaa ja pari kirkasta neulaa. Aurinko katseli ystävällisesti ikkunaan. Kankaan yllä sineili ihanin huhtikuunpäivä, sinervää utua huuruili kepeänä etäällä viherjöivän metsän yllä. Tässä siis oli tyttö hänen poissa ollessaan istunut iltasin, kun hän oli työstä väsynyt. Heim kääntyi häntä kohden. Eva seisoi hämillään pöydän ääressä, jolle hän oli laskenut kahvitarjottimen.

"Pyydän teitä", alkoi hän vitkaan, "että käytätte tätä neulomapöytää, jonka ääressä äitini usein on istunut."

"Saanko nostaa sen omaan huoneeseeni?"

Heim katsahti pikaisesti häneen. "Jos tahdotte? Mutta jos ehkä mielellänne istutte tässä, äitini paikalla, niin on se mieleeni: silloin istuu siinä taas sentään joku, sittekun paikka niin kauan on ollut tyhjänä, ja te…" Hän vaikeni.

Tyttö katsahti häneen kysyvästi, punastui ja jatkoi kahvipöydän järjestämistä: "Kiitoksia", sanoi hän.

Heim lähti neuvottomuudessaan sivuovea kohden. Silloin huomasi hän, että avain oli suulla. Eva, joka yhtäpäätä piti häntä silmällä, ennätti häntä ennen.

"Unohditte ottaa avaimen pois suulta, herra. Silloin puhdistin sielläkin. Ja se olikin jo hyvin tarpeen."

Heim oli jo ovessa: "Niin", sanoi hän, "Mutta ne monet sirot kapineet siellä! Ja luettelo on yhä vielä epätäydellinen, ja jokaisen kapineen asemalla oli merkityksensä! Ellette nyt vaan ole ollut liika innokas!"

"En uskoisi, herra. Panin joka kapineen paikalleen, niin huolellisesti, kuin vaan paljain silmin voi."

Heim katsahti taakseen häneen, oliko hänellä ehkä kasvoillaan tuo pieni, hiukan ilkkuva naurunsa, sitte astui hän sisään pitkään kamariin. Eva astui jälissä.

Siellä oli todellakin joka kapine entisellä paikallaan, jolla se jo kauan oli levännyt. Tuossa kivipuukko, jolla esi-isämme joskus oli aukaissut riistansa, ja jolla hän joskus pitkänä talvipuhteena oli tehnyt ensimmäisen kömpelön yrityksensä leikellä kuvioita saarnipuiseen peitsenvarteensa. Tuossa lepäsivät kaikessa sovussa rinnakkain terävät kivinuolet, jotka joskus ehkä, kun ne metsänaukeamassa viuhahtivat jousesta, olivat vihollisina lentäneet toisiaan vastaan. Tuossa oli pari siroa terävää piikiviliuskan, kuin kaksi turhanpientä miekanterää. Olivatko ne joskus olleet leikkikaluja, jotka ahkerin ja kekselijäin kiviajan taiteilija oli tuonut päällikön lapselle? Vai olivatko no neuloja, joilla lapsen äiti oli kiinnittänyt sen karkean vaatteen, joka peitti hänen rintojaan? Tuossa oli pronssinen miekka, neljä sormen leveyttä leveä, suora, miehen käsivarren mittainen, joskus oli se ollut luja suojelusase, nyt se oli murtunut poikki. Oliko sen kuluttanut poikki ruoste, joka kaksituhatta vuotta oli tehnyt hidasta hiljaista työtänsä, vai murtuiko se viimeisessä taistelussa kankaalla? Ja tuossa oli avoimesti pöydällä kultainen rannerengas.

"Herra!" sanoi Eva. "Tämän rannerenkaan alla on teidän käsialallanne kirjoitettu… tuossa, näettekö? 'Kolme kultarengasta!' Mutta niitä oli siinä ainoastaan yksi. Eikö tolia?"

