Eva vastasi miettivän näköisenä: "Onpa sattunut ihmeellisesti, että nyt olen täällä onnellisena vaimona, näin kaukana kotiseudultani."
"Niin, elämässäsi on tapahtunut ihmeellisiä käänteitä."
"Mutta nyt on se pysyvä rauhallisena, hyvin rauhallisena; nyt en kohta enää voi vaeltaa kauas. Kun tulee talvi… olisi ihanaa, Ingeborg, jos tämän talven voisit olla Strandigerkartanossa ja joka päivä kävisit meillä. Voi sattua, että tarvitsen apuasi."
"Koetanpa toimittaa siten, Eva. Olen ajatteleva sitä, mitä uskoit minulle." Ja hän silitteli pikaisesti nuorta rouvaa suulle.
* * * * *
Ilta oli lempeä ja leuto. He istuivat penkillä, joka oli pystytetty ylös säikälle, ja katselivat merelle, jonka ylle ilta laskeutui, kuin uni lepäävän ihmisen ylle. Vielä liikahteli meri ja työnteli valkeilla jaloillaan vuoteen reunoja vastaan, rannan santaan, mutta kun ilta vajosi ylle, hävisi rantakuohu näkyvistä ja tuli hiljaisuus ja yö. Ainoastaan silloin tällöin, kuin ääntelynä unessa, nousi sieltä heikkoa kohajointia. Kaukaa, milloin sieltä, milloin täältä, välähteli vaaleata vilkettä yöstä, kuin valkean kiiluntaa petoeläimen silmissä.
Kaikki istuivat äänettöminä rinnakkain. Eva oli kietonut käsivartensa Ingeborgin vyötäisille. Heim istui Evan vieressä. Andrees Strandiger istui suolatynnyrillä, jonka hän eilen oli noutanut rannalta. Antje kyyristeli hiekalla, jolla vielä tuntui auringon lämmin: Reimer, joka oli käynyt hevosia katsomassa, tuli verkalleen säikän kuvetta ylös.
Oli jotakin liikutettua ja juhlallista, jotain ylevää aattotunnelmaa kaikkien kasvoilla. Antje oli sitaissut valkean huivin ruskean kaulansa ympärille, ja Reimerilla oli pitkävartinen sunnuntaipiippunsa kädessään. Oli ensi kertaa, jolloin Flackelholmin asujamet viettivät iltaa yhdessä.
Keskustelu tosin ei sujunut. Antje kuunteli, kuinka hevosten kytkyimet kilisivät kauempana viheriällä lakeudella. Reimer Witt ja Andrees katselivat mahtavaa laivaa, joka par'aikaa verkalleen ja ylpeänä, kuin mikäkin uiskenteleva kaupunki mennä jyskytti Norderelbeä alas. Heim, joka koko ehtoopuoleen ei ollut saanut tilaisuutta puhua kahden kesken Evan kalissa, koetti tavottaa hänen kätensä, mutta se otettiin pois häneltä keveän puserruksen jälkeen. Ingeborg hengitti syvään ja tyyneesti ja katseli suurin, miettivin silmin eteensä. Hän oli hiipinyt ihan lähelle Evaa, lepäsi melkein hänen rintaansa vastaan.
Silloin kumartui Heim eteenpäin ja sanoi vilkkaasti: "Lapset! Kerron teille menneistä päivistä! Antje, kuuntele tarkkaan nyt! Ja pysy hiljaa, Eva. Ingeborg, tarkista korvasi! Se on ollut talossani, tammiarkussa, ja isäni ei ole tietänyt siitä, enkä minäkään. Mutta vaimoni löysi sen, vanhan kirjan tukevine puukansineen, jonka paperi oli yhtä karkeata kuin harmaatakin. Mitä siinä seisoo, sen on kaksisataaseitsemänkymmentä vuotta sitten pystyllä, sirolla käsialalla kirjoittanut Nummitalossa eräs oikea Heiderieter, sillä hän merkitsee itsensä: Henni Heiderieter, cand. rev. min. iältään kolmenkymmenen seitsemän vuoden vanha. Todellisena Heiderieterinä ei hän olekkaan päässyt edemmäksi kuin kandidaatiksi. Hän kertoo näin."
Ja hän kertoi sillä mukavalla leveydellä, joka on ominaista avaran Wodaninkankaan omistajalle, ja sillä hupaisen rattoisalla tavalla, joka kietoi kuulijat kuin lempeään lievään ilmakehään. Ihmiset, ja lokit pesissään rannan hietiköllä, ja hiljainen viheriä maa ja keveästi aaltouva rantavehnä olivat kuuntelijoinaan. Neuwerin majakka tähysteli tulisilmällään meren yli heitä kohden. Kaikki kuunteli ja iloitsi kuunnella kertomusta menneistä ajoista. Meri ainoastaan ärähteli toisinaan kaukana. Sillä merellä oli suuri osansa tässä kertomuksessa.
Nytpä on taas tuo kalvas Hannu, tahtoo sanoa, hurja Pohja- ja murhameri tulvinut maiden yli, hyökännyt taloihin ja pakenevien ihmisien jälkeen kuin koira, joka on tullut hulluksi ja syöksyy lammaslaumasta lammaslaumaan ja runtelee kaikki. Kolmasti on vierähtänyt sata vuotta siitä, kun meri viimeksi on niin riehunut ja temmeltänyt, temmaissut kuohuihinsa ja nielaissut. Sitä ei ehkä tiedetäkään, kuinka monta sataa vuotta on vierähtänyt siitä, kun meri hyökkäili säikkiä vastaan ja aallot loiskuivat sillä paikalla, jolla nyt on Nummitalon ullakko-ikkuna. Ei! Silloin ei ehkä Nummitaloa vielä ollutkaan, silloin ei vielä oltu kristinuskoa saarnattu näillä main, niihin aikoihin ovat Heiderieterit vielä ajaneet ratsuillaan kankaan poikki, ollen vielä vaeltajaväkeä, genus hominum vagabundum. Ja nyt on minun, Henni Heiderieterin, omilla silmilläni täytynyt katselin semmoista näkyä ja spectaculum'ia. Näine käsineni, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen työhön, on minun täytynyt naulata päätyakkuna kiinni laudoilla ja virua neljä tuntia kaltevalla katolla, kuin mikäkin märkä rääsy kuivausnuoralla, ja hurjistunut meri on reuhunut minua kohden ja kuroittanut käsiään kohdeni, noita kyllästymättömiä ahnaita käsiään.
"Kamalasti soivat hätäkellot, kun aamulla varhain kello neljän tienoissa ensimmäiset vaunut tulivat marskeilta, tulivat täynnään naisia ja lapsia. Ikinä vielä en ole ennen nähnyt, kuinka naiset voivat olla rohkeita ja pelätä yht'aikaa, ja kuinka pienet lapset voivat toimia kuin miehet. Eräs tuolia, alaalla marskeilla — hänen talonsa ylitse temmeltää nyt meri, — antoi pojalleen, joka oli täsmälleen seitsemän vuoden vanha, suitset käteen: vaimonsa ei suostunut jättämään häntä. Ja tämä poika ajoi koko vaunullisen pieniä lapsia, ajoi tulisessa ravissa puolitoista tuntia keskellä pimeätä yötä nuo neljätoista lasta marskien lävitse suoraan valoa kohden, jonka olimme sytyttäneet. Vielä näen edessäni, ja tuskin voin pidättää kyyneliäni, kuinka naiset ottivat nuo lapset, jotka olivat melkein kangistuneet, ja likistivät niitä lämpimiä rintojaan vastaan, ja kuinka hän, joka oli seitsemän vuoden vanha, ei voinut irroittaa käsivarttaan, jolla hän oli nojannut vaununpielukseen eikä sormiaan, joilla hän oli tarttunut koviin ja kylmiin ohjasnuoriin.
"Magister Johannes Jansenius siihen aikaan tämän pitäjän pastori, oli nimittäin aikonut sytyttää tulen kirkontorniin: mutta olisipa silloin Herran huone arvatenkin joutunut liekkien tervetulleeksi saaliiksi, varsinkin senjälkeen kun myrsky viskasi pyökkihalot, jotka oli asetettu rautapaadelle, ja lennätti kirkon yli. Silloin olen minä, Henni Heiderieter, jota samainen magister niin usein ja ankarasti on moittinut uneksijaksi, katso lib. Mos. I. cap. 37, vers. 19, laittanut rovion koivunoksista etelään Nummitalosta. Jossa tilaisuudessa poltin mustan takkini, jonka isävainajani on laitattanut minulle, ja joka on maksanut riikintaalarin ja kuusi killinkiä. Liepeet paloivat ihan turmiolle siitä, ja nyt on siitä syntynyt jakku.
"Niinpä saapui tänä ensimmäisenä kamalana yönä monia vaunullista väkeä, hevoset valkeina vaahdosta, ikäänkuin olisivat ne jo ensimmäisiä valkovaahtoisin laineita. Monta tuli jalankin, kookkaita naisia, kalpein ankarin kasvonpiirtein, muutamilla ei muuta yllään kuin harmaa paita, käsivarrella ja rinnallaan lapsi. Kamalaa ja sanoin kuvaamatonta on, mitä he kertoivat.
"Kahtena päivänä, jotka olivat yhtä ainoata hurjaa hyökyä ja tulvaa, sortui silmäimme edessä marskeilla kolme kirkkoa, ja enemmän kuin kolmesataa taloa ja hukkui yli tuhat ihmistä. Ja tämä tapahtui yksin meidän luona. Mitä ovat saaneet kärsiä ja kestää tuolla puolen, Friesien saarilla ja marskeilla, se huutaa taivaaseen. Oi, että ihmiset eivät unohtaisi kostamasta kauhealle merelle! Että he kerran onnellisempina päivinä taaskin sonnustaivat itsensä ja valtaisivat takaisin, mitä tuolla nyt on haudattunaan meren pohjalla: kirkkoja ja hautoja, taloja ja ihmisiä ja laajat hedelmälliset maat! Oi, että tulisi kuninkaita, jotka hallitsevat voimakkaasti, ja jotka taistelisivat voimakkaasti Pohjanmerta vastaankin!
"Niin siis! Kun ennen katselin Nummitalon isosta ovesta, niin en nähnyt tuossa edessäni marskeilla muuta kuin aavaa viherjää maata, ja matalia valleja ja kolme tornia ja monasti ajattelin, että jos tulisin suorittaneeksi tutkintoni — josta tässä vihkossa toki tohtinen sanoa, että: damnatum sit, hitto sen periköön — niin voisipa vielä tapahtua, että joskus olisin tuolla pappina, sillä paikat ovat siellä hyvät. Mutta nyt ovat ne hävinneet ja riehuva meri kuohuu nyt säikille saakka, eikä kukaan tohdi tuonne ulos: sillä meikäläiset ovat tottumattomia mereen, joka nyt on tullut heidän naapurikseen, he pelkäävät sitä ja saavat uudelleen oppia liikkumaan matalikolla, pyydystämään kaloja ja rakentamaan rantavalleja.
