"Missä ne ovat?"
Hän juoksi… upposi tuossa. Kääntyi hiukan vasemmalle ja löysi syvänteen ja juoksi sen ympäri ja etsi viittaa, mutta ei löytänyt sitä ja meni eteenpäin ja löysi sen eräässä syvänteen haaraumassa, eikä ottanut huomioonsa täten muuttunutta suuntaa. Ja taaskin upposi hän nilkkoihinsa asti saveen.
Silloin etsi hän taivaalta tähteä, jonka olisi pitänyt opastaa häntä. Mutta siellä oi näkynyt mitään enää. Taivas oli ylt'yleensä raskaissa pilvissä.
Hän katsahti ympärilleen. Hänellä ei ollut tietoa suunnasta enään. Hän rupesi seuraamaan omia jälkiään… Ne menivät ristin ja rastin… Hän tuli eräälle syvänteelle, jossa vesi solisi ja kummahteli, hän upposi liejuun, hän kääntyi toisaanne, kääntyi vielä… silloin tiesi hän, että hän oli eksynyt.
Eksynyt matalikolla…
Rajuilma yleni hiljalleen, keskellä kamottavan kamalaa yksinäisyyttä.
Koko läntistä taivaanrantaa peitti pilvihirviö, se lepäsi siellä kuin jättiläinen meren yllä. Toinen oli pulvillaan sen päällä, kyyryllään. Ja ne molemmat taistelivat toisiaan vastaan tulisin nuolin ja keihäin, jotka välähtelivät tuhatvilauksisissa viivoissa ja ylempään iski haavoja, se korskahti pystyyn jyrähdellen ja pauhaten, se oli pahasti haavoittunut ja sen sisälmykset riippuivat alhaalla meren yllä.
Vesi rupesi kohoamaan ja eksynyt etsi kuolemanhädässään tietä eikä löytänyt sitä. Hän ei tietänyt enää, missä oli itä ja missä länsi. Niilipä jäi hän viimein seisomaan, missä oli varma pohja.
"Miksi juosta? Kunpa iskisi minuun salama!"
Vaivainen piskuinen ihminen keskellä huimaavan ääretöntä matalikkoa; hänen voimakkaat jäsenensä vapisivat, silmäinsä salamointi oli sammunut, ylpeä sydämensä oli lannistunut ja koko voimansa mennyttä.
Olisi hän saanut odottaa kuolemaansa tappotantereella… monen muun kanssa… mutta hän on ihan yksin. Viimeinen ihminen maanpäällä seisoo kuolemaa, olemattomuutta vastapäätä… ei, ei yksin kuolemaa, vaan kaikkivaltiasta kohtaloa vastapäätä, ihan yksin.
Vesi nousee hänelle nilkkoihin asti… ylemmäs… joka aalto tuo sitä lisään, jokainen jalanjälki avaa uuden lähteensilmän. Kaikki ylt'ympärillä on harmaata, Simpukkariutta, jolla hän seisoo, ja joka muuten näyttää niin valkealla, sekin hyllyy vettä. Ylhäältä, alhaalta, idästä, lännestä: vettä, vettä ja kuolemanuhkaa kaikkialla.
Silloin lähtee hän taaskin liikkeelle. Hän arvelee, että tuolla toisella puolella täytyy mannermaan olla. Hän ei tiedä, mistä hän on tullut siihen käsitykseen, mielikuvituksessaan otaksuu hän sen vaan, Häntä vetää sinnepäin. Mutta kun hän on astunut jonkun askelen, silloin selkenee hänelle, että hän menee ihan väärään suuntaan. Silloin pysähtyy hän taaskin.
Tuokion kuluttua — ehkä on hän seisonut siinä puolisen tuntia — lähtee hän taaskin liikkeelle, astellen raskaasti läiskyvässä vedessä sinnepäin, missä hän luulee, että pohja korkenee ja on lujempaa. Hän on lakannut jo etsimästäkin maata.
Hän kompastuu johonkin risuun, ja siinä on edessään viitta, hän murtaa siitä palasen yhtä pitkän kuin hän itse, ja nojautuu sitä vastaan ja pysyttelee sen varassa pystyssä, sillä tuo yhtä päätti virtaileva vesi on ruvennut huimaamaan päätään. Viimein ei hän enää siedä katsoakaan tuota liikehtivää levotonta vettä, hän kaatuu muuten. Silloin kääntää hän katseensa ylöspäin ja seisoo siinä, kuin rukoilisi hän, tai kuin semmoinen, joka kuuntelee, mitä joku toinen ylhäältä puhuu.
Korkealla ylhäällä lännessä meren yllä avataan jyskyen rautaportteja, kirahtelee vitjoja ja rautatankoja, ja rautalevyjä helähtelee kovasti kumahtaen yhteen. Rautavaunuja, kahdet kolmet siinä peräkkäin, vierii kivikäytäviä myöten ja holvit yllä kaiuttavat jyrinää jylhempänä takaisin. Ilmestyy mustia hevosia, niiden rautakuviot iskevät kovaan kiveen, silloin lentää kirkas väläys maailman ylitse, räikeävaloinen sinervä väläys, on kuin ilmestyisi sieltä Hän itse, ja pilvet kiitävät hänen edellään ja tuhannet kädet viskelevät sadetta, ett'eivät hevosensa kompastuisi. Jättiläinen, jota ei näkynyt, seisoi taivaan rannalla, meren alla, ja syyti molemmin käsin tulta taivaalle, niin että olivat kirkkaat taivaan tiet.
"Kauanko olen jo seisonut tässä? Tunninko? Vai vuoden? Järjelle tuntuu kuin tunnin, sydämelle kuin vuoden. Mitä avaruudessa on rinnakkain, se on sydämessä toisessaan, sisäisin ja sekaisin. Olen uudelleen nähnyt kaiken, mitä lapsuudestani asti olen ajatellut ja tehnyt, ei ole mitään enää jälillä. Tuska saisi lähetä loppuaan jo."
Varpuseiväs taipuili kahtiakäsin, senmukaan kuin laineet huojuttelivat hänen ruumistaan. Se pää siitä, joka oli hänen rintaansa vastaan, oli tunkeutunut hänen pukunsa lävitse; ja sen harmaata kuorta pitkin jaoksi verta: mutta hän ei huomannut sitä.
"Minä en ole syypää kuolemaasi! Olisin kunnioittanut sinua kuten tuhannet muut vaimoansa. Miksi lähdit lammikkoon? Jätä minut rauhaan pyhimyskasvoinesi. Jää valkean kivesi varjoon, mitä teet täällä kaamealla matalikolla?
"Häntäkään en aikonut surmata… kautta Jumalan en aikonut! Ajattelin, että vielä olisi ollut aikaa kääntää: muta kuolemantuskassaan piti hän köydestä niin lujasti. Yhtä lujasti pidän minä nyt tästä vaivaisesta sauvasta… kuitenkin olen minä paremmassa asemassa kuin hän… voin vielä kerran ajatella kaiken. Hänellä ei ollut paljoa aikaa. Ainoastaan lyhyen saarnan sai hän kuulla… minulta. Että omallatunnollakin on tehtävänsä… kuten käsillä ja jaloilla… Nyt pidän minä saarnaa itselleni… pitkää, pitkää… enkä ikinä pääse valmiiksi. Kokonaisia arkkeja lasken numerosarjoja, enkä vaan voi vetää pääteviivaa alle… en voi… en tahdo… tämä on kurjaa ja kamalaa!
"Jossakin pitää olla virhe… muutenhan voisin nyt kuolla. Jotakin on, jota en vielä ole ajatellut. Mitä se lienee? Kaikki menee sekaisin… uiskentelee ja ajelehtii. Kaikki mitä ajattelen, on pyörteilevää, sekaista, tietöntä vettä. Henki ja sydän eivät tiedä, mistä ja mihin.
"Nyt tulee hiljaista… kuinka Jumala tahtoo… Mistä tuo ajatus? Onko se Jumalan tahto, että tuskaudun ja hukun tähän näin kurjasti?
"Ja miks'ei olisi? Hän kutsuu minua toiseen elämään. Ja tämä tie sinne, juuri tämä tie on minulle paras… ja tämä asema tässä. En minäkään ole suuria arkaillut, ripeästi ja lujasti olen tarttunut käsiksi heihin, miehiin ja naisiin; siten tekee hänkin nyt kanssani. Minun pitää kiittää siitä, tällä on tarkoituksensa!
"Kestää vielä hetken… Vesi ei vielä olo noussut vyötäisiinkään asti.
Sääret ovat nyt kuoleutuneet. Kohta tulee sydämen vuoro."
Pilvet häipyvät… ilma kirkastuu… taivaalla sarastaa jo valoa: viime päiväni! Strandigerkartanoa kohden olen katsova jos vaan voin, ja vielä kerran Flackelholmillekin, missäpäin se on… Ah, mitä hyödyttää minua se? Minunhan täytynee kai katsoa erästä toista, kartanoa kohden, ja ajatella, minkälainen lienee siellä vastaanotto. Kun seisoo vyötäisiään myöten vedessä, muuttuu kaikki! Maa on muuttunut vedeksi ja taivas maaksi, ja mikä oli ollut pientä, on muuttunut suureksi, hyvin suureksi. Ja se mikä ei ole menestynyt mailla, se on kasvanut nopeasti vedessä.
"En uskoisi tuosta kaikesta mitään, en yhtään mitään… pitäisin vaan, että hukun kuin kärpänen maitovatiin, eli en olisi oppinut tuntemaan Maria Landt'ia.
"Minulla ei ole suurtakaan taipumusta olla nöyrä. Nöyrä? Sanovat: me emme ole nöyriä, niinkuin toiset. Nuo muut, sanovat he, pelkäävät syntiä ja rikosta, onnettomuutta ja kuolemaa, sitä kaikkea emme me pelkää. Me pelkäämme ainoastaan Jumalaa. Ja on ihanaa, sanovat he. pelätä Jumalaa.
"Tuossa on jotain totta… kristityt uskovat valoon — muut pimeyteen.