Heim nyykisti kiharaa päätään ja tuijotti tuohon keltaiseen renkaaseen, ikäänkuin näkisi hän sen ensi kertaa: "Niin", virkkoi hän, "tuo on omituinen juttu! Niitä oli todellakin kolme kappaletta, yksi on tuossa, loisen voisin ehkä saada takaisin, kadotin sen kerran. Kolmannen olen lahjoittanut pois!

"Lahjoittanut?" Tyttö löi kätensä keveästi yhteen. "Mutta tuotahan ei ole ikinä kuultu, että joku muinaisesineiden kokooja lahjoittaisi aarteitaan pois! Ei kuuna kullan valkeana?"

Nyt veti Heim otsansa ryppyyn ja koetti näyttää kovin arvokkaalta: "Silloin en vielä ymmärtänyt niiden arvoa: olin silloin vielä pieni poika."

"Oo, sepä vahinko! Säälin teitä."

Heim kohottausi suoremmaksi ja katsahti häneen.

"Ei!… Sääliä ei tarvitse minua siitä. Tuon renkaan kanssa on yhteydessä eräs suloisimpia lapsuuden muistojani."

Silloin kääntyi Eva Walt pikaisesti poispäin ja astui toisen pöydän ääreen. Heim seurasi häntä silmillään, ja olisi mielellään ollut harmissaan hänelle, kun ei hän kysynyt, mikä muisto se oli, sillä häntä olisi haluttanut kertoa se. Mutta mielipahansa haihtui kohta taaskin, kun hän näytti hänestä niin sievältä ja siistiltä siinä, ja kun hän sopi niin hyvin tuon välkkyvänpuhtaan huoneen puitteisiin. Sillä tummine aaltoisasti kiharoina hiuksineen, joita palmikko kaarsi, ruskeine silmineen, ja pyöreine voimakkaine kasvonmuotoineeo ei hänessä, väljään tummaväriseen mekkoon ja avaraan yksinkertaiseen hameeseensa pukeuneena kun hän oli, ollut mitään, joka olisi muistuttanut tilapäisestä nykymuodista, vaan näytti hän kukoistavine nuoruuksineen kuin kuuluvan tähän vahvaan, lujatekoiseen, kodikkaaseen huoneeseen, joka oli ainakin kolmesataa vuotta vanha, ja olevan kuin yksi noita esivanhempiamme, jotka olivat rakentaneet sen ja joille tämä huone ja rauhallinen kylä ja pellot ja näkyala meren ylitse antoivat kaiken: ravinnon, vaatetuksen ja maailmankatsomuksen.

Ja kun hän siinä katseli häntä, heräsi hänessä halu liittää tuo raitis terve nuoruus, tuo itsenäinen kodikas luonnu elämäkseni itseensä.

Kun tyttö taaskin kääntyi häntä kohden, lepäsivät Heimin silmät hänessä, ja kosk'eivät nämä silmät, hiiden avonaisen luonteensa mukaisesti, salanneet mitään, huomasi tyttö kohta, mitä hän ajatteli. Omituinen äkkinäinen hämmennys kohosi kasvoilleen, niin että hän taaskin kääntyi pois hänestä. Nyt sykähti taaskin Heimin sydän, ja hän tiesi yhtävähän kuin tyttökin, mitä hänen piti sanoa.

Ehkä olisi nyt jo tullut kaikki sanotuksi, mutta silloin osui tytön tarkkaan korvaan ääni, matala, sihisevä ääni, joka hetkeksi pelasti hänet. Hän kääntyi ympäri ja riensi ulos ovesta. Ja poissa oli hän.

Heimkin kuuli nyt saman sihinän, ja kun hän tunsi sen, naurahti hän hiukan, puolin harmistuneesti, puolin keventynein mielin, ja murahti partaansa: "Ell'ei teekattila nyt olisi kiehahtanut ylitse, niin mitä olisit nyt, Heim Heiderieter?"

Hän loi kerran vielä katseen pöytää kohden, astui taaskin sen ääreen, otti kultarenkaan, aukaisi sen ja punnitsi sitä kädessään ja sanoi: "Se on parasta, mitä voin tehdä."