"Ainoastaan yksi, joka on jäänyt asumaan tänne, ja joka pelastui tyttärensä Grethjen kanssa, on kyhännyt itselleen keveän venheen, ja on vanhan Harro Harrsenin kanssa, joka myös on yksi pelastuneita, mennyt ulos matalikolle, mutta ei ole voinut, löytää sijaa, jossa talonsa sijaitsi, ja on yksin ja kalmankalpeana palannut takaisin. Harro Harrsen oli hukkunut siellä ulkona.
"Peter Jens ja hänen tyttärensä taas jäivät meille asumaan, koska kaikki talot olivat ihmisiä täynnä, ja asuivat kammarissa, joka on lännen puolella kyökkiä. Mutta Grethje on kohta anastanut vallan kyökissämme, ajettuaan ensin eukon, joka on ollut emännöitsijämme, suurella toralla talosta. Hän on kookas ja solakka kuin mastopuu, ja hiuksensa ovat vaaleat. Ja jos isäni suostuu, tulee hän vielä aviovaimokseni, sillä kirkkaat ovat hänen siniset silmänsä, ja voimakas hänen käyntinsä, ja hän sopii hyvin minulle, kuten magister Jansenius sanoo, samalla nauraen. Minäpä tiedän, mitä hän tarkoittaa: koska minä muka olen uneksija, tahtoo sanoa, koska minulla on kaikellaisia haaveita ja mielikuvia, koska istun ja leikkelen puuhun, kuten nytkin juuri mallia erästä kamiinia varten serenissimus herttuaa varten, joka toisinaan asustaa Husumin linnassa. Mutta tyttö taas on luja, melkein hirvittävä luutineen ja kuokkineen.
"Tämän sivuhyppäyksen jälkeen, ja tarkastettuani, että lukko on luja tammiarkussani, jott'ei hän nimittäin sattuisi saamaan käsiinsä tätä kirjaa ja näkisi kuinka kevytmielisesti tässä lavertelen, ja närkästyisi minulle — palaan takaisin aineeseeni. Seuraavana iltana siis, kun vesi rupesi laskeumaan, ja myrsky asettui, ja kun tuolin kaukana pauhaavassa meressä viimeisetkin rakennukset vajosivat, silloin menee Peter Jensin tytär säikkää alas ja korjaa kaikenmoista haaksirikkoutunutta tavaraa, lautoja ja puita, heillä kun oli aikomuksena rakentaa itselleen asunto kankaalle, johon isäni oli antanut suostumuksensa. Minäkin, kun näin hänen menevän alas. menin mukana: sillä minua ilahutti katsella häntä, kun hän ylväänä ja kookkaana ylöskäärityssä kalastajapuvussaan astui veteen. Silloin näin yht'äkkiä kuinka hän varjosti kummallakin kädellään silmiään ja tähysteli ulos kuohuvalle haaksirikkoisilla esineillä täytetylle meren pinnalle. Haaksihylyt ajelehtivat ja sysivät toisiaan, mutta hän tähysteli aina vaan yhteen kohtaan, jossa ajelehti jotain pyöreätä, ikäänkuin olisi siinä suuri vati, semmoista kuin käytetään maitoastiana, tai joku matala amme. Mutia silloin vavahti koko tyttö, ikäänkuin jalorotuinen hevonen, joka tuntee piiskaniskun. Hän riuhtasi yhdellä nykäyksellä vyönsä auki, pukunsa putosi päältään, ja kai olisi minun nyt pitänyt kääntää silmäni poiskäsin — mutta arvelin, että olin taiteilija ja että jo kauan olin ajatellut veistää kirkkoa varten Evaa silloin, kun hän koettaa vietellä Adamia syömään omenaa, mutta en ollut osannut sitä, kosk'en oikein tiennyt, kummoinen naisen vartalo oikein oli, sillä aivan liika paljon pitävät naiset villaa ja vaatetta lanteillaan ja näyttävät muodottomilla taiteilijan kirkkaalle loistavalle silmälle — niinpä siis, koska johtui se mieleeni, jäin uhallakin seisomaan ja katselin häntä. Hän astui suoraa päätä veteen ja ui esineiden välitse vedessä tehden pitkiä vetoja, vuoroin nostivat aallot hänet mukanaan, vuoroin sukelsi hän niiden välitse, ja minä juoksin alas säikkää ja kirkasin ääneen, kun toisinaan olkapäänsä tuskin välttivät ajelehtivia pölkkyjä. Sitte tarttui hän molemmin käsin siihen pyöreään esineeseen, ja pysytellen itseään erään tukevan puunrungon varassa, antoi hän hiljalleen ajautua itsensä rantaa kohden. Mutta minä seisoin ja näin, kuinka hän lähestyi ja lähestyi, ja näin, mitä se oli, joka siellä oli ajelehtinut — ja silmäni olivat paljasta ihmettelyä, ja unohdin rinnan, joka paalsi aaltojen väliltä, ja unohdin veren, joka juoksi hänen olkapäästään.
"Siinä lepäsi pieni lapsi, paita yllään, kuuden tai kahdeksan viikon vanha, selällään, kiedottu villahuiveihin ja liinakapaloon ja sidottu kiinni, ja oli kukaties jo tuntikausia ajelehtinut pauhaavalla merellä, sidottuna saarnatuolin katokseen ja ajautunut rantaan ja laskenut punaiset kätensä sen rautatangon ympärille, johon kyyhkynen on kiinnitetty, ja oli nyt kuolleena tai nukkui.
"Minä juoksin veteen semmoisena kuin olin, mutta silloin oli hän jo päässyt varmalle pohjalle, ja me kannoimme yhdessä tuon raskaan kannen lapsineen rannalle. Sitte heitti hän puvun ylleen, polvistui lapsen viereen, eikä kiinnittänyt huomiotaankaan minuun, siinä kun avoin liinasiteitä, vaan hyväili ja suuteli yhtämittaa lasta ja koetti saada häntä lämpenemään, kiskoi kanervaa irralleen ja hieroi sillä hänen jäseniään, kunnes lapsen kalpeille kasvoille rupesi nousemaan punaa ja kuoleman kylmyys väistyi hänestä ja hän rupesi itkemään.
"Silloin katsahti hän ensi kertaa minuun, arriter et male, tuimasti ja karvaasti ja osoitti rantaa kohden ja sanoi, ikäänkuin olisin minä palvelija ja hän armollisin herttuatar: 'Nuo puun rungot tuossa tahdon majaamme varten'. Sitte lähti hän lapsi käsivarrella ylös säikkää.
"Sinä yönä leikkelin minä lehmuspuuhun kauas aamuun asti, päätäni kuumotti ja jäseneni värähtelivät; olin nimittäin kylmänä vielä kylvystä; mutta onnistuin sentään hyvin kuvassani, ja kun armollisin herttua, kun hän matkusti kylän läpi, näki Evan kirkossa, kävi hän luonani ja kysyi modelli'ani, tahtoo sanoa sitä ihmistä, jonka mukaan olin muodostunut figura'n. Olinpa melkein sanoa sen: mutta Grethje seisoi lieden ääressä, jonka ääressä herttua istui, ja hänellä oli hiilihanko kädessä, ja vilautti pahasti silmillään. Silloin pysyin minä viisaasti vaiti. Sillä vaikka hän muuten on hyvä ja leppeä ihminen, niin on hänessä kuitenkin semmoista, jota latinalaiset nimittävät sanalla impetus ja jota me nuorissa hevosissa kutsumme äksyydeksi.
"Kohta senjälkeen tilattiin minulta kamiini armollisimman linnaan
Husumissa.
"Seuraavana päivänä ei Grethje Jens lausunut sanaakaan miilulle, kun kysyin: 'Neitsyt, kuinka on lapsen laita, jonka eilen löysimme vedestä?' Hän viskeli niskojaan vaan ja meni menojaan kammariin ja minä sain kuunnella ainoastaan sen kirkunaa, ja tyttö pysyi ylpeänä ja sanatonna ja ynseänä minulle. Minä olin luullut, että hänen pitäisi olla ystävällinen minulle, koska kuitenkin olin auttanut häntä, enkä ollut puhunut kenellekään haaksirikkoisesta, mutta hän pysyi ynseänä minulle vaan, kunnes isäni kuoli. Se tapahtui kuukausi jälkeen myrskyn.
"Silloin odotin eräänä päivänä, kunnes hän tuli ulos salista, ja sanoin: 'Neitsyt, tiedättekös, että poika pitää kastaa?'
"Ja ensikertaa vastasi hän ja sanoi: 'Vien hänet tänään magister'in luokse. Lähdetäänkö mukaan?'
"Silloin lähdimme yhdessä.
"Magister Jansenius sanoi: 'Moses pitää hänen nimensä olla: sillä vedestä on hän otettu, mutta mitä lisäksi? Jenskö?'
"Silloin suurensi tyttö ylpeästi itseään ja sanoi: 'Se on kai minun määrättävissäni se? Hänen pitää saada nimen isäni mukaan: Peter! Ja koska hän on ajautunut haaksirikkoisena maihin, niin olkoon nimensä Strandiger! Peter Strandiger olkoon nimensä, sillä emme tunne hänen vanhempiaan, jotka nyt ovat Jumalan luona.'
"Magister Jansenius katsahti häneen. Hän oli pieni mies ja oli monta kertaa kehunut edessäni, ett'ei hän pelkää mitään, mutta hän ei virkannut sanaakaan tähän, ja kasti lapsen, johon tyttö osoitti oijennetulla etusormellaan… Mutta minua, magister Johannes Jansenius, minua huvitti ylen suuresti kasvojesi ilme; quod erat perplexum.
"Vaieten palasimme kotiin. Vanha Peter Jens seisoi ovessa ja odotti meitä. Ja kun tulimme, sanoi hän: 'Näytätte kuin mies ja vaimo, jotka palaatte kastamasta esikoistanne.' Tuommoinen puhe kummastuin minua, koska hän muuten oli vaitelias mies ja mietiskelijä.
"Niinpä rohkaisinkin mieltäni, ja menin Grethjen jälissä kyökkiin, ja sanoin tarpeellisella vaatimattomuudella ja edeltäkäsin kumartaen: 'Jos neitsyt Jens tahtoo tulla aviopuolisokseni, niin olen aina oleva kunnioittava raitis aviomies hänelle.'
