"Hän istuu kyyröttää eräällä saarella keskellä Pobjanmerta ja tirkistelee aaltoihin. Pelkäätkö häntä, eno?"
"Enhän! Mutta kartan mielelläni kaikkea epämieluista; sillä se joko häiritsee hermojani, tai estää se minua urheilussa. Missä siis? Millä saarella?"
"Mennään sinne! Erinomainen purjehdusmatka. Ylialaan, eno, on purjehtiminen Pohjanmerellä kaiken urheilun huippua, siinä on tosi mukana!"
Ukko istahti uupuneena eräälle tuolille, nyki villapaitaansa ja kaulustaan ja teki sitte komean kädenliikkeen: "Neljätoista päivää sitten Kärntissä. Kaksi huippua kavuttu! Sähkötin arkkiherttualle! Saanut terveiset! Nyt jo Pohjanmerelle?"
"Löytöretkille!" nauroi Frans.
"Sinä et ole mikään urheilija, rakkaani! Isäsikään ei ollut, vaikka hän oli upseeri. Enpä olisi niinkään haluton tekemään sinusta urheilijaa."
"Pohjanmeri ei ole mikään lapsen kehto, eno!"
Ukko nousi ylös, astui jäykin askelin ikkunan ääreen, ja sanoi, kasvot poispäin käännettyinä: "Voimmehan tässä joku päivä koettaa kumpi meistä on rohkeampi ja rivakampi käänteissä. Tuotan todellakin itselleni purren Hampurista, onhan minulla varoja semmoiseen." Hän teki päättävän kädenliikkeen ja kääntyneenä yhä vielä ikkunaan ja katsellen pihalle, sanoi hän: "Ja nyt teidän asioihinne! Mutta sen sanon jo edeltäkäsin, en tunne mitään velvoitusta nostaa teitä kuopasta, johon olette joutuneet. Miksi ette kysyneet minulta neuvoa?" Hän löi kädellään rintaansa. "Minun urheiluni ei saa joutua kärsimään teidän niin sanottujen yritystenne vuoksi! Urheiluni on elämäni! Saat tehdä minulle sen palveluksen. Frans, että tuot kirjasi minulle huoneeseeni, ja pidät huomenna minulle esitelmän niistä."
Frans Strandiger oli hämmästyneenä kuunnellut noita sanoja. Ne iskivät häneen kuin kihelmöivät ruoskan iskut. Hän yritti sanoa jotain, malttoi sentään itsensä, pyörähti poispäin ja meni omaan huoneeseensa.
Siellä istui hän kirjoituspöytiinsä ääreen, ja iski raivoisassa vimmassa kaksi tai kolme kertaa nyrkillään pöytään. Näkyi verijälkiä vaalealla tammipäällyställä. Sitte istui hän hetken lyyhistyneenä kumaraan, ennenkuin hän kiihtymykseltään sai sanan suustaan. Kuin tuienkipunoina sinkoivat sanansa huuliltaan: "Vieraissa olin toisten orja; nyt saan astua taas lapsuuteni pätsiin!… Masentaa hänet tahdon! Pitää tulla hetki, jolloin hän kiemuroi jaloissani! Lapsuuteni tärvelijä!"
* * * * *
Joka ilta, kun rupesi hämärtämään, sanoi vanha rouva Strandiger hoitajattarelleen: "Ja nyt lähde Heiderietereitä tervehtimään, Ingeborg, ja vie heille terveiset! Voit kernaasti lähteä. Minun aikani ei käy pitkäksi, minä en ole yksin. Olenhan elänyt niin paljon ja monellaista; olen elänyt suuren paksun kirjan, tuommoisen tummissa nahkakansissa, sillä on melkein joka sivulla risti, ja kruunu, toivon minä, viimeisellä. Lähde nyt vaati! Minä luen sill'aikaa sitä kirjaa."
Sitte avattiin ja suljettiin yläkerroksessa hiljaa ovia, ensin kammarin ovi, sitte kyökin ovi, sitte vielä sen huoneen ovi, jonka ikkunat antavat ulos Flackelholmia kohden, sitte kuului nopeita, keveitä ja pehmeitä askeleita portaita alas. Silloin seisoi Frans Strandiger etehisessä, tai seisoi hän valmiina lähtemään ulos, ulko-ovella, ja katseli tuota kaunista naista ja koetti pysyttää silmiään ja ryhtiään tyyninä, ja voi tuskin sitä. Hän oli viisas, hän ei tahtonut säikähyttää häntä.
Mutta hän et saa katsotuksi kyllikseen häntä, ei kyllikseen hänen kookasta voimakasta vartaloaan, ei hänen loistavia silmiään, ja hänen hienopiirteistä päätään, jota hän pitää hiukan kumarrettuna, ei hänen päänkäännettään, kun hän katsahtaa ylös. Siksi seisookin hän joka päivä tässä ja antaa hänen mennä ohitsensa saadakseen häneltä pikaisen tervehdyksen, ja astuakseen sitte, kun hän on poissa, nojapuiden Iuoksi, joita hänen pukunsa oli hipaissut, kun hän astui alas portaita, ja tarttuakseen oven ripaan, josta hän juuri oli hellittänyt.
Tämä on tullut kuin myrsky häneen. Se leimahti eräänä päivänä hänen sydämeensä, tuo mieletön tulinen rakkaus, seuraavana päivänä se jo leimahti hänen silmistään, kun hän katseli hänen jälkeensä, kun hän nousi portaita: ja kolmantena ja neljäntenä päivänä se jo pakotti hänet käymään hänen jälissään, kun hän meni Nummitalolle.
Ingeborg Landt tunsi, että hän halusi jotain hänestä, ja oli levoton ja koetti salata tätä levottomuuttaan. Hän vastasi hänen ylpeään tervehdykseensä yhtä ylpeästi takaisin: hän ei tahtonut olla missään tekemisissä Frans Strandigerin kanssa. Hän istui seurusteluhuoneessa sanatonna häntä vastapäätä, ja vaihtoi harvoin sanaakaan hänen kanssaan, ja aina niin, kuin puhuu jonkun vieraan ihmisen kanssa, mutta ei voinut estää, että hänen ylpeä ryhtinsä ja tyyni järkevä puheensa tekivät vaikutuksen häneen.
Frans Strandiger tarkasteli aina häntä. Yksikään hänen kasvojensa ilme tai liikuntonsa ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän odotti, kunnes tulisi edullisin silmänräpäys: myrskyssä, ripeästi ja voimakkaasti oli hän ottava hänet. Siksipä, kun hän meni Ingeborgin ohitse, eivät silmänsä sanoneet: "Minä rakastan sinua", vaan ne sanoivat: "Minä olen vahva, oletko sinä vahvempi?"
Ingeborg huomasi tämän, ja meni hiljaa, silmät maahan luotuina, hänen ohitsensa ja Nummitaloa kohden.
Toisinaan, kun mielialansa oli virkistyneempi ja reimampi — hän oli silmänräpäysihminen ja saattoi yht'äkkiä nähdä tilansa toisessa valossa — silloin voi hänessä virvota vanha entinen ylimielisyytensä. Niinpä palasi hän eräänä päivänä kaupungista, jossa hän oli myynyt sata tynnyriä vehnää verrattain edullisilla ehdoilla ja saanut toiveita enenevästä luotosta, käväisi tallin läpi ja tapasi rengit ja molemmat työmiehet ylämaalta kansanomaisissa voimankoetuksissa. He olivat noutaneet olkatangon ja sitoneet sen kumpaankin päähän vahvoilla ohjasnuorilla pari täysinäistä kahdensadan naulan painoista vehnäsäkkiä ja koettivat kantaa sitä välikön yli; neljästä miehestä, jotka yrittivät sitä, jaksoi vain kaksi tehdä sen. Silloin astui Strandiger siihen ja antoi tuoda vielä pari paria ohjasnuoria ja sitoa lisään kaksi puolikassäkkiä tankoon, ja kohotti sitte ne, seinään nojaten, ja kantoi, miesten ilmaistessa ihailuaan, joka puhkesi esiin hyvinkin äänekkäästi, niin kuusisataa naulaa verkalleen ja varmasti raskain askelin välikön poikki ja kääntyi lakaisin. Silloin katkesi tanko.
Ja Ingeborg seisoi toisessa päässä välikköä, ja katseli hämmästyneenä häntä, koko olossaan ja ryhdissään ilmeni pelko. Frans Strandigerin silmät olivat samat kuin silloin, kun hän vaati häntä olemaan sekaantumatta miesten asioihin ja jättämään ne miesten haltuun.
Kun Frans Strandiger näki hänen seisovan siinä, ilostui hän vielä enemmän. Ja illalla, kun hän ihan hyvillään, toivorikkaana ajatellen. että hän vielä voisi voittaa maata ja morsiamen, istui huoneessaan, edessään pullo viiniä, ja muisteli vanhoja aikoja, heräsi hänessä ylimielisyytensä, ja hän kirjoitti eräälle paperilipulle, jonka hän osoitti Heim Heiderieterille, Nummitalon herralle, seuraavat sanat:
"Olen iloissani, että Heim Heiderieterin peltoja viljellään hyvin: mutta teen seuraavat kolme kysymystä, koska nyt olemme kolmenkymmenen seutuvissa: 1. Missä on Frans Strandigerin rahasäkki? 2. Missä on Andrees Strandigerin laakeri? 3. Missä on Heim Heiderieterin ritarimerkki?"
Renki meni kohta Nummitalolle ja tapasi Heimin lampun ääressä kirjoituspöydän vieressä: Evaa ei näkynyt. Ensin ei Heim ollut ymmärtää, sitte muisti hän sentään ja punastui, mutta istui kohta suoraa päätä alas ja kirjoitti toiselle puolelle paperia: "Missä ovat kolme uskollista toverusta?" Ja lähetti rengin takaisin.
Kun Frans luki nämä sanat, tuli hän hyvin vakavaksi.
