V.
Seuraavana päivänä satoi vettä virtanaan. Mikä olisikaan korvannut sellaisen pettymyksen! Ei ainoastaan sateen vuoksi eikä siksi että meidän täytyi istua sisällä harmaassa tuvassa koko Luojan pitkä päivä, vaan enin siksi, että nyt oli mahdoton odottaa mr. Burnsin saapumista. Tosin hän ei ollut nimenomaan sanonut saapuvansa tänään, — ja olihan itse asiassa kauhean epävarmaa, saapuisiko hän ja milloin, mutta joka tapauksessa me odotimme —
Se oli viimeinen asia, mistä olimme ennen nukkumistamme puhuneet — ja sitten me heräsimme rankkasateeseen.
Täällä ei yleensä satanut niin kauniisti ja hiljaa kuin kaupungissa. Kaukana siitä — tuli pitkiä vesisateita, jotka ponnahtivat takaisin mäenrinteestä. Ja kaikkien tunturien päällä ja ympärillä riippui harmaita pilvikuontaloita. Niin, emme nähneet silloin vilahdukseltakaan mitään tunturia.
Jos sytytimme valkean takkaan, niin savu tuli sisään. Ja jos panimme oven auki, niin lattia tuli likomäräksi. Hu-uu-uu!
Nyt oltiin kymmenen ajoissa aamupäivällä — mitä ihmettä me tekisimme kymmeneen illalla?
Kaksitoista loppumatonta tuntia! Se tuntui vielä lohduttomammalta sen vuoksi, että olimme tavanneet mr. Burnsin edellisenä päivänä.
Vihdoin meille sananmukaisesti ei jäänyt muuta tehtävää kuin lojahtaa sänkyyn ja ruveta lukemaan.
Ovi oli auki, muutoin olisi sisällä ollut aivan pimeä. Näimme ovenraosta ainoastaan likomärän kynnyskiven, palan mehevää, vihreää ruohoa ja sateen, joka pitkinä juomuina virtasi katonräystäältä.
— Haluaisin tietää, mitä mr. Burns tekee tänään, — sanoi Dorthe.
— Hän tekee kai samaa kuin mekin, — sanoi Susanna juuri kun oli päässyt kirjaansa ahmimaan.
— Hän kalastaa luonnollisesti, — sanoin minä, — kalahan nykii sateessa.
— Miten hauskaa hänellä onkaan! Toista on meidän laitamme, — sanoi Dorthe jälleen, — uh, minulla ei ole enää halua lukea. Sellaisia silmiä kuin hänellä en ole koskaan ennen nähnyt — oletteko te?
— Ne ovat keltaiset, — sanoi Susanna.
— Ei, tiedätkös — väitti Dorthe.
— Kultaiset sitten, — ehdotti Susanna.
— Kultaisista silmistä en ole koskaan kuullut puhuttavan, — sanoi Dorthe jälleen miettien; — muuten, kyllä ne varmasti olivat kultaiset —
Silloin Susannakin heitti kirjan pois — minä olin tehnyt sen jo aikoja sitten. — Miten tottunut hän olikaan sanomaan kauniita asioita, sinä —
— Ah, niin, — huokasi Dorthe — mutta ajatteleppa, minä luulen, että hän tarkoittikin sitä.
Juuri kun hän oli sen sanonut, me kuulimme nopeita askelia ulkoa ruohikosta — ja siinä mr. Burns seisoi oven raossa!
Me kavahdimme pystyyn sängyistämme. — Ah, tekö se olette! Tällaisessa ilmassa — miten kiltisti teittekään, kun tulitte; taivas, miten kiltisti!
Tänään hän ei ollut valkoisissa, vaan kahvinruskea kiireestä kantapäähän — hänellä oli reppu ja polvihousut — ja koko hänen kasvonsa nauroivat.
— Onko my ladies odottaneet minua? —
— Emme — olemme — e-emme —
— Minä arveli aamu viipy kaua tänään, minä tahto juosta heti tänne — tuleko minä liian varhain?
Me nauroimme kaikki kolme. Emme sanoneet, että olimme odottaneet häntä, sen kai voitte ymmärtää. Ah, emme suinkaan!
— Olemme lepäilleet ja lukeneet, — sanoin minä.
— Te ole hyvin onnelline, kun jaksa luke — minä ei jaksa lukemine tänä — minä tahto juosta tänne tuoda putinkijauho —
Ja hän purki vinhaa vauhtia repusta laatikoita, joissa oli vanukasjauhoja, ananas- ja mansikkarasioita ja monenmoista muuta.
— Eilen minä my ladies vieras — saako minä tänä laitta päivälline — säteilevin silmin hän katseli meitä.
Niin, hän sai armollisen luvan: — Ah, minä teke erinomaine — istu rauha kaikki — minä hoita kaikki —
Äkkiä hän pysähtyi: — Mutta minä ei tiedä my ladies nimi — minu isä kysy nimi — minä sano: ei tiedä — minä sano: oli kolme haltia, minä satumaassa koko päivä —
Me lausuimme nimemme, ja hän solkkasi kauheasti koettaessaan niitä lausua, ja viehättävästi samalla kertaa.
— Minu isä kysy, tahtoko my ladies tehdä meille se kunnia syödä meidän kera lunch huomen?
Kiitos, kauhean mieluisasti luonnollisesti. Uh, Dorthe ja minä punastuimme hieman ilosta — Susanna on niin onnellinen, ettei hän milloinkaan punastu, hän.
— Minä tulla tänne ja seurata my ladies ja seurata takaisin, — sanoi
Jim.
Tuhannet kiitokset —
Millainen päivä harmaassa tuvassa sateen vihmoessa vettä lattialle — meidänhän täytyi saada ilmaa. Me lauloimme kaikki laulut mitä taisimme ja tanssimme hänen kanssaan vuorotellen kaikki kolme.
Hän oli lumoava poika — hän jonka tukka oli musta ja sileä, silmät pähkinänruskeat ja hampaat tasaiset ja valkoiset.
Miten hän hymyili! Kaikki mitä hän teki, oli muuten niin ihmeellistä ja omituista — vaikka hän vain avasi pullon korkin tahi otti ampiaisen hengiltä, niin hän teki sen eri lailla kuin toiset.
Vihdoin, sateen lopultakin hieman tauottua, hän istui kynnykselle, jalat ristissä laulaen hauskoja neekerilauluja ja opettaen meitä niitä kertaamaan.
Me lauloimme harmaassa, vanhassa tuvassa: Ha li a ha — ha li a ha —
— Minä en milloinka elänyt sellaine elämä kuin täällä, — sanoi hän, — minä en milloinka luullut, että tupa saatta olla niin suloine — hali — a ha — ha li a ha — mutta minä luule, että my ladies tarvitse palvelija — minä ole my ladies palvelija.
Ooh, miten me nauroimme! Itse asiassa me nauroimme lakkaamatta koko tuon pitkän, harmaan sadepäivän.
— Nyt saatte nähdä meidän vierashuoneemme — sanoin minä. Juoksimme yhtä kyytiä kostean heinikon läpi navettaan ja kapusimme ylisille.
Kerroimme hänelle nukkuneemme siellä ensimäisen yön ja näytimme, miten olimme vetäneet tikapuut jälkeemme. Hän, ihmeellistä kyllä, ei nauranut, vaan tuli vakavaksi.
— Minä ei pidä, että my ladies nukku täällä, — sanoi hän — minä pidä hyvin vähä siitä — minä nukku täällä mainiosti — mutta my ladies ei sopi nukku sellaine paikka.
Hän läksi vasta sitten kun iltatuuli alkoi metsässä suhista ja tunturien varjot tummenivat.
Me puhuimme luonnollisesti koko ajan hänestä. Me sanoimme ainoastaan "hän". Oli kuin hänen tultuaan muita herroja ei enää olisi ollutkaan maailmassa.
