II.
TÄHTI.
Näitkö tähden lentävän?
Sen tie värisee vielä sinessä.
Sydämeni on valoisa ja kuuma:
hengästynyt tähti on pudonnut sinne.
Olen värisevä kaari kätesi alla,
vuorilla kaikuva riemuhuuto,
nauru, onnellinen nyyhkytys.
Näkijän autuain kasvoin,
ihanasti hymyillen
kuuntelet, rakastettuni,
suurta kohinaa yössä:
huumauksen mahtava virta vyöryy
tuoksuviin, villeihin metsiin.
ENNEN KEVÄTTÄ.
Kevät nukkuu aavistavana
pimeässä metsässä.
Kulje äänettömin askelin,
älä puhu kuumia sanoja
näiden puiden keskellä,
jotka odottavat väristen!
Käteni on kädessäsi
kuin silmu pimeässä mullassa.
Aurinkoni, älä nouse vielä,
älä kumarru herättäen ylitseni!
Tahdon uneksia vielä väkevyydestäsi
nukkuvan kevään äärellä
keskellä syntymättömän elämän
jumalallista suloa.
VALKEAT AAMUT.
Valkeat aamut tulevat
ihanassa saatossa
peittäen kasteisilla hiuksillaan
maan heräävät kasvot.
Hypähdellen nousevat metsistä
pienet helmenkirkkaat laulut
taivaan siniseen kelloon.
On liian onnellista
elää näinä valkeina aamuina,
kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja,
tuntea huulillansa elämän maku.
Riemu on palannut sydämeeni
kuin muuttolintujen parvi.
Tahtoisin särkyä kasteen lailla
heläjävään, siniseen kelloon!
UNI.
Siinä unessa oli pimeä yö,
lasinen temppeli täynnä liekkejä,
kaksi vihreää tähteä.
Kalpeat kädet peittävät rukoilijan häikäistyneet silmät.
Kummallinen rukous,
ei ainoatakaan sanaa.
Leikeistä kasvaa nopeasti kuultava kukka:
hennot naisruumiit kehässä,
victoria regia tulimeressä.
Rukoilla sitä, mitä ei ole.
Ojentaa kiihkeä käsi
kohti vihreitä tähtiä!
Kaikki murtuu.
Jospa voisi vain hiljaa
ihmetellä elämää.
MALJA.
Olen malja kädessäsi
kuultava ja hauras.
Huulesi ovat maljan reunalla.
Minkä erämaan yli
tulit niin janoisena?
Juo minut! Juo minut!
Kokosin elämän niityiltä
auringon huuman ja kukkien meden,
outojen hedelmäin mehun,
kaukaiseen rantaan murtuvan aallon,
tähtien kukkia,
riemua, tuskaa,
yksinäisyyttä, kuolemaa.
Juo minut!
Elämän ruhtinaskäsi
on täyttävä minut
yhä uudestaan.
VAELLUS.
Silmiesi hellyys on ylläni
virvoittaen minut,
niinkuin lempeä sadepilvi virvoittaa
janoisen maan.
Käsi kädessäsi
loistaen silmiesi alla
kuljen ohi kesän lämpimäin kasvojen,
yli hymyilevän, ihanan ruohon.
Mutta tiedän liian onnellisten kohtalon
talvi on lähellä,
vain kukka, ei koskaan hedelmää.
Nopein askelin,
käsi kädessäsi
loistaen silmiesi alla
kuljen yli ihanan maan,
joka huutaa minua,
kuljen lyhyen kesäni lakkaamatta
niinkuin Lapin aurinko.
MERI.
Olet meri, rakastettuni,
olen ranta, joka ei voi paeta.
Synkässä uhmassa
kuljit tietäsi ylitseni.
Vaelsit vieraille rannoille
petollisena ja julmana.
Epätoivo oli niinkuin sumu ylläni,
sydämeni voima loppui,
en tiedä, mistä elin.
Silloin palasit säihkyvänä
hukuttavin merensilmin,
suutelit jalkojani,
lauloit: sinä ainoa.
Tuhannesti jo kirosin sinut,
tuhat kertaa anteeksi annoin.
IKÄVÄ.
Meren sinisen ulapan äärellä
olen valkea talo.
Sen holvien alla vesi soi.
Ruusuköynnös ympärilläni,
tuskallinen ja ihana kipu:
ikävöin sinua.
Auringonpolte on ylläni,
meren sini on tarttunut minuun,
meren kaipaus:
odotan.
Voit olla ulapan vihreä välke,
hispanon huuto vuoristoteillä,
punainen tuli mustalla taivaalla,
olen tunteva sinut!
Auringonpolte on ylläni,
meren sini on tarttunut minuun.
KIELOT.
Ilta on harmaanvihreä kukka.
Olen hiljainen ilosta.