* * * * *
Nummitalossa vallitsi onni. Totta kyllä, tämän onnen täytyi vielä kestää taistelua. Sen täytyi taistella vielä vuosikausia, sillä oli vihollisia joka taholla. Ne tunkeusivat aina kyökkiin asti, jossa hallitsi ja vallitsi rouva Eva, ne astuivat herran kirjoituspöydän ääreen. Huolet tulivat taaskin vieraisille Heimin luokse ja sanoivat: Ei auta mitään, Heim, te Heiderieterit olette kuin olettekin epäkäytöllistä, uneliasta väkeä, sinä et saa Nummitaloa kukoistukseen. Tänä vuonna olit ahkera, mutta vähitellen veltostut taaskin ja muutut uneksijaksi, kuten isäsikin, ja auran jäljet, jotka nuoruudessasi olet viiltänyt nummeen, ovat nummettuvat taaskin.
Sitte ravisteli Heim itseään, nousi ylös ja meni suoraa päätä kyökkiin tai läävään, tai missä kaunis voimakas rouvansa tummine palmikkoineen, hihat kiverrettyinä ylös ja silmänsä kirkkaina vaan kulloinkin sattui työskentelemään. Häneltä riitti ainoastaan päännyökkäys ja pikainen ystävällinen katse Heimille. Välistä vetäisi hän nauraen märällä kädellään hänen rutistuneen otsansa ylitse, sitte ryhtyi hän taas työhönsä. Heim taas katsahti häneen vielä kerran, silmänsä liitivät hänen vartaloaan: hän hengähti syvään ja palasi silmänsä mietiskeliäinä takaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti ensimmäistä kirjaansa.
Ensimmäistä kirjaansa.
Hänellä oli eräs tuttava Kielissä, eräs opettaja, ja tämä oli toimittanut hänelle kirjoja yliopiston kirjastosta, suuria tukevia nidoksia keltaisissa kansissa; niiden yläreuna oli tumma ikäänkuin kasvaisivat ne vanhuuttaan sammalta. Ne puhuivat latinaa, muutamat alasaksaa, karkeaa kovaa kieltä, jäykkäkäänteistä kuin pavun varsi. Ne kertoivat vanhoista ajoista, vanhoista kärsimyksistä: siitä taistelusta, jonka Schleswig-Holstein yli seitsemänsataa vuotta sitten oli alkanut, vapaustaistelun alusta, jota oli kestänyt seitsemänsataa vuotta.
Heim Heiderieter istui ja teki työtä, käänsi ja selitti, tarttui kirjasia toiseen, nojasi päällään käteensä ja lähti taaskin astelemaan, silmänsä miettivinä, salia, eikä huomannut, että nuori vaimonsa meni sen läpi ja katsahti häneen.
Toisinaan istuutui uskaltamattomuus ja alakuloinen masentumus pöytänsä ääreen ja katsahti häneen ja nauroi ivallisesti: "Tuo menee yli sinun voimiesi ja taitosi, Heim! Te Heiderieterit pystytte kaikkeen, mutta kaikkeen vaan puolittain!" Silloin hypähti Heim ylös, meni läpi talon, ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle ja lähti ulos kankaalle. Ja kankaan yllä yleni selkeä syystaivas.
Kun hän palasi takaisin, oli hän hiljaisempi. Hän näytti kuin lapsi, joka on rukoillut, ja kirjoitti paperille jonkun säkeen: ja kun nuori rouvansa taaskin tuli läpi salin, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Katsos, tuon löysin läheltä puroa, kankaalta." Ja rouvansa luki sen verkalleen hänelle, hän itse luki nimittäin huonosti:
Syksy.
Niin tyyni, kirkas ilma on.
Niin heleä, niin verraton!
Oon punaposki, miel' on sees,
Mua huolettaisko kuolo ees?
Ah, kaikki on niin ihanaa
Ja vartoo — lunta, kuolemaa.
Nyt taulu kultapuitteinen
On maailma ja loisto sen.
Niin kirkas päivä hoijailee…
Kas, lehti puusta leijailee!
On kaikki vielä ihanaa,
Mut vartoo luuta, kuoleman.
Oon nuor', ei puutu voimaakaan.
Ja työ se riemuni on vaan…
Mut' kuule, kaislikossa soi
Jo linnun lähtölaulu, oi!
Niin kaikki, mik' on ihanaa,
Vain vartoo luuta, kuolemaa!
Jos multaan käykin lehdon tie,
Ja syksy posken ruusut vie,
Niin kestä, sydän, kestä vain,
Ja toivo, vuota, usko ain':
Ei tunnu luuta, kuolemaa,
Kun kevät uus' luo ihanaa!
"Olisin moittinut, ell'ei siinä olisi ollut tuota viimeistä värssyä", sanoi Eva.
Iltasin lepäsi Heim kauan valveilla vuoteella hengittäen keveästi ja hitaasti, ikäänkuin kuuntelis hän. Siiloin kohotti nuori vaimonsa toisinaan olkapäätään ja nousi kyynäspäänsä varaan ja katseli häneen ja huumasi kuun valossa, että silmänsä olivat ihan avoiminaan ja kirkkaat. Silloin vaipui hän kohta takaisin ja nukahti taaskin, hänelle olikin nukkuminen hyvin tarpeen.
Mutta Heim, hän katseli ja kuunteli. Ja ihmiset joista hän päivät oli lukenut, ja jotka kirkkaassa päivän valossa olivat arasti pysytelleet puolempana, ne tohtivat nyt yön hämärissä esiin. Ne tulivat niin lähelle häntä, että hän voi puhutella niitä. Ja hän kuuli ja kuunteli heidän korutonta puhettaan, joka milloin oli ankaraa ja jyrkkää, milloin valittavaa, sillä aika oli kova ja täynnä valituksen aiheita. Kuu sitte vihdoin viimein uni laskeutui ylleen ja näätä tohti yrittää hypähtää silavankimpaletta kohden, joka riippui lieden vierellä ja putosikin kumahtaen takaisin, silloin kävi hän levottomaksi unissaan ja ähkyi ja rupesi viimein huutamaan. Silloin kurottautui vaimonsa vierellään taaskin hänen ylitsensä: "Mikä sinun on, Heim?"
"Ditmarskilaiset olivat leirissä Bornhövedin luona kankaalla, nousivat ylös, käänsivät kilpensä ja kääntyivät tanskalaisia vastaan, silloin kaatuivat olutkattilat nurin."
Vaimonsa nauroi ja oikaisihe taaskin makuulle ja nukahti huulillaan vielä hymy.
Ja kuu yleni korkeammalle ja yritti kurkistaa päärynäpuun oksien välitse saliin, mutta ei erottanut siellä mitään. Silloin pyyhki se pilvet otsaltaan, ja näki kirjoituspöydän ja sillä nuo vanhat, suuret ja kellertävät kirjat ja oli nyreissään, sillä se ei suosi mitään tarkkaa ajatustyötä ja vihaa tieteitä ja on uneksija. Kullonkin, koska ikkuna kirjoituspöydän ääressä oli selkosen selällään, astui se ikkunanlaudalle ja hiveli käsillään kirjoja. Silloin kävivät nämä vielä kellervämmiksi ja heräsivät, niiden lehdet liikahtivat ja nitisivät ja ääntelivät, Eräs vanha, paksu, kolminidoksinen tanskan historia sanoi kolmos-sisarelleen: Ei ole oikein mukavaa minusta täällä, mies, jonka käsissä me täällä olemme, ei ansaitsisi käsitellä meitä, hän ei ole mikään oppinut.
"Hän on haaveilija ja uneksija."
Kellertävänä himmensi vihastuneen kuun valo.
"Hän lukee riviemme välistä."
"Ja usein tuijottelee hän ohitsemme ja ylitsemme."
"Niin", virkkoi sisko, "se on suruista. Olemme saaneet kaksikymmentä vuotta käyttämättöminä seisoa suuren valtionkirjaston pöydällä, ja nyt, kun vihdoinkin taas saamme kerran palata elämään, niin lähetetään meidät, tuommoisen oppimattoman miehen tykö."
Muistatko vielä professoria, jonka luona kaksikymmentä vuolta sitten olimme!
"Hän kirjoitti jotain sangen oppinutta teosta, muistatko vielä? Ja hän tutkiskeli erittäinkin minua kovin ahkerasti, ahkerammin kuin teitä toisia, hän puhisi ja ähkyi ja oli hirveän oppinut ja niin innoissaan. että hän useammat kerrat kirjoitti jotain reunoihini, en pannut sitä pahakseni?"
"Mitä kirjoitti hän?"
Lehdet suhahtivat hiljaa. "Mitähän se lienee ollut? Minä ymmärrän ainoastaan tanskaa. Jotain kunnioittavaa täytyy sen olla minusta. Näetkös, tuossa se on."
Siihen oli kovalla lyijykynällä töhorretty: "ignorantia pyramidalis."
"Ja tässä?"
"Siinä seisoi tuo lyhyt sana: 'Hölynpölyä!'"
"Mitähän se tarkoittanee?"
"Se on tunnustus oppineisuudelleni. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut kirja, erittäinkin minä, joka olen esikoinen meistä kolmesta. Kuka tuntee vanhat ajat niinhyvin kuin minä?"
Kuu aikoi hiljaa liukua ikkunanlautaa alas, se haukotteli pitkästyneesti, paheksui koko kirjojen töhertämistä ja oli kutsua lähimmän pilven peittämään itseään. Silloin alkoi puhua eräs toinen kirja, se makasi käännettynä nurin lehdilleen, ja sen ääni kuului kumealta. "Ei ole tosin hienosti tehty häneltä, että hän on laskenut semmoisen vanhan, jykeän kirjan kuin minun, mahalleen pöydälle, mutta sen sanon teille minä, pappi Hehnold von Bosau'n kronikka: iloinen olen, että vihdoinkin olen professorien käsistä ja kirjastoseinien sisäpuolelta päässyt oikeihin käsiin ja oikeaan taloon. Minä olen hieno kirja. Niin hieno, että minua pitää lukea rivien välistä: sillä minun totuuteni, minun todellisuuteni kätkeytyy kirjainteni taakse. Se, joka lukee teitä, hänellä pitää olla järkeä, mutta sillä joka lukee minua, hänellä pitää olla sydäntä ja uskoa, hänen pitää olla runoilija."
Ja vanha kirja, vaikka se makasikin mahallaan, rupesi kömpelön juhlallisesti laulamaan vanhaa latinalaista munkkilaulua.
