Tyttö naurahti onnellisena: "Kuinka iloiselta ja kevyeltä tuntuu sydämessäni nyt, kun olen kertonut kaiken sinulle!… Kuinka tulin tänne? Noh… pojan äiti oli tullut Heidelbergiin, näkemään ainokaistaan loistossaan. Silloin näkee hän minut hänen rinnallaan. Seuraavana päivänä kuului komento: 'Pois talostani!' Kaikki oli unohdettu, mitä kymmenenä vuotena olin tehnyt ja toiminut perheessä. Silloin lähdin. Minne, kysyt? Minne? Pohjoiseen. Ensin Hampuriin erään ystävättären luokse, joka on siellä naimisissa erään kauppiaan kanssa. Ja tämä kauppias on ollut sinun kimnaasitoverisi ja hänellä on sukulaisia teidän kaupungissanne; hän on Munkkilan emännän sisaren poika.
"Annas", sanoi hän, "minun pitää muistella hiukan."
Yht'äkkiä asettui hän sääret hajallaan seisomaan hänen eteensä. "Ja niin nöyrä kun olet ollut olevinasi, senkin veikkari! Olet aina kutsunut 'herraksi'."
Tyttö tarttui hänen kumpaankin käteensä: ja sanoi hämillään nauraen: "Mutta nöyrähän minun piti ollakin: minähän olin juossut perässäsi", sanoi hän hiljaa.
"Ja miten lienen minä käyttäynyt!" Hän sysäsi hattuansa niskaan ja katseli huolissaan, otsa rypyssä ulos kankaalle.
"Ensi aluksi olit ylen epävarma. Oli ihan tavatonta sinulle kaikki, sinulla ei ollut mitään itsetuntoa. Sitte rupesit vähitellen tulemaan ylpeämmäksi: tuo 'herra, herra' matkiminen vaikutti sinuun sentään, sinä ryhdistit itseäsi, ja koetit ansaita tuon nimityksen…"
"Jatka, jätkähän!"
"Ja tuo laskeuminen, kunnes olit tasaisella maalla taas, ja sait liikkua luonnollisella tavallasi, oli suloinen ja armas. Päivä päivältä rupesin pitämään sinusta enemmän. Aina syvemmälle näin sinun sieluusi."
Heim otti hänet syliinsä, nauraen, mutta hämillään. "Tule!" sanoi hän, "mennään kotiin."
Siinä koti jo olikin heillä edessään ilta-auringon valossa kankaan reunalla, hyvinvoivan ja leveän näköisenä, kasvaen itsekin kuin kangasta. Kangas lepäsi vaieten, kuuli silloin tällöin vaan pienen laulunlirityksen, jota joku lintu yritti, ja kylästä käsin kuului joku tuulen kantama ääni. Koko taivas meren yllä upeili iltaruskossa ja kultasi morsiamen silmät ja Heimin kiharat hiukset.
Aukon kautta aitausvallissa menivät he rinnakkain.
"Tunnustan sinulle vielä jotain", sanoi Eva Walt, "ennenkuin morsiamenasi astun kotiisi: Ihan köyhä en ole, vanhempaini jättämää pientä perintöä on uskollisesti hoidettu. Se tekee nyt noin viisituhatta markkaa."
"Silloinhan olet Heim Heiderieterille rikas morsian."
"Sitäpaitsi olemme nuoria ja voimakkaita."
Heim kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei menisi hän vakuuttamaan itsestään suuria.
Silloin teki Eva hullunkurisen liikkeen käsillään, ikäänkuin naiset mailla, kun he kääntävät pehmeän taikinaa käsissään ja sotkevat sitä: "Käännän sinut vielä ihan nurin", sanoi hän, "ja teen sinusta, mitä itse tahdon."
"Niin vai! Niin vai!" Hän aukaisi oven ja antoi Evan mennä edellä. Kun hän aikoi seurata häntä pimeään käytävään, kuuli hän hänen äänensä jo kamarin ovelta.
"Nukkukaa hyvin, herra!"
Kuului matalaa heleä-äänistä naurua.
Salpa kirahti.
KOLMAS LUKU.
Flackelholmin yllä lepäili liikkumaton usvaharso. Mailta käsin puhalteli heikko tuuli kohoavaa nousuvettä vastaan. Lähellä ja kauempana ilmassa kuului lokkien kirkunaa ja luoteesta käsin meren umeata kohinaa ja pauhua. Mutta rantaa peitti sumu.
Andrees Strandiger seisoi rantasäikällä rantavehnässä ja tähysteli ulos sumuun. Sisällään liikkui ja muodostui, päivät valveilla, yöt unissa. Viime yölläkin oli hän taas unissaan ollut ulkona matalikolla, oli joutunut harhaan eikä ollut löytää Flackelholmille. Hän oli yhtäpäätä etsinyt maata, lujaa pohjaa, mutta kaikkialla oli ollut vaan pehmeätä liejua. Nyt valveilla ollessaan kidutti hän itseään yhä, kyseli itseltään yhtä päätä, mistä ja mihin, mitävarten ja minkätähden, eikä keksinyt mitään vastausta, eikä tavannut missään lujaa pohjaa.
Se se oli, joka häneltä puuttui: perus, maa, jolle rakentuu uutta elämää.
Hän kääntyi takaisin majalle, joka oli syrjempänä hietasäikän juurella, siellä istui Ingeborg Landt penkillä ikkunan edessä ja katseli uniinsa häipyneenä, kädet sylissä ulos tuonne hiljaiselle, viheriälle lakeudelle. Hän on eilen tullut Reimer Wittin mukana Flackelholmille.
"Hän on tullut tänne auttamaan minua."
Ingeborg käänsi päätään, ja nyt näki hän Andreeksen. Silloin nousi hän, tehden ripeän päätöksen ja tuli nopein askelin ylös säikän hiekkaista rinnettä. Tuuli liehutti pukuaan syrjään.
"Andrees, saanko lähteä kanssasi?"
"Miksikä?" Hän kääntyi poispäin. "Sinun olisi pitänyt jäädä äidin luokse."
"Kuule Andrees, minä rukoilen sinua, älä sysää minun luotasi! Minähän lähden kohta, kun huomaan, että olet saanut rohkeutta taas. Sinun pitäisi ainakin puhua kanssani."
Hän pudisti päätään ja katsahti toivottomana eteensä ja aikoi lähteä.
Silloin herkahti Ingeborg itkemään katkerasti. "Aioin auttaa itseäni ja sinua; mutta sinä et salli."
"Miksi olet tullut tänne? Minun luokseni, jota ei voi auttaa.
Hyödyttömimmän ihmisen luokse taivaan alla."
"Olenhan sisaresi. Sinun äitisi on ollut minun äitini. Andrees! Marian tähden!" Hän kohotti molempia käsiään Andreesta kohden.
Silloin katsahti tämä häneen, ensikertaa siitä, kun hän oli tullut Flackelholmille, ja huomasi yhtäläisyyden hänen ja Marian välillä. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen itkevän — Ingeborg ei hevillä itkenyt —, nyt, sydämensä tuskassa, muistutti hän sisartaan. Tämä ajatus hiveli lempeänä hänen sydäntään, niin että otsansa rypyt tasoittuivat ja mielensä jännitys heltyi ja silmänsä muuttuivat rauhallisemmiksi ja lempeämmiksi.
"Tule kanssani", sanoi hän, "ja puhu!"
He menivät verkalleen hietasäikän harjaa, astelivat valkeassa hiekassa ja häilyilevän rantavehnän keskellä, ympärillään liitelivät lokit, ja Ingeborg voitti hänet kyynelillään, jotka olivat niin harvinaista hänessä, voitti äänensä lämpimällä sydämellisellä sävyllä, loistavilla lämpimillä silmillään ja hennoilla pehmyillä käsillään, joilla hän tarttui hänen käsiinsä, voitti niillä luonnollisilla vastustamattomilla aseilla, jotka oikealla naisella ovat käytettävinään.
"Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, Andrees!"
"Olin konna! Ah, en! Olin vähempää vielä! Minä olin heikko nainen, minä… Andrees Strandiger!"
"Et, Andrees! Sinä olit kuin kala, joka on takertunut verkkoon, neuvoton ja suunniltasi, ja kun taistelit itseäsi irti, sait silmukat vaan lujemmalle ympärillesi. Olit liika kunnollinen, Andrees, liika vilpitön ja liika itsepintainen. Kohta kun tulit ulos maailmaan, jouduit noiden ihmisien käsiin. Olit nuori ja kokematon, silloin katsoit maailmaan, niinkuin he opettivat. Menit heidän kanssaan ja uskoit, kun he lavertelivat, että se oli kaunista seutua, jonka läpi he sinua johtivat. Vuosia kuljit heidän kanssaan, aluksi arvostelematta, mukaan himottuna, sitte raitistuneempana, arvostellen ja silloin ja tällöin vastahakoisestikin, mutta kuitenkin itsepäisesti pitäen kiinni siitä, johon jo niin monta vuotta olit tottunut. Et tahtonut olla erehtynyt!… Näit silloin kotiseutusi taaskin. Se katsahti sinuun, tarttui sinuun, tempaisi syliinsä. Nyt näit kyllä aution väärän tiesi, mutta et tahtonut myöntää, että olit erehtynyt! Andrees Strandigerko erehtynyt?…"
"Mitä hyödyttää minua, mitä tuossa puhut? Pysy tosiasioissa! Kotiseutu hyljätty, äitiä petetty, ihmiset leivättöminä ja kodittomina, Maria haudassa. Ajattele sitä! Voitko sen? Kuvittele tuo omalle omalletunnollesi, ja koeta sitte, voitko enää katsoa ketään ihmistä kasvoihin! Oli kyllä kerran eräs ylpeä Andrees Strandiger. Mutta se on runneltu, kuule, runneltu ruhjoksi! Särkynyt, kuin lasiruutu, johon lyö nyrkillään! Koeta korjata sitä! Kittaa se! Turhaa! Ulos roskaläjälle se!"
