XII.
Raitis, puhdistava tuuli vinkui yöllisen rajuilman jälkeen laaksossa. Suuria, valkoisia, villaisia pilviä leijaili päämme päällä kaunokinsinisellä taivaalla; mutta ilma oli kylmä.
Me värisimme ja palelimme istuessamme kynnyskivellä oven edessä; maa oli sateesta likomärkä, ja puro kohisi kellervänä ja tulvien.
Ja tupamme oli täynnä hapanta, harmaata savua.
Tuuli yltyi, emme saattaneet olla ulkona emmekä sisälläkään. Metsässä sihisi ja suhisi, puut taipuivat tuimassa tuulessa. — Ensi yöksikin tulee rajuilma, — sanoi Dorthe surkeana; — uskallammeko jäädä tänne?
— Menemmekö Svartlieen? — sanoin minä. — Hän on meitä pyytänyt —
— Minusta meidän on ehdottomasti mentävä, — sanoi Susanna. — Ajatelkaammepa vain Mattia ja Maria, jotka luonamme kuorsaavat ja haisevat.
Jospa vain Jim tulisi!
Dorthe istui punaisessa villanutussaan kynnyskivellä tuijottaen koko päivän metsätielle: — Voitko käsittää, ettei hän tule?
Odotimme odottamistamme; ei, ei mitään Jimiä.
Kello tuli kaksi, tuli kolme — neljä, — Jos meidän mieli ehtiä
Svartlieen, niin meidän on lähdettävä kello viisi, — sanoi Dorthe.
Soveltuiko nyt totta tosiaankin, että me menimme noin vain, muitta mutkitta —!
Minun täytyi vihdoin taipua. Molemmat toiset houkuttelivat ja saivat minut taipumaan; sitäpaitsi näytti tosiaankin siltä kuin rajuilma yltyisi yöksi.
Mutta Matti ja Mari! Kun ne eivät vaan menisi nukkumaan meidän sänkyihimme.
— Matti, — sanoin minä kopeana, — meitä on kutsuttu englantilaisen luo Svartlieen, ja jäämme sinne yöksi; mutta jos sinä ja Mari ollessamme poissa menette tupaan, niin me ilmoitamme sinut nimismiehelle, ja sinä saat rangaistuksen.
— Enhän tok', minä vuan vahin tuppoo, niäthän sen, — sanoi Matti.
Panimme säppiin kaksi kuusenoksaa, ja sitten läksimme yötamineet kullakin käsilaukussamme.
Minä olin huolissani. Sillä minunhan täytyi puhua, sen kyllä tiesin.
Molemmat toiset työnsivät aina minut esille.
Dorthe oli muuten hyvin alakuloinen; hän kulki maahan katsellen. Susanna kysyi lakkaamatta, oliko hänen tukkansa kunnossa, oliko hame oikein napitettu ja muuta samankaltaista. Tosin me emme yksikään olleet minkään näköisiä, niin märkiä ja pörröisiä me olimme.
Ei, miten metsässä tuulikaan! Yllämme ratisi ja ryskyi ja suhisi, ja maahan satoi tuulen katkomia pieniä oksia. Jos olisimme olleet vesillä, niin olisimme sanoneet, että oli hurja myrsky. Minusta asema oli läpeensä kauhean vastenmielinen. Kun läksimmekään anomaan asuinsijaa!
Kuluttaaksemme aikaa kuljimme hitaasti; vihdoin olimme kuitenkin perillä. Kuusien välitse näimme Svartlien maalaamattomat lautaseinät. Virta kohisi ja pauhasi.
Ei näkynyt elävää sielua, mutta tiesihän sen — moisessa ilmassa.
Olin niin hädissäni, että olin tulikuuma ankarasta tuulesta huolimatta. Ketään ei näkynyt, käytävällä oli vain joukko matkatamineita; kaksi suurta arkkua sulkivat melkein kokonaan ahtaan käytävän tien.
— He matkustavat varmaankin, — kuiskasin minä. Dorthe karahti tulipunaiseksi.
— Luulen, että menemme tiehemme, — kuiskasin minä jälleen.
— Oletko hullu, — kuiskasi Susanna tyrkäten minua selkään.
Silloin kuulimme ääniä ylhäältä. Vilkasta englantilaista puhetta, mutta siellähän oli naisääniäkin —
— Siellä on naisia, — kuiskasin minä. Toiset tuijottivat silmät pyöreinä kuin pallot.
No, siunaa ja varjele — tuolla tulee nuori nainen kapeita kierreportaita.
Kasvoni muistuttivat keitettyä merikrapua. — Haluaisimme puhutella nuorta mr. Burnsia.
Hän näytti hämmästyneeltä. Tuo ihminen ei ollut suinkaan kaunis — hampaat ulkonevat ja pitkät, silmät liikkumattomat, kaunokinsiniset, ja tukkamytty punaisenkeltainen. Astuessaan hän nosti jalkojaan kuin olisi kulkenut korkeassa heinikossa.
— Jim — Jim, — huusi hän portaita ylös, — täällä on kolme ladies.
Ja Jimin ääni ylhäältä.: — My ladies, my ladies, — hän hyökkäsi alas.
Ja sitten minun täytyi ruveta selittämään asemaa, samalla kun punaisenkeltainen, pitkähampainen seisoi tarkastellen meitä.
Oli hirveän noloa. Mieluummin olisin kestänyt kymmenen ukkosenilmaa
Aaste-tuvassa.
— Hyvin hauska, hyvin hauska, että my ladies tulla, — sanoi Jim, mutta koko hänen kauniit kasvonsa olivat ruusunpunaiset, hän tuntui kauhean levottomalta ja huusi joka ovesta:
— Butler, Butler! —
Butler tuli arvokkaana ja totisena, matalalla äänellä ja nopeaan Jim puhui pitkät jutut hänen kanssaan. Vanha mr. Burns tuli vielä jäykempänä ja vielä kankeampana.
— Minu isä pahoilla, että my ladies saa vain yksi huone, kun minu täti, mrs. Lowell ja häne tytär tuli juuri tänne meidän luo —
— On parasta, että me käännymme takaisin, — sanoin minä.
— Ei, ei — hyvin hyvä huone — me ei tiesi yhtä, mrs. Lowell täällä hyvin äkki, — sanoi Jim.
Hän ei näyttänyt erittäin ihastuneelta.
Emme nähneet sen enempää tätiä emmekä serkkua, mutta Jim sijoitti meidät kolmelle tuolille ruokasaliin ja antoi meille portviiniä äärettömän suurista laseista. Ollessaan yksin meidän kanssamme oli Jim entisellään, mutta heti Butlerin tultua sisään hän kävi jäykäksi ja ylen kohteliaaksi.
Ylhäällä myllisteltiin ja muuteltiin huonekaluja. Jim kulki edestakaisin, ja hänen kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi.
— Luulen, että me lähdemme takaisin, — kuiskasin minä molemmille toisille.
— Oletko hullu? — kuiskasivat he vastaan.
Butler tuli ovessa: — Neitien huone on valmis. — Tunsin itseni kokonaan kuokkavieraaksi. Kolme telttasänkyä oli vierekkäin varsin pienessä huoneessa.
Istuimme kukin sängyssämme. Ajatelkaapa, että Dorthe melkein itki. —
Minusta Jimkin on niin kummallinen, — kuiskasi hän.
— Niin, joko Lowellit tahi me tulimme sopimattomaan aikaan, — sanoin minä.
— Tietysti nuo kaksi häijyläistä, sanoi Susanna.