Mutta kuinka voisin uskoa valoon tässä hädässä ja kuolemankammossa…"
Merilintuja lenteli kirkuen ohitse, laskeusivat alas ja keinuivat aalloilla. "Lintukurjia! Ne elävät, minä kuolen." Hylkeitä läheni kaukaa, kohottivat valkeita ruumiitaan ja katselivat häneen… "Jättäkää minut!.. menkää Flackelholmiin ja kertokaa siitä hänelle, Ingeborgille!…
"En kestä tätä kauempaa… Polveni murtuvat, silmäni ovat sekaisin, ja ajatukseni ovat karussa… Muutamat niistä liikkuvat nuoruudessa, leikkivät ja reuhaavat.. Minä olen översti! Täyttä ravia… On Gravelotten päivä ja isäni kuolee. Hän kuoli isänmaan puolesta… minä… rikoksentekijänä…. äitini ei pelännyt Jumalaa!… Toiset ajatukset taas kolkuttavat taivaan portille. Kuule! Kolkutetaan! Sielu raukka.
"Viimeinen jyrähtely eteni kaukaisuuteen. Päivä nousi… Tuossa on maa, tuossa, noin lähellä! Ja kuitenkin niin kaukana…"
Aamurusko tavoitti kultaisin käsin pilviin ja heitti pitkiä tulisia katseitaan aaltojen yli. "Nyt riittää."
Silloin kuului takaa ääni… se kuului kovaan… paljoa kirkkaammin kuin aaltojen tuhatlukuiset äänet:
"Frans, seiso suorana!… minä tulen!"
Hän oijensi kääntyessään molemmat kätensä sinne kohden, ja horjahti. Siellä seisoi Andrees Strandiger leveillä säärin vankkureilla, piiska kädessä, ja kookkaat ruskeat astelivat päät ylhäällä, korskahdellen ja päitään heitellen, hitaasti veden läpi; länget nitisivät, aisan päät kohottausivat tuontuostakin vedestä, aallot löivät vankkurien laidan yli.
"Minä tulen! Seiso lujaan, poika. Silmänräpäyksen vielä!"
Hän seisoi ja tuijotti sekaisin suurin silmin hevosiin, eikä yrittänytkään saada kasvoillensa mitään kopeata ja kovaa, ja tarttui molemmin käsin hevosia päihin ja ponnisti itsensä vankkurien vierelle, pitäen kiinni aisoista ja oli kohta vankkurien pohjalla polvillaan: "Pois!" sanoi hän. "Pois tästä kamalasta paikasta!"
"Niin… minne?" sanoi Andrees.
"Täällä hukumme."
"En uskoisi. Jos vankkurit vaan kestävät ja hevoset pysyvät pystyssä, ja ell'ei vesi nouse liika korkealle."
"Mistä tulet sinä?" voihki Frans.
"Tuolla on tie, tuolla tuonnempana. En löytänyt ristiviittaa; silloin eksyin tieltä. Sittemmin löysin sen taas, ja luulen, että olisin vielä päässyt maihin, mutta silloin näin sinut, miesparka… Riisun takkini; peitä rintasi sillä, sehän on ihan verissä. Kiedo se yllesi! Eihän ole ihmisvoimissa kestää kaksi kertaa samana päivänä haaksirikkoa."
Frans yritti kohottautua polviltaan, mutta vaipui takaisin: "Sanon sen sinulle, minä kiskoin irti viitan, koska aioin pelata uhkapeliä kanssasi Ingeborgista. Sitte aioin viedä sen taaskin paikoilleen, mutta silloin eksyin."
Andrees kohottautui suoraksi, ankara liikutus sai koko ruumiinsa vavahtamaan: "Tuo kuuluu Jumalalle", sanoi hän, "ei minulle. Minulla on kylläksi omassa taakassani."
"Ja, nyt tulet sinä ja aiot pelastaa minut ja joudut perikatoon yhdessä minun kanssani, ja kaikki on lopussa, ja kaiken olen minä tehnyt… minä… Olen niin väsynyt, ja minun on niin kylmä." Hän antoi päänsä vaipua syrjälautaa vastaan ja itki.
"Asetun istumaan näin", sanoi Andrees, "jää sinä polvillesi, ja likistäydy lujasti vastaani, niin pysyt lämpimänä. Jos hevoset käyvät levottomiksi, leikkaan ne valloilleen… mutta toivon, ett'ei vesi nouse enää paljoa korkeammalle. Ja hevoset ovat viisaita; ne seisovat levollisina. On jo ollut kolme tuntia nousuvettä."
Siten seisoivat he, nuo kaksi vihamiestä, lähekkäin likistyneinä toisiaan vastaan. He puhuivat hiukan ja harvakseen. He kuuntelivat veden hiljaista ääntelyä ja aisojen natinaa. He katsahtivat hevosia, jotka pitivät päitään ylhäällä ja tuontuostakin pelokkaasti katselivat taakseen. He katselivat ulos Strandigerkartanoa kohden.
Kun vesi alkoi laskeutua, nukahti Frans Strandiger, vajoten kokoon, käsivarsi kieraistuna toisen polvien ympärille, olkapää ja pää tuettuina vankkurien laitaa vastaan. Aurinko yleni loistavana idässä, oli kaunis kirkas kevätaamu.
Koillisessa ilmestyi näkyviin pitkä valkea hiekkariutan harju, kohta istui sillä lukematon lintuparvi.
Silloin lähtivät he liikkeelle.
Kohta sen jälkeen huomattiinkin heidät. Vankkureita ja ratsastajia kiidätti säikän kuvetta alas. Heim Heiderieter oli heitä vastassa, katsoen hämmästyneenä ja levottomasti heitä ja seisten vyötäisiä myöten vedessä.
Frans Strandiger suistui tiedotonna maahan.
YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana aamuna — oli samea ikävä maaliskuun ilma — tuli Andrees kirkkotarhasta käsin Nummitaloon. Hän oli hiukan vilustanut itseensä: muuten eivät näyttäneet nuo tunnit matalikolla vahingoittaneen häntä. Lähemmä puoltapäivää aikoi hän palata Flackelholmille takaisin. Hän kertoi lyhyesti, että he olivat päättäneet koettaa taaskin seurustella keskenään serkkuina.
"Toivon", sanoi Heim, "että hän tämän tapauksen jälkeen luopuu vuokraoikeudestaan."
"Hän viittaili jotain sinne päin; mutta en suostu nyt siihen, koska hän on ruumiillisesti ihan murtunut. Hän ei voi panna jalkojaan maahan, ja hänellä on suuret tuskat."
"Mitä ajattelet siis tehdä?"
"Palaan takaisin Flackelholmille, rakennan rakennuksen ja vietän hääni."
"Oikein, oikein teet", tuumi Heim, ja Eva nyökäytti päätään.
"Nyt soisin mielelläni", sanoi Andrees, "että tulisit nyt yhdessä kanssani Strandigerkartanoon tervehtimään häntä, luulen, että hän olisi iloinen siitä. Hän sanoi, ett'et koko tänä talvena ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan, ja että tahallasi olet välttänyt häntä.'
"Voinko minä mennä hänen luokseen", huudahti Heim, "kun hän hävittää koko Eschenwinkelin?"
"Hän teki viittauksia siihen suuntaan, että hänen osakseen on elämässä tullut hyvin vähän ystävyyttä, epäystävällisyyttä täällä kotonakin, epäystävällisyyttä sinunkin puoleltasi! Lähdetkö mukaan? Silloin olemme me kolme uskollista taaskin yhdessä."
Heim pyörähti ympäri. "Eva! Sunnuntaipukuni! Siitä saakka kuin kävin kanssasi kankaan poikki, en ole lähtenyt niin kauniille kävelylle."
Andrees katsahti hänen jälkeensä: "Tuo mies on onnellinen. Hän on nyt siinä työssä, jota hän on halunnutkin itselleen: on isäntä ja kirjailija."
Eva nauroi: "Isännän laita on niin ja näin, isäntä olen minä. Mutta olen kuitenkin hyvin onnellinen. Nähkääs, Andrees, nuoret miehet muuttuvat huonommiksi ja huolimattomammiksi, kun tulevat naimisiin. Sitä ennen on päänsä täynnä suunnitelmia; aikovat saavuttaa paljon, mutta sittemmin, kun heillä on vaimo, jopa lapsiakin, niin arvelevat he tehneensä kylliksi ja muuttuvat tavallisiksi, ikäviksi, oikeinpa kiusallisiksikin ihmisiksi."
"Painan mieleeni tuon."
"Oh, jaa… Mutta Heim… Heim on muuttunut ahkerammaksi siitä saakka.
Nyt kirjoittaa hän."
Hän osoitti kirjoituspöytää kohden, jolla nuo suuret keltaiset kirjat seisoivat, nyt järjestettyinä suoraan riviin, ikäänkuin olisivat ne täyttäneet tehtävänsä, ja sanoi: "Hän on kovin ahkerasti iskenyt maan alkuhistoriaan, tiedättehän, hänellä on taipumusta kieliin ja historiaan. Tanskankielessä autti häntä opettaja Haller hiukan, nyt lukee hän sitä sentään jo vapaasti. Ja nyt, kun hän on lukenut ja lukenut, ovat nuo vanhat maalatut kuvat heränneet elämään edessään, kuolleet ihmiset ovat aukaisseet silmänsä, kylät ja kankaat ovat asuttuneet ihmisillä, jotka jo ammoin ovat nukkuneet."
"On melkein jotain kamottavaa tuommoisessa lahjassa."
Eva nyökäytti päätään. Sitte kohotti hän vilkkaasti silmänsä. "Nyi kun olette puhunut tästä, herra Strandiger, pitää meidän puhua jostain muustakin."
Andrees katsahti kysyvästi häneen: "Ingeborgistako?"
"Niinpä siis Ingeborgista."
"Ingeborg", virkkoi hän verkalleen, "ei ollut ihan vaaratta Fransin puolelta, vaikka hän silloin kankaalla niin rivakasti puolustautuikin häntä vastaan. Hän on Strandiger kuten minä, ja muistuttaa minua monessa, niin hän on ripeämpi, rivakkakäänteisempi ja ryhdikkäämpi kuin minä. Siten on se selitettävissä. Mutta nyt hän on kokonaan minun, kaikki empiminen on loppunut hänessä ja samoin varsinkin minussa, kesäkuussa vietämme häämme."
"Aiotteko asettua Flackelholmille?"
"Aiomme, ainakin täksi kesäksi. Se on oleva hyväksi minulle, Ingeborgille ja Flackelholmille, sittemmin keksimme kyllä jotain muutakin. Muuten olisi Reimer Witt, hyvin halukas jäämään taloudenjohtajaksi Flackelholmille, mutta vaimonsa ei ole halukas siihen, ja lasten koulunkäynti tuottaa vaikeuksia."
"Niinpä on tämä siis puhuttu loppuun! Eikö teillä muuten ole mitään sanottavaa tai kysyttävää tai mahdollisesti nähtävääkin? Ette ole viiteen kuukauteen käynyt meillä."
