Ja ylempänä vielä linnan yllä, ja yllä tuon kaiken aitosaksaiaisen näkymön vietti saksalainen aurinko.

Heim Heiderieter meni, minne vaan häntä uteliaisuutensa veti. Pyöreä hattunsa kaukana takaraivolla, molemmat kätensä sauvansa kahvalla, jota hän piti edessään, seisoi hän, kasvot linnaan päin, joka yleni kukkulalla rakennusten yllä, ja antoi kirjavain juhlakulkueiden samoilla ohitsensa. Tuskinpa kukaan, joka näinä loistavina juhlapäivinä katseli näitä juhlakulkueita, oli syvemmän liikutuksen ja voimakkaamman lumon vallassa, kuin tämä yksinkertainen ylioppilas, joka ensi kertaa näki ruumiillistuneina edessään nuo haamut, jotka hän mielikuvituksissaan oli lapsuudestaan asti aina nähnyt edessään. Kun nuo kaikki, nuo kirjavat värikkäät kuvat Saksan muinaisuudesta olivat liikkuneet ohitse ja kaikki kadut tulvivat äänekästä iloa ja reipasta, täyteläistä vuolasta elämää, silloin lähetti hän silmillään tervehdyksen tuonne ylös linnanraunioille: "Olisipa sinulla vielä silmäsi, että saisit nähdä lastesi ilon."

Kun rupesi hämärtämään, tuli hänen nälkä. Hän ei ollut koko päivään, sitte kuin hän silloin aamulla ulkopuolella kaupunkia oli nauttinut hiukan leipää ja viiniä, muistanut ajatellakaan ruokaa tai juomaa, Iloinen soitto ja riemukas äänten ja lasien helinä johtivat hänet erääseen puistoravintolaan. Hän istuutui erään yksinäisen pöydän ääreen, ja tilasi itselleen illallista. Kun hän oli ravittu, nojautui hän mukavasti taaksepäin, ja antoi väsymättömäin silmiensä taas lähteä seikkailuille. Siinä istui viereisessä pöydässä vieraita, jotka kielimurteensa mukaan näyttivät olevan Keskisaksasta, ne olivat hyvinvoipia, hyvin vaatetettuja keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, ja kuuluivat he juttelevan juhlasta ja juhlavaikutelmistaan. Taampana, kauempana puutarhan taustassa, jossa oli hämärää, jota kuu ja tähdet vaan heikosti valaisivat, samalla kuin muu puisto oli valaistu, istui eräässä pitemmässä pöydässä nuorta väkeä, naisia ja herroja. Ne olivat kaikki ottaneet osaa juhlakulkueeseen, ja olivat vielä kulkuepuvuissaan. Heidän suuret leveälieriset hattunsa, kirjavat, kullalla kirjaillut ja raskaat pukunsa, miekat miesten vöillä, ja leveät kultaiset reunustat naisten puvuissa, lisäksi tuo iloinen vilkas haastelu ja kuunvalo, joka värjyi puiden lehvistössä, kaikki tuo synnytti kokonaisuuden, jota Heim Heiderieter hiljaa ja kauan avoimella mielihyvällä katseli.

Kesti vaan tuokion, kun seura jo huomasi kiinnittäneensä hänen huomionsa. Iloisia kun olivat, ja säälien hänen seurattomuuttaan, ja koska hän katseli siinä niin tyytyväisenä ja hyvillään, ehkä miellytti hänen komea voimakas nuoruutensakin ja reippaat virkeät kasvonsa kiharoine hiuksineen ja partoineen naisia, lähettivät he hetken neuvoteltuaan nuorimman keihäsmiehensä, soman nuorukaisen kutsumaan vierasta, viittoillen samalla myöskin käsillään ja haarikoillaan ja laseillaan. Silloinpa lähti Heim heidän joukkoonsa ja istahti pöytään ja, ollen yhtäläisessä juhlahuumeessa kuin toisetkin, iloitsi iloitsevaisten kanssa. Ja kaikki katselivat hyvillään hänen säteileviin kasvoihinsa, joille lankesi kirkas kuunvalo.

Häntä vastapäätä istui joku ylhäinen porvarisneiti yliopiston perustamisen ajoilta, silkkisen sinisen aluspuvun yllä oli hänellä väljä vaalea päällyspuku, jota reunusti kultaiset päärmeet. Korkea huippuhuntu, jota hän oli kantanut juhlakulkueessa, oli illennmältä tuntunut hänestä epämukavalta, nyt hänellä oli päässään kevyt huivi, joka välkkeili vilkkaissa turkkilaisissa, väreissä. Saattoi kuvitella, että tämä huivi oli ristiretkien ajoilta asti saanut levätä jossain tammiarkun pohjalla, ja että se nyt oli haettu esiin juhlan kunniaksi. Hän näytti olevan huvitettu osastaan, ja käytti puheessaan yhä jäykkiä vanhanaikaisia käänteitä ja kätki kasvonsa syvälle huiviin, jonka varjo peitti hänen otsansa ja silmänsä. Hän oli kookkaan, komean ja täyteläisen näköinen, ja loistavata pukuaan kantoi hän sillä varmuudella ja sillä suurekkaalla ja kuitenkin mukavalla ryhdillä, kuin pitikin. Hänen vieressään istui hänen kanssanäytlelijänsä, tämä oli puettu hienoon, hopealla ja kullalla kirjailtuun viittaan ja tummanväriseen matalaan lakkiin, hän ei sentään osannut näyttää yhtä arvokkaalta kuin neitinsä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta, näyttää ryhdikkäältä ja komealta, näytti hän vaan lyhyeltä, paksulta ja hyvin jokapäiväiseltä ja joutui hän ylhäisnäköisen seuralaisettarensa rinnalla ala-arvoiseen, melkeinpä naurettavaan valoon. Heim Heiderieter, joka sai olla hyvinkin omassa rauhassaan toisten huomiolta, katseli häntä niin usein kun vaan luuli, ett'ei hau. kiintyneenä keskusteluun, huomannut sitä. Mutta hän havaitsi pian, että tyttökin oli kiinnittänyt huomionsa häneen. Kuitenkaan ei johtunut mieleensäkään ruveta puhuttelemaan tuota ylhäistä neitiä, joka tummilla silmillään katseli häntä silmäkulmat rypyssä.

Sattui silloin että toinen puoli seuraa erittäin vilkkaassa haastelussa kääntyi toisaanne päin, toinen puoli toisaanne. Silloin laski tuo ylhäinen neiti käsivartensa pöytää vastaan, ja kysyi matalaan, mutta äänellä, jossa kajasti mielenkiintoa, ehkä liitimen veitikkamaisuuttakin: "Tohtiikohan kysyä vieraalta hänen kotiseutuaan?"

Heim loi häneen välähtelevät syvät silmänsä ja vastasi samassa sävellajissa: "Kotoni ikkunasta näen minä meren."

Tyttö kumartui vielä enemmän eteenpäin ja kysyi nopeasti:
"Pohjanmerenkö."

"Sen juuri", vastasi Heim. "Itään on kangasta, länteen merta."

"Kangasta ja merta! Kuinka ihanaa!… Mutta onko metsää? Eikö metsää ollenkaan?"

Heim oli kuulevinaan, että hänen äänensä värähteli, mutta näki ainoastaan hiukan hänen kasvoistaan ja joskus tumman väläyksen hänen silmistään, kun hän hiukan taivutti päätään syrjään.

"On siellä metsääkin!" — sanoi hän. "Kankaan reunalla!"

"Mutta eikö ole vuoria, yhtään puroa?… Minä tarkoitan…"

Heim naurahti ja sanoi: "On; on meillä purokin, ihan pieni puro."

"Sen rannoilla sammalta ja pohja hopean valkoinen? Sepä somaa."

"Ihan niin!" vastasi Heim iloisesti.

Tyttö vaikeni hetken. Heim odotteli uusia kysymyksiä. Ylen mielellään kuunteli hän tuota lempeän pehmeätä, syvää ääntä, ja tämän paikkakunnan siroa murretta, kun se kuului tuosta suusta. Mutta tyttö istui miettivänä eikä liikahtanutkaan. Hänen toinen kätensä piti haarikasta, joka oli edessään.

Heim loi silmänsä häneen kysyvästi.

Silloin nosti tyttö silmänsä taas ja katsahti häneen, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa häntä hänen sieluunsa, niin pitkään ja liikkumattoman syvästi hän katsoi. Selvästi näki hän nyt hänen silmäinsä kostean loiston.

"Palaatteko nyt kotiseudullenne?" kysyi hän matalaan, "vai tuletteko sieltä?"

"Minä olen matkalla sinne." Ja avomielisten ihmisten tapaan ja vilkkaampana taas pitkän yksinäisen matkansa jälkeen, innostui hän puhumaan: "Minä olin Tübingenissä, ja sain yht'äkkiä kovan koti-ikävän ja lähdin kohta ja jalkaisin vaan" — hän katsahti sauvaansa ja kohotti sitä ilmaan —, "ja kun pääsen kotiin, rupean minä eräässä pienessä nummitalossa maamieheksi kuten isänikin."

Tyttö vaikeni taaskin tuokion, sitte irroitti hän kätensä haarikasta ja sanoi hiljaa ja heleästi nauraen: "Vaan eihän kangas yksin ja puro ja meri kutsu vaeltajaa kotiin, vaan myöskin neito, morsian!"

Heim pudisti nauraen päätään: "Täytyypä Nummitalon pusertaa kaikkensa voidakseen elättää minut yksinkin. En ole löytänyt rikkauksia vierailla mailla, ja kotona olen köyhä."

"Ihminen 'on rikas, kun sydämensä vaan on hyvä ja ystävällinen. Mutta ette saa, kuten moni tekee, sulkea sitä, mitä tuolla ulkona olette nähnyt ja oppinut, itseenne, vaan jakakaa siitä ympärillenne. Kun ihminen vaan on ystävällinen ja tuntee mielenkiintoa ja osaanottoa, niin on hän rikas. Tiedättekö, että jo tänään iltapäivällä näin teidät, kun menimme läpi kaupungin? Teillä oli hattu vielä kauempana takaraivolla kuin nyt. ja olin loukkaantunut, kun ette katsahtaneetkaan minuun, vaan yhtäpäätä tuijotitte tuonne linnaan. Nähkääs, siksi toimitinkin teidät, kun näin teidän istuvan tuolla, kutsutuksi tänne pöytään, olitte kiinnittänyt huomioni, herraseni."