Alkoi jälleen sataa. Tuuli pieksi sadetta ikkunaan.
— Tämä on oikea elämys, kuten sinä, Susanna, arvelit, — sanoin minä; — minä hyppäisin mielelläni ikkunasta ja menisin takaisin Aaste-tupaan.
Ovelle naputettiin. Butler jälleen — ylpeänä ja inhoittavana: —
Dinner.
Me korjasimme hieman tukkaamme ja menimme alas hätääntyneinä.
Vanhus esitteli: — Mrs. Lowell — miss Lowell.
Jim mongerteli kauheasti meidän nimiämme, ja sitten me istuuduimme.
Uh, miten paha minulla oli!
Mrs. Lowell oli noin neljäkymmentä vuotta tytärtä vanhempi; hänellä oli pitsejä ja koristeita kaikkialla, ja hampaat olivat hyvin ulkonevat.
Miss tuijotti liikkumattomilla silmillään, vanha mr. Burns mutisi partaansa, Jim oli toivottoman kohtelias joka taholle ja suunnalle — hänen kasvonsa olivat koko ajan ruusunpunaiset — ja Butler seisoi mahdikkaana tuoliemme takana.
Kummastuksekseni kuulin, että mr. Burnsin ja Jimin mielestä yöllinen rajuilma oli ollut suuremmoinen ja aivan poikkeuksellisen ihana; ainoastaan troopillisissa maissa saattoi elää jotakin sen kaltaista.
Meidän piti saada kuulla ja nähdä, että olimme tunkeilevat tullessamme tänne ja tehdessämme tekosyyksi rajuilman.
Mrs. Lowell ei muuten ymmärtänyt mitään; nähtävästi hän ei tiennyt ei
Aaste-tuvasta, ei ukkosenilmasta eikä meistä kolmesta yleensä.
Yleensä minä osun oikeaan kaikissa olettamisissani.
Olin tuntenut, että tämä Svartliessa käynti oli tuleva ikäväksi.
Vihdoinkin ylen vastenmielinen päivällinen oli lopussa.
— Nyt me sytytä takkavalke, — sanoi Jim. Takka oli samassa huoneessa, jossa olimme syöneet. Pian leimahti ilmoille oikea rovio.
— Olette kai iloinen tädin ja serkun tulosta, — sanoin minä.
Jim teki pienen, tuskin huomattavan irvistyksen, mutta sanoi heti sen jälkeen:
— Niin, hyvi iloine —
Tuossa tulivat jälleen Lowellit, molemmat. Vanha tyytymättömänä ja arvokkaana, nuori pitkin askelin ja koipiaan korkealle nostellen — heidät asetettiin molemmat pölkkytuoleihin. [Yhdestä ainoasta tukista veistetty tuoli.]
Ja sitten vanhus tarvitsi tyynyn ja kaksikin.
— Nuoret neidit asuvat varmaankin jollakin tilalla täällä lähistöllä, — sanoi vanha rouva.
— Niin, tilallahan me asumme —
— Englannissa on suuria taloja, paljon vieraita, — sanoi hän jälleen.
Olihan meilläkin vieraita.
— Vai niin — paljonkin kenties?
— Tällä kertaa ainoastaan kaksi —
— Ah, kenties kaunis paikka?
— Erinomainen —
— Menemme huomenna sitä katsomaan —
Korkea Himalaja! — me katsoimme kauhistuneina Jimiin.
— Liian kaukana auntien kävellä, — selitti Jim hyvin kohteliaasti; — huono tie, mahdoton ajaa —
— Kenties, — sanoi vanhus, — mutta Kate kävelee mielellään — tässä maassa on yleensä varsin kaunista, mutta Sveitsiinhän sitä ei missään tapauksessa voi verrata — ah ei —
Jätimme Jimin tehtäväksi Norjan puolustamisen — ja sen hän suoritti erinomaisesti. Minä olin kauhean ylpeä kuullessani kaiken mitä hän sanoi.
— Mutta mitä sinä teet täällä kaiken päivää? — sanoi miss Jimille.
Jim katsoi meihin ja hymyili: — Me elä ihana elämä metsässä, — sanoi hän.
— Huh, — sanoi toinen, kohautti olkapäitään ja nauroi, — minä tahdon olla mukana metsässä näkemässä sitä suloista elämää, jota sinä olet elänyt neljätoista päivää —
— Kenties liian rasittavaa sinulle, — sanoi Jim veitikkamaisesti, ja sitten hän kuiskasi minulle: Hän ei sopiva mennä ensi näkemise makeus — ei mitenkä sopiva — mitä te arvele?
Jim ja Dorthe istuivat vierekkäin, ja ajatelkaapas — kun hetkiseksi tuli leimahti, näytti minusta, että Jim olisi pitänyt Dorthea kädestä, mutta kohta sen jälkeen tuli jälleen pimeä — sen vuoksi en ole aivan varma asiasta. Dorthe oli muuten koko ajan hyvin hiljainen, mutta Susanna keskusteli vanhan rouvan kanssa englanniksi jotta pois tieltä. Susannan mielestä rikkaat ja koristellut ihmiset ovat aina niin ensiluokkaisia.
Se siitä, meidän oli mentävä nukkumaan. Tultuamme omaan huoneeseemme ainoastaan kuiskutimme, sillä Lowellit olivat aivan seinämme takana.
— Ha haa, — me nauroimme äänettömästi.
Tultuamme sänkyyn kuiskasi Susanna: — Minun mielestäni Jim oli tänä iltana aivan sietämätön —
— Tiedätkös, — kuohahti Dorthe, — mitä sinä sillä tarkoitat?
— Sanoithan itsekin ennen päivällistä, että hän oli kummallinen —
— Niin, mutta ei nyt illalla.
— Niin, hän oli melkein hieman ilkeä.
— Minun mielestäni on kauhean hävytöntä, että sinä sanot niin, — sanoi Dorthe.
— Kylläpä sinä kiivastut, — sanoi Susanna.
— Näithän, että me tulimme sopimattomaan aikaan, — sanoi Dorthe, — mutta miten kiltti hän oli kuitenkin koko ajan —
— Minusta hän oli kyllin jäykkä ja ikävä meidän tullessamme.
He puhuivat äänekkäämmin — minä viittasin Lowellien seinään: — St — hiljaa —
— Minulle samantekevä, — sanoi Susanna, — mutta hän oli kuiva meidän tullessamme.
— Sinä olet inhoittava, sinä — sanoi Dorthe.
He murisivat peiton alla molemmat — vihdoinkin he lopettivat.
Eihän saattanut kieltää, että sängyt olivat paremmat kuin
Aaste-tuvassa, mutta me siitä huolimatta emme nukkuneet sen paremmin.
Seuraavana aamuna Jim ei ollenkaan tahtonut ilmaista, missä hän oli yön nukkunut. Vihdoin me saimme selville, että hän oli istunut koko yön pölkkytuolissa takan vieressä. Talossa ei ollut enää huoneen pahaistakaan; Lowellit asuivat molemmissa vierashuoneissa ja meillä oli ollut Jimin huone.
Arvaatte miten noloja olimme. Butler kantoi aamiaisen huoneeseen — hopeatarjottimella teetä ja keksiä — me olimme nälkäisiä kuin korpit ja söimme jok'ikisen murun.
Tänään aurinko jälleen paistoi. Niin, heti kun ilkeisimme, lähtisimme pois, se oli varma.
XIII.
Milloinkaan ei ole luotettava ihmisiin, joilla on liikkumattomat silmät. Ei, silloin kun silmät tanssivat jonkun ihmisen päässä, on hän paljoa luotettavampi. Ne ovat niin juonikkaita, tuollaiset liikkumattomat naamat.
