V.
TYHJÄ KEHYS.
Sun sielusi on uhrikammio:
ain pyhä tuli palaa eessä jonkun kuvan;
näät usein surren liekin tummentuvan,
vaan kun se sammuu, syttyy toinen jo.
Ma kaiken nähden, kaiken tietäen
myös tiedän: salaovi kaikkein pyhimpähän
on kiinnimuurattu, ja holviin tähän
sä kätket kaipuus iankaikkisen:
On tyhjä kehys. Malja kultainen
sen eessä alttarilla, kynttilöitä kaksi,
— yö yöltä pimeys käy raskaammaksi —
ja kun ne syttyy, enää elä en.
PROTEUSSYDÄN.
Jos kuinka etsit, mua tapaa et,
ma olen harha, peili petollinen:
sä siinä itseäsi katselet,
ja oma varjos peittää taivaan sinen.
Käy ohitseni! pyydän, rukoilen,
jos viivyt liian kauan, särkyy lasi:
sen takana on lauma kauhujen,
se vaanii sieluasi, nuoruuttasi.
Ei kukaan arvaa, kukaan tiedä ei:
se tarttuu varkain niinkuin noidan käsi,
ja salaisuutes kun se kerran vei,
et vapaaks lunastaa voi sydäntäsi.
En ketään rakasta, en vihaakaan,
En ole uskoton, en uskollinen.
Yks laki Proteuksella on vaan:
hetkestä hetkeen muuksi muuttuminen.
JUOPA.
Juopa on välillä
ihmisen ja ihmisen,
ylipääsemätön,
haudansyvä, ikuinen.
Milloinkaan näe et
sieluhun ystäväs,
kuin varjo, salaisuus,
astuu hän vierelläs.
Koskaan ei sydämes
ymmärrä sydäntään.
Vie polku yhteinen
pimeästä pimeään.
Juopa on välillä
ihmisen ja ihmisen.
Hento porras yli:
oljenkorsi hyvyyden.
KIRJE.
Sen pienen, julman kirjeen
minä avasin vapisten.
Sen pienen, julman kirjeen
revin pirstoiksi hurjasti nyyhkien.
Se pieni kirje kertoi:
eräs, jota rakastan,
on purppurakaavun saanut
ja kruunun ja ruokovaltikan.
Se pieni kirje kutsui
minut luoksensa pimeään.
Mut ristiinnaulittuna
kukin kärsii ja kuolee yksinään.
SININEN LIEKKI.
Sininen liekki yössä,
katso, välkähtää.
— Kaipaus sinisen liekin luokse
voimani näännyttää.
Kapea polku jossain
aarnihaudalle vie…
Kuoleman kuiluko kutsuu mua,
vaiko elämän tie?
Sininen liekki suolla,
iäti-levoton,
edellä menneen rakkaani sielu
suuntaa näyttävä on.
SIUNATTU.
Ken katsonut on silmiin sibyllan,
on nähnyt ikuisuuden aukeevan;
ken häntä suudellut on, jumalaa
sai elollisin huulin koskettaa.
Hän nosti verhon, näki kätkettyyn,
hän tuntee kirouksen, tietää syyn.
Ja siunattuna keskeen ihmisten
hän astuu vieden viestin salaisen.
VI.
ALKANUT VAELLUS.
Voi lähtösi riemua vavahduttavaa,
sydän vaeltajan!
Kuin kuningasvaipan ympärillesi kiedot
sinä ylpeän kieltäymykses,
sidot jalkoihis siivitetyt sandaalit,
uneksija-isäisi perinnön: kaipuun kaukaisuuteen,
ja rannan pensaikosta kätees taitat
pajunvirven loihditun, värisevän
kuin heimosi äitien sydän.
Voi matkasi hurmaa kauhistuttavaa,
sydän vaeltajan:
syö lihaasi manttelis laskokset viiltäin ja lämmittäin;
ulospäin kuin halla ja jää
se huokuu kylmää; ja jalkasi astuvat varmoina jyrkännettä
kuin unissakävijän, joka vaaraa ei näe,
ja virpi sun kädessäs
värisee, värisee
ja salatut aarrelähteet näyttää.
LAULU KUOLEMALLE.
Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa
kuin sinä, Kuolema.
Sinä tulet kerran jokaista noutamaan.
