language: Finnish

KOLME

Runoantologia

Kirj.

ELINA VAARA KATRI VALA KATRI SUORANTA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS:

ELINA VAARA: PILVEN VARJO.

I. Syyskirkkaus.

Syyskirkkaus
Oodi
Ilta
Ole tervehditty
Rukous
Taivaani
Ilo
Vaelluslaulu
Kukkula
Paimenen laulu
Aamulaulu
Inspiratio
Dityrambi

II. Pilven varjo.

Salattu kevät
Heräävä rakkaus
Kevät, armaani
Lyhty
Jääloistoa
Kuolleet lehdet
Pilven varjo
Kysymys
Kevätmyrsky
Onnen laulu
Kauneus
Silmät
Kuun alla
Tuulen laulu
Sanaton laulu
Tumma laulu
Sydämet
Hiiltynyt

III. Laulu kuolemattomuudesta.

Kohtalo
Pieni laulu
Syntymätön laulu
Talvi-ilta
Valkovuokkojen aikaan
Ennen syntymääs
Rannalla
Rauha
Laulu kuolemattomuudesta

KATRI VALA: MAAN LAITURILLA.

I.

Maan laiturilla
Andante religioso
Kauneus
Legenda
Onnellinen
Tornin rakentajat
Katkennut kukka
Autio kaupunki
Huuto
Kuolema
Valvoja
Vapaus
Aurinkolautta

II.

Tähti
Ennen kevättä
Valkeat aamut
Uni
Malja
Vaellus
Meri
Ikävä
Kielot
Myrsky
Laulu rakastetulle
Satu
Matka Eedeniin
Valitus

III.

Herääminen
Nymfi soittaa
Kevät
Sininen aamu
Tänään
Lentokoneelle
Lampun epitaafi
Sanat

KATRI SUORANTA: KEVÄTTUULI.

I.

Etuvartio
Astraia
Meteori
Profeetta
Alpeille
Lapsen silmät
Syys

II.

Vanha kevätlaulu
Kismet
Laulu nuoresta Joosefista
Kolme pientä runoa
Kohtaaminen
Viimeiseen päivään
Beata Beatrix
Tähti
Hauta meressä
Sumua
Ylösnouseminen

III.

Lapsuudenkoti

IV.

Jäälautalla
Lokki
Rannalta
Lahdella
Aamu

V.

Tyhjä kehys
Proteussydän
Juopa
Kirje
Sininen liekki
Siunattu

VI.
Alkanut vaellus
Laulu Kuolemalle
Ojennetuin käsivarsin
Kevät

ELINA VAARA: PILVEN VARJO

Runoja

I. SYYSKIRKKAUS.

SYYSKIRKKAUS.

    Ei ole pilveä
    syyskuun taivahan yllä.
    Mutta sen loiston
     jäänsinisen näen kyllä.

    Riitti jo kaipuu
    voimaton. Tahtoni heräs.
    Kuin tämä aamu,
    kimmellä, sieluni teräs!

    Jos olit äsken
    punaista, hehkuvaa tulta,
    nyt olet puhdas,
    valkoinen kuin sula kulta.

    Nyt olet kirkas,
    nyt olet kylmä ja vapaa.
    Syksyn taivas
    veljenkatseesi tapaa.

    Kohtalon kilpeen
    kerran sun taittua annoin.
    Nyt valan sulle
    vertani kalliimman vannoin.

    Totuuden ahjoon
    heitin sun — kuolemanpaloon.
    Nyt ylös nouse
     hengen ylpeään valoon!

OODI.

    Sinä päivänä, kun sinut kohtasin,
     yli taivaan mahtavat pilvet uivat.
    Unen maailmoiksi ne hahmottuivat.
    Lumi tuoksui ja siivin valtaisin
    kevättalven hankia halkoi tuuli,
    ja kaukaa — sen henkeni kuuli —
     soi malmiset kellot.

    Rakas sielu, ma kanssasi vaeltaa
     sain rikkahan, kallihin kohtalon-vuoden.
    Lumen, auringon loistoa sieluuni juoden
    olen kuunnellut tuulien huminaa.
    Se on kasvanut, paisunut aikain mennen —
    kuin nyt, niin korkeaks ennen
     vain noussut ei koskaan.

    Tänä päivänä täysi ja kypsä on syys.
     Nyt koivujen vihreys hento ei kestä,
    mut mäntyjen armaasta synkeydestä
    soi laulu niin tumma kuin iäisyys.
    Se on kalliorantojen kuohunta loitto,
    se on tuhanten latvojen soitto
     ja huokaus mullan.

    Rakas sielu, ma sinulta kaiken sain:
     jos tänään on kuoleman silmätkin hyvät
    ja tielläni varjot niin siintävän syvät,
    tuo kaikki on kirkasta oppias vain.
    Oi, maailman ääriin jos jalkani vie mun,
    yhä virta voiman ja riemun
     käy sinusta minuun.

ILTA.

    Kultainen taivas,
    tyyni loistosi anna!
    Maan sydämelle
     kirkas loimusi kanna!

    Liekehdi, musta,
    salamyhkäinen vesi!
    Hehkuvan salli
    kylmän pimeytesi!

    Puuntakaa, vuoret,
    syttyen ehtoon paloon!
    Pilvien varjot
    rinteillä, liukukaa valoon!

    Ihana ilta,
    siunaa ihmisen mieltä,
    suutele hiljaa
     Jumalan ikkunan pieltä!

OLE TERVEHDITTY.