Kate Lowell oli eräs tuollaista vastenmielistä laatua. Miksi hänen nyt piti tulla keikahtaa tähän keskelle meidän ihaninta idylliämme turmelemaan viimeiset päivät. Sillä loppu läheni vinhaa vauhtia, joskaan me emme sitä tienneet.
Hän käyttäytyi Jimiä kohtaan aivan kuin tämä olisi hänen omaisuuttaan. Aina hän kulki pitäen häntä kiinni käsivarresta kuin ystävätär. Ei tullut kysymykseen, että Jim olisi saanut puhua puoltakaan sanaa yksin meidän kanssamme; hän tuli heti pistäen väliin vaaleanpunaisen pörrötukkansa ja pitkät hampaansa.
Niin, odotappa vaan, kun pääsemme Aaste-tupaan, niin silloin Jim on jälleen meidän!
No, me lausuimme jäähyväiset vanhalle mr. Burnsille ja kiitimme häntä kauniisti olostamme. Oli selvä, että hän kysyi emmekö tahtoneet jälleen lohta. Luulen, ettei hänen vanhoissa aivoissaan ollut muita ajatuksia kuin lohet ja lohet.
Jim seisoi paljain päin tukka sileänä; ruskea niittyvilla lepatti napinreiässä.
— Minä saatta my ladies, — sanoi Jim.
Luonnollisesti, johan edeltäpäinkin tiesimme, että hän sen tekisi.
— Ei, Jim, sinun on tultava minun mukanani näyttämään putousta — sinä lupasit eilen, — sanoi miss.
— Minä saatta my ladies vain vähä matka, — sanoi Jim.
Hyi, Jim todellakin pelkäsi häntä eikä uskaltanut tunnustaa tahtovansa saattaa meitä Aaste-tupaan asti.
— Nuoret neidit tuntevat tien erinomaisen hyvin, — sanoi miss, — mutta minä en löydä koskelle —
Eukkokin tuli keppeineen, riippukiharoineen ja pitseineen: — Jim, sinä seuraat Katea —
Ja miss tuli korkein askelin ja jäi riippumaan hänen käsivarteensa: —
Tule, sitten Jim —
Me astuimme takaperin: Luonnollisesti me saatoimme erinomaisen hyvin mennä yksin — hänen ei suinkaan tarvinnut vaivautua rahtuakaan meidän tähtemme —
Jim loi meihin pitkän katseen. Me hapuilimme ylämäkeä kotiin päin,
Aaste-tupaan.
Uh, miten kiusallista tämä oli. Kun saattoikin olla ketään sellaista, jolla oli olevinaan suurempi oikeus Jimiin kuin meillä! Kaikki huvihan oli talla tavalla ollutta ja mennyttä — mitä iloa oli olla Aaste-tuvassa, jos tuo inhoittava miss piti hänet erillään meistä.
— Hyi, — sanoi Susanna, — miksi menimmekään eilen Svartlieen — minä kadun suuresti.
— Oli paha Jimillekin, että tulimme, — sanoi Dorthe.
— Sitähän minä sanoin — mutta milloinkaan te ette kuuntele minun ajatustani, — jatkoin minä.
— Emme, kun sinulla on niin sietämätön tapa huomautella kaikesta.
Tietysti minun täytyi vastata sellaiseen. Me riitelimme kauheasti!
Se oli ikävin päivä, mitä olimme Aaste-tupaan tulomme jälkeen viettäneet. Susanna oli aivan inhoittava. Miten kyllästynyt esimerkiksi olenkaan kaikkeen hänen järjestyksenpuutteeseensa. — Laittaessaan vuoteen hän esimerkiksi ei pane koskaan lakanan reunoja patjan alle, ja tyynyn hän aina paiskaa muitta mutkitta sänkyyn.
— Sinusta ei koskaan tule kalua, — sanoin minä.
— Kun minä en seiso ja näpli ja vedä lakanaa — hah hah haa — on aivan kuin sinä olisit meidän kaikkien komentaja ja kuin kutkaan muut kuin sinä eivät voisi saada mitään aikaan täällä Aaste-tuvassa —
Siinä kiitos kaikesta minun uurastuksestani. Sillä minähän se olin kantanut koko päivän helteen.
— No, saatathan keittää kaurapuuron illaksi, — sanoin minä
Susannalle, — koska sanot, ettet saa mitään tehdä.
Susanna hikoili ja hämmensi takan edessä pataa — puuro tuli luonnollisesti huonoa, puoleksi pohjaanpalanutta ja puoleksi raakaa.
Minä istuin loukkaantuneena kynnyskivellä tuijottaen eteeni kylmille, sinisille tuntureille.
Ilma oli kirkas ja pureva, ikäänkuin olisimme olleet pitkällä syyskuussa — ja kesä ja kaikki, mikä oli hauskaa, olisi ollut mennyttä.
XIV.
Susanna ja minä olimme riidassa seuraavankin päivän. Puhuessamme toisillemme me katsoimme ilmaan.
Oli ikävää olla vihoissaan; minä ainakin olin aikoja sitten siihen väsynyt. — Dorthe oli hajamielinen eikä kuullut mitä me sanoimme. Milloin hän ei nyppinyt lehtiä päivänkakkarasta, istui hän vain kädet ristissä polvilla ja tuijotti ulos.
Koko aamupäivä meni, eikä Jimiä saapunut. Aluksi emme maininneet hänestä sanaakaan; emme näet todellakaan tahtoneet näyttää olevamme hänestä riippuvaisia, tulipa hän tai ei. Aaste-tupa oli ihana joka tapauksessa.
Mutta kun aamupäivä kului, eikä häntä kuulunut, niin rupesimme kuitenkin hänestä puhumaan.
Oli selvää, ettei miss Lowell antanut hänen lähteä. Millainen aasi! Me vihasimme häntä sydämemme pohjasta kaikki kolme — niin, sen me teimme.
Ollessamme päivällislevolla alhaalla niityllä olevan pihlajan varjossa juosta hölkytti luoksemme poika Svartliesta. Kavahdimme jälleen pystyyn. Hänellä oli mukanaan kirje.
"Menemme katsomaan tukkien laskua. Tahtovatko my ladies tulla mukaan?
Kello neljä tiellä, joka on hyvin jyrkkää. Jim."
Tunsimme varsin hyvin tapaamispaikan. Se oli polku, joka vei asutuille seuduille. Aaste-tupa oli näet pienessä syrjälaaksossa; kauempana pohjoisessa oli itse päälaakso, missä virta vaahtosi valtavina koskina ja missä tukkeja uitettiin.
Oli sanomattoman lämmin. Ilma metsässä ei liikahtanutkaan mastonkorkuisten kuusien alla. Tie oli liukas punaisenruskeista neulasista, matta kauempana metsässä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli rehevää ja paksua mustikanvartta ja varret aivan sinisenään mustikkaa — kaupunkilaiset eivät aavistakaan, että saattaa olla niin suuria mustikoita.
Saavuttuamme vihdoin yhtymäpaikalle seisoi Jim jo siellä ratsu ja poika rinnallaan, ja ratsun seljässä miss Lowell — näin kaksi samppanjapulloa korissa, satulan vieressä.
Miss Lowell ei edes koettanutkaan olla ystävällinen ja kohtelias. Hänen tervehdyksensä oli mahdollisimman niukka, hän tuijotti silmät suurina eikä sanonut sanaakaan.