Andrees katsahti melkein hämillään hänen hymyileviin kasvoihinsa.
Silloin viimein muisti hän: "Ah, poikanen! Esikoinen! Antakaa anteeksi!"
"Vaikeata antaa, herra Strandiger! Mutta näytän sentään teille lapsen."
Kun Eva lähti ulos, ilmestyi Heim, takki vielä kädessään ja kiirehtien.
"Tule", sanoi hän ja vei Andreeksen pitkän kammarin ikkunan ääreen.
Siellä ajoivat kartanosta sateesta märkää hiekkatietä vaunut, jotka olivat kuormatut täyteen matkalaukkuja. Niissä istui itse vanha Hobooken: hän teki muuttoa. Koulutalon seinämällä seisoi toistakymmentä lasta rivissä, ja antoivat räystäsveden, jota tippui olkikatolta, juosta tollukoilleen ja kengilleen. He katsahtivat toisiinsa, ja vähitellen, kun rohkeutensa kasvoi ja vaunut etenivät, hajausi rivi ja he huusivat: "Nyt ei säälitä. Ei säälitä. Livistäkää linnun tietä täältä! Kuule, nytkös kerrankin laulamme. 'Sä isänmaa, oo tyynnä vaan'."
Heim nauroi, hän oikein säteili, hän, ikävä kyllä, voi vielä iloita tuhmista pojanjuonista; mutta Andrees katseli vakavana.
* * * * *
Kolmantena päivänä huhtikuuta, kun sää sen salli, ryhdyttiin rakennustyöhön. Säikän juurella ja sen suojissa seisoo se, pyöreän lammikon vierellä. Alhaalla maakerroksessa on neljä huonetta, etuvälikkö, kyökki ja kaksi kammaria. Muu osa taloa kuuluu karjalle, alhaalla on avara läävä, sen lattia on lujaksi sotketusta savesta, kuten tuvassa, ylhäällä on tilaa talvirehulle. Rakennus on luja, muurattu sementillä, seinät vahvat, kymmentätuumaa paksut, ikkunat pienet, ja katto raskas tiilikatto. Se on ihan vastakohta kesäasunnolle.
Talorakennuksen ja juottopaikkojen ympärille on piiriin, joka käsittää hehtaarin alan maata, rakennettu valli ympyrän muotoon, se on noin viittä tai kuutta metriä korkea, ja on varsinkin meren puolelta leveä ja tukeva; se on tehty mullasta. Mutta jotta sen pinta saataisiin lujittumaan, on ruohonummelta leikelty nelikulmaisia turpeita, jotka kasvavat tiheätä ruohikkoa, ja ladottu niitä vierekkäin sille. Ensi kuukautena näki vielä turverivien suorat rajat, mutta kesällä ne kasvoivat pian umpeen; ruoho versoi rehevänä, turpeet maatuivat kiinni, ja nyt oli vallilla viherjä luja takkinsa.
Neljäkymmentä miestä teki työtä kaksi ja puoli kuukautta. Kaikki olivat täkäläistä työväkeä, enimmäkseen miehiä, jotka ovat tottuneet rannikkoseututöihin. Andrees Strandiger piti lujaa komentoa heidän kesken, mutta hänestä pidettiin sentään, koska hän, vaikka olikin toisinaan harvapuheinen ja, kuten sanoivat, hieman äköttelevä, kuitenkin aina oli oikeamielinen, eikä vaatinut enempää, kuin mitä mies voi tehdä: he tunsivat myöskin, että hän tarkoitti heidän parastaan. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että he saivat hyvän ruuan, ja toimitti tunnollisesti ne postilähetykset, jotka he antoivat, hänen mukaansa Büseniin, iähetettäviksi vaimoille ja lapsille: ja laskivat hänelle ansioksi, ett'ei hän sallinut mitään naukkuja saarella, mutta sensijaan toimitti heille maksutta hyvää kahvia, jota Antje valmisti. Toisinaan, sadepäivinä, oli työ raskasta ja vaikeata. Kun valtasi mielet yksinäisyyden tunne tai ikävöitsivät vaimojaan, silloin oli alakuloista ja nyreätä Flackelholmilla. Mutta oli monta iltaa myöskin, jolloin oli hiljaista ja ystävällistä ja jolloin säikältä kajahteli iloinen laulu.
Täällä näinä kuukausina ja tällä työpaikalla alkoivat raittiuspyrinnöt ensi kertaa vaikuttaa näillä seuduin. Työntekijäin joukossa oli joitakuita Eiderstedtistä ja Tondernista, jotka kieltäytyivät kaikista väkijuomista. Ensi aluksi saivat he kärsiä hiukan pilkkaa, mutta sitä ei kestänyt kauan. Kahvitarjoilu, joka sai Antjen maineeseen, vaikutti myöskin puolestaan. Kun Kristoffer Dwenger kesäkuussa palasi kylään, perusti hän ensimmäisen raittiusseuran näillä seuduin.
Kymmenentenä päivänä kesäkuuta, Friedrich Strandigerin kuolinpäivänä, olivat rakennus ja valli valmiina. Kun ei koko saarella ollut yhtään viherjää lehteä, sitoi Kristoffer Dwenger keltaisesta rantavehnästä seppeleen ja ripusti sen tuuliviirille rakennuksen päätyssä.
Sinä aamuna lähti aikaiseen Eschenwinkelistä matalikolle viidet työvankkurit peräkkäin.
Ensimmäistä ohjasi Heim, hänen vierellään istuivat Eva ja Ingeborg, näiden takana, toisella istuimella Reimer ja Telsche Spieker ja Bertha Witt. Toista vankkurin ohjasi valtuusmies Möller, joka omistaa Koogissa, lähellä rantatoetta suuren maatilan, ja joka aina on harrastuksella seurannut ranta-toe töitä ja hommia matalikolla. Hänen vierellään istui Haller, suussaan lyhyt piippunsa ja puhui älykkäästi ja opettavasti kaikellaisista luonnonilmiöistä, joita esiintyy matalikolla, ja väitteli valtuusmiehen kanssa, joka katsoi asioitu enemmän hyödyn kannalta. Heidän takanaan istui Anna Haller, joka hiukan huolissaan katseli ympärilleen ulos avaralle autiudelle. Hän ei ensin aikonut mukaan, hän ei nimittäin ole mikään sankaritar, vaikka toisinaan on Olevinaan. Mutta kun hän kuuli, että uusi pastori lähtisi mukaan, päätti hän sittenkin lähteä. Nyt istui tämä hänen rinnallaan vankkureissa, ja tämä järkevä mies, joka jo oli kokenut monellaista elämässä — hän oli useat vuodet ollut apulaispappina eräässä suuressa kaupungissa — kummastelee itsekin, kuinka kotoisen hupaiselta, hänestä tuntuu, kun hän siinä haastelee seitsentoisiavuntiaamn vierustoverinsa kanssa. Hän on jo muutaman kuukauden tuntenut hänet, mutta päättää nyt käydä useammin koulutalolla. Siellä on niin rattoista ja pappila on avara ja tyhjä, ja äitinsä, puusepänvaimo, on sanonut hänelle:
"Jos vaan käy päinsä, Hannu, niin ota hiukan huomioosi meitäkin. Ota itsellesi vaimo vaatimattomasta perheestä, niin ett'ei minun tarvitse olla sydän kurkussa, kun joskus tulen tervehtimään luoksesi."
Kolmatta vankkuria ohjasi Kristian Möller. Munkkilan emännän poika, jolla on tila Witten Knee'ssä. Hän on Heimin kehoituksesta mukana retkellä, sillä vaikka hän onkin nuorempi, on hän sentään kimnaasiajoilta hyvä tuttu Heimin ja Andreeksen kanssa. Hänen rinnallaan istuu rouvansa, jolla on vaaleat hiukset ja kirkkaat lapsen silmät. Heidän takanaan makaavat oljilla Peter Nahwer ja Pellwormer. Nämä tahtovat päästä näkemään tuota uutta maata, sillä vaikka he jo ovat yli neljäkymmentä vuotta asuneet Eschenwinkelissä, eivät he vielä ole käyneet Flackelholmilla. Heidän keskustelunsa sujuu vaikeasti ja hitaasti, sillä Pellwormer, joka on liikutettu tästä suuresta matkasta, änkyttää pahennuin kuin tavallisesti ja Peter Nahwerin täytyy kiivaasti imeä piippuaan, koska on vastatuuli. Sillä vaikka hän imeekin sammunutta piippua, on hän sentään säilyttänyt kaikki oikean tupakoitsijan tavat, hän ottaa pitkiä tai lyhyitä vetoja, riippuen kulloinkin mielentilastaan, sypistää suutaan ja siristää hiukan silmiään, kun hän puhaltaa savua ulos: hän imee lujimnmin kun on vastatuuli; väitetäänpä, että hän, ollessaan yksin verstaassaan, toisinaan ottaa piipun suustaan ja ripustaa sen naulaan sanoen: "Taitaa tulla liikaa jo". Yritettyään muutaman kerran turhaan kertoa, mitä hänellä on sydämellään, noutaa Pellwormer taskustaan esiin erään kirjeen ja pitää sitä matkakumppaninsa silmäin edessä. Tämä koettaa saada tolkun siitä ilman nenälaseja. Kristian Möller on alottanut pienen hauskan kinan rouvansa kanssa, tämä väittelee kirkkaalla äänellään kiivaasti vastaan: vankkurit rämisevät, oljilla kuuluu katkonaisia puoliksi lausuttuja sanoja, toisinaan saa Peter Nahwer selvän jostakin sanasta, toisinaan taas saa Pellwormer sanotuksi jonkun sanan. Se on kirje Thiel eukolta Kaliforniasta.
Neljännet ja viidennet vankkurit ovat täytenään naisia Eschenwinkelistä ja kylästä, joiden miehet tänään saavat työn päätteeseen Flackelholmilla. Ensimmäisiä ohjaa Wilhelm Rohde, jonka rinnalla istuu äitinsä. Frans Strandiger, jolla hän nyt on suurrenkinä, oli tarjonnut hänelle ajoneuvot. Hän oli silloin näyttänyt jotakuinkin tuimalta: "jos haluat mennä katsomaan juhlia Flackelholmilla, voit ottaa yhden suurista puuvankkureista. Ota se täyteen naisia, jotka tahtovat lähteä matkalle, ja varo, ett'et jää jälille toisista." Sen jälkeen oli hän töykeästi kääntynyt poispäin.
He puhuivat Frans Strandigerista: "Niin, hän on sittenkin muuttunut."