    Herra, ma saavuin Mamren tammistoon.
    Kaukaa jo aavistin sinut — täällä vasta
    tuulen pauhusta, puiden huminasta
    askeleesi ma eroittanut oon.
    Ole tervehditty, jumalvieras
       ikuinen, kirkas

    Herra, paimentolaisena harhailin
    virtojen luota erämaan kohtuun hamaan.
    Koskaan yöksi en yöpynyt paikkaan samaan,
    pimeydessä telttani pystytin.
    Ole tervehditty, jumalvieras
       ikuinen, kirkas.

    Kasvosi, ah, ovat salama ja hiljaisuus.
    Kasvosi, ah, ovat myrsky ja aamurusko.
    Vaippas on henkeni väkevyys ja usko.
    Äänesi tunnen: se öin mua unessa huus.
    Ole tervehditty, jumalvieras
       ikuinen, kirkas.

    Sammuvin silmin näen minä valtaisen näyn.
    Herra, Herra, mikä on palvelijasi,
    että mun sallit katsella kasvojasi,
    kun sua vastahan tammien alla ma käyn!
    Ole tervehditty, jumalvieras
       ikuinen, kirkas.

RUKOUS.

    Jumala, Henki,
     lävistä minut!
    Elämä, Totuus,
    ota minut omaksesi!
    Sinä, joka vahvistat
     toukomettisen äänen
    ylitse pasuunain pauhun!
    Sinä, joka valitset
    viidakon hennoimman virven
     palavaksi pensaaksesi!

TAIVAANI.

    Kultaloimussa pakenee
    aurinko länttä päin.
    Tuskaa tuntoni vapisee;
     tutkin sydäntäin.

    Kerran päiväini viimeinen
    ruskotus sammuu pois
    kuin sen viinihehkua en
    nähnyt ma koskaan ois.

    Mutta kun pimeys nielee maan,
    meren ja tornit nuo,
    ihmeen Jumala armossaan
    tapahtua suo.

    Kauas hetkellä kuoleman
    luotani siirtää hän
    muiston sairaan ja polttavan,
    murheen jähmettävän.

    Katso, ilo ja kauneus vain
    tulvii ylitsein!
    Tuulta hengitä ulappain,
    tuoksua syreenein.

    Raikas, ihana taipumus —
    siinä taivaani mun,
    siinä autuus ja siunaus!
     Kuolen riemuhun.

ILO.

    Ma istuin luona ikkunan rantamajassani,
    kun sumuun peittyi syksyinen meri
    ja länteen painui auringon hehkuva pyörä,
    niin punainen kuin tuli, kuin veri.
    Ja sumuun peittyi haljennut ikkunakin.
    Ma itkin hiljaa ilosta ja ruutuun kirjoitin:
    Kun tunnet runon riemua,
    kiitä Jumalaa!
    Kun tunnet tuskan suonissas,
    oi kiitä Jumalaa!

VAELLUSLAULU.

    Keväällä taitoin
     vihreän vaellussauvan.
    Taival se alkoi,
    jolle jo kaihosin kauan.
     Nurmien silkkiä pitkin
    polkuni vei.
    Jos minä joskus itkin,
     huolta se ei.

    Kuuntelin kohua
     kaukaisten taivahanrantain.
    Taakkaa ei mitään,
    jot' oisin uupunut kantain.
     Kaiku mun uhmani kosti
    ilveineen,
    nauraen lauluni nosti
     harteilleen.

    Kuljin ja saavuin
    Elämän kaupunkeihin.
    Siellä ma hukuin
    viiniin ja seppeleihin.
    Silmäni nautinnon humu
    sokeiksi löi.
    Mutta mun sieluni sumu
     ympäröi.

    Soihdut jo sammui,
     turha on juhlia jatkaa.
    Tuntoni ruoska
    viiltäen vaativi matkaa.
     Syvälle tuskaani omaan
    hautaudun:
    tuhlasin arvottomaan
     voimani mun.

    Syyspuron kolkon
     solinan metsissä kuulen.
    Sieluuni lankee
    sade ja humina tuulen:
     Ihminen, taivas ei nuku
    kohdallasi —
    katso, on tähtien suku
     vartijasi.

    Noustessa aamuun
     lohtu on ahdistetulla.
    Mit' oli kaikki,
    josta nyt murhe on sulla?
     Nuoruuden hurma — vain vahto
    virtaavan veen.
    jonka on määrä ja tahto:
     Iäiseen.

KUKKULA.

    Kuule, suuren kukkulan sielu puhuu!
    Kaiun huulin kaukaiset rinteet huhuu.
    Puiden henkien polkuja hiipivän kuulen.
    Latvasta latvaan vyöryy humina tuulen.
    Siellä on puhtaiden siipien valtakunta!
    Aamuinen taivas antaa suojaista lunta.
    Siellä nyt lintu, yönsä oksalla maannut,
    kosteat siipensä avaa, kohta kun sade on laannut.

PAIMENEN LAULU

    Lammaskatraassani valkeassa
     itse hilpein karitsa ma oon.
    Toista rikkaampaa jos maailmassa,
    tuonpa nimen kaiku mainitkoon!
    Minkä uneksin, sen kohta omistan,
     enkä mitään tiedä puuttuvan
    vihreästä onnestani.
    Iloinen on ikävyyskin täällä!
     Olen paimen, nauran vuorillani.

    Niinkuin sammal paaden rintehestä
     kiivetessä irti lohkeaa,
    kaikki raskas murhe sydämestä
    hiljaa kumahtaen putoaa
    kuiluun unhoituksen. Kevyt olen jo!
     Hymyy korkealta aurinko
    kultahius, mun armahani.
    Itse olen avaruuden tuuli!
     Olen paimen, nauran vuorillani.