"Hän kääntyi ympäri, katsahti ensi kertaa minuun siitä asti, kuin hän pelasti lapsen vedestä, ja sanoi tuimasti ja lyhyesti ja käyttäen sanoja, kuin kuivia katajakalikkoja: 'Täytyyhän minun!' Mutta ei ollut ystävällinen minulle, kuten oikean kihlatun morsiamen tulisi.
"Muutaman kuukauden, perästä sairastui vanha Peter Jens pahasti ja sairaudessaan puhui — hän oli silloin jo puolin tiedotoin — viime matkastaan matalikolla, jolla Harro Harrsen kuoli. Seuraavana yönä kuoli hän.
"Niistä ajoista on nyt jo kulunut kaksikymmentä vuotta, olin nuori silloin, ja nyt olen melkein vanha jo. Olen ollut vieraissa maissa, ja olen taas palannut kotiseudulle takaisin. Maa, joka silloin myrskyllä ja hirmulla sortui, rupeaa taas ylenemään veden alta. Pohjoisempana seutuamme puhuvat ihmiset taaskin rantatokeitten teettämisestä. Ainoastaan meidän rannoillamme, jossa myrsky riehui rajuimpanaan ja jossa maahan repeytyi tuo kanavasyvänne, ei tahdo maa vaan edetä entisille sijoilleen. Mutta Peter Strandiger, meidän ottopoikamme, työskentelee siellä alhaalla, kaivaa ojia ja rakentaa tokeita ja tarkastelee terävillä silmillään veden liikuntaa ja sanoo: 'Tuolla ulkona matalikolla lepäävät vanhempani. Minäpä aloitan taistella maata takaisin. Kun olen täyttänyt seitsemänkymmenen, tahdon asua rantatokeen takana talossa, jonka itse olen rakentanut haaksirikkouneesta, meren ajamasta puusta, ja talon nimi on oleva Strandigerkartano'. Kun hän iltasin palaa lammaslaumoineen, juoksee häntä vastaan poikamme, jonka Grethje on minulle lahjoittanut, ainoa lapsemme.
"Semmoista ja paljon muuta, jossa olisi kylläkin kummasteltavaa. — mutta jota en sentään nyt viitsi kertoa, varsiakin kun rouva Grethje joka kerta kun ryhdyn kirjoittamaan, katsoo varsin vakavin silmin hommiani — olen elänyt ja kokenut vaelluspäivinäni maanpäällä, kuten Lutherus sanoo, minä Henni Heiderieter, joka olen candidatus ja puuhun- ja kiveenpiirtäjä."
Hiljainen ja tyyni oli yö. Sinisessä manttelissaan, johon oli siroteltu lukemattomia tähtiä, yleni se maiden ja merien yllä. Kaukana Neuwerkin yllä raoitti se väliin hiukan sen liepeitä, ikäänkuin aikoisi se kohottaa sitä, ja silloin vilahti sieltä pikainen, kirkas valaistus kuin ilman välähdys. Ihmiset säikällä, maailman rajalla, nousivat ylös, katsahtivat ulos yöhön, puhelivat matalaan keskenään ja lähtivät majaan.
Seuraavana aamuna, kun Heim ja Eva aikoivat lähteä, muisti Heim kirjeen, joku hänellä oli pappilasta. Hän meni se kädessään ja ravistellen päätään huolimattomuudelleen, Andreeksen luo: "Kuule, unohdin kokonaan, tässä on sinulle kirje pastorilla!"
Andrees aukaisi sen pikaisesti. Siinä ei seisonut mitään muuta, kuin: "Jos vielä tahdot nähdä ja puhutella vanhaa ystävääsi, niin tule pian: loppu lähenee."
Silloin lähti Andrees Strandiger Heimin mukana mantereelle. Reimer Witt jäi naisten kanssa saarelle.
Pastori Frisius oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä seisoivat Haller ja Pellwormer. Pellwormer liikutti itseään toiselta jalalta toiselle, aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut esiin. Haller pyyhki sairaalta hikihelmiä otsalla ja sanoa hoki yhtäpäätä: "Rakas ystäväni."
Pellwormer teki tuon tuostakin liikkeen vuodetta kohden, mutia se mitä hänen piti sanoa, alkoi vaikealla lauseella: "Minä seuraan sinua pian."
Emännöitsijä istui nojatuolissa ikkunan ääressä, hän nojasi valkeata päätään sen nojaa vastaan, ja oli nukahtanut, väsynyt kun oli yövalvonnasta.
Silloin tulivat Heim ja Andrees. Heimin sydän pehmeni, kun hän näki vanhan opettajansa muuttuneet kasvot ja hän laski lämpimän kätensä hänen kylmille, laihoille sormilleen. Pastori katsahti häneen: se oli yhä sama katse, jolla hän muinen oli sanonut Nummitalon pojalle: "Mene puutarhaan, Heim, ja pistä taskusi täyteen omenoita. Mene sitte takaportista ulos, ett'ei Liese näe sinua." Liese oli silloinen emännöitsijä.
Kun hän näki Andreeksen, yritti hän kohottautua hiukan. Mutta kun se ei onnistunut, antoi hän vaipua itsensä taas pitkälleen ja puhui hiljaa ja valitellen, sill'aikaa kun kaikki kuuntelivat: "Kun Maria kuoli, tulin minä sairaaksi. Ja kun he aikoivat siirtyä maasta… kirkonovessa oli vetoa… ja että Schütt lähti pois niin katkeroituneena… ja toiset eivät olleet sentään mitään rikkoneet…. kaikkien heidän lapionsa olivat kirkkaat, ja kätensä känsäiset… ja sentään täytyi heidän pois… kun ei heillä enää ollut sijaa… Andrees, kaikki me olemme syyllisiä siihen… minäkin… se on tehnyt viime kuukauteni niin raskaiksi…
"Kaikki sanoivat minulle: 'Saarnaa! Saarnaa! Puhu Jumalan valtakunnasta! Tuo muu ei kuulu sinulle. Mutta Pietarihan on saarnannut sunnuntaisin ja kastanut, ja maanantaina jakanut leipää, samoin tiistaina… koko viikon… sentähden voikin hän sunnuntaina saarnata Pyhän Hengen voimalla…
"Se särki sydäntäni, ja masensi minulta rohkeuden katsoa Jumalan aurinkoon. Maria yritti auttaa, me toiset katselimme. Se tehtävä oli lapsiraukalle liika raskas, kukaan ei auttanut häntä… siispä vaipui hän syvyyteen. Sitte lähtivät he pois ja me seisoimme tien varrella ja sallimme heidän lähteä, emmekä aukaisseet suuta emmekä kättä heitä estääksemme. Se oli tiedon puutetta ja tahdon puutetta… Minä en ollut kyllin voimakas virkaan, jonka hän on minulle uskonut. Sanoivat: Saarnaa… Sanoivat: Rauhaa! Rauhaa… Eikä ole mitään rauhaa… on hätää…
"En ole mikään Judas… rakastan häntä yli kaiken… mutta minä olen semmoinen, josta sanotaan: Hän jätti vaatteensa heidän käsiinsä ja pakeni alastomana pois… Minä olen Pietari: minä vakuutan teille, minä en tunne häntä tarpeeksi…
"Andrees… Minun Andreekseni… Heim… rakastakaa häntä tekin!
"Ja vaikk'ei hänen kultaisista lupauksistaan yksikään sana olisi toteutunut sieluuni nähden huomen aamuna, kun päivä sarastaa: niin iloitsen kuitenkin, että olen turvautunut häneen, sillä hän on antanut elämälleni sisällön ja ryhtiä, hän on antanut kädenpudistuksiini lämpöä ja silmiini loistetta. Te olette nuoria vielä: auttakaa heitä, että he saavat maata… Näin varpusparven, jonka itämyrsky oli ajanut ulos merelle, ne huusivat. Sellainen on kansa, kun sillä ei ole maata.
"Evankeliumissa sanotaan: Tapahtui kohaus… siinä juuri piilee kurjuus… ei tapahdu mitään. Sanovat: Saarnaa!"
Sitte, heidän kumartuessa vuoteen ylle, rupesi hän rukoilemaan seurakuntansa puolesta. "Anna siunauksesi kankaalle ja marskille, vehnälle ja perunoille. Anna kankaan väistyä ja marskin edetä. Anna kyntömaitten laajeta ja laidunten vähetä. Anna siunauksesi auralle ja lapiolle, ne ovat saksalaisen miekka… Anna siunauksesi lapsille, jotka ovat kotona ja jotka jouluiksi tulevat kotiin, ja niille jotka eivät tule kotiin. Anna siunauksesi lapsille, jotka palvelevat, ja jotka kantavat kruunun pukua, ja niille jotka ovat Iowassa… Schütt… anna hänelle anteeksi, että hän kirosi synnyinseutuaan, hän ei tietänyt, mitä hän teki. Vahvista hänen lapsensa syntiä vastaan, sinä tiedät, se on neljäs polvi… Auta kaikesta hädästä, auta minuakin…"
Äänensä ja hengityksensä tukehtui. Pellwormer luki Isä meidän. Hän oli joka sunnuntai käynyt kirkossa; niinpä rukoilikin hän ihan kuolevan äänellä ja tavalla. Tämä näytti kuuntelevan… "Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti! Amen!"
Opettaja Haller astui hetken perästä lähemmäksi, kumartui ja katsoi sammuviin silmiin.
"Olen niin utelias…" sanoi kuoleva.
Niin, uteliaana, suurin kysyvin silmin oli Johannes Frisius katsonut elämään, luontoon ja kirjoihin. Ja uteliaana, loi hän silmänsä tuohon outoon odotuksen maahankin. —
Seuraavana aamupäivänä seisoi Andrees äitinsä vuoteen ääressä. Tämä ei vielä ollut voinut jättää vuodettaan, mutta oli nyt sentään istuallaan sillä, ja oli taas pukeunut valkeaan aamumyssyynsä, tuollaiseen suureen, joka peittää hiukset kokonaan, ja näyttää niin kotoisan omaiselta, niin isoäidilliseltä. Anna Haller, joka jo pitkät ajat oli ollut vanhan rouvan ystävätär, hallitsi ja valliisi nyt pukeuneena suureen valkeaan kyökkiesiliinaan kaikella nuoren äidin toimekkuudella noissa kahdessa ystävällisessä huoneessa, joihin aamuaurinko iloisesti loisti.
Andrees kertoi äidilleen, että hän toistaiseksi aikoi palata Flackelholmille. Äitinsä ei näyttänyt säikähtyvän. "Lähde vaan!" sanoi hän. "Minullahan on riittävästi aikaa pitää käsiäni ristissä puolestasi. Aina pelkäsin, ett'eivät rahat, jotka isäsi on käyttänyt Flackelholmiin, antaisi sinulle rauhaa, ja että isäsi loppu saattaisi sinut uhallakin koettamaan pakoittaa Flackelholmia alaiseksesi. Strandigerit ovat kovaa ja lujaa väkeä, minä olen liika heikko heille."
