E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

KOLME TYTTÖÄ TUNTUREILLA

Kirj.

DIKKEN ZWILGMEYER

Suomentanut

Antti Rytkönen

Kariston nuorisokirjoja N:o 5.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

I.

Kuinkako tuumasta tuli tosi?

Se kävi itse asiassa yhtä helposti kuin lapasien paikkaaminen kuutamossa.

Olen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuin ikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu ei tosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämme kyllä oli omat epäröimisensä.

Olisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä — kyllin vanhoja lisäksi — viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!

Susanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoista vuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minä kuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleet aivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaita luonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolin selviytyä erinomaisesti omin neuvoin.

En kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi, Seikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämme menneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävät kesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta, alettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi "ei", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä — kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti ei hiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.

Sama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.

Minulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna
Jehningen.

Dorthe sanoi suoraan: — Pyh — luuletko että meillä on varoja sellaiseen! — Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä ole riittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni "jos" ja "mutta", kun sitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja. Tuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuri tästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaa paljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaan tunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaiken kevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.

Susannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsin hyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennä kuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaa asettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hän on ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikku matelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska, mutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vain istuu suurennuslasiinsa tirkistäen.

Finn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen piti asua jossakin tuvassa.

Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus, että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemme mökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.

Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä sen piti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjan tuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunista siellä piti olla.

Mutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennyt jotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista — siinä sitten oltiin.

Sitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Bolt keskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaan kaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaan tenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyilee kauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hän hymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.

Susanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat, kaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistä ja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.

Minuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen että astun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Mutta sen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Ja silloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.

Siinä me siis astelimme.

Ja siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kadun toisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, mutta muutoin emme häntä tunteneet.

Hänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, ja keikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiä likaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänelle soveltunut.

Yhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietää varmaankin jonkun tuvan!

Hyökkäsimme kadun poikki hänen luokseen ja kävimme suoraan asiaan.

— Eikö ylhäällä, siellä mistä olette kotoisin, ole halpaa mökkiä vuokrattavana?

— Mökkiä — mitä varten? — Hän katsoi meihin jokaiseen valppailla silmillään.

— Niin, me tahdomme vuokrata kesäksi mökin, me kolmisin.

— Miksi niin? — hän katsoi jälleen meitä kaikkia.

— Huvin vuoksi, ymmärrättekös — lähteäksemme tuntureille, päästäksemme pois kaupungista, — luulen, että kaikki kolme sanoimme sen yht'aikaa.

— Voiko sekin olla hauskaa, se?

— Niin, tiedättekös —

— Minusta on hauskempaa päästä pois sieltä kokonaan —

— Päästä pois —

— Niin, yksinäisestä, pimeästä metsästä ja synkiltä poluilta —

— Mutta teidän kotinnehan on siellä, — sanoin minä.

— Uh, on —

— Ettekö siis mene kesäksi kotiin?

— Kyllä kai minun täytyy.

Miten ilkeä hän oli!

— Onko siellä ylhäällä koskia? — kysyi Susanna.

— Uh, on — aivan pappilan vieressä — sellaiset kosket ovat niin ryöppyisiä —

— Ettekö ole ollenkaan ihastunut tuntureihin? — sanoi Dorthe viattomasti.

— En, se on varma, siellä on aivan kuin vankeudessa —

— Hyvä ystävä, tuntureilla on kai vapaata —

— Koreaakin vapautta!

— Pidättekö kaupungista? — kysyi Dorthe jälleen.

— Pidän, täällä saattaa hengittää —

Ja me tahdoimme tuntureille voidaksemme hengittää.

— Mehän aiomme olla tuntureilla vain muutamia viikkoja, — sanoi
Susanna.

— Ei, totta tosiaan, minä en tahtoisi hautautua sinne muutamiksi viikoiksikaan, — sanoi hän; — uh —

— Ettekö tiedä mitään tupaa? — tiedustin vihdoin.

— En.

— No, anteeksi, että hyökkäsimme kimppuunne.

— Oh —

— Hyvästi sitten.

— Hyi, miten hän oli kuiva! — sanoin minä.

— Siinä määrin ilkeä! — sanoi Susanna.

— Aivan toivoton.

Sitten me annoimme hänen mennä emmekä enää häntä ajatelleet.

Mutta seuraavana päivänä minä tapasin jälleen papintyttären. Hänen levottomat, valppaat silmänsä huomasivat heti minut. Tällä kertaa hän puolestaan tuli viistoon kadun yli luokseni.

— Minä ajattelin asiaa sitten, ja tiedän kuitenkin yhden tuvan —

— Oi, onko se mahdollista?

— Se on pappilan yläpuolella mäellä.

— Se on viehättävää —

— Niin, siellä on kaunista, mutta synkkäähän siellä aina on —

— Kertokaa hieman siitä!

— Siitä ei ole mitään kertomista, muuta kuin että se on siellä — siellä ei asu nyt ketään, torpaneukko, joka asui siinä, kuoli viime vuonna —

— Kuka sen omistaa?

— Siinä ei ole mitään omistamista — muuten se varmaankin kuuluu
Opstadin taloihin —

— Mikä sen nimi on?

— Me sanomme sitä Aaste-tuvaksi —

— Se kuulostaa kauhean hauskalta!

Hän nauroi: — Hah, hah — haa, arvelinkin, että te haluaisitte juuri sellaista mökkiä — siunaa ja varjele, miten tyhmiä te olette. Hah-hah-haa —

— Niin, mutta tehän sanoitte sen olevan kauniilla paikalla.

— Kauniilla, niin — niin, se on kauniilla sille, joka jaksaa katsella tuntureita —

— Oi, kirjoittakaa isällenne, niin olette kiltti, ja kysykää saammeko vuokrata sen täksi kesäksi —

— Saatanhan tuon tehdä — muuten voitte aivan huoleti mennä sinne ilmankin —

— Ei, oletteko hullu?

— Häh!

— Kirjoittakaa jo tänään —

— Hah, hah, — nauroi hän mennessään matkoihinsa.

Hänpä oli vastenmielinen. Mutta eihän meillä ollut hänen kanssaan mitään muuta tekemistä, kun hän vain kirjoittaisi isälleen. En nähnytkään häntä sen enempää.

Kuinka odotimmekaan sitä vastausta! Emmehän saattaneet puhua kotona sanaakaan ennenkuin Aaste-tupa niin sanoaksemme oli kourissamme.

