IX
Töräpään Iso on sulkenut oven, etsinyt jostakin nurkasta öljytuijun ja sytyttänyt sen ja asettanut laajalle, honkaiselle pöydälle. Laki-Matti tulee esiin sopestaan ja alkaa rauhallisesti selitellä asioita, aivan kuin ei olisi mitään keskeytystä ja häiriötä ollutkaan, kuten häneltä olisi kokonaan jäänyt huomaamatta tuo kiivas, myrtynyt naisihminen. — Tulin, kuten puhe oli, katsomaan, mitä paperitöitä sinulle olisi kertynyt.
Töräpään isäntämies istuu pöydän päässä ikäänkuin ei kuulisi mitään, mietteissään, synkistyneenä, rummutellen kynsillään pöytää, käpristyneillä, mustilla kynsillään.
— Mietitkö yhä sitä Kaukokorven kauppaa? puhelee Laki-Matti kuivakiskoisesti. Sinä meinasit, että tulit antaneeksi liikaa, kun vainiot eivät olleet laajat ja huononlaisessa ruokossa. Mutta metsät, jylkät metsät! Puulla on iso arvo tulevina aikoina.
Töräpään Iso ei vastaa, vaan naputtelee ainoastaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin nostaa kasvonsa ja sanoo:
— Sinä kuulit, mitä tämä vaimoihminen sanoi.
— Niin, tämä suutarin akka, puolihullu eläjä.
— Mutta ylen viisaat puheet tällä kertaa, järkikotkan selkeys!
— Ettäkö tuntuisi niinkuin sen puheitten valossa kirkastuvan oma elämäkertasi?
— Niin, tämä akkako minulla tulen näyttäjänä? Älä veikkonen! Kyllä minä ymmärrän ja käsitän paremmin asioita kuin joku luulee, kauan olen jo käsittänyt. Eikä minuun tepsi se iva ja pilkkakaan. Olen tähän elettyyn ikään jo siksi palttoutunut maailmaa vastaan. Ja ihmisistä minä yleensäkin tuhannen viis! Äläs kelpokaluja! Kaikilla heillä on oma mittapuikkonsa, jolla tarkastelevat ympäristöään. Mutta missä lienee oikea mitta? Luulen, että jos joku on toista hintinkään mittavampi, niin sen osoittaa aikanaan vissimpi kyynärpuu.
— Ja kun sinut asetetaan sen kyynärpuun viereen, niin nähdään, että sinä olet niitä etevimpiä miehiä rikastumaan.
— Ehkä. Mutta eikö mitään muuta? Niinkö vähän sinäkin, jonka pitäisi tuntea minut paremmin kuin kukaan muu, tiedät, mitä sisälläni liikkuu? Luulitko, että aherran ja kokoan tavaraa koko elinaikani niin kuin kusiainen roskaläjää, ja sitten kuolla köykähdän homeinen lantti hyppysten välissä…
— On se siltä vähän näyttänyt.
Töräpään Iso istuu rykösen vaiti ja aloittaa taasen napauttaen ohimoaan:
— Voi, miten aju onkaan kehrännyt ja takonut tuolla kallon ontelossa! Mutta olenko kovinkaan syvälle päässyt, kun on tullut läpäisemätön usva ja huuru… Niin olen antanut ajan kulua ja tavaran kasautua, elellyt ja miettinyt. Omaisuus, se on raskas vasara, voimallinen vipu, jolla saa suuria aikaan maailmassa.
Laki-Matin valjuilla kasvoilla viipyy hienon ivan ja hymyn häivä.
— Antanut tavaran kasautua! Kyllä minä luulen, että olet ollut kasaan kantamassakin innokkaana kuin muurahainen, nyhtänyt minkä suinkin olet irtisaanut, tunnottomastikin…
— Tunnottomasti! Aina teillä on lingottavana minua vastaan se tunnottomuuden tuomio. Ikäänkuin ei kaikissa ihmisissä olisi sama tunto tai tunnonpuute. Ei ole vain kaikissa samaa kykyä ja väkevyyttä. Eikö niin?
— Saattaa olla — noin laajoin hahmoin.
Töräpään Iso nostaa harmaat kasvonsa, joissa himmeänä ja laimeana hohtaa eräänlaista innostusta, huitaisee kädelläänkin.
— Etkö ole koko luonnosta huomannut, kuinka siellä kaikki sotivat toisiansa vastaan, käyvät kamppaukseen kuihduttaakseen ja kuolettaakseen toisen ja itse hyötyäkseen ja paisuakseen.
— No, ihminen on kuitenkin erittäin ja elukka erittäin ja muu älytön luonto. Ihmisellä on omatunto, puntari. No, tosin eri herkkä: toisella toppaa sadan gramman, toisella kilon tai kymmenen kilon paino… No, sinulla on kaikessa toiminnassasi ollut puolellasi voima ja väkevyys ja oikeuden vahva varjo! Et milloinkaan ole ahminut niin paljon, että puntari sisässäsi oli tullut levottomaksi. Siten olet pysynyt rauhallisena, onnellisena. No, jos puntari joskus osoittaisi, että nyt teit vääryyden, niin silloinpa tulisit levottomaksi, pelokkaaksi, sinulle tulisi tunne, että ylhäällä istuu joku, jota pitää lepyttää, palvoa ja kumartaa, jolle olet kiitollisuuden velassa siitä, ettei se sinua rankaise, muserra. No, tämä pelko — siitä saa alkunsa uskonnollisuus…
— Sinä huoppailet nyt kaukana, hypit pois asiasta.
— Ehkä. No, siihen siis jäät, luonnonvertauksistasi päättäen, että elämäsi päämäärä on yhä ja yhä koota rikkauksia.