"Tulee melkein sääli häntä, pelkään, ett'ei hän enää ikinä toivu entiselleen."
"Seista kuusi tuntia kylmässä maaliskuunvedessä, se ei ole mitään leikintekoa se."
"Lähimmässä tulevaisuudessa menee hän kuukauden ajaksi Hampuriin ottamaan kuumia kylpyjä, jotta jalkansa taas paranisivat."
"Onko hän jo haasteltu merioikeuden eteen… haaksirikon vuoksi?"
"Ei… se on lykätty toistaiseksi, kunnes hän taas on terve."
"No… tuohan on muodon vuoksi vaan. Ilma kääntyi myrskyksi: he ajautuivat Flackelholmille. Eihän siitä sen enempää."
Niinpä matkasivat nämä viidet vankkurit matalikolla. Aurinko paistoi: märkä maa välkkyi ja välähteli aavalti ja avaralti; suuria lokkiparvia etsi pyydystysriuittojaan.
Kun he näkivät tuon viheriän maan ja pitkän valkean säikkäjonon, ja sen edessä, tehden kulman sitä vastaan, pyöreän vallin ja lipun punaisen katon yllä, silloin valtasi ihmiset voimakas liikutus: moni nousi vankkureilta jo tuolia puolen Dieksander Gatt'in, jonka läpi matkatessa kajahteli tuontuostakin ilohuudahduksia. Muutamat naiset tohtivat riisua kengät ja sukat jaloistaan. Siten ajoivat tai kävivät he valkealla hiekalla. Sampikalastajat, jotka seisoivat kaukana venheittensä vieressä, viittoilivat naisille ja huusivat heille jotakin, joka sentään hukkui mereen, ennenkuin ehti perille. Siitä ei tainnut olla vahinkoakaan.
Miehet Flackelholmista tulivat verkalleen vallilta alas vankkureita vastaan ja tervehtivät jommoisellakin arvokkuudella tulokkaita. Varsinkin oli Kristoffer Dwenger saanut käytökseensä jotain niin levollista ja varmaa, että vaimonsa otti häntä käsivarresta, veti syrjään ja sanoi: "Mikä sinun on, Kristoffer? Ethän kysy lasten perään?" Silloin kertoi Dwenger hänelle kaiken, kuinka hän pitkät ajat oli ollut ihan nauttimatta väkijuomia, ja kuinka hän oli hyvillään siitä, ja kuinka hän oli päättänyt vastaisuudessakin pysyä raittiina. Vaimonsa kuunteli häntä ajatuksiinsa vaipuneena, sitte katsahti hän ylös häneen, kasvoillaan kuuma iloisuus, otti hänen käsivartensa ja lähti toisten luokse, ja piti päätään taas ensi kertaa monosta vuodesta ylhäällä.
Andrees oli nostanut Ingeborgin vaunuista ja oli mennyt hänen kanssaan sisään ja astunut tupaan; siellä sulki hän hänet syliinsä, hyväili ja suuteli häntä. Ingeborg ei sanonut sanaakaan, riippuessaan hänessä, mutta nyt hän ei enää salannut silmiään.
Antjea ei oltu voitu saada jättämään sijaansa kahvipöydän takana ja menemään katsomaan vaunujen tuloa: hän oli liiaksi tietoinen tehtävänsä tärkeydestä. Hän oli kaikista ylpein ja onnellisin.
Kahvin jälkeen, jonka ohessa oli tarjottu tukevia voileipiä, kylmää lihaa ja munia, tehtiin pitkä kävelyretki rannalle ja sitte ruoholakeuden poikitse takaisin. Andrees ja Ingeborg kävivät valtuusmies Möllerin rinnalla: siinä lausuttiin monta järkevää sanaa, ja neuvoteltiin monesta taloudellisesta kysymyksestä. Kristian Möller asteli Evan rinnalla ja kertoi, rouvansa vilkkaitten vastalauseiden keskeyttämänä, kertomuksen kihlauksestaan entisen Frauke Knee'n kanssa, ihan heidän takanaan astelivat Heim ja Frauke iloisesti haastellen.
"Me sovimme yhteen!" sanoi vilkas nuori rouva.
"Kristian, minä sovin paljoa paremmin herra Heiderieterille kuin sinulle!"
"Tuo ei ole mikään kohteliaisuus Heimille."
"Kuules tuota!.. Tuommoinen hän on aina, rouva Heiderieter!"
Tämän pitkän kävelyn jälkeen aukaisi Reimer savilattialla oluttynnörin ja kertoi siinä ohessa, että tislaaja — hieno nimitys! — kaupungissa oli sanonut, ett'ei hän vielä ollut ansainnut groscheniakaan Flackelholmista. Raittiusväkeä oli hän pahasti pilkannut ja ilkuillut: joka juomarista, oli hän sanonut, jonka nuo kalpeanaamat viekottavat pois väkevistä, kärsin minä sadan markan tappion. Silloin nauroivat kaikki kuulijat ja olivat iloisia, varsinkin naiset näyttivät tyytyväisiltä.
Kun lasit olivat täytetyt, nousi Heim Heiderieter Antjen suureksi ja neuvottomaksi kummastukseksi hänen kahvipöydälleen, löi rintaansa, ja piti seuraavan puheen:
"Ystäväni! Rakkaat juhlatoverini! On vanha kunnioitettava tapa, että uusi talo vihitään seppeleellä ja puheella. Seppele, jonka Kristoffer on solminut rantavehnästä" — Kristoffer Dwenger lensi ilosta punaiseksi — "riippuu jo paikallaan; puheen suonette minun pitää.
"Tämä paikka, ystäväni, jolla nyt seisomme, on vanhoina ammoisina aikoina ollut mannermaata, jolla ihmisiä on asunut, se on sortunut yöhön ja perikatoon, hurjistuneet aallot ovat haudanneet pellot ja talot ja ihmiset… Siten on joskus kansamme vapauskin sortunut yöhön ja perikatoon. Vallit, jotka isämme omilla ruumiillaan olivat rakentaneet Bornhöved'illä ja Hemmingstedtillä ja monella muulla tappotanterella, eivät enää kestäneet. Tanskalainen nousuvesi murtausi sisään, aina kauemmas maahan, aina pelottavampana, kunnes Idstedtin luona kaikki suistui turmioon.
"Koitti maallemme suruisa aika. Olimme kansa, jolla ei ollut oikeutta, jolla ei ollut kunniaa, häväisty kansa. Ylläsi vinkui ruoska, Schleswig-Holstein. Rajaton, määrätön oli kärsimyksemme ja tuskamme, sillä seitsemänsataa vuotta olimme me taistelleet ja vastustaneet. Kansalta, joka oli tottunut vapauteen, sitoivat he molemmat kädet, lokkiparilta, joka oli tottunut liitelemään aavaa matalikkoa, leikkasivat he siivet. Me kirskutimme hampaitamme vimmassamme, me kohotimme kahlehdittuja käsiämme, huutaen ylös äiti Germaniaa kohden.
"Ja kun siten loimme apua-anovan katseemme sinne, oli juuri koittanut aika, jolloin hän, joka kauan oli uneksinut, aukaisi loistavat silmänsä ja näki lastensa kärsimykset ja kutsui lapsensa taisteluun. Niinä vuosina kohosi meren povesta tämä Flackelholmin saari. Se kasvoi, kasvoivat meidänkin toiveemme. Muodostui sille viherjöivä kevätkenttä, viherjöiväksi kevätkentäksi puhkesivat meidän toiveemmekin.
"Ilman uhrejaan se ei tapahtunut: Düppel… Verneville. Antje, sinä tiedät sen." Antjen silmissä leimahti tuli. "Flackelholmin kevätkenttä on sekin maksanut ihmisuhria. Tänäpäivänä kolmekymmentä vuotta sitten jäi Friedrich Strandiger autiolle matalikolle.
"Ystäväni! Oli tuokion kuollutta maassamme. Kinastelimme keskenämme kuin yhteensullotut lapset, jotka ovat suletut samaan huoneeseen, muutamat loikoilivat toimettomina upean talon kynnyksellä ja antoivat auringon paahtaa päälleen. Flackelholmilla mutautuivat ojat umpeen ja hedelmätöntä säikkähiekkaa tuprutteli vihannalle maalle, tuprutteli vuosikausia… Mutta silloin karaisimme taas itsemme miehiksi, meistä rupesi tuntumaan ahtaalta huoneessa, me tempaisimme oven auki, me astuimme kynnykselle ja katsoimme ulos maailmaan, jota juuri jaettiin. Silloin muisti Andrees Strandiger tämän saarenkin, ja muuttui siirtolaisviljelijäksi, muutti miehineen tänne, ja otti haltuunsa tämän, saksalaisen isänmaamme nuorimman saaren.
"Ystäväni! Me toivomme, että, kuten täällä tullaan tekemään työtä uljaasti ja voimakkaasti, että samoin tehdään työtä kaikkialla, koko linjalla. Sylt'iin ja Röm'iin asti. Me tahdomme voittaa meren, tuon hurjana riehuvan meren, joka on haudannut isämme. Ja siksi sanon nyt: eläkööt, eläkööt jokainen, ylhäisimmästä ylitarkastajasta Berlinin linnassa ja hänen virkamiehistään, jotka täyttävät velvollisuutensa rantatokeiden, rantamaiden, säikkien ja matalikkojen vaalijoina ja valvojina, asti aina jokaiseen matalikolla työskentelevään työmieheen saakka, joka seisoo lapio kädessään liejussa ja niihin, jotka asuvat täällä, tässä lujassa talossa, eläkööt he… eläkööt…"
Kajahtipa mahtava, jyrähtävä eläköön miesten kurkuista.
Kun taaskin oli tullut hiljaista, jatkoi hän vielä, ja nyt vilkahti veitikkamaisuus esiin silmistään.
"Rakkaat juhlatoverit! Vaimoni, jolla ei suotta ole nimenä Eva, on sanonut minulle: 'Jos aiotte viettää perustajaisjuhlaa Flackelholmilla, pitää teidän kutsua naiset mukaan, juhla ilman naisia on kuin kukka ilman tuoksua.' Niinpä olemmekin kutsuneet naiset mukaan, emmekä kadu sitä. Olemme taaskin kerran saaneet tuta, että mies ja nainen vasta yhdessä muodostavat kokonaisen ihmisen, ja säälimme muutamia vanhimpia ystäviämme, että he ovat jääneet puolinaisiksi, ja muutamia nuorista ystävistämme, että he vielä ovat puolinaisia." — Peter Nahwer unohti säikähdyksissään imaista piippuansa. — "Mutta keskessämme on kaksi, kaksi puoliskoa, jotka sopivat yhteen, ja jotka siis lähimmiten yhtyvätkin, eläkööt Andrees ja hänen morsiamensa, sulo Ingeborg, eläkööt!"