"Tuossa olet oikeassa, Andrees! Entinen on mennyttä! Mutta nyt pitää sinun sanoa: 'Rakennan uutta'."
"Noille kolkoille raunioilleko? Sitä rohkeutta ei minulla ole, sen tunnustan. Pois tieltä tuommoinen joutava mies! Pois auringon valosta!"
"Andrees!… Kun yrittäisitkin uutta elämää, yksinkertaista, uutteraa, vilpitöntä. Ehkä silloin jonakin päivänä, juuri kuin seisot kumarassa ja ahertelet työssäsi, etkä aavista mitään, ehkä silloin odottamatta herää sinussa taaskin rohkeus ja voima, niin että uskallat mennä tuonne raunioille, ja ryhtyä työhön, ottaa tuolta tuon palaneen hirren pois, ja kantaa tähän kiviä… Andrees!… ehkä voisit vielä laittaa kuntoon kaiken.."
"Älä puhu! Mitä hyödyttää se? Ethän kumminkaan pääse sillä sydämeeni. Veitsellä voisit päästä sinne, et sanoilla! Etkö näe? Tuossa ovat koko rauniot! Marian kärsimykset! Eschenwinkel kurjuudessa! Äitini tuska! Tuo tuore hauta! Tuolla on Strandigerkartano, omani ja ei kuitenkaan omani. Olen pelannut sen käsistäni, leikkinyt noppaa siitä kuin joku koulupoika ja kadottanut sen. Ja tuota, tuota ei ole tehnyt… tehnyt joku Juha tai Kalle… sen on tehnyt Andrees Strandiger! Tuo hienoälyinen, terävä Andrees Strandiger! Mielettömyyttä! Pois!"
"Kuule!" sanoi Ingeborg säihkyvin silmin. "Tuossa juuri rikoksesi on! Isä Jumala on ravistanut sinua käsissään, niin että aivosi ovat sekaisin, ja sinä, sinä seisot tuossa ja sanot: 'Mitä sanonevat ihmiset! Mitä on tullutkaan ylpeästä Andrees Strandigerista!' Sinun… sinun pitäisi kysyä häneltä, joka on murskannut sinut: 'Herra, mitä pitää minun tehdä?'"
"Ja sekö auttaisi vai?"
"Mitä ajatteletkaan? Jos Hän tahtoo" — hän teki kädellään heittävän liikkeen — "niin on kaikki puhdasta, raunioista ei jälkeäkään, ja voit tänään vielä alkaa rakentaa uutta huonetta, nyt, nyt kohta, puhtaalle perustalle!"
Andrees pudisteli päätään ja tuijotteli synkkänä sumuun, ja koko alakuloinen masentumuksensa ilmeni kasvoillaan: "Minussa ei ole hiluistakaan luottamusta eikä uskoa."
"Tahtoisit ajatuksillasi tutkia Jumalan ja maailman ja itsesi: mutta kuule, sanon sen sinulle, luottamus ja työ on opettava sen sinulle. Anna raunioiden olla sinään, äläkä katsele sumuun, vaan tartu kirveeseen ja salvo itsellesi puisia, joita on ympärillä Flackelholmin rannoilla uusi talo. Koko raamatussa on minulle rakkain paikka se kohta, jossa sanotaan, että ken täyttää Jumalan tahdon, hänessä on heräävä luottamus ja tieto, ja hän on elävä onnellisia päiviä."
He olivat jääneet seisomaan, ja katselivat avaralle rannalle, jolta sumut kohosivat. Hitaasti kohotti aurinko sumupeiton meren aavalta lakeudelta. Valkein voimakkain käsin tarttui se pilviin, otti kaikki usvat kuumaan syliinsä, niin että kaikki muuttui kirkkaaksi ilmaksi. Sen säteet sinkoilivat avaralla kuohuvalla rannikolla, jota vastaan meri pauhaten hyökyi tuhansittain riemuitsevia aaltoja heittelehti edessä ja viskeli miljooneja kimaltavia valkeita helminauhoja korkealle ylleen ilmaan. Sen säteet värjäsivät aaltojen laaksot metallisella sinenviherjällä värillä ja lähettivät nuoliaan lokkiparville, jotka salamannopeudella risteilivät ilmassa, eivätkä ampuneet harhaan yhdenkään lokin ohitse: kuin hopeoituina välkkyi ja välähteli auringonvalossa lukemattomia valkeita siipiparia, Ken ampuukaan niin tarkkaan kuin aurinkotar?
Se katseli kirkkain kauaskantoisin silmin meren ylitse, jolla viilteli korkeita ylväitä laivoja, katseli kirkkoja ja taloja, jotka etäällä ympärillä seisoivat aavan lahden rannoilla. Ilkkuvan hymyillen valoi se lempeällä loisteellaan ylpeän yötisen edustajansa, valotornin vanhat harmaat muurit kultaisiksi: ystävällisesti hymyillen katseli se hanhiparia.. jotka ihan rinnakkain, ylpeäryhtisesti kaulat kenossa liukuivat aaltoja.
Oi, ken ei ole meriäsi nähnyt, oi kotiseutuni, hän ei tunne sinua. Hän ei tunne sinun suuruuttasi. Ken vaeltaa metsiäsi ja kangastasi, ja katselee lampiisi, hän lepää rinnoillasi, hän näkee silmiesi välkkeen ja ruumiisi kauneuden ja kuulee sinun hengityksesi. Mutta tuolla ulkona aalloilla, raittiin tuulen syleilemänä, siellä näin sinut kokonaan valkeistasi jaloistasi tummaan kiireeseesi asti, näin sinun raskaassa viitassasi kimaltavista, soljuvista, kuohuvista aalloista, valkeille kuohupaarteineen. Silloin sinä lausuit minulle: Laula minusta laulu!… Ken voisi laulaa sinun laulusi, ihana ylpeä kotimaani, ken voisi laulaa laulun hänestä, jonka käsi vartioi sinua!
Vaieten ja hiljaisina katselivat he kumpikin tuota ylenevää ihanuuden kehrää. Ja kun aurinko voitokkaana oli noussut taivaalle yli maiden ja merien, silloin käänsi Ingeborg silmänsä häneen: "Ryhdytkö työhön. Andrees?"
Silloin sanoi hän hengähtäen syvään: "Olen koettava tehdä, kuten olet sanonut, ja kiitän sinua myöskin. Ja jää vielä muutamaksi päiväksi tänne luokseni!"
"Sitte menen äitisi luokse."
* * * * *
Muutama päivä tämän jälkeen meni Ingeborg pikku Fritzin kanssa, joka aina seurasi häntä, käymään ulos säikille, oli kaunis lämpöinen kevätpäivä ja läheni jo ilta. He olivat koonneet pienen korillisen lokin munia, joista piti tulla illallinen, pieniä pilkullisia munia, lähemmä viisikymmentä kappaletta, Niin paljon löysivät he niitä näinä viikkoina joka päivä. Lähes joka askel oli niitä taidottomasti kyhätyissä kuopissa lämpimällä hiekalla, rantavehnä ainoastaan hiukan peitti niitä. Lokit seurasivat heitä, lentelivät edestakaisin ja kirkuivat.
Kun he olivat etsineet kaikilta säikiltä, pyysi poika päästä rannalle. Nuo raikkaat kuohuvat aallot, jotka keveästi seuraten toinen toistaan pitkissä jonoissa kohajoitsivat rannalle, eivät jättäneet pojalle vähääkään rauhaa: "Mennään nyt sinne… kuule, Ingeborg!"
Silloin suostui hän seuraamaan poikaa. Lakean, lujapohjaisen tasaisen rannan poikitse menivät he rantakuohua kohden, joka vasemmalla ja oikealla levittäytyi heidän edessään niin kauas kuin silmä kantoi, peninkulmia avaralta. Se yleni kuin miehenkorkuinen muuri tuossa, sitä kiehkuroitsi vaahtoreunus yltä ja lainehti se levottomasti, kohosi ja laski. Tuhansittain sinisiä laineita kuohahti ylös, ja viskasivat ne valkeat kruununsa maan jalkojen eteen hiekalle. Hienoa valkeaa santaa tuprusi kuin lumituiskuna tulijoita vastaan ja rakensi heidän takanaan jokapäiväisessä työssä, yö- ja päivätyövuoroissa, kumpikin kuusi tuntia pitkät, korkeammaksi ja korkeammaksi valkeata säikkää, jonka suojissa viheriä maa kasvaa ja hirsihökkelit seisovat.
Tasaisen harmaan maapinnan yli astelivat he, molemmat oli vallannut näky edessään, molemmat hiukan pelokkaina, sillä näytti, kuin olisi meri paljoa korkeammalla kuin he ja kuin syöksyisi se heitä kohden, eikä heillä enää olisi mitään mahdollisuutta pelastua. Ingeborg nauroi itselleen, mutta rypisti sentään huolissaan otsaansa, pikku Fritz katsahti tuontuostakin ylös häneen, sitte taas taakseen säikälle. Mutta kun hän katsoi rantakuohua kohden, vihelsi hän ja heitteli käsivarsiaan ja asteli pitkin askelin tuiskuavaa santaa vastaan. Kohta seisoivat he ihan kuohun reunalla.
Kuinka se välkkyi ja suitsui, kuinka se korskahti pystyyn ja murtui takaisin! Kymmenentuhatta ratsastajaa vaahtoharjaisilla ratsuilla ratsasti sieltä, viidessä rivissä hyökkäilivät ne ja murtuivat nurinniskoin takaisin rantavallista.
Varjostaen kädellään silmiään, tähysteli Ingeborg pitkät ajat kaukaisuuteen, mutta lapsi keksi lasten tapaan toimittamista lähempää. Hän juoksi paljain jaloin tyyneeseen matalaan lampeen, jonka ylitse kuohun suojissa värehti pitkiä velttoja laineita. Ja yht'äkkiä tahtoi hän kylpeä ja vaati tulla riisutuksi.