Sitte palasi hän saliin takaisin, istahti kirjoituspöydän ääreen, ja kirjoitti paperille muutamia ajatuksia, jotka olivat sattuneet heräämään hänessä Flackelholmilla. Mutta siitä ei tahtonut syntyä mitään, yhtäpäätä tapasi hän itsensä kysymässä: "Mitä tehnee hän nyt? Mitä mahtaa hän nyt ajatella?" Yhtäpäätä näki hän edessään hänen hämmentyneet kasvonsa, ja koetti arvailla hänen ajatuksiaan, erittäinkin niitä ajatuksia, joita, hänellä mahtoi olla hänestä itsestään ja hänen talostaan ja Eschenwinkelistä, ja jäikö hän mielellään tänne.

Nyt lähti hän kyökistä, nyt meni hän omaan huoneeseensa ja sulki oven: nyt siisti hän itseään iltapäiväksi. Nyt seisoo hän siellä pienessä sievässä huoneessaan, jonne hän viime viikolla niin uteliaana oli koettanut kurkistaa, nyt seisoo hän ikkunassa, kampaa hiuksiaan, katselee ulos auringonpaisteiselle kankaalle ja ajattelee. Mitä? Lapsuusaikaansako? Kotoaanko? Heim Heiderieteriä?

Hän nousi levottomana kirjoituspöytänsä äärestä ja rupesi pitkin, verkallisin askelin astelemaan ympäri pöytää. Oli ihan hiljaista talossa, renki oli ulkona pellolla.

Silloin, tänä silmänräpäyksenä rupesi kyökistä taas kuulumaan tuota samaa soivaa sihisevää ääntä, ja toistamiseen tarttui teekattila kuumassa ylimielisyydessään ratkaisevasti Heim Heiderieterin elämän juoksuun.

Silmänräpäyksen seisoi hän epäröiden liikkumatta ja kuunteli, mutta ei kuullut, että hiljaa ja ripeästi aukaistiin eräs ovi. Sihisten kiehahti vesi tulelle. Silloin riensi Heim pitkin askelin kyökkiin. Ja kun hän katsahti sisään, seisoi tyttö lieden ääressä, liekkien edessä, ulkoa lankesi sisään kirkas auringonvalo, ja tytön valloillaan olevat hiukset lepäisivät hajallaan hänen valkeilla olkapäillään.

Eva ei luonut katsettakaan ylös häneen, sanoi ainoastaan hiljaa pyytävästä: "Herra!…"

Silloin oli hän jo taaskin ulkona ja seisoi kohta senjälkeen salissa ikkunan ääressä ja pudisteli päätään ja oli äärettömän onneton, että Evalle oli käynyt noin kiusalloisesti ja että hän nyt mahdollisesti oli suruissaan, ehkäpä itkikin. Mutta tällä kertaa ei teekattila saanut sanaakaan toraa.

Sitte lähti hän käymään kankaalle, ja ajatteli menneisyyttä ja tulevaisuutta, ajatuksensa jäivät viimeksi tulevaisuuteen ja hän puhui itsekseen: "Se se on parasta, mitä minulle voi tapahtua!"

Kun hän tuli kotiin, istui Eva, salissa äidin neulomapöydän ääressä, ja pisteli ahkerasti ja sanoi, kohottamatta päätään, kiireesti, ikäänkuin tahtoisi hän ennättää ennen häntä, ja keveästi hymyillen: "Tässä äitivainaan pöydän ääressä on kovin mukavaa istua. Herää mielessä niin hyviä ja kauniita ajatuksia, ja jos katsahtaa ylös, näkee Wodaninkukkulalle asti."

Heim ei vastannut mitään, ja asteli jonkunkerran edestakaisin, ja kun hän tuli häntä kohden, loi hän aina epävarman katseen Evaan. Mutta tämä oli kumartunut syvälle käsityönsä yli ja sydäntään tykytti. Kumpikin tiesi, että nyt tapahtuu kohta jotain suurta, kauniinta, mitä tapahtua voi: mutta kumpikaan ei tohtinut alkaa.