Olin varma, että siellä oli ihanaa, aivan sellaista kuin olimme itsellemme halunneetkin. Sanoihan tuo vastenmielinen olentokin, papintytär, että siellä oli viehättävää.

Ah, minulla on kaikesta niin selvä mielikuva!

Punaiseksi maalattu tupa — valkoiset ikkunanpielet — hauskat portaat, joilla istua — tuoreet, vihannat niityt yltympärillä — pieni, miellyttävä, tummanruskea, päivänpaahtama aitta — metsä, joka hiljaa humisee — metsä silmänkantaman laajuinen, kuin rajaton meri — ja lumitunturi, joka kimaltaa päiväpaisteessa ja hohtaa kuutamossa kuin hopea.

Juuri sellainen Aaste-tuvan piti olla — ja sellainen se olikin, siitä olin aivan varma.

Mutta kuitenkin — joskus minulla oli yksityiset epäilyni siitä, soveltuisivatko Dorthe ja Susanna myöskin asumaan mökissä. He olivat kilttejä ja hauskoja, kun käveltiin ja tarinoitiin, mutta, mutta —

Dorthe Boltin laita oli sellainen, että hän pelkäsi kaikkea. Hän löysi vaaroja joka asiassa. Hän oli aivan nerokas keksimään niitä. Hän pelkäsi esimerkiksi kauheasti koiria. Jos viaton koira lepäsi portailla, niin hän ei uskaltanut siitä nousta. Nähdessään kissan hän kirkasi, ja hevosiakin hän pelkäsi. Kohdatessaan hevosen, joka juoksi tavallista nopeammin, hän asettui jäykkänä sitä tuijottamaan, kunnes se oli mennyt ohi.

Mutta luonnollisesti hän parantuisi päästyään tupaamme.

Susannan laita oli toinen. Hän oli melkoisen oikullinen ja tahtoi että kaikki kävisi hänen ajatustensa mukaan. Jollemme täyttäneet juuri hänen tahtoaan, niin seurasi syvä hiljaisuus; ei sanaakaan, ainoastaan kaikkien taiteen sääntöjen mukainen loukkaantunut naama. Silloin hän saattoi olla varsin suututtava.

Mutta he molemmathan tahtoivat niin kauhean mielellään tuntureille ja asua mökissä, niin että asian piti käydä erinomaisesti. Sillä he molemmat olivat joka tapauksessa varsin hauskoja.

Tuleepa sitten isä eräänä päivänä kotiin konttorista — silmälasit hän oli lykännyt otsalleen.

— Mitä ihmettä tämä on? — sanoi hän — tässä on kirje pastori O:lta. Tyttäreni tahtoo vuokrata tuvan, sanoo hän; mitä kummaa sinä nyt olet keksinyt?

Kavahdin pystyyn. — Voi, onko se vihdoinkin tullut? Nyt saat kuulla, isä —

Ja minä kerroin vinhaa vauhtia, miten kauheasti me olimme iloinneet siitä, että saisimme koko kesäajan pitää talouttamme yksinäisessä tuvassa — kerroin Aaste-tuvasta, joka oli niin viehättävä, ja papintyttärestä, joka oli sitä niin ylistänyt —

— Hullutuksia, — sanoi isä ja katsoi äitiin.

— Niin, en tiedä, — alkoi äiti.

— Äiti hyvä, — huusin minä, sillä huomasin heti, että äitiin oli helpompi vaikuttaa.

— Kuulkaamme mitä pastori sanoo, — esitti äiti.

No niin. Aaste-tupa oli saatavissa. Se kuului Opstadiin, pappi oli kirjoittanut Opstadin isännälle, ja hän oli vastannut, että he saivat, jos olivat siivoa väkeä, huoleti asua ilmaiseksi hänen pikku mökissään.

— Ilmaiseksi. Kuule nyt, isä — kuule, äiti — ja siellä ylhäällä taitaa olla aivan ihmeellistä —

— Niin, se on varmastikin viehättävä huvila, — sanoi isä kuivasti.

— Ei tee mitään, jos se on pieni, viheliäinen tupa, — sanoi äiti; — heillehän tekee vain hyvää, että oppivat olemaan tyytyväisiä ja auttamaan itseään; mutta entäs vihaiset elukat —

— Ja sitten ilkeät maankiertäjät, joita vetelehtää kaikkialla, — sanoi isä.

Itsekseni ajattelin Dorthea ja kaikkia hänen kauhujaan.

— Mutta minä olen niin hirveän väkevä, — sanoin minä. — Minä kyllä pidän huolen sekä häristä että maankiertäjistä — tunnustelkaapa vaan minun käsivarsiani, miten vahvat ne ovat.

Isä ei kiinnittänyt rahtuakaan huomiota minun vahvoihin käsivarsiini.

— Niille tekisi kyllä hyvää sellainen ulkoilmaelämä, — sanoi äiti.

— Eikö sinulla tosiaankaan ole mitään väittämistä sellaista suunnitelmaa vastaan? — sanoi isä, ja tällä kertaa hän katsoi äitiin silmälasiensa ylitse.

— Meidän täytyy ajatella asiaa, — sanoi äiti.

Isä ja äiti ajattelivat ajattelemistaan, Boltin luona ajateltiin myöskin ja Jehningenin luona niinikään. Vaikkakin minä luulen, että siellä ajateltiin kaikkein vähimmän, sillä Susanna on sitä onnellista laatua, että hän saa luvan mihin hyvänsä, sen vuoksi että hän on ainoa lapsi, ja kaikki mitä hän tekee, on vanhempien mielestä niin erinomaisen hyvin tehtyä.

Boltin luona painoi raskaana vaakalaudassa se seikka, että Finn Bolt päätettyään stipendimatkansa saattoi tulla Aaste-tupaan — meidän ei siis tarvinnut olla yksin muuta kuin nipin napin kolme viikkoa.

Sanalla sanoen — juteltiin kauheasti puoleen ja toiseen — äiti meni rouva Boltin luokse, ja rouva Bolt rouva Jehningenin luokse, ja niin juttua kesti kestämistään!

Lopuksi asia ratkaistiin. Me saimme joka tapauksessa luvan. Hurjan iloisia me olimme kaikki kolme.

Ja sitten alkoivat varustukset. Kaikki äidit tahtoivat, että meidän piti ottaa joukko tavaroita mukaamme — makuuvaatteita, keittoastioita ja ruokaa.

Me pyysimme päästä melkoista vähemmällä. Rakkaat ystävät — mehän saatamme maata oljilla — ja munia ja maitoa siellä kait oli yllin kyllin!