Silloin laskeutui Ingeborg polvilleen ja riisui hänet ja seisoi vierellä, kun poika, milloin istuen, milloin maaten, milloin piehtaroiden, milloin oijennellen itseään, läiskytteli siinä kirkkaassa vedessä. Viimein tuli hän hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen jalkojensa ympärille, ja vaati välttämättömästi, että Ingeborgin myöskin piti veteen, ja kun hän nauraen puisti päätään, ei hän lakannut pyytämästä, ennenkuin hän paljain jaloin ja kohottaen hamettaan meni hänen kanssaan veteen.
Ja sillävälin kun he leikkivät ja pikkupoika tuon kauniin tytön saattamana ylpeänä ja suorana uskalsi kauemmas ja leikin innossa hame vedettiin tiukemmalle, tarttui syrjempänä pieni aallonkieleke valkein kurkottavin käsin tytön kenkään, viskasi sen päänsä ylitse hiljaa naurahtaen siskolleen takanaan, kurotti taaskin, nyki sukkaa, tarttui siihen kauaskurkottavalla kielekkeellä ja sysi ja vei ja kurkotti ja nauroi, kunnes paikka oli tyhjä. Silloin katsahti Ingeborg taakseen ja huomasi vahingon, ja koska hän oli kuulevinaan naurua, uhkasi hän kädellään merta.
Silloin seisoi Andrees Strandiger siinä lähellä häntä ja sanoi: "En saanut estetyksi sitä."
Tyttö sulki kiireissään lapsen pään käsiinsä ja sanoi: "Mitä nyt teemme. Fritz?"
"Juoksemme kotiin!" vastasi tämä hauskasti.
Ei ollutkaan muuta neuvoa.
Niinpä lähtivät he rinnakkain astelemaan rannan poikitse majaa kohden, joka kaukana heistä kurkisti esiin hiekkasäikän takaa hirsiseinineen ja lipputankoineen. Ingeborg vilkaisi tuontuostakin Andreekseen. Mutta hän ei vaan keksinyt, mikä ilme hänellä oikein oli kasvoillaan, sillä viime viikkoina ei ollut kasvojaan koskenut partaveitsi, ja tumma parta oli versonut hänen huulilleen ja peitti hänen kasvonpiirteensä.
"Mikä sinun on?" kysyi Ingeborg. "Vaivaako sinua mikä?"
"Antje tuli kylästä", sanoi hän, "ja hänellä oli mukanaan kirje
Heimiltä."
"Mitä kirjoittaa ystävämme?"
"Kirjoittaa sekä hyvää että pahaa."
"Kerro ensin paha."
"Kuusi perhettä Eschenwinkelissä, kaikkiaan kolmekymmentä henkeä, matkustavat ensi viikolla Amerikaan."
Molemmat vaikenivat ja astuivat tuokion hiljaa rinnakkain.
"Sinun pitää kestää tuokin, Andrees."
"Minä olen se, joka karkoitan heidät kotiseudulta."
Ingeborg laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Olen toverisi, Andrees, ja olen aina oleva sitä; sitäpaitsi on sinulla
Heim ja Reimer. Seisomme uskollisesti rinnallasi."
"En ollut ajatellut, että he todella lähtisivät; mutta mihinkä ryhtyisivät he muutenkaan. He olivat liikaa. Strandigerkartanon pelloilla työskentelee nyt puolalaisia miehiä ja naisia."
"Et sinäkään ehkä olisi voinut pidättää heitä, Andrees; on nyt kerran semmoinen liike kansassa. Heillä on sukulaisia siellä, toinen seuraa toistansa meren tuolle puolen. Jos se nyt näyttääkin tuskalliselta, niin kuka tietää, ehkä on se sentään siunaukseksi heille ja heidän lapsilleen."
"Mutta onhan tämä sentään heidän kotiseutunsa, ja maa tuolla vieras… Ja kansan sitkein voima juoksee tuonne, kuin aukaistusta suonesta; se mitä tulee sijaan, on alempiarvoista vierasta verta. Ja sellaista vaihdoskauppaa olen minä kädelläni tukenut."
"Vielä jää monta jälelle tänne, Andrees, joita voit auttaa… Entä hyvä, josta Heim kirjoittaa?"
"Eva Walt on tullut hänen morsiamekseen. Hän kirjoittaa hirveän ylimielisesti, niin että siitä tuskin saa tolkkua. Hän on muka nähnyt hänet jo poikana kankaalla ja sittemmin Heidelbergissa. Kuinka saattaa se olla mahdollista? Hän kirjoittaa ihan hassuja."
He vaikenivat hetken.
"Miten arvelet, Andrees, tulevatko he onnellisiksi?"
"Luulisin: Eva Waltissa on jotain niin käytöllistä ja voimakasta, ja luulen, että hänestä tulee uskollinen toveri hänelle: ja se on pääasia."
Kummallekin johtui mieleen, että Ingeborg äsken oli sanonut: "Olen sinun toverisi." Ja he vaikenivat taaskin.
Puhtaalla, kovalla maaperällä, jolla he kulkivat, oli siroissa kaareilevissa viivoissa pieniä kohoumia, joita nousuveden aaltoilu oli muodostanut. Pikku Fritz, joka tähän asti oli taivaltanut koko elinpolkunsa paljain jaloin, asteli uskaliaasti epätasaisella maaperällä, mutta Ingeborg ei pian enää voinut kestää kipua jaloissaan. Se sai kyyneleet nousemaan silmiinsä ja hetken perästä täytyi hänen pyytää, että he pysähtyisivät hetkeksi. Mutta seisoessaankin tunsi hän tuota polttavaa kipua jaloissaan. Silloin pyysi hän, että he molemmat menisivät edellä.
"Mutta hänhän voi kantaa sinut", arveli Fritz.
"Niin, sallihan se, Ingeborg. Maria on kuollut: tahdon kantaa sinua hänen sijastaan käsilläni. Sinä teet niin paljon hyväkseni."
Ingeborg seisoi, eikä liikahtanutkaan.
Silloin kumartui Andrees ja nosti hänet syliinsä: "Kunniassa olen pitävä sinua, uskollinen toverini."
Kun Andrees säikän rinteellä laski hänet sylistään, sanoi Ingeborg:
"Lähdenkö nyt äitisi luokse?"
Ja vielä kerran pyysi Andrees: "Jää nyt vielä muutamaksi päiväksi."
Siten holhoi Ingeborg häntä kestämään nykyisyyttä ja pelotta katsomaan tulevaisuuteen.
NELJÄS LUKU.
Oli suruisa näky tuo.
Pitkässä jonossa astelivat puolalaiset työntekijät Strandigerkartanon pelloille, seisoivat siellä ja kuokkivat ja edessään seisoi vouti. Toisinaan kuului hänen käheä vieras puheenpartensa aina Eschenwinkelin tuville tai kesannolle asti, jossa Heim asteli auransa jälessä kyntäen sitä toista kertaa. Silloin ravistivat naiset Eschenwinkelissä aina päitään ja puhelivat omituisesta ja kovasta ajasta ja vieraasta maasta, jonne he nyt tulisivat muuttamaan, ja Heim Heiderieter, niin onnellinen kuin hän muuten olikin, loi raskaan katseen eteensä.
Iltasin istuivat Eschenwinkeliläiset, miehet ja naiset rantavallin vierteellä kanervikossa, lapset leikkivät kanavan partaalla..Silloin tulivat nuo muukalaiset, ehkä kolme neljäkymmentä yhdessä jonossa, kuin parvi kaakattavia hanhia, pitkin tietä, eivät katsahtaneet oikealle eikä vasemmalle, silmät olivat punaisten huivien peitossa ja vilkahtivat vaan arasti seudun kansaan, jolta he riistivät leivän ja kotiseudun. Oli omituista katsella, kuinka Eschenwinkelin pieni väki, joka oli kanavan partaalla, pilkkaili noita kulkijoita ja. Henrik Schütt, ainoa heistä, joka kerran elämässään oli lukenut indiaanikertomuksen, väitti, että tuommoisia ihmisiä pyydystäisi hän Amerikassa lassollaan, ja antaisi niiden tehdä työtä pellollaan. Naiset kanervarinteellä antoivat sukankudintensa tuokioksi vaipua syliinsä, ja miehet purasivat ajatuksissaan piipunvarteensa, siten antoivat he vaieten ja huomautuksia tekemättä, ainoastaan tarkaten silmillään, joukkueen mennä ohitsensa. Jälkeenpäin puhelivat he ehkä hetkisen yleensä vaan, että he vaativat elämältä enemmän kuin nuo, jotka katosivat Strandigerkartanon jalavain varjoon: että he, saksalaisina miehinä, eivät osaisi laumoissa tehdä työtä voutien katsannon alla, ja että onnettomuus oli siinä, siinä juuri, ett'ei heillä itsellään ollut omaa maata, että maanomistajat itsekin ympäristöllä sanoivat, että semmoinen työmies, jolla on itsellään maata, on uskollisin ja paras, ja että vanha työläisväestö yhä tyystemmin häviää maasta ja että muuttaa huonompaa väkeä sijaan, ja että työväki saa vieraassa maassa sitä, jota kotimaa siltä kieltää: omaa maata!
Näistä asioista keskusteltiin tyyneesti ja yksinkertaisesti, ilman katkeruutta ja kiivautta.
Hei Probislav! sinä, joka ketteräjalkaisena hiivit Wodaninkukkulalle! Eivät silloin antaneet rauhassa sinun asua majoissa, jotka eivät kuuluneet sinulle, ja maalla, joka ei ollut omaasi. Sait niskoihisi germaanilaisista nyrkeistä, saksilaisista kirveistä! Oli toinen aika silloin. Probislav!
Ainoastaan jos Schütt, viinapullo takin taskussa, oli paikalla, silloin sai kuulla katkeria tuimia sanoja: kotiseudun pyhää nimeä mainittiin halveksuen, isänmaata pilkattiin ja keisarin nimeä tallattiin jalkoihin. Mutta kukaan muu ei puhunut semmoisia sanoja kuin tuo Peter Schütt, Tuomas Schüttin, juomarin pojanpoika.