Silloin ei kestänyt Eva sitä enää kauempaa, odotus ja toivo, pelko ja rakkaus pakahduttivat sydäntään. Hän nousi ylös ja lähti ovelle. Ja silloin kohtasivat he toisensa ja Heim pidätti hänet, niin että hän katsahti häneen.

"Eva!" sanoi hän, ja koko rakkautensa ja koko lempeä lämmin sydämensä oli siinä lyhyessä sanassa.

"Minähän suostun!" sai hän hiljaa ja vaivalloisesti sanotuksi: "kaikkeen, herra! Pidän teistä niin paljon!"

"Älä sano herra!" Ja pyytäen siten, silitti hän hänen kättään ja seisoi kunnioittavasti hänen edessään.

"Minä…" sanoi hän, "kertoisin teille jotain… Jos sitte pidätte minusta."

"Kerro, kerrohan!"

"Illalla. Nyt minun pitää mennä laittamaan illallista."

Silloin laski Heim hänet ohitsensa ja jäi yksin huoneeseen.

* * * * *

Illallisen jälkeen, joka oli syöty yhdessä rengin kanssa, tuli Eva saliin ja sanoi jotenkuten selvällä äänellä: "Jos viitsitte tulla käymään ulos kankaalle, herra, niin olisi minulla nyt aikaa."

Heim oli kohta pystyssä, otti lakin naulasta salin oven vierellä ja lähti astelemaan hänen rinnallaan.' Kun he menivät puutarhan lävitse, leyhähteli heille jo vastaan kankaan tuoksu. Koko tuolla yöhiljaisella lakeudella heidän edessään lepäsi kevään nuorekas puhdas henki. Aurinko yleni suurena ja polttavan punaisena meren yllä. Ei puhaltanut tuulenhenkikään: oli kuin tahtoisi kaikki, jokainen kanervapensas, jokainen korsi, jokainen lintu kuunnella nyt, kun Eva Walt, vielä kerran vetäen henkeään syvempään, alkoi kertoa elämäntarinaansa.

"En enää ole niin kovin nuori", sanoi hän, "kohta täytän kahdenkymmenen viiden, ja olen saanut kokea monellaista. Ei sentään mitään pahaa, herra, paitsi paria tapausta, joista itse saatte päättää, oliko niissä pahaa."

Heim nyökäytti päätään ja katseli kovin ajatuksissaan ja syvämielisen näköisenä eteensä. Tyttö katsahti sivulta häneen, ja näytti melkein kuin olisi huulillaan värähdellyt iloista, mutta kuitenkin hämillistä ilkkua.

"Olen köyhästä kodista! Isäni oli puuseppä eräässä pienessä seurakunnassa lähellä Marburgia. Hän ei sentään ollut kotoisin sieltä, vaan oli syntyjään Lippestä. Köyhyys kotiseudullaan oli pahoittanut hänet siirtymään sieltä pois. Synnyinkylässään sitte oli hän saanut työtä ja kohta morsiamenkin, myöhemmin sai hän itselleen huoneetkin, ja vaurastui hyvin. Mutta muistan ainoastaan hiukan isääni. Äiti kuoli, kun syntyi eräs veli minulle, joka kuoli hänen kanssaan. Olin silloin kuuden vuoden vanha. Kohta senjälkeen loukkasi isäni itsensä viikatteeseen, jolla hän niitti heinää puron rannalla. Muistan, että hän tuli hyvin sairaaksi ja että hän kuoli yhdeksän tai kymmenen päivää sen jälkeen ja että tuli naisia meille ja hyväili minua ja itki ja että useasti mainittiin eräs sana, jota en vielä koskaan ollut kuullut: orpo. Muistan vielä, että ruumisarkku ja saattue hävisi tuuheaan lehmustoon; asuntomme täytyy olla sijainnut jonkun viistoon ylenevän lehmuskujanteen vierellä, ja täytyy olla ollut syksympänä suvea, kun menetin isäni.

"Sattui olemaan kylässä pappi ja papin rouva, joilla ei ollut yhtään lasta. Näitä säälitti surkeuteni ja saman päivän illalla, jolloin isäni laskettiin levolle kirkkotarhan poveen, laskeutui hänen lapsensa levolle rouva kirkkoherskan makuukammarissa, ja oli hyvissä suojissa kahdeksan vuotta. Silloin olin neljäntoista vuoden.