Jim näytti nololta, mutta oli kauhean kohtelias. Olimmehan jo tottuneet siihen, ettei hän ollut kaltaisensa toisten läsnäollessa. Oli ikäänkuin jokin asia olisi häntä painostanut toisten seurassa, mutta kun hän oli meidän kerallamme tuvassa, oli painostus poissa.
Kulkue läksi liikkeelle, hevonen ja miss Lowell ja samppanja etumaisina; poika talutti hevosta suitsista ja Jim oli pitelevinään jalustimista; me kolme tulimme peräkkäin takana. Tästä näytti tulevan hilpeä retki! Kukaan ei puhunut sanaakaan.
— Hyvin paljo tukki joessa, — sanoi Jim, — hyvin kumma nähdä, kun tukit lähte.
— Niin, — sanoimme me, — se on hauskaa.
Kuljimme kulkemistamme. Kuumuus yltyi yltymistään, mikäli metsä harveni ja lähenimme asuttuja seutuja. Kuusikko oli loppunut — kuljimme kapeita karjapolkuja pähkinä- ja leppämetsässä; kaukaa lepikosta kuului väliin lehmänkellon uninen kilahdus.
— Onkohan vielä pitkä matka? — kysyi Dorthe, — en jaksa enää astua edemmäksi.
— Tosiaankin, etköhän saisi ratsastaa, — sanoin minä; — kysyn
Jimiltä.
— Älä, — sanoi Dorthe, — älä millään muotoa.
Luonnollisesti minä sanoin Jimille. Ja Jim näytti säikähtyneeltä, mutta kysyi sitten kauniisti ja kohteliaasti miss Lowellilta, eikö miss Dorothy saisi hieman ratsastaa — hän oli niin väsynyt.
Mutta siinä hän erehtyi pahasti. Miss Lowell tuijotti suoraan eteensä ja sanoi, että hänkin oli väsynyt; hän ei tosiaankaan jaksanut laskea jalkaansa tämän maan kauhistaville kujille.
Dorthen lempeät samettisilmät näyttivät onnettomilta: — Uh, miten ikävää, että hän kysyi missiltä —
Miss Lowell ei ollut koko aikana puhunut meille. Aloimme katua, että olimme tulleet mukaan. Mutta sitähän emme tahtoneet sanoa Jimille.
Vihdoinkin olimme asutuilla seuduilla ja saimme jättää kiviset, likaiset karjapolut.
Tässä riippakoivut alkoivat. Pitkin kapeaa kylätietä lakaisivat niiden pitkät, huojuvat lehdet kiviaitausta, missä kasvoi orjanruusupensaita.
Ja tuolta kuului kosken kohina. Yhä voimakkaampana ja voimakkaampana — me tunsimme sen vilpoisen tuulahduksen.
Sitten tie kulki virran vartta, joka soljui leveänä ja mahtavana pitkissä, keltaisenvalkeissa juovissa ja muodostaen korkealle kuohuvia könkäitä, kihisi ja kohisi niin kovaa, että meidän täytyi huutaa kuullaksemme toistemme puhetta.
Ja siinä tuli suihku suihkun jälkeen räiskyttäen päällemme jääkylmiä pisaroita —
Mutta rannan vieressä virta vieri mustankirkkaana ja hiljaa muodostaen tyveniä poukamia ja suvantoja. Kävi rytinä ja ryske, kun tukit koskea alas karkelivat. Rannalla ja suvannossa oli väylältään vierähtäneitä valtavia hirsiä, jotka keinuivat ja natisivat.
Oi, miten virran raitis henki tuntui virkistävältä!
Edempänä alhaalla olivat tukit kasautuneet keskelle virtaa. Pitkin ja poikin, päällekkäin monen metrin korkeudelta, oli suuria mastopuita puristunut toisiaan vasten, ja tukkikasojen kahden puolen vaahtosi ja pauhasi virta — ja vähän alempana suuri koski, jonka mustankirkkaasta putouksesta valkea vaahto kuohui korkealle.
Alhaalla jääkylmässä virrassa — sehän tuli suoraan tunturin ikuisesta lumesta ja jäästä — kulki neljä miestä irroittamassa yhteenkasaantuneita tukkeja. He seisoivat virrassa, vedessä vyötäisiään myöten — kumma etteivät saaneet vatsatulehdusta siinä silmänräpäyksessä.
Miten reippaita he olivatkaan! Tyyninä ja levollisina he kahlasivat tuntikausia jääkylmässä vedessä irroitellen raskaita tukkeja ikäänkuin se olisi ollut oikein hupaisaa ja hauskaa työtä, jota ei tarvinnut ollenkaan kiiruhtaa.
Väliin heidän täytyi hakata suurilla kirveillä saadakseen irti tukin, joka oli kääntynyt poikkipäin. Ja kun monta suurehkoa tukkia irtaantui samalla kertaa, niin oli nopeasti päästävä pois, sillä jos tukki veti jonkun mukanaan, niin silloin hän suistui kosken kuohuihin.
Istuimme henkeä pidättäen alhaalla joen äyräällä ja katselimme tarkasti koko ajan vanhahkoa miestä, jolla oli punaisenruskea paita.
Mitään järkähtämättömämpää ja turvallisempaa emme koskaan olleet nähneet. Hänen otteensa tuntui, koskaan hän ei erehtynyt. Jännitys kasvoi mikäli kasa irtaantui ja tukit läjittäin syöksyivät alas.
Huusimme jännityksestä siinä istuessamme. Jim oli aivan haltioissaan.
— En ole koska nähny sellaine — minä ihaile — ne ei pelkä kuolema — se oli aivan liki — ne kaikki olla tyyni — ah, miten minä ihaile! —
Mutta miss Lowell ei hiiskahtanutkaan — olisin halunnut tietää, pitikö hän noita, jotka kahlasivat jäisessä vedessä, kolmen metrin päässä kuolemasta, ihmisinä, kuten hänkin, istuessaan tuossa sinisessä crêpe de chine-hameessaan!
Äkkiä Jim kavahti pystyyn: — Minä anta heille raha — paljo raha — hän otti esille lompakkonsa ja kohotti siitä setelikimpun.
Mutta se oli minusta ihmeellistä. — Miksi tahdotte antaa heille rahaa? — sanoin minä; — eiväthän he ole pyytäneet mitään rahoja — he eivät varmaankaan tarvitse — en luule, että he pitäisivät siitä —
Jim tuijotti minuun pari sekuntia, hänen kauniit kasvonsa punehtuivat: — Anteksi paljo, — sanoi hän, — minä luule, minä teke mielellä — minä ei tunne ihmise täällä — ja hän pisti suuren setelikimpun takasin lompakkoonsa. Pitkän aikaa hän oli ääneti ja nolona.
— Mutta minä anta heille samppanja — eikö tosi, — hänen katseensa kirkastui jälleen.
Me kavahdimme pystyyn kaikkityyni. Heidän piti saada samppanjaa kaikkien neljän miehen, jotka olivat virrassa. Me huusimme ja hoilasimme, heilutimme samppanjapulloa ja huusimme halki virran pauhun: — Tulkaa maihin saamaan samppanjaa!
Vihdoinkin he ymmärsivät. Saatoimme nähdä, että he harkitsivat keskenään, tulisivatko he.
Ajatelkaapa, tuossa he tulivat! Tulivat kahlaten maihin, kädessä suuret keksinsä ja kirveensä. Jim säteili, hän meni vastaan samppanja ja lasit kädessään.
— Minä olla englantilainen, ei puhu hyvin norja — mutta minä ihaile teitä — tahtoko tehdä minulle se ilo juoda samppanja?