Valkeat, tuoksuvat kukkani,
ihanankostea, suloinen juoma.
Salaperäiset pienet veitikat,
kuka toi teidät surulliseen huoneeseeni,
joka vielä värisi nyyhkytyksistä?
Sadeillan hieno onni:
suuri villipeurani,
olen nähnyt silmäsi,
kauniin pojanhymysi
ikkunani alla.
MYRSKY.
Tuulen laulu ulkona
soi myrskyä ja kuolemaa,
valittaa ranta harmaja.
Ah, armas, mua peloittaa
sun silmäs myrskyntummat,
kuin lieska veres leimuaa.
Mua suojele!
Soi huuto luona kaislojen.
Lie lintu yöhön eksynyt,
mi etsii parveansa.
Niin sieluasi etsin nyt,
sen tahdon,
tuulen huminassa sitä suutelen!
LAULU RAKASTETULLE.
En näe mustaa tietäni,
en näe kuolemanrannan vartijaa,
joka on huutanut kaiuttomasti:
sinä tulet!
Onni ja aurinko juoksevat nauraen
valkoisella vuorella.
Silmiesi hellyyteen
sukeltavat silmäni
kuin kaksi huoletonta lintua mereen.
Janoinen käteni
on tavoittanut oudon kukan.
Ehkä Kharon heitti sen
kuoleman virran yli.
Se on harmaa ja tuoksuton,
enkä tiedä sen nimeä.
Rakastettuni, sekö toi kirpeän huuman
juhlaamme elämänpuun alle?
SATU.
Veden partaalla
kesän ihanalla viitalla
on onnellista olla.
Kerronko sinulle päättömän sadun?
Vaaleassa kesäyössä
oli mehiläisen pidot.
Leinikinkukka kiharoillaan
tanssi keltaharsoinen haltiatar huimasti
aina auringon nousuun.
Hunaja oli ihanaa juoda
ja yö oli liian tuoksuva.
Hän nukkuu nyt
peipposen pesässä.
Ja pariskunta on hiukan hämillään
ja pelkää,
sillä aivan pieni jalka
on lähellä kauneinta munaa.
Sinä et kuuntele sanojani,
katsot vain hymyilevin merensilmin.
Pysähdytä aurinko, merenjumalani,
jottei tämä päivä menisi meiltä!
MATKA EEDENIIN.
Vieraassa kylässä kuljimme
rakastettu ja minä.
Juna syöksyi kimeästi huutaen
kuin suuri kultanuoli läpi pimeyden.
Oli syysyö ja aseman seinällä
SUNLIGHT, SUNLIGHT, SUNLIGHT
Ja nainen oli kassassa tuhruinen.
»Mrs. Elämä, please,
kaksi matkalippua Eedeniin.»
Hän hymyili äkkiä kirkastuen:
SUNLIGHT!
Juna tyhjä, me vaunussa kahden vain:
kovin harvat kulkevat Eedeniin.
Rakastettuni lauloi yössä:
»orvokkini, mistä tulit luokseni
näin aikaisin?»
Ja juna huusi ihmetellen: aikaisin?
VALITUS.
Olin sinulle outo kukka,
seisoin katsoen iltaan
ja odotin rakkautta.
Sinä suutelit silmiäni,
sinä lauloit kukkuloilla:
»Olet enemmän kuin rakas.»
Mistä tiesin säveleen vääräksi?
Mistä tiesin käärmeensydämesi?
Pois, mene pois!
Heitin sydämeni yölliseen metsään.
Voi tätä valitusta!
Kaikki puut huutavat nimeäsi,
joka kerran oli minulle onnen saari.
III.
HERÄÄMINEN.
Virtaavan veden kylmä tuoksu,
linnun onnenhellä sävel,
kukan sinertävät kasvot
unenhimmeään ui tajuntaani.
Punavihertävä valo virtaa
läpi puoliavoimien luonten silmiin.
Mistä saavuin unen sumumeren yli?
Lienen elänyt ja kuollut kauan sitten.
Ja ollut kovin surullinen!
Kuinka ihmeellistä:
tämä maailmahan on tuore, kasteenihana!
On äsken satanut, on koivunlehti nuori,
sen hieno tuoksu käypi sieluun asti.
Maa sädehtivi onnenitkustansa,
ja aurinko on liian nuori, hellä.
Mitä täällä on ja mitä tuolla?
En nähdä ehdi.
Voi, enhän pian kuole?
Mistä tulinkaan, en muistaa voi?
Lienen ollut leppäkerttu,
purjehtinut koivunlehtivenosessa huimaavasti
ja tehnyt haaksirikon oljenkorteen.
Ah, autuasta heräämistä
Virtaavan veden kylmään tuoksuun!
NYMFI SOITTAA.