    Lähde vilpas vettä mulle tarjoo,
     mätäs punaisia marjojaan.
    Kuusenhavut lepoani varjoo,
    kun ma iltaisin käyn nukkumaan.
    Riittää vuoteekseni puissa lehtiä!
     Yhä ylemmäksi ehtiä
    tahdon — eteen Jumalani,
    tuonne, missä ikilumi hohtaa!
     Olen paimen, nauran vuorillani.

AAMULAULU.

    Syystaivaan kylmä kirkkaus
    nyt hohtaa kuvastimen lailla,
    ja pihlajien punerrus
     kuin verihelmin hehkuu mailla.

    Ja kuusenlatvain keinuvain
    ma ikkunani alla kuulen
    nyt humisevan laulahtain,
    kun aukee siivet aamutuulen:

    Sa kulje siltaa auringon
    ja ole vapaa, onnellinen!
    Ei tunne taakkaa kohtalon,
    ken keinuu alla ilmain sinen!

    On tuoksua, on suhinaa,
    on sateen raikkautta täällä!
    Sun murhees tuuli irroittaa
     kuin kuolleet lehdet syksyn säällä!

INSPIRATIO.

    Sydämen rehellisyys oli multa,
     Vapaus juurtesi raikas vesi.
    Niin sinä, Jumalan siemen,
    paisuit voimasta siunauksen.
    Liikahti sirkkalehdet,
     yleni vartesi, ensin hento, valoon.
    Nyt olet väkevä virpi!
    Kuule, sankassa katveessa lehties
    kohisee kiitollisuuden riemu,
    humisee elämän hurma.
     Inspiratio!

DITYRAMBI.

    Jumalten virta,
     kanssasi yhtä ma olen.
    Naurua onnellista on rintani täynnä,
    naurua elämälle,
    naurua kuolemalle!
     Nyt ei saavuttaa mua voi käsivarret
    ihmisen toisen!
    Vuorilla tanssin,
     laaksoissa kisailen,
    vapautta hengitän,
    nuoruutta värisen!
    Jumalten virta,
     kanssasi yhtä ma olen!

II. PILVEN VARJO.

SALATTU KEVÄT.

    Rannalla meren jäätyneen
     sain tuntea ma kevään ensi hurman,
    kun olin aivan hiljainen ja nöyrä.
    Kovat, kylmät silmät
    eivät näe kevättä,
    kevään kuisketta ei kuule korvat ylpeäin,
     eivät kevään tuoksua he tunne.

    Taakse muiston murheen,
     taakse usvan tiheän ja siniharmaan
    kätketyt on kevään kasvot ihanat.
    Herää, hunnutettu nukkuja!
    Tuulessa jo hulmuu hiustes pilvi! —
    Kauas pitkin rantoja näin kaikui huutoni
     ja häikäisevä aurinko nousi.

    Olin onnellinen
     salatiedostani.
    Kimmelsi valkea maailma valkeaa tulta
    aistini huikaisten —
     kunnes aivan hiljaa
    hiipi kylmä uhma minuun jälleen,
    ja kevään hauras, kristallinen olemus
     jääsirpaleiksi helisten särkyi.

HERÄÄVÄ RAKKAUS.

    Heräävä rakkaus —
    lintuja, jotka lentävät huimaavan kauas.
    Vedenharmaita pilviä.
    Hämmästyneet kasvot ikkunassa.
    Aamunnousun kultajuova.
    Värisevä hiljaisuus.

KEVÄT, ARMAANI.

    Kevät, armaani,
     saavu jälleen, mua suutele.
    Hyasintin lailla tuoksuu hiukses,
    otsallas on lumen viileys,
    huulillasi verenlämpimillä
     huoku tuulen, kukkien.

    Kevät, armaani,
     kuunnella mun sydäntäsi suo!
    Silloin kautta korvan valuu minuun
    sykähtely sinun elämäs,
    vavahtaen herää kuollut olentoni,
    sielu, ruumis tulta taivaallista on!
     — — —

    Sinipunertavat iltapilvet
    valoisassa hämärässä uivat.
    Sulaa, hajoo kuumiin kyyneliin
     talven jähmettynyt kaipaus.

LYHTY.

    Syttyi varhaiskevään iltaan
    lyhty kimmeltäin,
    ja sen keinuvan niinkuin kellon
     tummassa sinessä näin.

    Kuulin askelteni alla
    lumen narskuvan.
    Tunsin kylmän ja puhtaan tuulen
    otsaa koskevan.

    Raikas, rauhallinen varmuus
    silloin valtas mun.
    Syttyi vihreää tähteä kaksi:
     silmät kaivatun.

JÄÄLOISTOA.

    Kun olin nuori, kerran silmät näin
    niin kummalliset. Unhoita en niitä.
    Ja vaikka ikuisuus on vierryt siitä,
     ne vielä elävinä välkkyy edessäin.

    Ne silmät kimaltaa kuin alppijää.
    Ja kehä kirkas sinisyyteen sulkee
    mun sieluni, kun vaiti ohi kulkee
    hän — kylmä uni täynnä kylmää ikävää.

    Vain kerran valta kuninkaallinen
    on mulla: nyt ei katsettaan hän nosta.
    Hän sulaa aavistuksen hurmiosta
    ja käsiäni etsii, ääni vavisten.

    Oi, jyrkänteellä hohtaa Edelweiss,
    on ilma kevyt, puhdas, ihmeellinen.
    Mut säilymään tuon valon, tuoksun, sinen
    vain hengen aurinkoinen, kirkas voima sais.

    Miks väkevien osaa tahdoinkin?
    Ma tiedän: niin ei olentoni luotu.
    Kun ensi malja arasti on juotu,
    se särkyy lailla heikon, hauraan kristallin.