"Sattui silloin toistamiseen semmoista, jota kutsumme onnettomuudeksi. Setä kirkkoherra kävi aina joka sairaan luona kylässä, eikä peljännyt mitään, ei yhtään mitään. Hän oli muhkea ja terve mies ja nuori vielä ja ihmiset sanoivat toisinaan, että hänestä olisi pitänyt tulla kapteeni keisarin krenatierikaartissa Berlinissä. Palaa hän siis eräänä päivänä taaskin kotiin. On ollut erään sairaan luona, jolla oli paha kuume."

Kertojan ääni murtui, hän pudisti tummaa päätään, ja poskilleen juoksi kyyneliä.

"En tahtoisi ajatella sitä ja en vaan saa olluksi ilman. Se oli liika suruista. Kuinka tuo voimakas mies kamppaili sairautta vastaan, joka ikäänkuin väijyksistä oli noin salakavalasti hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kuinka viimeiseen hetkeen asti hänessä kaiken kuumeen ylitse loisti hänen iloisen luottava voimakas uskonsa. Oli kamalaa, mutta samalla ihanaa nähdä sitä. Ja kuinka nuo molemmat kestivät ja kärsivät yhdessä, täti ja hän. Ja kuinka kummastuneelta hän näytti, niin kummastuneelta, kun hänelle sanottiin, ett'ei 'hän saisi itse valvoa sairaan luona, vaan että hänen pitäisi jättää se erään vanhan vaimon tehtäväksi Olin lapsi vielä silloin, ihan ymmärtämätön, en tehnyt muuta kuin itkin, mutta kun kirkkoherra kuoli, ja neljä päivää sen jälkeen hänen rouvansa, ja toiseen kertaan sain kuulla tuon: 'tyttöseni, laita nyyttisi kuntoon', niin silloin otin ihan tietämättäni jotain mukaani tuosta tyhjästä hiljaisesta talosta, otin uskon, jonka voimaa olin saanut nähdä ja tuntea tässä talossa kahdeksan vuotta ja sitte viimeksi vielä nämä kahdeksan päivää. Siitä päivästä, herra, olen aina ollut voimakas ja iloinen, en pelkää mitään pahaa, enkä kuolemaa.

"Minun täytyi lähteä pappilasta. Nyytin antoivat minulle käteen, kirstun aikoivat lähettää minulle jälestä. Minne"? Minulla oli pari kaukaista sukulaista isän puolelta. Niinpä vietiin minä junalle, ja tulin pitkän päivämatkan jälkeen Detmoldiin, näin iltahämärissä Grotenburgin, sain ystävällisen vastaanoton vaatimattomilta vierailta ihmisiltä ja nukahdin väsyneenä ja itkien koti-ikävääni. Mutta sukulaisten ystävällisyys loppui lyhyveen. Vasta jäiestäpäin sain tietää, miksi he muuttuivat niin tylyiksi minulle. Setäni, isäni veli. ei tosin ole koskaan lausunut pahaa sanaa minulle, mutta ei myöskään yhtään hyvää. Raukka oli heikkoluontoinen mies ja hänen piti totella vaimoaan. Perästäpäin sain tietää, että tämä oli odottanut, että olisin sekä vanhempaini että papin perheen jälkeen saanut kauniin perinnön, ja että sillä tukisin heidän talouttaan.. Mutta jos olikin jotain minulla, niin oli se täysi-ikäisyyteeni asti pantu takavarikkoon, ja he saivat pian tietää, ett'eivät he saisi siitä muuta kuin pienen ruokarahan.

"Nyt alkoi minulle aika, herra, joka oli lyhyt, mutta raskas. Kun tuli kevät, kokosi setäni miehiä ja naisia kylästä ja, ilman että minulta kysyttiin mitään, lähdimme eräänä päivänä kaikki Detmoldiin jatkaaksemme sieltä matkaa pohjoiseen. Tiedättehän, että tuhansittain lippeläisiä tekee matkoja pohjoiseen ja itään ja sitte viettävät kesänsä tiilenpolttajina kovassa työssä, huonoissa majoissa ja huonolla ruualla. Me matkustimme siis pohjoiseen."