Nymfeistä huimin, hirvijalkainen,
valkea ja raikas kuin nuori, hoikka puu,
hiukset liekkikukkana yllä kasvojen
Panin huilun varastaa ja vanhus raivostuu.
Hei, nauraen lävitse metsien
nyt nymfi huilun vie,
ja jäljessä ähkien, etsien
käy vanhan Panin tie.
»Älä juokse, Pan»,
huutaa nymfi,
»sinulle nauretaan!»
Ken tuulen voisi tavoittaa,
ken hirvijalkaisen?
Pää tulinen kaukana leimuaa
ja Pan on hikinen.
»Mitäs, jätän sen
vanhan huilun
ja hiukan lepäilen.»
Nukahtaa alle laakeripuun
Pan muistain nuoruuttaan,
ja hellästi hopeoi lyhty kuun
hänen pientä kaljuaan.
Ihmiset pimeän laakson tuskastaan
heräävät hopeaisen huilun lauluhun
nuoreen, tulenihanaan, kun nymfi yllä maan
vuorella soittaa säkenöivään aamuhun.
KEVÄT.
Yö kevään, taivas aivan yllä pään,
sen taivutan ma kohden kasvojani
kuin oksan kasteisen.
Ja syliin poimin kukat tähtien
niin vaaleat ja hennot. Elämään
puunsilmu puhkee koskein huuliani.
Sen riemu alkaa soida sielussani,
sen tuoksu kietoo pilveen kuultavaan.
SININEN AAMU.
Sininen aamu, sininen aamu!
Aurinko singahtaa kuin punainen suihku
huurteisen koivun pyöreästä maljasta.
Olentoni lävistää leiskahtaen
ihana sininen miekka.
Oi valkeus, säteilevä valkeus!
Valkeus humahtaa lävitseni kuin lintuparvi.
Pieni hömötiainen,
sinun hurmaantuneessa viulussasi
on vain yksi kieli:
sininen latu vuorelle,
joka on tänään minulle TIE.
TÄNÄÄN.
Nousin tänään kuolleista:
Tänään astuin kohisevaan junaan,
se laulaa: ELÄMÄ, ELÄMÄ, ELÄMÄ.
Olen aivan hiljaa,
vedän hatun kasvoilleni,
sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan,
kaikki näkevät, miten juna minua riemastuttaa,
miten tahtoisin sanoa jokaiselle:
rakas, ihanaa on elää!
Uusi puutarha
tuoksuu bentsiiniltä ja asfaltilta,
punaiset, siniset, keltaiset lasikukat
riippuvat betooniseinillä,
kiitävät katuja,
leimuavat silminä
säteilevien muurien välissä.
Ihmisiä, autoja, raitiovaunuja,
kohinaa,
valoja, valoja, valoja,
naurua,
Sonny boy
surulliset kasvot,
silmät, nälkä,
palava suu.
Elämä, äänesi kohisee minussa ja ulkopuolellani
suurena, outona, värisyttävänä.
Ja minä kuiskaan filmin ihanalle sankarille:
rakas, ihanaa on elää tänään!
LENTOKONEELLE.
Elän suurta, totta satua:
sinä ihmisen välkkyvä jättiläiskukka,
hopeinen ja valkoinen iris, lentokone,
nouset sinisestä järvestä
valtaavan korkealle
aurinkoisen maailman ylle.
Sinä olet unohtanut juuresi,
sinä olet unohtanut vartesi,
on vain teriösi ihana kiihko:
ylemmäs!
Kurkistan terälehtiesi lomitse maata.
Olen onnellisempi kuin rakastunut.
Taivas on lähellä.
Jumalan silmät katsovat ihmisen kukkaa.
Uusi ihme:
kuin laiva, joka etsii tuntematonta,
kiitää nyt loistava teriösi etäälle, etäälle.
Meissä on vain ilo ja hurjuus ja valloittamisen himo.
Mikä on meidän tuntemattomamme?
Uudet maat ovat liian vanhat meille!
LAMPUN EPITAAFI.
Olla kirkas kuin vesi,
mustat langat sydämenä mulla.
Kaipasin valaista, palaa,
tahtoi sydämeni punaiseksi tulla.
Liian väkevän virran
syöksi luojani lävitseni.
Tuskassa riemuitsin, paloin
pyhän hetken, valoni iäksi meni.
SANAT.
Tukehdun virtaan, joka on minussa.
Siellä on monia sanoja, huutoja, sopertelua,
mutta ne kaikki tekevät minut surulliseksi,
ei ole sanoja, joista uneksin.
Kevät seisoi valkean puun alla,
kevät ampui kultaisen nuolen taivaan lakeen.
Juoksin hennonvihreään metsään.
»Oi värisevä nuoli taivaankannessa,
sinussa on sanani!» huusin.
Hiljaista, tukehdun virtaan.