Kirkkaina ja heleinä kajahtivat naisten äänet.
Myöhemmin — kello oli noin neljä — siirrettiin muutamain naisten pyynnöstä pöydät ja penkit välikölle ja ruvettiin tanssimaan. Se oli jykevää tanssia, sillä miehillä oli pitkävartiset raskaat ojasaappaansa yllään ja tukevista askelista jymähteli savipermanto. Peter Nahwer ja lauluniekka Pellwormer, jolle olut hieman oli noussut päähän, lauloivat vanhoja tanssisäveliä. Kun Heim tuli sisään kehoittamaan lähtöön, seisoi Antje Witt säikähtyneen näköisenä hanhiensa edessä, jotka olivat eräässä välikön nurkassa, heikon suojuksen takana ja levitti hameenhelmojaan niitä suojellakseen, ja Pellwormer pyyhki par'aikaa palasta kuivaa savea kaulukseltaan, jonne sitä oli lentänyt jonkun saappaan korosta.
Nousuveden lasketessa lähtivät nuo viidet vankkurit paluumatkalle ja saapuivat onnellisesti, ennen iltahämärän tuloa perille mannermaalle.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin eräänä rauhaisana kesäkuun päivänä — Frans Strandiger oli vielä Hampurissa — vietettiin häitä Strandigerkartanossa. Sokea istui nojatuolissaan ihan niiden kahden vieressä, jotka seisoivat alttarin edessä. Kumartuneena, pää taipuneena eteenpäin, rauhallinen ilme kapeilla kasvoillaan kuunteli hän nuoren papin korutonta puhetta. Perästäpäin kun vieraat olivat jättäneet huoneen, lepäsi Ingeborg polvillaan hänen tuolinsa edessä ja kätki vaalean päänsä vanhan rouvan syliin.
Pöydän ääressä syntyi vilkas, vaikka hillitty keskustelu. Haller puheli rouva Strandigerin kanssa menneisyydestä, vapisevin käsin etsi rouva hänen kätensä ja piti siitä: hän oli nähnyt ja kokenut kaiken hänen kanssaan. Andrees nousi ylös ja kiitti lyhyesti kaikesta ystävyydestä ja uskollisuudesta, joka oli tullut hänen osakseen kotiseudulla. Heimilla oli aikomus puhua joku sana kolmesta toveruksesta, mutta piti asiaa sentään liika arkaluontoisena ja alkoi kiusata ja härnäillä Anna Halleria, joka istui pastorin rinnalla, ja meni tietysti liika pitkälle. Syntyi silmäniskuja ja kuiskuttelua ympäri pöytää: lopuksi loi Anna Haller kyyneleisen katseen Heimiin ja pakeni äiti Strandigerin kammariin, josta pastori nouti hänet takaisin, kun Ingeborg ensin oli käynyt lohduttamassa häntä.
Iltapäiväpostissa tuli, paitsi useita onnentoivotuskirjeitä, myöskin kirje Frans Strandigeriltä, jossa hän ilmoitti, että hän jalansäryn vuoksi oli pakotettu sanomaan irti vuokrasopimuksensa syksyksi. Edelleen kertoi hän, että hän aikoi luovuttaa enonsa koko omaisuuden. joka muuten teki enää ainoastaan kolmekymmentä tuhatta markkaa, sisarelleen yksin. Kun Andrees oli antanut tämän kirjeen rouvalleen, oli vielä edessään eräs virallinen kirjelmä, varustettu yleisen syyttäjän virkasinetillä. Andrees Strandiger kutsuttiin oikeuden eteen todistamaan huvijahti "Felixin" haaksirikon johdosta. Oli nimittäin ilmennyt perusteltuja epäluuloja siitä, että Hobookenin kanssapurjehtija, Frans Strandiger, oli tehnyt itsensä syypääksi huolimattomuuteen.
Heim tuli, kun Andrees viittasi hänet luokseen, ja heitti miettivän silmäyksen kirjelmään: "Hän on ollut liika ylpeä, puhuakseen itsensä vapaaksi", sanoi hän. "Hän olisi voinut tehdä sen helposti, mutta valehteleminen ei kuulu tapoihinsa."
He päättivät toistaiseksi vaieta asiasta. "Kirjoitan hänelle", sanoi Andrees, "ja pyydän häntä ilmoittamaan, miten tämän syytteen kanssa oikein on, ja mitä muita suunnitelmia hänellä on."
Iltapäivällä kello kolmen tienoissa jättivät Andrees ja Ingeborg hyvästit äidilleen. Andrees voi nyt sanoa hänelle, että he molemmat palaisivat hänen luokseen syksyksi, mahdollisesti jo aiemminkin.
Kun tänä iltana, onnellisesti suoritetun ylimenon jälkeen, vastavihityt seisoivat rinnakkain vallilla ja iaskeuva aurinko laski pitkiä kultaisia siltoja meren yli heidän luokseen, silloin tuntui heistä, kuin seisoisivat he kahden Jumalan avoimien silmien edessä. Ingeborgin suu sulkeutui, ja hänen silmänsä muuttuivat hiljaisiksi, ja he ajattelivat menneisyyttä.
"Sinä olet muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, Andrees." sanoi Ingeborg ja laski päänsä hänen olkapäätään vastaan.
"Olen saanut kokea paljon surullista."
Hetken perästä lisäsi hän: "Se on tehnyt minusta toisen ihmisen.
"Olet rauhallisempi ja samalla iloisempi."
"Niin… Minulla oli aiemmin omituinen tyytymätön halu nauttia elämästä, kuten sanotaan. Kolkkoa nautintoa tuo! Nyt minulla on rohkeutta tehdä ja luoda jotain: ja se on toista se. Ingeborg."
Ingeborg nojausi lujemmin häntä vastaan. "Tule", sanoi hän tuokion kuluttua, "tulee viileätä."
He menivät alas viettävää vallitietä. Antje Witt tuli heitä vastaan katsomaan lampaita, jotka olivat laitumella viheriällä kentällä.
Kun he molemmat tulivat väliköltä ensimmäiseen huoneeseen, joka oli sisustettu yksinkertaisesti ja kodikkaasti — ovi toiseen huoneeseen oli auki — heittäysi Ingeborg tulisen rakkautensa valtaamana hänen rintaansa vastaan.
* * * * *
Syksyllä palasi Frans Strandigerkartanoon takaisin — sittekun hän jonkun kuukauden oli istunut vankilassa — luovuttamaan tilaa Heimille. Taloa oli tänä kesänä vanhaan tapaan hoitanut vanha Hans Stühen, joka monta vuotta oli rouva Strandigerin aikana ollut talouden etunenässä.
Heim meni kohta kartanoon.
Frans Strandiger näytti jotakuinkin toipuneelta, ainoastaan kävi hän kankeasti, ikäänkuin olisi rautaa jaloissaan.
"Hyvää päivää, Frans!" sanoi Heim. "Vaimoni lähettää terveiset."
"En ymmärrä", sanoi Frans nyrpeästi, "miten olet saanut noin kelpo vaimon. Luulin varmasti, että sinä naimishommissasi tekisit tuhmat kaupat."
"Kiitoksia!" sanoi Heim iloisesti. "Ilmoitan siitä rouvalleni. Noh. sinähän näytät koko terveeltä. Olen iloinen, että olet noinkin toipunut."
Frans naurahti katkerasti. "Toipunut? Kun käyn kaksikin tuntia vaan tavallista kävelyä, ajettuvat jalkani."
"No… vähitellen paranee taas kaikki, ruumis ja sielu.
"Näyttää hiton epätietoiselta siinä suhteessa! En tiedä, mitä minä ruumiilla, mitä sielulla. Teillehän tuo on kevyttä, on perintö maan päällä ja perintö taivaissa."
"Hyvin sanottu!" tokaisi Heim. "Tuo oli hyvin sanottu, poikaseni. Juuri maanpäällä olevan perinnön vuoksi olen tässä nyt, taivaallinen perintö on sinun omakohtainen asiasi. Andreeksen puolesta on minulla toimena kysyä sinulla, mitä suunnitelmia sinulla nyt on."
"Suunnitelmin?"
"Niinhän!"
Silloin istahti Frans raskaasti alas, eikä voinut salata masentumustaan ja alakuloisuuttaan, niin paljon kuin hän koettikin karaista itseään. "Minulla ei ole mitään suunnitelmia."
"Sanohan minulle, tahdotko ehdottomasti pois täältä?"
"Voinko jäädä tänne? Pitääkö minun ruveta pehtooriksi? Sinulla vai Andreeksellako?… Se on totta, en ole niin vahva kuin ennen. Kun vesi on neljä tuntia käynyt miestä kurkkuun… mutta siihen en sentään vielä pysty mukautumaan."
Heim ravisti päätään. "Olet kiihdyksissäsi", sanoi hän. "Mutta kuulehan! Näetkös! Me kaikki kolme, me toverukset, olimme vieraissa ja olimme unohtaneet kotiseutumme, mutta tiemme johti meidät kaikki tänne takaisin. Kun nyt olimme täällä, tapahtui Andreekselle ja minulle näin: me rupesimme pitämään synnyinseudustamme: myrskyssä otti se sydämemme. Nyt olemme muuttuneet työntekijöiksi sen hyväksi, minä kaivaudun sen vanhoihin aikakirjoihin ja teen väkivaltaa sen kankaille. Andrees on jo vuoden ajat toiminut Flackelholmilla ja saanut aikaan suurta. Nyt kysyn sinulta, kolmannelta toveruksista: lähdetkö sinä taaskin kotiseudulta vieraisiin?"
Silloin nousi Strandiger ylös ja lähti ikkunan ääreen ja katseli ulos.
Länsituuli humisi jalavien latvoissa.
"Jäisinhän tänne", virkkoi hän viimein. "Olen jättänyt tänne jalanjälkiä, jotka ovat astutut syvälle ja kahdesti olen kamppaillut meren kanssa."
Heim nousi ylös ja astui nopeasti hänen luokseen. "Andrees käskee kysyä sinulta, suostutko asettumaan asumaan Flackelholmille ja hoitamaan saarta hänen puolestaan?"