Kuu liukui hiljaa ikkunalaudalla alas ja ajatteli: "Tuo oli hyvin sanottu, lisäksi mahaltaan." Ja vanhana miehenä, joka on nähnyt kaikkea ja kaikellaista ja joka mielellään uudistelee vanhoja muistojaan, ja toivossa saada heräämään vanhoja kertomuksia sielussaan, syyti se päältään kaikki pilvipeitteet, jotka olivat sen yllä ja seisoi välkkyvänä keskellä taivasta ja katseli hopeisin kirkkain silmin seutua, jolla oli tapahtunut se, mistä vanha kirja tiesi kertoa. Ja Segebergin ja Lübeckin, Bornhövedin ja Plönin seudut olivat tänä yönä tulvillaan loistavaa kuun valoa. Ihmiset, jotka näkivät tämän kuun valon, iloitsivat siitä, mutta eivät tienneet, että saivat kiittää siitä Heim Heiderieteriä.
Joka ilta hämärissä tuli Ingeborg Landt. Silloin istuivat he kaikki kolme salissa viherjän kakluunin edessä. Ulkoa kurkisteli uneliain silmin talvipäivä sisään. Palava musta turve, jota oli kiskottu omasta nevasta, joukossa puuhalkoja, palaa räiskytteli rautaristikon takana ja heitti väikettään kodikkaaseen avaraan huoneeseen ja täytti ala-osan siitä punervalla hohteella. Toisinaan puikahti esiin joku kirkkaampi tulen väläys ristikon takaa.
Silloin eroitti istujain kasvonpiirteet hämäristä ja kuvat ympäri seinillä.
Siten istuivat ja tarinoivat nämä kolme illat.
Ensiksi vaelsivat he Heimin johdolla maan muinaisuudessa; hyväksyivät jonkun mielipiteen, jonka hän esitti, hylkäsivät toisen, ja menettelivät tässä aina naisten tapaan empien hyväksyä ankaraa jyrkkää totuutta ja vetäen etualalle semmoista, joka liikutti sydäntä, mutta aina rohkaisten alakuloista ja usein uskalluksensa menettänyttä kirjoittajaa: "Heim! Jatka nyt tyyneesti eteenpäin vaan. Sittemmin sanomme sinulle vilpittömästi, onko siitä syntynyt mitään."
"Näes!" sanoi Ingeborg, "näin kerran Hampurissa erään vanhan hienon hopea-astian, se oli tehty Nürnbergissä. Se oli jalomuotoinen malja, sen jalus oli luja, ja muodostettu kuin voimakkaista juurista, jotka maan päällä kasvoivat yhteen, sen kahva oli luja ja tukeva kuin puun runko, eikä sen tarvinnut arastella juojan kättä, malja itse oli kevyt lehtiryhmäke, joka muovautui voimakkaana ja kuitenkin solakan sorjana, Se oli tuommoinen voimakas hieno kuvateos, ja heräsi mielessä puhtaita ajatuksia, kun katseli sitä, ja tuli iloiseksi ja rohkeaksi. Sisältä säteili ja säihkyi se kultaa."
"Niin", sanoi Heim ja katseli ajatuksissaan eteensä.
"Ja sellaiseen kuuluu viiniä."
"Voimakasta viiniä."
"Niin… Viiniä!… Viiniä! Eikä etikkaa, taikka jotain vielä huonompaa."
"Olet oikeassa", sanoi Heim. "Useat kirjat ovat sepustetut huolimattomaan rumaan muotoon ja niiden sisältö on halpaa. Ne eivät myönnä ihmiselle enempää siveellistä ryhtiä kuin varikselle, ja maailma on niistä rottaluola. Kunnia sanallesi! Kristittynä olet optimisti, ja se pukee sinua hyvin."
"Tuollaiset", sanoi Ingeborg, "eivät olo ylpeitä isänmaastaan ja sen menneisyydestä, ja ovat oievinaan, kuin olisi Jumalan sija tyhjänä."
"Noo… siten juuri! Ja he itse julistavat viran avoimeksi."
"Ken tahtoo kirjoittua jotain kunnollista", sanoi Ingeborg, "hänen pitää ensinnäkin olla todellinen mies, nöyrä Jumalan edessä ja ylpeä maailman edessä. Minä tahdon että se mitä luen, vahvistaa minua. Sen pitää ylentää mieltäni. Sen pitää tehdä minut lujemmaksi syntiä vastaan ja rohkeammaksi kaikkea vastaan, mikä minua kohtaakin."
"Oikeassa olet, kauno Ingeborg! Kauneuden saarnaajatar!"
Kun tämä oli keskusteltu loppuun, silloin otti Eva keskustelun ohjat käsiinsä ja lähti kummankin kanssa Flackelholmille ja, oi, Ingeborg lähti niin mielellään mukaan. Puheltiin paljon ja innokkaasti, ja pohdittiin tarkoin viime kirjeen sisältöä, jonka punapuita oli tuonut Büseniin, ja lopuksi nousi Ingeborg kuitenkin ylös, astui ikkunan ääreen ja luki hämärissä sanat: "Tervehtikää Ingeborgiakin! Ingeborgia!" Kahteen kertaan oli se sana siinä.
Viimeksi otti Ingeborg keskustelun johdon, kumartui tuolia kohden, jolla nuori rouva istui, kietoi toisinaan kätensäkin hänen olkapäittensä ympärille ja puheli monenmoista ja vakuutti uudestaan ja uudestään: "Minä kyllä autan sinua. Eva! Anna Haller saa taaskin emännöidä täti Strandigerin luona, hän osaa sen niin hyvin. Jos nyt jo tarvitset apuani, koska käy liika raskaaksi sinulle, niin olen kohta käytettävinäsi!" Mutta rouva Eva oikaisihe koko pituudelleen ja nauroi! "Ei vielä, Ingeborg! Mutta kun ollaan niin pitkällä, niin silloin saatte tulla, sinä ja Telsche. Sinä pidät huolta Heimista ja Telsche minusta."
Sitenpä läheni verkalleen joulujuhla. Se vierähti tällä kertaa ihan rauhallisesti ohitse. Fritz Witt istui lämpimässä huoneessa Flackelholmilla Antjen sylissä; palavia kynttilöitä edessään pöydällä, ja Antje kertoi uskollisesti sanasta sanaan, pyhän historian; Strandiger ja Witt kuuntelivat. Työmiehet olivat palanneet mannermaalle viettämään jouluaan kukin omainsa kanssa, vasta helmikuussa, kevään lähetessä piti heidän palata.
Nummitalon salissa istuivat he kolmen, Heim, Eva ja Ingeborg, joulukuusen ympärillä. Telsche Spieker tuli Wittin lasten kanssa noutamaan omenoita, pähkinöitä ja kakkuja. Telsche oli vakava. Kun lapset jo olivat lähteneet, meni hän vielä Evan kanssa kyökkiin. "Luotan enemmän sinuun kuin Heimiin", sanoi hän. "Olen saanut Wittiltä kirjeen, jonka Stülpiläinen kampelankalastaja nähtävästi on heittänyt kampelavasuunsa, niin harmaa on sen kuori. Witt muuttuu vielä vanhoina päivinään kummalliseksi. Luehan se!"
Eräs lehti, joka oli kiskaistu irti Berthan kirjoitusvihosta, oli Reimer Wittin rakkaudenkirje, se oli kirjoitettu lyijykynällä, tarkalleen lehden kaksoisviivojen mukaan ja melkein virheettömästi.
"Rakas Telsche! Viime kirjeeni kirjoitin vuonna seitsemänkymmentä Pariisista äidilleni; nyt kirjoitan tämän kirjeen sinulle. Sinäkin olet: äiti: tarkoitan, lasteni äiti: mutta jos olet lasteni äiti, niin pitää sinun kaiketi olla minun vaimoni. Rakas Telsche, olen yksin täällä ulkona Flackelholmilla. 'Kaikki mukaan!' sanoi kapteenimme, kun hyökkäsimme kukkuloille Vernevillen luona, ja makasi polvillaan, eikä saanut sanotuksi sen enempää, sillä hänellä oli kuula kurkussaan. Kirjoita minulle kohta, tahdommeko mekin olla 'kaikki mukana.' Täällä Flackelholmilla on sijaa.
Helmer Witt."
"Mitä pitää minun tehdä?" sanoi Telsche, istahti lieden partaalle ja katseli vakavasti eteensä.
Silloin tuli Heim.
"Nyt tulee tuokin vielä tuohon", sanoi Telsche.
Heimilla oli Reimer Wittin kirje jo kädessään: "Ei kysymystäkään!" sanoi hän. "Tietysti otat hänet.
"Niin vai? Ja kaikki lapset?"
"Kuulehan. Telsche, nehän sinulla on nytkin!"
"Vai aiotko jättää lapset taaskin?"
"Miks'en?"
Heim nauroi hänelle päin silmiä. "Sitä et tee. Telsche, koska aina olet pitänyt Reimer Wittistä."
Eva otti asian samalta kannalta.
"Hän on yhä vielä komea ja uljas mies."
Mutia se ei auttanut.
"Nyt olen minä jo neljänkymmenen vanha", tuumi Telsche, "ja minunko pitäisi kiusautua tuommoisessa!"
"Noh… siispä pitää kaiken taas tulla kuin ennen viime joulua", sanoi Heim. "Lapset taaskin ryysyisissä puvuissa, ja Fritz voi taaskin lähteä taivaaseen ja päätyä meidän seimeemme, vaikka meillä on toiveita saada se itsekin täytetyksi."
"Sinun kanssasi ei voi puhua", sanoi Telsche. "Minun pitää itse tuumia sitä."
KAHDEKSAA LUKU.
Oltiin maaliskuussa. Länsituuli hyökkäili mereltä talven kimppuun maalla ja rupesi tuntemaan voimansa. Se turjutteli rajuna Strandigerkartanon jalavia, niin että menneenvuotiset variksenpesät lentelivät. Se iski märillä nyrkeillään Nummitalon päättyä vastaan, niin että pienet ruudut lentelivät puitteistaan ja että vastasyntynyt lapsi kirkui äitinsä sylissä. Se viskautui kankaan yli koivuja vastaan, jotka vartioitsivat metsän edessä, ja karjasi niille: "Päät pystyyn! Näettekö venheen säpäleet merellä ja aalloilla ajelehtivat miehet? Minun tekoani!"
