"Kvaa! Kvaa!"
"Tästä ei ikinä tule mukavaa!" valitti Heim.
"Kvaa! Kvaa!"
Siten rääkkyi vanhus siellä äveänä, eikä tiedä, kuinka kauan tuota keskustelua olisi jatkunut, ell'eivät lapset olisi astuneet Heimin luokse ja tervehtäneet häntä.
Illallisen jälkeen lähtivät he vielä käymään avaralle nurmikolle, jonka ympärillä tukevat puunrungot kohosivat kuin vartioina, rupesi jo hiljalleen hämärtämään siellä puiden siimeksissä. Lännestä käsin, mereltä, pilkoitti sentään vielä heikko iltavalaistus, se sattui kahteen päätyakkunaan, ja katseli kuin lempein puolisulkeuvin silmin ihmisiin, jotka käyskelivät puutarhassa. Tässä järjestyksessä he kulkivat: edellä Frans Strandiger, ja hänen rinnallaan tumman verevä Maria; Frans kertoi hänelle vilkkaasti ja reippaasti suurkaupungin elämästä, paraadeista, kaduista ja palatseista, ja hän kuunteli luottavasti ja katsahti toisinaan ylös häneen. Mutta kun Frans toisinaan vilkastui ja vaikka hän koettikin hillitä itseään, hän oli nimittäin ihmistuntija — ja sattui nauraen kertomaan jotain surullista tai jotain, joka herätti sääliä tai inhoa, silloin muuttui tyttö kohta araksi ja katsahti hänestä Andreekseen ja Heimiin silmillä, jotka ikäänkuin säikähtyneesti kysyivät: "Oletteko tekin samallaisia?" Ja Andrees, joka katseli häntä, vastasi joka kerta, katsoen häntä lempeästi ja ystävällisesti silmiin. Mutta Heimin silmät! yks' kaks' — olivat ne jalavien varjossa.
Andrees oli ottanut käteensä pikku Ingeborgin käden. "Kuinka vanha sinä olet, Ingeborg Landt?"
"Minä olen kahdeksan vuoden!" sanoi tyttö ja hypähti.
"Minä olen kuudentoista. Paljonkos minä olen vanhempi kuin sinä? Yks', kaks?…"
"Kahdeksan, trarallallaa!" sanoi tyttö ja hypähti taas.
"Miksi sinä niksauttelet aina noin?"
"Enhän minä mitään niksauttele!" Nyt oli äänensä yht'äkkiä paljoa syvempi. "Sehän on vaan lystikseni… kun me käymme näin verkkaan."
"Ahaa! Sinä haluaisit juosta kanssani?"
"Niin oikein, lähdetäänkös?"
Poika pudisti järkevänä päätään: "Se ei sovi isoille ihmisille!" sanoi hän.
Silloin asteli tyttö hiljempänä käsi hänen kädessään. Toveruus oli mennyttä. Poika oli tullut tytölle kaukaiseksi ja vieraaksi. Sydämensä, joka oli lentänyt Andreekselle, oli säikähtänyt takaisin ja lensi nyt toisia teitä, Frans Strandigeriä kohden, joka astui heidän edellään iloisesti puhellen. "Andrees saa huomenna näyttää minulle talon", ajatteli hän, "ja hevoset ja lampaat. Fransin kanssa leikin minä sillävälin piilosta puiden lakana. Tuonne, tuon suuren puun taakse menen minä piiloon; otan hameen näin kokoon, sitte ei hän näe minua. Mutta tuota kolmatta, sitä en minä saa kärsityksi. Hänelle en minä sano mitään; hänellä on harmaat kengät, joissa on nahkanauhat."
Heim asteli rouva Strandigerin rinnalla ja kuunteli hiljaisena, mitä hän jutteli lasten elämästä ja koulutodistuksista ja heidän vastaisesta opetuksestaan, jota Frisius ja Haller ohjaisivat. Sillävälin kukisti hän useita neekeriheimoja Tanganjika-järven rannoilla, jotka juhlallisista ja sanarikkaista uskollisuuslupauksistaan huolimalla jo kolmannen kerran olivat nousseet kapinoimaan häntä vastaan; hän tähysteli pimeihin varjopaikkoihin tien sivuilla, olisiko siellä väijyksissä villejä mustia miehiä, joilla oli silmät kuin tulihiilet, ja jotka vartoivat tilaisuutta hyökätäkseen sen suloisen lapsen päälle, joka käveli Frans Strandigerin rinnalla ja katsoi häneen. Heim Heiderieteriin, kuin pyytäisi hän apua. Maria Landt taas ajatteli, kun pojan katse arasti lensi häneen: Mikä hyvä armas ihminen hän olleekaan!
* * * * *
Seuraavana iltana tulivat Andrees ja Maria yhdessä sisään ja Andrees lausui, kohottaen lakkiaan, kun hän astui Marian sivutse: "Jos viitsit, niin näytän sinulle näkö-alan, joka meillä on yläkerroksesta."
He nousivat rinnakkain pimeitä, kuluneita rappusia, jotka upean leveinä ja tummanvärisillä rikkaasti koristetuilla nojapuilla varustettuina ylenivät vasemmalla sisäänkäytävästä. Kapea käytävä, johonka he sitten tulivat, oli ikkunaton, ja sen keskikohdalla oli kaksi porrasta, siinä täytyi hänen ottaa tyttöä kädestä. Mutta kun käsi, joka niin luottavasti lepäsi hänen kädessään, oli niin pehmyt ja lämmin, ei hän kohta osannut hellittää siitä, vaan johti häntä käytävän päähän jyrkkiä ahtaita portaita, joilla vaan on sileä puutanko käsipuuna.
"Ingeborg viihtyy hyvin täällä", sanoi tyttö. "Kun lähdimme Hampurista, itki hän."
"Ja sinä sitten?"
"Minäkö? Ensin pelkäsin, teitä poikia nimittäin. Minä luulin, että te olisitte ylpeitä. Suuret pojat ovat usein niin ylpeitä."
"Minä en ole mikään poika enää!"
Tyttö vaikeni ja päänsä vaipui. "Älä vaan pahastu!" sanoi hän sitte. Hän oli itkuun puhkeemaisillaan. Sisarensa Ingeborg olisi nauranut, mutta hänellä oli täysi työ pidättää kyyneliään.
Poika sysäsi jalallaan oven auki: he olivat kamarissa, joka oli laitettu vinnille rakennuksen päättyyn. Jyrkässä päätyseinässä oli leveä ikkuna. Toisiaan vastapäätä, kaltevassa tiilikatossa, oli kaksi pienempää, joissa oli rautaiset kehykset; toinen niistä antoi itäänpäin, kankaalle, toinen länteen, merelle. Useissa talonpoikaistaloissa rannikolla on samallaiset ikkunat tai luukut, joista pahalla säällä voi tähystellä, miltä rantakaistale ja matalikko näyttävät, onko karja rauhallinen laitumella, tai näyttääkö nousuvesi uhkaavalta.
"Tule!" sanoi Andrees. "Tänne!" Ja hän laski suojelevasti, kuten vanhempi veli ainakin pikkusiskolleen, kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet päätyikkunan eteen. Hän oli paljoa kookkaampi kuin tyttö, pitkä ja kehittymätön, nenänsä oli suora ja kopeannäköinen — se kuului Strandigerien perintö-ominaisuuksiin, oli heidän vaakunakilpensä — suu oli hyvin kaunispiirteinen, mutta ankara, silmät ylpeät, mutta niiden tuli ei vielä ollut täysi, leveän, mutta ei korkean otsan yllä ylenivät tummat suorat hiukset, jotka sileästi ja tasaisesti lepäsivät päälaen mukaan, yleten taappäin, kuten Ingeborgin vaaleat hiukset. Jos seisoo Andreasta ja Ingeborgia vastapäätä, ja on tarpeeksi pitkä, niin näkee aina takapuolella päätä vahvasti kohoavan päälaen. Ei koskaan näe Andrees Strandigeria huolettomasti kammatuin hiuksin, aina ovat ne tuommoiset suorat ja sileänkiiltävät, ja hänellä on tupana tuontuostakin huolellisesti vetäistä kädellään päälakensa ylitse, kädenliike, joka hänellä on vielä tänäpäivänä, jolloin hän jo rupeaa olemaan seudullaan tunnettu ja huomattu mies. Tämä kädenliike osoittaa jonkinmoista turhamaisuutta, mutta vielä enemmän osoittaa se turhantarkkaa huolellisuutta ja mietiskeliästä perinpohjaisuutta tunnesävyssä ja luonteenlaadussa.
Tyttö astui Andreeksen käsivarsi olkainsa ympärillä, ikkunan ääreen, mutta hän ei vielä voinut huomata, mitä silmänsä näkivät, hän ajatteli ainoastaan: "Kuinka lujasti hän pitää minusta!" Ja hellä, kaikille vaikutuksille altis sydämensä sykähteli ilosta.
"Näetkö kanavaa tuolia vallin edustalla? Siinä on syvä vesi."
Tyttö katseli poikki veden. "Kenen ovat nuo pienet rakennukset tuolia?" kysyi hän vilkkaasti.
Ilta-aurinko välkkyi Eschenwinkelin pieniä mainioita ikkunoita vastaan, niin että ne kellersivät ja liekehtivät kuin ilmivalkeassa.
"Ne ovat työväenasuntoja", sanoi Andrees ja aikoi vetää hänet ikkunan äärestä. Mutta tyttö oli unohtanut hänen käsivartensa: "Siellä leikkii lapsia!" huudahti hän, "ja paljain jaloin!"
"No niin, mitä niistä!"
Hän veti hänet toiseen ikkunaan, joka antoi itään päin. Siellä aukeni eteen avara ilta-auringon valaisema kangas. Edessä yleni se ehkä noin parikymmentä jalkaa, sitte leveni se lakeana ja tasaisena metsään saakka, eteläänpäin aina taivaanrannalle asti.
"Näetkö tuossa kankaan rajalla ihan kylän liepeellä tuota leveätä olkikattoista rakennusta? Se on Heim Heiderieterin koti."
"Oi… kuinka sievä!… Hän on hyvä!… Eikä ole?"