Frans ei kääntynyt päinkään ja vaikeni hetken: "Soma ajatus", sanoi hän sitte jyrkästi. "Maanpakoon! Flackelholmille tuo vaarallinen otus!"
"Noh, jaa", murahti Heim… "Tiet täällä vanhalla manterella ovat hieman kapeita sinun käydäksesi ja ihmiset, jotka käyvät niillä, vaativat hiukan suurempaa arkatuntoisuutta, kuin mitä sinä olet taipuva osoittamaan. Sinulla pitäisi olla suuri avara maatila, mutta semmoista ei sinulla ole. Tai pitäisi sinun siirtyä länsi-Afrikaan; mutta sitä et voi jalkojesi vuoksi. Mitäpä jää siis enää muutakaan eteen? Flackelholmille! Siellä ei ole teitä, eikä ihmisiä! Saat viettää siellä elämää, jommoista itse haluat. Kun sopii sinulle, teurastat oinaan, ja pidät iloa asuntotoveriesi kanssa, ja taaskin, kun sopii, nouset vallille, ja tähystelet Strandigerkartanon jalavia kohden, ja taaskin, kun sopii sinulle, tulet tervehtimään ystävääsi Heim Heiderieteriä."
"Sen olen kauniisti jättävä tekemättä."
"Minä sanoinkin: jos sopii sinulle."
Hän asteli tuokion edes- ja takaisin. "Hän ei saa yhtäpäätä sekaantua toimiini", sanoi hän sitte työläästi. "En tahdo tehdä tiliä joka lapionpistosta."
"Et tarvitsekaan… Hän on jättävä sinulle vapaat kädet. Saat toistaiseksi kymmenenä vuotena suorittaa vissien suunnitelmien mukaan mittaustöitä. Kun valvot niiden toimeenpanoa, saat saaren tulot palkaksesi. Hevoset ja veneen jättää hän käytettäviksesi. Pyydän sinua, tule iltapäivällä meille kahville ja lue välikirja, jonka Andrees on laatinut. Tulet tyytymään toimeen, jonka hän antaa sinulle."
"Nuo hiton välikirjat!"
"No… olen iloinen, ett'et ole ihan haluton tuumaan. Jos saan sanoa sinulle totuuden: niin olet sinä iloinen, että olet saanut tämän tarjouksen. Sinä ja Flackelholm, te kuulutte yhteen. Raju ja ankara olet sinä, raju ja ankara on morsiosi! Olet vielä antava haudatakin itsesi Flackelholmille!"
"Tai jonnekin sen matalikoille tai aaltoihin."
"Kuinka Jumala sallii! Sinä tulet siis?"
"Tulen kahville rouvasi luokse."
"Toivoisin", sanoi Heim, "ett'eivät kolme uskollista toverusta ainoastaan tuottaisi kunniaa nimelleen, vaan että he myöskin taas tulisivat todellisiksi ystäviksikin."
Kahdeksan päivää myöhemmin lähti Frans Strandiger Büsenista matkalle
Flackelholmille. Blauortin kohdalla tulivat venheet toisiaan vastaan.
Vaihdettiin pari sanaa, mutta eivät saaneet toisiaan kuulemaan.
KYMMENES LUKU.
Kolme toverustamme ovat nyt tulleet siihen ikään, jolloin ihminen lakkaa olemasta yksin maailmassa, ja jolloin hän pyrkii päästä jonkillaiseenkin sopuun maailman kanssa. Ihminen asettuu siinä ijässä aina jollakin tapaa eturintaan. Hänestä tulee kansalainen, jäsen, kanssatyöntekijä; yksi yhdellä alalla, toinen toisella. Yksi hankkii itselleen jäsenyyden jossakin arvossapidetyssä keilanheittoklubissa, toinen rupeaa kanssatyöntekijäksi johonkin suurempaa vakavampaan tehtävään.
Kolme toverusta ovat siinä ijässä, jolloin ratkaistaan, tuleeko ihminen elämänsä loppupuolella saavuttamaan ja toimittamaan jotakin kelvollista ja arvokasta. Mitä merkitsevät nuoruusvuosina lahjat? Ne muodostuivat monolle höyhenpatjaksi, jolla hän loppupuolen elämäänsä lepää pehmeästi ja veltosti. Mitä merkitsee avioliitto? Moni on siinä muuttunut epäluuloiseksi ja kiusoittavaksi. Mitä merkitsee tulinen nuorekas innostus? Se on useasti heti ensimmäisessä vinhemmässä tuulessa palelluttanut nenänsä. Mitä merkitsevät hyvät aikomukset? Kun tuli aika toteuttaa ne, olivat ne unohdetut.
Ne vuodot, jotka ovat kolmenkymmenen seutuvilla, ne ratkaisevat.
On kolmesta toveruksestamme sanottava, että he herättävät hyviä toiveita. He ovat kaikki kolme sanan hyvässä merkityksessä nykyaikaisia ihmisiä; heissä ilmenee näiden kaksi esiintyvimpää ominaisuutta: he tietävät, että he ovat jotakin, ja heissä elää vakaumus, että heidän pitää auttaa, neuvoa ja tehdä työtä.
Andrees seisoo ylpeällä voimakkaalla tietoisuudella kristillisen maailmankatsomuksen pohjalla. Hänellä on Herra, joka on voimakas ja väkevä, ja hän on palveluksessa, joka on kaunis. Tuon muinaisajan pakanan tosikristillinen sana: "En ole olemassa vihatakseni, vaan rakastaakseni", on kuin lausuttu hänen sisimmästä sielustaan. Hän on tyyni mies, jonka ajatukset liikkuvat hitaasti, mutta joka toimii terävästi ja varmasti. Ystävänsä perustauvat hänen sanoihinsa, ei siksi, että ne olisivat ehdottomasti oikeat, vaan siksi, että he tietävät, että ne ovat tunnollisen ajattelun tuloksia.
Kun tuli ratkaistakseen, miten heidän tulisi menetellä Maria Landtin omaisuuden kanssa, jota ei hän eikä Ingeborg tahtoneet käyttää omaksi hyväkseen, eivät he kumpikaan kauvan epäilleet. Kukaan ei seuduillamme tunne paremmin kuin Andrees Strandiger, missä on maatyömiesten puutteen juuri. He ovat, vakuutettuina siitä että siinä toimivat vainajan mielen mukaisesti, perustaneet vainajan rahoilla "Maria Landtin rahaston", Strandigerkartanon rajalle, Stülperkoogia päin. tien varrelle, on näillä rahoilla perustettu pari pientä palstatilaa, ja etelään metsästä, Heimin kankaan rajalle, jossa maapohja on saviperäistä, toiset viisi, joiku samoin ovat kooltaan pieniä, ja myyty ne nuoremmille kunnollisille työmiehille. Näiden tilojen raha-asiat järjestettiin valtion hypoteekkipankin välityksellä; lahjarahaston pääoman tarkoituksena on ainoastaan helpottaa tilalle pääsemisiä, ja keventää korkotaakkaa senverran, että se tulee siedettäväksi.
Andrees Strandiger on kaikella sillä ahkeruudella,' jota tämä tehtävä vaatii ja kaikella tunnollisuudellaan antaunut tilansa hoitoon. Kaikkien noiden palstatilojen avulla, joita hän muodosti kartanonsa lähistölle, on hänelle ollut mahdollista hankkia itselleen valiojoukko kelvollista työväkeä. Loput saa hän nummikylistä, nekin kelpoa maataomistavaa väkeä.
Ajan tarve ja vaivanalaisuus, jota hän näkee ympärillään, ja tyytymättömyys, joka on vallannut niin monet mielet, on saanut hänen tulisella innolla ja kaikella tunnollisuudellaan ja perinpohjaisuudellaan antaumaan kansantaloudellisiin tutkimuksiin. Kuntalaisten luottamus on tehnyt hänestä kunnan esimiehen, maakunnan luottamus on asettanut hänet maanviljelysseurojen johtoon, kohta on hän istuva piiripäivillä, ja lopuksi myöskin maakuntapäivillä. Näitä asioita käsittelee hän tunnollisuudella, joka lähentelee turhantarkkuutta.
Luonnollisesti ei ole hänenkään taivaansa ihan pilvetön. Missä on perhe, jolla ei olisi ristiänsä? Jos hän johtuu ajattelemaan menneisyyttään, saa rouva Ingeborg ponnistaa kaikkensa, saadakseen häntä rohkaistuksi taas. Kun hän kerran luki erään suuren kansanmiehen teoksessa sen sanan, että ihminen tekee viisaasti, jos hän nuoruudessaan omistaa jonkin asian omakseen, jonka vielä täytyy taistella edistääkseen, silloin on hänellä vanhuudessaan oleva ilo saada nähdä sen hänen apunsa kautta voittaneen, silloin valtasi hänet alakuloisuus ja mielemnasennus useaksi päiväksi; hän ajatteli turhaankuluneita nuoruusvuosiaan.
Frans Strandiger asuu jo vuosia sitte Flackelholmilla. Hän ei ole ruumiillisesti terve. Tuo jättiläisvahva on nyt enää ainoastaan vahva, ja valittaa usein, että kun hän viisituntiakin vanu astelee hiekassa ja liejussa niin jalkansa rupeavat sattumaan ja ajettuvat. Hän on yhä vielä itsevaltiailla taipumuksilla varustettu mies, eikä osaa tulla ihmisiä persoonallisesti lähelle, ne ovat hänen työntekijöitään tai miehiä, joille hän antaa neuvoa ja apua saadakseen niiltä samalla mitalla takaisin. Hän on muuttunut kuitenkin kohtuullisemmaksi ja oikeamielisemmäksi. Siitä saakka kun hän omassa ruumiissaan sai kokea, että hänenkin, niin vahva kun olikin, olisi täytynyt sortua ilman Jumalan ja ihmisten apua, on hän muuttunut lauhemmaksi.
Hän on oikea uskollinen. Elämänsä on vaivalloista, ankaraa, yksinäistä. Se ei ole vaaroitta, ja voi kylläkin tapahtua, että hän löytää loppunsa joskus matalikolla tai aalloissa. Häntä pidetään kaiken sen hyvänä tuntijana, mikä koskee Pohjanmeren rannikkoa, ja hänellä on monellaisia suunnitelmia. Rantatokeitten rakentaminen, merisammalen koonti, ulkomerikalastus ovat asioita, joissa ajatuksensa yhtäpäätä liikkuvat. Mutta kun kerran joku esitti, että pitäisi Flackelholmista muodostaa kylpypaikka, naurahti hän lyhyesti, kuten naurahdetaan suurelle tuhmuudelle.