Mutta ikkunanverhot me otimme mukaamme ja kirjattuja pikku liinoja ja kukkalaseja — koko tuvan piti tuoksua vanamoille!

II.

Asemalla me olimme saaneet pienen vaaleanruskean ja pienen kellertävän hevosen kyytirattaineen. Niihin me kasasimme kaikki matkatavaramme, arkkumme, laatikkomme ja tyynymme; meidän piti istua kaiken kukkurana — ja lisänä oli vielä kaksi kookasta kyytimiestä.

Dorthe teki muutamia pieniä vastaväitteitä, kun hänen piti nousta kuormaan. Toinen kyytimiehistä nosti hänet ylös — näin hänen pitävän kiinni matkakorin rivasta — ikäänkuin siitä olisi ollut apua. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään.

Susanna ja Dorthe istuivat ensimäisillä rattailla vaaleanruskea edessään, minulla oli voikko ja suurempi kuorma. Miehet astelivat vieressä toinen käsi kuormassa ja toinen ohjaksissa.

Suloinen ilma — hopeankirkas ja vilpoisa.

— Minnekkäs myö männää? — kysyivät kyytimiehet.

— Aaste-tupaan.

He katsoivat toisiinsa. — Onko se se Aasten pikku tupa Storliassa, pappilan pohjoispuolella?

— Niin, juuri se, — sanoimme me kaikki kolme.

Miehet kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät ojaan.

— Vain niin, Männöövätkö niin hieno herrasväk' sinne?

— Niin, me olemme siellä kesän.

— Mut minä en tiijä piäsöökö sinne kärrillä ylös asti, — sanoi toinen.

— Eiköpähän tuonne piässe, kun aijaa hyvästi, — sanoi toinen.

— Onko sinne vaikea ajaa? — sanoi Dorthe, — ja minä kun istun kuormassa niin korkealla!

— Sehän on vain hauskaa, että se on niin ylhäällä, — sanoin minä, — sitähän me juuri tahdoimmekin.

— Niin, mutta — epäröi Dorthe kuormalta.

Edessämme oli leveä viertotie tienviittoineen. Siitä aukeni laaja näköala yli laakson.

Suuria, punaisiksi maalattuja taloja metsäisten tunturien varjossa. Riippakoivujen pitkät oksat kaareutuivat maantien yli, ja alhaalla laaksossa vieri virta muodostaen pieniä kohisevia koskia, joissa oli vihreänkirkas vesi.

Se oli suloista — suloista!

Yht'äkkiä me käännyimme jyrkästi kapealle syrjätielle.

— Onko meidän mentävä tätä tietä? — kysyimme kaikki kolme.

— Tästähän sitä pittää männä, jos miel' piästä Aaste-tuppaa.

Siinä oli oikeastaan mitä kaunein tie, syvine pyöränjälkineen ja suurine, pitkulaisine kivineen, jotka kohosivat keskeltä tietä kuin pienet tunturit. Molemmin puolin oli tuuheaa pikku kuusikkoa. Jollemme pitäneet varaamme, niin kuusenoksat huiskivat meitä kasvoihin.

Tie vei ylös, lakkaamatta ylös. Siellä täällä pieni kurkistusaukko laaksoon, sitten metsä jälleen sulki kaiken. Me olimme olleet yötä kahta asemaa alempana olevassa hotellissa, ehtiäksemme joltisenkin hyvissä ajoin Aaste-tupaan. Aurinko oli vielä korkealla.

Yhä kauniimpaa oli, mitä kauemmaksi tulimme.

Tuossa oli vanamo! Kaikki mättäät täynnä niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Ja metsätähtiä vihreässä, kosteassa sammaleessa. Aurinko paistoi pitkinä juomuina — miten ihanasti metsä täällä tuoksuikaan.

Ei, sitten me tahdoimme pois rattailta. Dorthe oli nostettava alas, hän ei uskaltanut hypätä.

Me poimimme vanamoja ja metsätähtiä ja katsoimme suoraan vasten voimakasta, väreilevää päivänpaistetta. Tahdoimme tulla kauhean ruskeiksi —

— Ja tätä niiden täytyi kotona niin paljon harkita, ennenkuin me saimme luvan, — sanoin minä. — Sepä on vasta oikein hullunkurista!

Aurinko paistoi. Me joimme kourastamme tunturipurojen vettä.

Hevoset olivat hyvän matkaa edellä. Me emme kuulleet emmekä nähneet enää niitä.

Se olikin aivan samantekevä — suloisempaa jalkamatkaa emme olisi voineet saada.

Ylöspäin, ylöspäin! Vielä enemmän vanamoita. Siellä oli myöskin mustikanraakaleita! Polku kapeni ja jyrkkeni.

Päivä paahtoi helteisenä metsän harvetessa.

Mutta minkä kumman vuoksi miehet jättivät meidät — vihdoin meitä kaikkia kolmea rupesi väsyttämään. Me kuljimme kulkemistamme. Ei mitään hevosia eikä miehiä.

— Ohoi, ohoi! — me huhusimme ylämäkeä.

Linnut lensivät ylös, ne visersivät ja raksuttivat hieman päivänpaisteessa, sitten kaikki oli jälleen hiljaista kuivassa päivänpaahteisessa kuusentuoksussa.

Hiki valui otsiltamme. — Hävytöntä jättää tuolla tavalla, — sanoi
Susanna; — hävyttömiä miehenlurjuksia.

No vihdoinkin! Tuossa olivat ajopelimme, miehet loikoivat tien vieressä polttaen piippunysiään.

Rattaille nousimme jälleen, mutta uupuneina päivänpaahteesta me emme hyvään aikaan jaksaneet puhua emmekä huutaa toisillemme.

— Onko Aaste-tupaan vielä pitkä matka? — kysyin minä.

— Taijetaa olla puoltiessä —

— Siunaa ja varjele, niin etäällä! Mutta olihan vain hirveän hauskaa, että se oli niin korkealla.

Ajoimme, ja ajoimme ajamistamme. Kurkistusaukot, joista näkyi seudun yli, suurenivat suurenemistaan, ja näköala yhä avartui ja syveni.

— Tässä tahdon laskeutua rattailta, — huusi Dorthe; — en uskalla ajaa tämän kuilun ohi.

— Eihän se oo mittää — sanoivat miehet, — pahempi siellä ylläällä tulloo —

Mutta Dorthe oli jo ilman apua hypännyt kuormalta.

— Odottakaa — älkää millään muotoa ajako, — huudahti hän.