Silloin näen ruohon ja puut:
niillä ei ole sanoja,
mutta ne ovat loistava sotajoukko,
niiden äänettömyys on väkevämpi kaikkia sanoja.
KATRI SUORANTA: KEVÄTTUULI
Runoja
I.
ETUVARTIO.
Eräälle uneksijalle.
Etuvartiona yössä silmiin kuoleman
te olette, sisar, katsoneet ajast'aikoihin,
te elämän laivan tähystäjät kasvoin totisin,
sydän vuotain verta vuoksi maailman.
Sama laiva teitä kantoi tuntemattomaan,
teitä ja miljoonia, joita löi vitsaus:
työnorjuus, taudit, nälkä, sukupolvien kirous.
Te vartiopaikaltanne näitte, sisar, maan.
Huipuilta nimettömiltä olematonta päin
te kurkoititte käsiänne aamun koittohon;
jok'ikinen yksinänsä eli saman kohtalon:
teidät ristiinnaulittiin lunnaiks pettäjäin.
Vaan katso: te ette kuolleet, voittamattomat,
yhä väylää viitoitatte ja kutsutte: eteenpäin.
Te uhmasitte kuolemaa tähden eläväin,
siks ulapan yössä yhä soihtunne palavat.
Käsistänne kylmenneistä ne siirtyi toisihin:
me olemme te, meissä te synnytte uudelleen.
Ajan merta mittaamatonta rantaan kaukaiseen
unennäkijät laivaa ohjaavat käsin taipumattomin.
ASTRAIA.
En ollut kaltaisenne,
te jumalat korkean Olympon.
Minut työnsitte juhlistanne
yön tähtien joukkohon.
Perin äitini, Themiin, verta:
oli silmäni kauaksi näkevät,
ja outoja aavoja sousi
ajatukseni väkevät.
Te minua pelkäsitte:
olin teille ounastus kohtalon;
te minussa aavistitte
tuhon, joka tulossa on.
Nyt tähtenä Linnunradan
tytär Zeun, Astraia, kimmeltää.
Vaan sentään turman päivä
ei tulematta jää.
Minun kylmä sieluni nauraa,
te jumalat sortuvan Olympon,
kun kohtalonhetkenne tullen
te siirrytte varjohon.
Suku uusi, suurempi mettä,
yön kohdusta päivään kohoaa.
Sen tähtisilmäni siunaa:
se maailman valloittaa.
METEORI.
Yön, äitini, kaulalla kerta
kera sisarteni kimmelsin.
Joku katkaisi timanttilangan:
alas maahan syöksähdin.
Nyt katson taivaan merta:
näen sisaret kirkkaina ketjussaan;
minä sammuneena lepään
veden alla, päällä maan.
Yön, äitini, tummat kasvot
myös ylläni nään läpi syksyn jään:
hän minua etsii ja itkee,
kun laskee helmiään…
Ah, menetin tähtien rauhan,
yön tytärten ylpeän valkeuden,
tuta sain elon, kuoleman hurman
— nyt mitään kaipaa en.
PROFEETTA.
M. J. Lermontovin mukaan.
Siit' alkaen kun Ikuisen
sain kutsun: tuomita lihaa,
luen silmistä ihmisten
vain syntiä, uhmaa ja vihaa.
Minä puhuin rakkauden
ja totuuden puhdasta kieltä,
vaan vastaani solvaten
he heittivät kiviä tieltä.
Jätin kaupungin sirottain
yli pääni tuhkaa; ja suojan,
kas, erakkoluolassa sain,
ja ravinnon kädestä Luojan
kuten linnut. Eläimet
ja puut ovat veljiäni.
Puhun tähdille, suloiset
ne viihtävät sydäntäni.
Raesateessa kulkien
minä kuulen: lapsiansa
kovin korskasti hymyillen
näin neuvovat vanhempansa:
Tuo mies oli, kuulkaahan,
ylen ylpeä, halveksi meitä;
muka profeetta Korkeimman,
ja vaelsi pyhiä teitä.
Nyt, lapset, katsokaa,
miten kurja ja köyhä hän on,
miten nääntynyt, alaston,
ja hän kaikilta pilkkaa saa.
ALPEILLE.
I.A.Bunin.
Jääpeitteiselle vuoren kukkulalle
ma uursin laulun teräspiirtimin.
Ja vuodet vaihtuvat. Ja hangen alle
on jäänyt polku, jota vaelsin.
Ah, missä taivas kaartuu korkealle,
ja huiput hohtaa lailla smaragdin,
vain näki aurinko, kun kaiversin
ne säkeet jäähän vuoren rintamalle.
Nyt vaikka nimetönnä kuljenkin
ja laakso hymyile ei laulajalle,
mun tuntee runoilija kuitenkin.