Toisinaan tuli Heim Heiderieter alas vallin kuvetta, ja Eva liittyi naisten seuraan. Hän oli suosittu siellä, sillä hän oli luonnollinen ja yksinkertainen, ja kertoi vaatimattomasti hyvistä ja pahoista päivistä, joita hän oli saanut kokea, ja siitä kaukaisesta ihanasta maasta, jossa hän oli syntynyt, ja tuosta ensimmäisestä matkastaan Holsteiniin. Heimillä taas oli suuri Yhdysvaltojen kartta polvillaan, ja ympärilleen muodostui todellinen tungos ihmisiä ja savua: hän oli nimittäin maineessa, että hän tunsi jokaisen pienimmän karjapolunkin tuolla puolen valtameren: ja hänelle asetetuin vaatimuksia, jotka, jos hän olisi voinut tyydyttää niitä, olisivat oikeuttaneet häntä pääsemään kunniajäseneksi mihinkä maantieteelliseen seuraan hyvänsä.
Naisten puolella selitti vanha Thiel eukko, istuen nahkatohveleissaan kanervamättäällä, jo kahdettakymmenettä kertaa, miks'ei hän lähde mukana Amerikaan. "Ensinnäkin se meri, lapset! Minua kauhistaa, kun ajattelenkin jo. Ja sitte tuo kuukautinen eläke Henrikin jälkeen. Lähtisinkö minä maasta, jonka edestä hän on kuollut? Ja sitte Thielin ja lasten haudat. Viisi lasta, Eva! Oletko nähnyt ne jo? Jokaisella on pieni puuristinsä. Telsche Spieker lupaa kyllä pitää huolta niistä, ja sen hän kyllä tekeekin, kun hän kerran on luvannut; mutta kun ajattelen sitä sentään paremmin, niin näkevät he mieluummin, että teen itse sen."
Siten puheli hän. Silloin alkoivat toiset kehoittaa häntä. "Mutta olisihan sinulle kovin hauskaa, Thiel eukkoseni, saada nähdä lastenlapsesi."
Silloin alkoi hän puhua lastenlapsistaan. "Niitä on jo ehkä kuusitoista, Eva. Niitä tulee aina kaksi joka vuosi lisään. Minullahan on siellä neljä tytärtä, Eva."
Ja yht'äkkiä vilkastui hän ja kohotti ääntään: "Ell'en pidä silmällä Pellwormeria, menettää se vielä vanhoilla päivillään järkensä ja lähtee mukaan Amerikaan. Kaiket illat istuu hän virsikirjan ääressä ja veisaa virttä numero 422, ukko höperö!"
Telsche Spieker, joka istui Evan vierellä, kääntyi eukkoa kohden: "Älä sano siten, Thiel eukko. Pellwormer ei kai itse ajattele lähteä maasta, mutta hän ajattelee niitä, jotka lähtevät."
"Jättäkää Pellwormer rauhaan, hän on ihminen Maria Landtin maata!"
"Maria Landtin!"
"Oi, että hänen pitää levätä kirkkotarhalla nyt!"
"Frans Strandiger on toki muuttunut vakavammaksi."
"Poika, käyppäs noutamassa virsikirja: se on laatikossa. Älä nikso sormiasi!"
"422…" Heim luki kuuluvalla äänellä vanhan matkavirren.
"Näetkö nyt. meitä ajattelee Pellwormer…"
Syntyi hetken hiljaisuus.
Sitte tuli taaskin joku Heimin luokse ja kielisepän piti kääntää vapaapiletti, joka, huolellisesti paperiin käärittynä, vedettiin esiin povitaskusta. Kummastellen ja tyytyväisinä kuulivat he sen sisältöä.
Toiset taas puhelivat kaikki yhteen mylläkkään: talouskaluista, joita kannatti ottaa mukaan, kinkusta, joka oli uunissa savuttumassa ja jonka piti mukaan, sukulaisten olosuhteista ja toiveistaan. Ja tätä jatkui, kunnes aurinko laski.
Ja jos joku olisi kuunnellut tarkkaavasti, olisi hän yhä uudestaan kuullut lausuttavan samaa sanaa: Maata! Maata! Niin, se sana on lausuttu monta kertaa näinä hiljaisina toukokuun päivinä kankaan rinteellä, etelään Nummitalosta.
Silloin laski aurinko vallin taakse. Se kultasi meret ja maan ja kätki ihmisten silmiin, jotka istuivat kanervikossa, lämmintä loisteita. Kaikki katselivat sitä kohden: sitte erosivat he toisistaan. Neljän viikon kulutuin ovat he istuvat, yksi sen toinen tämän farmin ovella ja Iowan aaltoisain kukkulain taakse on laskeva aurinko, sama aurinko kuin nytkin, mutta kuitenkin vieras.
Kahta tuttavistamme ei sentään koskaan näkynyt kankaalla. Hinnerk Elseniä ja Anna Wittiä… Anna Witt istui matalassa tuvassa ja neuloi kaiket päivät vaatekappaieita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa Amerikaan, hän aikoi nimittäin myöskin Amerikaan, hän yksin kaikista Witteistä, huolien kalvaama tyttö, suruisa matkaaja. Hinnerk Elsen ei välittänyt hänestä; hän oli lyhyesti sanonut vaan, ett'ei tyttö ollut kyllin kunnollinen hänelle. Hän oli samoinkuin Annakin jättänyt palveluksen Strandigerkartanossa ja työskenteli nyt eräässä tienteossa parin tunnin matkan päässä, ja meni hän harvoin Annan ikkunan ohitse vanhan Thiel eukon luokse, joka jo useat vuodet oli hoitanut hänen pesuaan. Kun Anna näki hänet siinä, kun hän ylpeänä ja jykeäniskaisena, katse luotuna suoraan eteenpäin, meni ohitse, vaipui päänsä syvemmälle, kunnes se lepäsi pöytää vastaan, ja koko ruumiinsa hykähteli tuskan ja itkun kouristamana.
Sunnuntaiaamuna, lähtöpäivänä oli pieni kirkko täytenään väkeä, sillä tiedettiin, että muuttajat tänään tulisivat pyhälle ehtoolliselle..Samoin tiesivät kaikki, että pastori Frisius tänään pitäisi erikoisen saarnan. Hänellä oli tapana käsitellä tapahtumia, jotka liikuttivat seurakuntalaisten mieliä, Jumalan sanan valossa.
Mutta nyt tiedettiin, että hän sitten muutaman päivän oli kipeänä. Kohta puheen jälkeen, jonka hän oli pitänyt Maria Landtin haudun ääressä, oli hän tullut niin heikoksi, ett'ei hän ollut voinut ilman apua mennä kirkkotarhalta kotiin, ja illemmällä sai hän kovan kuumeen. Siitä asti oli hän sairastellut, eikä ollut voinut liikkua ulkona, hänen muuten niin kirkkaat silmänsä olivat sameat ja laimeat, hän näytti niin vanhettuneelta ja oli aina syvissä ja, kuten näytti, suruisissa ajatuksissa. Joka ilta sai hän kuumetta, joka kiusasi häntä aina sivu puoliyön.
Pellwormer, joka toisinaan kokosi kolehtia, tuli pappilasta käsin, ja meni käytävää pitkin ja ilmoitti oikealle ja vasemmalle, että pastori oli kipeä, mutta että hän sentään kohta tulisi ja puhuisi alttarilta muuttajille; sitte jakaisi hän pyhän ehtoollisen.
Kohta hänen jälissään tulikin pastori, hän näytti väsyneeltä, ja kalpealta, ja kun oli laulettu matkavirsi, piti hän alttarilta puheen muuttajille, jotka vaimoineen ja lapsineen istuivat ensimmäisillä kolmella etupenkillä, kaikkiaan nyt kolmekymmentäneljä henkeä, sillä kylästä oli liittynyt heihin neljä. Kaikki olivat tulleet, myöskin Schüttin perhe. Tämän vaimo istui masentuneena ja itkettyneenä penkissään, lapset näyttivät säikähtyneiltä, isä itse ei ollut tullut. Hän oli tänä aamuna ilkkunut ja sadatellut. "Vanhan Jumalan ja vanhan kodon riisun yltäni, kuin kelpaamattoman takkirähjän ja ostan itselleni uuden: ne lienevätkin tuolla puolen valtameren hyvin helppohintaisia." Dwengerit olisivat myöskin mielellään lähteneet maasta; mutta he eivät olleet saaneet vapaapilettiä, nyt olivat he vuokranneet kylässä, lähellä kirkkotarhaa itselleen asunnon, samassa rakennuksessa, joka nyt on heidän omansa ja jossa nyt sijaitsee raittiusseuran huoneusto, jonka esimiehenä nyt. jo vuoden päivät on ollut Kristoffer Dwenger. Reimer Witt oli tänään aamulla aikaiseen tullut Flackelholmista, oli ensiksi toimittanut erään kirjeen perille Heimille ja oli nyt kirkossa, nauttiakseen viimeistä kertaa pyhää ehtoollista tyttärensä kanssa. Tämä istui naisien puolella Telsche Spiekerin rinnalla, oli hyvin itkettynyt ja näytti melkein epätoivoon vaipuneelta.
Thiel eukko istui paksussa mustavillaisessa päällyshuivissaan, ähkyen ja puhkuen, ja antoi kyynelkarpaloiden valua pyyleitä poskiaan. Hän oli viime tilassa päättänyt lähteä mukaan. Nyt kamppaili hänessä koti-ikävä ja muisto haudasta Metzin luona halun kanssa saada nähdä amerikalaisia lastenlapsiaan; ja hän olisi ollut ihan mennyttä ja menehtynyt, häntä kun ahdistivat niin monet ja monellaiset ajatukset, ell'ei hän olisi ollut niin vahva sielultaan ja ruumiiltaan. Hän oli sitäpaitsi, kysyttyään ensin neuvoa Heim Heiderieteriltä, päättänyt lähteä matkalle nahkatossuissa, jotka suutari Ketels oli tehnyt. Lisäksi oli hän erään kirjeen kautta Iowasta saanut kuulla, että tyttärensä Therese, oltuaan kuusi vuotta Kaliforniassa, oli edellisenä kesänä siirtynyt Australiaan. Tämä uutinen oli saanut hänen hämminkinsä täydelliseksi, sillä hän ei ollut vielä ikinä kuullut mainittavankaan Australiaa ja Heim oli turhaan koettanut turvekorun avulla, jota hän maapallona piti kohotetussa kädessään, tehdä hänelle selväksi, missä tämä merkillinen maa oli.