Hän ei tahtonut istua kuormalla, eikä hän tahtonut, että mekään ajaisimme.

Miehet sylkäisivät kuiluun ja jatkoivat ajoaan.

Dorthe tuli kauhistunein kasvoin varovaisesti perässä.

Rattaille hän nousi jälleen, ja niinpä lähdettiin taas.

Tuli taas äkkijyrkkä, syvyyksiin syöksyvä rinne, Dorthe jälleen maahan, mutta Susanna saarnasi, miten tyhmää oli laittaa tiet tuolla tavalla.

Ennenkuin Dorthe oli ehtinyt jälleen rattaille, tuli vieläkin pahempi rotko; me ajoimme korkeimpain mastopuiden huippujen tasalla tietä, joka mahdollisesti oli kahta tuumaa leveämpi kuin rattaat. Toisella puolella pystysuora tunturiseinämä ja toisella koski, joka kuilun pohjassa kumeana kohisi.

Uh, miten ilkeätä!

— Tässä suatta kaikki nousta pois, — sanoivat ajomiehet.

Dorthe tarrautui lujasti pystysuoraan tunturiseinämään, kasvoissaan ilme, joka oli kauhusta aivan vääristynyt — toisen miehen täytyi palata noutamaan häntä.

— Voi, kuinka kauheata! — huudahti hän, — käännymmekö takaisin?

— Sehän olisi yhtä mieletöntä, — sanoin minä; — kyytimies sanoo, että pahin on nyt ohi.

— On kamalaa, että on tällaisia teitä, — sanoi Susanna.

Luonnollisesti pääsimme onnellisesti ohi. Pitkän, ja pitkääkin pitemmän ajan jälkeen, kuten saduissa sanotaan, olimme vihdoinkin saapuneet metsästä pienelle, vihreälle niitylle.

— Armias taivas, mikä näköala! Lumihuippuja ja sinertäviä tuntureita toistensa ja jälleen toistensa takana, ja metsää mihin vain silmänsä käänsi!

— Niin, nyt sitä ollaa perillä, — sanoivat miehet.

— Perillä, mutta missä on Aaste-tupa?

He viittasivat: — Tuossa se on.

Tuijotimme siihen kaikki kolme — sehän näytti vain pieneltä harmaalta, viheliäiseltä navetalta!

— Tämä ei luonnollisesti ole oikea, — sanoi Susanna — he ovat ajaneet harhaan.

— Palaisimmeko samaa vaarallista tietä? — sanoi Dorthe.

Siinä ei ollut lukkoa ovella, ainoastaan kuusenoksa säpissä.

— Viijääkö nämä tavarat tuppaa? — sanoi kyytimies.

Kukaan meistä ei vastannut — he muuttivat ne sisälle joka tapauksessa: matkalaukut, laatikot ja säkit.

Huone tuli kamaa täyteen. Se oli hirmuinen pöksä. Ovi vei aivan suoraan pihalle, pieni, neliruutuinen ikkuna — kaikki sisällä oli niin sanomattoman harmaata. Ja mikä merkillinen haju!

Pikkuruisen ikkunan edessä oli rahi, nurkassa pöytä, keskellä pisintä seinää takka ja toisessa nurkassa kaksikerroksinen sänky.

Siellä oli aivan kauheata.

— Ei, tämä on todellakin sellaista, — alkoi Susanna — ettei meillä ole muuta neuvoa kuin ajaa alas jälleen.

— Ei, ei, — sanoi Dorthe — niin, silloin tahdon kävellä koko matkan.

— Myö otetaa vähä ettonetta ja lähtää sitte takasi, — sanoi ajuri pistäen päänsä ovesta.

— Olisipa se papintytär saattanut sanoa, kuinka inhoittavaa täällä on, — valitin minä.

— Hän on halpamaisesti meitä pettänyt, — sanoi Susanna.

— Mutta ei sekään mitään pyhitä, että heti paikalla lähdemme takaisin, — sanoin minä — ja mihinpä me sitten menisimme?

— Minä en nyt jaksakaan mennä, — sanoi Dorthe, — minua väsyttää niin kauheasti.

— Hui, hai, on parasta, että jäämme tänne — päätin minä.

— Hyi toki, — sanoi Susanna — tähän kauheaan tupaan — täällähän on köyhän ja vanhan haju!

Me puhuimme yhteen ääneen, tarkastelimme mökkiä ylt'ympariinsä ja katselimme kaikkea. Sen vieritse pulpahteli mitä viehättävin puro, teräksenkirkas ja jääkylmä, pienen pienine koskineen — siellä kasvoi jonkinlaisia kelmeänpunaisia, huojuvia kukkia. Metsä humisi hyvin hiljaa, ja humina tuli jostakin kaukaa, kasvaen, laajeten —

— Lopultakin täällä on kaunista, — sanoin minä — juuri tällaista me halusimmekin —

Sitten tuli toinen kyytimies.

— Jos lähettä kulukemaa tuota aitoviertä ja määttä sitä myöten aivan alas, niin piäsettä pappilaa kahenkymmenen minuutin perästä.

Hui, hai! Jos pappilassa oltiin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, niin eipä mitään hätää.

Juoksimme kaikin katsomaan polkua.

— Kuulkaapa nyt, sitten me jäämme tänne! — sanoin minä.

— Niin, saatammehan koettaa — sanoi Susanna.

— Onko tässä metsässä vihaisia härkiä? — kysyi Dorthe viitaten alhaalle.

— Tokkopa nuo laskenoot vihasii härkii tänne, — sanoi toinen kyytimies.

— Niillä on vihanen sonni tuolla Alatalossa, mut eihän ne sitä vuorille piästä, — lisäsi toinen.

Joutavia, kaksikymmentä minuuttia! Jos juoksimme, olimme alhaalla kenties kymmenessä! Ei silti, että siitä paikasta olisimme nähneet hiventäkään pappilasta.

— Se on allaalla, tuolla puolella, — selitti kyytimies.

— No hyvästi sitte ja onnee vuan —

Kumpikin nousi rattailleen — hypähdys — ja sitten sitä mentiin — he katosivat pian metsän peittoon.

Siinä me seisoimme jäljellä — nyt oli arpa heitetty.

Mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttuahan me saatoimme olla pappilassa!

Menimme polulle tuijottaen pappilaan päin, kaikki kolme.

— Jos meidän mieli olla täällä yötä, niin meidän on puhdistettava ja pestävä koko tupa; on niin paha haju, — sanoin minä.