Näinä aikoina oli Ingeborg joka päivä neljä viisi tuntia Nummitalossa. Jotta syntyisi vähemmän menoja, oli hän ottanut huolekseen iltapäiväaskareet. Posket lämpiminä palasi hän silloin illan lasketessa kankaan poikitse Strandigerkartanoa kohden. Kun hän astui ulos kyökin ovesta, tarttui myrsky häneen ja kiskoi hiuksiaan ja pukuaan, mutta hän iloitsi tuosta tuimasta rajusta toveristaan. Sehän oli kevään lähetti, ja Flackelholmista tuli se ja toi terveiset nuorelle morsiamelle. Keväisiä terveisiä!
Mutta neljäntenä ihana, kun hän palasi hämärtävän kankaan poikitse, tuli yht'äkkiä Frans Strandiger häntä vastaan. Ingeborg rupesi astumaan hitaammin, kun hän näki hänet, mutta kohottausi samassa suoremmaksi, astuen lujasti mutta kuitenkin naisekkaan pehmeästi. Mutta silloin, kun Frans Strandiger ei väistänyt, vaan seisoi ihan hänen edessään, silloin näki hän taaskin tuon katsoen, joka kerran oli nöyryyttänyt ja säikähdyttänyt hänet, ja hän väisti askelen taaksepäin ja kirkahti matalasti.
"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi hän.
Silloin väisti Ingeborg puoleen, astui polulta kankaalle ja sanoi, kadottaneena kaiken ylpeytensä ja joka jäsenensä vavahtelevana: "Minä olen Andreeksen morsian, enkä ikinä tahdo erota hänestä! Antakaa minun mennä."
Frans Strandigerilla oli kätensä vielä oijennettuna häntä kohden, mutta kasvonsa olivat muuttuneet teräviksi ja kuolemankalpeiksi, ja silmissään oli sammunut tuli, joka äsken niissä paloi.
Ingeborg kääntyi takaisin katsahdettuaan häneen ja palasi vavahdellen joka jäsenessään Nummitalolle takaisin, ja itki ahdistuksensa Evan vuoteen ääressä.
Seuraavana päivänä, kun myrsky oli asettunut — meri kävi sentään vielä hyvin korkeana — tuotiin vanhan Hobookenin uusi jahti Finkenwerderistä, jossa se oli rakennettu, Stülperin satamavuonoon, jonne on Strandigerkartanosta viidentoista minuutin matka, se oli solakka hyvä venhe. Viisi päivää peräkkäin oli senjälkeen ilma kaunis ja taivas syvänsininen; puhalteli raitis lounastuuli ja viisi kertaa laskivat Hobooken ja Frans Strandiger vanhan laivuri Tüxenin kanssa, jolla on Stülpin luona, rantavallin vierellä pieni ravintola, ulos merelle. Venhe osoittautui hyväksi merialukseksi. Vanha urheilija ihan uhkui ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ja kuunteli, ruoriratas kädessään ja huulillaan itserakas hymy, Tüxeniä, joka kehui venhettä ja perämiestä. Eikä Tüxen suinkaan säästänyt kehumisiaan. "Tuo vekkuli, joka näytti, kuin osaisi hän tuskin laskea kolmeen, laski näinikään: 'Mitä enemmän nyt keinuu, sitä useampi pullollinen tyhjennetään, kun taaskin olemme sisällä lämpimässä vallin takana'."
Frans Strandiger istui enimmäkseen itseensä sulkeuneena ja umpimielisenä luukun reunalla. Kun he purjehtivat,' ulos, etsi hän kohta synkästi katsoen Flackelholmia, jonka säikät välkkyivät, valkeina vyöryävän meren keskellä: kun he purjehtivat sisään, katseli hän Stramligerkartanon yläikkunoita kohden, jotka tähysteiivät kuin kirkkaat, selkeät silmät rantavallin ylitse Flackelholmia kohden. Toisinaan, kun ei kukaan katsonut häneen, katseli hän tuota lavertelevaa miestä peräsimessä, joka yhtäpäätä nauroi, ja ilmeensä ilmaisi täydellisiä kylmää ylenkatsetta. Vanha laivuri, joka hyvin huomasi nuo katseet, selitti ne omalla tavallaan: hän nyökäytti päätä Frans Strandigerille ja siristeli vielä enemmän pieniä silmiään ja laastoi vielä enemmän kehumista puheisiinsa ja iski taaskin silmää Strandigerille saadakseen häneltä tunnustusta, ja Strandigerkartanon herra ei enää voinut salata inhoaan, vaan kääntyi poispäin. Mies peräsimessä istui vaan ja hymyili.
Seuraavana yönä nousi taaskin tuuli ja tuli tieto Tüxeniltä, että venhe hakkasi pahasti rantasuojusta vastaan ja että se täytyi köyttää lujemmin. Silloin lähtivät he molemmat päivällä kello kahdentoista tienoissa, kun oli par'aikaa luode, Strandigerkartanosta. Kun he tulivat rantavallin harjalle ja tähystelivät sieltä ympärilleen, näkivät he niemekkeellä vaunut, jotka suuntasivat kulkuaan matalikolle länttä kohden. Niissä istui pari henkilöä, mies ja nainen. Mutta niitä ei tuntenut näin kaukaa.
"Onko sinulla kiikaria mukana, eno?"
Tämä nouti esiin eräästä lukuisista taskuistaan ensin pienemmän taskukiikarin, sitte kaukoputken, ja antoi sen hänelle. Hän tarttui putkeen kuin rautapitimillä, ja kohta olivat matkaajat putken näköpiirissä. Tyyneesti lykkäsi hän putken kokoon taas ja antoi sen toiselle takaisin ja jatkoi matkaansa eikä virkannut Samiakaan. Mutta Nisässään kiehui ja poltti: "Aivan selvästi näin heidät: Ingeborg ja Witt. Ja kasvonsa olivat käännetyt Wittiä kohden. Nuo suloiset hienot kasvot."
"Hän ei ole voinut olla lähtemättä; huoli ja pelko hänen puolestaan pakoittaa hänet tuonne."
Hän kääntyi vielä kerran sinne päin ja katseli liikkumattomin kovin kasvonpiirtein ja synkin, surun uurtamin silmin vaimoja kohden.
Kun he astuivat matalaan ravintolahuoneeseen, oli Tüxenillä jo pullo viiniä esillä ja kertoi hän, yht'aikaa puhdistaen pulloa suurilla käsillään, että hän jo oli toimittanut venheen köytetyksi, ja ett'eivät herrat kai nyt lähtisi purjehtimaan, kuu hän, ikävä kyllä, oli estetty lähtemästä mukaan. Sitte nouti hän esiin kolme lasia, ja rupesi kertomaan, kuinka erinomaisesti venho eilen oli purjehtinut.
Pullo tyhjennettiin, ja kun ei nyt kumminkaan syntyisi matkasta mitään, tyhjennettiin toinenkin, ja Tüxen piti huolta että riitti aina uutta puheenainetta ja kertoi eräästä haaksirikosta Flackelholmin rannoilla, jossa hän nuorina päivinään oli ollut mukana. "Me emme vaan päässeet pois siellä", sanoi hän. "Aivan kuin olisi Flackelholmin velhotar heittänyt paulojaan peräämme ja vetänyt luokseen! Venheemme ajettui ja ajettui ja lopulta joutui venheemme valkeitten riuttojen väliin. Isäni oli ottanut lasin liiaksi, siinä syy!"
Sitte kertoi vanha Hobooken, kimakalla äänellä ja säestäen kertomustaan vilkkailla käden- ja jalkojen liikkeillä, eräästä uhkarohkeasta retkestä Heringsdorf'ista ulos Itämerelle.
Juotiin vahvasti. Frans Strandiger oli jo kauan istunut sanatonna, hampaat puraistuina yhteen. Ukko rupesi kehuskelemaan; hän liioitteli; hän valehteli. Keskustelu inhoitti sanomattomasti Fransin.
"Tiedättekös", sanoi Hobooken laivurille: "jos rakas tyttärenpoikani olisi hieman rohkeampi merimies, niin olisin tänä iltapäivänä lähtenyt hänen kanssaan yksin purjehtimaan, mutta, ikävä kyllä, ei meri ole mikään lattia."
Tuuli vinkui käytäväaukossa, joka oli vallissa talon vierellä, ja vingahteli ohitseliitäessään kimeästi ikkunaruutuja vastaan.
Tuokion perästä virkkoi hän, vilkauttaen silmiään: "Ell'ei minulla olisi täällä mitään…" hän teki peukalollaan liikkeen povitaskuaan kohden… "niin olisi rakas tyttärenpoikani vielä vaiteliaampi ja epäkohteliaampi kohtuani."
"Jos tuhdot", sanoi Strandiger. "Lähden kyllä yksin kanssasi merelle." Ja hän kohottausi pystyyn ja sanoi vielä kerran: "Mielelläni lähden kanssasi!"
Puolta tuntia myöhemmin — kello oli lähemmä kolmea — olivat he ulkona merellä ja jättäneet matalikon taakseen, ja luovivat nyt vahvassa puuskaisessa tuulessa Blamortia kohden: veden räiskettä löi venheesen. Vanha Hobooken seisoi peräsimessä, Strandiger hoiti hänen määräystensä mukaan purjeita.
Kaikki olivat kehoittaneet ja pakoittaneet, että Ingeborg lähtisi Flackelholmille. Heim oli nauraen sanonut: "Pitäähän sinun mennä kertomaan hänelle, kuinka mukavalta ja rattoisalta avioliitossa oleminen näyttää."
Eva sanoi: "Sinun pitää kertoa hänelle, että täällä on syntynyt poika, ja että tämä poika on hyvin äitinsä näköinen."
Telsche oli sanonut: "Jos menet Flackelholmille, niin sano Wittille: 'Että jos sen nyt välttämättä pitää tapahtua, niin… no, tiedäthän sinä. Olen laittanut kuntoon mustan pukuni, ja lapset ovat kohtalaisen hyvissä pukineissa, ainoastaan Berthan pitää saada pari kenkiä."