Maastamuuttajain takana istuivat sukulaiset ja naapurit kylästä, niiden joukossa Pellwormer pitkässä ja ahtaassa, hihoista hiukan aukileikatussa takissa, semmoisessa, joka oli muodissa neljäkymmentä vuotta sitten, ja mustasilkkisessä kaulahuivissa. Ihan takana, urkulehterin alla, istui Hinnerk Elsen mustassa takissa ja valkeassa kauluksessa, jäykän suorana ja säntillisenä, kuten aina. Ainoastaan silloin tällöin kääntyi hän hiukan syrjäänpäin, ja katseli kaula kurkotettuna Anna Wittiä kohden ja nosteli silmäkulmiaan ja näytti ylen kunnialliselta.
Heiderieterien penkissä taas istui goottilaisilla kulmapilareilla varustetun tammioven takana Heim, rinnallaan Eva Walt mustavillaisessa puvussa, myrttiseppele tummilla hiuksillaan. Maastamuuttajat olivat nimittäin sanoneet: "Vietä hääsi, Heim, ennenkuin lähdemme."
Silloin oli Heim sanonut Evalle: "Kuule… meidän pitää viettää häämme matkasunnuntaina. Mitä tuumit siihen?"
Eva oli jo ovessa eikä kääntynyt taakseenkaan ja sanoi ripeään tapaansa: "Kuinka haluat vaan, herra!"
Heim oli juossut hänen jälkeensä: "Olen tuuminut sitä. Kutsuisimme muuttajat sunnuntaina päivällisille?"
"Suurelle välikölle! Jauhopiirakkoja ja silavaa! Kaikki on tuumittu jo ja järjestyksessä."
Silloin oli Heim ensiksi luonut häneen ihmettelevän ja ihailevan katseen, sitte oli hän, iloisena kuin koulupoika, lähtenyt juosta säärystämään kankaan kuvetta alas ja kutsunut kaikki sunnuntaina päivällisille.
Pastori Frisius seisoi alttarin edessä ja puhui kodista ja kotiliedestä, kasteesta ja häistä ja haudoista Idstedtistä ja Gravelottesta, lapioista ja ojista, ruskeasta kankaasta ja vihannoista säikistä ja tummanvärisestä kanavasta niiden välillä, hiestä ja. känsäisistä käsistä. Vanhemmille sanoi hän, ett'eivät he voisi unohtaa kotiseutuaan, nuoremmille, ett'eivät he saisi unohtaa sitä. Hän puhui Hänestä, joka on mertenkin herra, jonka käsi ulottuu meren tuolle puolenkin, Iowaankin, jonka käsi ulottuu joka ihmisellekin; jonka silmä seuraa hänen vaeltavia lapsiaan.
Hän puhui vaelluksista. "Kuinka kaikki etsivät helmiä. Ensin lapsina hiekasta, sitte nuorukaisina ilmasta, miehinä maasta, sitte viimeksi maan povesta. Mutta kaikki olemme lähetetyt matkalle etsimään ennen kaikkea erästä kallisarvoista helmeä, puhdasta kuin jumalansilmä, kirkasta kuin auringonsilmä, suloista kuin äidinsilmä. Tämä helmi on taivaan valtakunta. Halu saada maata ajaa teidät kotiseudultanne, älkää unohtako iäistä maata."
Sitte puhui hän vielä lyhyin koruttomin lausein kristinuskon sisällöstä, kauneudesta ja voimasta. Hän puhui koruttomasti ja yksinkertaisesti, käyttäen niitä voimakkaita sanoja ja käsitteitä, joita kuulijansa ymmärsivät. Olisi joku muukalainen ollut kirkossa, olisi hän voinut tarkalleen sanoa: "Tuolla tapaa elävät nuo ihmiset. Tuota työtä ovat he tehneet! Tuossa on heidän rakkautensa ja tuossa heidän toivonsa!"
Sen jälkeen menivät kaikki alttarin ääreen, viimeksi Heim ja Eva. Kun pastori Frisius oli yhdistänyt heidän kätensä, voi hän enää vaivoin pysyä pystyssä. Tukien itseään Pellwormerin käsivarteen meni hän kirkkotarhan poikki kotiinsa.
* * * * *
Koivunlehvillä koristetussa tuvassa seisoi Heim ja kutsui miehet syrjään ja sanoi: "Minulla on teille terveiset Andrees Strandigeriltä: ja nähdäksenne, että häntä pahoittaa, mitä on tapahtunut Strandigerkartanossa, antaa hän jokaiselle teistä naineista viisisataa markkaa ja jokaiselle naimattomalle kaksisataa. Myöskin sinulle, Anua. Tässä, lapseni, äläkä itke enää! Kätke ne hyvin! Hän pyytää, ett'ette ajattele liika ankarasti hänestä."
Kaikki nyökäyttivät päätään, sanoivat jonkun suopean sanan ja lähettivät hänelle terveisensä ja lupasivat kirjoittaakin hänelle siellä.
Sitte istuutuivat kaikki pitkän pöydän ääreen, joka ylettyi tuvan toisesta päästä toiseen, ylimpänä istuivat Heim ja Eva, oikealla heistä Reimer Witt, vasemmalla Haller, sitte Pellwormer, sitte muut: lapsia ja vanhempia sekaisin. Telsche Spieker juoksi edestakaisin, kantoi ruokia ja laski olutta tynnyristä. Kun olivat nauttineet jonkun suupalan, laskivat he oikean kätensä, jossa oli kahveli, polvelle ja tarttuivat olutlasiin.
Muut Eschenwinkeliläiset ja lähemmät tuttavat kylästä, jotka jäivät kotiin, seisoilivat tiellä tai avoimella ovella, tai tulivat he aterioitsevien luokse, asettuivat heidän taakseen ja juttelivat yhtä ja toista. Vanha Gruhlmummo hiekkatien varrelta tuli tänään viimeistä kertaa kylän läpi, hän tuli nojaten sauvaansa ja toi kirjeen ja terveiset, pojalleen Davenportissa. Kirje ja terveiset toimitettiin kyllä perille, mutta kun poika sai lukea kirjeen, lepäsi äitinsä jo maan povessa.
Aurinko lähetteli lämpimiä, välkkyviä säteitään tupaan. Usein kääntyivät he katsomaan ulos. Siellä kaukana lepäsi ja väilyi aava meri. "Huomen illalla olemme, aalloillasi."
Ei kuulunut äänekkäämpää naurua, eikä virkattu yhtään äänekkäämpää sanaa, ei pidetty ainoatakaan puhetta. Ainoastaan Heim nousi ylös ja kohotti lasiaan ja sanoi kasvut kalpeina: "Jumala olkoon kanssanne!" ja teki liikkeen kädellään ja istui alus. Opettaja Haller nousi myöskin ylös ja aikoi kai puhua enemmänkin, mutta sanoi ainoastaan: "Olette melkein kaikki käyneet minun edessäni koulua, ja saaneet tuntea minun keppiäni." Edemmälle hän ei päässyt, mutta kohotti uhkaavalla liikkeellä kättään, niin että kaikki ymmärsivät häntä. Nytkähteli voimakkaasti suunsa ympärillä, ja silmänsä uiskentelivat yht'äkkiä kyynelissä.
Kun muutenkin vaihtoi sanan vierustoverinsa kanssa, rykäsi ensin kurkkuaan ja yski. Oli kaikista, kuin puhuisivat he vierasta kieltä ja kuin kuuluisi kurkustaan vierus nimi, he katselivat toisiaan kalpein kasvoin, ja jokainen tiesi, mitä toisen sielussa liikkui.
Kangaskukkulalta, etelään Heimin talosta loivat he viimeisen silmäyksen maille ja hietikolle ja merelle. Kotiseutu heittäysi vielä viimeistä kertaa heidän rintojaan vastaan, hyväili ja syleili heitä, ja heidän oli vaikeata sysätä se luotaan ja sanoa: "Me lähdemme, emmekä enää palaa lakaisin."
Sitte lähtivät kaikki kylätietä asemalle.
Vanha Pellwormer asteli lasten joukossa, nuori Rohde isänsä rinnalla.
Äitinsä oli jäänyt kotiin.
"Vie terveiset veljillesi ja sisarillesi!" sanoi vanhus.
"Isä, nyt jäätte te yksin."
"Niin, se on maailman menoa."
"Isä… sano, mitä aiotte tehdä iltaisin? Sanomalehtihän tulee vaan kahdesti viikossa. Sinä poltat piippuasi ja äiti kutoo sukkaa; mutta mistä puhutte keskenänne? Ja kenelle kutoo äiti?"
"Tuleehan hiljaisempaa meillä. Äiti on joka kerta muuttunut hiljaisemmaksi, kun joku teistä on lähtenyt. Molemmat ensimmäiset lapsemme menetimme me, sitte lähti Henrik kuudentoista vuotiaana pois, sitte molemmat tytöt, sitte Jürgen ja nyt sinä."
"Aiotteko ehkä tulla perästä?"
Vanhus ravisti päätään: "Äiti ei jätä hautoja, eikä kylää. Hän on syntyisin täältä."
Poikaa kuristi kurkusta: "Oletko huomannut, että äidin hiukset ovat ihan harmaat?"
"Olen, etkö sinä? Äiti ei kestä paljoa. Hän kärsi liiaksi synnyttäessään sinut."