"Säälitte minua."

"Juuri niin! Tuumin noin: sääli häntä. Hän näyttää kuin voisi hän olla iloinen: niin, ja jotain muutakin ajattelin…"

"Päivä oli ihana!" huudahti Heim innoissaan. "Mutta teidän hyvyytenne tekee illan vielä ihanammaksi. Minä kiitän teitä."

Seura nousi pöydästä ja rupesi hojaumaan. Tukeva patriisimme unohti innokkaassa keskustelussa kokonaan neitinsä. He jäivät kahden.

"Saatte saattaa minut puutarhasta", sanoi tyttö, "serkkuni on unohtanut ja jättänyt minut." Ja katsahtaen Heimiin, jatkoi hän: "Teidän olisi pitänyt olla mukana juhlakulkueessa tänään. Tuommoisia noin ryhdikkäitä miehiä, kuin te, ei meillä ollut monta."

"Minne olisitte sijoittanut minut?" — Heim kävi uskaliaammaksi.

"Sinne, missä nytkin käytte! Ulisimme muodostaneet muhkean parin. Eikö teistäkin? Olkaamme sitä, kunnes tulemme puistosta."

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja asteli hänen rinnallaan. Ensi kertaa elämässään kulki Heim nyt naisen käsi käsivarrellaan, ja hän astui ylpeästi ja varmasti: sillä tämä oli nyt kerrankin elämää ja todellisuutta. Niinkauan kun he vielä olivat toisten seurassa, ei hän ollut oikein vapautunut ujoudestaan, mutta nyt tuntui hänessä iloiselta ja keveältä, nyt virtasi juhlanilo keveänä ja tulisena jäseniään. Nyt piti hän neidon kättä lujasti käsivarrellaan.

Puistosta johti tuuhea puukujanne eräälle kadulle. Tätä puukujannetta astelivat he nyt, kumpikin vaieten, ja kumpikin liikutettuna ja tunteittensa vallassa. Kumpikaan ei tohtinut sanoa mitään, kun pelkäsi, että varomaton sana, tai ajatus, joka voisi toiselle olla vieras tänä silmänräpäyksenä, voisi särkeä sen aran hennon harson, joka eroitti unen todellisuudesta.

Siellä, missä puistokujanne päättyi ja yön tähdet hiukan kimmelsivät lehvien välitse, pysähtyi neito.

Ja silloin löysivät kätensä toisensa.

"Tervehdi kotiseutuasi!" sanoi neito. "Tervehdi kangasta ja puroa ja
Wodaninkukkulaa ja koko nuoruuttasi!"

"Mistä sinä Wodaninkukkulan tiedät?"

"Sinähän kerroit siitä…"

"Älä lähde vielä. Suo minun hetki vielä olla kanssasi… Ei ikinä vielä ole kukaan ollut minulle niin omainen ja hyvä kuin sinä."

"Ei ikinäkö?"

"Ei, ei ikinä… Tai oli eräs lapsi kerran… siitä on jo pitkä aika.
Hänellä oli sydän kuin sinulla. Siitä on pitkä aika… Jää kanssani!
Kaikki ajatukseni ovat olevat sinun luonasi… Kuu olkoon vartijasi."

"Luotanhan sinuun jo! Kaikkea hyvää uskon sinusta. Mutta minä en voi, minun pitää kotiin. Jumalan haltuun!"

"Minä pidän sinusta kiinni, ett'et pääse."

"Tule tänne!" Ja ennenkuin Heim ennätti ajatella, mitä hän aikoi, oli tyttö likistänyt itsensä häntä vastaan ja suudellut häntä. Sitte työnsi hän hänet puoleen ja pujahti samassa portin taakse jo ja sanoi sieltä: "Oi, kuule! älä vaan ajattele pahaa minusta."

Heim Heiderieter seisoi vielä hetken nojaten porttia vastaan, ja antoi silmänsä liikkua ylös ja alas pitkin pimeää katua.

* * * * *

Samana yönä jatkoi hän vielä matkaansa pohjoiseen, silmänsä säteilivät onnea.

Mitä pitemmälle matkansa joutui sitä selvempinä näki hän edessään nuo vanhat kuvat, jotka hän oli nähnyt, kun hän muinoin poikana oli uneksinut kanervikossa. Mutta ne kuvat olivat muuttuneet. Nyt ne eivät enää olleet vieraita, ne eivät enää tulleet vierailta mailla, eivät ne enää lähteneetkään vieraisiin maihin tekemään suur'tekojaan; nyt ne olivat kotiseudun lapsia, jotka koettivat palvella kotiseutuaan, jotka ottivat osaa sen kärsimyksiin, ja iloitsivat sen onnesta. Kangasta ne ratsastivat ja rakensivat ensimmäisen majansa sen reunaan, merta vastapäätä, ja lähtivät alas sen viettävää kuvetta valtaamaan uutta maata. Tokeita rakennettiin ja niitä reuhtoi vinkuva myrsky. Mutta ne eivät väsyneet, ne kestivät työläässä työssään, kunnes viherjä maa ulottui kauas matalikolle.

Siten oli tämä vaeltaja jo kotonaan, uneksi kanervikossa, kulki matalikkoa, ja luuli jo voittaneensa itsessään kaiken vieraan ja teeskennellyn.

Kun hän, oikealla puolellaan Harz-vuori, asteli alas Hildesheimiä kohden ja näki edessään tuon avaran tasangon, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän jätti jalanmatkaamisen ja meni junalla pohjoiseen.

Illalla tuli hän viimeisellä junalla kaupunkiin ja asteli pimeitä katuja toria kohden. Mutta osaamatta tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, poikkesi hän kohta oikealle, ja tapasi itsensä rauta-aitauksen takana, jonka ristikon lävitse hän urheilukentän poikitse tuijotteli kimnaasin korkeata hiljaista rakennusryhmää kohden, ja lähti sitte ajatuksissaan torille. Tuolia eteläsyrjällä? Mikä juosta livistää siellä pitkin askelin ja häviää yöpimeälle sivukadulle? Heim seisoo ja kuuntelee.

"Vait! Se oli joku yläluokkalainen! Minun aikaani kantoivat ne housuja, jotka olivat liika lyhyet. Se näkyy muuttuneen. Mutta entisellään on kaikki muu: hän hävisi saman oven taakse, jonka taakse kahdeksan vuotta sitten hävisi Heim Heiderieter."

"Niinpä olenkin tänään viimeistä kertaa kevytmielinen." Ja Heim lähti yläluokkalaisen jälissä syrjäkadulle.

Kotiintulon herättämä ilo pysyi hänessä hereillä myöhään sydänyöhön.
Aamusti — oli tyyni, kaunis elokuun yö — saapui hän kotikyläänsä.
Hän asteli pää kumarassa ja otsa rypyssä, keppinsä kilahteli terävästi
kiviin.

Tuossa tuo on tuo vanha talo.

Rautainen kolkutin kumahtaa lujaan ovea vastaan.

"Telsche Spieker, nouse ylös! Minä olen palannut."

"Kuka sitte?"

"Heim Heiderieter."

Hetken oli hiljaista.

Idässä valkeni hiljaa metsän yllä ensimmäinen aamukajaste, vanha
Pellwormer-ukko, yövartija, joka änkyttää niin pahasti, tuli
Strandigerkartanolta käsin rantavallia pitkin viimeistä kiertoaan, ja
lauloi kauniilla ja kirkkaalla ja vähän värisevällä äänellään:

    Löi kello neljä,
    Jo neljä löi,
    Yön synkeän päivä jo karkottaa.
    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa
    Ja Herraa kiittäkää!

TOINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Telsche Spieker astui kantaen kädessään lamppua, jonka hän kyökissä oli puhdistanut, kirjoituspöydän ääreen: "Sytytänkö sen?"

Heim kohotti päätään, ja katsahti ällistyneenä ja tajuamatta mitään, ylös kirjastaan: "Mitä? sytyttääkö?"

"Noh, älä nyt ole noin tuhma, Heim! Enhän minä sinua pyydä sytyttää, en upeata taloasikaan, tämän lamppupahasen vaan."

"Sytytä sitte Telsche, jos vaan arvelet tarpeelliseksi."

"Kaukaa kai palasit nyt? Mitä on tuo nahkanidos kirjojaan, kun niin unohdat kuulemasta ja näkemästä? Neljä viikkoa olet jo ollut kotona, ja istua nökötät vaan ja tuijotat tuohon kirjaräähkään."

"Se on eräs vanha kirkonkirja, Telsche, arvonsa sille! Uskoisitko, että matalikko tuolla ulkona on kerran ollut asuttua ja viljeltyä maata? Siellä on seisonut taloja ja ylennyt kirkkoja, Telsche, tuolla ulkona syvien aaltojen alla. Jokseenkin niillä paikoin, missä nyt on Flackelholm, täytyy ennen muinoin olla seisoneen kirkon, jonka nimi oli Pyhän Andreaksen kappeli."

"Niin, entäs sitte?" sanoi Telsche. "Mitä sinä noista vanhoista kirkoista, jotka ovat aaltojen alla? Huolehdi sinä kirkosta, joka seisoo keskellä kylää. Siellä et sinä käy!

"Käynhän minä toisinaan kirkossa toki, Telsche!"

"No, käythän sinä. Mutta pelkäänpä, että käyt siellä enemmän katsellaksesi kuin kuunnellaksesi. Nähdäksesi Ingeborg Landt'in, siksi käyt sinä kirkossa."

"Tuo on raskas syytös!" sanoi Heim, ja, kohottausi verkalleen ylös ja läheni Telscheä. Hän katsoi tuimasti ja synkästi Telscheen, mutta silmäkulmissaan nykähteli veitikka.