Joka mies otti lakin päästään seisoessaan likomärissä sarkahousuissaan: — Maljanne — sanoivat he hyvin vakavina ja joivat lasit pohjaan — kiitos, se oli hyvää —
Jim kaasi toiset lasit. — Maljanne, — sanoivat he yhtä vakavina, ja lasit tyhjennettiin pohjaan asti.
— Eikö työnne ole vaarallista? — sanoin minä.
— No ei, ei, kun on varovainen, — vastasi se, jolla oli punaisenruskea paita.
— Mutta eikö siellä ole kylmä?
— Tiedät, että on kylmä —
— Entä jos menisitte kosken mukana —
— Niin, silloin olisi kuolema edessä, — vastasi hän levollisesti.
Kiitos ja kunnia, he eivät tahtoneet maistaa kahta lasia enempää, ja sitten he jälleen kahlasivat jokeen —
Mutta nyt me olimme tulleet iloisiksi — me hyppelimme ja karkelimme rantaan ajautuneilla hirsillä ja virran kivillä, jotka olivat liukkaat ja vaahdosta kosteat.
Miss Lowell tahtoi myöskin olla mukana. Ah, — kuinka kömpelösti hän hyppikään! Hän kohotteli molempia käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut lentää, ja sitten kauhean kömpelö loikkaus!
Jim hyppi kuin västäräkki — me nauroimme niin että sen eroitti putouksenkin pauhusta — huusimme toisillemme ja koetimme pysyä tasapainossa kivillä.
Äkkiä miss Lowell kirkaisi. Hänen jalkansa oli tarttunut kahden kiven väliin. Eikä ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.
Ei, hän oli liian kömpelö sellaiseen. Me vedimme ja kiskoimme häntä, ja hän kirkui ja valitti englanniksi. Vihdoin me saimme hänen jalkansa kengästä, ja vihdoin pääsi vapaaksi kapea, sinisilkkisukkainen jalka.
Mutta olettekos kuulleet kummempaa, silloin hän ei saattanutkaan seisoa jalallaan. Hauska tilanne sekä hänelle että meille — joka puolelta monen tunnin matka ihmisten ilmoille. Meillähän oli kaikeksi onneksi ratsuhevonen, mutta sittenkin.
Jalka turposi kauheasti, hän heittäytyi pitkin pituuttaan heinikkoon ja nyyhkytti.
Niin ikävä kuin hän oli kaiken aikaa ollutkin, säälitti hän kuitenkin minua kauheasti levätessään maassa koristeltuna ja itkettyneenä.
Minä keksin, että me ottaisimme nenäliinamme ja asettaisimme jalalle kylmän kääreen. Kylmää vettähän meillä oli riittävästi. Laitoimme niin, että hän vain sai levätä ja lakkaamatta vaihtaa kääreitä. Jim tekin kaiken mitä minä pyysin hänen tekemään.
— Te on taitava — minä ihaile kaikke tässä maassa, — sanoi Jim.
Miss lepäsi katsoen meitä suurilla liikkumattomilla silmillään, mutta ei sanonut sanaakaan. Antoi meidän vain tehdä mitä tahdoimme.
Virrassa hyörineet miehet olivat menneet matkoihinsa, aurinko oli vaipunut lännen korkeiden tunturien taakse, kylmä henkäys tuntui virran äyräälle, oli kuin virran pauhu ja könkäistä ja koskista kuuluva natina ja jyrinä olisi kaikunut voimakkaampana illan hämärässä.
On hauskaa tuottaa hyötyä. Minä tahdon tulla maailmassa kauhean hyödylliseksi ihmiseksi. — Sen tiedän nyt.
Repäisin kahtia lautasliinan, johon korissa olevat lasit olivat kiedotut, ja asetin kääreen jalalle — minusta tuntui kuin olisin tehnyt erinomaisen hyvin, mutta saattoihan myöskin olla mahdollista, että tein rutihullusti.
Suurella vaivalla me saimme hänet hevosen selkään; korin, jossa oli ollut samppanjaa, me ripustimme siten, että hän saattoi nojata jalkaansa siihen — ja niinpä lähdettiin pitkin rinnettä jälleen.
Hän valitteli ja itki, mutta me kuljimme kaikki kolme hänen ympärillään ja lohdutimme häntä. Dorthe poimi hänelle vattuja ja oli herttainen ojentaessaan ne hänelle.
Jim kuiskasi minulle:
— Sano koko ajan — te oli kolme hyvä keiju — ja minä hyvin onnellinen — kun kohtasi keijut. — Ja hän nauroi minulle.
Yhä kiltimmiksi me tulimme miss Lowellille, saatattekos ymmärtää, sillä on todellakin suloista saada hyvän keijun ja hengettären nimi. Vaikkakin keiju on jokin, josta ei kuule puhuttavan täällä Norjassa — mutta Englannissa kai ollaan paljon tekemisissä niiden kanssa — niin ainakin Jimin puheesta voi päättää. Sellaisistahan kirjoitetaan myöskin kaikissa englantilaisissa lastenkirjoissa.
Metsässä oli hämärää; kello oli yksitoista ennenkuin olimme ehtineet ylös — mutta emme kuitenkaan olleet kovin väsyneitä senvuoksi, että vain ajattelimme, miten saisimme miss Lowellin olon mukavimmaksi.
Ajatelkaapas! Erotessamme hän ojensi meille kapean, pitkän kätensä ja sanoi: — Kiitän teitä suuresti. — Ja se oli todellakin suurenmoista hänen menettelykseen, joka oli ennen moisella tavalla käyttäytynyt.
Muuten olen iloinen siitä, että hän sai meistä hyvän käsityksen sen vuoksi, että olemme norjalaisia.
Myöhempinä aikoina olen kauheasti ihastunut meidän maahamme.
XV.
Istuimme kaikki kolme mäellä pihlajan alla tuijottaen Jimiin. Suuret ajelehtavat pilvet heittivät pehmeitä, sinisiä varjojaan tuntureille. Kaukaa, kaukaa alhaalta me kuulimme niittokoneen rätinän.
— Hyvin kauhea suru, — sanoi Jim hengästyneenä, — mutta me mene kaikki koti tänä.
— Menette kotiin —?
— Niin, Englantiin kaikkityyni — miss Lowellin jalka hyvin huono — minu täti kauhe pelkä, tahto heti lähte —
— Matkustatteko tekin —
— Matkustan — minu isä väsy lohi nyt — ei enä lohi koski — ja me mene kaikki —
Me kimposimme pystyyn kaikki kolme. — Miten kauhean ikävää —
— Niin, paljo, paljo ikävä jättä Aaste-tupa ainia, — hän seisoi katsoen eteensä; — minä ei koska ajatellu, että sellainen paikka kuin tämä oli — hän teki voimakkaan liikkeen käsivarrellaan ja viittasi sinisiin tuntureihin, jotka kohosivat niin kauneina, niin kauneina taivasta vasten — allamme olevaan kauniiseen seutuun — ja samalla meihin kaikkiin kolmeen.
Tuijotimme kaikin ilmaan, mutta minä en ainakaan ajatellut tuntureita enkä liiteleviä pilviä. Ja luulenpa totisesti, etteivät toisetkaan sitä tehneet. Dorthe oli tullut tulipunaiseksi.
Oliko kaikki se hauskuus, jota olimme nauttineet Jimin keralla, jo mennyttä — ainiaaksi!
Emme keksineet sanoja —
Jim laskeutui mäenrinteelle meidän väliimme — hän lepäsi käsi poskella nojaten kyynärpäänsä Dorthen hameeseen, joka oli levällään heinikossa.