— Ulkona maailmassa mahtaa olla ihanaa, — sanoi Susanna, — jos se on täynnä hänen kaltaisiaan herroja.
— Oh, ei ole olemassa toista hänen kaltaistaan, — sanoi Dorthe.
Ajatelkaa, että illalla meidän laskettuamme levolle tapahtui se kumma, että Susanna ja Dorthe riitaantuivat. He nukkuivat yhdessä alasängyssä, minä yksin ylemmässä.
— Uh, — kuulin Susannan sanovan — sinä otat aivan liian paljon tilaa — minä olen täällä aivan kuin pieni viiva seinän vieressä — muutappa itseäsi hieman, muoriseni —
— Ei, tiedätkös, — sanoi Dorthe — minähän olen aivan sängyn reunalla.
— Etpä suinkaan — ja sitten sinä olet niin kauhean kuuma — uh — aivan kuin uuni — uh — minä en siedä tätä, minä —
He torailivat hetkisen.
— Dorthehan voi nukkua täällä ylhäällä, — minä sanoin.
Dorthe kapusi ylös luokseni, ja me teimme olomme mukavaksi.
— Ei, millaista elämää te pidättekään, — sanoi Susanna jälleen — minä en siedä sitä, että Dorthe on aivan pääni päällä — hänhän ei nuku hiljaa hetkistäkään — kaikellahan pitää kuitenkin olla rajansa.
— Miten ilkeä sinä olet, — sanoi Dorthe.
— Entä sinä, — sanoi Susanna.
Töytäsin Dorthea, jotta hän olisi hiljaa. Pitkä hiljaisuus.
— Näittekö miten viehättävä nenäliina hänellä oli? — sanoi Dorthe keskellä hiljaisuutta.
— Nyt hän minusta jo saisi olla rauhassa, raukka — jutuilta, — kuului alasängystä.
Dorthe ja minä tyrkkäsimme toisiamme, — mikähän Susannalla oli?
VI.
Svartlie, missä vanha mr. Burns oli vuokrannut joen kalastusvedeksi, oli omituinen, autiomainen paikka. Se oli tunnin matkan päässä tahi etäämpänä Aaste-tuvasta. Ensin rinnettä ylös ja sitten jälleen alas toiselle puolelle, missä virta vaahtosi pikku koskina, jääkylmänä ja mustana. Väliin se vieri ahtaissa solissa pystysuorien tunturiseinämien lomitse — se näytti aivan kamalalta. Metsä oli äsken hakattu, vain tuoreet, valkoiset juurenkaunot olivat jääneet jäljelle paljaina törröttämään.
Ei ollut ollenkaan ihme, että Jim Burns mieluummin halusi olla meidän luonamme Aaste-tuvassa, joka kohosi niin valoisana ja vapaana laakson yläpuolella.
Sydämemme jyskytti, kun meidän piti mennä vieraisille mr. Burnsin luokse. Susanna oli muuten aamullakin ollut ilkeä Dorthelle.
— Otatko todellakin päällesi kauneimman hameesi, mikä sinulla on? — sanoi hän toiselle.
Pikku Dorthe katsoi häneen ruskeilla samettisilmillään:
— Otan, sillä kaikki sanovat, että tämä tummanpunainen soveltuu minulle paraiten.
— Ja sen sinä tahdot turmella metsässä, tuollaisella retkellä — sanoi
Susanna jälleen.
— En ole koskaan ennen ollut puolisella englantilaisen luona, — sanoi
Dorthe, — siksi tahdon mielelläni olla hieno.
— Hui hai — sanoi Susanna — siihen tarkoitukseen pitäisin itseäni ja hamettani liian hyvinä.
Luonnollisesti oli Dorthella joka tapauksessa päällään tummanpunainen — Susannalla ja minulla oli valkoiset hameet — me olimme kauhean hienoja kaikkityyni.
Talo, minkä mr. Burns oli vuokrannut, ei ollut sellainen, jota minä sanoisin viehättäväksi. Se oli melko suuri, äsken rakennettu, lautaseinät olivat maalaamattomat; aivan seinien vieressä olevat suuret kuuset pimittivät ikkunat.
Miten olikaan — nyt me juuri teimme tuloamme. Olihan Jim ollut meitä noutamassa.
Talon siimespuolella oli kaksi korituolia, vaippa ja koripöytä enkä tiedäkään mitä kaikkea. Vanhahko, harmaapukuinen herra tuli ovesta. Me astuimme ylös tervehtiäksemme — pikku Dorthe on niin miellyttävä, milloin hänen on tervehdittävä. Hän ikäänkuin valmistaikse siihen niin kauan ja tekee sen niin juhlallisesti. Huomasin, että hänen kasvoissaan jo oli tervehdysilme. Susanna venytti alahuultaan ja näytti ylpeältä. Minä hätäilin kauheasti.
Mutta ei — Jim ei ollenkaan esitellyt vanhempaa herraa — sanoi vain hänelle jotakin englanniksi — harmaapukuinen teki täyskäännöksen ja meni jälleen sisälle.
— Oliko se teidän isänne? — sanoin minä kummastuneena Jimille.
— Hah hah haa, — nauroi hän — se on Butler, meidän palvelijamme.
Minua rupesi yhä enemmän ahdistamaan. Hieno, harmaapukuinen mies heidän palvelijansa!
— Eikö teitä ujostuta? — kuiskasin minä toisille.
— Kauheasti, — sanoi Dorthe — minä olen siinä määrin —
— Mitäpä me ujostelisimme? — sanoi Susanna keikauttaen niskaansa — meidäthän on kutsuttu tänne.
Butler saapui tuoleineen, ja me istuuduimme niihin kaikki kolme kädet sylissä odottaen.
— Minu isä tule pian, — sanoi Jim,
— Pitäkö my ladies talosta? — kysyi hän sitte.
— Kyllähän me —
— My ladies hauskempi tupa —
Niin — siinä kyllä olimme yhtä mieltä —
Tuossa tuli vihdoin vanha Burns talon takaa.
Valkoinen liinahattu, lasit vaaleansinisillä silmillä — enempää en kiireessä nähnyt.
— Isäni — mökin kolme ladies, — esitteli Jim.
Hän katsoi terävästi meihin, ensin Susannaan, sitten minuun ja sitten
Dortheen. Antoi sitten kättä ja sanoi jotakin harmaaseen partaansa.
Dorthe oli tervehtinyt sanomattoman juhlallisesti ja huolellisesti ikäänkuin olisi pelännyt, ettei tervehtinyt kyllin kauniisti. Hän näytti oikein keventyneeltä, kun se oli tehty.
— Minu isä hyvi iloine nähdä my ladies, — sanoi Jim.
Hän ei näyttänyt juuri ihastuneelta, mutta kenties hän oli kuitenkin.
— Istukaa, istukaa, — sanoi vanha mr. Burns; me istuuduimme jälleen hyvin juhlallisina kukin tuolillemme.
Hiljaisuus.
— Well — well, — sanoi vanha mies.
Tuossa Butler tuli ovelle kumartaen. Vanha mr. Burns tarjosi Susannalle käsivartensa. Susanna nousi tummanpunaisena aina tukanrajaan asti, ja laski valkoisen käsivartensa hänen harmaalleen.
Sitten Jim tarjosi minulle toisen käsivartensa ja Dorthelle toisen, ja me astuimme huoneeseen.
Ensiksi kapeaan, maalaamattomaan käytävään, sitten suureen, maalaamattomaan huoneeseen, missä oli katettu pöytä. Asetuimme sen ääreen.
Butler tarjosi. Me otimme lautasillemme hyvin säästäväisesti kaikki kolme. Pöydällä oli paljon hopeakalustoa. Minun täytyi ajatella, miten Jim eusimäisenä päivänä söi meidän luonamme lihapalleroita haljenneelta lautaselta. Ukko puhui jälleen partaansa.