Silloin poistui Telsche pikaisesti huoneesta.

Kohta senjälkeen astui Ingeborg Landt saliin.

Hänen solakan vartalonsa takaa pilkisti esiin Telsche Spiekerin pienempi tukevampi vartalo.

"Näetkös?" sanoi Telsche. "Tuossa kuhnailee hän nyt aikansa. Päivät vaeltaa hän matalikot ristin ja rastin, ja illalla ovat hänellä nuo iänikuiset tuhmat kirjansa. Neljä tai viisi tuntia kyntää hän. Mutta tänään iltapäivällä tuli hän jo kello neljältä kotiin. Hän puhella höpisi silloin, ett'ei hän voisi sietää tätä kauemmin, ajatuksensa seisoivat muka sulasta pitkästymisestä päällään. Hänen ajatuksensa! Mitä lienevät mokomatkin! Laiskuutta se on! Ja meillä on vielä kaksi tynnyrinalaa perunoita maassa."

"Missä renki on?" kysyi Ingeborg. "Joutivasikka on kiskonut itsensä irti ja navettaan puhaltaa märkä kylmä tuuli. Etköhän voisi hiukkaakaan pitää silmällä, taloutta, sill'aikaa kuu Telsche ja renki ovat pellolla? Joutaisit toki kuunnella, kun joku puhuu kanssasi."

"Näetkös? Näetkös nyt?" sanoi Telsche. "Hän lukee taaskin."

"En minä lue, Ingeborg: löin silmäni alas vaan."

Mutta silloin rupesi Telsche Spieker puolustamaan veijaria, kuten ainakin, kun joku vaan moitti häntä: "No, annahan hänen olla, Ingeborg! Emme kumminkaan saa häntä toiseksi kuin hän on. Hän on samallainen kuin isänsä. Sitäkin kiinnittivät kirjat enemmän kuin navetta."

Heim kohotti päätään: "Nyt puhut järkevästi, Telsche."

"Niin", virkkoi Ingeborg, "kun vaan saisit jotain kunnollista toimeen.
Mitä sinä nyt oikein toimaat sitte?"

"Rakas lapseni!"

"En minä ole mikään sinun rakas lapsesi! Ja millä naamalla hän sen sanoo, Telsche!"

"Minä aioin sanoa: Minun pitää ensin saada tottua tähän uuteen elämääni. Kun eilen vielä oli yliopistossa, niin eihän sitte tänään saata koko päivää olla perunoita nostamassa."

"Kun on laiskotellut viisi vuotta, niin eihän sitte sovi odottaa, että mies nyt palaisi sulaa työ-intoa!"

"Rakas Ingeborg!"

"Hiljaa nyt… Mitä teet sinä?"

"Tahdon tutustua tämän paikkakunnan, meidän kotiseutumme historiaan, etenkin sen alkuperäisimpään asutus-historiaan."

"Olisinpa utelias kuulemaan", vastasi Ingeborg rivakasti, "mitä käytännöllistä hyötyä siitä lähtee. Onhan jokseenkin yhdentekevää, onko se tai tämä maanpala ojitettu ennenkuin se ja se. Ja kuule nyt, tiedätkö, noita tuommoisia mielitekoja sopii parhaiten noutaa illallisen jälkeen ja sunnuntai-iltapäivisin."

Heim huojutti päätään edestakaisin: "Oh, Ingeborg! Käytännöllinen hyöty! Tiede elää itsensä vuoksi."

"Hölynpölyä! Ellei se hyödytä minua tai naapuriani mitään, niin menköön vaikka kuuhun koko loru!" Hän astui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi välinpitämättömästi selailemaan tuossa vanhassa paperipinkassa. "Sinun pitää kirjoittaa tämän maakunnan historia, tai…" sanoi hän ja katsoi häneen suurine harmaine silmineen ikäänkuin näkisi miehen ensi kertaa edessään ja ihmettelisi otusta: "Kuulehan, sinä olet mies yhtä sekava kuin hiuksesi. Luulenpa että voisit kirjoittaa jonkinmoisen romaanin, jonkin historiallisen. Kasvannaisia siihen kyliä tulisi, mutta ne leikkelisimme me, Frisius, Telsche ja minä pois."

Silloin iski Heim kämmenellään lujasti pöytään: "Kuka tietää Ingeborg, mitä vielä tapahtuu! Perunain nostaminen, tiedätkös…"

Silloin aukaistiin ovi ja Maria Landt astui sisään ja sanoi: "Andrees tulee huomenna!"

"Andrees?! Andrees?!" Molemmat kirjoituspöydän ääressä istujat olivat hypähtäneet pystyyn ja katselivat ilmiötä ovessa.

Maria läheni rauhaisaan lempeään tapaansa, hän oli tummanverevä ja voimakasmuotoinen kaunotar, jotavastoin Ingeborg oli kookkaampi ja solakampi. Hänen mukanaan oli pieni nelivuotias Fritz Witt pujahtanut saliin.

Ingeborg astui pikaisesti häntä vastaan: "Onko hän kirjoittanut?
Sinulle?"

"On, hän tulee huomenna!" sanoi Maria epävarmaan tapaansa. "Hänen mukanaan tulee Frans Strandiger ja tämän sisar ja äiti."

Heim kummasteli ja mietti; mutta Ingeborg tokaisi yht'äkkiä sydämensä pohjasta: "Nyt minä tulen uteliaaksi!"

"Kuule Heim!" sanoi Maria, "otin mukaani pikku Fritzin. Hän on aina niin terve, mutta nyt hänellä on jotain rohtumaa. Tarkasta sinäkin sitä!" Hän polvistui pojan viereen ja riisui häneltä hänen paikatun takkinsa. Sitte työnsi hän paidan olalta puoleen. Sen kaiken teki hän, hiljainen, rauhallinen ilme kalpeilla rasvoillaan ja toimeliain käsin.

"Tuossa! Näetkö? Sitä on melkein koko selkä täynnä. Emännöitsijä luulee että se on jonkinlaatuista rupea tai savipuolta."

"Se on varmasti savipuolta, Maria."

"Siinä tapauksessa pitäisi meillä olla voidetta, tai paremmin, meidän pitäisi valmistaa semmoista." Hän katsahti ajatuksissaan eteensä.. "Tuo on niin surullista", sanoi hän. "Meillä on yllinkyllin lääkäreitä ja apteekkeja, mutta suurin osa varattomia saa sentään kitua sairauksissaan ja vammoissaan, kun lääkärit ja lääkkeet ovat liika kalliita. Kuinka monta ihmistä voisi parantua ja tulla iloiseksi ja voimakkaaksi. Nyt pitää meidän ruveta puoskaroimaan, niin epämieluista kuin se onkin. Vai mitä arvelet sinä, Heim?"

"Meidän pitää voidella sysitervalla sitä."

"Niin, niin minäkin luulen. Kun Ingeborg oli pieni, oli hänellä savipuolta, silloin kysyttiin neuvoa lääkäriltä, ja hän antoi hienon kirjavan rasian, oikean apteekkirasian." Hän puisti surunvoittoisesti tummaa päätään. "On maailma sentään nurin kurin. Lääkärit oppivat valtion kustannuksella neuvomaan kansaa parantamaan sairauksiaan. Mutta kun he ovat oppineet sen, niin ovat olot niin nurjat, että heidän tietonsa ovat ihan hyödyttömät suurimmalle osalle kansaa, ja kaikkea tuota tuon vaivaisen rahan vuoksi ainoastaan."

"Telsche, tänne tervaämpäri!"

Telsche kirkasi kyökistä: "Tervaämpäri?"

"Nyt minä tulen mustaksi", sanoi Fritz.

Toiset nauroivat. Maria Landt vaan pysyi yhä yhtä hiljaisena kasvoiltaan. Kukaan ei muista, että hän koskaan olisi nähnyt Maria Landt'ia iloisena. Hän oli aina kaunis, aina hiljainen ja ystävällinen, mutta ei koskaan iloinen.

Kun he saivat riisutuksi pojan, tervasivat he hänen. Heim tahtoi tehdä sen. "Likastat sormesi, Maria." Mutta Fritz ei luottanut häneen: "Et sinä osaa." Ja Maria sanoi: "Minä teen sen itse." Sitte veivät he hänet kyökkiin, että hän kuivuisi takan edessä. Ingeborg oli lähtenyt, pois. Nyt valmistautui Mariakin lähtemään.

"Lähdötkö mukana. Heim? Wittin vaimo on taaskin kovin heikkona."

"Witteillä on aina onnettomuutta", sanoi Telsche lyhyesti. Telsche ei saanut siedetyksi Wittejä, varsinkaan ei vaimoa.

Maria ei kuunnellut häntä: "Hänellä on hyvin paha yskä, ja Antjesta ei ole mihinkään. Hän käy yhä kummallisemmaksi."

"Siihen on ikä syynä", sanoi Telsche, "hän on neljänkymmenen jo."

"Hän puhuu alinomaa Andreeksesta, hän on muka auttava häntä. Se on onnetonta!"

"Minä lähden mukaasi. Maria."

He astuivat yhdessä Reimer Wittille. Hänen huoneensa oli ensimmäinen
Eschenwinkelissä, se sijaitsi ihan hietasäikän juurella vastapäätä
Nummitaloa. Kun he palasivat sieltä ulos, aikoi Maria oijentaa kätensä
hyvästiksi seuraajalleen.

"Minä lähden mukanasi Strandigerkartanolle asti."