    Niin talveen valkoiseen ja kirpeään
    taas jähmettyy sen hetken loisto, huuma,
    ja tuomitaan mun sydämeni kuuma
    taas alppijäätiköille, viluun viiltävään.

KUOLLEET LEHDET.

    Tahdoin olla
     pakanallisen nuori
    yhden ainoan kerran.
    Tahdoin olla
    kevyt ja ilman ajatuksia
     yhden ainoan kerran.

    Tulin omaksesi,
     koska olit kaunein.
    Sydämeni oli silloin aivan kylmä.
    Mutta en voinut antaa
    raukenevaa tomuani
     antamatta myöskin sieluani.

    Enkä nyt halaja muuta
     kuin sinun sieluasi.
    Mutta, ah, niin kaukana
    on sinun sielusi!
     Hyväilyni putoavat
    kuin lakastuneet lehdet
    ihanilta kulmiltasi.
     Itken toivotonta rakkautta!

PILVEN VARJO.

    Pilven varjo löytää levon meressä.
     Sieluni ei löydä
    rauhaa sinussa.
    Rakkaus ei rauhaa
    ja hiljaista iloa.
     Rakkaus ei ole uni
    kukkivan puun alla —
    vaan se on pelkoa,
    joka ei koskaan tyynny.
    Janoa, nälkää,
     joka ei koskaan sammu.

KYSYMYS.

    Oletko vielä yhtä voimakas
     kuin olit silloin?
    Herätit kaiken elämään,
    sykkimään ja hengittämään ympärilläsi.
    Oletko vielä taivaan sinen,
     tuoksuvan maan ja leikkivän veden valtias?

    Syntyikö ihme
     vain minussa itsessäni?
    Versoiko kaikki
    omasta sielustani ja verestäni,
    niinkuin rakkauteni oli
     minun!

KEVÄTMYRSKY.

    Sinä olet kevätmyrskyn
     siivekäs jumala,
    kauas minua kanna!
    Huolettomuutesi
    kultainen sinetti
     otsalleni anna!
    Heikko sieluni kiusaa minua.
    Sinulla on huima, naurava sydämeni!
    Sinä olet kevätmyrskyn
    siivekäs jumala,
     vie minut kauas, kauas!

ONNEN LAULU.

    Tahdoit kuulla yhden lauluni.
     Olin unohtanut kaikki lauluni.
    Rytmit laulujen ei riitä
    kertomahan autuuttani.
    Silmissäni, huulillani
     näet heijastuksen siitä.

    Kuinka myrskyssä ma pelkäsinkään,
     kuinka vapisin!
    Läpi olemukseni nyt keinuu
    kaiku tyynen mainingin.
    Katso kirkkautta vetten!
    Tiesinhän ma varmaan, etten
     hukkuis, kun mun käsivarsin kiersit väkevin.

    Tahdoit kuulla yhden lauluni.
     Olin unohtanut kaikki lauluni.
    Sydämestäni vain löysin
    yhden suuren hymyilyn,
    helmen valtamereen kätketyn.
     Se on kaunein lauluni.

KAUNEUS.

    Sa seisoit edessäni syksyn kirkkaudessa,
    oi avaruuden kaunein kasvatti.
    Valoa auringon sun oli sielusi.
    Niin heimos väkevyyttä säteillen
     sa seisoit edessäni syksyn kirkkaudessa.

    Ja kaislat kultaiset kuin harpun kielet soivat.
     Kuin veden pinnalla puun varjo värisee,
    niin tumma kuvani sun silmäis kalvossa.
    Ja minä rampa, vanki, olennoista halvin,
    kuin viinin kalliin join ma veres musiikin.
     Ja kaislat kultaiset kuin harpun kielet soivat.

SILMÄT.

    Hiivin sävelten kultaiseen taloon,
     kun olin pieni, murheellinen tyttö.
    Korkeista ikkunoista
    hulmahti resedain tuoksu.
     Kuultavat valo-olennot virittivät viulunsa
    ja hiljaisen musiikin halki
    sain katsoa niihin kauniisiin silmiin,
     joita en ole vielä valveillani nähnyt.

    Unesta herätessäni
    halusin heittäytyä lumeen ja kuolla,
    vaikka olin pieni tyttö.
     Niin suuri oli kaipuuni.

    Vuodet vierivät.
    Ylenin neidoksi.
    Kohtasin enkelin silmät.
    Kohtasin saatanan silmät.
    Ikävöin ihmisen silmiä — niitä,
    joita en ole vielä valveillani nähnyt.

KUUN ALLA.

    Ruuheni keinuu ääneti kuun alla.
     Hyvä on kaislojen apeaa suhinaa kuulla.
    Hyvä on joskus paeta onneaankin.
    Hyvä on olla ihanasti murheellinen.
    Lohdullista on kerran olla yksin
    keskellä vihreää merta,
     kalpean kuun alla.

    Veden kylmä, hiljentynyt ääni
     valtimonsykkeenä lävitseni soi.
    Olen vain usva, öisistä vesistä noussut,
    olen vain kaisloista yksi,
    nimeä ja kohtaloa vailla.
     Olinko milloinkaan se salainen, lämmin virta,
    joka poreili kätkössä jäisten syvyyksien —?
    Olenko milloinkaan minä antanut rakkauteni
    kuolemanvakaasti, huumaantuneena
     kalpean kuun alla —?

TUULEN LAULU.

    En usko enää elämään
     enempää kuin kurjenkellon sineen,
    joka haalistuu ja varisee
    muutamassa kesäisessä päivässä.
    Puu kuiskii puulle
    tuulen tuomaa tietoa:
     »Valhetta, valhetta, valhetta».