Politiikasta — sanan ahtaammassa merkityksessä — hän ei välitä hituistakaan; hän välittää ainoastaan omista asioistaan. Mutta hän on kaikissa ranta-asioissa valtion luottamusmiehenä, ja näyttää siltä, kuin saisi hän joskus sen kunniamerkin, jota Heim kerran toivoi itselleen. Hän seuraa harrastuksella siirtomaakysymyksiä: se onkin ainoa tiehyke, jolla hän on yhteydessä muun maailman kanssa. Hän tuntee Kielissä useita laivastoupseereita, jotka ovat tehneet mittauksiaan Flackelholmilla, ja jos olisi hänellä lapsia, poikia samaa maata kuin hän itsekin, niin odottaisi hän että niistä tulisi uutisasukkaita Lounaisafrikaan tai kauppamiehiä Kiautschouhun.
Luonnollisesti on hänelläkin vikansa ja virheensä. Missä olisi ihminen, jolla ei niitä olisi? Hänen puutteensa on, että hänen, Frans Strandigerin, syntyperäisen herran ja käskijän, pitää elinijäkseen jäädä toisen omaisuuden hoitajaksi, toisen määräysten toimeenpanijaksi.
Heim Heiderieteristä on tullut kirkonvanhin. Se merkitsee, että hän on päätä pitempi kaikkia Heiderietereitä. Milloinkaan ennen ei ole sitä tointa uskottu millekään Heiderieterille. Olivat kyllä sanoneet ett'eivät voineet käyttää häntä kirkon rakennusmestariksi. Mutta sitä ei oltu tarkoitettu moitteeksi, päinvastoin; sillä he lisäsivät: "Siihen ei sinulta nimittäin riitä aikaa, Heim. Kirkon rakennusmestariksi pitää valita mies, joka alkaa olla koroillaan eläjä, ja joka haastelutaidollaan osaa estää työmiehiä työskentelemästä itseään turmiolle kirkontyössä."
Entiskesänä, noin keskikesästä, sattui Heimille suuri ilo.
Hän seisoi noin kello lähemmä neljää paidanhihoissaan ovella, ja oli katselevinaan varpusia, jotka leikkivät koulupihalla, sill'aikaa kun lapsilla oli elonkorjuuloma. Itse asiassa odotti hän sentään kirjeenkantajaa, joka juuri oli kadonnut koulutaloon. Ei oiekkaan mikään vähäpätöinen asia, kun tuommoinen toivorikas, epäilysten ahdistama ja niin täydellisesti itsetietoisuutta vailla oleva kirjailija on lähettänyt ensimmäisen suuremman käsikirjoituksensa matkalle.
Koulunovi aukeni. Heim tähystelee varpusia kohden vaan ja näkee kuitenkin, että kirjeenkantaja lähenee hänen oveaan, mutta ei näe, että Haller seisoo koulunovella.
Kirje!
Kirje kustannusliikkeeltä Berlinissä! Ei siis käsikirjoitusta!
Kuori lentää säpäleiksi. "Mitä seisoo siinä? Mitä? 'Viisitoistasataa markkaa? Jos suostutte?' Eva! Eva! Tule tänne! Eva Heiderieter, missä olet?"
Hallernaapuri rientää pitkin ja, huolimalta tukevuudestaan, kiirehtivin askelin tien poikitse, takkinsa helmat, jotka eivät oikein tahdo ennättää tehdä seuraa, lentävät jälestä.
Väliköllä on Heim saanut Evansa syliinsä. "Viisitoistasataa markkaa! Sano nyt jotain! Jotakin nyt! Mitä teemme nyt? Rakennamme uuden talon vai? Poika saa uudet saappaat! Jürgen! Valjasta eteen! Uuden hienon villahameen saat sinä!" Hän hellitti hänestä, juoksi edestakaisin, ravisteli yhtämittaa päätänsä ja polki jalallaan lattiaan. Silmänsä olivat paljasta loistoa.
Silloin ei malttanut enää mies ovessa itseään: "Poikaseni, Heim!"
"Naapuri, mitä sanotte?" Hän tarttui ukkoa molemmin käsin, ja yht'äkkiä, kun hän näki noihin vanhoihin kasvoihin, puhkesi hän sanomaan: "Olisi Frisius elänyt tämän!"
"Jos hän olisi elänyt tänään", sanoi Haller, "olisi hän kohottanut etusormeaan, näinikään, kuten hänen oli tapansa", — hän kohotti etusormeaan ilmaan — "ja olisi sanonut: 'Haller! Ette sittekään ole oikeassa. Heiderieterit ovat terävää, mutta laiskaa väkeä. Ett'ei hän nyt vaan tulisi laiskaksi!'"
Heim nauroi.
Eva juoksi kyökkiin. Siellä seisoi kaksi pientä Heiderieteriä vasikkapurtilon edessä, ja vanhempi, nelivuotias koetti syöttää lusikalla, jossa oli leseitä, pienempää veljeään ja tämä kahmaisi kohden. Eva polvistui lasten viereen, pyyhkäsi kerran esiliinallaan pienemmän suuta ja ajatteli: "Viisitoistasataa markkaa! Kuinka tarpeen ne olivatkaan! Viisitoistasataa markkaa! Andrees saa lainaamansa kaksisataa takaisin, uudet vankkurit voimme ostaa ja raivauttaa kaksi hehtaaria uutta maata, voimme pitää molemmat joutikkaat ja vuorata uudestaan länsiseinän, ja ostaa lapsille paitoja ja äidille uuden puvun. Tuossa taisin mennä sentään jo liika pitkälle. Äidin uusi puku saakoon jäädä! Kuinka hän on iloissaan! Hän iloitsee kuin lapsi! Nytkös on itseuskalluksensa kasvava… nyt hän ei vaan saa tulla ylpeäksi…" Hän istui vielä hetken kyyristyneenä lieden ääressä, tulenvalo lankesi hänen tummille suortuvilleen, kätensä olivat ristissä. "Huolista rikas on elämä, mutta siunauksen onnea on siinä myöskin. Siinä suhteessa erehdyin hänessä, hän näytti niin voimakkaalta silloin Heidelbergissä… mutta hän on pehmeä. Mutta tahtonsa on hyvä ja rakkautensa vilpitön. Minä kiitän siitä koko sydämelläni."
"Tiedätkö, äiti", sanoi pikkulapsi, "nyt minä tiedän jo laulun, jota pääskyset laulavat. Ne istuvat tuvanovella ja laulavat. Kuulehan vaan":
Näin pikku pääskyemon
Nyt laulu soi:
"Mun Heikkini, Heikki, mun Heikki,
Riens' aika, oi:
Pesässä näät
Jo keltapäät,
Nuo äänekkäät!
Ken elättää ne voi!"
Niin laulaa pieni Heikki
Nyt vuorostaan:
"Mun Liisuni, Liisu, mun Liisu,
Sua muistin vaan!
On lämmin sää,
Ja sääsket nää
Nepä elättää!
Et Herraan Iuotakkaan?"
Näin laulavat yhdessä sitten
Nuo pienoiset:
"Mun Liisuni, Heikki, mun Liisu,
Pois huolet net!
Ilo toistaiseksi,
Sen ihmiset keksi;
Me nyt iloitaan,
Suru tuonnempaan!
Nyt lentohon taas, kvi-tet!"
Silloin astui Heim kyökkiin, ja kun hän näki hänet siinä kumartuneena ja hiljaisin kasvoin, tunsi hän nähtävästi, mitä hänen sydämessään liikkui. Hän nosti hänet ylös ja sanoi: "Eva, sinun pitää aina saada olla onnellinen."
"Minä olen onnellinen. Heim. Olen aina ollut onnellinen siitä saakka kuin olen sinun vaimosi. Sinä pidät minusta, ja meillä on leipää, ja meillä on rakkaat armaat lapsemme."
Sitte istuivat he vierekkäin lieden reunalla. Valkea leimuili vieressään ja heidän kasvonsa loistivat ja he rakentelivat suunnitelmia.
Tämä päivä toi mukanaan vielä toisenkin odottamattoman tapauksen. Kun Heim oli hieman rauhoittunut ja Evan ollessa ulkona laitumella lypsämässä lehmiä, aukaistiin ulko-ovi ja joku tulla laahusti tohvelit jaloissaan välikön poikki. Heim meni mitään aavistamalta lasiovelle ja oli hieman äkeissään siitä että häntä oli tultu häiritsemään, hänelle kun juuri oli sattunut niin kauniita ajatuksia. Silloin kun hän avaa oven, seisoo siellä koko pyyleydessään, jäykässä kädessään valkea huolellisesti 'taiteilu nenäliina ja puettuna tunnettuun päällyshuiviinsa, Thiel eukko.
"Thiel mummo! Mutta! Mummu Thiel toki!"
"Annahan minun istua nyt toki ensin", pakisi tämä. "Ei ole mitään leikintekoa tuommoinen noin pitkä matka vanhalle vaimolle."
"Nahkatossuissa."
"Ne ovat ne suutari Ketelsin tekemät. Ja sanon sinulle, niitä ei olo vielä kertaakaan tarvinnut puol'anturoida senjälkeen."
"Mutta miksi palaatte takaisin, äiti Thiel?"
"Miksikä?… Arvelet kai, ett'en olisi löytänyt takaisin, sinä kun jaarittelit minulle, muistatko vielä, turvevasusta? Onko maa mikään turvevasu? Miksi jaarittelit vanhalle ihmiselle tuommoista?"
"Niin, äiti Thiel, mutta miksi tulette takaisin nyt?"
"Miksikä? Luuletko sinä, että aion lahjoittaa niille rahat, jotka tulevat minulle Henrikin tähden ja vanhuuden vakuutuksestani?"
"Eikö niitä ole lähetetty teille?"
"Onhan niitä lähetettykin! Mutta useasti e niitä tullut, ja kuu tuli. sanoivat tytöt aina, että juuri silloin välttämättä tarvitsivat rahaa."
"Mutta kuulkaas, äiti Thiel, eikö sentään ollut parempi siellä lastenne luona. Täällähän olette sentään ihan yksin ja turvatonna?"