Pää kumartuneena alaspäin asteli Maria hänen rinnallaan. Oli kostea sumuinen syyskuun ilta. Heim näki siinä hämärissä, kuinka hänen tummissa peittämättömissä hiuksissaan kimalteli vesipisaroita. Niinkauan kuin hän oli tuntenut Marian, oli hän tuntenut veljellistä kunnioittavaa rakkautta häntä kohtaan, ja hellä sydämensä olisi mielellään auttanut häntä: mutta hän ei tietänyt — eikä sitä tietänyt kukaan — mikä häntä rasitti. Se ei kai ollut mikään erikoinen tapaus, joka oli saanut hänet semmoiseksi niin hiljaiseksi, hän oli semmoinen jo lapsesta saakka. Se että hän alinomaa oli rouva Strandigerin läheisyydessä, oli ehkä myöskin vaikuttanut häneen. Ingeborg oli juossut pastori Frisiukselle tai opettaja Hallerille ja livistänyt kankaan poikitse, niin että pitkät hiuksensa liehuivat takanaan; Maria taas oli istunut tuon hiljaisen naisen luona, jonka silmät olivat sokeat, ja jonka elämänrohkeus oli murtunut sinä hetkenä, jona hän oh saanut kuulla miehensä kuolemasta. Maria oli niin hiljainen ja syvä, kuin vedet rantakanavassa ja niin heikko ja lento kuin pajupensaat sen rannalla. Hän oli kehittynyt yhä pitemmälle siihen suuntaan, jota Andrees ei ollut saanut siedetyksi silloin kun vielä olivat lapsia.

Länsi-tuuli, tuo väsynyt matalikkojen vaeltaja, astui pitkävartisissa vesisaappaissaan maille ja meni, hiljaa itsekseen humisten, heidän ohitsensa. Laulu, jota se lauloi, oli suruisa. Nyt ei Andrees enää lainkaan voisi sietää Maria Landtia, nyt kun hän palaisi.

Siinä oli aukko rantapajukossa ja porras vedennoutajia varten.

Silloin, kun muinoin murtuivat takeet, oh maihin ajautunut myöskin valkeita meren neitoja, myrsky oh säikähyttäayt ne ja masentanut mahdittomiksi ja viskannut ne vasten tahtoa edellään. Kiivaasti ja korkealle viskautuen olivat ne vastustaneet — oli selvästi nähty ne — mutta niiden oli täytynyt vaan yli tokeitten. Kun sitte yöllä tuuli kääntyi ja vedet kuohuivat takaisin, niin eivät ne enää osanneet takaisin. Aukko oli liika ahdas, ja syvillä väijyvillä vesillä ainoastaan solahtelee merenneito. Niinpä olivat ne jääneet rantakanavaan. Moni neito on säikähtänyt niitä, kun hän hämärissä on pajukosta tullut vettä noutamaan. Ääneen kirkahtaen on hän viskannut sankonsa kädestään ja palannut vasta kun oli seurassaan se, johonka hän luotti, ja joka suojelisi häntä. Mutta kerran oli eräs, kun hän kumartui ottamaan vettä, nähnyt edessään kuolemansuruiset naisen kasvot. Hänen päätään oli huimannut ja hänet oli vallannut halu, sanotaan, syleillä kuvaa siellä alhaalla ja itkeä hänen kanssaan. Hän oli suistunut päittäin veteen ja hukkunut.

Maria katseli pajukon välitse veteen. Askelensa ikäänkuin hapuilivat, ja viivähtelivät ja näytti kuin aikoisi hän seisahtua. Silloin kosketti Heim häntä käsivarteen. "Sinun pitää herätä unistasi. Maria."

Maria ei kohottanut päätään ja asteli edelleen, ja teeskeli, kuin olisi hän herännyt unistaan, mutta yhä piti hän päätään syrjäänpäin käännettynä ja kuunteli kaislikon kuiskintaa. "Andrees tulee tänä iltana", sanoi Heim hiljaa.

Maria antoi päänsä taaskin painua. "Ajattelen sitä. Mutia aioin kysyä sinulta: luuletko, että Reimer Wittin vaimon täytyy kuolla?"

"Luulen, Maria! Ja sen sinäkin tiedät. Olethan nähnyt jo monta sairasta ja kuolevaa, niin nuori kuin oletkin. Sinä tiedät, että hänen täytyy kuolla."

Maria huoahti syvään ja käyntinsä kävi hitaammaksi: "Elämä ei ole suonut hänelle mitään, ei yhtään mitään."

"Onhan. Maria! Nuoruuden, rakkauden, lapset. Meidän pitää tyytyä vähään."

"Mutta kun toisilla ei ole muuta kuin iloa ja onnea ja runsautta, ja toisilla taas…"

"Ulkokuori saattaa usein pettää, Maria… Ja muuten on kai Jumalan tahto semmoinen."

Maria säikähti: "Se ei ole mahdollista, Heim. Se on varmasti Jumalan tahtoa vastaan. Kun Jumala loi maailman, sanoi hän: 'Ja katso, se oli kaikki sangen hyvä'. Mutta nyt ei ole enää sangen hyvää. Sitä ei voi ymmärtää, ja se on vaikeata kestää."

Heim tarttui häntä käteen: "Älä ajattele tuommoisia, Maria, sinä olot vielä liika nuori, et paljoa yli kahdenkymmenen, ja terve, ja me pidämme kaikki sinusta. Katsos vaan, Ingeborg liikkuu paljon ihmisissä, käy usein Hallerilla ja Frisiuksella, käy silloin tällöin kaupungissakin — meillähän on nyt asema tässä lähellä — nyt ovat silmänsä kirkkaat ja hän on iloinen ja osaa nauraa niinkuin kahdeksantoistavuotiaan tuleekin. Mutta sinä taas istut aina täti Strandigerin luona, joka on heikko ja alakuloinen ja elää suruisissa muistoissa. Käy oikein usein meidän luonamme, Maria, Hallerin ja Frisiuksen ja minun!"

Maria puisti päätään: "Minä en osaa olla iloinen. Minun täytyy aina ajatella kaikkea, ja kaikkia, sairaita ja surunkalvaamia ja kuolleita. Näen kaikessa kärsimystä ja on, kuin en olisi itsessäni, vaan kuin olisin aina ulkona vaelluksella, näkemässä kaikkia surun rasittamia. Reimerin vaimon luona olen, kaiket yöt kuulen hänen äänensä. Koetan kuvitella, mitä hän mahtaa ajatella. Ja joka lapsensa on sydämelläni. Ihmettelen, ett'en yski niinkuin hänkin, yhtä vaikeasti ja tuskallisesti. Andreestakin ajattelen."

"Mitä hänestä sitte, Maria?"

"Tämä ei pääty onnellisesti, Heim. Minä tiedän sen. Hänen kirjeensä äidille ovat niin tyhjiä. Ja nyt hän tuo mukanaan nuo vieraat. Muistatko vielä Lena Strandigerin kuvan, siinä kun hän nauraa valkeine hampaineen? Hinnerk Elsen on ajanut kaupunkiin noutamaan heitä. He saattavat koska tahansa olla täällä. Mitä on tästäkin tuleva?"

"Se on tämä ikävä, kylmä ja kostea ilma, joka saa sinut noin alakuloiseksi."

Maria seisahti kahden ensimmäisen jalavan välille, jotka ylenivät mahtavina ja tuuheina: "Kiitos sinulle, Heim! Olen iloinen, että sinä olet palannut. Olet palannut samallaisena kuin lähditkin. Käy huomenna taaskin katsomassa Reimerin vaimoa! Kuulitko, Heim! Älä unhota tehdä sitä. Se viihdyttää häntä. Sinä olet niin iloinen."

Sitten palasi Heim hitaasti ja raskaihin ajatuksiin vaipuneena takaisin. Tuo koleankostea hämärä oli tarttunut hänenkin sieluunsa.

Maria seisoi vielä hetken paikallaan. Nojaten kädellään puunrunkoon, katseli hän taakseen rantakanavalle. Hän näki enää ainoastaan sen valoisamman rannan, ja oli kuulevinaan kuinka aallot ja kaislikko ääntelivät. Silloin hellitti hän hitaasti ja haluttomasti kätensä puunrungosta ja lähti tietä takaisin. Hän taivutti huolellisesti puoleen märät pajunoksat ja meni alas ja seisahti porraspuille. Kummallakin puolellaan seisoivat nuo lukemattomat kaislat suorina kuin ihmiset portilla ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään: "Niin", puheli hän, "hyvin ei tuo ikinä pääty. Hän on tullut ylpeäksi ja kovaksi. Jo silloin vivahti hänessä semmoista, kun hän vielä oli täällä luonani." Hän kumartui toiselle polvelleen, ja istui siten ja nojausi puupaaluun vierellä, joka tuki porraspuuta. Ja kun hän istui siinä, unohti hän kylmän ja pimeän, ja lähti uneksien ja mietteissään kulkemaan takaisin lapsuuspolkujaan.

* * * * *

Sisällä, pehmeillä vaunupatjoilla istuivat Andrees, Lena ja Frans. Rouva Strandigerin, heidän äitinsä, piti muutaman päivän kuluttua tulla jälestä. Vaunun ikkunaruudut kilahtelivat tuolloin tällöin, koko vaunuihin oli levinnyt hienoa tuoksua. Lena Strandiger virui hienot jäsenensä ja musta päänsä valuneina patjoille ja katseli puol'sulkeuneilla silmillään Andreesta. Tämä mietti hiljaa itsekseen.

Ulkona kuskin istuimella, sumussa ja kosteudessa, istui Hennerk Elsen ja muisteli, niinpaljon kuin tunnollisuutensa ihmisenä ja kuskina sen salli, niitä aikoja, jolloin hän Andreeksen kanssa oli leikkinyt hiekkakuopissa kankaan reunalla ja rantamudassa. Mutta nuo ajatukset olivat tyyniä rauhaisia ajatuksia. Hinnerk Elsen on vaan kaksi kertaa elämässään joutunut suunniltaan.

Sisällä vaunuissa kertoi Frans viime vuosista, jotka hän oli viettänyt toisena taloudenhoitajana eräällä posenilaisella maatilalla. Lyhyeksi leikatulla, voimakasilmeisellä päällään nyökäytti hän tuon tuostakin arvokkaasti selitystensä vahvistukseksi. Lopuksi sanoi hän: "Sinä, ystäväni, sinä et harrasta lainkaan maatoimia! Sinun pitäisi vuokrata pois koko tiluksesi. Taloudenhoitajasikin käy jo liika vanhaksi."

"Olen itsekin tuuminut sitä, Frans. Mutta niin kauan kuin äitini on elossa, ei se käyne päinsä. Hän ei voi kuvitellakaan muuta, kuin että minä otan haltuuni kartanon."