Mariasta hän ei puhunut mitään, Fransista kertoi hän, että hän kävi hänen luonaan, ja kertoi hänelle, kuinka hän hoiti taloa: "Hän on kelpo ja toimekas maanviljelijä. Osasit oikeaan, kun annoit talouden hänen hoitoonsa siksi aikaa kun itse olet poissa. Koeta nyt vaan jouduttaa töitäsi FJackelholmilla, että voisit palata syksyksi takaisin. Sitte voit ensi keväänä, kun suruvuosi on loppu, viettää häitä Ingeborgin kanssa. Vie terveiset Ingeborgille!"
Sitte lähti Andrees suljettuaan ensin tuon valkean pään syliinsä.
Nummitalosta lähti Andrees matkalle Flackelholmia kohden. Kun Heim kysyi häneltä: "Miten ajattelet nyt tulevaisuuden suhteen?" vastasi hän: "Siitä saat pian kuulla."
KUUDES LUKU.
Kuolema, jota Andrees oli ollut näkemässä, vahvisti ja rohkaisi häntä. Se, jonka pyrkimykset ovat vakavat, saa mielensä lujemmaksi, selvemmäksi ja varmemmaksi, kun hän näkee kuolemaa. Kuolema on kuningas, jolla on ylevää luonnollista majesteettiutta. Ken on saanut nähdä sitä kasvoista kasvoihin, hän ei sitä näkyä unohda, ellei hän tahallaan paaduta itseään kevytmieliseksi.
Oli Andreeksesta, kun hän oli nähnyt tämän kuoleman, kuin olisivat silmänsä kirkastuneet. Ja nyt kun hän, yksinäisenä vaeltajana, jalan, kompassi kädessään ja huomionsa kiintyneenä viittoihin ja eilisiin vaununjälkiin, joita nousuvesi ei ollut ihan kokonaan huuhtonut näkymättömiksi, kulki aavaa hiljaista matalikkoa, askartelivat hänen ajatuksensa suunnitelmissa, jotka olivat heränneet hänessä hiljaisina päivinä Flackelholmilla, jotka olivat varmentuneet hänen vanhan ystävänsä kuolinvuoteen ääressä ja joille äitinsä oli antanut siunauksensa.
Nyt kun sielunsa taas oli päässyt tasapainoon ja ikäänkuin kohonnut polviltaan, rupesi se avaamaan silmiään ja katselemaan ympärilleen. Eilisiltainen kertomus isäin ajoista, joka oli selittänyt hänelle hänen sukunsa ja nimensä alkuperän, oli paljastanut hänelle menneisyyden vakavat kasvot, ja kuolevan sanat tulevaisuuden vielä vakavammat. Niiden, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä seisoi hän, mies, jolla kohta oli puoli elämäänsä takanaan, ja joka jonkun ajan perästä hänkin oli kuoleva. Siinä seisoi hän ristiviitalla, tien korkeimmalla kohdalla, ja sen keskipalkalla, ja katseli taakseen vanhaa maata kohden ja katseli eteensä uuteen, ja näki sen kyllä, mutta ei mitään polkua eikä tietä, joka olisi johtanut sinne. Ja ilmestyi hänelle, ikäänkuin olisi elämä samallainen, piti mennä lähimpää viittaa kohden vaan, kuin lähimpään tehtäväänsä, ja siten edetä tehtävästä tehtävään, silloin saapui ehkä lopulta perille uuteen maahan, ja että siis yksityiset tehtävät elämässä olivat oikeimpia tienohjia elämässä kuolemaan asti.
Ja kun hän siten seisoi keskellä tietöntä matalikkoa, sen äärettömän yksinäisyyden ja sen yli-ihmisellisen suuruuden valtaamana, hän, mitätön vaeltaja kuivuneen koivurungon vierellä, silloin puhui hän itselleen: "Olen uskaltava sen. Hänen käsissään olkoon onnen ohjat: minä olen luottava häneen, enkä ole uupuva!" Hän ojensi kätensä Flackelholmia kohden ja, koska oli yksinään, — muuten ei hän olisi ikinä tehnyt sitä, milloinhan on nähty meidän rannikollamme kenenkään miehen polvistuvan? — laskeutui hän viitan vierelle sannalle polvilleen, ei niinkuin rukoilija, vaan kuten semmoinen, joka on uupunut, tai joka etsii jotain maasta. Hän ottikin erään simpukan, joka oli edessään, ja pisti taskuunsa.
Samaan aikaan seisoi Ingeborg säikällä, kädessään suuri kaukoputki, hän nojautui keveästi rakennuksen kattoa vastaan ja katseli matalikolle ja ajatteli: "Olen levoton hänen tähtensä. En saa missään rauhaa. Kolme kertasi olen heittänyt kädestäni sukan, jota kudon hänelle — hän luulee sentään, että sen tekee Antje — ja kolmeen kertaan olen juossut tänne säikälle."
Hän pudisti suruissaan päätään: "Se ei ole levottomuutta, se on jotain muuta, se on kaipuuta. Koetin voittaa sen, luulin, että se olisi kuollut, kun sisareni kuoli, mutta se ainoastaan huumautui, se herää taaskin, tuo kamala, tuo suloinen: Tuolla tulee Andrees Strandiger! Nuo ovat hänen askeleitaan! Tuo on hänen vartalonsa! Ja nuo ovat hänen hiuksensa, jotka tummina lepäävät hänen otsansa yllä. Veri syöksähtää sydämeen, niin että se sykähtää, ja silmiin, niin että niissä hämärtää.
"Minä tahdon hillitä sen, hän ei saa huomata sitä. Jos silmissäni sykähtää kuin valkeata, suljen ne. Minä tahdon pois kohta. Jos näen. että silmänsä ovat kirkastuneet, ja että hänessä on uskallusta, palaan takaisin Strandigerkartanoon ja katselen sieltä Flackelholmia kohden ja toivon ja odotan.
"Minua ihmetyttää, että on kaikki niin hiljaista ympärilläni. Niin kauan jo kaikki ollut niin hiljaista. Millaiset olivat silmänsä silloin kankaalla!… Nyt ne eivät loista… Minä toivon ja halaan nähdä ne semmoisina, kuin ne olivat kankaalla silloin.
"Sillä hän on minun, ja minä olen hänen, ja minä katson häntä silmiin ja… silloin en salaa silmäini katsetta.
"Vait' nyt!" sanoi hän matalaan ja pudisti päätään. "Ei saa ajatella liika pitkälle!"
Hän katseli matalikolle. Tuo pieni musta pilkka tuolla, se voisi olla hän. Hän kohotti putkeaan, tähysteli sen läpi ja etsi, silloin näki hän kiikarillaan, kuinka hän oli polvillaan ja nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän lähti hitaasti säikkää alas ja ajatteli: "Hän tarvitsee vielä kaksi tuntia ennättääkseen perille. Pukeudun nyt jo toiseen pukuun. Mutta hänelle vastaan en mene."
Kuu oli kulunut kaksi tuntia, oli hän sentään lähellä Dieksander Gatt'ia, vieressään harmaanmusta paimenkoira. Hän seisoi äärimmäisellä ruohokaistaleella, eikä liikahtanut. Hän näki, kuinka Andrees riisui pitkävartiset saappaat yltään ja astui vesisyvänteeseen, jonka vesi nousi hänelle yli polvien. Sitte tuli Andrees ylös märälle sannalle, ja huusi jo etäältä: "Hyvää huomenta, Ingeborg!" Ingeborg ei liikahtanutkaan, katseli häneen vaan, ja huomasi, että hänen kasvoissaan taas kuvastui voimaa, ja että päänsä ryhdissä oli jonkin verran itsetietoisuutta. Silloin lensi hän iloiseksi ja riensi kiireesti alas viheriältä saareltaan, antoi hänelle kätensä, nyökäytti päätään ja unohti salata välkettä, joka leimahti silmiinsä.
Mutta Andreeksen värähti sydän, kun hän näki hänen poskiensa armaan punan ja hänen hiljaisen hymynsä ja alasluodut silmäripsensä ja vaaleat hiuksensa, jotka olivat kierretyt palmikkoon pään ympärille.
Sitte lähtivät he astelemaan rinnakkain, ja kertoivat, mitä olivat kokeneet, ja koettivat molemmat olla kuin kaksi toveria, jotka olivat hyvät ystävät keskenään, ja joilla muutamiin asioihin nähden oli samaa mielenkiintoa, mutta eivät olleet siitä hetkestä saakka enää sitä.
* * * * *
Tästä päivästä oli Andrees aamusta iltaan toimessa. Reimer Witt ja hän olivat tuntikausia ulkona matkoilla. Kuin pienet tummat pilkut näkyivät he taivaanrannalla, ja Ingeborgin kädet ihan väsyivät alituisesta kaukoputken kannattamisesta.
"Kuinka korkealla he näyttävät olevan tuolla, Antje! Katsohan! Aivan kuin olisi sielläkin saari."
Antje tähysteli kätensä alatse ulos: "Siinä ei vielä ole saarta", virkkoi hän, "mutia kohta siihen muodostuu! Siihen kokoo liejua mahdottomasti."
"Nyt pystyttävät he jotain riukua saveen."
"Reimer on sivunnut riu'un mudalla, he tarkastavat, kuinka korkealta nousuvesi huuhtoo mudan pois siitä. Luulen, ett'ei muta edes kastu tänään. Näin siellä eilen sadottain lintuja istumassa."
Näitkö ne paljain silmin?
"Näin… Etkö näe hylkeitä siellä? Tuolla syrjempänä heisiä? Niitä on täsmälleen kaksitoista siellä: ne makaavat auringon paisteessa viettävällä rannalla."
Ingeborg etsi niitä kaukoputkellaan ja löysi ne. Sanatonna tarkasteli hän eläinten hullunkurisia liikkeitä, kuinka ne kierittelivät ja kohottautuivat lyhyitten uimajalkojensa varaan ja kohottivat valkeita rintojaan, ja kuinka ne laahustivat itseään eteenpäin, muistuttaen silloin ihmistä, joka tukee itseään kyynäspäätään vastaan, aiheita monenmoisiin kertomuksiin merenneidoista. Sillä, puhuaksemme Heimin kanssa: "Kukahan voi väittää, Eva, että nuo kertomukset ovat paljasta tarua? Vai mitä arvelet sinä, Ingeborg?"
"Ett'ei taaskaan voi vaihtaa järkevää sanaa kanssasi. Heim!" tapasi
Ingeborg silloin vastata.