    Kuitenkin on ihana kallistaa päänsä
     mesimarjankukkien keskelle
    ja juoda suloisen valheen lähteestä
    kyltymättömästi, kyltymättömästi.
     Mitä siitä, jos juodessani
    säikähdän kalpeita kasvojani!
    Lävitse öitteni unen
     humisee tuulen laulu.

SANATON LAULU.

    On pehmeä ja murheellinen hieta,
    johon painuvat askeleeni äänettömät.
    Miten horsmien tuohukset palaa
     ja kuuset on synkeän sinivihreät!

    Mun sydämeni on kuin lapsi
    ja sen yksinäisyys on kuin vilunväristys,
    kuin köyhä ja surullinen hieta,
     kuin uupunut savu — ja metsän pimeys.

TUMMA LAULU.

    Katkeruuden hekuma on sielulleni rakkaus.
     Kuumin kyyneltulvin peitän synkät, kauniit kasvosi.
    Sentään autuasta nojata
    raskas pää on rintaan ystävän
    ja niin turvallista tuntea,
     että meillä yhteinen on murhe elämän.

SYDÄMET.

    Sulatin itseeni ihmissydämiä:
    yksinäisyys oli kauhea.
    Paloin:
    poltin kauniit sydämet.
    onnettomuuteni liekissä.
    Mutta ne ylpein siivin
    lensivät aurinkoon!
    Koskaan, sydämet,
    te kimaltavat linnut,
    koskaan en lakkaa teitä rakastamasta.

HIILTYNYT.

    Katso, tähtimeressä äärettömässä
    olen vain pieni, hiiltynyt maailma.
    Autius kotini, osani yksinäisyys.
     Sydämeni paisui tummasta viisaudesta.

    Kerran viheriöitsin, elämää kannoin,
    uneksin kauneudesta — itseni petin.
    Turhaan anteeks anoin nöyryydessä:
    järkkynyt ei oma tuomioni.

    Totuuden tuli
    saavutti minut.
    Leppymättömät liekit
    polttivat minut.

III. LAULU KUOLEMATTOMUUDESTA.

KOHTALO.

    Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta.
    Kevät saapui ja herätti heidän sielunsa rakastamaan.
    Kuin kaksi uhriliekkiä puhdasta, autuasta
    sinitaivaita päin ne nousivat, vavisten toisiaan.

    Oli vielä silmulla puut, lumipälviä tuolla ja täällä.
    Utu kylmä ja valkea aamuin leijaili pinnalla veen.
    Mikä kuulaus ilmojen! Tuulet huokuivat kumpujen päällä.
    Oras nouseva verhosi laaksot hentohon vihreyteen.

    Joka aamu hämmästyksellä yhtä raikkahalla
    nuo kaksi kaunista lasta toisensa kohtasivat
    kuin ensi ihmiset aikojen rannalla ruskottavalla.
    Oli silmänsä suuret, autereiset ja kosteat.

    Joka päivä päihdytti heitä harhailu onnellinen.
    Jalat joustavat siivitti ihana, siintävä kaukaisuus.
    Oli ihmeitä haihtuva pilvi, lehden puhkeaminen.
    Joka hetki aukeni heille maailma tuoksuva, uus.

    Joka ilta huumauksensa taivaasta huikaisevasta
    nuo kaksi kalveten astuivat maahan todelliseen.
    Kuin linnut säikähtäneet lumoverkosta kimmaltavasta
    pois riistäytyin he kauas lensivät erilleen.

    Sade vihmoi, aurinko paahtoi kenttiä multaisia.
    Kohos niille kukkien aaltoavaiset paljoudet.
    Veri paisutti viinimäkien terttuja kultaisia.
    Rypäleinä keskellä helteen kypsyivät myös sydämet.

    Oi kukkien riutuvaa hehkua rajalla kuihtumuksen!
    Oi punaisten, keltaisten lehtien loistoa liekehtivää!
    Väri taivaan tummeni, sai vedet mustan kimmalluksen
    Maa huokui niinkuin kuumeen houretta näännyttävää.

    Eron raskaan hetkellä silloin, ehtoovartion aikaan
    levis ukkospilvien siivet synkistäen yli maan.
    Löi salama häikäisevästi — ja ah, miten oudoiksi saikaan
    leimahdus silmät nuo, jotka täys oli haavettaan.

    Veren kohina täytti yön, tuon aution, kuolleen ajan.
    Povi luokseen povea toista käskevän kuumasti pyys.
    Pois hävisi erämaa, pois väliltä kahden majan.
    Soi myrskyssä elämän riemun ja tuskan määrättömyys.

    Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta
    ja he vannoivat uskollisuutta hetkehen viimeiseen.
    Mut miksi he toinen toisensa itkusta lohduttomasta
    yön tunnein yllättivät, kuun paistaissa pimeyteen?

    Pyhä, arka, valkoinen lintu — aavistus, haaveksunta
    oli taivaiden paloa säikkyen paennut heiltä pois.
    Raju nyyhkytys herätti heidät usein keskellä unta:
    oli kuin sen kaukaisten siipien havinaa kuulleet he ois.

    Kävi raskaaksi elämän tie, suru kasvoi kauhistavaksi
    kuin oisivat kylmät laineet nousseet ylitse pään.
    Ja etsien kuolemaa nuo poloista lasta kaksi
    alas jyrkänteeltä syöksyivät kuiluun syvimpään.

— — —

    Tulenhohtavat taivaasta portaat kaartuivat yöhön maiseen.
    Jumalhaamut kahta kultaista paaria kantoivat.
    Meren helmaan he toisen ruumiin kätkivät kuultavaiseen
    ja sen toisen kauaksi kallioluolaan hautasivat.