Ja sitten pesu alkoi. En kykene kuvaamaan, miten me hankasimme! Vihdoin koko tupa lainehti pelkkänä vetenä. Dorthe sai kantaa ämpärin toisensa jälkeen. Peseminen ei ollut varsin hauskaa.

Dorthe ja Susanna väsyivät vihdoin siinä määrin, että painautuivat penkerelle ja oikaisivat käsivartensa pelkästä uupumuksesta. Vihdoin minäkin olin pitkänäni. Luonnollisesti meillä oli rajattoman nälkä, mutta kukaan ei jaksanut valmistaa ruokaa eikä teetäkään. Sitten söimme voileipää ja joimme vettä jääkylmästä purosta. Rahtuakaan enempää emme syöneet.

Pestessämme ja syödessämme emme olleet katsoneet aurinkoa. Äkkiä siitä näkyi ainoastaan loistava reuna tunturien takaa lännestä. Hetkisen kuluttua se oli hävinnyt.

Äkkiä tuli niin kolakkaa. Metsä pimeni — sitä syvä-äänisemmäksi tuli sen suhina — huu, ei, menkäämme sisälle —

Mutta siellä oli kaiken pesumme jälkeen likomärkää. Ylemmästä sängystä tippui vesi alempaan. Lattialla olisi melkein saattanut uida — sisällä oli raaka haju, ja olo oli epämieluisaa.

— Täällä meidän on tänä yönä mahdoton nukkua — sanoi Susanna.

— Aivan mahdoton —

— Mutta emmehän voi ulkonakaan nukkua, — sanoi Dorthe surkeana.

— Oli todellakin tyhmää, että pesimme tuvan tänä iltana, — sanoin minä; — saamme mennä navettaan —

— Navettaan nukkumaan, — valitti Dorthe.

Kiiruhdimme metsänliepeessä olevaan pieneen hökkeliin. Ovi oli raollaan; vastassa kauhean likainen ja väkevä navetanhaju.

Tuiki mahdotonta olla siellä.

Aivan oven editse veivät yliselle tikapuut, joissa oli viisi, kuusi puolaa. Kapusin sinne. Se oli puoli pimeä, ikkunaton huone. Siellä ei ollut mitään muuta valoa kuin mikä tuli luukusta, josta olin noussut sisälle.

— Saamme nukkua täällä, — huusin minä alas.

— Oletko hullu? — kuului alhaalta kaksiääninen kuoro.

Hapuilin ylhäällä sinne tänne. — Täällä on hieman heiniäkin — on paras paneutua tänne nukkumaan —

— Miten julmaa tämä on! — kuulin Dorthen äänen alhaalta.

— Lähdemme huomenna! — kuulin Susannan sanovan.

— Mehän olemme täällä aivan yksin, — valitti Dorthe; kuulin, ettei itku ollut kaukana.

Se oli kauheaa, mutta mitäpä itku auttoi.

Laskeuduin jälleen alas. — Saamme kukin ottaa tyynymme ja huopamme ja ruveta nukkumaan, — sanoin minä tekeytyen ylen uljaaksi.

— Mutta emmehän voi sulkea oveakaan, — sanoi Dorthe vielä surkeampana.

— Ja miten täällä haisee, — sanoi Susanna.

Ulkona oli vieläkin kolkompaa — siellä tuuli, ja tunturimetsän tumma rinne lainehti kuin myrskyävä meri —

Kiiruhdimme sisälle, saimme kukin käsiimme huopamme ja tyynymme ja riensimme jälleen hökkeliin — kasasimme pimeässä heiniä kokoon ja painauduimme tiiviisti toisiimme.

Riisuutuminen ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään. Me vain kuiskailimme; oli kuin olisi ollut kamalaa puhua ääneensä.

Levättyämme hetkisen sanoi Dorthe: — Entä jos joku nousee portaita —

Se oli peloittava ajatus. Lepäsin sanaakaan sanomatta hetkisen, sitten nousin äkkiä. — Vedän ylös tikapuut, — sanoin.

Kavahdimme pystyyn kaikki kolme ja kiskoimme ne sisälle. Se ei ollut helppoa, mutta ylös saimme ne lopuksi kuitenkin.

Millaisen helpoituksen se tuottikaan! Nyt ei kissakaan olisi luoksemme päässyt.

— Minun on niin paha levätä, — sanoi Susanna.

— Kuulitko tuota ääntä? — kuiskasi Dorthe. Me kuuntelimme kaikki kolme.

Ei, minä kuulin ainoastaan tuulen suhinaa.

— On kuin joku huokaisi, — kuiskasi Dorthe jälleen — ettekö kuule — aivan seinän takaa — aivan altamme.

— Se on tuuli, — sanoin minä — lepää hiljaa.

Se oli ihmeellisin yö mitä olen viettänyt. Väkevä metsäilma, tuoreen mullan ja valkoisen sammalen tuoksu virtasi avoimesta luukusta, tuuli vinkui harvasta katosta — ja ylhäällä olevasta raosta minä näin suuren, kirkkaan tähden.

Oli kauheata levätä siellä. Mutta samalla myöskin niin erikoista, niin jännittävää. En olisi tahtonut olla sitä vailla.

Uuu, miten tuuli ulvahteli —

III.

Kavahdin pystyyn. Missä olin?

Laulurastas — siu — siu — siu — liverteli aivan pääni yläpuolella — — toinen vastasi syvemmällä äänellä — ja tuolla taas oli yksi — siuu — siuu —

Kultainen auringonsäde väreili katossa.

— Olemmekohan nukkuneet? — huudahti Dorthe.

— Ah, miten minua paleltaa! — huudahti Susanna.

— Paljonko kello on?

— Ulkona paistaa päivä —

— Olemmeko todellakin nukkuneet näillä kauheilla ylisillä? — sanoi
Dorthe jälleen. Ruumiimme olivat noustessamme melkein kangistuneet.

Suurella vaivalla saimme portaat paikoilleen ja lasketuiksi alas.

Mutta suuri Luoja! Miten ihanaa olikaan ulkona!

Kirkas aamuaurinko — yökasteesta kosteata — raitista vilpoisaa metsäntuoksua.

Aurinko loi pitkiä valojuovia tunturin rinteelle tumman metsän varjojen väliin — tunturit siintävät sinelle päivän hohteessa.

Jäimme äänettöminä seisomaan. Sellaista näkyä en ollut koskaan nähnyt.

— Oi, miten ihanaa, — sanoi Dorthe.