He olivat yhdessä tulleet Wodaninkukkulalle, ja menivät ylös sitä, Heim ajatuksiinsa vaipuneena, huulet yhteen puristettuina ja vaivoin hilliten itseään.

Nyt olivat he kukkulalla, ja tyttö katsahti ympärilleen, ikäänkuin koettaisi hän selvittää itselleen suunnat. Kasvoillaan taisteli voimakas liikutus ja huulensa värähtelivät. Hän oijensi kätensä ja katsahti taakseen, Heimiä kohden, silmänsä olivat kyynelissä.

"Tuossa, herra… tuolla kivellä istuin minä ja te seisoitte tässä!"

"Eva!" huudahti hän ja tarttui molemmilla käsillään päähänsä, etsi sitte hänen kätensä ja suuteli niitä ja huudahti taaskin: "Eva! Eva!" ikäänkuin oliksi tuossa sanassa kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut ja mikä nyt järkytti sydäntään, ja silmissään loisti voimakas tulinen ilo.

"Tuossa!" sanoi Eva ja laski rannerenkaan hänen käteensä.

"Pidä se… sehän on sinun."

"Ei!… Ota se ensin ja kuule edemmäs; riennän nopeasti loppuun. Kun tuliimme tiilitehtaalle, annettiin minulle eräs kirje. Sedän sukulaiset lähettivät minulle rahaa ja terveisiä, he olivat kauan etsineet minua, minun pitäisi tulla heidän luokseen. Niinpä matkustin taaskin etelään. Kun matkustin ohitse tuolta, tuolla puolen metsän, seisoin ikkunassa ja koetin nähdä kukkulaa, ja puron ja kannasta, ja itkin, kun en nähnyt."

"Tulin asumaan lähellä Mainzia erään piirilääkärin perheeseen. Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja kasvatettiin yhdessä perheen samanikäisen pojan kanssa kuin omana lapsena, ja sain jo aikaiseen tottua säännölliseen uutteraan toimeliaisuuteen; ja koska pian pidin huolta koko taloudesta ja johdin pienen maatiluksen hoitoa sekä pidin huolla lehmistä ja maidosta, jota joka aamu lähetettiin kaupunkiin ja laajasta kyökkikasviviljelyksestä, ja koska tein sen palkatta, niin luulen, ett'en ole jäänyt velkaa perheelle. Mutta, kun perheenisä kuoli, kävi olo perheessä pian sietämättömäksi. Äiti, joka oli hyvin heikko rahoille, pelkäsi, että ainoa poikansa loisi silmänsä minuun, köyhään orpotyttöön, ja tämä poika oli kylliksi raukka koettaakseen tahallaan välttää minua. Ainoastaan joskus kun oli välttämätöntä, tulin vedetyksi esiin yksinkertaisesta vaatimattomasta elämästäni.

"Tuli silloin kerta poika itse, joka silloin oli ylioppilas, luokseni, ja juoksenneltuaan kauan edestakaisin kyökkikasvisänkien välillä pyysi hän minua avustamaan eräässä suuressa juhlassa, jota yliopisto, jossa hän oli lueskelemassa, aikoi viettää. Hän lueskeli Heidelbergissa."

Heim Heiderieter katsahti hämmennyksissään häneen: "Heidelbergissa!"

Tyttö torjui molemmilla käsillään: "Aavistin kyllä, ett'ei äitinsä tietänyt mitään asiasta, mutta olin vielä nuori, ja olin kovin halukas pääsemään juuri tähän juhlaan. Otaksuin, että sinne tulisi paljon ylioppilaita kaikkialta, ja että kaikkien laskujen mukaan olisi hän, jos hän vielä eläisi, hän nimittäin jonka kanssa olin istunut Wodaninkukkulalla, ja jos hän olisi edelleen lukenut, yhtä ahkerasti Odysseustaan, nyt ylioppilas."