Ingeborg antoi putkensa vaipua ja sanoi: "Kuule, Antje, sano sinä, mitä nuo kaksi oikein hommaavat? Entispäivänä kaivoivat he säikälle syvän kuopan ja keittivät vedestä, jota löysivät siinä, kahvia ja väittivät, että sitä hyvin voi juoda, ja kinastelivat meidän kanssamme, ihan vasten totuutta ja ihan syyttä, kuten miehet aina, ja minähän maistoin sentään myöskin sitä. Ja eilen sanoi hän: 'Vesi on paljoa parempaa, paljoa parempaa! Maistahan vaan, Reimer?' Eikä ollut hituistakaan parempaa."
Siten puheli hän ja oli iloinen, että sai puhella hänestä ja iloitsi, että hän oli niin innokkaasti toimessa.
Antje katseli ajatuksiinsa vaipuneena matalikolle ja rupesi yht'äkkiä, kuten hänen toisinaan oli tapansa, puhumaan kuolleesta sankaristaan. "Huomenna on taaskin Gravelotten päivä", sanoi hän, "milloin hän vihdoinkin palannee! Tulenhan ihan vanhaksi ja kylmäksi jo… Vai luuletko sinäkin, Ingeborg, että hän todella on kuollut?…" Hän katseli, katseensa sekavana, ulos rannalle… "Mutta siinähän tapauksessa pitäisi minun löytää hänet? Viime myrskyn aikana etsin turhaan häntä."
Mutta Ingeborg puheli edelleen siitä, mikä hänellä oli sydämellään.
"Eilen tutkivat he senkin lammen vettä, jota me kutsumme kuolleeksi lammeksi; tuolla säikällä."
"Sen nimen olen minä antanut sille", sanoi Antje ylpeästi. "Se johtuu myrskystä kolme vuotta sitten."
"Ja Reimer sanoi, kun söimme illallista yhdessä — sinä et ollut vielä palannut kampelanpyydystysretkeltä —: 'Meidän pitää laittaa toe sinne. Istutamme ympärille pavunvarsia tai pajuja.' Huomasin hyvin että Andrees teki meikkejä hänelle ja katsahti minuun, mutta Reimerin täytyi välttämättä tulla viisauksilleen esiin. 'Hiekka', sanoi hän, 'jota rantahyöky viskelee ilmaan, kerääntyy ja kasautuu niihin. Ja silloin on meillä pian uusi säikkä, joka ei maksa penniäkään, ja lammikko, joka ei ole yhteydessä suolaveden kanssa'. Silloin nyökäytti Andrees päätään, ja rupesi puhumaan muista asioista."
Siten haasteli Ingeborg istuen penkillä ja katsellen matalikolle, sillävälin kun Antje majan vierellä ripusteli pyykkiä kuivumaan.
Illemmalla palasivat molemmat miehet kotiin, ja oli heillä vahva ruokahalu. Reimer Witt kätki vaieten suihinsa kolmekymmentä lokinmunaa, jotka Antje aamusti aikaiseen oli koonnut, Andrees ja Ingeborg olivat jo tyrtyneet niihin.
Kun Reimer laski kädestään kahvelin, virkkoi hän: "Sain tapetuksi erään hylkeen. Se oli liika lihava: huomen aamusti käyn noutamassa sen."
Ja hän tarkasteli huolissaan ilmaa, veisikö mahdollisesti nousuvesi sen mukanaan.
"Siksipä pystytitkin riman maahan!" sanoi Ingeborg ja nojaasi pöytää vastaan.
Silloin katsahti Reimer Andreekseen ja sanoi: "Meidän pitää korjata kiikari mukanamme huomenna ett'ei kukaan vakoilisi toimiamme."
"Viekää vaan!" Ja Ingeborg nojausi taaksepäin ja punastui ilosta, sillä hän oli huomannut Andreeksen silmissä vilauksen ilkkuvaa iloisuutta.
"Reimer on tappanut yhden hylkeen", sanoi Andrees, "minä ammuin toisen. Antjen pitää huomenna, niin pian kun vaan saamme eläimet tänne, keittää niistä rasvaa."
"Siistiä työtä!" sanoi Ingeborg.
"Sinä joudut liikuttamaan!" sanoi Andrees.
Tyttö katsahti häneen, ja silmissään välkähteli vallaton ilo kuin auringonvalo meren laineilla.
Mutta Andrees katseli vakaasti eteensä, eikä katsahtanut häneen.
Seuraavana aamuna aikaiseen lähtivät miehet molemmat taas ulos ja palasivat takaisin raskaasti laahata retustaen mukanaan hylkeitään.
"Olemme keksineet uuden maan tuolla", sanoi Andrees, "ja annoimme sille
Reimer Wittin ehdotuksen mukaan nimen Hyljekari."
"Se sen nimi on jo kauan ollut", sanoi Antje ja imuroi.
"Ken sitte siellä on ollut ennen meitä?"
"Sammenkalaslajat tuolta toiselta puolelta ovat siellä myöskin tuntikausia maanneet väijyksissä. Kun he palasivat, oli heillä mukanaan pieni hylje, joka oli puhtaampi kuin he, he olivat nimittäin kierrelleet rannan liejussa. Ja joka vuosi tulee joku tuhma hampurilainen Elbeä alas, laskee jahdillaan Dieksander Gattiin ja menee Hyljekarille, makaa siellä mahallaan liejussa ja tirkistelee hylkeitä, jotka kurkistelevat veden alta esiin. Te ette ole ensimmäisiä."
"Kymmenen vuoden perästä", sanoi Andrees, "on tuolla viheriää maata! Eikä kestä kauan, ennenkuin molemmat saaret ovat kasvaneet yhdeksi, ja tulee lyhyempi tie mannermaalle. Antje, oletko koskaan koettanut etsiä mitään lyhyempää tietä Koog'ille?"
"En!" sanoi hän. "Kaikkialla on pohjatonta. Paras tie Flackelholmille on venheellä Büsenistä Flackvirran kautta Dieksander Gattiin."
Andreas nyykäytti päätään. "Kuuletko?" sanoi hän Reimerille.
Reimer naulasi par'aikaa rasvaa tiukkuvaa hylkeennahkaa majan seinämälle kuivamaan, eikä kääntänyt päätänsäkään ja sanoi: "Kaikkihan tulee tästä järjestykseen vielä, jahka vaan maltamme odottaa!"
Niinpä käyttäytyivät he kuin miehet, joilla on suuria suunnitelmia mielessään, mutta semmoisia, jotka eivät vielä ole tarpeeksi kypsät, jotta niitä voisi ilmaista toisille, tai kuin semmoiset, jotka ovat tehneet jonkun keksinnön, mutta jotka eivät vielä ole ottaneet patenttia sille.
Ingeborg kuunteli hiljaisena.
Seuraavana päivänä kävivät molemmat miehet puhuttelemassa sammenkalastajia, jotka olivat kaukana ulkona Dieksander Gattissa, ja juttelivat heidän kanssaan heidän saaliistaan, ja nuo yksinäiset harvasanaiset miehet, jotka seisoivat pitkävartisissa kalastussaappaissa vedessä, näyttivät heille pyytämiään kaloja, jotka olivat sidotut venheisiin nuorilla, jotka oli pistetty läpi kiduksien, komeita otuksia.
Ja iltapäivällä sai lngeborg toimekseen keittää väkevää, kahvia, tulisi kuusi tai seitsemän vierasta. Ja sitte tulikin etelästä käsin, jonne he olivat laskeneet maihin, kalastajin, paljain jaloin ja tuolloin tällöin syieksien ja istuivat ja kehuivat kahvia. Muutamat heistä olivat koulunkäyneitä laivureita, karaistuja järkeviä miehiä, jotka olivat palvelleet keisarin laivastossa ja olleet pitkillä matkoilla. Oli toisiakin, jotka maatoimissaan olivat joutuneet haaksirikolle, nyt oli merimatalikko työkenttänään. Mannermaan kapeilla teillä ei heidän ollut onnistunut pitää tai saavuttaa leipäänsä ja kansalaisarvoa, tiettömällä rannattomalla matalikolla löysivät he kumpaakin. Aina ei heitä onni seurannut, erehtymättömiä merenkulkuun kun olivat, saivat he usein kärsiä kurjuutta ja kestää haaksirikkoja.
Eräskin vieraista oli edellisenä kevännä ollut kovassa luoteismyrskyssä, joka oli ajanut hänet rantaa vastaan. Toiset olivat ajoissa päässeet pakoon; mutta hänen ei ollut onnistunut. Kun ankkurikettinki katkesi, otti myrsky hänet viiltoihinsa. Vaivalla ja tuskalla, lapsensa käsivarrellaan, onnistui hänen hypätä puomilta rannalle, kun venheensä jysähti santaa vastaan. Siten pelastui hän ja lapsensa. Nyt seisoi hän säikällä ja katseli venhettään. Siinä se oli näkynyt vielä. Oli kurotellut kuin vahingoittunut valas paljaita kylkiluitaan taivasta kohden. "Oli se hurja malka", murahti hän. "Kolme päivää särki päätäni jälestä, ja luulin pääni menevän sekaisin, niin ankarasti jysähti tuo raskas venhe kivikovaa pohjaa vastaan. Jos olisin palannut ilman poikaa kotiin, mitä olisi äiti sanonut?" Hän istui hetken vaieten, nyykäytti vakaasti päätään ja katsahti merelle.
Majassa pakinoitiin hitaasti, leveään ja juurtajaksain, kuten on merimiesten tapana rannikollamme. Eivät he kernaasti vaihda puheainetta, sen pitää ennen olla haasteltu ihan leveäksi, kuin kampela meren pohjalla.
Kaikki puhuivat he aluksi aikuisemmista kerroista, jolloin olivat käyneet tällä hiljaisella saarella. Melkein jokainen heistä oli kerran tai pari käynyt Flackelholmilla ja majassa siellä. Toiset oli tuonut paikalle uteliaisuus, toiset olivat tulleet ikävystyneinä yksitoikkoiseen venheessäoloon, toiset olivat taas tulleet rannalle etsimään jotain lankkua, jota voisi käyttää, tai jotain muuta arvokkaampaakin haaksirikkoutunutta tavaraa. Sillä Flackelholmin ranta on maineessa, että se salaa itsessään parempiakin aarteita kuin pölkkyjä ja kuolleita hylkeitä.