"Vasta tänään huomasin hänen harmaat hiuksensa… Kun vain tietäisin, mitä illat teette?"
"Älähän siitä huolehdi!"
"Kun istutte niin hiljaa, ja äiti katsoo ja tuijottaa eteensä lattiaan… sillä mitään kudottavaa ei hänellä tosiaankaan enää ole!"
He astelivat tuokion rinnakkain. Nyt tuli tientaite, josta viime kertaa näki kodon.
"Isä… minä juoksen vielä nopeasti takaisin ja katson, mitä äiti toimittaa."
Ja hän juoksi takaisin ja astui sisään avoimesta ovesta ja katsahti tupaan, eikä nähnyt häntä. Kyökissä hän istui tiilikivisen lieden ääressä, istui hiljaa kumarassa, kädet ristissä sylissään, hiljaiset silmät tuijottivat tyhjästi eteensä ja hiuksensa olivat harmaat.
"Äiti! Minä… minä jään tänne sinua luoksesi, vaikk'en sitte ikinä saisikaan maata ja hevosia. Minä en voi jättää sinua yksin."
Ja kuu poikaa ei kuulunut takaisin, palasi isä myöskin ja löysi äidin ja pojan istumassa lieden ääressä, ja ensikertaa siitä asti kuin hän ei enää ollut lapsi, oli poika laskenut käsivartensa äitinsä kaulan ympärille.
Ja niinpä jäi Wilhelm Rohde kotiin, koska hän arveli, ett'ei äidillä olisi mitään tekemistä, jos hän lähtisi. Hänellä on nykyään uusi tupasensa metsän etelärannalla ja omistaa hän siellä puolentoista hehtaaria nummimaata, jonka Andrees Strandiger on helpoilla ehdoilla myynyt hänelle, ja lähtee hän joka aamu päivän sarastaessa kankaan poikitse päivätyöhön Strandigerkartanoon. Isänsä ei saavuttanut kuudettakymmenettä ikävuottaan — vatsuri Metzin luona oli murtanut hänen elinvoimansa — mutta äitinsä, vanha valkohapsinen vaimo, asuu hänen luonaan, ja nyt hänellä on kylliksi tehtävää, sillä Bertha Witt, jonka kanssa hänen poikansa on mennyt naimisiin hyvin nuorena, on antanut tälle jo kaksi lasta.
Asemalla soitteli Schütt harmonikallaan, jonka hän oli ottanut mukaan, jotain iloista renkutusta, ja lauloikin soittonsa mukaan. Mutia se ei ollut kenenkään mieleen, ja Heim otti koko soittimen pois häneltä ja sanoi eräälle toiselle, joka ei lähtenyt makaan:
"Soita sinä: 'Schleswig-Holstein, merien lapsi'!"
Siihen yhdyttiin. Neljännen värssyn lauloivat muutamat kotiinjäävistä:
Heikoissakin voima Herran
Suuri on, kun uskoo vaan.
Luota Hänen, niin saa kerran
Venees' rauhan valkamaan!
Poismuuttavat kuuntelivat, katse maahan luotuna sitä, ja sovittivat sanat itseensä.
Silloin tuli juna.
Suruisimmat olivat Anna Wittin hyväiset; hän ei voinut irroittautua isästään. Lopulta tarttui Schütt, joka oli hiukan juovuksissa, ja nauroi meluten ja käski viedä terveiset tuolle niin sanotulle "kotiseudulle", tylysti itkevään tyttöön ja sysäsi hänet vaunuihin sisään. Juuri silloin astui Hinnerk Elsen hieman liikutettuna asemalle ja näki tämän kohtauksen. Juna lähti. Ikkunat olivat täynnään hyvästijättäviä kyyneleisiä silmiä. Anna Wittiä ei näkynyt missään.
Tänä iltana oli Eschenwinkelissä ja kankaalla hiljaista. Kaikki olivat kotonaan ja puhuivat päivän suuresta tapauksesta.
Heim ja Eva palasivat kotiin kankaan poikitse, kasvonsa olivat vakavat, mutta niillä kuvastui sentään iloinen liikutus. Hääpäivä oli vakavampi kuin he olivat, kuvitelleetkaan. Tuo sanaton tuska, jonka he olivat nähneet kuvastuvan niin monilla, muuten niin vakavan ilmeettömillä kasvoilla, oli koskenut heitä sydämeen. Vasta rauha, joka lepäsi hiljaisen kankaan yllä, palautti heidät ihanaan nykyisyyteen ja omaan oloonsa.
"Kesän pitää sinun tehdä ulkona työtä. Heim, kaiket päivät ja oikein ahkerasti! Ainoastaan iltasin saat hät'hätää kirjoittaa jonkun ajatuksen paperille.
"Vai niin…!"
"Mutta kun tulee talvi, pidän minä rengin kanssa huolen koko talosta.
Silloin suat istua kirjoituspöydän ääressä…"
"Niinkauan kuin sitä riittää."
Eva ravisti hänen käsivarttaan: "Älä keskeytä minua! Niinpä siis… sinun pitää kirjoittaa jotain kunnollista! Ei mitään tuommoista tyhjää tuulta! Vaan jotain vakavaa! Jotakin, johon voi tarttua käsin ilman että se särkyy. Synnistä ja huolista pitää sinun kirjoittaa, kotiseudusta ja isänmaasta, uskollisesta rakkaudesta ja rehellisestä työstä. Jotain tuommoista oikeata saksalaista ja korutonta, kuin Reuter ja Freytag ovat kirjoittaneet, jotain koko suurelle kansalle, jota lukee mielellään sekä sivistynyt että kansan mies."
Heim aikoi taaskin keskeyttää: mutta kun taaskin ravistettiin käsivarttaan, niin tyytyi hän mutisemaan ainoastaan itsekseen, mitä oli aikonut sanoa hänelle: "Tuopa tarttuu voimakkain käsin Nummitalon ohjaksiin."
"Näetkös…" jatkoi Eva, "tuo mitä tänään olemme saaneet nähdä. Tuo ero kotiseudusta, se on oikea aitosaksalainen kuva. Samalla tapaa ovat jo miljoonat saksalaiset jättäneet kotiseutunsa."
"Sinähän unohdat ihan tyystin, että on hääpäivämme tänään."
"Kuulehan toki, Heim! Voisithan valita aiheen kotiseutusi menneisyydestä."
"Että kirjoittaisin historiallisen romaaninko vai?"
"No niinkin."
"En ilkeä lukea edes, vielä vähemmin kirjoittaa."
"Luethan toki mielelläsi Freytag'ia ja Ekkehardtia?"
"Hauskempaa luettavaa ovat silmäsi! Tulehan! Kuinka siro ja soma olet!… Laskehan edes kerrankin käsivartesi ympärilleni!"
"En täällä. Heim."
"Ethän ole vielä kertaakaan tehnyt sitä."
"Sittemmin kotona, Heim."
"Tule, mennään kotiin! Aurinko laskee."
Eva kävi kovin verkkaan hänen rinnallaan ja pidätti häntä käsivarresta.
"Ilma on niin puhdas ja ihana ja taivas niin sininen… Perunat taimivat hyvin nyt, meidän pitää jo ensi viikolla mullittaa ne. Kuule, paljoko luulet meidän voivan korjata hehtaarin alalta, jos tulee kohtalaisen hyvä vuosi?"
"Se on huokoista, hyvää maata: sataviisikymmentä tynnyriä ehkä."
"Ja tynnyri?"
"Sanokaamme nyt: kolme markkaa viisikymmentä pfennigiä."
"Tekee siis niin ja niin monta markkaa."
"Maamiehen, tyttöseni, pitää laskea kolmeen erään!"
"Vai… niinkö??"
"Niin, näet sä! Ensinnäkin, kun hän kylvää, taimiiko se?"
"Ne taimivat!"
"Sitte, jos taimivat, saadaanko korjuun!"
"Vai… niin!"
"Ja lopuksi kuu on korjattu, saako niistä mitään!… Näetkös, Eva lapseni! Tuollainen koroillaan eläjä taas! Hänen tarvitsee laskea vaan yhden kerran. Sakset tänne! Leikkaus! Ja rahat putoavat pöydälle yhtä haavaa kuin saksetkin. Semmoisen rahamiehen olisi sinun pitänyt ottaa."
"Nuoren koroillaan eläjänkö? Ikävät pitkäpiimäiset kasvot… Yönutussa… Katselee, kun palvelustyttö lakaisee lattiaa… tekee sen. kun kireälle ottaa, itsekin… hirveätä."
"Tulimmaista! Mistä olet tuon keksinyt?… Siispä olisi sinun pitänyt ottaa joku virkamies. Silloin saa rouva joka kuukausi, ensimmäisenä päivänä kello puoli kaksitoista päivällä rahansa: tuossa Lotteni! ja herra ottaa siitä päältä jaon olutrahansa, jakaa rahat, täsmälleen!"
"Ei! En ilkeä mitään virkamiestä, Muutamat juovat joka päivä olutta, ja se on ihan hirmua: se tekee miehen tuhmemmaksikin. Heim! Toiset taas lukevat aina sanomalehtiä. Mitä hyvää on virkamiehen rouvalla miehestään? Yöllä unissaankin ajattelee semmoinen asiakirjojaan, koulujaan, tehtäviään, puheitaan, ravintolapöytäänsä. Usea heistä muuttuu sitäpaitsi omituiseksi, kun tulee vanhemmaksi, usein juuri parhaimmat.
"Maamies… älä käy niin nopeaan. Heim… maamies on täydellisin mies. Tahtoo sanoa: hän voi olla sitä. Hän voi helpoimmin olla sitä. Tietysti pitää hänen olla oppinut jotain, ja sentään ymmärtää elää yksinkertaisesti. Hänen pitää itse osata käsitellä lapiota, ja hänen pihiä pitää kunnianaan itse käydä auransa jälissä tai kylvinsäkki olallaan maansa ylitse. Hän kunnioittaa vaimoansa, koska tämän äly ja tämän näppäryys pitävät koossa koko taloutta ja koska tämä ymmärtää kaiken parhaiten. Mies pitää ohjaksia ulkona, vaimo sisällä."