— Niin, tämä on tosiaankin viehättävintä mitä olen koskaan elänyt, — sanoi Susanna.

Juoksimme tupaan. Millainen teräksenkirkas ilma!

Ovi oli seposeljällään. Yöilma oli kuivannut hyvin, aurinko paahtoi lattialle. Ensiksi juoksimme metsään kokoamaan hieman tikkuja ja puita saadaksemme tulen takkaan.

Miten komean roihun saimmekaan lieteen — kahvi kiehui niin, että pannun hattu hyppi, ja kauas pihalle levisi sen tuoksu.

Oven edessä olevalla porraspaadella söimme aamiaisemme aamuauringon loisteessa.

— Emme lähde tänään, — sanoin minä.

— Emme, voimmehan jäädä tänne vielä toiseksi yöksi, — suostui Susanna.

— Niin, täällähän saatamme nyt nukkua — sanoi Dorthe; — minusta melkein tuntuu kuin tupa olisi tänään kauniimpi.

— Jospa meillä vain olisi hieman kahvikermaa, — sanoi Susanna.

Ensiksi oli melko joukko tavaroita järjestettävänä — minä en voi kärsiä sitä, että kaikki viereksii sikin sokin.

Sitten meidän piti mennä pappilaan ilmoittamaan korkeata tuloamme.
Panimme kuusenoksan lukoksi Aaste-tuvan säppiin ja läksimme liikkeelle.

Miten ihmeellinen olikaan tuo metsän läpi vievä polku! Ilma oli hopeankirkas ja kuitenkin täynnä kuusentuoksua — kimalaiset pörisivät, kärpäset surisivat ja hyttyset lauloivat aukeammalla, missä kasvoi metsätähteä ja puolukanvartta. Sitten vaelsimme jälleen tuuheiden kuusien alitse mehevänvihreää sammalikkoa, jossa vain pienen pienet päivänpilkkeet väikkyivät.

Alempana mäellä yksinäinen, kumea lehmänkellon kilahdus.

— Kuulitteko? sanoi Dorthe pysähtyen — täällä on lehmiä —

Monet rohkaisut, ennenkuin häntä sai eteenpäin.

Sitten alkoi koivua ja leppää ja pähkinämetsikköä. Ja tuolla oli käkikin.

— Hs — kuunnelkaa — kuinka monta vuotta naimatonna käyn —

Käki kukkui kaksikymmentäviisi kertaa — voi, miten me nauroimme!

Dorthe livertää nauraessaan.

Kas, Siinähän oli pappila. Suuri ja autio, eikä erikoisen kaunis. Monta ikkunaa ilman verhoja.

Autiota ja hiljaista myöskin päivänpaisteisella, tyhjällä pihalla.

Siltä ei ainakaan näytä minun pappilassani, kun tulen papinrouvaksi, sen tiedän.

Minulla ei muutoin olisi mitään vastaan tulla papinrouvaksi juuri tähän seutuun — kuka silloin olisi pappi — niin, sitä en sanoisi, vaikka polttaisitte minut elävältä.

Tuolla tuli varmaankin pastori — pitkä ja laiha — hän näytti siltä kuin olisi ollut valkaistavana — hänen partansa ei ollut ajeltu, sen vuoksi hän siveli koko ajan leukaansa.

— Kas niin, vai te sitä asutte Aaste-tuvassa — niin, niin — se on kai vaihtelua — niin, siellä ylhäällä on kaunista — (hän siveli leukaansa) — tämä on rauhallista seutua — saatatte huoleti asua siellä —

— Puhuimme kaupungissa teidän tyttärenne keralla —

— Vai niin — niin, niinhän te teitte — niin, hänhän tahtoi kaupunkiin — minähän elelen täällä yksin — vaimoni kuoli kolme vuotta sitten —

— Täällä on kaunista, — sanoin minä.

— Niin, kun on päässyt rauhaan — mutta nuorisolle kenties liian hiljaista — en tiedä — minun tyttäreni kaipasi aina pois — niin, niin —

— Minusta häntä on sääli, — sanoin minä noustessamme jälleen ylämäkeä; — näittekö miten repaleiset hänen paidanhihansa olivat ranteista? Jos minulla olisi noin kalpea isä, joka paidanhihat repaleina yksin istuisi autiossa pappilassa, niin minä en matkustaisi hänen luotaan — tekisittekö te sen?

— Huh, — sanoi Susanna, — ymmärrän niin hyvin, että hän matkusti — hänhän on nuori, ja hänenhän tulee elää omaa elämäänsä —

— Minä en saata ajatella, että minun isäni noin kulkisi yksin pappilassa, — sanoi Dorthe; — olen sydämeni pohjasta iloinen, että hän on kaupungissa, konttorissa —

— Niin, mutta jos hän —

— Niin, juuri sitä en voi ajatella, — nauroi Dorthe.

Illalla laulurastas liversi niin että me aivan hiljaa istuimme porraskivellä kuunnellen.

— Tuolla on taas yksi — siu — siu —

Ja vielä kauempana mäessä — siu — siu.

Ja aurinko kylvi kultiaan pitkinä valoviiruina tuntureille.

— Kuulkaa, me jäämme tänne, — sanoin minä, — emmekä matkusta.

— Niin, luonnollisesti me jäämme tänne, — sanoi Susanna.

— Täällä on niin sanoin selittämätöntä, — sanoi Dorthe.

Ainoastaan pieni oven haka oli salpana, mikä eroitti meidät suuren suuresta, pimeästä metsästä, mutta meille ei tosiaankaan jäänyt aikaa ajatella sitä.

Sillä pantuamme nukkumaan täytyi meidän ensin kuunnella laulurastasta — oli kuin se olisi ollut aivan seinän takana.

Ja sitten me heti nukuimme, kaikki kolme.

IV.

Täsmälleen kolmantena päivänä tapahtui tuo hirveän hauska ja ihmeellinen.

Nyt saatte kuulla.

Olimme päättäneet nousta mäelle, vielä korkeammalle, aina huipuille asti — sieltä meidän täytyi nähdä kauas ja kaukaistakin kauemmaksi.

Tie oli täynnä vanhoja, tummanruskeita viime vuoden havuja. Se oli jyrkkä, me lipesimme ja ilakoimme, ja aurinko paistoi.

Äkkiä näimme hieman korkeammalla hienoa savua, joka nousi keskeltä tietä. Me pysähdyimme.

— Mitä ihmettä, siellä savuaa jokin —

Sininen sauhu kiemurteli ylös hienoina renkaina.

— Meidän täytyy katsoa mitä se on, — sanoin minä.