Eilen kuljit vierelläni
varisevien syyslehtien alla
salaman jyrähdellessä ja etäisen jyrinän kaikuessa
ja myrskytuulen rajusti syleillessä vapisevia puita.
Maasta huokui lämmin kosteus,
ihanasti aistejani värähdyttävä
mätänevän kauneuden tuoksu,
ja pilvet laskeutuivat alas, kovin alas,
kuin käärinliina, jota pian tarvitaan.
Ja sinä hymyilit, Kuolema,
vaeltaessasi varisevien syyslehtien alla.
Sanovat, että sinulla on olallasi viikate,
ja että sinä lyöt…
En tiedä.
Eilen oli sunnuntai, olit ehkä jättänyt työaseesi pois,
luulen, että sinulla oli mukanasi vain harmaa harso.
Joku istui vieraan ravintolan tuolilla —
aivan lähelläni
— kuulin hänen tekevän turhan kysymyksen
ja sinä astuit ohitseni
suoraan hänen luokseen,
sinä kiersit hunnun hänen ympärilleen,
— siitä ei yksikään voi vapautua —
sinä avasit oven jonnekin,
ja hän kulki sen läpi
minun jäädessäni kummastuneena katsomaan
sen äänetöntä sulkeutumista.
Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa
kuin sinä, Kuolema,
siksi minä pyydän sinua:
Kun tulet minua noutamaan,
valitse silloinkin pyhäpäivä,
ja jätä viikate kotiisi,
— sinähän arvaat pienen tytön pelkäävän kiiltävää terää —
ja tule mukanasi harsoliina,
johon sisaresi Uni par'aikaa
minun varalleni
ompelee punaista valmunkukkaa,
ja hymyile minulle niinkuin eilen
vaeltaessasi vierelläni
varisevien syyslehtien alla.
OJENNETUIN KÄSIVARSIN.
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni syvyyteen
ja syleilen Elämää, joka tuntemattoman salatusta hetteestä kohoaa:
Kuinka minä sinua rakastankaan,
sinä petollinen, sinä julma, sinä ikuinen!
Kuinka minä sinua rakastankaan,
sinä alati viheriöivä myrkkypuu jumalaisine hedelminesi,
jossa tuhansine versoineni riipun!
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni maahan
ja syleilen Ihmistä:
Kuinka minä sinua rakastankaan, veljeni,
sinä liha minun lihastani,
sinä luu minun luustani,
sinä sielu omani kaltainen!
Kuinka minä sinua rakastankaan,
sinä vertaiseni hyvässä ja pahassa,
sinä Elämänpuun köynnöskasvi kuten minäkin!
Katso: kukkamme auringonkeltaisine heteineen
aukeavat rinnakkain,
ja niiden tuoksu sekoittuu toisiinsa
huumaavaksi, hullaannuttavaksi viiniksi…
Minä ojennan hennot, hauraat käsivarteni avaruuteen
ja syleilen Kuolemaa:
Kuinka minä sinua rakastankaan,
sinä kalpea, sinä äänetön, sinä totinen!
Viimeinen rakastettuni, sinä ihanin,
taivuta pääsi alemmas, alemmas,
niin että voin kuiskata korvaasi
elämäni sanattoman kysymyksen:
Sinäkö avaat
ihmisen lapselle
Kadotetun Paratiisin portit?
KEVÄT.
Ah katso, kaiken on kevät huuhtonut pois,
mik' ol' sairasta ja pahaa maailmassas,
kevät, joka myrskylinnun siivin kulki ylitses.
Vapisetko, menetitkö jotain, sydän?
Vain kuolleet, alimmaiset lehdet palmuistas vei
kevättuuli, meri nieli lahot laivas,
ja rannoilta jääriutat musersivat mennessään
jonkun raidan, jolla juuret oli hauraat.
Kuin paljas, syvään kynnetty vainio oot:
mustat vaot elämä myös sinuun uursi
teräsaatralla, ja vihkivesin vihmoi kuolema
sinut, sydän. Kohta kylvön aika joutuu.
Jo kuule! Glorianden torvi vuorilla soi,
torvi, jota voi vain puhtain huulin soittaa.
Herää, vastaan riennä! saamme juoda hänen kädestään
kevään maljan, taistelun ja laulun maljan.