Telsche nimitti häntä näihin aikoihin aina lyhyesti Wittiksi, ei Reimer
Wittiksi.
Tämä kaikki ei sentään olisi saanut Ingeborgia lähtemään saarelle; mutta ei ollut tullut mitään tietoja noiden myrskypäivien jälkeen sieltä. Vanha Strandigeräiti oli näinä sumuisina iltahämärinä tuntikausia pää hiukan kumarassa seisonut ikkunassa, ja huolestuneena kuunnellut, kuinka jalavat kohisivat ja kuinka tuuli ryskytti ikkunoita, Ingeborg oli seisonut hänen vieressään, silmänsä luotuina Flackelholmia kohden. Kun viidentenä päivänä ilma selkeni — kello oli lähemmä yhdeksää — oli vanha rouva etsinyt käteensä Ingeborgin käden.
"Ingeborg, kunpa sinä… minullahan on vaan hän yksin, ja minä pelkään merta, minullahan on syytä pelätä sitä… kunpa sinä, tai joku toinen koettaisitte ajoneuvoilla päästä Flackelholmille…"
Mutta samana iltana tuli Reimer Witt kuulemaan Telsche Spiekerin vastausta ja tuomaan uutisia Flackelholmilta. Hänellä oli hyviä uutisin: vesi oli noussut ainoastaan niitylle. Koko avara säikkä oli lujana ja varmana, ruohikko turjuavana tuulessa seisonut keskellä aaltojen mylläkkää ja kuohua. Hyviä uutisia sai hän mukaansakin: neljiin viikon kuluttaa oli vihkimisensä tapahtuva. Telsche Spieker kävisi itse papin luona, ja toimittaisi virastossa heidät kuulutukseen.
Mutta ingeborgin täytyi kumminkin Flackelholmille. "Haluaisin tietää", sanoi vanha rouva, "kuinka hän oikein viihtyy siellä. Hän on saanut olla niin yksin. Hän on ihan kuin isänsä, tarkka ja tunnollinen. Jos vaan uskallat, Ingeborg, niin mene nyt Reimerin kanssa sinne."
Ylimeno oli vaikea. Tuuli kiihtyi taas ankarammaksi ja vesi nousi nopeammin ja korkeammalle kuin tavallisesti, se kohisi ja kuohui. Kun hevoset nostivat kavionsa, oli jälki kohta vettä täynnä. Silloin rupesi Reimer Witt kiiruhtamaan. Täyttä ravia ajoivat he sen kohonteen yli, jolla ristiviitta seisoi. Dieksander Gatt oli tulvillaan riehuvaa vihastunutta vettä, se vääntelehti vuoteellaan ja oikoili itseään ja viskeli räiskyävää vettä rantaa vastaan; kuitenkin astelivat hevoset rohkeasti eteenpäin. Vettä loiskahteli vaunuihin, niin että Ingeborgin täytyi vetää jalkansa ylös. Reimer katseli huolissaan häneen ja nyökäytti rohkaisevasti päätään hänelle.
"En minä pelkää", sanoi Ingeborg: "päätäni huimaa vaan hiukan."
"Sen tekee tuo liikkuva riehuva vesi."
Kun he tuntia myöhemmin saapuivat hirsihökkelille, tuli Antje heitä vastaan, silmänsä olivat levottomat, kuten aina myrskysäällä. "Kello kuudelta tulee nousuvesi", sanoi hän. "Tulee taas myrsky." Hän oli paljain jaloin, myrsky puuskui ja riuhtoi hänen pukuaan. Hiuksensa rivat olleet yhtä huolellisesti kammatut kuin tavallisesti, ja liikkeensä olivat levottomat.
"Missä on Andrees?"
"Hän lähti tänään päivällä Klauksen kanssa Büseniin, he ovat noutamassa ensimmäistä kivilastia. Tiedätkö. Ingeborg, että tänne aiotaan rakentaa huoneet? Tuonne pitäisi ne rakennettaman, ja minä saan aina olla täällä." Hän nauroi ja pudisti päätään ja nauroi taaskin. "Ehkä", sanoi hän, "löydän minä Henrikin vielä."
Reimer pudisti hiljaa päätään. "Milloin sanoivat he palaavansa?"
"Tänä iltana vielä, jos vaan mahdollista. Tuolla niemenpäässä on heillä siiloin oleva vaikeata, myrsky ja nousuvesi iskevät siellä rantariuttoja vastaan."
Ingeborg meni sisään majaan, riisui yltään huivit, joita oli kiedottu ympärilleen, ja palasi kohta takaisin vaunujen luo. "Menen rannalle", sanoi hän "ja katson näkyykö siellä mitään purjetta."
Seisoen ylhäällä säikällä, tähysteli hän Büseniä kohden ja etsi sieltä Blauortista Helmsandiin asti, koko näköpiiriä, mutta tottumattomat silmänsä eivät keksineet siellä mitään, eikä tullut mieleensäkään katsahtaa kaakkoa kohden, jossa Andreeksen venhe jo saaren suojissa työläästi, mutta varmaan luovi vastatuulta.
Ilma oli raskas ja painostanut, myrsky kiidätti raskaita, tummanharmaita pilviä taivaan yli Stülperin satamapoukamaa kohden.
Hän meni säikän kuvetta alas. Hänen edessään aukeni harmaana ja lujana rantalakeus, leveänä ja laajana, harjoituskenttä vaikka kokonaiselle armeijalle. Se on ihan tasainen, eikä mikään pidätä silmää sillä, kuin ainoastaan siellä ja täällä joku haaksirikkoutunut esine, jonka meri on viskannut rannalle, joku mahtava pölkky, tynnyreitä, tukkuja. — hylje — vai ihminenkö se on? — ja niiden takana venhe, joka törröttää kylkiluitaan ilmaan. Vähän etäänpänä kierahtelee vedessä ja Samassa joku meripoiju, jonka myrsky on temmaissut valloilleen jostain. Kaikki nuo meren pirstomat esineet tuossa etäämpänä tai lähempänä, hiekalla tai puolittain uponneina, sen peittoon, näyttävät suuremmilta ja lujemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, ne makaavat siinä raskaina ja tukevina, kuin olisi ne viskannut paikoilleen jättiläiskädet.
Ja tämän lakeuden takuun aukoo Pohjanmeri penikulmia laajalta peloittavaa kitaansa, paljastuneilla ikenillään valkeaa, kiehuvaa vaahtoa. Miehen korkeudella hyökyy rantakuohu yläpuolella rannan pintaa ja viskelehtii kiidättävänä, loiskahtelevana, ulvovana valkomuurina.
Uudelleen seisoo Ingeborg hiljaa, huumautuneena näystä edessään,
Jumalan voiman valtaamana.
Hän katseli veden yli, siellä ei näkynyt ainoatakaan purjotta, ei muuta kuin tuo aaltojen ylös- ja alasheittelehtivä sinisenmusta kangas.
Mietiskellen meni hän eteenpäin, verkalleen ja vaivalloisesti ponnistellen tuulta vastaan, puolen tunnin perästä seisoi hän vastapäätä myrskyävää, korskahtelevaa kuohua. Uuvuksissaan istahti hän haaksirikkoutuneen venheen kölille lähellä rantaan ajaunutta meripoijua. Viime päivien myrsky oli kaivanut hiekan peitosta tukevan köyden, joka oli sidottu erään katkenneen maston päähän. Laineet leikkivät sillä, ja Ingeborg katseli ajatuksissaan sitä. Sitte kohottautui hän taas katsoaksensa, olisiko mitään purjetta näkyvissä.
Ja tuossa… näkee hän ihan edessään… purjeen, pullistuneen ratketakseen, korkean venheen rungon, joka kiitää aaltojen yli syöksähtäen, lentäen ikäänkuin kiidättäisivät sitä eteenpäin henkikädet, se syöksyy milloin alas, niin että näkee koko kannen, milloin syöksähtää se taas ylös vedestä kuin säikähtänyt lokki.
"Andrees!" kirkahti Ingeborg ja tuskin tietäen mitä hän teki, ja miksi hän sen teki, oli hän ottanut tuon märän köyden edessään käteensä ja meni veteen ja koetti koota köyden ja pitää sitä valmiina heittääkseen… silloin… kiitää jotakin sivutsensa… kuuluu kumea ja raskas jysähdys… kolahtaa jotakin hiekkaa vastaan, kolme kertaa. neljä kertaa, ne kolahdukset kuuluvat meren pauhinan yli. Lankkuja lentää pirstaleiksi, repeytyneitä purjesiekaleita piiskaa räiskytellen puuta ja vettä vastaan, kuohusta ja roiskeesta ilmestyy esiin miehen haamu, joka pitää itseään eräästä köydestä. Ingeborg oijentaa kätensä häntä kohden, mutta silloin tulee valkeata kihelmöivää vettä ja kohon edessään, sulkee hänet syliinsä ja leikkii hänen hiuksillaan… hänet valtaa äkillinen säikähdys ikäänkuin jonkun suuren ja oudon edessä… aistinsa pettävät… unissa lepää hän Flackelholmin ruohokentällä. säikän suojissa kukkasten keskellä ja Andrees Strandiger kumartuu hänen ylitsensä ja puhelee tulisesta rakkaudestaan ja suutelee häntä, mutta Frans Strandiger seisoo myöskin sinä ja kurotlelee käsiään häntä kohden, ja peloittaa häntä.
Aallot eivät välitä hänen unestaan. Ne tavottelevat tuhansin käsin ja hurjasti pauhaten hänen vävähtelevää ruumistaan. Mutta mies, joka on kieraissut käsivartensa tämän ruumiin ympärille, pitää siitä yli-ihmisellisillä voimilla, vaikka hengityksensä tukehtuukin ja vaikka köysi pusertaa kätensä verille.
Ihan edessään kiskovat meren hurjat haamut kuohuen ja mellastaen säpäleiksi pienen mitättömän ihmisteon ja viskelevät sen särkyneitä murskauneita sirpaleita toisiansa mulkoileviin silmiin ja ärjyvät.