— Jim, — sanoin minä äkkiä — ettekö te oikeastaan ole loordi?
Hän nauroi omalla hauskalla tavallaan.
— Ah, te hauska, kun kysy niin —
— Niin, mutta ettekö te ole?
— En vielä — ja kenties en koska — isäni veli on lordi Armstrong — ja jos minä itse elä kaua, minä kenties peri arvonimi — mutta minä ei välitä nyt muu kuin Aaste-tupa —
Äkkiä hän laski päänsä Dorthen syliin — Dorthe punastui jälleen pehmeitä, ruskeita hiuksiaan myöten — ja sitten Jim alkoi laulaa. Jotakin matkustamisesta — "far — far away —"
Vihdoin se joka lauloi oli far — far away — oli kuoleman porttien toisella puolella.
Oli jotakin liikuttavaa ja valittavaa tavassa, jolla hän lauloi pää
Dorthen sylissä.
— Teidän täytyy tulla takaisin, Jim, — sanoin minä, — tänne meidän luoksemme.
— Luonnollisesti minä tulla takaisin, — sanoi hän päättäväisenä, — mutta kauan, kauan ennekuin Jim saatta tulla.
— Kuinka kauan?
— Minä mene hyvin pian Intiaan ja ole siellä kaua — kenties kolme, kenties viisi vuosi.
Ah, viisi vuotta, sehän oli ikuisuus eteenpäin ajatellen!
— Minä ei koska enne ymmärtäny — ihmine ei tarvis enempä olla onnelline — ah, niin onnelline, — jatkoi Jim.
Kukaan meistä ei puhunut; minä nyhtäisin heinänkorren ja heitin sen pois jälleen.
Jim nousi nopeasti: — Minä on täällä liian kaua — minä juokse pian koti.
— Ettekö tule enää tänne? — sanoin minä.
— Jos voin — minä tulla tänä ilta —
Hän tarttui meitä jokaista kolmea käteen, sitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt — heilutti sitten kädellään monta kertaa ja katosi nopeasti metsään.
Dorthe ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Hän istui kädet polvilla tuijottaen ulos, mutta hänen silmänsä loistivat.
Ah, miten kauhean alakuloista kaikki oli. Vanhat ihmisethän sanoivat aina, että kaikki on katoavaista, mutta sitä ei uskottu — tuntui kuin itse aina olisi poikkeus.
Kaikkien ihmisten tulee esimerkiksi kuolla. Kuitenkin oli aivan mahdotonta ajatella, että itsekin kuolisi.
Uh, koko elämähän oli niin alakuloista. Oli myöskin alakuloista istua katsellen yli tämän vihreän laakson, jossa oli peltotilkkuja ja harmaita tupia. Köyhä, syrjäinen, kätkössä oleva seutu.
Illalla poika tuli juosten Svartliesta ja toi mukanaan Jimin kirjeen.
Päällekirjoitus oli Dorthelle.
Luonnollisesti me tahdoimme sen lukea, mutta Dorthe painoi kirjeen rinnalleen, ja molemmat ruskeat, hennot kätösensä sen päälle ja katsoi meitä samettisilmillään, sanoen:
— Älkää pyytäkö minulta sitä.
Hän läksi heti. Hänen tuli tavata Jim viimeisen kerran "Ensimäisen näkemisen makeudessa".
Susanna ja minä emme puhuneet paljoa, istuessamme yksin. Saattoihan olla mahdollista, että ajattelimme samaa, mutta emme sitä sanoneet.
Minä puolestani ajattelin vain sitä, että surullisinta maailmassa oli se, että me istuimme täällä yksin, kenenkään meistä välittämättä — aivan niin oikealla tavalla kuin Jim välitti varmaan Dorthesta.
Huu, ilma oli jo kylmää — tunturit olivat sinä iltana niin jyrkästi tummansiniset. Ne näyttivät olevan niin lähellä meitä.
Itse asiassa tunturit sittenkin olivat synkkiä —
XVI.
Laskettuamme illalla levolle sanoi Dorthe äkkiä:
— Teidän täytyy luvata minulle, ett'ette puhu kenellekään ihmiselle — mutta ajatelkaas, Jim ja minä olemme kihloissa —
— Oletko hullu! — pääsi minulta.
— Rakkaani, senhän saatoimme ymmärtää, — tuli Susannalta alasängystä.
— Saatoitteko todellakin ymmärtää sen? — sanoi Dorthe.
— Ei, mutta kerro — oletko hirveän iloinen — kuinka se kävi — mitä hän sanoi — oletko suudellut häntä? — minä utelin.
Dorthe lepäsi kädet niskan alla ja tuijotti Aaste-tuvan harmaaseen, ikivanhaan kattoon ja ainoastaan hymyili.
— Kerro, mitä hän sanoi, — ahdistin minä.
— En.
— Onko hänellä sisaruksia?
— Ei, ja hänen äitinsä on kuollut.
— Kertoiko hän sinulle muuten paljon itsestään?
— Kertoi, kaikkityyni — hän on vain käynyt koulua ja opiskellut ja kasvanut äärettömässä pakossa, ja isä on jäykkä ja ankara.
— Niin, senhän me näimme, — lisäsin minä.
— Hänellä ei ole ollut ikänään niin hauskaa kuin täällä, — jatkoi
Dorthe; — milloinkaan hän ei ole ollut niin vapaa —
— Ajatelkaa — tällaistahan meillä on melkein aina, — lisäsin minä taaskin; — uh, miten ilkeää mahtaa olla asua ulkomailla —
— Hän menee intialaiseen armeijaan, — sanoi Dorthe.
— Suuri taivas, aivan kuin Kiplingin romaaneissa! — sanoin minä.
— Onko hän kauhean rikas? — tuli jälleen alasängystä.
— Sitä en tiedä.
— Eikö hän sanonut siitä sanaakaan? — kysyi Susanna hämmästyneenä.
— Ei, sitä hän ei tehnyt, sitähän hänen ei tarvinnut kertoa; on aivan sama, olipa hän rikas tahi ei.
— Julkaistaanko se pian? — kysyi Susanna jälleen.
— Ei — me ainoastaan odotamme toisiamme.
— Kuinka kauan? — sanoi Susanna.
— Viisi vuotta —
Pysähdys.
— Herrat unohtavat kyllä pian, niin sanovat kaikki, — sanoi Susanna.
— Oh, Jim ei unohda, — sanoi Dorthe.
— Ajatelkaapa, viisi vuotta, — sanoin minä. Se oli sellainen ikuisuus, että sitä tuskin saattoi ajatella.
Vaikkakin minä olin tuntevinani Jimin niin hyvin, niin minulla oli kuitenkin melkoinen joukko asioita kyseltävänä. En tiedä, kuinka asianlaita on, mutta kun ihmiset menevät kihloihin, niin he ovat kuin olisivat uusia.
— Nyt minä olen elänyt seitsemäntoista vuotta, — sanoi Dorthe, — ja
Jimiä olen tavannut seitsemäntoista kertaa —
— Paljoa useammin, — keskeytin minä.
— En, minä olen laskenut, — sanoi Dorthe jälleen, — ja ne seitsemäntoista kertaa ovat enempi kuin kaikki seitsemäntoista vuotta yhteensä.
Voi, miten ihmeellistä! Niin ihmeellisen merkillistä mahtaa olla kihloissa oleminen — melkein sellaista, että tuskin saattaisi elää.