— Ei, — sanoi Dorthe pidättäen minua, — emme mene sinne ylös — saattaahan tapahtua, että siellä on pommi —

— Hah, hah, miten mieletön olet — pommi — kuka panisi pommin sinne —

— Kenties se on maanjäristyksen alku, — sanoi Dorthe jälleen.

Savu nousi yhä ja minusta se näytti taajenevan.

— Ei, meidän täytyy mennä katsomaan mitä se on, — sanoin minä.

Dorthe ei tahtonut tulla mukaan, vaan seisoi kauan paikoillaan tuijottaen kauhistuneena ylös. Susanna ja minä lähestyimme varovasti.

— Taivas varjelkoon, sehän on palava sikarinpätkä, — huudahdin.

Sikari, palava sikari! Silloinhan täällä täytyi olla jotakin miesväkeä lähistöllä.

Sillä oli myöskin kauhean hieno tuoksu. Mutta tuli oli jo tarttunut männynneulasiin, ja hetkisen kuluttua siitä olisi virinnyt oikea kulovalkea.

Tallasimme ja sammutimme sen ja vaivuimme mietteisiin tämän ihmeellisen tapauksen johdosta, että keskellä yksinäistä metsää oli palava sikari.

Jos tuo salaperäinen mies olisi kulkenut tietä, jota olimme tulleet, niin olisimmehan tavanneet hänet.

— Käännymmekö takaisin? — sanoi Dorthe.

— Emme käännykään, — sanoimme sekä Susanna että minä.

Ylös päin vei matkamme jälleen. Mutta äkkiä näin kaksi kengänanturaa pienellä pengermällä. Ne olivat hiljaa, liikkumatta. Kengät olivat ruskeat, komeat. Jatkoimme sanaakaan sanomatta hiljaa kulkuamme.

Tultuamme pengermän korkeudelle, näimme vaaleat sukat ja polvihousut — siinä loikoi mustikanvarsissa nuori, valkopukuinen herra kädet niskan alla, olkihattu otsalla, mutta hatunlieren alta loisti meitä vastaan kapeat silmäraot.

— Tuossa lepää valkopukuinen herra, emme ole näkevinämmekään, — kuiskasin minä.

— Uh, kääntykäämme takaisin, hän on varmaankin hullu, — kuiskasi
Dorthe.

— Se ei käy päinsä, — kuiskasin minä vastaan.

Astuimme edelleen pari askelta. Samassa mustikanvarsissa loikova herra kavahti pystyyn ja otti päästään hattunsa:

— I beg your pardon —

Taivas, se oli englantilainen! Nuori hän oli myöskin ja melkein miellyttävä. Musta sileä tukka, pähkinänruskeat, keltaiselle vivahtavat silmät — hän hymyili —

Jäimme kaikki seisomaan kuin naulitut. Hän lateli koko joukon sanoja — ymmärsin noin kolmannen osan, vaikkakin olin keskikoulututkinnossa saanut englannissa "tyydyttävän". Toisetkaan eivät paljoa käsittäneet, sen kyllä huomasin.

Hän katsoi meihin kysyen, me emme sanoneet mitään — silloin hän hymyili vielä enemmän.

— Minä puhu hyvin vähä norja —

— Ja me hyvin vähän englantia, — sanoin minä.

— Pelästyikö my ladies minu? — sanoi hän hilpeä välke noissa pähkinänruskeissa.

— Emme suinkaan, — vastasimme kaikki yhteen ääneen.

— Te varmaankin olitte heittänyt pois sikarin, — sanoin minä. — Olitte vähällä polttaa metsän — se oli jo tulessa alempana tien kohdalla.

— Minä ei ajatellu — minä hyvin onneton —

— Me sammutimme sen, — sanoi Dorthe.

Hän kääntyi Dortheen ja hymyili vielä enemmän.

— Minä kiittä paljo —

Susanna sanoi sitten, ja se olikin aivan totta, että hän kiitti ainoastaan Dorthea, ja toinen otti vastaan, vaikka hän oli koko ajan vain seisonut huutaen, että siellä oli pommi ja että meidän tuli varoa.

— Minä ilon hämmästy kohdata nuoret ladies täällä hyvin yksinäne, — sanoi hän vieläkin enemmän hymyten.

— Asumme eräässä täällä lähellä olevassa tuvassa, — sanoi Dorthe.

— Minä myös asu tupa tuolla ylhäl — ja isä ja minä pyytä paljo lohi —

— Missä siellä? — kysyi Dorthe.

— Vähä tätä tietä —

— Eikö teistä ole hauska asua tuvassa? — kysyin minä.

— Ei — minu kauhea ikävä — mutta ei nyt enä — hän hymyili jälleen.

Mitäpä enää olisimme saattaneet sanoa tahi tehdä. Hän ei näyttänyt aikovan mennä matkoihinsa, eikä meilläkään luonnollisesti ollut halua lähteä.

— Me kai jatkamme matkaamme, — sanoin minä vihdoin — sillä niin kai minun oli sanottava, arvelin minä.

— Saako minä tulla teidän muka — minu täyty saada tulla teidän muka — minu kauhe ikävä.

— Tiedätkö kenen näköinen hän on? — kuiskasi Susanna; — kreivi
Danilon —

— Juuri niin, — kuiskasin minä vastaan — ihme, että on eläviäkin sellaisia ihmisiä.

— Me aiomme mennä näköalaa katsomaan, — sanoi Dorthe hymyillen.

— Minä seura kaikkeen, — sanoi hän.

Sitten me kuljimme edelleen. Mitä perinpohjaisin seikkailu, näettekös, tahi uni!

— Nyt Jim olla taas hyvä onni, — sanoi hän nauraen ja löi rintaansa; — minä aina olla hyvä onni — kaikessa —

— Hah, hah, haa — me nauroimme kaikki kolme. Mutta me emme sanoneet, että meillä oli ollut onni.

— Eikö metsä ole ihana? — sanoi Susanna hänelle.

— Mutta ei yksin — nyt se olla hyvin ihana — näin ihana ei pitkä aika —

Silloin me jälleen nauroimme.

— Oletteko ollut kauan täällä? — sanoi Dorthe.

— Ikuisesti — viisi — ei, kuusi päivä. — Oh, miten nuo pähkinänruskeat, keltaiset silmät hymyilivät!

— Me olemme olleet täällä kolme päivää, — sanoi Dorthe.