— Minu isä kysy, — sanoi Jim — asuko my ladies mielellä tuvassa, — hän hymyili meille.
— Erinomaisen, — sanoimme me. Jälleen vanhus solkkasi jotakin.
— Minu isä kysy, asuko nuoret ladies aina mökeissä täällä päin —
Minä punastuin, sen minä tunsin. Siunaa ja varjele! Kenties tuo vanha jörri piti sopimattomana, että asuimme yksin tuvassa.
— En tiedä, — sanoin minä, — olemme itse keksineet sen.
— Miksi? — kysyi vanha herra jälleen.
— Siksi ettei meillä ollut rahoja muulla tavalla päästä tuntureille, — sanoin minä. Arvelin, että oli hyvä sanoa suoraan.
Jim selitti asian isälleen.
— Eikö my ladies ole häiritty tuvassa? — kysyi ukko jälleen.
— Oh, ei suinkaan, — sanoimme kaikki yhteen ääneen.
— Well — well —
Butler tarjosi jälleen uutta lajia. Taivas — mitä kaikkea he söivätkään puoliseksi.
Jim ei ollut ollenkaan samankaltainen kuin Aaste-tuvassa, vaan juhlallinen ja ylen kohtelias isälleen.
— Isä kysy tahtoko my ladies lohi, jonka hän itse onki —
Me punastuimme jälleen ja kiitimme.
— Butler tuo sen teille, — sanoi vanha herra.
Siunaa ja varjele. Toisiko hieno Butler lohen — silloin olisi parempi, että me itse ottaisimme sen mukaamme.
Minä sanoin sen Jimille. Mutta hän pudisti vain päätään sanoen: — Ei, ei.
Jos englantilaisista tuntuu samalta kuin meistä tällä puolisella Svartliessa, niin minun täytyy sanoa, että heillä on murheellista ja ikävää.
Ainoastaan hienoa ja juhlallista ja paljon hopeaa ja takana vanha palvelija, joka laskee ruokapalat.
Susanna ja Dorthe vaikenivat kokonaan, vihdoin minäkään en sanonut mitään. Pelkästä hienoudesta söimme myöskin hyvin vähän — enkä minä luule senkään tehneen mitään vaikutusta, että me olimme koristaneet itsemme niin ihastuttaviksi.
Vihdoin ateria päättyi. Me kiitimme ruuasta, mutta vanha herra oli aivan jäykkä eikä sanonut mitään. Ja ulos me siirryimme samalla tavalla: Susanna ja ukko edellä, Dorthe ja minä ja Jim jäljessä.
Onneksi vanhus meni matkoihinsa lepäämään.
Äkkiä Jim tuli jälleen kaltaisekseen, käski Butlerin tuoda kaksi lepotuolia lisää, ja sitten hän saattoi meidät tuoleihimme, asettaen vaipan kunkin ylle. Ajatelkaapa, vaippa kesälämpimässä!
No niin, siinä me lepäsimme.
Jim lepäsi neljännessä tuolissa ja kujeili tapansa mukaan.
— Onko teidän isänne mielestä kummallista, että me asumme tuvassa yksin?
— Ei paljo kummalli — ei ollenkaan paljo kummalli —
— Niin, mutta vähän —
— Ei, ei — hän ei vaan siihen tottunut —
Susanna oli paljoa paremmalla tuulella, senjälkeen kun vanha herra
Burns oli vienyt hänet pöytään.
Hetkisen kuluttua vanha hiilihanko seisoi jälleen edessämme.
— Minu isä kysy tahtoko my ladies kalasta —
— Ah, hirveän hauskaa, — me hyökkäsimme vaipoistamme kaikki kolme.
Millainen iltapäivä! Me koetimme kukin onkivapa kädessä pitää tasapainoa kosken roiskeen kostuttamilla kivillä, heitimme siimaa ja vedimme jälleen.
Jim auttoi meitä kaikkia, hyppi kuin orava virran kivillä — molskahti veteen, hyppäsi ylös jälleen — me nauroimme kaikelle —
Susanna oli asettunut paraalle kivelle: hän heitti ongensiimaansa hyvin arvokkaasti.
Keskellä pahinta koskea, jossa virta valkeana vaahtosi, seisoi vanha
Burns onkivapa kädessään, liikkumatonna kuin muistopatsas.
Sinä päivänä minä ensi kerran kiinnitin huomioni siihen, että Jim oli aina siellä missä Dorthekin. Koreanpunaisessa hameessaan seisoi ruskea- ja samettisilmäinen tyttö hyvin pienellä kivellä. Mutta ettekö luule, että Jim mahtui samalle kivelle — kuulin melkoista alempana, halki virran pauhun, Dorthen kevyen, hauskan naurun.
Butler tuli rantaan ruokaa ja viiniä korissa. Oh — ajatelkaapa, hänellä oli samppanjaa!
Vanha mr. Burns oli saanut lohen ja tuli hieman hauskemmaksi. Jim nauroi.
— Minu isä sano, my ladies saa kukin lohi koti —
Kolme isoa lohta Aaste-tuvassa! Aivan mahdotonta — mutta tuhannet kiitokset yhdestä!
Jim kilisti samppanjassa: — Kiitos suuri, että minä saa tulla
Aaste-tupa —
Ja vanha mr. Burns kilisti: — Terve tulemaan takaisin kalastamaan!
Ajatelkaapa! Hän melkein hymyili Dorthelle.
Se oli ainoastaan pienen pieni hymy, joka tuskin oli hymy ollenkaan, mutta se oli kuitenkin hänen silmissään.
— Well, well, — sanoi hän. Mutta mitä hän tarkoitti well'illään, siitä minulla ei ole aavistustakaan.
Sitten vaistoni sanoi minulle, että meidän piti kiittää — ja lähteä.
Jim ei pannut vastaan. Annoimme vanhalle herralle kättä ja kiitimme — Dorthe otti jäähyväiset yhtä kauniisti ja juurtajaksain kuin hän tervehtikin — muuan poika kantoi lohta jälkeemme, se ei siis kuitenkaan ollut Butler.
Jim saattoi meitä, ja sitten me läksimme metsäpolkua.
Jimin, paha kyllä, täytyi kääntyä takaisin meidän ollessamme puolivälissä; hänen näet tuli kello puoli kahdeksan mennä kotiin syömään isän kanssa päivällistä. Vielä pitkän matkan päästä hän hoilotti ja huusi metsäpolulta: — Minä tule huomena hyvi varhain.
Me huusimme vastaan: — Tulkaa, tulkaa —
Kotonahan he luulivat, että me tapaisimme metsässä vain lurjuksia — ja nyt me olimme syöneet murkinan loordin luona — tahi ainakin melkein loordin.
Menimme aikaisin levolle. Viimeinen mitä kuulin, oli Dorthen pakina:
— Vanhuskin oli miellyttävä —
VII.
Kavahdin pystyyn unesta. Ovella oli varmaan joku! Kuuntelin jännityksessä — säppiä kiskaistiin kovasti —
Oli kaiketikin keskiyö. Tuvassa hämärää. Ikkunasta himmeä hohde harmaalle lattialle.
Jälleen nykäistiin ovea —
Hyvä Jumala — mitä tämä oli! Herätin toiset.
— Hs — hs — ovella on joku — miten me pelkäsimmekään, kuuntelimme suu auki kaikki kolme —
Jälleen valtava oven nykäisy — joku mutisi ja puheli.
— Meidän täytyy pukeutua, — kuiskasin minä, — meidän täytyy oikein pukeutua —
Voi, miten kätemme vapisivat. Oven kiskontaa, mutinaa ja torailua yöpimeässä —
Joku kulkea tassutteli tuvan ympäri — hetkisen kuluttua ikkuna himmeni — joku katsoi ruudusta — me sullouduimme kaikki sängyn nurkkaan.