    Myriaadien vuosien jälkeen he löytävät toisensa kyllä,
    kun ylitse hautojen koittaa maailman aamu uus.
    Tuhatkimmelteinen silta on meren ja vuorien yllä,
    ja heidän askelistansa värisee avaruus.

    Myriaadien vuosien jälkeen he eivät itkeä saata.
    Jumalhenkäyksestä heidän sielunsa kirkastuu.
    On silloin rakkaus tuo, jok' ei kestänyt koskea maata,
    iankaikkisuuksien keväässä kukkiva, kultainen puu.

PIENI LAULU.

    Tahdotko olla tähtiystäväni,
    sukua sielun ja veren?
    Saat olla kylmä, jos olet kirkas
     soihtu yli kuohuvan meren.

    Ääntäsi kaipaan, sytyn silmistäsi
    tummahan murheen paloon.
    Tahdotko olla sydämeni autuus
     ja viedä minut taivaiden valoon?

SYNTYMÄTÖN LAULU.

    Ne silmät, joilla on korkein valta
    ajatustesi yli —
    se suu, jota suutelematta et malta
     olla, kun aukee syli —

    se ihminen, joka on armas ja pyhä,
    jääpi lauluas vaille,
    siks' että se laulu jää soimaan yhä
     sielun aarniomaille.

TALVI-ILTA.

    Pimeys
    Humina tuulen.
    Huuruisten vetten päällä
    himmeät, kaukaiset valot.
    Maailma nukkuu,
    luminen, kaunis maailma
    helmassa tumman taivaan,
    helmassa jumaluuden.

    Lapseni, sulje
     usvaiset, raukeat silmäs.
    Hyvä on vaipua
    unehen viattomaan.
    Luonasi suurten siipien havinan kuulen.
    Luonasi, puhdas,
     hengitän jumaluutta.

VALKOVUOKKOJEN AIKAAN.

    Nyt lehtimetsän siimeksessä kukkii valkovuokot
    ja viileästi tuoksuu aamupilvi.
    Vain joku harva sadehelmi kuuluvasti putoo maahan.
     Vie mua kotiin ujo, tumma polku.

    Jo varmaan silmät siniset siell' unestansa avautuvat
     kuin täynnä kasteisia maailmoita.
    Oi kadotetut maailmat! Ma saavuttaa en milloinkaan,
    en koskettaa voi niitä käsilläni.
    Ja kuitenkin ne löydän, kun sun läheisyytes tunnen.
    Mun sydämeni kaipaa nähdä jälleen pienet kasvosi,
     oi lapsi, olet valkovuokko, olet aamupilvi.

ENNEN SYNTYMÄÄS.

    Silmiisi katson ja näen niissä kukkien taivaan,
     perhosten taivaan ja kastehelmien taivaan.
    Kaikki ne loistivat ennen syntymääs.
    Ja äitisi kulki niin ihanaa unta nähden,
    uinahti illoin valohon valkean tähden —
     suviset yöt oli ennen syntymääs.
    Ikkunan alla aaltoili sininen heinä,
    tähdet välkkyivät Jumalan kyyneleinä —
     syyskesän yöt oli ennen syntymääs.
    Lapseni, saitko sa pienten kukkien sielun,
    perhosten sielun ja kastehelmien sielun:
     kaikki ne sammuivat ennen syntymääs.

RANNALLA.

    Suolaruohossa
    meren rannalla
    aaltoja kuuntelet, lapsi.
    Ja vanha, sokea urkuri — meri —
     soittaa sinulle aution koraalinsa.

    Äitis on lähellä —
     kuitenkin kaukana:
    hänellä on outo, hurmaantunut ilme.
    Äitis on paennut omaan kaipaukseensa
    suljetuin silmin,
     huulilla huokaus, laulu.

    Aaltoja kuuntelet,
    suursilmä lapsi.
    Aaltojen ääni on tumma ja aavistavainen.
    Ja kuihtunut kuusi on kuin harmaata savua
     rannalla meren.

RAUHA

    Pilvisen päivä hämärä
     on sulautunut hiljaa
    tummaan iltapimeään.
    Ilma on pehmeän harmaa.
    Kuuluu vain maininkien uupunut keinunta
     ja lehtien huokaava hengitys.

    Olemme aivan lähellä unta.
     Yksi vain valvoo:
    jumalainen rakkaus, väkevä kuin luonnonvoima,
    virtaa läpi maailman jokaisen solun.
     Siksi, armas lapsi, joka lepäät helmassani
    pienen linnun lailla, pesään nukkuneen,
    unesi on lempeä kuin itse lempeys,
     unesi on rauhainen kuin itse rauha.

LAULU KUOLEMATTOMUUDESTA.

    Tänään melkein vaiennut on tuuli.
    Vielä syvään hengähtää sen huuli
    meille hyräellen
               syksyn laulua,
    kukkaa keinutellen
               suurta, keltaista.
    Punertuvin lehdin langassaan
    villiviini huojuu portahalla.
    Päivä paistaa, meri siintää alla.
    Kuusen siimes uhkuu tummuuttaan.

    Oi, syysvalon kuulaus ja hyvyys!
    Oi, syyslämmön kypsä hehku, syvyys!
    Leikkii auringossa
               lapsi naurusuu,
    loistaa silmä, jossa
               taivas heijastuu.
    Leikin hurmaa sulle kaikki on.
    Vaan ken aavistaa, on liian vakaa —
    siksi mulle kyynelhunnun takaa
    hohtaa kultarihmat auringon.