"Sinäkö eläisit täällä?" kysyi Lena, "Tässä yksinäisyydessä? Sinä?
Kuinka kauan luulet viihtyväsi semmoisessa?"

Andrees loi epävarman katseen puhujaan, joka niin huolettomasti nojausi patjoihinsa: "Noh, eihän minun tarvitsisi aina olla täällä. Voisinhan tehdä vaikka viikkoja kestäviä matkoja."

Sisarukset loivat toisiinsa silmäyksen. "Onpas sillä niskaa!" sanoi veljen katse. Mutta sisaren viehkeät tummat silmät ilkkuivat: "joutavia! kyllä minä hänet vielä!"

"Ulkona näkyy valkeoita", sanoi Lena ja kohotti hiukan päätään.

"Kylä!" Hetken kuluttua sanoi hän: "Tässä oikealla on koulu." Sitten kumartui hän yht'äkkiä kurkistamaan ruudusta: "Kas, tosiaankin! Tuossa istuu Heim Heiderieter lamppuineen kirjoituspöytänsä ääressä! Sepä näyttää kodikkaalta!"

Nyt ajoivat he hietasäikkää alas.

"Mitä rakennuksia nuo ovat tuossa oikealla?"

Andreeksen piti kiskaista itsensä hereille omituisista unista! "Oh, tiedäthän toki! Eschenwinkel. Oli pitkät jupakat niistä asunnoista."

"Kuule, sanon sinulle: vuokraa pois kaikki tyyni."

"Katsos, katsos! Tuossa on rantakanava! Pajut ovat kasvaneet korkeiksi."

Maria Landt sävähti porraspuillaan: "Tuossa hän on!"

Hän ajatteli ainoastaan Andreesta.

Vaunut tulivat esiin jalavain peitosta. Somer kirahteli. Ingeborg seisoi huoneessa, vasemmalla sisäänkäytävää, jossa nuoren isännän piti asua. Hän nojausi lujasti ikkunan pieltä vastaan ja piti edessään Lena Strandigerin kuvaa, sitä valkeine hampaineen, ja tarkasteli sitä otsa rypyssä ja silmät terävinä. Hän ajatteli ainoastaan Lena Strandigeria.

"Tuossa hän tulee!"

* * * * *

He istuivat. Andrees ja hänen äitinsä ja Frans ja Lena, siinä hauskassa avarassa huoneessa, joka on vastapäätä sisäänkäytävää. Ingeborg oli hetkeksi ilmestänyt pihalle, ja oli tervehtinyt vieraita lyhyellä ylpeällä pään Hyökkäyksellä. Mutta kun hän näki, kuinka äiti Strandiger itkien oli levännyt poikansa sylissä, oli hän rientänyt ylös portaita, eikä ollut vielä tullut näkyviin. Maria oli kutsuttu Eschenwinkeliin.

Huone oli kalustettu yksinkertaisesti ja vanhanaikuisesti, mutta siellä oli hupaista tuossa avarassa mukavassa huoneessa mahtavine kattopalkkineen, suurine valkoisine uunineen ja kolmine korkeine ikkunoineen. Ja rouva Strandiger epävarmoine liikkeineen hän oli silloin jo melkein sokea — ja mustassa villapuvussaan sopi erinomaisesti siihen ympäristöön.

"Olen jättänyt kaiken entiselleen. Andrees, sekä ulkona että sisällä. Nyt olet sinä isäntänä. Minä olen Marian ja Ingeborgin kanssa muuttanut ylikerrokseen. Täällä alhaalla saat sinä vallita."

Kaikki vaikenivat.

Silloin sanoi Andrees ohimennen. "Lenallahan on hyvä aisti, äiti. Hän saa sitte järjestää, kuinka hänestä näyttää mukavimmalta."

"Ja eihän tässä merkitse pari tuhatta markkaa sinne tai tänne mitään", sanoi Frans ja naurahti lyhyeen.

"Eihän", virkkoi Andrees, "semmoinen summa kyllä liikenee."

"Maria arvelee", haasteli äiti Strandiger ilmeettömällä äänellään, "että sinun pitäisi ensiksi tehdä jotain Eschenwinkeliläisten hyväksi."

Frans vilkasi Andreekseen lyhyesti ja ivallisesti ja astui ikkunan ääreen. Kohta jälkeen tuli hänen sisarensa hänen luokseen.

"Täällähän on ikävää", puheli tämä, "ikävämpää vielä kuin luulin. Eihän voi vaihtaa järkevää sanaa tuon hyvänsävyisän rouvan kanssa. Kun ei ihmisellä enää ole silmiä?! Ja tytöillä ei näy olevan aavistustakaan oikeista elämäntavoista. Enpä tunne kovinkaan suurta halua jäädä ikävystymään tänne tähän autioon taloon sinun aikeittesi vuoksi, tunnenpa halun lähteä kohta takaisin."

"Ja mitä sitte aiot? Millä aiot elää? Yhä vieläkö riippuvaisena enostamme, jonka valtikan alla olemme olleet niinkauan kuin muistumme? Varro nyt vielä joku viikko, niin rupeaa häntä kiusaamaan tämä yksitoikkoisuus ja yksinäisyys. Silloin matkustat sinä hänen kanssaan avaraan maailmaan ja minä vuokraan Strandigerkartanon. Ja silloin olemme kumpikin pelastetut."

"Mutta suunnitelmillasi on vastustajia."

"Vastustajia?" Frans katsahti huoneeseen. Rouva Strandiger oli lähtenyt ulos. Mutta oven suuhun ilmestyi yht'äkkiä kaksi haamua, ne näyttivät vastustajilta.

Siellä seisoi kookas vaalea tyttö ja voimakasvartaioinen, noin nelikymmenvuotias työläisnainen, sen kasvot olivat tummat ja auringon paahtamat ja silmät selkeät, mutta avuttomat ja harhailevat.

"Hyvää iltaa, Andrees!" huudahti Ingeborg kirkkaalla äänellään. "Tässä tuon luoksesi Antje Wittin. Hän ei saa katsotuksi sinua."

Antje Witt jäi hätäytyneenä oven suuhun seisomaan ja käänteli päätään ja silmiään sinne tänne.

"Noh, esitähän pyyntösi, Antje! — kehoitti Ingeborg.

"Hyvää iltaa, Andrees, hyvää iltaa! Tiedäthän, mikä onnettomuus minua on kohdannut… jo kaksikymmentä vuotta sitten."

"Tiedän!" sanoi Andrees, "Gravelotten päivänä. Etkö saa sitä mielestäsi?"

"Niin Andrees, näetkös… sinä näytät niin hienolta, ja minä olen sentään pitänyt sinua käsivarsillani, silloin ennen sotaa, kun palvelin täällä… Näinikään tein aina!" Ja hän kohotti molemmat kätensä ja tuuditti niitä kahtaanne. "Mutta he sanovat, ett'en ole oikein täysjärkinen."

"Oh, Antje!" keskeytti Ingeborg hänet. "Älä pidä niin pitkiä puheita!
Sehän on luonnollista, että Andrees on iloinen, kun saa nähdä sinut.
Mutta esiin nyt vaan pyyntöinesi!"

"Niin, Andrees!… Pastori arvelee myöskin siten ja samoin Heim. Nimittäin että!… Enhän oikein tiedä, onko Henrik Thiel oikein totta jäänyt Gravelottelle. Ja minä en usko sitä. Hänhän oli niin vahva. Hänhän kantoi niin kevyesti tynnyrillisen papuja välikön poikitse ja sitte lupasi hän myöskin varmasti palata, kun sota olisi lopussa. Ja kun nyt ei ole niin kovin pitkää matkaa sinne, kissan loikkaus vaan, sanoo Heim, niin antaisit sinä rahaa minulle, sinä ja kunta, ja minä ehkä löytäisin hänen hautansa, tai näkisin kaikki ne haudat, ne monet tuhannet haudat, jotka siellä kuuluvat olevan, ja siiloin, arvelee Heim, en enää sanoisi, että hän elää vielä, enkä enää puhelisi hänen kanssaan ja saisin nukkua. Eilen, matalikolla, kohtasin hänet. Se on ihan totta."

Andrees aikoi vastata tyynnyttävästi ja ystävällisesti. Mutta samassa huomasi hän katseen, jolla Lena tarkasteli häntä. Hän tunsi nuo silmät ja mitä ne puhuivat. "Sinä olet ja pysyt maalaispoikana, Andrees."

Ingeborg tokaisi sekaan: "Pyydä nyt, Antje. Olemmehan kaikki kristi-ihmisiä toki."

"Ei nyt ole, kuten näet, sopiva aika tuommoiseen, Ingeborg. Esitän pyyntösi kunnalle, Antje. Mutta epäilen, voiko matka mitään auttaa. Heiderieterillä on aina niin kummallisia päähänpistoja."

Ingeborg katsahti häneen hämmästyneesti: "Helmilläkö?" sanoi hän. "Mutta Maria sanoo sitä myöskin. Hän sanoo, että Antjen täytyy saada nähdä taistelutanner: ne monet haudat."

"Niin", mumisi Antje, "ne minun täytyy."

"Sinähän sanoit äsken, että aioit sisustaa uudestaan tämän huoneen", huudahti Ingeborg. "Tuhannen markkaa sinne tai tänne ei merkitsisi mitään. Minä kuulin sen, kun seisoin ovessa. Sadalla markalla voisit sisustaa tämän sielun uudestaan. Mutta kuten tahdot! Sinä olet isäntä. Tule, Antje! Älä itke! Me kokoomme ropomme yhteen, Eschenwinkelissäkin kokoomme ja Heim Heiderieterkin antaa meille jotain, jos hänellä vaan on."

"Hänellä ei ole mitään", nyyhki Antje.

"Älä sinä itke. Mene nyt kyökkiin."

Kun hän taaskin kääntyi sisään huoneeseen, seisoi Andrees edessään:
"Esitänhän sinut toki, Ingeborg Landt."