Ah, missä taivas kaartuu korkealle,
ma illan tullen laulun kirjoitin
vain sille, joka: nousee kukkulalle.
LAPSEN SILMÄT.
Suuret, surulliset lapsen silmät
kysyvinä nousevat mua vastaan.
Syvyyttäkö, tuntematon maako,
vaiko peili, pintaa ainoastaan?
On kuin teitä varjoaisi pilvi,
on kuin maailmoiden murhe teissä
piilis, yhtyäkseen vuorostansa
tuleen, joka hiiltyy, sammuu meissä.
Aavistatteko sen? Muistatteko
katsoneenne enkelmaassa vasta,
kuinka Kaiken Luoja hymys teille
kultakartanonsa ikkunasta,
kuinka siivin läpikuultavaisin
leijas luokse joku, kallis kovin,
— jyrähti, löi salamaa, ja linna
kiinnipannuin ikkunoin ja ovin
kohos edessänne uhkaavana,
sitten sankka usva kaiken peitti,
näkymätön käsi sinut, pienen,
kylmään, kummalliseen maahan heitti?
Katsot minuun. Uskos, luottamukses
viiltävät kuin veitsi sydäntäni:
Mitä vastaan sulle, mitä annan?
Voin vain näyttää kuilut löytämäni,
merkkivalon jossain ulapalla,
pienen laulun, jok' on kesken jäänyt
kerran… — Tänään otan sinut syliin,
suutelen, jo silmät hymyää nyt.
SYYS.
Mikä on raskainta ollut,
painui sydämen syvyyteen;
laulava, leikkivä riemu
haihtui kuplina veen.
Mikään ei ollut suotta,
ei suru, tuokiot onnekkaat,
mikään mennyt ei hukkaan,
kaiken takaisin saat:
Lankee keväinen sade,
tuo kesän, kukkaset herättää,
simpukat aaltojen alla
aarteita säilyttää.
Seppele kädessä katsot
aavalle kauas: se houkuttelee.
Tokkopa luotausnuoras
syvyyden pohjannee?
II.
VANHA KEVÄTLAULU.
Muistan sun hyvin kyllä,
lapsuudenystäväin,
ruskona aamuini yllä,
varjona vierelläin.
Elämän murheesta kyynelin
silmies suveen pakenin.
Muistan vielä sun kyllä,
lapsuudenystäväin.
Tunnen sen hyvin kyllä,
lapsuudenystäväin:
enää ei kätesi yllä
koskemaan käsiäin:
suru soi siivet valkeat,
kauas ne luotasi kantoivat.
Tunnen sen tuskalla kyllä,
lapsuudenystäväin.
Muistat mun hyvin kyllä,
lapsuudenystäväs:
kietonet syleilyllä
maallista impeäs
saapuissa uusien keväitten:
kuulet havinaa siipien…
Silloin muistat mun kyllä,
lapsuudenystäväs.
Tunnet sen hyvin kyllä,
lapsuudenystäväin:
kimmeltää iltaisi yllä
säde mun hymystäin.
Jälkeen lintujen valkoisten
heität kaipaavan katsehen.
Unissas itket mua kyllä,
lapsuudenystäväin.
KISMET.
Silmät nälkäiset ja kodittomat
kerran yössä näin,
lapsen huulet, arat, levottomat,
poltti käsiäin…
Tyhjennetty kalkki, pelto kuiva, musta,
kahlehdittu olin… Muut' en muistaa voi.
Nyt on malja täynnä kuumaa kaipausta,
kahleet katkenneet, maa vihannoi.
Kannan salaisuutta käsissäni,
unensäteilevää, avaraa,
piillen kerjäläisen ryysyissäni
tutkin joka ohikulkijaa.
Palaan lumotusta puutarhasta,
aarteet, joill' ei vertaa, omistan,
kivisydän-prinssiäni muistain
lohikäärmetietä vaellan.
Vaiti ovat huuleni, en sanaa
ainoata sinis virkkaa saa,
kunis tarhan ruusut, valmut, liljat
sydäntäni nuorta houkuttaa,
kunis helmet, jalokivet, kulta,
oudot, tuoksuavat hedelmät
rauhan vievät sielustani multa,
tuskan silmihini piirtävät.
Palaan suljetusta puutarhasta:
onnen ihmelinnun kiinni sain,
ikuisuuden nimetöntä vettä
pisara on tomuruukussain.
Vaiti, huulet, kunis joku anoo
kuolonjanoon vettä maljastain!
Vaiti, sydän, kunis joku sanoo,
sanan, jonka tunnet sinä vain!
kunis Peri-Banun silkkitelttaan
astuu Ahmed, prinssi aavikon,
kunis jälkeen Nurunnihar-virvan
yksin sinun rakkautensa on.
LAULU NUORESTA JOOSEFISTA.