Andrees käänsi hänet käsivarrellaan itseään kohden. Tyttö kohotti hienot kasvonsa häntä kohden, onnellisena ja hiukan hämillään: "Sinä sanot, että Heim on hyvä! Mikset sano, että hän on kaunis? Hänellähän on kiharat hiukset ja älykkäät ystävälliset silmät."
Tyttö nyökäytti päätään: "Niin, niin on!"
"Noh? Olehan rehellinen!"
"Niin, mutta mitä niistä, ell'ei hän ole hyvä?"
Tyttö katsahti syrjään ja näki taaskin lapset. "Katsos", sanoi hän ja nauroi hiljaa, "lapset tanssivat piiritanssia ja laulavat."
Silloin veti Andrees hänet kärsimättömänä toiseen ikkunaan, josta aurinko lännestä käsin loisti sisään.
Oli nousuveden aika, ja aaltojen harjoilla oli valkoista kuohua.
"Ja mitä sanot nyt, Maria Landt? Aallot tanssivat piiriä ja laulavat!"
Lapsen silmät liitelivät veden avaraa selkää, kuten rantalintu, joka on lähtenyt liika aikaisin vallilta, eikä löydä kuivaa paikkaa, jolle laskeutuisi. Hänen lapsuutensa oli kulunut suurkaupungin seinämien välillä. Näky edessään oli liika suuri hänelle. Sanansa muodostuivat rukoukseksi: "Kuinka maailma on suuri… oi, sitä en ole aavistanutkaan. Minä pelkään."
Poika naurahti lyhyeen — Strandigerit eivät osaa nauraa, se loppuu aina niin lyhyeen ja kuivakiskoiseen —: "Luulin, että sinä osaisit iloita suuresta, etkä näkisi pientä. Mutta sinä iloitsetkin paljasjalkaisista lapsista Eschenwinkelissä, ja kun näet meren, niin pelkäät."
Tyttö koetti koota ajatuksiaan: "Kaikkein kauneinta mitä näen, ovat minusta nuo saarnien alla leikkivät lapset."
"Vai niin! Ja senjälkeen Heim Heiderieter ja hänen kotonsa, ja senjälkeen? Ja koska tulee minun vuoroni?"
"Mutta enhän minä osaa ajatella samalla tapaa kuin sinä Andreas?!"
"Tule!" sanoi hän ja lähti edeltä ja astui rappuja alas. Mutta hän ei enää antanut tytölle kättään. Käytävässä pysähtyi hän ja sanoi: "Tässä on kaksi rappusta."
Tyttö astui hänen jälissään, kasvoillaan hiljainen ilme.
Kun he tulivat sisäovesta puutarhaan, juoksi siellä Frans Strandiger täyttä vauhtia Ingeborgin jälissä. Hän oli kuitenkin löytänyt hänet jalavan takaa, Kummankin silmät säteilivät, ja jokainen heidän liikkeensä oli kaunis. Heim Heiderieter taas seisoi kädet taskuissa syrjempänä aitausta vastaan ja katseli, pää eteenpäin kumartuneena tyttöä, kuin olisi hän aikonut suoraapäätä maalata hänet.
KOLMAS LUKU.
Heim ja Andrees olivat keskivälissä syyskuuta palanneet kotiin. He olivat suorittaneet päästötutkinnon.
Andrees oli antanut kimnasistilakkinsa äidilleen, joka oli pyytänyt sitä. Tämä lakki löydettiin, kertoaksemme sen kohta, rouva Strandigerin kuoleman jälkeen, joka tapahtui kahdeksantoista vuotta jälkeenpäin, pähkinäpuisen piirongin alimmasta laatikosta, joka oli hänen vuoteensa jalkapäässä. Samasta laatikosta löydettiin myöskin hänen morsiushuntunsa, jonka kolmella sivulla oli hänen itsensä kutomaa pitsiä, ja Andreeksen ensimmäiset mustasta vuohennahasta tehdyt kengät ja hänen miehensä matala verkalakki, jonka meri toisena päivänä hänen kuolemansa jälkeen oli huuhtonut rannalle. Siellä oli myöskin se uusi Bielefeldiläisestä palttinasta tehty paita, ne valkeat hansikkaat ja se valkea myssy, joissa hän tahtoi tulla haudatuksi. Vanhempana kävi hän nimittäin mielellään puettuna valkeaan aamumyssyyn, mieluimmin koko päivän. Vanhemmat siistit naiset meidän paikoilla tuntevat ainakin erityistä mieltymystä valkeihin myssyihin.
Andrees oli ostanut itselleen jonkinlaisen metsästyslakin, joka puki häntä erinomaisesti ja teki hänet miehekkään näköiseksi. Hänen käytöksensä oli hyvin levollinen ja järkevä ja mielipiteensä niin vaimenneet, ett'ei hän, vaikka hän kohteliaana miehenä koettikin sitä, voinut yhtyä pastori Frisiuksen enemmän teoreettisiin mielipiteisiin, eikä niihinkään enemmän käytännöllisiin, joita opettaja Haller esitti. Elämänkatsomuksessaan ei enää ollut vähintäkään aukkoa, ja sydämensä, sen liesi hän varmasti, ei ikinä lähtisi kulkemaan teitä, joita ei kokemuksensa ja ajattelunsa varmasti ja tyystin ollut punninnut Hän oli nuori mies, joka tiesi, mitä hän tahtoi, jolla oli nuori voimakas hevosensa satuloituna, ja joka nyt lähti koulun ovelta ulos maailmalle, edessään tuttu, ihana, siimeksinen tie, joka vei suureen kaupunkiin, jossa kaikki oli oleva myötäistä hänelle: neitojen rakkaus oli kaunistava hänen tietään, nuoret olivat etsivät hänen kokeneita neuvojaan, vanhat olivat antavat arvoa hänen punnitsevalle perusteelliselle mielelleen.
Hän aikoi Berliiniin. Frans Strandigerin äidin luokse aikoi hän asumaan.
Heim Heiderieter kantoi vielä tulipunaista kimnasistilakkiaan, vielä kun ei ollut sattunut mitään ylimääräisiä rahoja, joilla olisi voinut hankkia hatun. Häneltä riitti ylimalkaankin hyvin hiukan ajatuksia rahoihin, joita oli tarpeen. Antoi vaan isäukon pukeutua vanhoihin harmaihin kenkiinsä ja tuumia, mistä niitä piti lähteä. Hän kuleksi vaan onnellisissa kirjavissa ajatuksissaan syksyistä tummaa kangasta ja uneksi vanhoista kuuvalon valaisemista linnanraunioista, hupaisista ravintoloista jossain vuorten rinteillä ja hiljaisista metsäteistä, joilla käyskeli ihania lapsia ja joitten vierillä linnut livertelivät pensaikoissa.
Hän aikoi Tübingeniin.
Hän istui Andreeksen kanssa Wodanin kukkulan ruohoisella rinteellä, ja tuijotteli kankaalle, jolta aamu-usva huuruili, kuin olisi se ollut auringon säteistä kudottu peite, jota hellät lämpimät äidinkädet hiljaa kohottivat puoleen, ja unensa liihoittelivat kirjavina ja värikkäinä avaraa hämärää kangasta.
Näihin aikoihin oli hänellä aate — hän ei ole toteuttanut sitä aatettaan — kirjoittaa runo tai satu tapaan, joka silloin oli muodissa: Joku ritari näiltä kankailta, ei mikään Heiderieter, vaan joku Andrees Strandiger, palaisi niihin kirjaviin aikoihin, jolloin puettiin sääripari, joka kuului yhteen, toinen siniseksi, toinen punaiseksi, Tübingenistä Holsteiniin ja pelastaisi jollakin tulvillaan olevan Neckarin ylitse kaareuvalla sillalla jonkun nuoren tytön elämän. Ja uhkarohkeassa nuorukaisylimielisyydessään saisi hän tytön kiitollisen, lapsirikkaan humaltuneen isän lupaamaan, 'että hän tuo tämän saman lapsen, kun tästä on tullut neito, hänelle hänen linnaansa Pohjanmeren rannalla. -Ja kun tyttö sitte, kun oli vierähtänyt kolme vuotta, todella tulikin korkeana ja solakkana kullankellervät hiuksensa lainehtivina ja silmänsä tummina, tuli erään vanhan palvelijattaren saattamana, arkana kysellen ja pelokkaana, kuinka hänet valtasi koti-ikävä ja kuinka hän lohduttomana katseli ulos yli meren, ja kuinka ylpeytensä kuohahti kerskaksi, kuin se tummanruuni orhi' jolla nuorukainen ratsasti rantasäikkien ylitse. Ja kuinka nuorukainen teeskeli itsensä niin kylmäksi ja niin välinpitämättömäksi ja tahtoi vaan vartoa, että neito ensiksi tulisi hänen luokseen, vaikka sydämessään painikin rakkaus, kuin aamuaurinko neitsytkammion lyijyikkunoissa, jotka välkkyvät metsää kohden. Ja kuinka he ratsastivat rinnakkain kangasta, ja kuinka nuorukainen, kun he vielä ratsastivat kumpikin hevosellaan, ja neidon hiukset hulmahtelivat hänen kasvoilleen, kuitenkin ensiksi läheni neittä ja rukoili hänen rakkauttaan, rukoili ylpeänä ja nöyränä, niinkuin naiset niin mielellään näkevät miehen rukoilevan… "Etkös usko, että siitä syntyy kaunista, Andrees? Hän oli hypähtänyt seisaalleen rinteellä ja osoitti kädellään kankaalle: Tuolla… tuolla he ratsastavat! Näetkös?"
"Nuo ovat unia!" sanoi Andrees. "Sinun pitää elää todellisuudessa."
Eräänä toisena iltana, kun lähtöpäivä jo oli lähellä, istuivat molemmat ystävykset puutarhassa jalavan juurella, joka on etelään nurmikosta. Sinne oli Heim nikkaroinut penkin ja pöydän; Ingeborg oli auttanut häntä.