"Tiedänhän, tiedänhän, Andrees", sanoi hän, ja koetti olla tyyni ja ystävällinen. He seisoivat toisiaan vastapäätä: Ingeborg, pitkä, vaalea ja kalpea, Lena Strandiger, tumma, siro, viehkeä ja paljoa lyhempi. Frans Strandiger oli kohottaunut huolettomasta asennostaan ja katseli mielenkiinnolla noihin kalpeihin kasoihin, joista välähtelivät kirkkaat ja rohkeat silmät. "Mehän olemme vanhoja tuttuja!" sanoi hän. "miks'emme saa nähdä sisartanne?"

"Hän on katsomassa erästä sairasta naista Eschenwinkelissä ja pyytää saada, tervehtiä vieraita huomenna."

"Onko sisarenne yhtä pitkä kuin tekin?"

"Ei hän ole näin pitkä", vastasi Ingeborg nauraen. "Hän ei muutenkaan olo minun laiseni. Hän on tumma, minä vaalea; hän on lempeä, minä kova; hän on hiljainen, minä äänekäs: hän on suruisa, minä iloinen. Enpäs tiedä, mitä -Jumala minustakin tuuminee."

Lena Strandiger nauroi: "Tuopas oli rehellinen itsetutkimus, neiti
Landt. Ja lopuksi vielä jumal'isämme kriitikona?"

"Kriitikona? Tietysti! Siitähän juuri riippuu! Mitä hän ajattelee ja sanoo ihmisestä!"

"Mitä sinä arvelet, veli Frans? Pidätkö sinäkin häntä kriitikona? Tai sinä, Andrees?"

Silloin kajahti taaskin tuo ääni, jota heidän kaikkien täytyi kuunnella, niin kirkas ja selkeä se oli. "Hyvää yötä, Andrees! Hyvää yötä!"

Ovi oli hiljaa sulkeunut hänen takanaan.

Hän kääntyi rappusia kohden mennäkseen kohta ylös. Mutta sitte tuli mieleensä, että Antje Witt arvatenkin vielä oli kyökissä ja tarvitsisi rohkaisua. Se olikin Ingehorgin vahva puoli, hän osasi rohkaista. Hän oli aina kohta niin lähellä ihmistä.

Ja aivan oikein! Siellä istuivat hänen uskolliset ystävänsä takan ääressä. Hinnerk Elsen, Antje Witt ja hänen veljensä, vaaleaviiksinen Reimer Witt, joka oli ollut mukana 1870, ja tämän tytär Anna, joka oli sisäpiikana. Hinnerk Elsen otti juuri lyhyttä piipun nysäänsä suustaan ja veti kellon taskustaan ja sanoi arvokkaasti: "Kirkonkello lyö kohta yhdeksän."

"Oh, sinä kelloinesi! Sanokaa ennemmin, mitä pidätte noista tuolla ylhäällä."

Toiset vaikenivat, vähän hämillään, vaikka tunsivatkin Ingeborgin tavat: mutta Hinnerk Elsen vastasi punnitsevasti: "Enpä tiedä, mitä ajatella Andreeksesta. Hevosiinsa hän ei katsahtanutkaan, minua… ei hän katsonut, vaikka monta kertaa olen viskannut hänet nummelle, ja vaikka minulla on osakseni pankissakin, siellä on nyt 1.835 markkaa. Muuta en sano, sillä se ei koske minua mitään. Mutta että tuo toinen, Frans Strandiger nauroi niin Anna Wittille tuolla väliköllä, se oi ollut mieleeni. Se koskee minua, sillä Reimer Witt on sanonut, että minun pitää pitää silmällä hänen tytärtään. Etkö ole, Reimer?… Noh! ja nyt pitää meidän levolle, kello on yhdeksän."

Se oli nyt Hinnerk Elsenin mielipide, ja enempää hän ei sanonut.
Hän pisti piippunsa takkinsa povitaskuun ja lähti käytävää omaan
huoneeseensa. Toisetkin hankkiutuivat lähtemään. Käytävällä sanoi
Ingeborg: "Mitenkä on vaimosi laita??

"Hän käy aina vaan huonommaksi."

"Entä lääkäri?"

"Tiedän, ett'ei hän voi auttaa; ja tiedän, ett'en voi maksaa hänelle."

Tuo kuului niin toivottomalta ja niin välinpitämättömältä.

"Tulen huomenna teille. Heim saa tulla mukaan. Lähetämme ruokaa teille ja lapsille."

"Maria tuli jo kello seitsemältä", sanoi Reimer, "kohta kun vaunut olivat ajaneet meidän ohitsemme. Hän aikoo valvoa sairaan luona tämän yön, vaikka hän näyttää hyvin väsyneeltä."

* * * * *

Tänä yönä, jolloin kolme toverustamme ensi kertaa taas olivat yhtähaavaa kotiseudulla, nousi kello kahdentoista tienoissa, nousuveden tullessa ensimmäinen syysmyrsky. Se karisti maahan monta vanhaa oksaa Strandigerkartanon jalavissa ja iski tuimin käsin siihen katto-ikkunaan, jonka takana kerran muinoin oli palanut valkea, jonka piti näyttää tietä ulkona matalikolla harhailevalle kartanonherralle. Se mellasteli ja vinkui Eschenwinkelin rakennusten välillä, niin ett'ei voinut kuulla sairaan yskintää. Se kiiti hiekkasäikkää ylös ja riehui vinkuen ja puuskuillen Nummitalon nurkissa, niin että Telsche, joka makasi valveilla, luuli sisäänkäytävän oven lentäneen auki, ja Heim unissaan luuli viikingillä viiltelevänsä vyöryävää merta, vallatakseen "Maineen" maan, joka oli sadat peninkulmat tuolla puolen Islannin. Ja kaikki oli juhlallista ja suurekasta, ainoastaan kaipaus Ingeborg Landtin perään kiusasi häntä.

TOINEN LUKU.

Jo seuraavana aamuna tuli Fransin ja Lenan äiti ja anasti kohta haltuunsa Andreeksen.

Tämä rouva Strandiger oli aina, siitä asti kuin hän oli leski, puettuna mustaan; harvoilla harmailla hiuksillaan kantoi hän sentään siroa, kankeata myssyä, joka oli vilkkaampivärinen. Hän oli solakka ja melkoisen pitkä, kasvonpiirteensä olivat terävät, silmänsä älykkäät ja tutkivat ja nenä hieno ja sievästi kaaressa. Ryhdissään oli jotain jyrkkää ja kulmikasta ja liikkeissään jotain ripeätä ja ahnasta ja Heim, joka mielellään teki uhkarohkeita vertauksia, sanoi myöhemmin Ingehorgille, että rouva muistutti närheä, joka syksymyöhään kypärä päässä ja olalla viitta pyydystelee terhoja ja pähkinöitä. Ingeborg, joka metsissä kulkijana hyvin tunsi närhen ja asuntokumppanina rouvan kirjavine myssyineen ja äkkijyrkkine liikkeineen, nyökäytti oikein sydämen pohjasta päätään, ja näytti kuin olisivat taipumattomat hiuksensa iloinneet mukana, niin terävän pistävinä vilkahtivat lyhyet suortuvansa hänen kirkassilmäisten kapeitten ja kalpeitten kasvojensa ympärillä.

Lena Strandigerin äidin kohtalo oli ollut sama, joka tapaa olla niillä naisilla, jotka ovat miestään etevämmät henkevyydessä ja tahdonlujuudessa: kotiseudullaan oli hän vielä ihmisien kesken säilyttänyt tyttönimensä. Aiemmin kun hän vielä oli luutnantti Strandigerin nuori rouva, oli häntä kutsuttu Lena Hobookeniksi, ja nyt kun hiuksensa jo olivat melkein valkeat, kulki hän vanhan Hobookenin nimellä. Ihmiset eivät kursaile suuria!

Andrees astui tätinsä käsi käsivarrellaan molempain huoneitten läpi, tuon avaran, upean seurusteluhuoneen, ja tuon pienen hupaisen yksi-ikkunaisen huoneen, jossa seisoo tuo avattava vanha iso-isän aikuinen lipas kiemurtelevine kulmapilarineen. Joka kerta, kun nämä kaksi tulivat kulmapeilin näköpiiriin, loivat he pikaisen silmäyksen sinne, vanha rouva nähdäkseen, miltä hän näytti tuon sorean nuorukaisen rinnalla, Andrees, nähdäkseen Lenaa, joka kyyristeli heidän takanaan sohvalla. Mutta kun he tulivat toiseen huoneeseen, katsahti Andrees ovea kohden, josta Maria oli astuva sisään, ja sydämensä sykähti voimakkaammin. Hän ei ollut vielä nähnyt Mariaa.

"Ei sanaakaan menneisyydestä!" sanoi vanha rouva. "Olet tarvinnut rahoja voidaksesi nauttia elämästä. Mutta puhukaamme tulevaisuudesta! Kuinka aiot järjestää olosi?"

"Pelkään, että minun pitää jäädä tänne, ja tarttua auraan."

"Luulen, ett'et ole punninnut asiaa tyystin. Voit rauhassa jatkaa elämää, jota tähän asti olet viettänyt, ja jota, sikäli kuin tiedän, mielelläsi edelleenkin viettäisit, jos noudat neuvoani kahdessa asiassa. Ensinnäkin: sinun pitää tehdä säästöksiä tilan hoidossa. Ja sellaisia voi tehdä paljokin."

"Esimerkiksi?"

"Vierasta työväkeä! Hävität koko Eschemvinkelin ja rakennat sijaan asuntokasarmin."

"Mutta heistä ovat muutamat jo olleet isäni palkoissa ja palveluksessa."

"Isäsi, Andrees — älä pane pahaksesi sitä — oli liiaksi tunne-ihminen. Siinäpä joutui rahakukkaro välikäteen. Hänhän oli kristitty? Niin… minä aioin sanoa — kristittyjähän mekin ollaan — minä tarkoitan vaan: hän koetti todenteolla elää siksi. Hän ei tahtonut olla kristitty yksin itselleen, omassa kodossaan, viettää nuhteetonta elämää, pitää pöytärukouksia, ja semmoista, jossa nyt ei ole mitään niin moitittavaa, vaan tahtoi myöskin kohdella lyöväkeään kristillisesti, ostaa ja myydä kristillisesti, lyhyesti, hoitaa talouttaan kristillisesti."