    Kun sa joskus oudon tutkivasti
    katsot äitiäsi sieluun asti,
    siellä värähtääpi:
               mietin, milloin jo
    siivet levittääpi
               tumma kohtalo.
    Lehden varjoa ma säikähdän.
    Kohta kuinka kyselyihis vastaan?
    Itse ihmetellen ainoastaan
    harhaillut halki elämän.

    Pysyy taivas, aurinko ja meri —
    meillä päivien on mitta eri.
    Kuoleman et tunne
               kylmää nimeä.
    Kunne vienee, kunne
               polku pimeä?
    Lapsi, lapsi, kuinka kestää voin,
    jos mua vielä kerran soimaat tästä
    sangen tuskaisesta elämästä,
    jonka sokea ma sulle soin!

    Sädekimppu kimmeltäen sinuun
    lankee. Tunnen, suuttua et minuun,
    kallis, sentään saata:
               ihme kaunehin
    olla multaa, maata —
               hiuksin kultaisin!
    Katso, korkea on avaruus,
    kevyt ilman tuoksu hengitellä.
    Unet ihanat on ihmisellä:
    satumme on kuolemattomuus.

    Kuule, sadun tuon ma kerron armaan!
    — Tuhat vuotta vierinyt on varmaan.
    Jälleen tahtiin noiden
               pienten jalkojen
    alla vaahteroiden
               juoksee lapsonen.
    Silmissään on sinun hymyilys —
    oi, hän kaltaises on, lemmikkini,
    ympärillään syksyn tumma sini
    ja syysruohon raikas vihreys.

    Samat leikit ikivanha kuusi
    nähdä saa, yks kuitenkin on uusi:
    kukka kastelehti
               hänen pivossaan —
    toivomme, jok' ehti
               terään tuoksuvaan.
    Kruunu kirkas säihkyy päällä pään,
    puut ja pilvet kumartavat lasta:
    kaikki valo, kaihoomamme vasta,
    tulvii silloin yli lapsen tään.

KATRI VALA: MAAN LAITURILLA

Runoja

I.

MAAN LAITURILLA.

    Kuljen, kuljen sydän palaen
    alla sädehtiväin lamppuketjujen.
    Lunta sataa hiljaa, tuoksuvat
    vierelläni kukat suuret, valkeat.

    Kaupunki on oudon utuinen.
    Mitä täältä etsin, sitä löydä en.
    Kuulen kohun kaukaa: planeetat
    halki avaruuden syöksyy valtavat.

    Valtamerten yli ennen kaipasin,
    avaruuden rannalla janoon tähtihin
    nyt kaukaisiin.

    Elämässä kaiken, kaiken kadotin.
    Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin
    Maan laituriin!

ANDANTE RELIGIOSO.

    Minun alaston sieluni
    kohoo läpi avaruuksien
    kuin sokea, huikaistunut lintu.
    Tähdet keinuvat ympärilläni
     kuin äärettömät kukat yötuulessa.

    Ei ole muuta kuin tämä nouseminen,
    virran huumaava kaipaus mereen,
    väkevyys, jota ei vielä ole,
     syntymätön tähti.

    Autuuteni on rajaton,
     autuuteni suutelee taivaan ovea,
    kun suuren valkeuden ihana säde
    tarttuu vavahtavaan sieluuni kuin käsi.
    Avaruudet ovat polvillansa.
    Auringosta aurinkoon käy huuto:
     Jumala!

KAUNEUS.

    Etäällä,
    minne eivät silmämme näe,
    ylenee pyhä kukka
    tähtisyvyyksien yllä
     sanomattoman hiljaisena.

    Purjehdin hauraassa veneessäni
     yli kolmen pimeän meren.
    Rajalla,
    mustassa vedessä
    huikaiseva kirkkaus
     kuin ylösnousemuspäivä.

    Peitän kasvoni, janoan:
    vain kuvajainen Maan merissä.
    Voinko käteeni vangita veden
    haihtuvan hohteen,
     sirun kuvajaista?

    Etäällä
    tähtisyvyyksien yllä
     polttava saavuttamattomuus.

LEGENDA.

    Kasteisena aamuna
    heräsi keltaharsoinen haltiatar
    kädessään loistava siemen.
     Se säteili kuin Jumalan silmä.

    Ja haltiatar vaelsi laulaen
    yli aivan nuoren maan,
    siniselle vuorelle
     hän kantoi siemenen kasvamaan.

    Taivas punertui sinä yönä,
     kun valtainen terä aukeni vuorella.
    Ja tuulella oli ihana salaisuus:
    suuri kukanlehti putosi humisten maahan,
    ja ihmiset lukivat siitä sanan RAKASTAA.
    Ja he riitelivät siitä ja selittivät sitä,
     mutta vain yksi sen ymmärsi.

    Hän kulki heidän keskellään niin ihmeen hohtavana
    ja hänen täytyi kuolla,
    sillä ei kukaan voinut nähdä
     hänen silmistänsä katsovaa Jumalaa.

ONNELLINEN.

    Onneni on avaruus,
     jossa auringot syntyvät ja kuolevat.
    Niin onnellinen on vain se,
    joka seisoo rajalla,
    joka on kulkenut
     kauhun ja kärsimyksen pimeän tien,
    kuullut sydämensä huutavan
    jättiläispyörän alla,
     nähnyt unelmainsa kuolevan pimeään.
    Niin onnellinen on vain se,
    jolle ei ole jäänyt mitään,
    joka on vain värisevä lanka
     yli elämän ja kuoleman rajan.

    Olen kahden ihanuuden välillä:
     elämä — huumaantunut juna
    sillalla valtameren yli
    kuolema — ihanasti kiehtova
    niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla.
    Vaellanpa elämään tai kuolemaan,
     suuri, sädehtivä virta on kantava minut!