He väittelivät Mariasta ja lngeborgista. Heim väitti, että Maria oli liika hyvä maailmaan. "Oletko sinä nähnyt hänen vihastuvan? Onko hän koskaan hermostunut, oikullinen tai äkkipikainen? Onko hän kenellekään ylpeä? Jos se kristillisyys, jota Frisius saarnaa" — he sanoivat nyt aina Frisius, ei koskaan pastori Frisius — "jos se todellakin elää jossakin ihmisessä, niin elää se Maria Landtin sielussa!" Hän löi kädellään pöytään, jonka hän oli tehnyt.
Andrees nojausi taaksepäin ja sanoi: "Olemme aivan yhtä mieltä. Sinä sanot monisanaisesti: 'hän on pyhimys'. Niinpä jätkänkin siitä: siis hän ei ole käyttökelpoinen elämässä. Hän on liika hellä, liika luottavainen, hänen silmiään peittää sumuharso. Hän seurustelee ainoastaan äitini ja mahdollisesti lasten kanssa Eschenwinkelissä. Tuollainen pehmeä hento luonne! Ja tuollainen hento, lapsekas, kyynelsilmäinen seurapiiri! Mitä on siitäkin lähtevä?"
"Äitisi on melkein ihan sokea. Hän tarvitsee Marian apua."
"Ingeborg käy sitävastoin usein Hallerilla ja Frisiuksella."
"Ingeborg", sanoi Heim painolla. "Ingeborg onkin ihan toista."
"Niinkö vai? Maria pyhimys, Ingeborg ilkivelho?"
"Ei, enhän niin!… Mutta oikea saksatar, ylpeä ja voimakas!"
"En ymmärrä, kuinka tuommoinen lapsi saattaa niin kiinnittää mieltäsi."
"Varroppas vaan, jahka on kulunut vielä neljä vuotta! Hän on yksi noita vanhoja muinoisia germaaneja, jotka lähtivät näiltä rannoilta Englantiin! Voimakas, vaaleat, heikosti punervat hiukset, säihkyvät, sinisen harmaat silmät! Hänen äitinsä oli sukua äidillesi..Mutta sinun äitisi on sukuisin näiltä seuduilta, ja kuuluu vanhaan Horstensukuun. Mutta nyt on historiallisesti todistettu, että Hengis ja Horsa, vaeltamaan lähteväin saksalaisheimojen ruhtinaat, ovat olleet maanomistajia näillä seuduin."
"Nytpäs mielikuvituksesi pillastuu!"
"Ah… sinulla ei ole mielikuvitusta, Andrees!"
"Sinulla sitävastoin on! Mutta et osaa sitä ohjata! Se vie sinut mukanaan!
"Kuule Andrees, miten oikeastaan on välisi Marian kanssa?"
"Kuulithan sen: hän on pyhimys! Niiksi siis kysyt? Entä sinä ja
Ingeborg sille?"
Heim vetäisi suurella laihalla kämmenellään kerran suunsa ylitse ja vaikeni: sitte sanoa tokaisi hän: "Jos sanon hänelle: 'Rakas Ingeborg!', niin katsoo hän minuun näin ja sanoo: 'Heim…"
He istuivat hetken miettivinä, kunnes molemmat tytöt tulivat jalavain varjosta ja astuivat puutarhan lävitse: Maria ei enää näyttänyt lapselta, mutta oli yhä vielä hentorakenteinen, liikkeensä olivat arat ja hiukan verkalloiset ja silmänsä lempeät, Ingeborg oli vielä lapsi, mutta pitempi kuin Maria, puheensa ja liikkeensä olivat hiukan kulmikkaat: "kuivin kaislaruoko vallin rantamalla", sanoo Andrees hänestä, "lentävä nuoli", sanoo Heim.
Ystävykset nousivat kohteliaasti seisaalleen ja Heim sanoi Ingeborgille: "Ystävämme kaupungista kirjoittavat meille, että he aikovat matkustaa jo huomenna. Me matkustamme yhdessä heidän kanssaan."
"Noh… siispä hyvästi!"
Maria katsahti Andreekseen. "Jo huomennako, Andrees?"
"Lapset!" sanoi Ingeborg, "sitte menemme kerran vielä kankaalle! Tule,
Heim!"
Oli luonnollista, että Ingeborg kävi Heimin kanssa, ja Maria Andreeksen.
Maria riensi Wodaninkukkulaa ylös ja jäi, arvatenkin neuvottomuuttaan, kun Andrees tänään oli niin vieras ja jäykkä, seisomaan ruohikkorinteelle, ja nojasi kädellään koivun runkoon. Andrees oli kohta rinnallaan, hän oli vihoissaan, kun tyttö pysyi noin väliäpitämättömänä, ja koskei hän ollut saavuttanut mitään, laski hän nopeasti ja lujaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Aurinko lepäsi meren yllä kuin kultapallo hopeaisella tasolla. Ilma oli kirkas ja. selkeä kuin väritön lasi, maailmassa oli ihan hiljaista, ja oli kuin koko maailma olisi ollut ihan virheetön ja tuskaton. Silloin laski Maria Landt ensikertaa käsivartensa luottavasti Andreas Strandigerin olalle.
"Näetkös, Maria, tuolla kaukana, ihan taivaan rannalla noita valkeita pitkiä juovia, jotka nousevat ja laskevat, ne kierteleivät kuin pitkät välkkyvät käärmeet aurinkoa kohden: nousuvesi lähenee siellä."
"Mutta mitä on tuo tuolla oikeaan auringosta, Andrees?… Oi, mutta katsos: valkea vuori keskellä merta!"
"Se on kai joku kuohuaalto… missä sitte?"
Tytön pää oli keveästi hipaissut hänen päätään vastaan. Hänen hiuksensa ja osoittava käsivartensa peittivät Andreekselta näköalan.
Silloin tarttui hän tytön käteen, ja nyt näki hän sen selvästi etäällä meressä: "Oi!" huudahti hän… "Tuo on harvinainen näky. Se on Flackelholm!"
Tyttö hengähti syvään: "Tuoko on Flackelholm! Kaunis ja rauhallinen on se tuolla. Niin puhdas ja valkea."
Andrees naurahti lyhyeen: "Hirveän autiota ja ikävää mahtaa siellä olla. Mutta kadun kuitenkin, ett'en tälläkään kertaa ole tullut käyneeksi siellä. En ole vielä koskaan ollut siellä; äitini ei salli sitä."
"Sinun äitiraukkasi!"
He vaikenivat kumpikin.
"Isäni on sijoittanut sinne enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa ojiin ja kaivantoihin, siellä seisovat vielä pystyssä ne kaksi majaa, joissa työmiehet asuivat. Isän kuoleman jälkeen ei siellä enää ole tehty mitään. Ei olo enää siedetty mainitakkaan koko Flackelholmia."
"Kuinka rauhaisana ja valkeana se tuolla välkkyy! On kuin aurinko armastaisi sitä. Se on laskeutunut ihan sen rinnalle."
"Harvat tuntevat tien sinne. Sampikalastajat Elbellä laskevat toisinaan ankkuriin sen läheisyyteen; on vaikeata laskea maihin sille, eikä siellä ole mitään löydettävissä, korkeintaan lokin munia, tai joskus jonkun rannalle ajauneen laivahylyn jätteitä, tai joku kuollut hylje."
"Tai!… joku kuollut ihminen."
"Laskuveden aikaan voi sinne päästä jalankin. Mutta se on vaarallinen, monta tuntia kestävä matka. Minun isäni hukkui semmoisella matkalla."
"Onko se paljasta hedelmätöntä hietasäikkää?"
"Ei! Säikän suojassa on tasaista alavaa maata, monta hehtaaria, sanovat, ja sen muta sanotaan olevan hyvin hedelmällistä. Kun palaan, käväisen siellä ja katselen hiukan. Sanotaan kyllä, että kasvullisuus siellä on suolaista ja suomaista, ja ett'ei mikään eläin syö sitä, ja että koko saari on ihan arvoton. Ja hirveän ikävää siellä ainakin on."
"Mutta jos ihminen olisi kipeä, Andrees, minä tarkoitan, siten sielussaan, suruisa tai katkeroitunut, tai onneton, jos ihmiset olisivat tehneet vääryyttä hänelle, tai hän itse toisille: silloin olisi hänen hyvä mennä sinne."
Andrees nykäytti olkapäitään ja hellitti hänen kädestään: "Semmoista minä en osaa kuvitella!" sanoi hän.
"Oi", sanoi Maria, "maailmassa on sentään niin paljon kurjuutta ja onnettomuutta! Eschenwinkelissäkin on melkein aina joku sairaana. Pikku Schütt on kovassa kuumeessa, ja huone, jossa hän makaa, on niin matala ja ummehtunut. Reimer Wittin vaimo on myöskin taas sairaana. Ja heillä on kuusi lasta."
Andrees hellitti kätensä hänen olaltaan. Kasvoilleen nousi tyytymätön ilme.
Silloin huomasi Maria, että hän oli loukannut häntä, ja koetti hyvittää häntä taas: "Kuka tuntee tien Flackelholmiin?"
Andrees naurahti lyhyeen: "Ystävättäresi Antje Witt ja hänen veljensä Reimer. He tuntevat sen. Sanotaan, että Antje Witt laskuvedellä lähtee ulos ja kuljeksii tuntikausia ulkona matalikolla vältellen pitkissä kaarroksissa juoksuvesikaivantoja, ja saapuu siten Flackelholmille. Totta ainakin on, että hän toisinaan lähtee ulos laskuvedellä, eikä palaa nousuvedeksi. Missä hän muuten oleskelisi? Täytyyhän hänen toki jossain olla löytänyt maata? Mutta tuo on sentään aina uhkapeliä. Olen niitannut kartalla matkan sinne, ja se tekee neljännesosan matkasta Helgolandiin."
"So on ihmeellistä: kokonainen maa, jota ei kukaan tunne?"
"Tule!" sanoi Andrees. "Puhutaan jostain muusta! Mitä liikuttaa minua tuo autio saari? Täällä on kaunista ja edessäni on koko maailma." Ja ikäänkuin sulkeakseen vielä kerran sydämelleen koko synnyinseutunsa, loi hän katseensa kankaan ylitse ja sanoi taaskin: "Huomenna lähden maailmalle!"
Hän ei luonut katsettaankaan tyttöön, eikä kiinnittänyt huomiotaan häneen. Oli kuin olisi hän unohtanut hänet.