Andrees katseli hiljaa eteensä, sitte puki hän sanoiksi ajatuksen, joka arkana ja surunvoittoisena heräsi sielussaan: "Soisinpa, että isäni olisi elänyt kauemmin. Moni asia olisi silloin ehkä toisin."

"Siitä asti kun hän oli kotona, sitte eilisen, oli hänellä niin kummallisia mieleenjohtumia, tuommoisia niin vanhoja, unohtuneita ajatuksia heräsi mielessään."

Vanha rouva heitti häneen pikaisen silmäyksen ja sormensa pujottelivat rauhattomina kultaisissa kellonvitjoissa, jotka riippuivat olaltaan: "Olisi minulla eräs toinenkin neuvo vielä", sanoi hän. "Anna Strandigerkartano vuokralle! Sinä et ole mikään maamies. Vuokraa kartano Fransille ja palaa minun ja Lenan kanssa takaisin Berliiniin!"

Tuo kuului viekottavalta: "Lenan kanssa."

"En voi päättää itseäni sellaiseen, niinkauan kuin äitini elää."

"Aiotko viettää elämäsi täällä sitten? Sinä loistavine ulkonäköinesi, voimakkaine nuoruuksinesi, tietöinesi ja varallisuuksinesi? Miksi hyväksi on sinulla kaikki nuo sitten?"

Taaskin tuommoinen vanha ammoinen ajatus: "Isä sanoisi: palvellaksesi maata ja kansaa."

"Tuuminpa sitä, täti. Paljo riippuu Lenasta. Toivon vielä, että hän viihtyisi täällä ja että hän päättäisi toistaiseksi jäädä tänne."

Kun hän sanoi tämän, olivat he astuneet ruokasaliin. Siellä seisoi Maria Landt pöydän ääressä, ja nojausi raskaasti toisella kädellään pöytää vastaan. He näkivät toisensa ensikertaa siitä saakka kun he viisi vuotta sitten olivat seisoneet rinnakkain Wodaninkukkulalla.

"Maria!" sanoi hän. Eikä saanut sanotuksi sen enempää, niin järkytti häntä hänen katseensa ja koko hänen näkynsä. Tuossa seisoi yht'äkkiä hänen edessään tuo sama kirkas- ja vakava- ja lämminkatseinen Maria Landt, jonka hän viisi vuotta sitten oli jättänyt, jolla oli ollut niin suuri vetovoima häneen, ja joka aina taas oli sysännyt hänet luotaan.

Hän ei hellittänyt Marian kädestä, ja hän, tuo tyyni mies, joka oli päättänyt osoittaa äitinsä monivuotiselle seuralaiselle ja hoitajattarelle kaikkea asiaankuuluvaa ystävyyttä ja kunnioitusta, hän, joka tuolla vieraassa maailmassa ja tuossa kylmässä kylmäkiskoisessa perheessä ja pintapuolisessa seurustelussa oli oppinut ajattelemaan kylmästi ja toimimaan tyynen punnitsemisen mukaan, hän jätti vanhan rouvan yksin, ja tarttuen Marian toiseenkin käteen sanoi hän nopeasti ja värähtelevällä äänellä: "Tule Maria, minun täytyy puhua kanssasi, tule!" Ja hän vei hänet ulos ovesta etehisen kautta omaan huoneeseensa.

Ja kun he kahden seisoivat siinä kirjoituspöydän edessä, silloin tuntui kuin olisivat nuo viisi vuotta, jotka he olivat olleet erillään toisistaan, haihtuneet kuin heidän henkäyksensä edestä, kuin olisi yksi ainoa heidän silmäinsä katse saanut ne häviämään yöhön ja ja unhotukseen. He tulivat taaskin yhteen siinä, missä ennen olivat eronneet, olivat taaskin yhtä etäällä toisistaan, ja oi, yhtä lähelläkin, kuin silloinkin, kun he astuivat kumpikin omaa pyöränjälkeänsä kankaalla.

"Andrees! Älä vuokraa taloa! Muista isääsi, muista äitiäsi ja
Eschenwinkelin asukkaita. Älä kuuntele noita toisia!"

"Sinä olet mustasukkainen!"

"En, Andrees! Sitä et usko minusta! Sinä tiedät, että sinun onnesi on aina oleva minun iloni. Ja onnetonta muunlainen rakkaus olisikin!"

Andrees puisteli hämmennyksissään päätään: "Ja sinä olet… sinä olet kaikki nämä vuodet tuntenut minua kohtaan semmoista rakkautta?"

"Minä soisin niin mielelläni, että sinä jäisit tänne kotiseudulle, ja että tulisit semmoiseksi kuin isäsi. Siksi pyysin niin kiihkeästi sinua, että vihdoinkin kerran taas tulisit kotiisi ja äitisi luokse, joka jo on melkein sokea."

"Älä tuommoisia! Että jäisin sinun luoksesi, sen soisit. Olet ihan kuin kaikki toisetkin!"

Maria kalpeni hiukan, ja hellitti kätensä hänen käsivarreltaan. "Kun sinä vaan tulet onnelliseksi, Andrees, niin olen minä iloinen. Mutta sillä tiellä, jota nyt jo olet monta vuotta kulkenut, et sinä onneasi tapaa. Niinä viikkoina, jotka nyt seuraavat, pitää kodin ja kotiseudun voittaa sinussa vieras, muuten jäät elämäksesi ihmiseksi, jolla ei ole rauhaa ja tyyssijaa. Sinä kulut turhaan tuolla ulkona, kuten Heimkin. Minähän tunnen sinut, Andrees."

"Älä puhu siitä!"

Silloin levitti Maria kätensä ja sanoi rukoilevasti: "Oi, Andrees, sinä tiedät, että minun kohtaloni on pitää sinusta ja samalla tietää, että olemme niin erillaisia. Minun onneton osani on, että minun koko sielullani täytyy riippua sinussa, ja ett'emme sentään ymmärrä toisiamme, kummallakin meistä on oma uskonsa ja uskontonsa, oma rakkautensa ja omat toivonsa, enkä näe mitään, mikä olisi yhteistä meille… Niin, kun vaikenet! Ah, kun vaikenet! Mutta kohta kun avaat suusi tai kirjoitat, niin kohta puhumme omaa kieltämme, ja omasta maailmastamme: minä kodosta, sinä vieraasta maailmasta, minä Jumalasta, sinä valloista, minä Eschenwinkelistä, sinä suurkaupungin loistavasta elämästä. Tiedänhän sen sinun kirjeistäsi."

Andrees katseli suruisana eteensä, hän oli antanut päänsä vaipua noiden totuuksien edessä, jotka lausuttiin niin vannalla ja lempeällä ja suruisalla äänensävyllä. Ja yht'äkkiä laski hän molemmat kätensä Marian kummallekin olalle ja kuiski hänelle rakkautta ja ystävyyttä, sillävälin kun Maria taivutti tummaa päätään Taaksepäin ja hätäynein silmin katseli hänen kiihtyneihin ja liikutettuihin kasvoihinsa.

He eivät, nähneet eivätkä kuulleet, kuinka Frans Strandigerin kasvot ilmestyivät ja taaskin katosivat kapeassa ovenaukossa.

Huulet puserrettuina yhteen palasi hän takaisin seurusteluhuoneeseen ja asettui seisomaan ikkunan eteen. "Vai tuolla tapaa ovat asiat?" ajatteli hän. "Vai tuolla tapaa? Tuopa oli pahasti. Ja Lenan pitää voittaa. Olen jo kyllästynyt olemaan toisten renkinä. Tämä on paikka kuin minua varten. Täällä on maata ja rahaa. Minun pitää puhuu Lenan kanssa, heti paikalla! Hänen pitää ottaa hänet itselleen, ja äkkiä. Ja kun Lena on saanut hänet — juoni on ovela, ja saanpa sen käymään, sillä minä olen nopeampi ja päättävämpi kuin he kaikki, — kun Lena on hänen kanssaan toisilla manterilla, ja minä täällä vuokraajana… ja minä en jääkkään koko elämäkseni taloudenhoitajaksi ja vuokraajaksi, minä tahdon itse olla herrana, sitte otan koko tuon Eschenwinkelin ja Antje Wittin ja Reimerin, ja kaiken muun, ja punon niistä paulan ja pyydystän siihen Maria Landtin ja otan hänet itselleni: silloinpa ei sanota ikinä irti Strandigerkartanon vuokrasopimusta, niin… silloinpa on vuokraaja vaimonsa rahoilla jonakin kauniina päivänä ostava Strandigerkartanon…"

Sisarensa astui hänen luokseen, katsoi häntä kasvoihin ja sanoi: "Aioin tulla sanomaan, että täällä on ikävää ja yksitoikkoista, mutta nyt kun näen silmäsi… Mitä on tapahtunut?"

Veljensä tarttui kummallakin kädellään häneen, ja sanoi matalaan nauraen: "On kuin onkin, Lena Strandiger! Jotain on tapahtunut! Olen nähnyt, että Andrees Strandiger alkaa kääntyä kauniista suunnitelmistamme ja joutua toisten syliin."

"Andrees?"

"Aha… saitkos tulta, sisko!"

"Maria Landt?"

"Luulin, että silmäsi olisivat tarkat! Mutta käväiseppäs nyt hänen huoneessaan! Siellä seisovat he ehkä vieläkin, enkä tiedä, mitä lisäksi lienee tapahtunut. Tiedäthän, hän näyttää komealta juhlapuvussa, hänellä on vartalo kuin kuusella, noh, sinähän et ole niin erityinen puiden ihailija… kuin ulaanilla. Pääset morsiusneidoksi ja Eschenwinkeliläiset saavat ihailla näkyäsi ja pukuasi."

"Vaikene nyt!" sanoi sisko, ja hänen syvä täyteläinen äänensä oli soinnuton ja tummissa silmissään pisti.