TORNIN RAKENTAJAT.

    Välkkyvällä miekalla
     karkoitti enkelisi meidät
    ja hajoitti ihanan tornimme Baabelissa.
    Olemme ylen surulliset,
    emme ymmärrä toisiamme,
     emme ymmärrä sinua.

    Tahdoimme nousta lähemmäksi sinua
     läpi sinisen ilman ja tuoksuvain tuulien.
    Ja kuin lapset me riemuitsimme,
    kun saavuimme tornillemme säteilevinä aamuina:
     kohta, kohta olemme lähellä sinua,
    kasvojesi hohde lankeaa ylitsemme!
    Suuri hurmio yhdisti meidät,
     ikävöimme sinua.

    Välkkyvällä miekalla
    karkoitti enkelisi meidät
    ja hajoitti ihanan tornimme.
     Emmekä nyt ymmärrä toisiamme.

    Mutta me tulemme luoksesi kerran!
     Olemme vain tomu,
    mutta meillä on ylpeä kaipuu,
    sukupolvesta sukupolveen
     on ikävämme kasvava.
    Me katoavat näemme vuosituhansien takaa
    ihmisen huikaisevan tien
     sinun valkeuteesi!

KATKENNUT KUKKA.

    Polullani on outo kukka,
     tuntematon kaukaisesta maasta.
    Kuolevana se katsoo minua
    hehkuva terä polun tomussa.
     »Sisareni, sisareni», nyyhkytän hiljaa,
    »uneksitko maasta, josta tulit
    mustankiiltävänä siemenenä
     kypsyneenä ihanan auringon alla?»

    Olen voimaton ja kuolema on minussa.
     Hiljaisuudesta helähtävät soimaan
    kultaiset kielet ylitse maan,
    humahtaen aukeavat vakaiset ovet!
    Näen. Olen väkevä, ilon hurmiossa:
     kukkani, sinä olet punainen venhe,
    minun sankaritekojeni pursi hopeisella merellä!
    Olen leikki keulassasi,
    ikävöin, tahdon kasvaa korkeaksi.
     Missä on kaukainen maasi?
    Missä on minun maani?
    En ole nähnyt sitä koskaan.
     Palatko, venheeni, ennenkuin tulemme rantaan?

AUTIO KAUPUNKI.

    Sydämeni on kaupunki,
    jonka asukkaat ovat jättäneet.
     Poissa on elämän hengitys.

    Tuuli kulkee läpi talojen,
     ikkunat rämähtävät auki.
    Tähdet ja kuu vaeltavat ylitse,
    aurinko paistaa kammottavasti esineisiin,
    joita ei kukaan koske,
     kaduille, joilta askelten äänet ovat häipyneet.

    Kevät, kesä, syksy, talvi menevät,
    sateet ja aurinko murentavat taloja,
    ruoho kasvaa porraskivillä,
     linnut pesivät autioihin huoneisiin.

    Kuollutta? Kärsivätkö kuolleet?
     Kuulen öin sanomattoman tuskan rajun huudon:
    miksi tuho tulee niin hitaasti,
    miksi ei nopea tulivirta
    pyyhkäise kaikkea pois,
    jottei mikään muistuttaisi elämästä,
     joka oli?

HUUTO.

    Eikö kärsimykselleni tule koskaan rajaa?
    Liian vahva on elämänlankani.
    Tahdon paeta näitä iskuja,
    maahan, jossa on mustien kukkien rauha.

    Nauran teatraalisuuttasi, oi kohtalo:
     on hullua paloitella kirsikkaa
    jättiläisen miekalla.
    Miksi vihaat sydäntäni,
    miksi silvot sen kuin vihollisen?
    Näetkö sydämeni aurinkona,
     joka nousee julmuutesi yli?

KUOLEMA.

    Kun olin hyvin nuori,
    kun olin lähellä kukkivaa maata,
    aurinkoa ja humisevia puita,
     pelkäsin sinua, kuolema.

    Nyt seison niiden joukossa,
    jotka odottavat rannalla,
    jotka katsovat väsynein silmin
    pimeälle merelle,
     milloin laivasi tulet näkyvät.

    Me emme tiedä mitään julmempaa kuin elämä,
     siksi me odotamme vapahdusta sinulta,
    josta emme mitään tiedä.
    Kun annat merkin,
    astumme laivaasi hiljaisesti toivoen:
    hyvyys, uusi kauneus,
     ehkä vapautta, kirkkautta kenties?

VALVOJA.

    Katson unettomin silmin yöhön.
    Ikkuna on korkea ja tumma.
    Näkymättömänä paistaa kuu.
    Hopeapilareina seisovat puut.
    Ja kultaiset tähdet lepattavat matalalla
    kuin lamput öisessä temppelissä.

    Tänä yönä on kuolema hyvä.
    Tänä yönä olen niin hiljainen.
    Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän
    kädessäni tähden väräjävä lyhty.

VAPAUS.

    Ruumiini on ollut vankila.
    Nyt lyön sen rikki.

    Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy.
    Voi tuulet, teissä on kaukaisten
               auringonnousujen tuoksu!

    Pois, pois yli tuskan maan,
    pois kehästä planeettain!
    Maa ei kuule riemuhuutoani,
     olen liian kaukana.

AURINKOLAUTTA.

    Nyt katkesi viime köysi,
    köysi hohtava rakkauden.
    Olen aamun rannalla vapaa
     ja autuas ihminen.

    Sinut, aurinko, lautakseni
    taivaan valkeaan virtaan saan.
    Kuin lumotut linnut valoon
     me syöksymme Jumalaan!