Sitte johtuivat he puhumaan erityisistä näyistä, joita he olivat kohdanneet Flackelholmilla. Eräskin oli iltahämärissä lähtenyt majasta venheelleen, silloin oli matkalla, lähellä häntä, mennyt ohitsensa korkea haamu, sitä hän ei tietänyt, oliko se ollut mies vai nainen… Mutta se ei kai ylialankaan ollut ollut mikään ihminen, vaan joku henki. Ja päällepäätteeksi hauska henki, sillä se oli tanssinut ja hyppinyt. Eräs toinen kertoi, että hän eräänä iltana, ehkä noin kuusi vuotta sitten, oli mennyt majalle, koska oli pälkähtänyt päähänsä se hupsu ajatus, että nukkuisi siellä. Mutta hän ei ollut saanut ovea auki, ja kun hän oli jalallaan potkaissut sitä vastaan, oli sisältä kuulunut kimakka kirkaus, ikäänkuin olisi kirkaissut joku ihminen, joka oli nähnyt pahaa kiusallista unta, ja yht'äkkiä herännyt. Siten kertoi hän ja veti itseensä aimo siemauksen kahvia ja lisäsi: "Tiedätte, ett'en valehtelu."
Antje täytti kupin uudelleen ja katsahti samassa viekkaasti ja heikkomielisesti hymyillen veljeensä. Tämä katsoi vakavasti ja säälien sisartaan kasvoihin.
Yksi vieraista oli eräs Reimer Wittin vanhoja tuttuja. He olivat Metzin edustalla nukkuneet rinnakkain risukolla, ja kun oli satanut aivan liika taajaan, olivat he kömpineet lähemmä toisiaan, ja oli heillä siis ollut, kaikki yhteistä: märkyys, kylmä ja syöpäläiset, joita ei ollut voinut välttää, ja oli heisiä siten tullut hyvät ystävät. Tältä nyt uteli Reimer tietoja, niin että tämä rupesi puhumaan Flackelholmista ja sen mutaumisesta, sen rannikon laadusta ja maihin pääsystä sille ja muuta sennimistä, ja kun ilmeni, että mies hyvinkin tunsi asiat, kysäsi Reimer viekkaasti: "Kuulehan", sanoi hän, "olen hieman tuumissa jäädä tänne Flackelholmille! Pitäisin lampaita ja hanhia oikein suurin joukoin. Yksi mutka vaan enää on asialla: talvi!"
Makuutoveri Metzin edustalla kohotti punatukkaista päätään: "Niinhän, talvi tuota!"
"Kauanko on meri jäässä?"
"Kuinka kulloinkin. Noin pari kuukautta!" vastasi punaparta.
"Sill'aikaa ei voi kukaan laskea maihin tänne?"
"Voihan sitä toisinaan! Meri on vapaa, milloin sieltä, milloin täältä. Pitää vaan tuntea meri ympärillä. Sillä on oikkunsa, sillä. Sitä saa opiskella, niinkauan kuin elää."
"Sinä et ole perheellinen mies?"
"En ole! Tulin liika kauan viipyneeksi tuolla ulkona!" Hän vilkautti silmillään Neuwerkin majakkaa kohden: "Pitkillä matkoilla!"
"Pistäyhän hiukan ulos kanssani!" sanoi Reimer. "Näytän sinulle jotakin."
He astuivat yhdessä ulos majasta ja juttelivat kauan keskenään. Makuutoveri nyökäytti miettivän näköisenä päätään, veti silmäkulmansa korkealle ja sanoi lopulta: "Yksi asia minua vaan arveluttaa: jääkö hän, herra tuolla, tänne kanssamme… onko hän hieno? Kaikellaisten ihmisten kanssa tahdon olla tekemisissä, mutta en hienojen!"
Silloin antoi Reimer Andrees Strandigerista sen kunniakkaan arvostelun:
"Hän on ihan tavallinen mies."
"Noo… kyllähän minun puolestani sitte kaupat syntyy!"
Toisetkin astuivat ulos majasta. Andrees, jota he sietivät hyvinkin, hän kun oli levollinen, lyhytpuheinen ja verkalleen miettivä mies, kuten he itsekin, seurasi heitä. Reimer seurasi makuutoverinsa kanssa jälestä.
Reimer palasi ensimmäisenä takaisin majaan: hän tapasi Ingeboigin, joka puhdisti pöytää.
"Mikä tuoksu täällä!" sanoi Ingeborg, ja katsahti terävästi häneen.
"Kaatoivat tilkan viinaa kahvin sekaan", sanoi Reimer.
* * * * *
Seuraavina päivinä tutkivat miehet ruohon ja kasviston kasvua ja laatua, jota avaralti, ehkä yli sadan hehtaarin laajuudelta, peitti tasaista maata. Siinä oli monellaisia kasveja. Kaikkea, mikä vaan menestyy vastamuodostuneessa maassa Pohjanmeren rannoilla, tapasi sielläkin. Paikottain kasvoi maanpinta erästä lajia lyhyttä hienoa ruohoa, joka sekavana ja tiheänä peitti sitä kuin luja tiivis nahka. Siellä täällä seassa kasvoi rantaneilikkoja. Kasvoi lisäksi erästä lajia vaaleanviherjää rasvaista kasvia, joka hiukan muistutti sipulia, juuri kun se on alkanut taimia. Siellä kasvoi harmaata, karkealehtistä kasvia, hiukan kanervan näköistä, se peitti laajoja aloja saarta, ja sen alta paalsi esiin paljas harmaahko liejupohja. Ja Reimer otti ja purasi joka kasviin ja maistoi ja sanoi: "On ruohoa ja on rikkaruohoa, mutta enpä usko, että koko saarella kasvaa korttakaan, joka olisi vahingollista eläimille." He mittailivat ja tutkivat veden poukamankin, joka alkoi lähellä rakennuksia ja yhtyi isoon mereen Dieksander Gattissa. He mittailivat sen syvyyttä, tutkivat sen pohjaa, ja toivat mukanaan kotiin rapuja ja kaloja, joita olivat pyydystäneet käsiverkoilla. Kun he palasivat, kuuli Ingeborg Andreeksen sanovan: "Olet oikeassa: meidän pitää ylläpitää alituista yhteyttä ßüsenin kanssa. Meillä pitää olla venhe ja mies, joka tuntee vedet. Kirjoitan siitä punapäälle."
Tänä iltana, joka oli hyvin leppeä ja aurinkoinen, kun Reimer ja Antje olivat vielä kerran lähteneet ulos kalastukselle — Antje oli nimittäin tokaissut: "Sitä ette te osaa!" — palasi Andrees rannalta takaisin ja asettui seisomaan Ingeborgin eteen, joka istui auringon paisteessa ja neuloi, ja sanoi vitkastellen: "Kuulehan, Ingeborg, minulla olisi omituista asiaa. Hiukseni ja partani ovat aivan liiaksi rehevät jo, enkä tohdi itse niitä leikata. Reimer ei myöskään rohkene, niin kuulu kuin maineensa onkin lastensa tukanleikkaajana, ja Antjenkaan haltuun en oikein rohkenisi uskoa päätäni."
Ingeborg hypähti ylös, ja palasi kohta välähtelevät sakset kädessä takaisin majasta: raikkaille, nuorekkaanhennoille kasvoilleen oli lentänyt hieno puna.
"Seisohan hiljaa nyt!" sanoi hän; sydäntään tykytti.
Ja hän alkoi leikata. "Olen leikannut Fritzinkin tukan", sanoi hän.
"Sen näin. Siksi tulinkin pyytämään sinun."
Hän leikkeli empivin käsin, kumarsi yläruumistaan taaksepäin, käänteli päätä sinne ja tänne, huomasi leikanneensa vinoon ja ajatteli: "Kunpa hän nyt katsoisi poispäin edes!" Kasvojaan poltti.
Silloin huomasi Andrees hänen pulansa ja katseli jäykästi majan seinälle kuivumaan naulattua hylkeennahkaa kohden.
"En ymmärrä", virkkoi Ingeborg empien, "tässä korvan vierellä on niin paha paikka.
"No, rohkeasti käsiksi vaan!"
Silloin uskalsi hän yrityksen. Mutta kätensä vapisi ja korvan lehdelle ilmeni punainen veripisara.
Silloin viskasi hän sakset kädestään hiekalle, polki jalkaa maalian ja itki.
"Noo… Ingeborg!… Älähän nyt itke toki!" Ja hän nosti säveästi ja säälien sakset ylös ja antoi ne hänelle takaisin: "Näinhän et voi jättää minua. Sinun pitää tulla lähemmälle."
"Minä en osaa! Minä en osaa!" Hän oli istuutunut penkille ja näytti perin onnettomalta; silmänsä olivat ihan kyynelissä ja päätään pudistellen niksautteli hän saksillaan.
"Sinun pitää olla rohkea vaan. Ei muuta kuin ala nyt."
"Sinä olet liika pitkä!"
Silloin laskeutui Andrees toiselle polvelleen hänen eteensä ja katsahti ylös häneen, ja verkalleen edistyi nyt lyö, siten että Ingeborg piti kädellään kiinni hänen korvastaan ja suojeli sitä huolellisesti tuhoisilta saksilta. Mutta Andrees taas, jolla oli Ingeborgin kasvot ihan edessään, ihmetteli niitä monellaisia henkiä jotka leikkivät ja hommailivat niillä, ja oli niitä suruista ja puol'vallattomia, mutta ei ollut yhtään pahaa niiden joukossa.
* * * * *
Aamusti tuli taaskin kuuma päivä. Miehet molemmat olivat hevosten kanssa lähteneet rannalle ottamaan korjuun muutamia arvokkaita pölkkyjä, tynnyreitä ja ketjuja, joita viime nousuvesi oli ajanut rannalle. Silloin lähti Ingeborg niinsanotulle kuolleelle vedelle. Reimer oli tutkinut sen, ja oli sillä hyvä luja pohja, eikä mitään petollisia kuiluja. Siksi oli Ingeborgille suositettu sitä kylpypaikaksi.
Niinpä kylpikin hän siellä nyt aamuauringon paisteessa.
Reipastuneena ja kuitenkin hiukan raukeana, hiuksensa vielä valloillaan, lähti hän ripeästi astumaan kuumalla hiekalla ja heittäysi sitte pitkäkseen kedolle, ihan vaununjälkien varrelle, jotka kaarsivat säikkäjonojen vierustaa, häntä rupesi raukasemaan ja hän ajatteli: "Herään kyllä, kun vaunut lähenevät."
Ja ajatteli vielä kerran: "Hän ei saa tavata minua tässä." Ja kun hän nukahti, etsi hän häntä unien maasta ja löysi hänet kohta, ja Andrees oli ystävällinen hänelle, ja hänen kasvoilleen heräsi hymyilevän onnen ilme. Mutta hän ei tietänyt, että hän tahallaan oli asettunut hänen tielleen.