— Niin moni päivä mennyt multa hukka —

Miten hirveän herttainen hän olikaan! Hän tahtoi auttaa meitä kaikkia samalla kertaa mäkeä ylös.

— Ah, minu piti olla kolme käsi, — nauroi hän.

— Me selviydymme erinomaisesti omin neuvoin, — sanoin minä.

— Ei, — nauroi Dorthe, — minä tahdon mielelläni apua.

Ja miten viehättävästi hän tarttuikaan meitä jokaista käteen ja veti meidät ylös.

Ajattelin mielessäni: — Sinä olet loordi — sinä olet ehdottomasti loordi.

Ajatelkaapa sitten mitä suloisinta kesäpäivää — vanamon tuoksu huumaa, auringonsäteet luovat hohtoaan punasenruskeihin mäntyihin ja vihreisiin, tuoksuviin mättäisiin ja mustikanvarsiin —

En osaa kuvata, miten kaikki todellisuudessa oli — se on elettävä.

Me kuljimme luonnollisesti harhaan, emmehän tunteneet tietä — emmekähän me sitä niin paljoa tarkanneetkaan. Emme löytäneet mitään näköalapaikkaa.

— Mutta kuinka löydämme jälleen tupamme? — sanoi Susanna äkkiä.

— Minä tule muka, — lupasi hän. Aivan varmana siitä, että me empimättä löytäisimme, jos hän vain tulisi mukaan.

— Minä kulke hyvin mielellä koko päivän teidä kera, — sanoi hän jälleen.

Niin, niinpä muuten mekin. Mutta meidänhän täytyi takaisin kotiin.

— Me laitamme päivällistä, — sanoin minä.

— Minä oike hyvin paista pihvi, — sanoi hän, — ja hyvä putinki osa laitta — minä seura teitä laitta putinki.

Ah — mistäpä me laittaisimme vanukasta! Meillä piti olla lihapallero-säilykkeitä, ei hituistakaan muuta. Hän tahtoi välttämättä seurata meitä takaisin.

— Voitteko sitten olla poissa isänne luota, — sanoin minä, — eikö hän tule teistä levottomaksi?

— Minu isä ajattele vain lohi, — sanoi hän ja hymyili niin säteilevästi. — Minun isä seiso koko päivä, — (hän matki vanhaa, jäykkää herraa, joka seisoo liikkumatonna onkivapa kädessään) — hän ei ajattele nyt minu — vasta kuin ilta tule.

Hän aikoi varmaankin jäädä luoksemme koko päiväksi!

Oh!

En tiedä mistä johtuu, että minun, vaikka olenkin nuorin, pitää aina olla järkevin. Minä ajattelin heti ruokaa — josta toiset varmaankaan eivät uneksineetkaan.

Kyllin siitä — hän seurasi meitä — edestakaisin me kuljimme, ristiin rastiin — mahdoton oli löytää tietä. Dorthe, ihmeellistä kyllä, ei pelännyt ollenkaan, niin pelkurimainen kuin olikin ollut ennen.

— Entä jos me joudummekin aivan harhaan ja saamme nukkua yömme metsässä, — sanoi Susanna äkkiä.

— Silloin minä nukku maassa, — sanoi hän säteilevänä, — ja my ladies laske päänsä minun päälle — minä hyvin hyvä tyyny —

Nauroimme koko ajan. Odottamatta tulimme tielle, suunnilleen siihen, missä olimme tavanneet hänet. Silloinhan ei ollut mitään hätää, me juoksimme kilpaa tupaan.

Aaste-tupa oli viehättävä päivänpaisteessa, kuusenoksa säpissä lukkonaan.

— Eikö täällä ole kaunista? — sanoin minä.

— Minä luule, minä ole taivaassa, — sanoi hän.

Hän oli kauhea sanomaan kohteliaisuuksia, — mutta juuri se oli hirveän hauskaa.

Samaa kyytiä hän kokosi äkkiä tikkuja ja sai oivallisen valkean takkaan.

Säilykerasian, joka muutoin on niin kiusallinen, hän sai auki tuossa tuokiossa.

— Nyt minä laitta putinki, — sanoi hän.

— Meillä ei ole mitään, mistä laittaa, — sanoin minä.

— Ah, sitten me syö lihapallero, hyvä —

Katoimme pöydän tuvan siimekseen, vilpoisaan paikkaan, missä ruoho oli sanomattoman raitista. Hän kilisti meidän kanssamme jääkylmää purovettä teekupissa.

— Minä kiittä teitä ja pyydä kauniisti — saanko tulla taas?

— Saatte, saatte, saatte, — huusimme me kaikki kolme. Ja Dorthe lisäsi: — Tulkaa huomenna —

Silloin vieras kilisti kuppiaan hänen kanssaan yksin. Ja Dorthe säteili.

Sitten me keitimme väkevää kahvia, sillä sitä me osasimme, ja lepäsimme mäellä vihreässä ruohostossa.

Vieras kantoi vettä purosta, monta ämpäriä, ja tahtoi välttämättä huuhtoa astiat. Mutta sitä me emme sallineet. Ei, emme millään muotoa.

Vasta auringon ollessa lähellä sinisiä tuntureita etäällä lännessä ja heittäessä pitkän pitkiä, kultaisia säteitään metsiin ja tuntureille, hän nousi:

— Hyvin kova elä, — sanoi hän, ja pähkinänruskeat silmät hymyilivät meihin, — nyt Jim täyty mennä — minä kiittä kaunis, kaunis päivästä —

Hän kumarsi miellyttävästi meille kaikille kolmelle — kumarrus kullekin — ja hän oli jo kaukana pihalla, mutta saapui juosten takaisin.

— Minä paljon tyhmä täällä, — sanoi hän lyöden otsaansa — minä ei sanonut minu nimi. — I beg your pardon — mr. Burns — Jim Burns, my ladies.

Jälleen kolme aivan hullaannuttavaa kumarrusta — sitten hän meni.

Seisoimme paikoillamme katsellen toisiimme. — Oletteko nähneet mitään viehättävämpää? — sanoin minä.

— Ja niin hienoa! — Susanna sanoi.

— Jollei hän vain olisi lumottu prinssi, — sanoi Dorthe.

— Sepä olisi erinomaista, — sanoin minä.

— Ei, uh, eihän, — sanoi Dorthe katsellen pitkälle kaukaisuuteen.

Emme saattaneet nukkua sinä yönä, puhuimme vain koko ajan hänestä.

Emmekä ajatelleet rahtuakaan, että meidän ja suuren avaran metsän välillä oli ainoastaan pieni irtonainen ovenripa.