* * * * *
He olivat pitkän ajan istuneet sanattomina venheessä, Frans Strandiger etupuolella, nojauneena mastoon ja jalat tuettuina venheen parrasta vastaan, kädet taskuissa, lyhyt piippu hampaitten välissä, todellisena välinpitämättömyyden perikuvana. Ainoastaan joskus vilkaisi hän ohi mennen Hobookeniin, joka seisoi peräsimessä, kasvot vävähtelevinä. Tämän käsivarret olivat puuttuneet ja niissä särki, mutta hän oli liika turhamielinen ilmaistakseen sitä tai ruvetakseen ehdottamaan, että käännyttäisiin takaisin.
Itäpuolella Flackelholmia purjehti joku solakka venhe poikki Dieksander matalikon. Sen täytyi purjehtia kovin matalalta, ja sillä täytyi olla köli, jota voitiin nostaa, kun mentiin yli riuttojen. Sitä oli ohjaamassa mies, joka tunsi matalikkomeren. Vähillä purjeilla pyrki se Flackelholmia kohden.
Tuo on hänen venheensä! Kuka muuten purjehtisi Flackelholmille?
Tuuli kiiti sysäilevissä puuskauksissa levottoman meren yli. Aaltojen välillä oli jo hämärää, aaltojen harjoilla oli harmaata heikkoa valonheijettä; merilintuja lenti käheästi kirkuen heidän ohitsensa. Neuwerkin majakka heitti ensimmäisen valonsa harmaan merenpinnan ylitse, Büsenin pienet rakennukset olivat hävinneet näköpiiristä.
Ukko piti torjuvin käsin peräsimestä: "Kun hän vaan sanoisi sanankin kotiinpaluusta!" ajatteli hän. "Stülpiin emme enää voi päästä. Meidän pitää koettaa Büseniin, sillä tulee ilta jo."
"Meidän pitää kääntää!" huusi hän. Strandiger kohottausi verkalleen seisomaan ja tarttui kyöttiin. Mutta kun hän huomasi, ett'ei venhe totellut peräsintä, vaan viskautui syrjäänpäin ja jysähti pari kolme kertaa raskaasti vettä vastaan, kääntyi hän katsomaan; Hobookenin kasvot olivat ihan harmaat ja väännyksissä: "En tiedä…" sai hän vaivalloisesti sanotuksi… "peräsinketjut ovat takertuneet kiinni… en saa pyörää kääntymään."
Silloin tuli Strandiger hitaasti kannen yli venheen perälle, tarttui peräsinpyörään ja sanoi välinpitämättömästi: "Mene sinä etupuolelle!"
Silloin meni ukko kompuroivin askelin etupuolelle ja piti mastosta kiinni katsellen perämiestä räpyttelevin kyyneltyvin silmin.
Ja lopulla ei hän enää voinut sietää noita levollisia ylpeitä kasvoja. Tuo joka seisoi tuossa peräsimessä niin suorana ja katseli niin ylpeänä merelle, oli nähnyt hänen pelkonsa ja hänen vanhuudenraihnautensa.
"Minä aion keskeyttää oloni täällä… olen… kyllästynyt jo… Minun pitää ylialaankin sanoa sinulle… ett'ei sinun olisi pitänyt ryhtyä tuommoiseen suureen maatilaan, kosk'ei sinulla sentään ole mitään omaisuutta. Mutta oletkin ehkä tehnyt laskusi minun omaisuuteni perustuksella."
"Etkö kirjoittanut minuile, että auttaisit minua? Ja etköhän siitä asti kuin olin lapsi vielä, ole luvannut auttaa minua joskus?"
"Olenko minä luvannut semmoista?"
"Kysyn sinulta ainoastaan."
"Ah. mitä… lyhyesti, minä en anna sinulle mitään. Tarvitsen itse rahani."
Molemmat vaikenivat. Laineet jyskähtelivät raskaasti venhettä vastaan. Heidän edessään näkyi veden pinnalla valkea kuohujuova ilmaisten että siinä oli riutta. Korkea kuohuräiske loiskahti venheeseen ja iski mieheen maston vierellä, niin että hänen täytyi tarttua lujemmin mastoon; vesi juoksi hänen jäseniään alas.
"Ohjaa oikein!" huusi hän perää kohden.
"Käännös!" huusi Strandiger. "Muuten tartumme Blausandille." Ukko rupesi kankein käsin ja polvet jäykkinä verkallisesti ja saamattomasti aukaisemaan kyöttiä, venhe heittelehti raskaasti puolelta toiselle. Tuuli tarttui tylysti hellitettyyn purjeeseen ja löi sitä läiskytellen köysiä ja mastoa vastaan. Kuten hevonen, joku vaipuu takajaloilleen, siten vaipui venheen perä. Tuossa oli Flackelholm.
Venhe taipui ja kiiti myrskyn pullistamin purjein majaa kohden, joka mustana seisoi valkealla säikällä. Veden pintaa peitti jo iltahämärä, säikkä ainoastaan häämöitti vielä päivän valossa.
"Siispä et anna minulle rahaa?"
"En."
"Et mitään?"
"En."
"No… tiedätkö sinä, sitte…"
Hän katsahti majaa kohden. Lipputankoon oli vedetty lippu; "Ingeborgin kunniaksi!" Joku ihmishaamu näkyi lluevan säikkää alas ja läheni rantaa.
"Paljonko omaisuutta sinulla vielä on?"
"Mitä se sinuun kuuluu?… Sinä ohjaat mielettömästi, käämiähän nyt enemmän alihankaan! Tuuli kiihtyy!… Tulemme liika lähelle Flackelholmia."
"Tuolla käy joku rannalla. Tahdon nähdä, kuka se on."
Tuuli iski ankarasti purjeisiin, valkovaahtoinen voimakas aalto murtui venheen perään ja viskoi vahvasti vettä kannelle. Toinenkin tuli, kohottausi ja korskahteli ja katsoa mulautti ahnain silmin venheen laidan yli.
"Frans!… Tämä ei pääty hyvin!… Flackelholm on lähellä!"
"Mitä arvelet, jos maksaisin sinulle tänään, mitä kahtenakymmenenä vuotena olet rikkonut minua vastaan?"
"Frans!" kirkahti hän.
Tämä seisoi tyyneenä, kasvot tuimina peräsimessä ja katsahti häneen: "Muistatko vielä niitä kyisiä sanoja, jotka sanoit minulle sinä päivänä, jolloin pääsin ensikertaa ripille? Muistatko vielä, mitä kirjoja sinä… konnakin! — jätit kuin epähuomiosta kuusitoistavuotiaan pöydälle koulukirjojen sekaan, ja kuinka kuletit seitsentoistavuotiaan huonoihin tanssipaikkoihin?"
"Frans! Lopeta jo!" Silmänsä olivat selkoselällään, suupielensä riippuivat velttoina, kasvonsa olivat yht'äkkiä vanhat voimattomat ukon kasvot.
"Tiedätkö, mitä kerrotaan? Sanovat että Flackelholmin ranta on kovaa kuin kallio. Venhe lyö siihen ja särkyy pirstoiksi, ikäänkuin sikaarilaatikko, jonka nyrkillään lyö sirpaleiksi…"
"Oletko sekaisin!… Herra Jumala… olisin kerran maissa taas!"
"Sitäkö soisit… vai? Sinä ylpeä herraseni! Ja niin rohkea kun olet!… Venheen kaaret murtuvat kuin tulitikut: kestänevätkö sinun kylkiluusi? Mutta sinähän olet nuori rivakka mies… sinä harmaa apina!"
"Sinä saat kaiken."
"Haha… noin tuhma! Sitä olet tarpeeksi usein matkinut. Mutta et ole pitänyt sanaasi. Sanot: 'rupea maamieheksi! Annan koko omaisuuteni käytettäväksesi'. Ja nyt et tahtonut antaa neljäätuhatta markkaa edes, ja minun täytyi mennä koronkiskurille. Näetkös, siksi annan venheen nyt yhdessä meidän kanssamme pirstoutua Flackelholmin rantaa vastaan… Näetkö tuota valkeata viirua tuolla? Siihen lyövät aallot. — Päätetään nyt nopeasti, kuka on saava rahasi. Heitetään arpaa niistä: sinä tai minä tai piru. Meitä on kolme. Kymmenessä minuutissa on asia ratkaistu."
"Frans! Rakas Frans… salli minun elää. Minähän olen vanha mies ja minullahan on enää aikaa ehkä ainoastaan pari kolme vuotta…"
"Tuolla laillako kerjäät!… Oletko vielä kertaakaan ajatellut kuolemaa, kuinka sinun silloin on oleva? Mitä olet elämässä tehnyt? Samaa kuin tekee sika! Syönyt ja rypenyt ravassa. Sen ohessa olet ollut narri ja keikari! Tuosta kaikesta tulee loppu; muuttuu ihan toiseksi! Kuka sen tietää! Ihan tyhjinpäivin ei ihmisellä ole omaatuntoa! Hampaat ovat purra, ja nyrkit lyödä, sääret käydä ja omatunto on tiennäyttäjänä. Et voi käydä käsilläsi, etkä voi ottaa pirua tieoppaaksesi."
"Hirveätä! Hirveätä!"
"Tässä sitä ollaan. Et sinäkään voi suorittaa vuokraasi."
Silloin heittäysi ukko venheen laitaa vastaan ja koetti jäykistynein käsin irroittaa kyöttiä.
Tuuli kiiti ulvahdellen veden yli.
Frans Strandiger katseli ihmishaamua kohden, joka kävi tuolla lähellä rantahyökyä. Valkea kuohujuova edessä muuttui selkeämmäksi ja valkeammaksi; läheni aika kääntyä.
"Oletpa pelännyt! Ryöminyt olet edessäni, raukka!"
Ukko ei kuullut mitään, tuuli ulvoi niin kovaan. Hän makasi kyöttinappulan ääressä, nyki ja kiskoi, hampain puri hän kovaan köyteen.
Silloin hävisi haamu rannalla rantahyökyn taakse. Strandiger hypähti ylös. Yhdellä harppauksella oli hän kyöttinappulan luona ja sysäsi jalallaan makaavaan, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Pelko oli kokonaan vallannut hänet. Hän huusi ääneen apua ja tarttui molemmin käsin köyteen. Nyt se oli liika myöhäistä.
Strandiger kalpeni, mutta kasvonsa eivät liikahtaneetkaan. Hän juoksi peräsimelle takaisin ja viskasi sen ympäri. "Pitää laskea viistoon maihin!" leimahti hänen päässään.