Kun hän vielä makasi ja nukkui siinä, palasi Andrees ihan yksin ruohon ja kukkien keskitse ja ajatteli häntä, näki hänet ja pysähti, ensiksi seisahdutti hänet hämmästys, sitte sai hänet liikkumattomaksi hänen suloutensa, sillä hänen koko vartalonsa ja kasvojensa piirteet olivat puhtaat, pehmeät ja täyteläiset kuin raikas ruusunnuppu aamukasteessa. Vaitonaisiin hiuksiinsa oli takertunut hienoa ruohoa ja ujoja, pieniä kukkasia, ja taaksepäin taipuneine päineen ja kurotettuine käsineen näytti hän kuin pyytävältä. Heinikko huojuili hiljaa, leivoset livertelivät ilmassa, kauempana kirkuivat lokit ja ilma ja maailma oli tulvillaan voimaa ja raikkautta, ja hän, joka lepäsi tuossa, kuului sen kaiken keskelle ja oli ihanin kaikesta. Silloin laskeutui Andrees toiselle polvelleen ja katseli häntä, ja ensikertaa heräsi silmissään tuo hiljainen puhdas loisto, joka sytyttää rakkauden sydämestä toiseen.
Kun hän siten katseli häntä, ehkä hetken niin pitkän, kuin mehiläinen surisee ohitse, tai lokki kirkuu, heräsi tyttö hänen katseeseensa, ja vielä seisten unien maitten kynnyksellä tutkaisi hän silmänsä suuriksi ja kirkkaiksi'ja sanoi hitaasti: "Pidätkö minusta noin?"
Mutta samassa oli hän jo polvillaan, ja kurottaen käsiään, rukoili hän aroin silmin: "Lähde pois! Andrees, lähde pois!" Ja hiukset putosivat käsilleen, joilla hän peitti kasvonsa.
Hän olikin lähtenyt jo pois, oli palannut säikän yli takaisin rannalle, ja tuli vasta illemmalla kotiin.
Kalpeana palasi Ingeborg majalle.
Illemmällä, kun vesi laskeusi, palasi Andrees kotiin, ja näki että Reimer valjasti hevosia, empi hetken ja astui sitte majaan. Silloin astui Ingeborg lähtövalmiina hänelle vastaan majan matalasta ovesta.
"Minä lähden pois, Andrees!" sanoi hän, eikä luonut katsettaan ylös. Hitaasti lähtivät he rinnakkain säikän laelle. "Menen Marian haudalle", sanoi Ingeborg.
Andrees nyökäytti hyväksyvästi päätään. "Teet oikein."
Kun he seisoivat ylhäällä rinnakkain, tarttui Andrees hänen käteensä: "Sinä olet puhdas ja voimakas, minun pitää saada sinut elämäkseni omakseni."
Ingeborg antoi päänsä painua: "Siihen pitää kulua aikaa, Andrees!"
"Minä jään Flachelholmille", sanoi Andrees, "niinkauaksi kuin Strandigerkartano on vieraissa käsissä. Mutta en tahdo olla toimetonna. vaan rakennan tänne tokeita ja talon, ojia ja rantavalleja, tutkin matalikkoa ja hankin maata lisään. Isäni ovat taistelleet merta vastaan, sitä taistelua tahdon minäkin jatkaa." Hän pusersi kätensä nyrkkiin, ja silmissään leimahti synkeästi. "On laiminlyöty paljon ja paljon rikottu. Mutta rikoksista on kasvava hyvää. Mutta en voi vaatia, että tulisit jakamaan tätä elämää kanssani."
"Missä sinun elämäsi on. Andrees, siellä on minunkin. Se on minulla yhteistä Marian kanssa, että olen uskollinen. Kun arvelet, että se voi tapahtua, niin kutsu minua."
"Ingeborg!"
"Meidän pitää olla tyyniä ja voimakkaita, Andrees."
"Vie terveiset vanhalle äidilleni! Hänen tähtensä soisin, että minä, ennenkuin vuokra-aika päättyy, taaskin olisin Strandigerkartanossa… Mutta Flackelholmia ei enää unohdeta."
He seisoivat vielä hetken rinnakkain ja katselivat maan yli, joka penikulmia laajana yleni meren sylistä.
"Mietiskelyn aika on ohitse: nyt on alkanut työ."
Sitte oijensivat he jäähyväisiksi toisilleen kätensä.
SEITSEMÄS LUKU.
Tuli syksy. Eschenwinkelissä oli hiljaista. Poismuuttaneet kirjoittivat ainoastaan harvoin, kotiin jääneet miehet olivat kaikki Flackelholmilla. Lauantaisin, jos nousuvesi vaan sen salli, tulivat he koteihinsa tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan.
Flackelholmilla oli laitumella pieni lauma lampaita, kokeiltiin niillä, oliko ruoho terveellistä eläimille; ja parvi hanhia marssi aina namusin säikältä alas; ne olivat Antjen turvatteja ja ylpeytenä. Neljä hevosta löysi runsaan ravinnon saarelta, ja pysyivät ne runsaasta työstä huolimalla hyvissä voimissa.
Punatukkaisen laivurin vene oli Dieksander Gattissa. Hän piti huolla kaloista ja muista ravintoaineista, joita hän nouti Büsenistä. Hän osoittautui kelpomieheksi, joka ei juopotellut, ja johon voi luottaa; Metzin risuläjät, niin märkiä kuin olivatkin, eivät olleet turmelleet luonnettaan.
Viisitoista miestä, jotka nuoruudestaan asti olivat tottuneet lapiotyöhön, aherlelivat kolme kuukautta yhtä painoa kentällä, ja aukaisivat tukkouneet ojat, jotka Andreeksen isä kaksikymmentä vuotta sitten oli teettänyt ja kaivoivat uusia. He kaivoivat ojat kaksi metriä leveiksi ja neljännesosan metriä syviksi ja läjäsivät mullan saran keskelle leveäksi valliksi, nyt voi nousuvesi kantaa mukanaan mutaa kauas ylös maihin. Ja kun nousuvesi kolmeen kertaan oli noussut ja laskenut, niin ei paljoakaan enää näkynyt lapionjälkeä, niin runsaasti pehmeätä, hedelmällistä mutaa kantoi merivesi mukanaan.
Kuninkaallinen hallintoneuvos oli Strandigerin pyynnöstä tullut sinne, oli kolme päivää tehnyt huomioitaan nousu- ja laskuveden suhteen, oli seisonut polvia myöten liejussa, ja piirrellyt majassa viivojaan. ojiaan, poikkileikkauksiaan ja suunnitelmiaan. Oli pyyhkinyt hikeä otsaltaan ja mennyt taaskin ulos, sateeseen, olallaan Reimerin vanha "öljätty", oli palannut illalla taas ja syönyt kampelaa ja nahkaperunoita ruokahalulla kuin riihimies. Miehet olivat kummastelleet ja olleet iloissaan, että tuo hieno oppinut herra oli ollut niin rattoisa ja luonnollinen, he kävivät tuttavallisiksi ja tohtivat kysymättäkin huomauttaa hänelle yhtä ja toista, niinpä sai hän tietää ja vaikutti enemmän hyvää ja oli parempi kuninkaansa edustaja, kuin tuo asessori, joka olutlasin ääressä valitti, että syntyperänsä ja asemansa estivät häntä lähenemästä kansaa. Hän oli kasvanut rannikolla kuin Andreeskin, eikä kirjoitushommissa ollut unohtanut lapiota. Kun hän lähti pois, nyökäytti hän rohkaisevasti päätään Andreekselle ja sanoi: "Tuottakaa kunniaa nimellenne! Ell'ei olisi tehtäväni valvoa rantatokeita ja valleja, kaivantoja ja kanavoja, niin kadehtisin teitä tiluksenne ja asuinpaikkanne vuoksi."
* * * * *
Strandigerkartanon avaroilla hedelmällisillä pelloilla oli par'aikaa juurikasvien korjuu. Niistä oli hyvä sato, mutta kuitenkaan ei pystynyt Frans Strandiger saamaan kokoon koko vuokrasummaa, sillä viljan- ja karjan hinnat olivat olleet epäedullisia. Pyhäinmiesten päivä läheni, eikä hänellä vielä ollut tarpeeksi rahaa koolla. Ja vaikka hän olisi käyttänyt koko viljatulonsa, puuttui sittekin rahaa: eihän hän voinut tyhjin käsin käydä talvea vastaanottamaan.
Saivat silloin kokea kovia päiviä palvelusväki ja vieras työvouti, ja kajahtipa monta karkeata alasaksalaista sanaa, ja monta outoa puolalaista kirousta, jotka kuuluivat avaran pihan yli aina ylös sokealle rouvalle ja sille hiljaiselle tytölle asti, joka istui hänen vieressään. Vuokraajan taas karkoitti levottomuutensa kirjoituspöydän äärestä ja hälystä pihalla, ulos yksinäisille teille, ja pian tuli tottumuksekseen nousuveden laskeutuessa tehdä pitkiä matkoja kauas ulos matalikolle. Ja kuten oli luonnollista luonteelleen, ei kestänyt kauan, ennenkuin tuo avara kammottava yksinäisyys oli anastanut koko hänen sydämensä, tuo ääretön matalikko tenhosi ja lumosi hänen ylpeän sydämensä. Tuntikausia kuleksi hän siellä, pyssy käsivarrellaan vesikuoppien äyräitä, välkkyvien vesipeilien yli ja avaroilla simpukkakentillä. Oli toisinaan saalistakin mukanaan, milloin jonkun harvinaisen merilinnun opettaja Hallerille, milloin hanhen kyökkiä varten, joskus jonkun hylkeen, jonka hän kahlaten ja uiden, henkensä uhalla, oli noutanut rannalle, sitte kuu oli osunut siihen luodillaan. Ja hän kehittyi tarkaksi sen matalikko-osan tuutijaksi, joka on manterenpuolella ristiviittaa.
Kun hän siten kuleksi, unohtuivat vähitellen mielestään raha- ja eteenpäinpyrkimishuolet, huolet vuokranmaksusta ja maksupäivästä. Silmänsä kävivät levollisemmiksi ja saivat itseensä jotain rauhallista ja mietiskeliästä, ja usein liikkuivat ajatuksensa Ingeborg Landtissa, jota vastapäätä hän nyt joka päivä istui tunnin, kun hän, kuten itsekseen sanoi, "oli tekemässä vanhalle rouvalle tiliä päivän taloustoimista."
Frans Strandiger ei ollut tähän päivään asti kokenut, mitä syvä sydämenpohjainen rakkaus merkitsee. Kun Andrees ja Heim Heiderieter silloin muinoin nuorekkaalla, mutta todellisella ihastuksella olivat katselleet noita kehittyviä tyttöjä. Heim äänekkäällä, Andrees jurommalla kunnioituksella, oli hän vaan nauranut ja ilkkunut. Kun myöhemmät tuttavansa, milloin se, milloin tämä, valitsivat itselleen elämänkumppaniksi tytön, joka ei millään tapaa ollut erityinen, ei kauneudeltaan, ei hengenlahjojensa puolesta, eikä varallisuudeltaan, ja perustelivat tämän tekonsa tuolla lyhyellä lauseella: 'minä rakastan häntä', silloin ravisti hän päätään, ikäänkuin olisi hän kuullut asiasta, jota hän ei laisinkaan ymmärtänyt. Niinpä näytti hän luonteeltaan olevan kykenemätön koskaan tuntemaan tuota aistillisesta ja sielullisesta mieltymyksestä niin omituisesti ja läheisesti muodostunutta tunnetta, jota jokainen terve turmeltumaton mies tuntee.