Silloin ajatteli Maria: Hän iloitsee, että hän pääsee pois. Ja hän mietti ja mietti, mikähän se oli, joka teki heidät niin erilaisiksi ja eroitti heitä. Eikä hän vaan päässyt siitä selville.
Viistoon kankaan ylitse näkyivät rattaitten jäljet, jotka veivät Strandigerkartanolle. He seurasivat niitä. Kumpikin astui omaa jälkeään: heidän välillään oli matala kaistale, joka kasvoi korkeata kanervaa. Niin liikkuivat heidän ajatuksensakin siten rinnakkain kuin nuo pyöräin jäljet, jotka eivät ikinä kohdanneet toisiaan. —
Aurinko oli laskeumaisillaan mereen: iltarusko alkoi sytytellä valojaan hajanaisten pilvien takana, silloin läheni Heim Heiderieter pohjoisesta kankaan ylitse. Ingeborg asteli hänen rinnallaan, heilutellen kädessään ruskeata olkihattuaan ja huolettomasti tyrkkien jalankärjellään nummea. Siten käydä retosteli hän veltosti ja huolimattomasti. Välittiköhän Ingeborg Landt näihin aikoihin ylialaan mistään? Eiköhän hän elänyt ihan huolitta ja ihan ajatuksitta? Kuten pääsky, kuten leijaava lokki? Eikö hän näihin aikoihin ollut hyvin kaunis, hyvin komea ja hyvin pitkäkaulainen ohdake? Oliko hän kankaalla suriseva metsämehiläinen? Heim sen tietää! Niin, sellainen ihan hän oli.
Kun Maria käveli kangasta, seisahti hän tuontuostakin säikähtyneenä ja pelkäsi nähneensä käärmeen, joka mateli ruohikossa, ja lähti ainoastaan pelokkaasti eteenpäin. Mutta Ingeborg tyrkkäsi kanervikkoon, ja sanoi: "Antakaa sijaa tai kumartukaa!" eikä välittänyt käärmeistä. Hän kulki kuin nuori kuningatar valtakunnassaan. Silmänsä välkkyivät kirkkaina ja tulisina, kirkkaan sininen pukunsa, jossa oli pieniä valkeita täpliä, mukautui vaatimattomasti ja nöyränhyväilevästi hänen muotojensa, mukaan pyytämättä muuta kuin pidättää Heimin silmiä, jotka toisinaan pyrkivät liika rohkeiksi.
Ingeborg asteli hiukan edellä ajatuksiinsa vaipuneena, nyt kääntyi hän ympäri ja katsahti Heimiin.
Tyylisenä ja juhlallisena kuin odottaisi se vieraita, seisoi metsä heidän edessään; siellä täällä oli joku valkokoivu astunut hiukan eteen ikäänkuin ottaakseen vastaan vieraita.
Metsällä oli kirjavanvälkkyvä hienokuteinen puku, säädyllinen ja siveä. Tuolla syvemmällä ainoastaan, jossa puno kurkistelee kirkkaine silmineen lehvien välitse, ovat puvun liepeet hiukan kohotetut, pistää esiin jalankärki. Metsä vaeltaa nimittäin verkalleen länttä kohden kankaan ylitse.
Edustalla on tiheikkö matalaa pensaikkoa, sen jaloissa myllertää sanajalkoja ja kanervaa kuin pikkulapsia; pensaikkoa seuraavat pyökit, jotka alaslaskettuine vehreine huntuineen verhoovat metsän salaisuuksia. Näiden kaikkien edessä seisoo siellä täällä, keskellä kangasta valkokoivuja, solakoita nuorukaisia. Länsituuli huojuttelee niitä usein ankarasti ja taivuttelee niitä, mutta ne pitävät lujasti kiinni pehmeistä hatuistaan ja vartioivat metsän edustalla, seisoen yksikseen tai kaksi ja kolme yhdessä.
Tuossa on Wodanin kukkula. Se ylenee metsän edessä, ei ylen korkeana, kaksikymmentä jalkaa vaan, ja on ihan pyöreä. Metsän pihkaiset lyhytsääriset peikot ovat pystyttäneet sen tähystelläkseen laelta kankaan ylitse ja kauemmaksi merellä ja kauemmaksi vielä, niin kauas kuin metsäpeikon silmä kantaa. Ne ovat istuttaneet sille koivujakin, kapuavat niihin, istuvat ja kurkistelevat sieltä, kohooko meren ylle pilviä ja uhkaako kova ilma. Sitte liitävät ne itkien ja voihkien metsän ylitse, koko sen rintaa, ja ilmoittavat, mikä lähenee: "Lujaan juuret nyt ja taipuisaksi runko! Ylväänä huojukoon latva!" Pauhaten vinkuen tulee ensi puuska, ryhmyisen juuren alle iivahtaa vaikertaen metsänpeikko.
Mutta kun aurinko loistaa kuin tänään ja ieyhyy lempeä leppeä tuuli, silloin istuvat ne kahdeksan yhdeksän rinnakkain — ne ovat nimittäin pienen pieniä raukkoja — penkeillä, joita he ovat laittaneet itselleen mättäistä, ja tarinoivat keskenään muinaisista ajoista, ja niistä kahdesta lempivästä, jotka viime sunnuntaina hiipivät metsän lävitse ja Heim Heiderieterin kahdesta kultaisesta rannerenkaasta, jotka yhä vielä ovat mättään alla… Hshth! Poissa he ovat! Tuossa tulee Heim Heiderieter, tuo rauhanrikkoja, ja ihana Ingeborg.
"Älä puhu noin kovaan, Ingeborg! Ilma on niin kirkas ja tyyni. Se kuuluu kauemmalta kuin luuletkaan. Älä heilauta kättäsi noin ilmassa, se kuuluu, kuin löisit lasiin. Jos aiot laulaa, niin laula jotain vakavaa ja hienoa, sillä se kuuluu portille asti, jota enkelit vartioitsevat."
Ingeborg käännähti häntä kohden ja katsahti häneen, kuin olisi häntä arveluttanut. "No nyt… nythän olet taas lennossa! Nyt ei sinun kanssasi enää voi vaihtaa järkevää sanaa."
He nousivat rinnakkain kukkulan rintaa. Heim katseli, kuinka Ingeborgin polvet ponnistivat pukua vastaan.
"Tässä on eräs kuningas haudattuna."
"Tiedätkö sen varmasti?"
Hän heittäysi ruohikkoon ja katsahti tyttöön. "Tietysti tiedän; olenhan minä sunnuntailapsi."
"Oletko näinä päivinä saanut mitään valmista? Kehuithan!"
"Ehkä! Kun vaan olet ystävällinen!"
"Mutta onko siinä myöskin jotain järkeä?"
"En tiedä. Sitä ei ole kukaan vielä kuullut."
"Tietysti! Niinhän sen pitääkin! Lausu nyt!"
Wodanin kakkulalla.
Niin ylväs linnan valtias
Ol' Pohjanmeren ruhtinas.
"Nyt" — lausui — "alkaa kiista.
Jo vartoo syksyn riista!"
He kiertää metsät, manteret
Ja kaataa uljaat otukset.
Ja raikui riemun sarvi,
Kun palas miesten parvi.
Mut ruhtinas ei palaakkaan.
Jää yksin metsään huokaamaan.
"Suo, Wodan, saalis aino,
Oi, poista lemmen paino!"
Hän uinailee, ja nukkuukin,
Saa metsän käärme esihin,
Jo usvattaret vuottaa,
Nyt kuolo rauhan tuottaa.
Metsässä hänen haudallaan
En rinnan rauhaa saa mä vaan.
Mä etsin saalistani,
Mi ain' on aatteissani.
"Tuo käy nyt taas minun ymmärrykseni ylitse", sanoi tyttö. Mutta Heim huomasi hyvin, että hän sentään oli hiukan ymmärtänyt siitä, sen verran kuin ymmärtää pilveä, joka ylenee etäältä. Hän oli aukaissut hiukan suunsa, ja rintansa nousi ja laski hitaasti ja syvään. Kun vaan tietäisi, mitä hän nyt ajattelee! Mutta hän on aina kuin lintu: juuri kun luulee, että nyt se on paulassa, silloin ilkkua visertää se jo lähimmällä puunoksalla, ikäänkuin ei olisi koko maailmassakaan mitään kettuja ja linnunpyydystäjiä.
"Mitä sinä katselet, Ingeborg?"
"Etkös näe? Missä silmäsi ovat? Andrees ja Maria käyvät tuolla. Andrees ei ole vielä koskaan pyytänyt minua käymään kanssaan. Noh, se onkin ihan yhdentekevää."
Tuotako hän ajatteli?
"Andrees pitää Mariasta; siksi käy hän hänen kanssaan. Minä pidän sinusta, siis!"
"Ah… pitää? pitää? Mitä se on olevinaan?"
"Siten on todellakin laita, Ingeborg! Ja sinä voisit niin hyvin…?"
"Voisit? Voin?… Mutta minä en tahdo! Tuo on tuhmaa kaikki tyyni!"
"Mutta soisinpa", sanoi Heim, ja silmänsä välähtivät vihastuneesti, "soisinpa, että edes kerrankin olisit ystävällinen minulle. Nyt edes viimeisenä päivänä!"
"Ja minä… minä soisin, että jättäisit tuon kerjäämisen. Andreekselle ei ikipäivinä juohtuisi mieleenkään tuolla tapaa kerjäillä ja juosta jonkun tytön perässä… mutta sinä olot aivan raukka!" Hän hypähti ylös ja lähti pää jäykästi pystyssä ja heilutellen hattuaan kädessään alas kukkulanrinnettä Strandigerkartanoa kohden.
Heim jäi paikalleen ja katseli hänen jälkeensä.
Ingeborg meni yli kankaan ja ajatteli Andreesta. Sillä Andrees oli ylpeintä ja ihaninta, mitä maanpäällä löytyi. Hän oli yhtä ylevä ja loistokas, kuin kaikki ne miehet, joista hän viime viikkoina oli lukenut pastori Frisiuksen luona, kuin Theodor Kölner, kuin Friedrich Frisen ja kaikki nuo muut vapaussodan sankarit. Niin kaunis hän oli ja niin varma, ja semmoiset ylpeät silmät kuin hänellä olivat! Ja oli vallan hirveätä, ett'ei hän välittänyt mitään Ingeborg Landtista! Mutta Heim taas? Ei, Heim oli liika lauha, liika levoton, liika ystävällinen. Heim ei ollut mikään sankari!