"Me olemme mies ja vainio! Kuinka somalta näytät!! Tule! Mennään kotiin!"
"Maamiehen vaimolla… Älähän kiirehdi, Heim .. on vielä ihan valoista… maamiehen vaimolla on miehensä aina lähellään, kuitenkin siten, että hänellä on työnsä, niin ett'ei hänen läsnäolonsa koskaan tunnu rasittavalta, kuten sinä nyt, Heim, käsivarsillesi! No, käsi pois! Hän ei koskaan ole tiellä, eikä hänellä ole aikaa pitkiin puheisiin. Ja illat istuvat he toisensa kanssa yhdessä ovella, molemmat väsyneinä, eivätkä ajattele vierailuja ja semmoista. Katselevat ilta-aurinkoon vaan ja ovat iloissaan."
"Ja sitte menevät he nukkumaan! Tule, Eva!"
"Palataan vielä kankaalle hiukan. Heim."
"Ei, Eva! Käänny takaisin nyt. Eva Heiderieter! Tuossa on talosi!"
"Pitääkö meidän jo kotiin?" Hän katsahti syrjään kankaalle, ja kasvoilleen heräsi suruisa ilme. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän Heimiä kohden, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Sitte lähti hän hitaasti ja vaieten, käsi hänen käsivarrellaan, astumaan kotia kohden.
Kun he menivät vallin yli, tuli Hinnerk Elsen pitkin askelin, sammunut piippu kädessään ja lakittomin päin, puutarhan läpi heitä vastaan.
"Kuule, Heim", sanoi hän kiihdyksissään, "kävin juuri Telsche Spiekerin luomi: Reimer on jo palannut takaisin Flackelholmille. Ja Telsche Spiekerkin löylytti minut hyvänpaiväisesti, niin ett'ei minussa ole kovaa paikkaa enää. Hän sanoi, ett'en ole pitänyt huolta Annasta. Minä, sanoi hän, olen ollut huoleton ja renttu. Minä!" Hän löi nyrkillään rintaansa vastaan. "Tiedät, että hän osaa olla yht'aikaa sekä karkea että terävä! Tunnethan sinäkin hänet! Mutta tällä erää oli hän yksinomaan karkea: hän on puinut nyrkkiä edessäni pöytään! Hän sanoi, että olin aikonut olla sulhanen ja että olin käyttäytynyt kuin iso-isä. Perästäpäin tuli vielä Pellwormer paikalle ja teki asian vielä pahemmaksi. Telsche jyrysi, hän veisasi. Puhutuksi ei hän saanut Sanaakaan, oli ihan mykkä, mutta veisata osasi hän! Aina vaan samaan säveleeseen: 'Mont' on tähteä taivahalla'. Kummastelen, että takkini vielä on eheä, arvoni ja ryhtini on kaikki säpäleinä. Mitä sanot siihen?"
"Kuules, Hinnerk, kuinka tulit menneeksi Telschen luo? Siitä on pitkä aika, kun olet astunut Reimerin kynnyksen yli."
"Minäkö? Noo, minähän menin kuulemaan, mitenkä hänen laitansa oikein oli… millä mielellä hän… Anna…. oli ollut…"
"Ah. vai siten! 'Kiitän sinua, Jumala, ett'en ole kuin toiset!' Kunnollinen Hinnerk menee kuulemaan, kuinka epäkunnollisen Annan laita oikein on!"
"Ei, Heim! Tiedätkö… Tuo on tuhma juttu! Minun on surku häntä!"
Hän loi silmänsä pahalla omallatunnolla Evaan. Tämä katsoi häneen vakavasti: "Minä en tahdo puida nyrkkiä pöytään edessänne, Hinnerk Elsen: mutta pyydän teitä, ajatelkaa, oletteko te joskus mitään rikkonut. Jos niin on luita, niin laittakaa taas kaikki hyväksi, siinä määrässä kuin on mahdollistu."
"Niin… niin… tuossa kuulin nyt sentään taas järkevän sanan! Niin minäkin luulen: pitää saada kaikki järjestykseen taas."
"Hinnerk, se ilahuttaisi meitä suuresti!" sanoi Heim ja kietoi käsivartensa Evan vyötäisille. "Tyttönen on naapurimme lapsi! Unohda, poikaseni, mitä on tapahtunut."
"No, hyvää yötä siis! Olipa hyvä, että tulin teitä puhuttelemaan. Hyvää yötä vieläkin kerta!"
Hän heilautti hyvästiksi piipunvarttaan.
"Tahdotko tulta. Hinnerk?"
"Minulla on tultu kyllin!"
* * * * *
Tuntia myöhemmin kolkutettiin erään talonpoikaistalon renkituvan ikkunaan kylässä. Wilhelm Rohde, joka vielä oli valveilla vuoteessaan, hypähti ylös ja aukaisi ikkunan.
Hinnerk Elsen seisoi ulkona pimeässä.
"Kuule. Wilhelm… satun juuri ohitse tästä ja palaan vasta lauantaina, ehkä en silloinkaan. Haluaisinpa tietää, mitä seisoo piletissäsi. Ehkä on sinulla myöskin jonkinlainen passi? Ehkä lähden minäkin tästä tuonnempana Amerikaan."
"Niin, sehän on hyvin selvä juttu, sinähän et ole ollut sotamieskään.
Silloin ei ole mitään vaikeuksia. Odotas!"
Kohta sen perästä oli hän taaskin ikkunassa, kädessään muutamia papereita. "Et voi lukea niitä", sanoi hän. "Mutta ota ne, minä en tarvitse niitä."
"Oletko maksanut jotain niistä?"
"En."
Hinnerk Elsen hävisi yöhön.
* * * * *
Hampurin satama oli seuraavana aamuna vielä sumun peitossa, niin tiheän, ett'ei eroittanut laivojen mastonuoria: alhaalla harmaata vettä, yllä harmaata sumua, välillä epäselviä, tummia laivanrunkoja. Rupesi heräämään ensimäinen aamuelämä, kaukaiselta rantakaijilta toisella rannalla kuului jysäyksittäin raskaitten rattaitten jylinää, aukaistiin joku purje, sumun seasta kuului kohta jälestäpäin rauhallista puhetta; laahustavia askeleita kuului katuviereltä.
Tuossa seisoo vanha siirtolaismajala, ränstynyt ja vanha, ikäänkuin huolien kumarruttama… tai kuin vanha parittaja, joka seisoo tien varrella ja harjoittaa ihmiskauppaa. Uneliain silmin katseli uusi päivä sen sokeihin ruutuihin, eikä voinut erottaa Anna Wittiä, joka ensimmäisenä ja yksin oli tullut portaita alas, ja nyt oli kumartuneena lattialla ja hääräili tavarainsa kanssa. Hän etsi ja hääräili, ja etsi kuitenkin ainoastaan yksinäisyyttä.
Ylhäällä makuuhuoneessa alkoivat toisetkin liikkua: tunnin perästä piti astua laivaan.
Anna istahti vaatenyyttinsä viereen puupenkille, katseli ympärilleen tuossa kolkossa huoneessa, tuki päätään kädellään ja itki.
Silloin kuului ulkoa raskasta astuntaa, ovi avattiin ja eräs mies astui sisään, joka tähysteli ympärilleen huoneessa. Kun hän näki naisen nyytin vieressä ja kuuli nyyhkinän, meni hän sinne.
Anna luuli, että se oli ravintolan isäntä, ja katsahti ylös. Silloin tunsi hän Elsenin. Tuskallisin pelokkain silmin katsoi Anna häneen.
"No… tyynnyhän tuosta!" sanoi Hinnerk rutistunein äänin. "Kaikkihan tulee järjestykseen ehkä vielä. Tuolla puolen valtameren vietämme häämme."
Anna Witt pudisti lohduttomana päätään, tuijottaen yhtä päätä häneen.
"Mitähän vielä tahdot? sanoi Hinnerk.
"Sinun… sinun pitää sanoa minulle…"
"Mitä?… että olen syyllinenkö?"
"Hinnerk!" kirkahti tyttö… "Ei! Ei! Sinun pitää sanoa, että kuitenkin vielä pidät minusta."
"Noh, niin! Enhän muuten olisi tullut tämmöistä pitkää matkaa. No, tulehan nyt… no… rauhoituhan toki tuosta!"
Hetken perästä, kun tyttö hiukan oli tyyntynyt, sanoi Hinnerk:
"Omatuntoni on hirveän kipeä."
"Miksi niin, Hinnerk?"
"Kun kävin karkeaksi Telsche Spiekerille, ja näytin Pellwormerille tähtineen tien, ja kun minulla on Wilhelm Rohden matkapiletti."
Anna antoi päänsä painua.
Hinnerk Elsen veti piippunsa esiin, astui pöydän ääreen, ja sanoi: "Ei edes tultakaan tässä luolassa."
Siiloin löysi hän tikkuja, ja palasi taaskin istumaan hänen viereensä, ja tulitikun valossa näki hän hänen kalpeat, tuskauneet kasvonsa.
"Noh!" sanoi hän vielä kerran. "Kaikkihan tulee järjestykseen vielä. Heimin Eva puhui kuin pappi. Pitää tehdä kaikki hyväksi taas, sanoi hän. Mutta tuo on perin kiperä historia: kun par'aikaa on toimessa puhdistaa yhtä puolta omaatuntoaan, niin syytää toiselle puolelle niin paljon tomua, että ihan tukehtuu. Aukaisen jonkun ikkunan."
Hän nousi ylös ja katsahti tyytyväisin kasvoin ulos alkavaan päivään. Hetken perästä kääntyi hän taakseen. "Se vaan karmii minua, ett'eivät ne kaksituhatta markkaa sittekään ole täytenään vielä."
Anna Witt oli taaskin polvillaan nyyttinsä vieressä ja sanoi:
"Minullahan ovat ne kaksisataa, Hinnerk, jotka Heim antoi minulle
Andreeksen puolesta."