Ja sinä olit nuori Joosef,
minä paha nainen Egyptin,
ja viattomuutes nähden
minä sinua kiusasin.
Sinä olit kovin kaunis, Joosef,
sua Ammon-Raahan verrattiin,
ja uskollisuutes tähden
minut huostaasi annettiin.
Kai muistat vielä, Joosef,
miten aurinko kultasi kanervaa,
miten kantoi nummelle tuuli
meren tuoksua uuvuttavaa?
Sinä vain ja minä… ja taivas…
Miten vierelläsi vapisin…
Ja omaa nuoruuttani
minä sinussa rakastin.
Sinä olit kovin puhdas, Joosef,
et arvannut kätkeä sydäntäs,
lumivalkoisen madonnankuvan
näin pojansilmissäs.
Kai muistat vielä, Joosef,
miten julmasti sinua haavoitin?
— Oman nuoruuteni tähden
minä sinut pelastin.
Sillä sinä olit nuori, Joosef,
minä paha nainen Egyptin.
— Ja kuitenkin rakastamaan
minä sinut opetin.
KOLME PIENTÄ RUNOA.
Sinun nuoreen rakkauteesi
kuin pelastusrenkaaseen
minä tartuin aallokossa,
kun vajosin syvyyteen.
Läpi kuohujen kamppailimme,
meri niellyt meitä ei.
Rakas, katso: me pelastuimme
— vain renkaan aallot vei.
* * *
Tänä iltana, kaikkein rakkain,
me roolia vaihdetaan:
minä nauran, kun sinun sydämes
on itkua tulvillaan.
Tänä iltana, kaikkeinrakkain,
näet loppuu satu tää:
ken kalleimpansa kavaltaa
ei huomispäivää nää.
* * *
Sa vaikeroit: on rakkautes kuollut,
on ruusutarhas kolkko hautuumaa;
sen käytäviä kulkee valju vainaa,
sun unelmas. Et saata unhoittaa.
Oo sydän, turha huoli. Tunnen sinut:
kuin tuuli tunteesi on vaihtuvaa.
Ens poutapäivä, luulen, nimen uuden
sun vahataulullesi kirjoittaa.
KOHTAAMINEN.
Olen uudesti syntynyt: kuollutta elämääni
joku vieras jumala kosketti kulkiessaan.
Näen, tunnen: on seppele kiedottu ympäri pääni,
tomuruumiini verhottu riemujen purppuraan.
Olen kohdannut kaltaiseni: yössä kuulakkaassa
hän suuteli sieluani terässä angervon;
minä muukalainen, outo kulkija maassa,
nyt tunnustan: täällä, ah, täällä mun kotini on.
Olen toinen nyt: olen ihminen. Kärsimyksin
kukin meistä maksaa saamansa kohtalon.
Sitä välttää en tahdo, en voi, en saa: sehän yksin
maan päällä omaamme on.
VIIMEISEEN PÄIVÄÄN.
K.D. Balmont.
Mun tarhassani hehkuu ruusut valkeat,
ah, hehkuu ruusut valkeat ja punaiset.
Mun sielussani värisevät arat unelmat,
niin surullisen suloiset.
Sun nähnyt olen kerran vain, sä rakkahin,
vain kerran kohtas unelmani unelman,
mut sieluhuni lempi syttyi voittoisin,
se kestää yli kuoleman.
Sun kasvosi näin armaista armaimmat,
ja unen mailta tutut laineet kutries,
sun silmäs taivashaaveen lailla kiehtovat,
ja tulikukat huulies.
Vain hetken haihtuvan sun tunsin, rakkahin,
sun, kohtaloni huikaisevan ihanan,
vaan varjona käyt vierelläni ajast 'aikoihin,
mua seuraat yli kuoleman.
Mun rakkautein — rypäl'verta humaltavaa.
Mun sielussani soivat kuumat, hurjat sävelet.
Mun tarhassani ruusut, ruusut valkeet leimuaa,
ja syvän, syvän punaiset.
ILTA.
Jo ilta viilenee. Sun kädessäs
mun käteni on kylmä, levoton.
Sä tutkit mua. Tutkit itseäs.
Pois painuu kultakehrä auringon.
On linnut vaiti. Laine hiljalleen
lyö rantakiviin. Juova purppuraa
jäi taivaan ääreen. Sinipunaiseen
yö harsoon kaukometsän hunnuttaa.
Niin oli päivä kuuma, helteinen,
se paahtoi keltaiseksi nurmikon
maan janoon uuvuttain. Nyt tuskainen
uponnut katsees katseeseeni on.
Sen tunnet hyvin: poltan ruumistas
kuin liekki; mua vihaat, rakastat
kuin omaa harhailevaa sieluas…
Ja vasta haudassas mun unohdat.