Heim seisoi hetken vielä ja katseli hänen jälkeensä. Sitte upotti hän kätensä taskuihin, ja katseli iltaruskoa, joka ihmeellisen loistavana säteili taivaalla. Se valtasi hänen mielensä. Kasvojensa kiusautunut jännitys suli, ja silmissään syttyi tuli. Hän unohti tuon Ingeborgin, joka tuolla syrjempänä kulki kankaan ylitse, ja rupesi puhelemaan sen toisen kanssa, joka en hänen mielikuvituksessaan, joka ratsasti hänen sivullaan kankaan yli, ja joka oli hänen armaansa. Hän astui ripeämmin eteenpäin, ja kun hän siinä kulki tietään, silmänsä illanruskossa, kohotti hän kätensä, ja kaikki muu maailmassa hälveni mielestään: "Koko linna on liekkien vallassa, Ingeborg! Nyt täyttä karua! Ja älä pelkää! Etkö näe, kuinka lujina ja upeina nuo pilvenharmaat muurit ylenevät? Ne eivät ikinä voi sortua. Mutta sisällä on paljasta liekkiä ja lieskaa. Liekit kurkistavat mielettömin punaisin silmin joka ikkunasta, ne lieskaavat joka käytävässä, ne kapuavat ylisille ja kiipeävät ylös tornia. Näetkös? Nyt lentää punainen kukko katonharjalle. Pysy tiellä. Ingeborg ja pidä lujasti ohjaksista! Näetkö kuinka lieska loimuu kauniissa salissa? Pöytien ja vuoteitten ylitse leimuavat ja liekehtivät nuo punaiset tulihenget… Älä itke, Ingeborg! Me rakennamme uuden talon, ihanamman kuin entisen, rakennamme alttaanin, jolta saa katsella metsiin, ja korkeat ikkunat merelle käsin… Nyt uupuu lieska… liekit sammuvat… ontot silmät tuijottavat vastaani… oh… nyt on kaikki raunioina!"
Hän antoi käsiensä vaipua, ja seisoi hiljaa uniinsa unohtuneena. Kotipihansa oli lähellä, ja aitausvallin takana makasi Ingeborg pitkänään ja nauroi.
Silloinkos Heim hämmentyi ja aikoi vihoissaan kääntyä pois. Mutta kun tyttö lepäsi siinä ja katseli ja nauroi häntä niin ylimielisen vallattomasti, ja kun hänen vaaleat hiuksensa sekautuivat kanervikkoon, niin ei Heim osannutkaan irroittaa silmiään hänestä. Hän seisoi hänen edessään ja ajatteli: Ehkä hän kuitenkin pitää sinusta! ja tyttö salli hänen kernaasti katsella, kun ei hän vaan häirinnyt häntä puheillaan, ja oijenteli ja oikoili itseään siinä, kuin kissanpoikanen, joka haluaisi leikkiä.
Silloin kääntyi Heim hiljaa poispäin, hän kalpenikin hiukan, ja silloin hypähti tyttö pystyyn ja lähti hänen kanssaan rinnettä alas. Marskia ja merta peitti jo illan hämärä.
"Siedänpä sinua sentään!" sanoi tyttö yht'äkkiä. "Enhän muuten viitsisi aina käydä kanssasi täällä kankaalla."
"Mutta sitte tulet yht'äkkiä niin epäystävälliseksi ja rupeat riitelemään."
"Mutta enkös odottanut sinua vallilla vai?"
"Niin, odotithan, ja sentähden… ja koska…" Hän pani kätensä taskuunsa ja etsi sieltä ja katsoi häneen… mutta silloin olivat tytön silmät taas yht'äkkiä tuollaiset suuret ja kummastelevat, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä "elefantin edessään." Niitä silmiä!
Heim jätti koko etsimisen.
Kun hän palasi yksin rantamaa pitkin, otti hän yht'äkkiä rannerenkaan taskustaan, ja heitti sen äkkiä vihastuneesti veteen. Vilahti hopeaisesti veden kalvossa, ja vedenneitojen kädet kurkottivat ahnaasti vedestä aarteen perään. Niitäkin varomattomin!
"Ei siitä kuitenkaan ikinä mitään synny!" sanoi Heim. "Hän on liika itsepintainen. Hän on toisellainen kuin minä!"
NELJÄS LUKU.
Heim Heiderieter, yhdeksännettä lukukauttaan viettävä ylioppilas, oli aamusti saapunut Bebenhauseniin, oli uneksinut koko päivän Bebenhausenin kauniissa hiljaisessa linnassa, tuossa kuninkaallisessa erakkolassa, ja käyskeli koko iltapäivän Schönbuchissa jatkaen ja kehitellen näitä uneksumisiaan. Milloin kuleksi hän rauhaisan hiljaisilla metsäpoluilla, milloin päätiellä, jonka ylitse pyökit tuuheine oksineen riippuivat. Nyt tuli hän uupuneena, kengät tomusta valkeina ja kasvot kuumina, viimeistä kukkulan rinnettä alas. Pyökit väistyivät edestä, ja sadut ja unet kaikkosivat metsien piiloon, maailma avautui eteen taas: tuossa seisoi Tübingenin linna. Ilta-aurinko välkkyili pitkissä ikkunariveissä. Tuo vanha kaupunki seisoi rauhaisana tuossa edessä, laajana ja omaisena tuossa laakson pohjalla.
Heim Heiderieter laskeusi verkkaan mäen rinnettä. Hän uneksi yhä vielä. Vielä ei ollut kukaan herättänyt häntä, ei ollut kukaan ottanut häntä palvelukseensa. Sen teki sittemmin kotiseutu.
Pukunsa oli hyvin yksinkertainen, ruskeata sarkaa, valkeilla kiharoilla hiuksillaan oli pehmeä hattu ja kädessään luja tammisauva.
Kasvonpiirteensä olivat vuosien vieriessä miehistyneet ja elämänuskallus ja aurinko olivat saaneet ne ruskeiksi ja voimakkaiksi, mutta silmänsä olivat yhä pysyneet entisinä, olivat yhä samat uskolliset puhtaat silmät, joiden takaa välkkyi värikkäitä kirjavia ajatuksia, kuin ikkuna, jonka takana seisoo sytytetty joulukuusi.
Mutta siinä juuri onkin Heim Heiderieterin heikkous. Eihän aina olo jouluaatto. Milloin ryhdyt sinä arkipäivätoimiin, Heim Heiderieter?
Torin vierellä, lähellä kirkkoa, on ravintola, joka ehkä on jo yli kahdensadan vuoden vanha. Sinne meni hän sisään.
Tuo matala avara huone yksinkertaisine pöytineen, penkkineen ja tuoleineen on täpötäynnä ylioppilaita, jotka nauttivat vaatimatonta illallistaan, leipää ja juustoa, tai istuvat oluthaarikkojensa ja viinilasiensa ääressä ja pakinoivat keskenään korkeaäänisesti ja iloisesti. Siinä ravintolassa kävi etupäässä pohjoissaksalaisia. Monta verevää reipasta nuorukaista saa siellä nähdä. Muutamat ovat vielä hyvin nuoria, vasta koulusta päässeitä, kasvoillaan on vielä päästötutkintojen kalpeus, ja liikkuvat he vielä enemmän tai vähemmän epävapaasti, eivätkä vielä ole oikein kotiutuneet vapaaseen ylioppilaselämään. Toiset taas ovat jo vanhempia, heiltä on tuuheat viikset, ja siellä täällä antaa joku lyhyt vaalea poskiparta aihetta viattomiin leikinlaskuihin. Mutta on joukossa vanhempiakin, rappeutuneita elämän kuluttamia miehiä, ne ovat yliopiston kiusanlapsia, sen silmien edessä pilalle joutuneita; näkee kasvoja, jotka puhuvat joko uneliaisuudesta tai juopottelusta, vartaloita, jotka ovat joko liika ohuet tai liika tukevat, käytöstä, joka osoittaa joko velttoutta tai raakuutta. Ne ovat reippaan nuorison pilkan esineinä ja rasitukseksi tovereilleen ja tuttavilleen. Ne ovat vanhempain ja sisarusten huoli ja Jumalan kauhistus.
Heim Heiderieter ripustaa hattunsa käyräkahvaisen keppinsä nenään ja sijoittaa molemmat nurkkaan, sivasee kerran pieniä viiksiään ja oijentaikse suoraksi, niin että päänsä melkein koskee kattoon, ja lähtee sitte, milloin nyökäyttäen tervehdykseksi päätään, milloin kumartaen — nyökäyksensä ovat aina sydämelliset, on kuin välähtäisi joka kerta lämpöä silmistään, kumarruksensa ovat jäykät ja taipumattomat — ja pujotteleikse pöytien välitse pyrkien holsteinilaisten pöytää kohden.
"Kas, tuossa uneksija tulee! Istu alas Heiderieter, kangasten samooja!"
"Kangasten samooja, metsän kulkija! Tänne!"
"Eipäs, vaan tänne! Meidän kahden välillä on vaan yksi ainoa kangas."
Sen sanoo eräs viimeistä lukukautta opiskeleva lääketieteen ylioppilas, hupainen hauska mies, kirkkaitten silmälasien takana välkkyvät kirkkaat silmät. Hänen isänsä, eräs lääkäri, käy virkamatkoillaan välistä aina Eschenwinkelissä saakka, ja poikansa on tuntenut Nummitalon jo, kun Heim vielä juosta livisti paljain jaloin hiekkatietä koululle.
"Tiedätkö Heim, että palatsisi Weinbergissä on palanut?"
"Kokonaan… Ei muuta kuin tuhkaa jälillä!"
Heim naurahti tyyneesti: "Kun vaan Uhlandin laulut ovat pelastetut!"
"Kaikki on palanut!"
"Mutta ne ovat minulla taskussani. Tuossa!" Hän näytti nauraen risuista nidosta.