Mutta tuossa ylläsanotussa on myöskin selitys siihen huomattavaan tosiasiaan, josta nyt on puhe. Frans Strandiger oli kasvatuksensa ja seurustelupiirinsä kautta tullut häirityksi, estetyksi ja surkastetuksi siveellisessä kehityksessään. Lapsuuden päivinään oli hänelle yhtämittaa toitotettu korviin, että kuivakiskoinen tarkoituksemmukaisuus oli ainoa oikea johtotähti elämässä. Sitte oli hän kuudennestatoista ikävuodestaan asti liikkunut piireissä, ensin kaupungissa, sitte muutamilla suurilla maatiloilla, jotka olivat siveellisesti turmeltuneet. Niinpä olikin tapahtunut, että silmänsä oli niin tylsistynyt, ett'ei hän naisessakaan nähnyt ihanteellista ja siveellistä, vaan ainoastaan aistillista ja enemmän tai vähemmän arvokasta ulkonaista kultakorua. Oikeata puhdasta rakkautta tuntemasta ei estänyt häntä luonteenlaatunsa — virtasihan hänessäkin uskollista puhdasta Strandigerverta — vaan sielua tukahuttava kasvatuksensa ja siitä johtunut sisäinen siveellinen huononemisensa.
Silloin ilmestyi eteensä Maria Landt, ajatuksensa olivat askaroinneet hänessä. Hänet oli hän valinnut auttamaan itseään eräässä laskun teossa. Tämä astui lapsen pelokkuudella ja lapsen luottamuksella häntä lähelle. Hän sai ensi kertaa tuntea siveellisen luonteen merkitystä, kristillisen maailmankatsomuksen voimaa ja puhtaan sielun lujuutta. Hän näki edessään jotain ihan uutta: ihmisrakkaus ja ihmispuhtaus astui ystävällisimmässä muodossaan häntä lähelle, loi häneen kaksi rukoilevan tummaa silmää, ja sanoi hänelle olevansa valmis tekemään paljon kanssaveljien hyväksi. Ja tekikin paljon! Kuinka paljon, sitä, ei ole yksikään ihminen saanut tietää. Kuin toiseen outoon maailmaan oli hän tullut hänen kauttansa. Maria Landtin vaikutus ilmeni hänen sielussaan siinä että hänen entiset ankarankovat elämänperiaatteensa tulivat järkytetyiksi ja että hänessä virkosi jonkinmoinen taipumus katsoa ympäristöänsä ja elämää ja maailmaa lempeämmillä ja syvemmillä silmillä.
Nyt oli Ingeborg Landt palannut Strandigerkartanoon. Hän oli tuon kamottavan kolkon maaliskuun päivän jälkeen mennyt Flackelholmille, oli lähtenyt epäystävällisenä, levottomana tyttönä, joka sentään aina oli herättänyt hänen mielenkiintoaan, syyssuvesta oli hän taaskin palannut, ja oli nyt hiljainen, lempeä, naisekas olento, jonka yllä liihoitti kuin hentona huntuna joku suruisa, syvämielinen salaisuus, joka silmäili esiin hänen kirkkaista silmistään, ja herätti siinä, joka näki niihin silmiin, tulista uteliaisuutta saada tietää, mitä oli kätkettynä tuon niin hennon hellän ja ihanan hunnun alle. Frans Strandiger katseli uusilla silmillään tätä uutta ilmestystä. Se mikä silloin oli pahoittanut hänet sokeanakin kunnioittamaan Mariaa, hänen syvästi siveellinen, puhdas ja lämminsydäminen luonteensa, sen näki hän nyt edessään toisessa kuvassa, toisessa paljoa kauniimmassa kuvassa, ja ihanimmassa puvussa, surupuvussa, hiljaisin, yksinäisin, vaiteliain ja sentähden kaksinverroin kauniin silmin. Ja sen näki hän joka päivä, sai katsella tuntikausia, kun hän jutteli vanhan rouvan kanssa, ja teki tälle "tiliä talouden pidosta". Näinä hetkinä, kun hän vilpittömästi ja ystävällisesti kertoi töistä talossa, Flackelholmin tulevaisuudesta ja käynneistään ulkona matalikolla, näki hän hänen istuvan tuossa edessään vaalea päänsä kumartuneena neulomuksensa ylle, ainoastaan silloin tällöin kohottaen säteilevät silmänsä. Näinä hetkinä tunsi Frans Strandiger ensi kertaa rakkautta.
Ingeborg oli palannut kaikkine huolineen ja kaikkine iloineen. Ja huolensa olivat suuremmat kuin ilo. Niinhän, sitä ei Frans Strandiger ymmärtänyt ajatella, että Ingeborg Landt olisi Andreasta lähellä. Andreeshan oli aina lähennellyt Mariaa: ja kun Ingeborg oli lähtenyt hänen jälissään Flackelholmille, oli hän lähtenyt sinne kuin sairaan veljen luokse. Sekään ei kiusannut häntä, että Ingeborg oli itseensä sulkeutunut ja arka häntä kohtaan, ja että hän ainoastaan silloin katsoi vähän ystävällisemmin häneen, kun hän kertoi jostain uhkarohkeasta retkestä, jolloin hän matalikolla oli ajanut takaa jotain hyljettä. Vanha kokemushan oli, että neitosten tapa on teeskellä pahinta epämieltymystä juuri sitä vastaan, josta he enimmän pitävät?
Vanha Hobooken kuleksi tutkivin vakoilevin silmin kyökissä, navetoissa ja aitoissa. Ihmiset karttivat häntä ja nurkuivat selän takana. Keväällä oli hän karkoittanut kaikki niskoittelijat talosta: mutta silloin oli Frans lyhyesti sanonut, ett'ei hänen tarvinnut sekoittautua hänen asioihinsa. Silloin omisti hän kaiken tarkkuutensa ja terävyytensä sisäisille asioille.
Hän oli eräänä iltapäivänä kehoittanut kylänlapsia poimimaan viini- ja karviaismarjoja, jotka sitten myytiin kaupunkiin, sillä kaikesta täytyi tulla rahaa. Silloin vaati hän lapsilta, että he laulaisivat siinä ollessa. Lapset lauloivatkin: "Miss' liet sä, täplikäs ratsuni mun" ja "Sä isäinmaa, oo tyynnä vaan". Siten sujui hetken hyvästi, lapset poimivat ja lauloivat. Mutta silloin keksasee pieni kiharapää Bernhard Engel kysästä: "Tiedättekös, miksi meidän pitää laulaa?"
"Emmehän!"
"Kosk'emme voi syödä silloin kun laulamme!"
Siitä hetkestä heikkeni laulu arveluttavassa määrässä ja täytyy tunnustaa että muutamien oli mahdoton laulaa! ja että toiset taas lauloivat nenästään. Ja se ei kuulunut kauniilta. Loppu leikille oli se, että he yht'äkkiä toralla ja metelillä karkoitettiin puutarhasta, kuin rastaat, joiden parveen yht'äkkiä suhahtaa haulisade.
Niinpä päättyi asia ikävästi.
Syksympänä, kun munien hinta nousi, kapusi vanha rouva itse ullakolle, ryömi kaikki pimeät loukot ja etsi ylös munat, jotka huolimattomat kanat olivat munineet jonnekin piiloon. Silloin oli renki vanhan hyvän tavan mukaan virittänyt pedon pyydystämiseksi, joka hiiviskeli aitoissa, terävähampaisen ansaan erääseen loukkoon, ja pannut munan sen pihtien rakoon houkuttelemaan otusta. Vanha rouva, lyhytnäköinen ja tottumaton pimeään kun oli, kurottaa kätensä, ottaakseen korjuun munan ja kirkahtaa kovaan. Lääkäri sai sitoa syvät haavat, ja koko kylä sai paljo puheenainetta tapauksesta, mutta vähäpä sitä säälittiin.
Kun vuokran maksupäivä läheni, kirjoitti vanha Hobooken veljelleen Berliiniin. Hän selitti hänelle aseman ja pyysi apua. Kolme päivää kului. Hän meni kirjeenkantajaa vastaan ovelle, ja oli hirmuisesti vihoissaan miehelle, joka läheni välinpitämättömin verkallisin askelin ja laski välinpitämättömästi tervehtien sanomalehdet pöydälle, joka oli vasemmalle ovesta. Ei muuta kuin sanomalehtiä.
Poikansa meni viheltäen läpi talon ja pihan poikitse. Viiksiensä alla oli piirre ilkkuvaa uhkaa, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa kohtalolle kaikella sillä katkeruudella, joka täytti sielunsa: "Tuletko taaskin, kohtalo? Juuri kuin taaskin olen saamaisillani maat ja vaimon!"
Neljäntenä päivänä astui hän seurusteluhuoneeseen ja sanoi äidilleen: "Minulla on uutisia sinulle. Tulen juuri kankaalla, jonne menin saadakseni kaukaa nähdä, kuinka Heim Heiderieter omin käsin kuokkii perunoita maasta, silloin näen lähenevän miehen kylästä hiekkatietä alas, hänellä on yllään viherjä metsästystakki, kukonsulka hatussa, kivääri keltaisessa kotelossa olalla, kiikari nahkaremmissä sivulla. Hän koettaa näyttää kolmikymmenvuotiaalta pysyttelee suorana ja kääntelee päätään ripeän nopeasti, mutta on sentään ainakin kuudenkymmenen vuoden vanha. Ainakin puolet kylän pojista juoksevat hänen jälissään. Kenen luulet hänen olevan?"
"Veljeni!… Nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!"
"Tosiaankin! Nuoruuteni ohjaaja ja ystävä! Jota saan kiittää kaikesta kymmenennestä ikävuodestani asti, kaikesta leivästä ja kaikesta pahasta. Hän tulee, antaakseen minulle taaskin palasen leipää ja palasen, ehkä suurenkin, pahaa. Vanhat nöyryytykseni alkavat taaskin, ja sinä sanot: nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!"
Ulko-ovi aukeni, he menivät molemmat etehiseen.
"Rakas veljeni!"
"Hyvää päivää, eno Feliks! Vanha ystäväni ja suosijani! Miten miellyttää sinua Hobookenkartano?"
Feliks Hobooken katsahti ympärilleen: "Missä on serkkusi?" kysyi hän.