Taivas oli pilvistä harmaa, ja usva peitti seuraavana päivänä laaksot — se liiteli pieninä kuontaloina sinisillä tuntureilla.
Aaste-tuvassa oli tullut hieman alakuloista — sehän oli vain vanha, harmaa mökki etäällä syrjäseudussa.
Ei kannattanut enää vähääkään pestä pöytiä ja penkkejä ja saada niitä häikäisevän valkoisiksi. Eikä koristaa takkaa koivunoksilla.
Uh, itse asiassahan me olimme hyvin yksinäisiä täällä mökissä. Ei ollut kulunut edes päivääkään Jimin matkustamisesta — mutta oli niin autiota, oli kuin meillä ei enää olisi ollut mitään odotettavaa.
— Entä Finn? — sanoi Dorthe äkkiä; — olihan puhe, että hän tulisi tänne kolmen viikon kuluttua.
Ajatelkaapa, Finnin olin melkein unohtanut; hänessä nyt sitäpaitsi ei ollut mitään odottamista — minun mielestäni.
Matti oli mennyt postia noutamaan eikä tuntunut tulevan koskaan takaisin. Olen tosin unohtanut kertoa, että Mari on lähetetty pois jo kauhean kauan sitten; on jo varmaankin kulunut viikko siitä, kun Matti meni hänen kanssaan Opstadiin kysymään, saiko tyttö olla siellä sen ajan kun hän oli meidän palveluksessamme.
Päivä kulki kuin ryömien eteenpäin.
— Onko teillä halua vielä olla täällä? — sanoin minä äkkiä.
— Minä olen väsynyt täälläoloon, — sanoi Susanna.
— En tiedä, mutta minusta on kuin olisin täällä lähempänä Jimiä, — sanoi Dorthe.
Päätimme panna varhain nukkumaan, sillä meillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä. Postissahan ei myöskään tullut niin mitään hauskaa — ihmiset unohtivat nyt meidät kokonaan.
Olimme juuri lukinneet oven ja alkaneet riisuutua.
— Ts, — sanoin minä, — joku on ulkona —
Kuuntelimme suut auki. Joku sipsutti heinikossa.
Pyhimysten nimessä, kuka siellä saattoi olla? Muutamia hetkiä kului, me pukeuduimme nopeasti.
Entä jos siellä oli joku kulkuri.
— Ha lia ha — ha lia ha, — kuului laulua ovenraosta.
— Se on Jim, — huusimme me kaikki ja hyökkäsimme ulos.
Siinä hän seisoi kynnyskivellä ilmi elävänä ruskeassa puvussaan. Ajatelkaapa, hän ja Dorthe syöksyivät suoraa päätä toistensa syliin, vaikka me olimme näkemässä!
— Mutta mitä, oletteko täällä — mutta kertokaa — miten ihmeessä —
Ja Jim nauroi säteilevänä: — Minä hyvin viekas — ja hyvin iloinen nyt — me ole hotellissa — laaksossa — etäällä alhaalla, miss Lowell ei siedä jalka vuoksi aja enempä — minä ei sano mitä — ei yhtä sana — mutta otta hevonen ja aja tänne — ja olla Aaste-tupa kaksi tunti — ja mennä pois jälle — eikä kuka aavista, missä minä ollut — ha haa — minä hyvin iloine —
— Ettekö aio kertoa olleenne täällä?
Hän asetti etusormensa suunsa eteen: — Oi, en — minu suu hyvi kiinni — nyt me pitä hyvi hauska hetki, sitte minä lähte —
Oli hirveän hauskaa. Me sytytimme suuren valkean takkaan, niin että se loisti kauas pimeään yöhön. Sillä sumu oli ohentunut, sininen harso verhosi tunturit, sinervä usva kattoi laaksot, mutta kaukana lounaassa kohosi metsän reunasta täysi punainen kuu harmaankelmeällä taivaalla.
Luulen että me lauloimme koko yön. Olimme ulkona ja olimme sisällä — kuu kohosi kohoamistaan ja tuli keltaiseksi, ja tunturit tummenivat, ja Jim lauloi noita pitkäveteisiä englantilaisia sävelmiä, jotka aina ovat samanlaisia; me joimme kahvia ja me kolme tuvassa olijaa lauloimme täyttä kurkkua yli tunturien:
"Me tunnemme maan."
Ja Jim sanoi: — Jos minä karka kaikesta ja jää tänne.
Mutta silloin me kaikki nauroimme.
— Talvella täällä on lunta kattoon asti, — sanoin minä, — eikä täällä ole polkua eikä tietä, ja lumi tuiskuaa — tahtoisitteko silloin olla täällä?
— Oi, hyvin mieluista, — nauroi Jim.
— Mutta silloin te olette Intiassa, missä aurinko teitä paahtaa —
— Mutta minä ajattele Aaste-tupa, — sanoi Jim.
Hevonen odotti häntä, kyytimies joi kahvia kanssamme. Täsmälleen kolme tuntia Jim oli viimeisellä kerralla Aaste-tuvassa.
Me pidimme kaikki kolme rattaista kiinni ja saatoimme häntä metsätiellä.
Mutta Jim piti kätensä Dorthen kädessä, joka oli rattaiden selkänojalla. Koko ajan hän puhui Dorthelle englantia, ainoa mitä minä ymmärsin oli "my darling" — mutta sen hän sanoi monta kertaa.
Sitten metsä tuli pikimustaksi, emmekä me uskaltaneet muuta kuin kääntyä takaisin. Ja Jim nousi ylös rattaissa ja huusi tummalta metsätieltä: — Eläkä hyvin kaikki kolme, kunnes minä tule jälle.
Oli niin kolkkoa saapuessamme jälleen Aaste-tupaan, tumma yö verhosi tunturit, takkavalkea loi hohdettaan kauas ruohoiselle mäenrinteelle. Tunturin yläpuolelta näkyi jo kapea päivänjuomu, joka ennusti auringonnousua.
Dorthe istuutui pankolle ja itki haikeasti.
— Sellaista se on kun menee kihloihin, — sanoi Susanna pisteliäästi; — silloin tulevat surut —
Sitten hän sanoi: — Merkillistä, että sinun piti pyydystää tuollainen kultalintu täällä ylhäällä Aaste-tuvassa — muuten tuo sormus, jonka hän on antanut sinulle, ei oikeastaan todista rikkautta. — Ja Susanna kulki sinne tänne jäykkänä ja säännöllisin kasvonpiirtein ja puristi yhteen suupieliään.
Näettekös miten ilkeiksi ihmiset tulevat, kun he ovat mustasukkaisia!
XVII.
Seuraavana iltana tämän rikasmuistoisen yön jälkeen tuli Finn Bolt.
Hän seisoi pihalla laukku seljässä terävine pikku kasvoineen, emmekä me olleet huomanneet hänen tuloaan.
Minusta Finn Bolt ei ollut vähääkään hauska, mutta oli hyvä, että hän tuli; olihan se kuitenkin vaihtelua.
Hänellä ei muuten ole koskaan mitään lepoa. Aina hänen luisevien, kesakkoisten käsiensä pitää näperrellä jotakin — aina hänellä on jotakin tekemistä. Ei tulisi esimerkiksi milloinkaan kysymykseen, että Finn lepäisi viisi minuuttia vihreällä rinteellä tuijottaen siniselle taivaalle tai istuisi hiljaa kahta minuuttia ja katselisi laaksoon ja olisi hieman surumielinen.
Ei, kaukana siitä, sellainen hän ei ole.