"Mutta kuulkaas, Heiderieter", kysäsee eräs vanhempi ylioppilas, joka vasta äskettäin on tullut Tübingeniin, eräs teräväpiirteinen juristi: "Mihinkä tiedekuntaan te oikeastaan kuulutte?"
Kysymyksessä piilee pientä ivaa ja pientä uteliaisuutta. Mutta pöydässäkös remahdetaan nauramaan, ja satelee sukkeluuksia asian johdosta. Jotkut arvelevat: "Viidenteen!" Toiset taas tuumivat, että Heiderieter kuuluu "Uhlandin tiedekuntaan" ja että "koko Württemberg on opintosalinaan." Viimeksi selittää joku, että Heiderieter oleksii liika harvoin Tübingenissä, jotta edes voisi semmoisia kysyäkään.
Tuo ystävällissilmäinen lääketieteen ylioppilas saa hälinässä, joka oli syntynyt, tilaisuuden matalalla äänellä selittää kysyjälle, että Heiderieter oli mukava, mutta omituinen nuorukainen, joka, ikävä kyllä ei tietänyt, miksi hän pyrki.
Heimistä on kiusallista olla keskustelun keskipisteenä ja on hämillään. Hän on, kun on kahdenkesken ajatustensa kanssa, ylen rohkea mies; hän puhuu kokonaisille kansanjoukoille, eikä hän valtiopäivillä jää ketään vastaan sanattomaksi. Kahdenkesken jonkun tuttavansa kanssa on hän hupainen seuranpitäjä, avaa sydämensä ja tarjoo siellä sijaa niin vilpittömällä ystävyydellä, että tuntee ihan ilostuvansa. Mutta hän joutuu hämilleen, kun on ympärillään kuusi, seitsemän miestä ja kaikki katsovat häneen, ja aina menee hän ensimmäisenä luentosaliin — jos hän ylialaan menee sinne nimittäin — ett'ei, kun hän astuu ovesta, kaikkien silmät kääntyisi häneen. Niinpä onkin käynyt niin, että Heim Heiderieter, joka kullekin erikseen esiintyy mielevänä, vilpittömänä ja lahjakkaana miehenä, on tuttavapiirilleen kokonaisuudessaan hyvänsävyisen leikinlaskun esineenä, ravistavatpa muutamat jyrkempiluontoiset ja ylpeämmät päätäänkin hänestä puhuttaessa.
Tällä kertaa pelasti hänet pälkähästä voimakas käsi. Oli astunut ravintolaan joku vieras nuori herra, kookas komea mies, jonka tummat, suorat hiukset, tummat silmät, jalot kasvojenpiirteot ja hieno puku tekivät varsin edullisen vaikutuksen. Tämä mies pysähti hetkeksi itsetietoisen ja varman näköisenä keskelle huonetta, hattu kädessään, ja katseli etsivästi ympärilleen. Sitte kuuli hän keskustelun holsteinilaisten pöydän ääressä, ja samassa laski hän kätensä Heimin olalle.
"Hyvää iltaa, Heim Heiderieter!"
Heim hypähti pystyyn ja laski kummankin kätensä toisen olalle:
"Andrees, Andrees!"
"Tule!" sanoi Andrees. "Riisuin eilen Berliinissä yltäni ulaanitakin, ja olen suoraapäätä matkustanut tänne näkemään ja puhuttelemaan sinua. Vaikeatapa oli löytää Tübingeniä, Stuttgartissa olin jo heittää koko yrityksen sikseen. Vielä vaikeampi oli löytää sinua." Hän kääntyi pöytäseuran puoleen: "Olette saaneet pitää tätä miestä viisi vuotta. Minulla on vanhat oikeudet häneen; sallikaa hän minulle täksi illaksi."
Ulkona oli ruvennut hämärtämään, oli jo melkein ilta. Mutta taivas oli kirkas. Oli hiljainen, ihana kesä-ilta.
"Missä sinä asut?" kysyi Andrees.
"Tuolla syrjempänä", sanoi Heim hieman arasti. "Olon vuokrannut itselleni pienen huvimajan tuolla ulkona viinitarhoissa. Mutta voisimmehan mennä sinun hotelliisi. Minne olet ottanut asuntoa?"
"Kiitos, lähdetään sinun luoksesi vaan."
He astelivat kapeaa epätasaista polkua ylös kukkulalle. Kuu kurkisteli etäisten puunlatvojen ylitse; sen valo heitti kiemuroivia viinilehväin varjoja tielle. Toisinaan näki hieno- ja siromuotoisen viinirypäleen lepäävän kivityksellä, viheriän viinirypäleen.
Heim tuijotteli miettivän näköisenä tiehen, Andrees piti tapansa mukaan päätään ylhäällä ja katseli ympärilleen; liikkeensä eivät sentään enää olleet niin rauhalliset kuin ennen, niihin oli tullut jotain äkillistä ja levotonta.
He vaikenivat kumpikin: Tuolloin tällöin kuului joku yksinäinen arka lintu huutavan yössä.
Silloin väistyivät vasemmalle tiestä viinipensaat ja edessä seisoi pienen lavan päällä neliskulmainen huvimaja, jonka ovi oli auki.
Sen muodosti yksi ainoa huone, noin tavallisen pienen huoneen kokoinen. Seinällä vastapäätä ovea oli puupenkki, joka oli maalattu viheriäksi, se oli varustettu patjoilla ja näytti käyvän vuoteesta. Huoneen oikealla seinällä seisoi kirstu, jonka Andrees kohta tunsi, se oli ennen seisonut Nummitalon salissa. Muun osan huonetta anasti pyöreä pöytä.
Kun tämän huvilan asujalla oli luonaan enemmän kuin kolme vierasta, täytyi hänen ottaa ne kolme kirjaa, jotka olivat kirstulla ja nostaa ne pöydälle. Näistä kolmesta kirjasta lupasi yksi opastaa ahkerat lukijansa koko vanhaan filologiaan, toinen oli päiväkirja ja kolmas Uhlandin runot. Ensimmäistä ei hän ollut aukaissutkaan, toisessa oli ainoastaan tyhjiä valkeita lehtiä ja käytettiin sitä spriikeittiön alustana, kolmannen osasi Heim ulkoa.
Strandiger katsahti päätä pudistellen ympärilleen: "Saakohan täällä edes kupin kahvia tai jotain semmoista?"
"Paikalla!" vastasi Heim ja laski pienen spriikeittiönsä punaisenkirjavalle pöytäliinalle. Andrees seurasi tarkasti jokaista hänen kömpelöä liikettään.
Liekki lieskahti alta ylös.
"Onko pöytäliina tulenkestävä?"
"Keittiö seison muuten tavallisesti tässä arkulla", sanoi Heim, etsien paraikaa samasta arkusta kahvitötteröä.
"Nyt peite käryän jo."
Heim kääntyi ympäri, ja survasi konetta kämmenellään, niin että se, sensijaan että olisi hiukan siirtynyt syrjään, pannuilleen päivineen lensi lattialle. Lattialle juokseva väkiviina syttyi kohta palamaan. Nyt paloi jo kahdessa kohdassa, ja Heim seisoi niiden välillä.
"Jos sinä aiot antaa sen palaa", sanoi Andrees, "niin pitää meidän vähitellen ruveta poistumaan."
Nyt maltti Heim mieltään ja iski leveällä kämmenellään palavaan pöytäliinaan, ja saikin tulen kohta sammumaan.
"Tule", sanoi Andrees, "mennään istumaan tuonne ulos penkille, kuu nousee laakson ylle. Ympäristö näkyy olevan hyvin kaunis… onko sinulla jotain juotavaa?"
"Karafiini viiniä."
"No tulehan siis!"
He menivät istumaan ulos penkille, viini välillään. Silloin tällöin ottivat he siemauksen. Lasia ei ollut.
"Emme ole tavanneet toisiamme viiteen vuoteen", sanoi Andrees…
"Kuinka pitkälle sinä olot edistynyt?"
Heim nojasi kyynäspäillään polviinsa ja katseli avaraan laaksoon edessään. Valkeine kiharoine hiuksineen ja partoineen ja voimakkaine suurine piirteineen muistutti hän, siinä kun hän terävästi ja kuitenkin uneksuvasti katseli kuuvalovälkkeiseen hämärään, etelään, noita vaeltavia germaaneja, jotka muinoin joskus matkahaluisina ja kaihoten olivat näiltä samoilta kukkuloilta tähystelleet etelään, ikävöiden tuonne kaukaisuuteen, jota eivät tunteneet, ja joka oli tuleva heidän tuhokseen.
"Pitkällekö olen edistynyt jo?" kysyi hän neuvottomana. "Enhän tiedä edes, pitääkö minun pyrkiäkään mihinkään."
"Mutta sallihan sitte, miekkoseni, että kysyn sinulta jotakin! Paljoko jätti isäsi sinulle perintöä?"
"Minä elän hyvin vaatimattomasti, Nummitalo kestää sen vielä."
"Vai niinkö luulet… Noh, ja sitäpaitsi! Tottahan sinä johonkin sentään pyrit. Mitä sinä toimittelet?"
"Minä luen ja… kuleksin."
Silloin naurahti Andrees harmistuneesti: "Olen saanut kaksi kirjettä", sanoi hän, "toinen on Maria Landt'ilta, toinen Telsche Spiekeriltä. Oletkohan utelias?"
"Voinhan lähimain kuvitella, mitä Telsche Spieker kirjoittaa."
"Vai niin? Sittehän ei minun tarvitse sitä kertoakaan. Hän kirjoittaa: säästöpankki lähettää sinulle vielä puoleksi vuodeksi rahaa. Nummitalo on jo savupiippua myöten velassa ja tämä savupiippu huojuu jo perustuksillaan."
Silloin purasi Heim huuleensa, mutta ei kääntänyt katsettaan laaksosta:
"Siispä pitää minun ryhtyä johonkin."
"Ruveta suorittamaan tutkintoja vai?"
"Siihen… niin, siihen en pysty… Mitähän sitte suorittaisin?"
"Sen pitäisi sinun itse parhaiten tietää! Mutta uskonpa kylläkin, ett'et pysty siihen. Ei ole yksikään Heiderieter koskaan suorittanut mitään tutkintoja, tai saanut mitään valmista aikaan… Neuvon sinua, kuule. Palaa kotiin ja rupea Nummitalon isännäksi."