"Miksi niin? — Sehän on tapahtunut! Vai aiotko alkaa taistella hänestä? Mutta sanonpa sinulle, hän oli ottanut hänet lujasti syliinsä, näytänkö sinulle? Noin! Eikä ole oleva niinkään helppoa saada häntä irtaumaan. Olet antanut tilaisuuden livahtaa käsistäsi, Lena. Sillä tapaa on jo monesta tullut vanhapiika."

Illallisen jälkeen ilmestyi Heim Ingeborgin seurassa seurusteluhuoneeseen ja esitettiin. Hän tuli tervehtimään vanhoja ystäviään ja noutamaan Mariaa, jonka vielä iltamyöhään piti kerran käydä katsomassa Wittin vaimoa.

Ingeborg oli etehisessä kuiskannut hänelle korvaan, että hänen piti olla kohtelias, mutta kun lattiapeite, peräti harvinainen kapine hänelle, sai hänelle huolta aikaan, ja kokonaan anasti hänen ajatuksensa, niin unohti hän käydä varovasti käsiksi vanhaan Hobookeniin, ja pusersi niin lujaan tämän kättä, että vanhan rouvan kasvot väännähtivät. Sitte istuttiin alas, koska Heimillä vielä oli puoli tuntia aikaa ja tarinoitiin yhtä ja toista, kaupunkielämästä ja maa-elämästä, kaupunki-ihmisistä ja maalaisihmisistä. Kun vanha rouva oli hiukan ennättänyt toipua, otti hän kiivaasti osaa väittelyyn. Frans ja Lena lähtivät huoneesta.

Heim ja Ingeborg istuivat ihan vierekkäin, ja näin, tällaisesta varmasta asemastaan puolustivat he maaseutua ja maa-ihmisiä. Vanhan rouvan ääni kuului kimakkana ja kovana: "Kaupungeissa asuu äly ja tieto, intelligenssi!"

"Ja mailta on se lähtöisin", vastasi Heim. "Me emme varusta kaupunkeja ainoastaan kaalinkerillä ja juurikkailla, vaan myöskin lihalla ja hengellä."

"Olet oikeassa. Heim", sanoi Ingeborg.

"Luonnollisesti!" sanoi Heim, joka lämpeni ja istui siinä jo aivan kuin kotonaan ja hyvillään: "Ja sen, mitä kaupunki ei voi käyttää, loput ja ruuput, sen lähettää se takaisin meille tänne maille."

"Niinkö!" sanoi vanha rouva, ja nousi suoremmaksi ja katsoi hämmästyneenä puhujaan.

Ingeborg nauroi: "läsnäolevia tietysti lukuunottamatta."

"Ell'ei ihmisellä enää ole pohjaa jalkainsa alla", sanoi Heim, "niin on hän hukassa. Sen olemme me, Andrees ja minä monasti painiskellessamme saaneet kokea. Ilmassa! Läiskis! ja siinä makaa. Senvuoksi onkin suurkaupunkilaisissa aina jotain levotonta, ryhditöntä ja ahnasta itsessään."

"Läsnäolevia tietysti edelleenkin lukuunottamatta!" sanoi Ingeborg ja hiussuortuvansa ja silmänsä säikkyivät ja pistivät.

"Meillä on täällä maata yllin ja kyllin!" sanoi Heim. -"Käykääs vaan kerran kankaalla! Ja jos tullaan sinne kiusaamaan meitä, niin pakenemme ulos matalikolle. Siellä mudassa voi seistä niin jykevän lujasti. Maa, se tekee puut ja ihmiset niin vahvoiksi!"

Siten puheli Heim, oli oientanut pitkät säärensä eteensä, ja oli unohtanut, missä hän oli eikä huomannut, että Lena Strandiger seisoi ovensuussa ja katseli häntä kummissaan. Silloin kiinnitti Ingeborg hänen huomionsa siihen. Ja samassa muuttui Heim hiljaiseksi ja itseensäsulkeuneeksi. Lena Strandigerin silmät tulivat maailmasta, jota ei Heim ikinä ollut oppinut tuntemaan ja sulkivat hänen sydämensä ja huulensa.

Kun Maria, valmiina lähtemään Eschenwinkeliin astui huoneeseen, nousi Heim vapahtuneesti hengähtäen ylös ja lähti hänen kanssaan etehisen kautta ulos. Ulkoetehisessä huomasi hän, että hän oli unohtanut keppinsä käytävään. Hän kääntyi takaisin ja loi sattumalta katseensa lasioven läpi. Siellä oli Anna Witt noussut eräälle tuolille ja väänsi lamppua sammuksiin, Frans Strandiger seisoi vierellään ja autti häntä.

Silloin lähti hän ilman keppiään Marian jälissä.

Kun he olivat tulleet rantakanavalle, tuli Hinnerk Elsen heitä vastaan. Piipustaan lensi kipunoita viistoon pimeän tien poikitse. Hän asteli tavallista, itsetietoisen varmaa käyntiään. Silloin jäi Heim hiukan jälille.

"Kuule, Hinnerk!" alkoi hän. "Tiedätkös, mitä kello nyt on lyönyt?"

"Viiden minuutin kuluttua yhdeksän!" sanoi Hinnerk.

"Eipäs poikaseni! Minä tarkoitan muuta. Pidä sinä tarkasti silmällä
Anna Wittiä!

"Aina!" sanoi Hinnerk Elsen ja oikaisihe hiukan suoremmaksi.

"Noh", sanoi Heim, "sitte ei hätää! Minä vaan arvelin, että kyyhkystä on väijymässä näätä."

Hinnerk Elseniä ei niin hevillä säikytetty: "Sanon aina hänelle, että hänen pitää olla kunnollinen. Kunnollisuudella pääsee ihminen kauniimmaksi."

"Yleensä olet oikeassa, Hinnerk! Mutta auttaneeko tuo suuria Anna
Wittiä??

"Hän on hyvä ja kunnon tyttö!"

Heim kosketti häntä olkapäähän ja kohotti silmäkulminaan. "Sen tiedän poikaseni, sillä hän on naapurini tytär. Mutta tiedätkö, jos minun pitäisi pitää vaaria semmoisesta tytöstä, jolla on niin vilkkaat iloiset silmät kuin Anna Wittillä; luulenpa, ett'ei riitä, että sanot hänelle, että hänen pitää pysyä kunnollisena, vaan sinun pitää lisäksi auttaa häntä siinä, sinun pitää tehdä hänelle keveämmäksi pysyä kunnollisena… Missähän olit näin myöhään?"

"Reimer Wittin luona. Haastelimme hiukan yhtä ja toista."

"Kuka on siellä tänään keittänyt lapsille ruokaa?"

"Tänään päivällisiksi ei siellä ole ollut juuri mitään, mutta noin lähemmä kello viittä toi rouva Haller suuren jauhopiirakan, siitä ovat lapset syöneet puolet ja menneet nukkumaan. Reimer ja Antje valvovat sairaan luona."

He jatkoivat matkaansa pimeässä yössä. Vieno surunkaihoisa länsituuli puhalsi rantavallilla kanavan poikitse ja humisi tuota matalaa rakennusta vastaan pitkäräystäisine olkikattoineen: rakennus oli ihan viheriä sammaleesta, nyt yöllä näytti se mustalta.

Oikealla ja vasemmalla sisäänkäytävästä oli kummallakin puolella huone.
Huoneessa vasemmalla makasi sairas, oikean puolisessa nukkuivat lapset.

Sairaan huoneessa liikkui kookas naisen haamu edestakaisin. Se tuuditti päätään edestakaisia ja kuului laulavan. Reimer Witt istui selkä kumarassa vuoteen ääressä, josta nyt kuului ikkunan läpi tuskaista yskintää. Sen keskeyttämänä kuului Antje pelokkaalla, takertuvalla äänellä laulavan:

    Yö kun tumma, raskas hiljaa
    Taivahalta maille hiipii,
    Ja kun töllit, mannut peittyy
    Öisen tuulen usvasiipiin;

    Milloin lapset tuhatmäärin
    Unen hellään helmaan vaipuu,
    Niityn heinä, pellon olki,
    Kaikki lepoon kun jo taipuu;

    Silloin saapuu vuoteelleni
    Huolet valjut lukuisasti,
    Ja ne haastaa synkkää kieltä
    Harmaasen ain' aamuun asti.

    Niin ne kertoo tietämänsä,
    Ett'en onneain mä voita,
    Että kurjan, mielettömän
    Pelastus ei koskaan koita.

    Vaan kun päivän koitto kultaa
    Metsän latvat säteillänsä.
    Aurinko kun maille valaa
    Ensi sädesäikeitänsä;

    Kun taas lapset tuhatmäärin
    Vuotehelta nostaa päänsä,
    Ja kun uuden päivän toimet
    Vartovat taas tekijäänsä.

    Silloin seestyy rinnassani
    Riemun sää, mi huolet poistaa,
    Ja mä katson intomielin.
    Kuinka aamu raikas loistaa.

Siten asteli hän edestakaisin, pää kumarassa.

Sitten tuli hiljaista. Sairas oli nukahtanut. Reimer Wittin selkä köyristyi yhä syvemmälle. Hänen kätensä riippuivat ristissä polvien välillä, ja hän istui ja katsoa tuijotti liikkumattomasti sairaaseen. Antje oli vaipunut tuolille ikkunan ääressä, oli laskenut kätensä pöydälle ja antanut päänsä painua käsivarsiensa varaan. Hänen hiuksilleen lankesi lampusta samea valo. Hänen tummissa hiuksissaan näkyi jo monta harmaata karvaa.

"En menekkään sisään", sanoi Maria, ja palasi tielle takaisin. "Lasten huoneessa näkyy olevan valkeata, minä pistäyn katsomassa, nukkuvatko he."

Kepein askelin hiipivät he kumpikin matalan ikkunan taakse.

Siellä seisoi keskellä pöytää vanha kyökkilamppu, ja sen vieressä suurella valkoisella lautasella puoliksi nautittu jauhopiirakas. Se oli vielä niin suuri, ett'ei se ollut luhistunut nurin.

"Onpas sillä ollut kokoa!" kuiskasi Heim ihailevasti.