— Jotakin kimalti ulkona — siellä raapaistiin tulitikkua, jota pidettiin ikkunan edessä, heikko, pieni liekki loisti ikkunanpielessä —
Olin nähnyt parrakkaat kasvot. — Oh, — siellä on kauhea maankiertäjä — kuiskasin minä.
Useampia tulitikkuja ei sytytetty, me kuppuroimme ääneti yhdessä mylläkässä löytääksemme vaatteitamme. Oh — miten kauheaa —
Seinän takaa kuului mutinaa ja ärhentelyä, oli kuin olisi siellä kiroiltu.
Hän oli jälleen ovella — minä hiivin sinne pitämään rivasta kiinni.
Ennenkuin olin ehtinyt lattian yli — koetin kulkea ylen hiljaa — heittäytyi joku ulkopuolelta kiivaasti ovea vasten — se lentää pamahti auki — suuri mies romahti kynnykseltä sisään.
Me kirkaisimme kaikki kolme — en ikinä ole siinä määrin pelännyt.
— Herranen aika, onko tiällä immeisii? — sanoi kummitus; hän oli kompuroinut jälleen ylös.
Hampaani kalisivat pelosta, en voinut virkkaa sanaakaan,
— Onko tiällä velehoja vai immeisii?
Seisoimme kaikki kolme yhdessä rysyssä sängyn ääressä.
— Minä kysyn onko tiällä ristittyjä immeisii?
— On, — sanoin minä vihdoin. Oli juuri kaunista seisoa siinä pimeässä todistamassa olevansa kristitty —
— Mittee tiällä sitte on — kuka sinn'oot — tahi työ — koko karja —?
— Me asumme täällä, — sain vaivoin sanotuksi.
— Asutta tiällä Uaste-tuvassa, vai niin — viime viikolla tämä ol' aivan tyhjä.
— Tulimme tänne muutamia päiviä sitten —
— Vain nii, no, minä ruppeen tänne makkoomaa.
Siunaa ja varjele!
— Ei taija teillä olla antoo minulle vähän kahvii?
Olihan — olihan, meillä oli kahvia.
— Minä sytytän uunii tulen, — suatta männä uuvellee makkoomaa.
Siunaa ja varjele!
Hän raapaisi tulen tikkuun ja alkoi myllätä takassa.
— Mistä työ sitte outta?
Sanoimme sen seisoessamme etäällä seinänvieressä.
— Outta kai työ kuullut huastettavan Mualiman Matista? Minnuu sillä meinataa —
— Ei olla.
— Vai ette työ oo kuullut huastettavan Mualiman Matista? — Hän näytti ylen hämmästyneeltä ja tuli aivan meidän luoksemme.
Me sullouduimme yhä enemmän yhteen.
— Tämän kylän kaikkiin paras kalastaja.
— Olemme tulleet äsken, — sanoin minä; saattoihan helposti tapahtua, että hän suuttuisi siitä, ettemme häntä tunteneet.
— Minä meinasin, jotta eiköhän tuota Mualiman Mattii tunnettane muuvallahhii —
— Niin, kyllähän hänet tunnetaan, — sanoin minä.
— Mut työ että minnuu tuntena — likat.
Miten me pelkäsimme! — Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan kaikkein vaarallisimpia.
Nyt, tulen palaessa takassa me näimme, että hän oli vanha mies, jolla oli keltainen ja harmaa parta, ja pitkä tukka ja suippulakki.
— No tuokeehan sitte kahvi.
Uskalsimme astua esiin ja annoimme hänelle kahvipussin.
— Nepä vasta likkoja ne — kun on kahviihii, — sanoi hän ja pani kahvit pannuun.
— Ruvetkoo työ makkoomaa, — lisäsi hän — minä sammutan tulen, kun se on valamista — minä makkoon tässä uunin vieressä lattiilla —
Ajatelkaapa! Me hiivimme sänkyymme, kaikki kolme samaan sänkyyn — lepäsimme tuijottaen häntä, hänen istuessaan tulen loimussa ja pistäessään tupakkaa pikku nysäänsä.
— Ihanhan minnuu naurattaa — hän kääntyi meihin — minä kun ihan luulin, jotta tiäl' ol' kummituksii — vaik' oon näin vanaha mies —
— Oletko ennen nähnyt kummituksia? — kysyin minä. Minun täytyi puhua, toiset eivät tikahtaneetkaan.
— Enköpähän nuita lie nähny, mut ne nyt on semmosii asijoita, joista ei huastella kovasti —
En uskaltanut kysyä enempää, koska hän ei tahtonut puhua niistä ääneensä.
— Minun piti männä kallaa Vartliijaa uamupuhteessa, sentähehän minä meinasin ensin muata hieman tiällä Uaste-tuvassa — ja sitte lähtee pohjosee päin —
Säikähdys alkoi asettua — hän ei ollut mikään pelättävä.
— Svartliessa on nyt eräs englantilainen kalastamassa, — sanoin minä.
Asia kiinnitti suuresti hänen mieltään, ja hän tuli aivan sängyn viereen.
— Niin, niinhän min' oon kuullu sanottavan, — sanoi hän; — mikähän mies se oikeestaa on?
— Saimme häneltä tänään lohen.
— Elähän, likka — missees se lohi on?
— Se on ruohikossa oven takana.
Hän meni ulos aamukoitteessa, tarkasti lohta — ja pitkäksi aikaa hän jäi pois. Mitä ihmettä hän nyt teki!
— Oilhan tuo aika otus — sanoi hän tullessaan jälleen sisään — mut sinun ois pitänä puhkasta se eilis-iltana — minä puhkasin sen samalla, kun se nyt sillä tavalla passas'.
Hän oli kaiketikin kiltti! Ajatelkaapa, hän oli varmasti kiltti!
Hän sulki jälleen oven ja istuutui takan ääreen tupakoimaan, — pian koko tupa oli täynnä kitkerää savua. Dorthe kuiski hiljaa.
— Ettäkös työ makkookkaa, likat — sanoi hän ja luimuili meihin.
— Kyllä me nukumme, — sanoin minä aivan hereilläni.
— Kohta tulloo uamu — on paras muata nyt, — sanoi hän laskeutuen pitkin pituuttaan lattialle. Päänsä alle hän laski repun, jota oli kantanut seljässään — eikä kestänyt viittä minuuttia ennenkuin hän kuorsasi.
Siinä me lepäsimme. Ulkona alkoi päivänkajastus kullata kaikkea.
Tupa oli mustanaan savua, ja Maailman Matti kuorsasi lattialla.
Me elämme monia ihmeellisiä tapahtumia, arvelin minä. Tänään me olemme syöneet murkinaa loordin luona ja juoneet samppanjaa — ja nyt me lepäämme täällä kuunnellen miten Maailman Matti kuorsaa ja saatamme tuskin hengittää tupakansavulta.
Mutta voisitteko uskoa — me nukuimme silti kaikki kolme samaan sänkyyn.
VIII.
Herättyämme seuraavana aamuna oli ovi auki, ja aurinko valoi kultaansa laajalti lattialle — kahvipannu kiehui poristen takassa.
Nousin ylös vuoteeltani: mitä ihmettä, keittääkö tämä merkillinen yövieras kahvia!
Toisetkin heräsivät. Siinäpä Maailman Matti tosiaankin seisoi ovella, sylissään kantamus oksia ja puita.
— Minä oon tuumina tätä asijoo, — sanoi hän, — työ tarviitta tiällä apulaisen; suotanhan minähii jiähä tänne —
Susanna, Dorthe ja minä katsoimme toisiimme; sitten meidän täytyi nauraa, ja sitten Maailman Mattikin nauroi, — hi hii — hi hii —
— Työ outta liijan hienoja tavallissee työhö' — ja kukas hakkee teille maitoo?
Niin, meillä ei ollut maitoa koko aikana, minkä olimme olleet täällä.