Silloin laski vanha mummo tukevat kätensä kenoon polviansa vastaan ja sanoi tuimasti: "Lapseni olivat iloissaan, Heim, ja lastenlapseni myöskin. Australiassa iloitsivat oikein englanniksikin, sillä ne eivät osanneet sanaakaan saksaa. Mutta kun olin hiukankin istahtanut, niin kuului kohta: 'Äiti, tekisitköhän tämän? Äiti, voisit hiukan auttaa minua tässä!' Monasti sanoivat he suoraan: 'Äiti, otahan tuo poika', ja samassa oli minulla jo tuo säpyttelevä lapsi sylissäni. Ja siihen. Heim, siihen en ole enää tottunut. Kun minulla itselläni oli pieniä lapsia, silloin olin kyllä nopsa huolehtimaan niistä, mutta nyt en enää viitsi tuommoista. Olen iloinen, että vielä kerran olen saanut nähdä heidät, enempää en halunnutkaan."
Hän nousi raskaasti ylös — hän oli sentään tullut vanhemmaksi — ja lähti välikölle. Ovella kääntyi hän vielä kerran taakseen ja sanoi: — "Kunnan kirjurin luona olen jo käynyt rahojen vuoksi! Hän sanoi, että kaikki suoritetaan viipymättä! Siten ihan sanoi hän, Heim, 'suoritetaan viipymättä!' Hän on kelpo mies hän, Heim."
Hiekkatiellä kääntyi hän vielä kerran taakseen: "Terveiset rouvallesi!
Käyvätkö lehmät tänä vuonna Puroniityllä? Onko teillä hyvää maitoa?
No… olin ihan unohtaa, millä asialla olin! Sano Evalle, että hän joka
ilta panee minun varalleni puolen litraa maitoa."
Pellwormer, joka korjaili erästä epäkuntoon joutunutta seinäkelloa, joka oli tuotu hänelle laitettavaksi, ei virkannut Silminkään, kun Thiel eukko yht'äkkiä ilmestyi tuvan oveen. Eukko lyödä läiskäytti häntä olalle.'"Älä nyt sano sanaakaan ensimmäisenä puolena tuntina! Sitte luistaa se jälkeenpäin paremmin." Sitte alkoi hän kohennella valkeata, joka oli melkein sammuksissa ja vanhaan tapaansa varustaa kahvia.
On vaikeata sanoa mitään kirjailija Heiderieteristä. Olisi kevytmielistä lausun hänestä varmaa arvostelua, koska hän vielä on kehittymässä. Huomautettakoon tässä ainoastaan, että hänellä on suunnitelmana esittää Schleswig-Holsteinin historian huippukohdat romaaneissa, ja että ensimmäinen näistä romaaneista, jonka tapahtuma-aika on kahdennellatoista vuosisadalla, on jo ilmestynyt. Muuten voi jokainen, joka tarkkuudella on lukenut nämä lehdet, joissa niin paljon on ollut puhetta Heim Heiderieteristä, muodostaa itselleen kuvan hänestä.
Täten ovat siis kolmen toveruksemme asiat.
Ei ollut syntynyt mitään laakeriseppeleestä, ei ollut raha-arkustakaan, eikä ritarimerkistä. Elämä on laskenut kullekin heistä heidän taakkansa. Mutta he eivät nurise, eivätkä ole muuttuneet epäluuloisiksi, kuten moni. He eivät seiso toimettomina ja anna toisten ahertaa ja ahkeroida, kuten moni. He eivät ota kansalta antamatta mitään takaisin, kuten moni tekee. Ne eivät morkkaa hallitusta, kuten moni muu: vaan tekevät he työtä hallituksen ja kansan kanssa.
Kolmen toveruksen keskinäiset välit jättivät useat vuodet vielä paljon toivomisen varaa. Andrees ja Heim näkivät toveriaan Fiackelholmilla harvoin. Strandigerkartanoon hän oi tullut, Ingeborgin näki kerran tai pari, kun he sattumalta kohtasivat toisensa kaupungissa.
Kuitenkin joutuivat he vähitellen lähemmäksi toisiaan. Siihen vaikutti etenkin eräs matka, jonka aiheutti Heim. Hän kehoitti kumpaakin toista matkustamaan kanssaan Kieliin, jossa hän aikoi käydä katsomassa erästä käsikirjoitusta yliopiston kirjastossa. Kun Andreeksella oli tehtäviä Hampurissa, niin päätettiin tehdä matka Hampurin kautta, ja, jos vaan mahdollistu, saada nähdä Friedrichsruhe'ssa vanha Bismarck. Andrees lähti sitä mieluummin Kieliin, kun hän toivoi siellä saavansa kohdata muutamia valtiollisia ystäviään. Rouvien piti seurata mukana. Frans suostui hetken arveltuaan purjehtimaan ylös Elbeä ja yhtymään Hampurissa toisiin.
Koko matka sujui toivojen mukaan, vaikkakin Frans, varsinkin Ingeborgin läsnäollessa pysyikin hyvin umpimielisenä. Hampurissa kävivät he ihanimmassa ilmassa ja Fransin ohjaamina katselemassa uusia mahtavia satamalaitoksia. Se oli ikäänkuin katsaus avaraan maailmaan, jossa kansat ovat muuttuneet rauhaisiksi kauppiaiksi. Friedrichsrnhe'ssa oli heillä onni saada ei ainoastaan nähdä ruhtinasta, vaan vieläpä puhutellakin häntä. Kun hän nimittäin tuli tietä, joka vie tuolla puolen aseman ylös metsään, miellyttivät häntä arvatenkin nuo kolme voimakasta reipasta miestä, joiden rinnalla seisoi kaksi komeata rouvaa. Vaunut pysähtivät, ja hän kysyi ystävällisesti: "Mistä matka?" ja "Minne?" Lopuksi kysyi hän: "Vieläkö nostoväessä?" Silloin sanoi Heim, kohottautuen suoremmaksi ja painolla: "Niinkauan kuin elämme, armonne!" Silloin nyökäytti vanhus päätään, loi heihin mahtavat silmänsä ja ajoi edelleen.
Kielissä kutsuttiin naiset erääseen tuttavaan perheeseen: miehet menivät kukin omia teitään, ja on kuvaavaa, minne kukin suuntasi askeleensa. Andrees meni erääseen suureen kansankokoukseen, jossa työmiehiä kehoitettiin luopumaan hedelmättömästä vastustuksesta hallitusta vastaan, ja, samoinkuin toverinsa Englannissa, työskentelemään rohkeudella ja luottamuksella isänmaan edistymisen eteen. Sittemmin, kun hän illan puhujain ja muutamain muiden valtiollisten ystäväinsä kanssa vietti iltaa yhdessä, pyysivät he häntä vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän asettuisi valtiopäivämiesehdokkaaksi kotipiirissään, jossa juuri oli edusmiessija avoimena. On otaksuttavaa, että hän raskain sydämin on ryhtyvä tähän tehtävään, mutta hän ei ole kieltäytyvä noudattamasta ystävänsä toivomusta, eikä pettävä niin monen ymmärtävän miehen luottamusta.
Frans vietti iloisen illan muutamain tuttavain meriupseerien kanssa, jotka riemulla ottivat vastaan Flackelholmin kuninkaan. Istunnon lopputuloksena oli, että he kehoittivat häntä pikimmiten menemään naimisiin, sillä koska hän itse oli estetty lähtemästä siirtomaihin, olisi hänen velvollisuutensa huolehtia, että joskus edes poikansa voisivat astua tallo tielle.
Heim taas istui erään professorin hupaisessa työhuoneessa, tämä, joka oli etevä Schleswig-Holsteinin historian tuntija, oli jo alusta alkaen vilkkaalla myötätunnolla tutustunut Heimin teoksiin.
Hyvällä mielialalla ja tuntien, että matka oli tuonut heitä lähemmäksi toisiaan, palasivat nämä viisi kotiin.
* * * * *
Muutamaa päivää myöhemmin, alussa syyskuuta, seisoi Frans Strandiger, pyssy olallaan, ja muutamia ampumiaan suorsia kädessään Flackelholmin korkeimmalla säikällä ja katsella pälyili Büseniä kohden, jonka rakennukset selvästi kuvastelivat kirkkaassa auringonpaisteessa.
Komeana ja ylpeänä seisoi hän siinä, ja näyttipä hän todella mieheltä, joka osasi käskeä, katseensakin oli terävä ja ripeä, mutta silmänsä olivat nyt levollisemmat kuin aiemmin, ja koko miehessä oli jotain vakaasti miettivää, punnitsevaa. Sen oli vaikuttanut se päivä, jona hän oli kärsinyt haaksirikon useamman kuin yhden kerran ja saarensa suuri valtaava yksinäisyys ja kova työ, jota hän sillä oli tehnyt.
Saaren ruoholakeutta leikkelivät luonnonmuodostamat tai ihmiskädellä tehdyt kaivannot, kauas ulos, niinkauas kuin vaan viherti viherjää ruohoa, ulottuivat nyt ojakaivannot ja maavallit, ja kauemmas vielä satoja metrejä ulos matalikolle, kurottautuivat lujat pensas-sulut pidättämään liejua, jota jo oli kerääntynyt, ja kokoomaan uutta, jota ajelehti niille nousuveden mukana, Pitkä säikkäjono, saaren turvavarus, oli rauhotettu rautalanka-aitauksella, niin ett'ei mikään eläin päässyt niille syömään rantavehnää ja särkemään lautalaitteita. jotka pidättivät lentohiekkaa. Ruohokentällä taas, tuolla missä nuo lukemattomat ojat viiltelivät maan kamaraa, käyskeli laitumella kuusisataa lammasta, yli tuhannen hanhea, kymmenen nuorta joutia, muutamia lehmiä ja kaksi jykeätä hevosta. Alhaalla vallin juurella laski pieniä lapsia venheitä purjehtimaan viistoon poikki lammen; ne olivat paimenen ja rengin lapset, jotka asuivat kivisessä sivurakennuksessa. Punapään savimaja taas oli lännessä, säikän äärimmäisessä päässä, se oli kyhätty meren ajamista puista: hänen venheensä oli Dieksander Gattissa.
Tuo kaikki oli rakennettu ja laitettu kuntoon neljässä suvessa, ja oli sitä suojattu, lujitettu ja korjailtu neljänä yksinäisenä talvena, jolloin meri myrskyili ympärillä. Frans Strandiger oli lujalla kädellä tarttunut tehtäviinsä. Aiemmin oli hän pyrkinyt noudattamaan sydämensä haluja, nyt pyrkii hän työhön, työhön, jota suoritetaan suurten vakavain suunnitelmain mukaan. Luonteeltaan hän ei ole muuttunut, päämääränsä ainoastaan ovat muuttuneet. Sentähden näyttääkin hän ihmisille toiselta.
Büsenista käsin tulla porhaltelee kiitävä venhe. Sen uusi purje lepää viistoon veden yli. Se purjehtii hyvin.