Niinpä hän oli tuskin ehtinyt saada laukkua seljästään ennenkuin jo tahtoi tahkota veitsiä. Hän oli näet ohimennen nähnyt vanhan tahkon navetan seinämällä, korkeiksi kasvaneiden viholaisten keskellä.
Nytpä siis kaikki oli tahkottava. Hän tahkosi minun koruompelusakseni aivan naskaliksi — ehdittyään olla ainoastaan kaksikymmentä minuuttia Aaste-tuvassa. Minä en sanonut hänelle saksista yhtään pahaa sanaa, mutta se tahkoaminen tuottaa minulle haittaa joka kerta kun niitä käytän. Meidän pöytäveitsemme — meillä oli niitä neljä — hän myöskin tahkosi, niin että saattaisimme niillä murhata kenet hyvänsä. Lopuksi hän oli melkein loukkaantunut siitä, ettei meillä enää ollut mitään tahkotuttamista — hän seisoi navetan seinää vasten ja huusi: — Kun teillä kerran on niin erinomaisen hyvä tilaisuus tahkotuttaa, niin on teidän sitä käytettävä —
Sitten hän oli Aaste-tuvan katolla ja heitti alas turvetta, kiviä ja rojua, niin että korvissamme suhisi!
— Täällä tarvitaan järjestävää kättä! — huusi hän katolta.
Aaste-tuvan päädyssä oli luukku; luonnollisesti Finn luukkuun sitä tarkastamaan. — Olisi sääli ottaa Matilta kaikki se komeus, jota hän nauttii navetan ylisillä, — huusi hän; — minä voin erinomaisen hyvin olla täällä yötä. — Hän asetti navetanportaat luukun eteen ja kantoi sinne pari tukevaa heinärukoa. Siellä hän aikoi nukkua.
— Mutta kertokaa minulle, — sanoi hän saatuaan heinät kaikella kunnialla ullakolle, — miten ihmeessä olette saattaneet kestää täällä kokonaista kolme viikkoa yhtämittaa —
— Ah, täällä on ollut niin ihanaa, — sanoin minä.
— Niin, jospa vaan tietäisit, — sanoi Dorthe.
— Tietäisin mitä?
— Miten lumoavaa täällä on ollut, — sanoi Dorthe; hän punastui ja hymyili Susannalle ja minulle.
— Sanokaa minulle — oh, sanokaa minulle — mikä täällä oikeastaan lumoaa, — pyysi Finn.
— Kerro siis, Dorthe, — sanoin minä.
— Finn, kuuleppa — niin, täytyyhän minun puhua se — toisethan tietävät sen myöskin — minä olen täällä mennyt kihloihin —
— Mennyt kihloihin täällä — kenen kanssa, tuhat tulimmaista — en näe täällä mitään muuta kuin metsän ja Maailman Matin —
Silloin me kerroimme kaikkityyni. — Jimin tapaamisesta, hänen isästään, joka kalasti Mustastavirrasta ja oli melkein loordi — miten ihastuttava Jim oli — paljoa viehättävämpi kuin kaikki Norjan herrat — viime yönä hän oli matkustanut Intiaan ja aikoi jäädä sinne viideksi vuodeksi.
Kerrankin Finn istui paikoillaan kokonaista viisi minuuttia kuunnellen, ja hänen silmänsä pysyivät liikkumatta.
— Ja hänen kanssaan sinä olet mennyt kihloihin, — tuli lopuksi.
— Hänen.
— Oletko aivan menettänyt sen vähäisenkin järkipahaisen, mitä sinulla on ollut? — sanoi Finn jälleen. Niin sanovat veljet aina, heidän mielestään ei sisarilla koskaan ole mitään järkeä — senhän tiedätte —
Dorthe oli luonnollisesti siihen tottunut, sillä hän ei sanonut sanaakaan, tuijotti vain veljeensä ruskeilla samettisilmillään.
— Sepä oli hullunkurisinta mitä olen milloinkaan kuullut, — jatkoi
Finn; — hän pysyy poissa viisi vuotta ja häntä sinä odotat — ha haa —
Dorthen kasvot nytkähtelivät, mutta hän ei sanonut vieläkään mitään.
— Kiitos, sellaisesta kesäkihlauksesta me emme välitä — ja hän on lisäksi korkeaa englantilaista aatelia — yhä parempaa ja parempaa! —
— Hän oli kauhean suloinen, — sanoin minä.
— Hyvä Jumala — miten päättömiä te olette kaikki kolme, — sanoi Finn.
— Minä arvelin kyllä, ettei hän ollut mikään luotettava, — sanoi
Susanna.
— Sitä sinä et ole koskaan sanonut, — kuohahdin minä.
— Mutta minä ajattelin sitä aina, — sanoi Susanna ja puristi yhteen suupieliään.
Mutta silloin Dorthe ei voinut enää itseään hillitä. Hän painoi pienet, ruskeat kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti: — Oi, sanokaapa mitä tahdotte — aivan mitä tahdotte — minä uskon Jimiin, minä odotan Jimiä —
— Hän ei ikinä palaa, — sanoi Finn ja löi nyrkkinsä nurmeen, jolla istui — englantilaiseen armeijaan kuuluva upseeri, joka jää Intiaan viideksi vuodeksi — ja hän palaisi tänne sinun luoksesi, jonka hän on tavannut täällä Aaste-tuvassa — hah haa! — Hän kieri maassa nauraen.
— Minä lupasin odottaa, — nyyhkytti Dorthe.
— "Mä kyllä ootan, kun lupasin sen", — lausui Finn ivallisesti — niin, jos tahdot tuhota elämäsi, niin kulje sinä vain odottaen — mutta tuossa tulee Maailman Matti, — jatkoi hän, — hänhän saattaa toisten puutteessa olla terveen järjen edustajana —
Ennenkuin me ehdimme estää, sanoi Finn:
— Kuuleppa, Maailman Matti — tämä pieni tytön tyllerö on mennyt kihloihin sen englantilaisen kanssa, joka asui täällä jossakin — hän on matkustanut Intiaan — mutta viiden vuoden kuluttua hän palaa sydänkäpyään noutamaan — niin hän on sanonut — uskotko sinä hänen tulevan jälleen — sano suoraan, hyvä herra.
Maailman Matti sylkeä läiskähytti ensin pitkän ja ruskean suihkun, sitten hän nauroi koko ryppynaamallaan:
— No, sitähän minnäi, jotta yks' teistä se ol' sen henttu — mut jos sanon suoraa sen mitä meinoon, se ei tule millonkaa takasi — ei, niillä on liijan paljo rahhaa, tuollaisilla, ei ne piittoo muutamista kolikoista.
— Näin puhui Zarathustra — kuuntele hänen sanojaan, — lausui Finn.
— Ja onhan niitä tuollaisii tytönheilakkoja Intijassahii, — Maailman
Matti lähetti jälleen pitkän, ruskean säteen heinikkoon.
Minä kavahdin Dorthen kaulaan. — Älä välitä siitä, mitä nuo sanovat,
Dorthe; me tunnemme Jimin, mutta eivät nuo.
Ja siinä oli Aaste-tupa päivänpaisteessa ja varjossa, ja valkoiset, liitelevät pilvet heittivät pitkiä, pehmeitä värivivahduksiaan tuntureille — pihlajissa, jotka varjostivat Aaste-tuvan kattoa, oli jo suuria, punaisia terttuja — ne loistivat syvänsinistä taivasta vasten.
Mutta seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen Dorthe lepäsi pitkin pituuttaan lyhyessä, vihreässä ruohikossa ja itki.
Tietysti Jim tulee takaisin Dorthen luokse.
Niin, ettekö tekin sitä usko?