Yö lankee ylitsemme. Kädessäs
mun käteni on tyyni, peloton.
Näät kohtalomme: öistä sydäntäs
ja mua erottaa on mahdoton.
BEATA BEATRIX.
Äl' avaa silmiäs! On aamu tullut,
sen valo leijuu yllä niittyjen,
sen riemu helää virress' leivosen.
Ah, säilytä sa unelmasi hullut!
Sun kuumat huules vielä värisee —
Yön valmu punainen sun kädessäs
viel' elää, vielä ruokkii sydäntäs
se rakkaus, joka luotas pakenee.
Äl' avaa silmiäs! Saat unias
niin hetken nähdä, olla onnellinen.
— Voi, kohta kirpoo valmu sormistas,
kun alkaa päivän tuska, valvominen.
TÄHTI.
Niinkuin matkaan uupuneena
katsois askeltensa alaa,
iltayössä kalvenneena
yksinäinen tähti palaa.
Ei se kyynelöitse, hymyy,
tuskaa, riemua ei tunne;
avaruuden helmaan lymyy,
hukkuu, emme tiedä kunne.
Niin sun aamuus säteilevään
tähtenä, mi mailleen meni,
sammuneena valoon kevään
katsoo kuollut rakkauteni.
HAUTA MERESSÄ.
Sinut hautasin mereen, Sargassomereen,
sinut, kaikkeinrakkain, Sargassomereen.
Uit aikasi aaveena aalloillaan,
kunis painut liejuun upottavaan.
Sua virta vie, sua laine kantaa,
vaan koskaan et saavuta pohjaa, et rantaa,
levät kietovat sua, sua kilkit syö,
meren hirmuista haastavat pilvet ja yö.
Ohi vuodet käy, yhä aavistan sinut.
Olen talven sinusta uneksinut.
Kevät saapuu taas kera kukkasien,
joka kevät tuo uuden rakkauden.
Sinut hautasin mereen, Sargassomereen,
sinut, kaikkeinrakkain, Sargassomereen.
Ja uusista unista seppeleen
joka syys sinun haudalles teen.
SUMUA.
Ero ei ole ikuinen.
Me toisemme löydämme taas.
Suon mättäällä istun hyräillen:
sumu tuo sinut luokseni taas.
Oli käteni kädessäs.
Otin pois sen hetkeks vain,
suon virvaliekkiä tavoitin
ja — usvaa kiinni sain,
sinä häivyit jonnekin pois.
Ihan yksin yöhön jäin.
Tänä aamuna heräsin muistaen:
me kuljimme käsikkäin.
Sumu vei sinut luotani pois,
sumu välillämme on,
sumu vain — ja sen takana naurava
on silmä auringon.
YLÖSNOUSEMINEN.
Ja eräänä aamuna outoon valoon havahdan,
ja kuulen äänen lempeän meitä kutsuvan:
läpi maailmoiden hajoavain kuin huiluna helisee
se ihana huomenvirsi, ja haudat aukenee.
Ja myös meren syvyys antaa kuolleensa takaisin,
ja luokseni käärinliinoissaan käy kaikkein-rakkahin,
ja me tartumme toistemme käsiin ja silmin onnellisin
katsomme hyvää Jumalaa kasvoista kasvoihin.
Ja hän, tuomari, kysyy: »Mitä teitte päällä maan?»
— »Me rakastimme…» — »Ketä» — »Toistamme ainoastaan.»
— »Mitä tahdotte täällä tehdä, kun kaikki uudeks — saa?»
— »Yhä tahdomme, lempeä Jumala, toistamme rakastaa.»
Ja valkea enkeliparvi riemuun puhkeaa,
hymy Jumalan yli kaikkeuden kuin siunaus tulvahtaa:
»Ken yhtä ihmistä lempii, kaikkia rakastaa.
Te tulkaa isänne majoihin, teidän on taivaan maa!»
III.
LAPSUUDENKOTI.
Enemmän kuin maan päällä mitään
sitä kerran rakastin,
ja unessa usein sinne
yhä palaan takaisin.
Näen kaukaa, kuin läpi usvan:
ladon, niityn ja vainion,
ja tuolla, rannalla järven,
talo harmaa kartanon.
Käyn ääneti pihaan: vielä
kota, talli on paikallaan,
isän Musta hirnuu, ja lehmät,
kas, ammuvat tarhassaan.
Väki nukkuu. En herätä ketään,
teen pienen kierroksen:
yhä aitat mäellä seisoo,
ja riihi on entinen.
On äsken kaivettu ojaa.
Savipohjaa valkeaa
oli muinoin pienten jalkain
niin mainio taapertaa…
Menen kaivolle. Kannen avaan
ja kuvaani katselen:
samat silmät… Kiululla vettä
myös vinttaan hiukkasen.