"Enpäs ikinä! Kiitos siitä! Keksinhän aina jotain. Jossain maailman kolkassa! Matkustan ulkomaille."
"Maria Landt kirjoittaa myöskin sinulle."
"Hän laulaa kait samaa laulua?"
"Mutta toisessa sävellajissa. Olen jättänyt hänen kirjeensä pöydällesi.
Voit lukea sen perästäpäin."
He vaikenivat hetkeksi. Ajatuksensa vaelsivat kotiseuduille.
"Kuule, Andrees, mikä on oikein suhteesi Maria Landt'iin??
"Mariaanko? Hän kirjoittaa hyvin järkeviä kirjeitä. Ensi rivillä seisoo: Äitisi tulee vanhaksi ja on jo melkein sokea. Ja toisella: Rakennukset Eschenwinkelissä luhistuvat jo huomispäivänä. Sitten palataan taas äitiin ja taas Eschenwinkeliin."
"Et sinäkään ole viiteen vuoteen ollut kotona vai?"
Andrees kohautti olkapäitään. "Mitä minä siellä? Kerran käväisin, kolme vuolta sitten. Maria oli matkustanut pois. En osaa mukautuu noihin pieniin oloihin siellä. Kuulun suurkaupunkiin. Mutta, kuule, sinulle tahdon tunnustaa jotain: Sinun pitää hoitaa pientä omaisuuttasi, kuten kaikki isäsi. Sinä kuulut kotiseudulle."
Heim kävi rauhattomaksi ja aikoi nousta ylös.
"Pysy hiljaa vaan! Enhän ajattelu halveksivasti sinusta. Senhän tiedät. Mutta olen aina aavistanut, että loppu tulisi tämmöinen. Heiderietereistä ei ole vieraisiin oloihin. Jos sinusta joskus jotain kunnollista tulee, niin tulee sinusta sitä kotona, siellä metsän ja rannan välillä. Sinne kuulut sinä, sinne kuuluu sydämesi ja sinne voimasi. Siellä voit joskus ehkä käyttää, mitä täällä vieraissa maissa olet nähnyt ja oppinut."
Silloin nousi Heim seisaalleen ja astui jonkun askeleen eteenpäin ja katseli laakson ylitse. Kaikilta rinteiltä huurusi kaste usvaisina pilvinä laaksojen ylle.
"En voi jättää tätä ihanaa lempeätä maata", puhui hän matalaan, "siellä ylhäällä, kaukana on minusta liika autiota ja kylmää. Ihmiset ja maa, kaikki ovat niin tasaista, niin lakean aavaa ja kaukaista." Hän kääntyi ympäri: "Miksi et sinä palaa kotiseudulle?"
"Minäkö? Minä kuulun kaupunkiin." Hän naurahti: "Kun johtuu mieleeni tuo Maria Landt, tuo hiljainen sävyisä pyhimys! Että silloin muinoin olin ihastunut häneen! Mutta sitenhän käy. Ell'ei näe ja saa mitään muuta, niin tyytyy siihen, mitä on saatavilla. Muistatko serkkuani, Frans Strandigerin sisarta?"
Heim puisti päätään: "Missä on Frans?"
"Hänestä tulee maanviljelijä. Konttorituoli tuntui hänestä liika kovalta, ja seinät liika ahtailta, hän on nyt jossain Itäpreussissa jollain maatilalla… Mutta tuon Lena Strandigerin, hänen sisarensa, tahtoisin kerran nähdä rinnan Maria Landtin kanssa. Sekös olisi oiva pila! Suurempia vastakohtia ei löydy."
Heim katsahti ystäväänsä, ja kuun valossa näki hän nyt selvästi, mitä hän jo oli ollut tuntevinaan hänen äänensä sävystä, että Andrees Strandiger oli saanut toiset silmät. Ne silmät olivat kyllä vielä ylpeät ja kauniit, mutta ne eivät enää olleet rauhalliset ja puhtaat. Ja tämä viilsi hänen sieluaan: hän ajattelu että hän nyt oli ihan yksin maailmassa: "minulla ei enää ole yhtään ystävää!"
Hän kävi ihan hiljaiseksi.
"Tuumin", jatkoi Andrees, "antaa Strandigerkartanon vuokralle. Naiset voivat asua yläkerrassa, eikä heidän tarvitse huolehtia talonpidosta. Minä jään Berliiniin ja tutustun suureen maailmaan. Mitä muutakaan hyvää rahoista on?"
Heim ei virkannut mitään. Hän ei ollut vielä tarpeeksi ajatellut näitä asioita. "Mitä muutakaan hyvää rahoista? Että saisi nauttia elämästä! Luonnollisesti! Sitähän varten rahat ovat ja maat ja väki! Olisi minulla vaan rahaa!" Hän havahtihe unistaan.
"Kauanko aiot viipyä täällä?"
"Lena jäi äitinsä kanssa Stuttgartiin. Me jatkamme huomenna matkaa
Schweitsiin."
Andrees nousi ylös. Myöskin Heim nousi.
"Tein tämän syrjämatkan luoksesi, tuodakseni sinulle Marian kirjeen ja laskeakseni minäkin sydämellesi, että palaisit takaisin Nummitaloon. Sinne sinä kuulut ja siellä olet paikallasi."
"En ikinä!" sanoi Heim ja ravisti uhkamielisesti kiharoita hiuksiaan. "Palaisinko kotiin näin hyljättynä ja näin menneenä miehenä? Avaraan maailmaan minä lähden!"
Andrees oijensi kätensä hänelle. "Oma olet käskijäsi. Tee, kuinka tahdot. Minun pitää lähteä. Löydän kyllä itse kaupunkiin takaisin. Eikö täälläpäin ole tapana sanoa: Jumalan haltuun? Jumalan haltuun, Heim!"
Heim piti yhä vielä hänen kättään kädessään ja aikoi sanoa: "Jää nyt vielä luokseni tänne! Olemmehan lapsuudesta asti parhaimmat ystävät." Mutta Andrees kääntyi poispäin, ja taaskin hänen viime katseessaan, huomasi Heim tuon vieraan hänessä. Silloin hellitti hän hänen kädestään.
Hetken seisoi hän oven edessä ja kuunteli hänen askeleitaan, ne kuuluivat, yhä alemmalta. Yhä kauempaa kuului tuo tripp, trapp… Ja nyt oi enää mitään… Kaikki hiljaista.
"Niinpä… tuo on lopussa… ihan lopussa."
Hän puisteli hämmentyneenä päätään, tähysteli laakson ylitse, kääntyi ympäri, ja astui, mielensä levottomasti lainehtivana, majaansa.
Niinpä maailmalle siis! Kuljeksivana, kodittomana!
Silloin näki hän pöydällä tuon kirjeen ja tarttui siihen, kuin johonkin, joka vielä oli hänelle omaista ja läheistä.. Hän astui taaskin ulos ja koetti lukea sitä kalpeassa kuunvalossa, joka väreili ilmassa. Siinä oli ainoastaan muutama sana, jotka olivat kirjoitetut erään kämmenenkokoisen valokuvan takapuolelle: "Äiti Strandiger sanoo: Heiderieterit ovat aina pyrkineet vieraaseen ja laiminlyöneet kotonsa; mutta Heimistä en olisi uskonut sitä. Jos kaikki olisimme Heiderietereitä, olisi kaikki paljasta ohdaketta ja orjantappuraa, ja kaikki olisimme katottomia. Kangas on hiipinyt aina ikkunalautoihin asti ja livahtanut katolle. Nummitalo on suotta kutsuva poikaansa ja kangas isäntäänsä, kunnes viimein palaa kotiin kelvoton mies, josta ei kotiseudulle ole mitään hyötyä."
Heim käänsi kuvan.
"Nummitalo!! Nummitalohan!!"
Hän näki sen selvästi kuunvalossa. Hän astui hiukan syrjempään, niin ett'eivät viinipensaat riistäneet häneltä hituistakaan kuun hopeavalosta: "Nummitalo! Tosiaankin… Ei, mutta! Nummitalo!… Eipäs… Katsokaas toki!" Hän kertoi viinipensaille, hän puhui ääneen, kuin joku, joka hilpeänä ja keveänä tarinoi viinipikarin ääressä: "Nähkääs! Todentotta, kaikki vajan ikkunat ovat rikki, sen ovat ne pojan viekanat, senkin ilkimykset, tehneet. Ovat sen perineet niiltä ajoin, kuin minä aloitin… onkin osaava heitto pienelle pojanvekaralle! Ken osasi, sai palkinnoksi pienen piipunnysän. Luulenpa todentotta, että tuolta salin ruudun takaa kurkistaa esiin Telsche Spiekerin naama, Sekös osasi murista. Mutta mepäs istuimme vallin takana vaan ja nauroimme."
Hän puisteli ihmeissään päätään. Kuunvalo hiipi joka hiuskarvallaan ja välkkyi joka suortuvallaan.
"Enpäs enää voisi astua suorana tuosta ovesta sisään… en likimainkaan! Minun täytyy taivuttaa päätäni syvään, oikein kumartua täytyy minun, kun palaan! Minä… niinpä, näkisinpä mielelläni taas kerran tuon vanhan talon, ainoastaan nähdäksenikin, miltä se nyt näyttää… sali ja kellarikamari ja kyökki avoimine liesineeen, jolla mustat härkäpavut ratisten paistuvat pannussa… ruton hyvää ruokaa se! Mutta seassa pitää olla perunanpalasia ja ne pitää olla paistetut rasvassa, niin, ja oikeastaan pitää länsituulen viuhua kankaalla, tuommoisen oikean märän, kolakan länsituulen. Sillä se on oikeata rannikkoväen ruokaa se."
"Tuosta menee polku puutarhan lävitse ja tuossa on vallinaukko. Tosiaankin, aukko näyttää pieneltä, se on nurmettunut, siitä ei enää käy kukaan metsään ja Wodaninkukkulalle. Ja siellä turpeen alla on yhä vielä se kolmas rannerengas. Olisipa somaa tietää, kuka senkin on saava! Ne molemmat toiset ovat menneet linnunteitä! Mutta kolmas kerta olen osaava oikeaan!"