"Eva! Evani!

"Niinpä siis!… Ja nyt tapahtuikin, kun juhlakulkueessa — sillä saadakseni käydä tuon turhamielisen pojan rinnalla upeana porvarisrouvana, oli hän ottanut minut, mukaansa Heidelbergiin — kun siinä käyn ja etsin silmilleni… niin, niin näen teidät, herra… teidät siinä, kun piditte päätänne takakenossa ja lakki niskallanne. Silmistänne ja valkeista hiuksistanne tunsin teidät.

"O, kuinka nyökytin päätäni ja viittoilin teille ja katselin taakseni niin että rupesin jo herättämään huomiota, mutta te katselitte meidän ylitsemme linnaa kohden vaan, ettekä yhtään huomannut entistä ystävätärtänne puron rannalta ja Wodanin kukkulalta… Pysykää paikoillanne, herraseni, vaan!…

"Kun juhlakulkue hajautui, valitsin viisi, kuusi iloista seuralaista, ne olivat melkein kaikki tuttuja, ja kuljin niiden kanssa puistosta puistoon, ravintolasta ravintolaan, ja he seurasivat mielellään mukana, sillä olin hyvin iloinen ja vilkas, enkä säästänyt kauniita katseita ja ystävällisiä sanoja ainoastaan ett'eivät he kyllästyisi.

"Ja viimein löysin teidät… Nähkääs, herra… tuo humajoiva ihana juhla, ja upea puku, jota kaunoin ja nuo monet silmät, jotka iloisina ja tulisina katsoivat minun silmiini, olivat saaneet minut ihan haltioihini ja nyt… te, jota jo kymmenen vuotta olin ajatellut, poika kankaalta, joka kerran, yhden ainoan hetken kuluessa oli tullut minua niin lähelle, joka kuului minulle, juuri minulle, eikä kenellekään muulle, enkä minäkään kenellekään muulle kuin ainoastaan hänelle! Sinä hetkenä tapahtui ihmeellistä minussa… Aina olivat ajatukseni olleet tuossa pojassa, olin alinomaa uneksinut tuosta pitkästä pojasta, ainoastaan joskus olin sivumennen ajatellut: hänestä on tullut mies jo. Mutta kun näin teidät edessäni, noin pitkänä ja ylväänä, pitempänä kuin kaikki muut, kiharoine hiuksinenne ja partainenne, silloin vavahti minussa kuin kuumaa valkeata, silloin muuttui yhdessä silmänräpäyksessä uneksumiseni rakkaudeksi. Jälleennäkeminen ja eroaminen taas väristyttivät yhdellä tapaa sieluani. Mitä sanotte nyt?"

Tyttö seisoi nojanneena koivun runkoa vastaan, silmänsä olivat kyynelissä, eikä hän tohtinut nostaa niitä Heimiin.

"Mitäkö sanon? Sunnuntailapsi olen, onnen poika!" riemahti hänestä. Hän tempasi hänet syliinsä ja eroitti hänet taas itsestään: "Minun on hän! Kuulkaa se, metsä ja kannas!"

Nyt katsahti tyttö viimeinkin häneen, ja katseensa oli niin tulvillaan lämmintä puhdasta onnea, se säteili niin täytenään morsiamellista pidättämätöntä iloa: "Nyt olen sinun", sanoi hän.

Kun he menivät mäkeä alas, kiinnitti Heim rannerenkaan hänen käsivarteensa ja ravisti päätään ja nauroi ja käyttäytyi kuin mikäkin pojan vekara, ja katsahti arasti häneen, säikähtikö hän semmoista, ja nauroi taaskin, kun Eva loistavin riemukkain silmin katseli häntä kasvoihin, ja sanoi yhtä päätä: "Tämäkös elämää on!" Sitte ravisti hän taaskin päätään, ja katsahti epäilevästi häneen ja sanoi todellisessa sielun hädässä: "Mutta sanohan vielä kuinka olet tullut tänne. Minulla pitäisi tosiaankin olla mielikuvitusta, mutta tämä…"