Joku huokaa. Järvi välkkyy.
Tie rantaan on viileä niin,
ja pehmeenvihreä äyräs
on peittynyt kukkasiin.
Polun löydän sentään ja jäljet
monet lapsenleikkien.
Mut aalloista nousevat muistot
kuin varjot kuolleitten.
He nukkuvat poissa Jossain…
Minä elänkö? Kuka oon?
— Eräs heistä. — Tuttua tietä
taas astun kartanoon.
Oi, häilyikö valkea uudin?
Joku katsoiko tänne päin?
Ihan varmaan kalpeat kasvot
minä verhojen välistä näin,
nyt kiirehtien varmaan
joku ovea hapuilee,
hän, jota en tuntenut koskaan,
mua kohta syleilee…
Minä riennän, huudan: »Äiti, olen tullut takaisin, et arvata saata, kuinka minä tänne kaipasin!…»
— — —
Yhä unessa sinne, kotiin,
kovin usein vaellan:
Enemmän kuin maan päällä mitään
sitä vielä rakastan.
IV.
JÄÄLAUTALLA.
Ei tule alusta mistään.
Mantereesta jää
etenee etenemistään,
railo leviää.
Ankarat, lohduttomat,
tutkimattomat,
päämme päällä ovat
tähdet korkeat.
Veljeni tuntematon
vapisee vierelläin.
Taivaan vaskikaton
kiinnipannuks näin.
Ei ole armahdusta
meille kenellekään:
yö on äänetön, musta,
kuolema alla jään.
LOKKI.
K. D. Balmont.
Lokki, harmaja lokki hurjasti huutaen kiitää
yli ulapan myrskyisen.
Se mistä on tullut, ja miks on sen viluinen huuto
noin vihlovan tuskallinen?
Avaruus on rajaton. Käy synkeä taivas pilveen,
Ja vyöryy hyökyaalto kohisten.
Ja nyyhkii pohjatuuli ja kirkuu mieletön lintu,
isänmaaton laps rantojen unelma-kaukaisten.
RANNALTA.
Lähtee viimeinen laiva.
Jää vana vihreänpunainen
jälkeen sen; autio lahti
on hämärän hiljainen.
Ei lokit kirsku, ei tiirat;
nukkuvat asujat kaupungin.
Kaukana tehtaiden sauhut
yhtyvät pilvihin.
Kaartaa yöllistä rantaa
sähköjen jättiläiskynttilät;
aallot kallioriuttaan
voihkien heittyvät.
Laine nousee ja laskee:
syvyyden hirmu luo suomujaan
peittäen vetten pinnan
kultaan ja hopeaan.
Soutaja yksinäinen
tarttuu airoihin tiukempaan:
Pois, kotirantaan! — Äänet
kuiskivat sivullaan,
valkeat kädet viittoo,
liehuvat hiukset kosteat,
purren laitojen yli
kuolleet kurkkivat.
Aavalta rannattomalta
soi sävel myrskyn ja kuoleman;
kiirii lomitse saarten
kaiku ammunnan.
Noin meren sieluko kutsuu,
noinko se omaansa janoaa?…
Armahda, taivas! tän' yönä
seuraa vainajat saa.
LAHDELLA.
Tuhat laivaa tulee, tuhat lähtee.
Työ käy uupumaton satamassa.
Nostokurki nousee, laskee, nousee.
Kiskot jyrisevät. Ohjaamassa
joku lie. Kai joku tuntematon.
Vaununlastit siirtyy laivanruumaan.
Miehet hikoilevat. Joku kiroo,
toivottaen toisen paikkaan kuumaan.
Päivä paahtaa. Lahti rasvatyyni
rannat kuvastaa. Pian joutuu ilta.
Tehtaanpiipun varjo kasvaa, kasvaa.
Kuuluu soitto jostain kaupungilta.
Koti, vaimo, lapset odottavat
joitakuita, lyhyt lepo työstä.
Riennä, kiiruhda! voi, etkö kuule,
kuiskaa ääni uhkaavasta yöstä:
Kohta kohtalos kuin nostokurki
tarttuu sinuun, heittää ruumiis laivaan,
mustaan laivaan, jonka musta aalto
kantaa kauas ääreen mustan taivaan.
AAMU.
Sarastaa.
Ruso arka itäisen aavan rannan
punertaa.
Meri liikahtaa.
Sen kasvoja nousevan päivän hymy
koskettaa.
Sarastaa.
Kuin unesta armaasta heräten ulappa
huoahtaa
ja havahtuu.
Ylösnousemuksen riemu sen otsalle
heijastuu.
Sarastaa.
Tuhat kultaista liekkiä ylitse taivaan
hulvahtaa.
Meri säteilee.
Sitä elämän antaja, aurinkojumala,
suutelee.