Takana ulvoi tuuli, edessä oli kaikki valkeata pärskyvää vettä, kiehuvaa ja vaahtoavaa. Ympärillä, milloin tuolta, milloin täältä, katsoa mulautti valkoisia silmiä venheen laidan yli. Sitte, kahden minuutin kuluttua… sysäys, niin kova ja raju, että Hobooken lensi yltänään ylös ja sitte putosi raskaasti takaisin, ja että Strandiger. joka oijensi kätensä makaavaa kohden, sillä tarttui omaan tukkaansa. Silloin kurkottivat aaltojen valkeat käsivarret venheeseen sisään ja nostivat tuon elottomana makaavan olennon mukaansa laidan yli.
Taaskin kaksi sysäystä! Ja ylt'ympäri tuo hurja, mieletönnä raivoova meri, joka tuhansin käsin kurotti heitä kohden. Silloin näki hän viistoon allaan… tuossa edessä… kaksi kättä… kaksi ihmiskättä… silloin liukui hän salamannopeudella köyttä alas, ja oli hänellä se onni, että pohjaan lyövä, pirstoutuva venhe antoi hänelle hiukan suojaa, hän sai kiinni kaatuvaan ja kantoi hänet ja kantoi taakkoineen rannalle.
Kaiken muun oli hän unohtanut.
Hän lepäsi hänen edessään polvillaan, kuunteli hänen hengitystään, veti hänen märän raskaan pukunsa hänen jalkojensa yli ja katseli häntä, silmissään synkkä palo.
"Miksi meni hän veteen?… Mitä pitää minun nyt ajatella? ajatella? ajatella? Mitä hyödyttää ajatteleminen? Minun on hän. Minun rantalöytöni! Minun!… Eläisimme vielä vanhoissa ajoissa ja olisin temmaissut hänen vedestä ja kuolemasta… niin en enää kysyisikään. tahtosiko hän olla omani. Hän ei itsekään olisi epäillyt sitä, koska hän on minun rantalöytöni… Ajatella?! Minä tahdon pitää sen, tänä silmänräpäyksenä, jonka meri on heittänyt syliini: Jumala ja vanha ranta- ja löytö-oikeus ovat suoneet hänet minulle."
"Puhuiko äsken joku omastatunnosta?"
Hän tuki molempia käsiään hiekkaan. Neidon kalpeat elottomat kasvot olivat suoraan allansa, hän hengitti keveästi ja kuitenkin työläästi, hänen kalpeilla huulillaan oli vettä, sitä juoksi hänen hiuksiltaan, jonka palmikot olivat hajallaan sannalla. Ihan turvatonna lepäsi hän siinä.
"Hän on vielä kuolemanvaarassa: hän ei voi liikahtaa edes kättänsäkään. Ingeborg… Rakastettuni… sano minulle edes ainoakin sana! Avaa silmäsi! Ei, anna niiden olla kuin ne ovat: jos avaat ne, säikähdyt sinä. Tule… minä kannan sinut kotiin… Kun voit vastata, silloin kysyn sinulta…"
Hän laskeusi kiireesti polvilleen ja nosti hänet ylös niinkuin nostetaan heikko lapsi vuoteelta ja kantoi hänet niin nopeasti kuin taisi viistoon hämäräisen rannan poikki majaa kohden.
Rantahyöky myllersi takanaan ja tuuli ulvoi saalistaan: "Hän kuuluu meille, meille!"
"Meille?" sanoi hän ääneen. "Kenelle meistä? Hän sanokoon sen itse. Kerran vielä kysyn sitä häneltä. Hän pitää minusta kuitenkin, näin sen hänen silmistään!… Ingeborg…"
Läähättäen, vaivalloisesti kantoi hän taakkaansa, upoten syvälle säikän santaan, kahlasi ylös sen rinnettä kuolemakseen uupuneena ja horjuen. Majassa oli valkeata.
Hän sysäsi oven auki jalallaan. Siellä ei ollut sisällä ketään muita kuin Andrees Strandiger ja punapää, joilla ei ollut aavistustakaan Ingeborgin tulosta. He hypähtivät ylös, kun näkivät tuon pitkän kuolonkalpean miehen seisovan taakkoineen oven suussa.
"Mitä, mitä?" huudahti Andrees.
"Rannikko-omaisuutta se on!" sanoi hän. "Minun rannikko-omaisuuttani! Sanoisin sinulle enemmän siitä, mutta et ole yksin. Olen temmaissut hänet rantahyökystä. Miksi hän on mennyt sinne, kertokoon hän sinulle itse. Minun pitää jättää hän sinulle nyt, koska hän on kipeä…" Hän laski hänet vällyille, jotka olivat lattialla.
Punapää kumartui häntä kohden, aukaisi hänen pukunsa kaulalta, ja kumartui kuuntelemaan. "Se ei ole vedestä", sanoi hän… "hän on tainnoksissa" ja ravisti häntä kovasti käsivarsillaan. Andrees piti hänen päätään käsillään ja pyyhki vettä hänen kasvoiltaan ja hiuksistaan.
Silloin jätti Frans Strandiger huoneen ja meni istumaan ulkopuolelle oven eteen penkille.
Hetken perästä nousi hän ylös ja astui taaskin sisään majaan. Kammarissa, joka oli tuvan vieressä, oli sytytetty valkea, ja hän astui sinne. Andrees Strandiger oli kumartuneena vuoteen ylitse ja Ingeborg oli heittänyt molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ikäänkuin pelkäisi hän taaskin tulla riuhtaistuksi hyökyyn. Koko ruumiinsa vapisi tulisen katkeran nyyhkytyksen käsissä, hän makasi puolittain riisuttuna vuoteella. "Minä luulin, että se olit sinä. Silloin tunsin minä hänet ja kaaduin taaksepäin."
"Hän on pelastanut sinut!"
"Andrees… rakas Andrees! Auta minua! Älä jätä minua! Minä pelkään häntä."
Silloin vetäysi Frans Strandiger kynnykseltä takaisin ja lähti ulos ja istui taaskin penkille. Tuuli puhalsi ja puuskui häntä vastaan, kova kylmä sai jäsenensä värisemään.
Kohta sen jälkeen astui laivuri ulos, katsahti ympärilleen ja sanoi: "Hän on toipunut jo, hän oli, kuten sanoinkin, tainnoksissa… Ja sanokaas te nyt, mistä te tulette, ja mitä on tapahtunut? Tämähän saa miehen ihan sekaisin."
"Me ajauduimme tuolia ulkona rantahyökyyn. Tulimme liika lähelle, ja tuuli kiihkeni. Sitte ei suur'purje kääntynyt. Toinen meistä, enoni, on jäänyt, venhe on murskana." Hän kokosi viimeiset voimansa. "Teidän pitää viedä minut maihin… nyt kohta… Maksan sen teille. Tulkaa! Tulettehan!" sanoi hän vielä kerran.
Ukko sysäsi lakkiaan puoleen: "Vesi alenee jo."
"Viekää sitte hevosella minut Strandigerkartanoon."
"Niin… se käy paremmin päinsä. Mutta vasta kello yhden jälkeen. Kuun pitää olla näkyvissä, muuten se ei luonnista. Mutta nythän vasta muistan… Strandiger sanoi äsken juuri, että hän lähtee ensi laskuvedellä, jos vaan on mahdollista. Hän menee ilmoittamaan äidilleen onnettomuudesta ja noutamaan naisapua. Neiti ei kai sentään niin helpolla suoriudu tuosta…"
"En lähde Strandigerin kanssa yhdessä… opastakaa minut ristiviitalle asti, sieltä löydän yksin."
"No… sehän käy päinsä… Ettekö tule majaan?"
"En! Missä pidätte hevostanne?"
"Tuulla, hirsihökkelissä."
Hän vei hänet hirsihökkeliin, jota tallilyhty heikosti valaisi. Siellä oli hevosten vieressä, vasemmalla sisäänkäytävästä läjä olkia, niille heittäysi hän pitkäkseen, ja saatuaan laivurilta kuivan puvun ja juotuaan kuumaa kahvia, antoi hän peittää itsensä hevosloimella ja nukahti kohta.
* * * * *
Antje Witt harhaili taaskin rannalla, ihan rantahyökyn partaalla. Veljensä oli lähtenyt hänen jälissään etsimään häntä, mutta ei ollut löytänyt vielä.
Eschenwinkelissä, veljensä kotona oli hän arkuudesta ihmisten edessä. ja ett'ei pelottaisi lapsia, koettanut hillitä itseään. Hän oli koettanut hillitä sekanaisuuttaan, ja hän kun oli hyvä ja taipuva luonnoltaan, oli se melkein aina onnistunutkin hänelle. Kun hän joskus tuli levottomaksi, meni hän ulos matalikolle ja oleskeli päiväkausia Flackelholmilla. Ja täällä, yksinäisyydessä, puhkesi tuo kolkko liekki, joka kyti hänessä' täyteen liekkiinsä. Kärsivä harhautunut henkensä, jota Eschenwinkelissä ihmiset ja jommoinenkin jäännös itsetietoa ja arvostelukykyä olivat sitoneet, heittäysi täyteen vapauteen saaren yksinäisyydessä. Mitä hän sellaisina hetkinä ja sellaisina päivinä oli sekanaisuudessaan ajatellut ja tehnyt, sitä ei ole yksikään ihminen nähnyt ja saanut tietää. Niiltä kolmelta neljältä kalastajalta, jotka sattumalta olivat tulleet Flackelholmille, oli hän piiloitellut itseään. Muutamia oli hän ilmestymiseilään perin pohjin säikähdyttänyt: mutta ne eivät olleet tunteneet häntä. Viime vuosina oli hän käynyt levottomammaksi, hän oli nyt neljänkymmenenkolmen vuoden vanha.
Oli jo myöhäinen ilta. Neuwerkin valo vilkkuili lounaasta valkean kuohuu ylitse. Oli nousuvesi, ilmassa kohisi ja pauhasi, sen keskeltä oli kuulevinaan itkua ja vongahtavaa huokailua.