VIIDES LUKU.
"Niinpäs!" sanoi Heim kymmentä viikkoa myöhemmin: "Nyt on kaikki muokattu ja kitketty; nyt ei työmme enää auta mitään, nyt on aika odottaa! Heipä hei, rouva Eva! Nyt valjastamme hevoset eteen ja ajamme Flackelholmille."
Eva nyökäytti päätään: "Olen jo kauan tuuminut samaa, vaikka kulku matalikon ylitse hiukan peloittaa minua. Näkisin mielelläni Ingeborgin taas."
"Hän on paras ihminen… sinun jälkeesi."
"Kuinka luulet, tuleeko hänestä Andreeksen rouva?"
"Vaiti siitä! Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Marian haudalla ei vielä ole puhjennut ruusua."
"Kävin eilen siellä, se oli nupuilla."
"Jätetään tuo!"
"Onko sinulla asioita Andreekselle?"
"Ainoastaan eräs kirje pastorilta. Hän antoi tuoda sen minulle aamulla, kun tulin turvesuolta, hän kuuluu olevan kovin heikkona."
"Mies parka! Hän ei enää kestä kauvan. Onko sinulla mitään muuta asiaa sinne?"
"Ei mitään. Esitän sinut rouvanani."
"Ja itsesi herrana!"
"Ja sitten kysyn, voisiko hän mitenkään auttaa jälelle jääneitä Eschenwinkeliläisiä. Heillä on nyt puolentoista tunnin matka työpaikalleen Diekkooger niemelle. Se on surkeata."
"Kuinka tuo kaikki kerran päättynee, oikein pelottaa minua usein! Ingeborg Andreeksen kanssa Flackelholmilla, se on niin kiusallista, niin ajattelematonta, ja Frans Strandigerkartanossa, ja Andreeksen äiti hiljaisessa huoneessaan… Frans istuu hänen luonaan välistä tuntikausia joka päivä, Heim!"
"Pääasia on, että Andrees tulee voimakkaaksi ja Ingeborg hänen rouvakseen."
"Näytätpä sinä onnelliselta."
"Älä kuvittele mitään! Kuule!"
Heim nojausi takakenoon tuolillaan ja oikoili jäseniään. "Onpas minulla nyt kerrankin hyvä omatunto", sanoi hän. "Kymmenen viikkoa piukkaa työtä! Ja päällepäätteeksi kuherteluviikkoina! Jolloin muut ihmiset tekevät häämatkojaan."
"Olet tehnyt häämatkasi perunavakojen välillä. Kuinka arvelet, edistymmekö?"
"Jos vain pysyn yhtä ahkerana ja järkevänä kuin tähän asti."
"Älä siitä huolehdi, rakkaani! Se on minun asiani se!"
Hän sipaisi kädellään, jolla vihkisormus välkkyi, pöytäliinan yli, ja vilkautti häneen vallattomilla tummilla silmillään ja nyökäytti päätään.
Heim nauroi: "Oletpas sinä itsetietoinen!"
"Semmoiseksi tekee edesvastuullinen tehtävä ihmisen."
Heim kurotti kädellään pöydän poikki: "Ulos!" huusi hän. Ja kun Eva katseli häneen nauraen, täyteläiset käsivartensa ristissä pöydällä, hypähti hän pystyyn.
Silloin pakeni Eva kiireesti salista: sillä jos hän kerran sai kiinni, niin silloin ei päässyt vapaaksi niin ylen kohta.
* * * * *
Puolenpäivän tienoissa laski nousuvesi ulos. Silloin lähtivät he Reimer Wittin seurassa matalikolle. Matka tapahtui erittäin suotuisissa olosuhteissa, hevoset olivat erittäin ripeät ja voimakkaat, ilma kirkas ja selkeä ja puhalteli kevyt tuuli; mutta sittenkin tunsi nuori rouva sydäntään ahdistavan, ja kun he viimein näkivät edessään tuon yksinäisen maan, oli hän kovin hiljainen. Se lepäsi siinä edessä kuin viherjä lehti peilikirkkaan lammen pinnalla, jo läheni nimittäin nousuvesi ja koko matalikko välkkyili yhtenä ainoana auringonvaloisana vesipeilinä.
Ingeborg tuli majasta heitä vastaan. Eva näki hänet ja ajatteli:
"Kuinka vakavaksi hän on tullut ja kauniiksi."
Raskaat vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisessa vaaleassa palmikossa niskalla, yllään oli hänellä musta pehmeä villapuku, väljä hame, ja matalat mustanahkaiset kengät. Silmänsä olivat, vaikka kasvonsa olivatkin terveet ja verevät, syvällä kuopissaan, ja niiden yllä oli suruisa mietiskelevä ilme. Kun silmistään lensi säteilevä katse kuin nuoli, ei se suuntaunut toisen silmiin vaan lenteli pelokkaana sinne ja tänne, ja masentuneena turhasta etsinnästä vaipuivat kaari ja nuoli lopulta maata kohden.
Heim meni hietasäikän poikitse Andreesta vastaan, joka läheni tasaista rantaa pitkin. Antje ja Reimer olivat lähteneet pyydystämään Dieksander syvänteille rapuja illalliseksi.
Silloin tarttui Ingeborg Evan käteen ja sanoi: "Tulkaa kanssani majaan!
On vielä niin lämmintä, illennnällä menemme katselemaan saarta."'
Majassa, kohta sisäänkäytävässä, sanoi Ingeborg: "Heim on lapsesta asti ollut ystäväni: pääsisin mielelläni teitäkin lähelle. Saanko sinutella teitä?"
Eva istahti tuolille, joku seisoi pöydän vieressä ja katsahti tummine silmineen Ingeborgiin ystävällisesti ja pyytävästä, ja lempeät huulensa avautuivat hiukan, ikäänkuin aikoisivat ne kysyä: Ja nyt sano, mikä sinua painaa?
Ingeborg loi vielä kerran katseen tuohon köyhästi sisustettuun pieneen huoneeseen, sitte solui pitkä vartalonsa polvilleen, ja hän laski molemmat kätensä Evan syliin. "Olen niin iloinen", sanoi hän hellästi, "että tulit. Olen jo niin kauan ollut täällä. Tässä nukun minä, tuossa Antje, miehet asuvat hirsihökkelissä tuolla. Naisen ääntä en ole kuullut muuta kuin Antjen yksitoikkoista, usein sekavaa puhetta, mutta naiskasvoja en ole nähnyt, kuin hänen uskolliset sekaiset silmänsä. O, kuinka olen ikävöinnyt saada nähdä naiskasvoja. Kuinka olen iloinen, että tulit."
"Tiedätkö", sanoi Eva ja laski kätensä Ingeborgin olalle, "tulin sinun tähtesi, sillä ajattelin: hän tarvitsee saada kuulla ystävällisen sanan."
"Sitä tarvitsen: minun pitäisi rohkaista toisia, ja itselläni ei ole rohkeutta, minun pitäisi jäädä tänne, ja minun pitäisi lähteä täältä. Minua kiusaa ajatella, mitä ihmiset mahtavat ajatella minusta. Sitä tahdoin valittaa sinulle. Sinä olet sisareni." Siten puhui hän ja kätki polttavat kasvonsa Evan syliin, ja rupesi tarkalleen kertomaan Marian kuolemasta.
"Lieneekö hän ollut tajunnassaan vai tajunnallaan?"
"Tajunnallaan", sanoi Ingeborg itkien. "Hän oli sairas."
"Siispä on hän kuollut, koska tahtoi auttaa. Järkensä valo oli sammunut, ainoastaan rakkaus eli vielä."
"Niin Eva… siten se oli."
"Siispä arvelen, että teidän pitää unohtaa, mitä syyllisyyksiä tai laiminlyömisiä mahdollisesti piilee takana, ja auttaa itseänne ja Eschenwinkeliläisiä ja vieläpä Fransiakin, jos hän tarvitsee apua. Se oli Marian tahto, ja sitä teidän pitää pitää pyhänä. Ja iloitkaa, Ingeborg, että sitä, mitä Maria vaatii teiltä, vaatii Jumala jokaiselta ihmisellä, että nimittäin autamme ja holhoomme toisiamme, emmekä vihaa."
"Siispä pitää minun jäädä tänne?"
"Niin. Niinkauaksi kuin hän tarvitsee tukeasi!"
"Sinussa on jotain niin levollista ja rauhoittavaa, sydämeni rauhoittuu kolkuttamasta ja tyyntyy."
"Meidän pitää olla apuatarvitsevia Jumalan edessä, avuliaita ihmisten edessä."
"Aiemmin laulelin kuin leivonen Jumalan ja ihmisten edessä. Nyt kätken kasvuni kaikkien edessä."
Silloin lohdutti Eva häntä sydämellisellä äänellään ja lempeällä kädensilityksellään. Sitte nosti hän hänet polviltaan ja sanoi: "Tule mukaan, mennään miesten tykö."
Ne molemmat seisoivat säikällä: Heim hiukan pitempänä, muuten samallaisia vartaloltaan, kookkaita, voimakkaita miehiä, jommoisia kasvaa Pohjanmeren liepeillä. Heimillä oli vaaleat hiukset, Andreeksella tummat; Heim hyvin suora ja harteva, Andrees hintelämpi ja hiukan kumarassa, hän oli muuttunut paljon siitä, kun hän vuosi sitten oli seisonut Tübingeniläisessä ravintolassa. Heim katsahti kohta rouvaansa, jota hän jo oli kaivannut: "Tule tänne ylös, lapseni!" huudahti hän. "Täältä näet vaikka Englantiin."
"Kuuletko?" sanoi Eva. "Lapseksi kutsuu hän minua."
"Luulen", sanoi Ingeborg, "että kun olin pieni, hän piti minusta. Hän oli silloin kookas pitkä poika. Sittemmin olemme aina olleet ystäviä. Nyt olet sinä häntä lähinnä."