— Jopas nyt kummia kuuluu, — sanoi Maailman Matti, — minä mään kohta
Opstattii ostamaa teille maitoo —
Hän oli päivänvalossa vielä pelottavamman näköinen kuin yöllä. Hänellä oli paksu, vanukkeinen parta, joka oli keskeltä harmaa ja poskilta korean keltainen. Niissä kohdissa, missä karvat eivät peittäneet hänen kasvojaan, kulki ryppyjä ristiin rastiin, ja kaikki rypyt olivat täynnä likaa. Muuten oli hänen päällään vanha, keltaisenharmaa nuttu, paikkoja täynnä — paikat oli pitkin pistoin ommeltu kiinni purjelangalla — ja paita oli liasta musta!
Mutta silmät olivat lempeät ja vaaleansiniset, ne tanssivat hänen nauraessaan. Itse asiassa minä en pelännyt häntä enää rahtuakaan.
— Haluamme kyllä että tuot maitoa, mutta silloin saat ensiksi peseytyä.
— Minä peseyvyin viime sunnuntaina, — sanoi hän, — niin jotta oonhan minä nyt jotennii puhas — mut suattas tuota nyt vähän hierasta.
Hän sai saippuan ja pyyhinliinan, ja me seurasimme alas purolle kaikki kolme.
Tuli oikein perinpohjainen pesu, kasvot olivat pelkkänä saippuavaahtona.
— Näin hienoo saippuuta ei oo milloinkaa ollu' minun nuamassan', — sanoi hän ja hieroi jälleen.
— Entäs korvat, Maailman Matti —
— Ei, korvija minä en pese, min' oon aina kuullu', jotta se suattaa olla vuarallista — vettä suattaa männä piähän vierästä kohti — ei, korvii minä en liikuta —
Korvistaan hän oli aivan järkähtämätön, niin että meidän täytyi tyytyä siihen.
— Käit likkautuu kohta uuvestaa, — sanoi hän, — niin että niit' ei kannata pestä —
Mutta kädetkin saivat yhtäkaikki pesunsa.
— Meillä ei ole varoja pitää ketään auttamassa itseämme, Maailman
Matti, — sanoin minä, — saamme auttaa itseämme kaikessa.
— Tottapahan teillä on sitä kahvii välistä, likat — niin minä sitte makkoon navetan ylisillä ja laitan teille ruokoo —
— Mitä ruokaa osaat keittää, Maailman Matti?
— Potattii ja kahvii ja lohta ossoon keittee, ja sitte minä ostan puojista leipee ja Opstatista maitoo —
— Kuinka pitkä matka puotiin on?
— Sinne on peninkuluma, likat —
Meidän olisi kyllä hyvä pitää hänet, se on varma, se —
— Jos menet noutamaaan maitoa, niin saat kotiin tultuasi kahvia —
— Suattaahan tuota männä —
Hän sai sekä ämpärimme että rahat ja läksi metsään päin.
— Hän ei palaa, vaan pitää sekä sangot että rahat, sen tietää — sanoi
Susanna.
— Kun ei vain joisi kerma-astiasta, — pelkäsi Dorthe.
— Näemmehän onko hänellä palatessaan kermaa parrassa, — sanoin minä.
Ah, miten me nauroimme. Olimme saaneet oikein korean ja siistin kyökkipiian!
Sitten me suoritimme aamupukeutumisemme puron varrella, kuusimetsän aamuraittiina suhistessa.
— Miten ihanaa meillä onkaan, — sanoin minä.
— Niin, ja nyt tulee pian Jim, — sanoi Dorthe.
Tuossa hän tulikin kukkakimppu napinreiässä.
Jim kulki melkein aina paljaspain. Me juoksimme häntä vastaan kertoen Maailman Matista ja kauheasta pelästymisestämme — puhuimme kaikki yhteen ääneen.
— Minä ei ymmärtä sanaka, — sanoi Jim katsoen toisesta toiseen pähkinänruskeilla silmillään.
— Sallikaa minun puhua yksin, — sanoin minä; — voinette uskoa, että me pelkäsimme — ajatelkaapa, että hän potkasi oven auki.
— Hän saa selkä, — sanoi Jim uhkaavasti.
— Mutta hän oli kiltti sitten, ajatelkaas, hän nukkui viime yön luonamme lattialla —
— Minä anta hänelle paljo selkä, — sanoi Jim kiihtyneenä.
— Mutta ajatelkaapa, hän perkasi lohen keskellä yötä, ja nyt hän on mennyt noutamaan maitoa —
— Minä jää häntä katso, — sanoi Jim, — minä pian näke, pitäkö hän saada selkä, vai ei.
Miten me nauroimmekaan! Jim on niin hullunkurinen, kun hänen pitäisi olla ankara.
— Maailman Matti sanoo tahtovansa jäädä tänne, — nauroi Dorthe, — hän näyttää olevan täällä hyvin mielellään.
— Häpytön mies, — sanoi Jim, — hän ei olla täällä, minä täällä, nukku heinäylisi, passa my ladies.
— Hän valmistaa meille päivällistä tänään, — nauroin minä, — teidän on välttämättä syötävä täällä.
— Minä — minä arvele, minä syä päivälline tänä my ladies luona, minä tahto näke kuka se maakulkija.
Kului melkoisen pitkä aika, mutta mitään Mattia ei tullut. Jim ja minä pesimme purossa lohen ja perunat ja teimme tulen takkaan.
— Ihana maa asu, — sanoi Jim — minä halu asu kaikki päivä täällä, ei kaipa mitä — mitä sano te, miss Dorothy —
— Missään ei ole milloinkaan ollut niin hauskaa kuin täällä, — sanoi pikku Dorthe, — sillä täällä on niin sanomattoman vapaata ja raitista.
Meillä oli niin kiire, ettemme huomanneet Matin seisovan ovella, täysi ämpäri kummassakin kädessä.
— Oletko saanut maitoa, Matti? — huusimme me — hänellä ei ollutkaan kermaa parrassaan —
— Ka minkäpästähen min' en suana rahalla maitoo — mut kukas tuo on?
— Matti mulkoili epäluuloisena Jimiin.
— Hän on eräs, jonka tunnemme hyvin, — sanoi Dorthe.
— Mittee se tiällä tekköö?— Hah hah, — nauroimme Susanna ja minä. — kysyi Matti jälleen.
— Hän auttaa meitä — joka asiassa, — sanoi Dorthe.
— Työ että tarvihe mittää appuu, sillon kun teillä on Mualiman Matti.
— Niin, mutta sinähän tulit vasta viime yönä, — sanoin minä.
— No, sitte että ennee tarvihe —
Jim seisoi supisuorana tuijottaen Mattiin.
— Minä kuuli, te oli raaka viime yö — alkoi Jim.
— Mittee se sannoo? — sanoi Matti meille.
— Älkää sanoko mitään, — kuiskasin minä Jimille. — Hän on englantilainen, ymmärrättekö? — sanoin minä Matille.
— Vain nii, onko se nuita hiton enkelismannija — sano terveisii ja sano, jotta se suap männä sinne, mistä on tulluttii — tiällä se pyytää kaikki joit tyhjiks.
Uhkasi käydä ikäväksi. — Nyt saat kahvia kerman kanssa, Matti, — lupasin minä.
— Minä en tarvihe kermoo — hän istuutui mäelle kädet polvillaan ja näytti loukkaantuneelta.
— Teillä pitäs' olla tiällä oikeeta miesväkkee auttamassa, — sanoi
Matti — eikä tuollaista mongertaijoo —
— Hän hyvi kauhea, — sanoi Jim, — antako minä selkä sille heti —
Matti joi pitkin siemauksin kahvia teevadilta:
— Kukas se teistä on tämän herran henttu? — sanoi hän.