"Missähän lienee sekin rengas, jonka lahjoitin silloin purolla? Lieneekö sen käsivarsi yhä yhtä ruskea ja silmät yhtä kirkkaat? Näkisinpä… näkisinpä mielelläni puron taaskin, jonka rannalla lepäsin hänen edessään, ja tahtoisinpa nähdä paikankin, jolla hän erosi minusta. Missä lienee hän nyt? Missä?"
Hän puisti päätään, ja tuijotti otsa rypyssä ja silmät tuimina kuvaan kädessään. Kuun valo lepäsi sillä. Tuntui hänestä, kuin katselisi siitä kotinsa ja kotiseutunsa häntä uskollisesti ja vilpittömästi silmästä silmään.
"Ja kohtapa tulee aika, jolloin villihanhet lentävät kankaan ylitse, aamusin toisaalle päin ja illalla takaisin, lentävät kolmikulmaisessa jonossa ja räikeästi kirkuen. Olenpas monta kertaa väijynyt niitä turhaan pyssyilleni metsän reunassa.
"Olisikohan tosiaankin niin, että kotona ilmenisi minussa tuo hyvä ja voimakas — tunnen että minussa piilee jotakin — joka ei täällä vaan tahdo päästä virkenemään? Suuri on siellä luonto, raittiina humisevat tuulet ja kauas kantaa silmä. Sielläpä pitäisi ihmisessä herätä hurskaus, voima ja ilo."
Ja yht'äkkiä tulvahti rikkaan riemuisasti sielussaan: "Minä… lähden kotiin!" huudahti hän. "Huomenna, jo… huomenna lähden!" Silmänsä tulivat kosteiksi ja äänensä värisi.
Sinä yönä nukkui hän hyvin vähän. Kaikki ajatukset, jotka liikkuivat vilkastuneessa sielussaan, kehäsivät yhdessä asiassa vaan: Minä lähden kotiin!
* * * * *
Seuraavana aamuna lähti hän matkalle, jalkaisin, loput rahansa taskussaan, selässään musta nahkalaukku, jonka hän kerran, viisi vuotta sitten oli ostanut S:t Paulilla Hampurissa, kädessään oli tammisauva. Siten vaelsi hän viimeistä kertaa Schönbuchin lävitse. Yleensä noudatti hän Neckarin juoksua, vältti sentään suurempia kaupunkeja. Mitä kauemmas matkansa joutui, sitä varmemmaksi tuli hän siitä, että hän oli oikealla tiellä, ja sitä iloisemmaksi, luottavammaksi ja uskaliaammaksi tuli mielensä. Tunto voimakkaasta, hyvästä teosta ylensi hänen sieluaan, sai silmänsä kirkkaiksi ja askeliinsa voimaa. Näinä tyyneen vaelluksen, hiljaisen itseensäsyventymisen ja voitollisten taistelujen päivinä, jolloin hän heilautteli ruskeassa kädessään jykevää tammisauvaansa, näinä päivinä, jolloin kotiseutunsa heräsi sielussaan yhä kirkkaampana ja selvempänä ja yhä ihanampana ja avarampana, jolloin elämän vakavuus valtasi hänen mielensä ja unet hälvenivät edestään kuin sumuharsot, runoili hän seuraavat värssyt, jotka hän illalla lyijykynällä kirjoitti pieneen mustaniteiseen taskukirjaansa. Seuratkoon niitä tässä pari näytteeksi hänen silloisesta mielialastaan.
Kotiapäin.
Jo koittaa aamun koi!
Saa aurinkoinen loistossaan
Taas taivahalle paistamaan.
Nyt kotiin, oi!
Käy aika kiirehtäin.
On kuuma paahde auringon;
Mun tieni vuoristohon on,
On kotiin päin!
Jo huippu häämöttää;
Ylhäältä luota pyökkien
Mä kodin nähdä himoitsen,
Miks' sit en nää?
En näe mä kotoain;
Vain kirkon tornin kaukaa näin.
Mi tuska polttaa silmässäin?
Ei itku vain?
Jo sammuu päivän lies.
Nään enkeleitten viittaavan,
Kun painun laakson helmahan
Mä matkamies.
Muutamat toiset säkeet ovat toista laatua. Rohkeutensa kasvoi.
Lehmuksen alla.
Istun lehmuksen alla ja uinun;
Äkkiä leijaa lehviltä maahan
Mun eteen aivan
Yks' keltalehti.
Tunnen kaihoa: kesä nyt kukkii,
Kypsä ei pellon vihreä vilja,
Oi, mistä lehti.
Tää kuolon enne?
Taaskin leijavi ylhäältä maahan
Nurmelle hiljaa: eessäin seisoo
Kuin taian tuoma
Yks' kirjolintu.
Seisoo, keikkuu, sorjana leikkii,
Nyökkivi päällään, heiluvi pyrstö.
On silmä kirkas
Sen punapulmun.
Istun ja haaveksin uusin toivein:
Vihryt on vilja ja pitkä on kesä,
Ja kirjolinnun
Mä — pyytää mielin.
Kolmantena matkapäivänään aikoi hän jättää Neckarin ja poiketa Würzburgia kohden. Silloin sai lian kuulla, että Heidelberg valmistautui seuraavana päivänä, viettämään yliopistonsa viisisatavuotista muistojuhlaa. Silloin päätti hän pysyä uskollisena virtaystävälleen Heidelbergiin asti, ja sitte jatkaa matkaansa suoraan pohjoiseen. Matkalla, kauniilla laaksotiellä, antoi hän monen iloisen ylioppilasparven, ja monen lehväkoristeisen, lippuliehuisen vaunun ajaa ohitsensa. Hän pysytteli yksin, kuitenkin tervehti hän ja vastasi iloisesti tervehdyksiin. Aikaiseen seuraavan päivän aamulla levähti hän hiukan eräässä ravintolassa, joka on hetken matkan päässä Heidelbergista. Sen avara aurinkoinen suoja oli tungokseen asti väkeä täynnä. Hän istahti väsyneenä alas, ja, ajatuksensa kun kaikki liikkuivat kotona, unohti hän itsensä, ja tilasi leveällä alasaksallaan: "Leipää ja juustoa ja lasi viiniä!"
Siinä istui lähellä pari vilkasta tyttöä, joiden jalat olivat yhtä valkeanpölyiset kuin hänenkin. Heillä oli mukana isänsä, kookas, vakava, polvihousuihin puettu mies, jolla oli älykkäät kasvonpiirteet ja lyhyt poskiparta. Kun he kuulivat vieraan sanat, joita he eivät ymmärtäneet, lähenivät nuo tummat päät toisiaan ja lämpimät posket hipaisivat toisiinsa, ja laskivat he arvelujaan, kukahan tuo oli ja mistä, arvelivat hänen vaaleista hiuksistaan ja leveästä puheenparrestaan, että hän mahtoi olla joku alankomaalainen tai tanskalainen ja kurkistelivat siinä päätä käännellessään aina tuontuostakin häneen ja näyttivät hyvinkin halukkailta antaumaan jo ennen Heidelbergiakin pieneen hupaisaan seikkailuun. Ukkovanhus katseli vakavana eteensä, otti aina joukkoon tyytyväisen näköisenä siemauksen lasistaan ja istui siinä kuin ainakin mies, joka nauttii sitä, mikä hänelle maistuu, ja jolle on pieni asia maksaa kestinsä.
Sillävälin lämpeni Heim hiukan noiden vallattomain silmien tulesta. Ja kun ukko sattumalta lähti ulos — joukko varsoja talutettiin nimittäin ohitse, kohotti hän täysinäisen lasinsa ja sanoi hymyillen ja päätä nyökäyttäen: "maljanne!…" ja tytöt vastasivat perin somasti ja nauraa tirskuivat keskenään ja kätkivät tyttömäisesti silmänsä ja katsahtivat toisiinsa ja nauroivat, eivätkä unohtaneet tuontuostakin vilkaista häneen. Ja kaikkia kolmea huvitti, he kun puhuivat eri kieliä, keskustella toistensa kanssa silmillä. Sittemmin, kun hän lähti pois, tapasi hän pienemmän tytöistä puolipimeässä käytävässä, ja ehkä olisivat he siellä tulleet lähempäänkin keskusteluun, ellei Heim yht'äkkiä olisi unohtanut itseään ja puhutellut häntä schwabilaismurteella ja ell'ei toinen tytöistä olisi ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Silloin naurahtivat kumpikin hämillään, ja palasivat takaisin ravintolaan.
Niinpä jatkoi hän matkaansa, vilkastuneena pienestä seikkailustaan ja jatkaen ja kehitellen sitä mielikuvituksissaan kaikille suunnille, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, rakentaen siitä oikean ilmalinnan korkeine, uhkarohkeine kaarineen, ja kiemuroivine koristeineen, jonka kullalle hohtelevissa saleissa hän molempine kaunottarineen käyskeli.
Mitä lähemmäksi hän tuli Heidelbergia, sitä kauemmas unohtui mietiskely ja ajattelu. Sielunsa avautui ja kurkisti esiin hänen kirkkaista silmistään. Hän, joka matkallaan yksinäisillä poluilla hiljaisissa metsissä oli ollut uneksija, hän muuttui nyt tarkkasilmäiseksi katsojaksi. Heidelberg oli näyttämönä, ja sen asukkaat näyttelijöinä.
Ja mikä avara aurinkoinen näyttämö ja millaiset todelliset ja arvokkaat näyttämövarustukset ja millaiset vilkkaat ja iloiset näyttelijät! Nuo vanhat kiemuroivat kadut, nuo vanhat, korkeapäätyiset talot, nuo juhlivat kansallispukuiset ihmiset, ja nuo nuoret, reippaat ylioppilaat, joiden silmistä ja poskilta loisti juhlailo ja juhlaviini! Ja tätä kaikkea elämää edessään katsoen seisoi juhlallisen vakavana linna tyhjine ikkunoineen ja jaloine muotoineen, ikäänkuin joku ylhäinen harmaahapsinen vanhus, jolta raa'at vihollisensa ovat puhkaisseet loistavat silmät.