Mustilla hevosilla tulivat ne, viilten, pitkissä sulkeuneissa riveissä tulivat ne, nuo ratsastajat valkeissa liehuvissa mantteleissaan, päissään välähtävät kypärit, tulivat raikuvassa vinhassa ravissa, aina rinnakkain suorissa riveissä, eikä yksikään jäänyt jälille, eikä yksikään ratsu kompastunut. Siten kiitivät ne viilten kohden, tulivat kolmessa, neljässä, kuudessa rivissä yön pimeydestä, ja kaikki olivat ne yhtä ylväitä ja ylpeitä korskahtavilla ratsuillaan, kasvonsa olivat lumivalkeat… mutta kun ne tulivat lähelle, tuohon eteen, rannalle ihan, suistuivat hevoset kaikki polvilleen, valkeat kasvot ja välkkyvät kypärit syöksyivät sannalle, ja pitkäliehuiset manttelit viruivat maassa, ja kuun valaisemana helmeilee hiekalla vaahtoa.
Hän harhaili hyökyn reunaa, aina kauemmas ja kauemmas.
"Löydänkö hänet tällä kertaa?" ajatteli hän. "Heillä oli valkeat manttelit ja kauniit, mustat ratsut. Kuulinhan sen, 'kun Reimer kertoi, kun hän palasi. Rivi rivin jälkeen ovat ne tulleet, ja kaikki ovat ne sortuneet. Täältä pitää minun löytää hänet.
"Monta vuotta olen jo käynyt täällä, ja aina olen nähnyt hevosia ja verta. Ja monta kuollutta olen jo löytänyt ja haudannut. Mutta hän ei ole ollut niiden joukossa.
"Ihmiset sanovat: 'Viime kahtenakymmenenä vuotena ei enää ole löydetty kuolleita Flackelholmin rannalla.' Minä olen ollut täällä, minä, ja olen haudannut ne. Kurjilta näyttivät ne, olivat ihan kavioiden survoomat, olivat viikkokausia saaneet virua tuon taistelun jaloissa, isämeidän olen rukoillut jokaisella hiekkakummulla.
"Henrik!
"Kuinka kanuunat jyrähtelevät! Minä vaivainen ihminen yksin taistelussa! Sanokaa minulle, missä hänen rykmenttinsä taistelee!" Olen unohtanut sen numeron, siitä onkin jo pitkä aika, paljon yli kahdenkymmenen vuoden.
"Tässä saan juosta ja juosta ja vanhenen ja väsyn. Kuu en minä enää jaksa, niin kuka silloin on etsivä häntä? Kuka silloin on hautaava hänet?"
Siten riensi hän eteenpäin, ponnistaen tuulta vastaan, ja silloin… rannan taitteessa, jossa meri riehui hurjimmin, jossa keskellä hyökyä hurjistuneet aallot, ylimielisyyttään riehahdellen, leikkivät heitinpalloa erään venheen jäännösten kanssa, siinä makasi rannalla mies, kasvot ruhjottuina ja verissä, makasi pitkänään, liikkumattomana ja kuolleena, yllään oli pitkävartiset saappaat ja sotilasmainen sininen puku. Hän näytti ihan toisellaiselta kuin muut, jotka hän oli haudannut.
"Henrik!"
Kuu seisoi taivaalla ja näki, kuinka hän hetken perästä hautasi kuolleen hiukan ylemmälle hiekkavallille, kuten kolmekymmentä munia ennen… mutta kuumemmin rukoillen. Keskiyöstä palasi hän takaisin ja istui loppuyön rauhassa ja levollisena kammarin ikkunan ääressä ja vartioi levottomasti nukkuvaa Ingeborgia. Hän oli kammannut huolellisesti hiuksensa märällä kammalla, kuten tapansa oli —, ja pukeunut mustaan pukuunsa, kaulassa valkea röyhelö. Virsikirja oli hänellä kädessään, sen päällä oli valkea, huolellisesti taitettu nenäliina.
Niinpä tuli Felix Hobooken, joka ikinä elämässään ei ollut tehnyt yhdellekään ihmiselle hyvää, haudatuksi kuumin kyynelin ja rukouksin. Hänen täytyi joutua haaksirikkoon Flackelholmin hiekkarannalle, jotta hänelle voi tapailtua tämä.
Ristiviitan luokse pysäyttivät vankkurit. Kuu oli vielä taivaalla, mutta kiitävät pilvet peittivät sen tuontuostakin. Taivaanrannalla, idässä, patousi pimeitä pilviröykkiöitä muodostaen ikäänkuin mustan muurin nousevaa päivää vastaan. Lännessäkin lepäsi raskaita pilvimöhkäleitä meren yllä. Vesi oli syvimmällä laskussaan.
"Minä en mielelläni laskisi teitä tässä pois", sanoi punapaita. "Tästä alkaen on tie hyvin sekava. Minä voisin suunnata matkani tähtien mukaan, mutta te ette niitä tunne."
"Aamuun ei olo enää pitkälti. Minä tunnen täältä suunnan ja tiedän syvemmät kuilut."
"Saattaa tulla pimeämmäksi vielä. Minua arveluttavat hiukan nuo pilvet tuolla lännessä; ilma on raskasta."
"Palatkaa takaisin vaan! Löydän kyllä kotiin."
Punapää ravisti päätään; sitte rupesi hän selittämään tietä. "Kolmeneljännes tuntia menette kellonne mukaan tuota suuntaa… näettekö tähteä tuolla? Sitte kohtaatte liejua, silloin käännytte hiukan, tämän verran, sitte…"
"Tunnen tien, olen käynyt metsästämässä hanhia täällä."
Hän astui raskaasti vankkureilta. Ne kääntyivät takaisin entisille jäljilleen ja palasivat takaisin. Silloin kääntyi Frans vielä kerran niitä kohden: "Aikooko Andreas Strandiger itse Koogiin?"
"Kyllä… tänään tai huomenna. Minun itse pitää Reimerin kanssa mennä kiviä noutamaan Büseniin."
Vaunut rämisivät pois. Sitte tuli hiljaista autiolla merellä. Taivas oli riisunut yltään pilviharsonsa, tähdet tähystelivät tuhansin avoimin silmin alas.
Hän kääntyi hitaasti pois. Jäsenensä värähtelivät, aamukylmä puistatti häntä, hän katsoi tähteä kohden, joka oli osoitettu hänelle tieviitaksi ja asteli verkalleen noin sata askelta, sitte seisahtui hän ja kääntyi katsomaan taakseen ristiviittaa kohden. Hän eroitti sen vielä, se kuvastui taivaanrantaa vastaan.
"Kelloni mukaan pitäisi minun käydä", ajatteli hän, "mutta kelloni seisoo. Siihen on kai mennyt vettä…? Sydämeni seisoo myöskin… siihen on sirunut tuskaa ja vimmaa.
"Koska sain nähdä kohtauksen siellä kammarissa."
Hän jatkoi matkaa tuokion vielä ja tuli pienemmälle viitalle, hiukan yli miehen pituuden, ja pysähtyi sen eteen.
"Tuon tempaan irti… parisataa askelta syrjään… jos minun kelloni seisoo, niin miksi pitää hänen käydä?"
Hän seisoi ja mietti. Lännestä kuului matalaa jyrähtelevää ukkosta, se paisui; uhkaavasti yleni se taivaalla, ikäänkuin ulkopuolelta olisi joku järeästi kolkutellut taivaan kanteen.
"Jos molemmat saavumme ilman tieviittaa perille Strandigerkartanoon, niin kuulukoon hän hänelle."
Hän palasi hitaasti takaisin, vaipuneena syviin synkkiin ajatuksiin.
Nyt eivät olleet kasvonpiirteensä kauniit, eivät olleet ylpeätkään.
Kasvonsa olivat muuttuneet, ikäänkuin olisi hän vuosikausia
seurustellut raakojen ihmisten kanssa.
"Tämä on koe… Se ratkaiskoon. Se, joka saapuu perille, saakoon morsiamen. Jos tulemme molemmat, väistyn minä.
"Tuo nainen, tuo kaunis ylpeä nainen!"
Hän riuhtasi viittaa ja suurella voimallaan tempaisi hän sen irti. Kuului hulahtava ääni, vesi joka uneksi liejussa, heräsi ja täytti hälisten aukon. Hän kantoi viitan syrjään, kaksi sataa askelta erääseen pieneen syvänteeseen, siihen hän jätti sen.
Sitte palasi hän loiselle viitalle. Ensin ei hän löytänyt sitä; sitte, kun hän löysi sen, riuhtasi hän sen irti ja vei sen toiseen suuntaan, ja ajatuksensa veivät hänet kauemmas kuin hän ajattelikaan. Ehkä neljäsataa, askella kantoi hän sen syrjään.
"Nyt ei meillä ole kummallakaan viittaa."
Hän katsoi ylös tähteä kohden ja lähti eteenpäin.
"Hän oli käsissäni, kuu hän lepäsi edessäni. Minun oli hän. Jumala tai kohtalo — yhden tekevää kumpi — olivat antaneet hänet minulle. Silloin vein minä houkkio hänet. Andreekselle.
"Omituista, kun kannoin häntä sinne, kun vein häntä hänelle, oli minussa kaikki vapaata ja ylpeätä. Nyt…" hän vetäisi kylmällä kädellään kasvojensa ylitse: "ikäänkuin olisi kaikki vedetty tiukalle jännitykseen ja väännyksissä."
Hän pysähtyi taaskin ja kuunteli ukkosen jyrähtelyä, joka kuului lännestä, kääntyi ympäri ja katseli pilviä. Ukkonen vieritti jyrinäänsä tuon äärettömän aukeuden yllä, hän taivutti päätään ja kuunteli.
"Ukkosilma maaliskuussa… ja juuri tänään… On näyttänyt koko päivän semmoiselta… Ikäänkuin olisi joku kutsunut minua… Jätä jyrähtelysi ja pauhusi… minähän tulen jo.
"Minä pistän ne paikoilleen, missä ne olivatkin. Minä tunnen matalikon paremmin kuin hän; tämä ei ole oikeata uhkapeliä. On kamalaa hukkua noin, ja hän on joskus ollut ystäväni… hän ei tunne tietä yhtä hyvin kuin minä.
"Nyt tuntuu minussa taas paremmalta… rivakasti… etsimään niitä.