Ah — miten hyvä, ettei Jim sitä kuullut. Sehän olisi ollut kauhean noloa —
— Jos puhut sillä tavalla, Maailman Matti, niin et saa olla täällä, — sanoin minä.
Matti loukkaantui vielä enemmän eikä vastannut sanaakaan.
— Matti nukkuu ylisillä ensiyön, — sanoin minä Jimille, — me emme pelkää häntä rahtuakaan.
Jim rypisti hienoa otsaansa, mutta ei sanonut mitään hänkään.
Jim oli mennyt. — Matti nukkui heinäylisillä — metsän suhina kuului kaukaa kasvaen ja paisuen; yli tumman metsänreunan etäältä idästä kohosi, kuu — kirkas sirppi kelmeällä yötaivaalla — sen alla metsää peninkulmittain.
Me tarinoimme tuvassa: — On hyvin ikävää, etteivät Jim ja Maailman Matti sovi keskenään — huomenna me sanomme Matille, että hän saa jälleen mennä matkoihinsa —
IX.
— Minä mään kottii tänä iltana, minä, — sanoi Matti; hän oli pistänyt kätensä housuntaskuihin ja näytti miettiväiseltä.
— Vai niin, menetkö sinä, Matti —
— Niin, sehän on viisasta se, Matti.
— No, kiitos vaan, Matti, siitä mitä olet meille tehnyt —
Tähän tapaan me lausuimme kaikki kolme. Olipa erittäin hyvä, että hän taas lähti! Hän ei ollut ollenkaan peseytynyt ensimäisestä tulopäivästään saakka.
Hän sylki pitkiä, ruskeita säteitä joka taholle: — Min' oon meinanna lähtee, minä mään kottii tänä iltana, — lausui hän taas ja näytti yhä miettiväisemmältä.
Me innostimme häntä jälleen.
— Miten kauvan työ outta tiällä? — kysyi hän vihdoin pitkän ja syvän miettimisen jälkeen, samalla kun tupakkamälli vaelsi poskelta toiselle.
— No, sitä ei ole vielä niin päätetty, Maailman Matti.
— Vai ei oo — no hyvästi sitte —
Seurasimme häntä aidalle asti ja näimme hänen kaikella kunnialla vaeltavan polkuaan. Kas, kun hän tosiaankin läksi!
— Saattepa nähdä ja kuulla, että hän tulee takaisin, — sanoi Susanna.
Dorthe ja minä emme ollenkaan uskoneet hänen palaavan.
Nyt saatoimme siis kertoa Jimille, että Matti oli lähtenyt. Oli melkein sääli Mattia, joka mennä köntysti selkä kyyryssä ja huonossa asussa; hän muistutti vanhaa, lahonutta puunkantoa, joka on saanut jalat.
Oli polttavan kuumaa, ilma mäen rinteellä väreili lämmöstä; alempana aidan luona oli hieman puna-apilasta, muutoin Aaste-tuvan ympärillä oli enimmäkseen voikukkia ja päivänkakkaroita.
Istuimme varjossa metsänrinteellä. Susanna ompeli loppumatonta koruompelustaan, Dorthe tuijotti taivaan pilviin ja minä loioin vatsallani katsellen ahomataroita. Puhelimme vaihteen vuoksi Jimistä.
— Minusta hän on jalo, — sanoi Dorthe.
— Jalo! — tuhahti Susanna; — mitä sinä sillä tarkoitat?
— Tarkoitan luonnollisesti, että hän on jalo, — sanoi Dorthe.
— Hän lienee hyvin kiltti, — sanoin minä.
— Niin, kiltti ja ylevä, — sanoi Dorthe.
— Ylevä! — Susanna ja minä nauroimme.
Silloin Dorthekin nauroi: — Sanokaa mitä hyvänsä, hän on ylevä.
Joku tuli metsästä. Ihme ja kumma! Siinä oli Jim ja hänen isänsä.
Vanha herra, ilmi elävänä! Me sinkosimme kaikki ylös kuin raketit ja menimme heitä vastaan.
— Se oli kauhean hauskaa, — huusimme kaikki kolme yhteen ääneen.
Vanhus lateli koko joukon sanoja, ja Jim käänsi: — Minun isä tule tänne kysy my ladies, tahtoko he asu minu talo — kaksi huone ylhä — olla minu vieras.
— Taivas! — katselimme toisiimme.
— Minä kerto isä maakiertäjä, joka potki ovi — hän ei pidä siitä — siksi hän kysy — tahto my ladies asu häne tykö — minä paljo iloine.
Jim hymyili meille kaikille kolmelle: — Me pyytä suuri lohi, paljo — eikö tosi?
— Mutta Maailman Matti on nyt lähtenyt, — sanoin minä.
Jim käänsi: — Well, well, — sanoi vanhus, — mutta toinen saattaa tulla.
— Me tahdomme kauhean mielellämme asua teidän luonanne, — sanoi
Dorthe katsoen Jimiin.
— Tuhannet kiitokset, mutta meidän täytyy ensin kysyä kotoa, — sanoin minä.
— Well, well, — sanoi vanhus jälleen.
Me istuuduimme mäelle, josta koko laakso aukeni eteemme. Sinä päivänä oli ylen ihanaa katsella ulos; peninkulmittain näkyi ilmavia sinisiä tuntureita — alhaalla laaksossa näimme jokaisen vihreän peltotilkun, jokaisen vaalean koivun — ja ilma väreili päivänpaisteessa.
Mutta Jim lepäili molemmat kyynärpäät maassa ja pää kyynärvarsien nojassa tuijottaen ainoastaan Dortheen. Ja tyttö ei luonut katsettakaan vihreään, loistavaan laaksoon, vaan ainoastaan Jimin kullanruskeihin silmiin.
— Millainen maa teillä onkaan! — sanoi vanha herra Burns viitaten kädellään.
Ensi kerran elämässäni minä ajattelin, että tämä maa oli myöskin minun — ja se oli Susannan — ja se oli Dorthen — jotakin liikahteli aivan sananmukaisesti rinnassani — tämä ihana maa oli meidän. Miten ylpeä minä olinkaan Norjasta — rakastaisin sitä kuolemaan asti —
Mr. Burns ja Jim olivat menneet. Vanha, jäykkä herra seisoi liikkumatonna ja sanoi ilmettäkään muuttamatta: — Te tulette milloin tahdotte ja olette niin kauan kuin haluatte —
Ja heidän mennessään pois Jim kääntyi monta kertaa taakseen ja heilutti kädellään ennenkuin metsä peitti heidät molemmat.
Siinä me seisoimme katsellen toisiamme.
— Miten kauhean ystävällistä, — huudahti Dorthe.
— Niin, siitä tulee elämys, — sanoi Susanna.
— Minulla puolestani ei ole halua asua Svartliessa.
— Oletko hullu, miksi ei? — kysyin minä.
— Ajatelkaapa vaan, kuinka vapaat me olemme täällä — ja ajatelkaa, että Butler olisi syödessämme aina seisomassa tuolimme takana — ja täällä me saatamme istua kynnyskivellä aamuauringossa ja kaataa kahvia teevadille ja puhaltaa sitä — ja me saatamme kulkea paljain jaloin — ja harjata hampaamme ulkona seinävierellä — luuletteko, että saatamme tehdä niin Svartliessa?
— Siellä tuntisi itsensä niin aristokraattiseksi, — sanoi Susanna, — ja se olisi niin miellyttävää —
— Minun mielestäni ei olisi ollenkaan hauskaa loikoa tuolissa vaippa yllään tahi syödä perunoita hopeavadista, — sanoin minä; — sitäpaitsi ei Jim ollut siellä ollenkaan samanlainen kuin hän on täällä, se teidän on myönnettävä.
— Niin, mutta toisenlaista on, kun on siellä joka päivä, — sanoi
Susanna.
— Niin, — sanoi Dorthe säteilevin silmin.
— Minä nyt en luule ollenkaan, että isä ja äiti pitäisivät siitä; joka tapauksessa täytyy meidän kirjoittaa ja kysyä —
— Hui, hai, — sanoi Susanna, — sen me ymmärrämme paraiten — sillä mehän tunnemme mr. Burnsin ja Jimin, mutta he eivät tunne.
— Nythän meistä kukaan ei enää pelkää olla täällä yksin, — sanoin minä.
Ei, se oli totta. Me sovimme, että ajattelemme asiaa pari päivää. Huomennahan Jim tulisi jälleen, ja silloin saisimme puhua yksin hänen kanssaan.
En voinut sovittautua siihen, että meidän pitäisi muuttaa viehättävästä Aaste-tuvasta. En saanut unta pelkästään siltä ajatukselta. Varhain seuraavana aamuna minä kavahdin pystyyn ja avasin oven suoraan voimakasta aamuaurinkoa vasten, toisten loikoessa vielä vuoteellaan.
— Saatammeko kenties tehdä täten Svartliessa! — huudahdin minä.
Jäin seisomaan kuin salaman iskemä. Ulkona kynnyskivellä istui Maailman
Matti päivänpaisteessa, keskenkasvuinen tyttö rinnallaan.
— Kiitoksii viimesestä, — sanoi Matti ja ojensi kyhmyisen kätensä; — myö on istuttu tässä hiljoo kuin on osattu — tämä tytöntynkä ja minä, jottei havvautettas teitä liijan aikasee —
— Maailman Matti on tullut takaisin, — sanoin minä toisille, kääntyen tupaan.
— Minä meinasin, jotta mitenkähän työ tuletta tiällä toimee yksinännö, — sanoi Matti, — ja sentähen minä otin tämän tytöntyngän mukkaa ja tulin uuvestaa teijän luokse —
— Mikä tyttö se on?
— Ka se on Mar' — se minun lapsen' laps — se assuu minun luonan' — se ol' yksinää se raukka, ja sitten minä otin sen mukkaan' —
— Mihin te nyt menette?
— Minä jiän tänne, minä autan teitä — ja tuo Mar' — niin se on hyvä sehhii, hyvä pesemää —
Yöpuvussamme me kaikki seisoimme ovella katsellen vieraitamme.
— Tällä tavalla saamme pian täysihoitolan, — sanoi Susanna.
Matin Mari oli laiha, hento, kolmentoistavuotias tyttönen, kasvot ja kaula aivan ruskeiksi paahtuneet, mutta otsalla olivat hiukset päivän valkaisemat.
— Oliko sinulla, Matti, jo eilen lähtiessäsi mieli tulla takaisin? — sanoin minä.
— Kyllähän minä meinasin — minä ajattelin sitä tytön tynkee, joka oil yksinää, ymmärräthän —
Heidän puheestaan päättäen he molemmat asuivat samassa tuvassa; Marin äiti oli kuollut viime vuonna.
— Luulimme, ettet sinä enää tule takaisin luoksemme, Matti —
— No oisinkos minä teitä jättänä — samahan se on missä minn'oon kesäpäivät, kun tuo tyttö on mukana — — minä mään pohjosee päin pyytämää kaloja ja pienii taimenii teille puol'päiväseks.
Niin, olihan hyvä saada taimenia.
Pikku Mari istui siinä ruskeaksi päivettyneenä, nyhti heinätukkoja ja vain tuijotti eteensä.
Hän oli varmaankin oppinut isoisältä, että "korvii ei sua liikuttoo —"
X.
Olimme nimittäneet sen paikan, jossa ensi kerran tapasimme Jimin, "Ensi näkemisen makeudeksi". Meitä huvitti ylen suuresti, kun Jim ei aavistanut, mitä makeus merkitsi. Hän luuli sen merkitsevän kaunista paikkaa tahi jotakin sellaista. Tullessamme johonkin oikein viehättävään paikkaan metsässä, sanoi Jim aina: — Tässä on makeus, tässä me vähän aika istu —
Me loikoilimme kanervikossa, olimme väsyneet pelkästä naurusta!
Matti oli mennyt noutamaan taimenia, — Mari nukkui siimeksessä kuin pikku koira — tuossa saapui Jim juosten: — Menekö me Ensi näkemise makeus?
Juoksimme rinnettä ylös. Mutta puolivälissä kohtasimme vanhan naisen. Pieni musta, kireä hilkka reunusti ryppyiset kasvot. Hän pysähtyi juhlallisesti tervehtien.
— Hyvää päivää, — sanoimme kaikin.
— Mistäs työ outta?
— Me asumme kesää Aaste-tuvassa — mutta mistäs sinä olet?
— Min' oon Hevoskorvesta —
— Vai niin, onko sinne pitkä matka?
— Ka eihän tuo ou niin pitkäkää, tuskin kahta peninkulumoo —
— Onpa sinne matkaa — mihin sinä menet?
— Meinasin männä pappilaa, arvelin pyytee papilta viismarkkasta —
— Vai niin.
— Minä alan tulla niin vanahaks, jotten jaksa suaha yksinän' heinii kokkoo —
— Asutko sitten yksin?
— Oun asuna yksinän' toistakymmentä vuotta ja tehny' kaikki työt ite.
Asia kiinnitti suuresti Jimin mieltä: — Mitä hän sano —?
— Mut tänä vuonna min' en enää jaksa — ja se Havukaisen Jussi niäthänsen tahtoo viis markkoo, kun haravoip' minun heinän' — sen se tahtoo, sano se — minä tykkeen kyllä, jotta se on liijan paljo, ja sentähenhän minä niäthänsen mään pyytämää, jotta pappi ois hyvä ja antas' minulle viis markkoo.
— Tahtoko hän viisi markka? — sanoi Jim ja otti heti lompakostaan — olka hyvä —
— Kylläpä sinä olit hyvä, — sanoi eukko; — sitte minun ei tarvihekkaa männä etemmä — suurkiitosta vuan.
— Niin, mutta mene papin luo, niin saat sieltäkin viisi markkaa — sanoin minä.
— Minu anta — sanoi Jim, ja hän otti jälleen esille lompakkonsa.
— Ei, min' en tarvihe muuta kun viis markkoo, — sanoi nainen.
— Niin, mutta onhan raha hyvä olemassa.
— Ei, minä en tarvihe muuta kun viis markkoo, toisti hän; — olpas se merkillistä että minä tapasin näin hyvvii immeisii — suurkiitos nyt vuan teille kaikille ja Luoja teitä siunatkoo — minä mään nyt kottii — minulla ei oo ennee kylässä mittää tekemistä.
Hän astui pari askelta, kääntyi sitten taakseen.
— Työ että niä ennee minnuu tässä mualimassa — muistakee sitte
Hevoskorven Lienoo —
Hän kääntyi ja lähti. Kauan näimme pienen mustan hilkan vilkuttavan tiellä.
— Hyvi ihmeline, — sanoi Jim harkiten; — hän hyvi köyhä, mutta ei tahto otta raha — minä ei ymmartä.
Me emme myöskään sitä ymmärtäneet. Mutta minä muistan kyllä sinut, sinä vanha köyryselkä Hevoskorven Leena, joka et tahtonut ottaa enempää rahaa kuin tarvitsit!
Tuossapa tuli tosiaankin Maailman Matti kantaen pajuvitsassa kahta ylen lihavaa taimenta.
— Tästä suatta kalloo, — sanoi Maailman Matti mahdikkaasti. — Hyvä se on Mualiman Mattihii olemassa.
— Te sano — hän meni matka, — sanoi Jim hämmästyneenä, — ja nyt hän on jälleen täällä.
— Niin, hän tuli takaisin, — sanoin minä.
Mutta Jim karjaisi hänelle: — Sinä mene matka hyvin pia — sano minä —
— Mittee se sannoo? — kysyi Matti.
— Minä sano, sinä mene pia! — hän antoi Matille nyrkkitaistelijan sysäyksen rintaa vasten.
— Hyppeetkö sinä immeisten silimille, — sanoi Matti uskomattoman levollisena.
— Jos sinä teke — my ladies pelko — niin minä tule ja sinä saa paljo selkä —
— Mittee se sannoo? — tuumi Matti jälleen; — sepä vasta topakka mies, vaikka vielä nuin nuori.
Saimme Matin lähtemään ja Jimin rauhoittumaan.
— Paljo ihmeline tämä maa kansa, — sanoi Jim.
XI.
Olin ollut alhaalla pesemässä pataa purossa — niitä meillä oli ainoastaan yksi. Tuvalle tullessani Susanna istui kynnyskivellä yksin ommellen. Näin heti jotakin olevan viistossa. Hänen, puhtaat säännölliset kasvonsa näyttivät vieläkin säännöllisemmiltä, eikä hän kertaakaan nostanut silmiään.
— Istutko yksin? — sanoin minä.
— Kuten näet.
— Missä Dorthe on?
— En tiedä, hän katosi äskettäin.
— Katosi —
— Niin, hän on luonnollisesti mennyt tapaamaan häntä, — (kertaakaan hän ei kohottanut katsettaan, ompeli vain hitaasti ja huolellisesti ylen pitkällä säikeellä) — mutta siihen minä todellakin pitäisin itseni liian hyvänä — (taaskin hyvin huolellinen pisto) — tällä tavalla hän varmaankin saa hyvin omituisen käsityksen — (sitten Susanna silitti työtään, kallisti päätänsä tutkien sitä) — meistä kaikista kolmesta —
— Luuletko, että he ovat päättäneet tavata toisiaan? — kysyin minä.
— Sen voit ymmärtää, — sanoi Susanna kauhean loukkaantuneena.
— Niin, tiedämmehän, että Dorthe on liian pelkuri kulkeakseen yksin metsässä.
— Mitä luulet hänen vanhan, hienon isänsä sanovan — teen sinulle tämän omantunnonkysymyksen — (ja Susanna katsoi ankarana minuun) — eikö sinunkin mielestäsi ole sopimatonta oikein päättää tapaamisia englantilaisen kanssa?
— Sehän on vain Jim —
— Vain Jim! — äyhkäisi Susanna; — on todellakin suututtavaa nähdä, miten Dorthe keikailee hänelle.
— Sitä me totisesti teemme kaikki kolme, Susanna —
— Tiedätkö — siitä minä olen erossa —
— Sinunkin mielestäsi hän on suloinen —
— Oh! — nyt Susanna jälleen ompeli kauhealla kiivaudella.
Dorthe viipyi kauan — kun ei vain olisi eksynyt metsään ja kulkisi siellä itkien — mitä me tekisimme —
— Ei ole yhtään varmaa, ettei hän ole vierryt jotakin jyrkännettä alas, — sanoi Susanna; hän puhui aivan välinpitämättömästi. Vihdoin me arvelimme, että meidän oli lähdettävä katsomaan, mihin Dorthe oli joutunut.
Mutta tuossa he tulivatkin molemmat, sekä Jim että Dorthe.
Tyttö oli kuuma, aivan kuin olisi juossut kiivaasti, ja hänen silmänsä säteilivät.
— Minä kohta miss Dorothy "Ensi näkemise makeus", — kertoi Jim.
— Olisitte tässä ajassa jo voineet vaeltaa pitkät matkat, — sanoi
Susanna.
— Ei, me oli koko aika "Ensi näkemise makeus", — sanoi Jim jälleen.
Hän ilakoi koko ajan ylenpalttisesti, hyppelehti navetan seinävierellä olevan tahkopenkin yli, kapusi Aaste-tuvan katolle ja hyppäsi jälleen alas, kiilloitti kahvipannun niin että se aivan loisti, eikä ärhennellyt Matillekaan.
— Matti saa nyt olla rauha, — sanoi hän vieläkin säteilevämpänä; sitten hän tuli vakavaksi, istuutui mäelle kädet polvillaan ja tuijotti laaksoon.
— Minä olla satumaa neljätoista päivä, — sanoi hän hiljaa. Koko päivän oli ollut typötyyntä ja paahtavan helteistä. Allamme oleva valoisa, vihreä laakso pikku taloineen ja peltotilkkuineen oli autereisessa verhossaan — miten metsä tuoksuikaan pihkalle ja miten käki kukkui!
Kuulimme kolmen käen samalla kertaa kukkuvan alhaalla mäellä — kukkuu — kukkuu — kukkuu.
Kuuntelimme kuinka ne usvan keskeltä kukkuivat. Tuolla etempänä yksi jälleen.
— Miten täällä on ihanaa, — sanoi Dorthe.
— Paratiisimaa, — sanoi Jim itsekseen.
Kaukaa lännestä oli liihoitellut muutamia villaisia, harmaita, punareunaisia pilviä — etäältä metsien takaa kuului heikkoa jyrinää.
Jim oli mennyt. Saatoimme tapamme mukaan häntä jonkun matkaa.
Sinä yönä raivosi kamalin rajuilma, mitä olen koskaan elänyt. Keskellä yötä herätti meidät jyrisevä ukkonen. Oli kuin miljoonia kivikuormia olisi kuljetettu päämme yläpuolella ja kaadettu Aaste-tuvan päälle.
Leimahtelevia salamoita — sinelle siintäviä — sikin sokin pikimustia pilviä vasten ja sitten räjähdys räjähdyksen jälkeen — kaiku kantoi ne tunturilta tunturille, ja sade valui pimeässä virtanaan.
Kavahdimme pystyyn. — Se iskee maahan! — kirkui Dorthe.
Vavisten me pukeuduimme tiheiden salamain välkkyessä ja miljaardien kivikuormain päämme päällä vyöryessä.
— Mitä me teemme, — pelosta me ainoastaan kuiskutimme. Voimakkaita iskuja ovelle: — Avatkaa — avatkaa! — Matti ja Mari kömpivät sisälle sateesta likomärkinä.
— Ei siellä ylisillä suattana mikkää olla, — sanoi Matti; — mänkee pois uunin luota — ukkonen lyöp' piipusta sissää.
Me sullouduimme nurkkaan — koko tupa paljaana valomerenä, ja korvia huumaava räjähdys —
— Herranen aika, — sanoi Matti, — tällä tavalla myö piästää aivan suoroo tietä taivaasee.
— Myö männää taivaasee, — kirkui Mari.
— Toissa kesänä, — sanoi Matti, — ukkonen iski piipusta ja tappo Suonperän Pekan — sen akka tul' siitä niin kummalliseks — surkeeks, eikä siit' oo ennee mihinkää —
Tiheitä salamoita ja jyrähdys toisensa jälkeen.
— Samana kesänä ukkonen iski tänne itäpuolella olevaa hakkaa ja tappo kolome lehmee — ol' männy toisesta toisee — ne ol' aivan kärventynneet, sano immeiset — herranen aika, nyt tuas rämähti —
Me vapisimme, ja hampaamme kalisivat säikähdyksestä. Ja Matti alkoi jälleen: — Tässä haassa ukkonen isköö joka kesä.
— Ah, jospa olisimme Svartliessa, — kuiskasi Dorthe.
— Menemme sinne huomenna, — sanoin minä, — hänhän kutsui meidät —
— Niin, tämähän on siinä määrin — sanoi Susanna —
Vihdoinkin tuli levollisempaa — rajuilma vetäytyi itään päin metsän yli — mutta sade solisi ulkona aamun mustanharmaassa hämyssä.
— Myö tahotaa muata tiällä lattiilla, tämä likka ja minä, — sanoi
Matti.
Niin, huomenna me menemme Svartlieen, mr. Burnsin luo, sillä tämä oli jo ollut kauheaa.