— Ei. Se on ainoastaan keino, välikappale, elääkseni lopulta sitä väkevämmin. Sillä juuri näinä päivinä, näillä hetkillä, aion tehdä kirkkaan käänteen, vinkkeli-mutkan elämäni taipaleella.
— No, annappa kuulua!
— Niin, tietenkään en ole kummempaa keksinyt kuin lakata kokoon haalimasta ja ruveta päinvastoin kuluttamaan. Minä rakennan komean talon, tornin, otan akan, montakin akkaa, huoria, käyn kalliissa asussa, elän joka päivä ilossa herkullisesti…
— No, hm. Lieneeköhän sekään viisaan miehen hommaa? Eikö olisi parempi käyttää rahoja noin yleishyödyllisesti. Ja muutenkin sellainen homma olisi uskonnollisesti ottaen pahennus, sielun päälle käypää hommaa.
— Uskonto! Kyllä olen sitäkin tunnustellut ja tutkinut. Tuolla nurkkahyllyllä on maailmanaikainen raamattu, ukkovaarin ostama — mokomaan länttäsi ison summan rahaa…
Laki-Matti hymyilee hienosti ja Töräpään isäntämies huomaten vuosikymmenien tottumuksen puuskahtaneen esiin, jatkaa hieman harmissaan:
— No, sen kirjoituksia olen minä lukenut ja tutkinut. Siellä kerrotaan muutamasta rikkaasta miehestä, joka eli joka päivä ilossa herkullisesti, ja toisesta, joka aina lykkäsi elämisen eteenpäin, kunnes hänelle sanottiin: sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta pois! Mutta näin ei päästä sanomaan Iisakki Taikinamaalle, Töräpään isännälle!
— Luuletko niin?
— Ainakin aloitan.
Rummuttelee pöytään ja kysäisee sitten äkkiä:
— Miten on, kauanko luulet omaisuuteni riittävän?
— Aha, alkaako epäilyttää? Riippuu tietenkin kulutuksen nopeudesta. Paljonhan sitä on: selvää rahaa, tuottavia maita ja olletikin velkakirjoja, ylen edullisia kuten sekin Kaukokorven. Kyllä siinä nousee rahan roskaa…
— Nouskoon nyt mitä hyvänsä! Hupenemaan se rupeaa…
— Mutta otapa huomioon, että omaisuutesi kymmenen vuoden kuluttua tavallisia keinojasi käyttäen olisi kaksinkertainen.
Äveriäs mies tuijottaa hetken kulmiensa alta ja älähtää sitten:
— Älä, älä yritä kiusausta! Ei vetäise! Ei ole aikaa! Sinä tyhmä, huomenna sielus otetaan sinulta pois! Tahdon elää!
— No, elä sitten ihmisiksi, kuten maailman ajan ovat rikkaat talot eläneet: rakenna tämä kartano, ota akka, viljele sitä ja viljele maata. Se on viisaampaa kuin hullutus ja muutenkin omaltasi ja jälkeentulevaisten kannalta hyödyllisempää.
— Minä himpun jälkeentulevaisista! Eikö ole kylliksi niitä, jotka mallin mukaan elävät? Minä rakennan tulitornin, senkaltaisen putkulan, että ihmisiltä nähtäisiin, mainittaisiin: tuon teki se! Ja sitten kun sitäkään ei enää ole, vanhat ukot raasun paisteella kertovat tarinoita minusta, miehestä, joka ennen eli…
— Merkillistä! Ihmisiä sinä vihaat ja halveksit ja kuitenkin heidän ihailuaan ja ihmettelyään himoitset…
— Kaikki on merkillistä maailmassa.
— Kaikkein merkillisintä olisi kuitenkin tuo sinun kääntymyksesi
vanhalta uraltasi.
— Päinvastoin. Sillä on peruskivet luonnerakennelmassani. Sillä
olenko minä tätä ennen elänyt ihmisten ojennusnuorien mukaan?
— Se on totta. Pois ladulta tahdot sinä aina vyöryä, teitpä mitä teit.
— Kolmekymmentä, vuotta, enemmänkin, elämäni ajan, olen minä koonnut omaisuutta, koonnut ja elänyt kuin kerjäläinen, en edes aina kyllältä syönytkään. Mutta loppuaika on oleva eri rillitystä…
— Mutta jos rällätellessäsi tuleekin tie eteen ja keppi käteen.
— Tulkoon! Ja katso asuani. Kuin kulkuriukolla. Ei siis ole outoa.
— Ero se on kuitenkin tahallisen ja pakon välillä.
— Sittenpä senkin näkee. No, muistuupa mieleeni muuan tuuma. Kun minä tässä pian pukeudun rikkaan miehen purppuraan ja kalliiseen asuun, niin ota sinä nämä nykyiset tamineeni kengistä lakkiin saakka säilytettäväksesi. Sinultahan sitten ne saan, kun niitä taasen tarvitsen.
— Olisiko tuosta tuloja?
— Oikein. Sinullahan on minulle ikäänkuin velkaa pieni summa. Kirjoita siis kuitti. Minä vahvistan sen nimelläni ja perin sinulta sillä tämän pukuni, jos sitä tarvitsen, tai löytyy se jälkeenjäämistäni kuoltuani. Sopiiko?
— Miksei, jos niistä hommistasi nyt lopultakin jotakin tulee, eikä luonto jälkiviisautta voita.
— Ettäkö epäilet!
Töräpään Iso töytää tuohtuneena pystyyn, menee paiskaten ovet selälleen porstuaan ja sen peräkamariin. Tulee takaisin ja iskee penkkiin rautapeltisen laatikon.
— Siinä on raha ja rahanalaiset paperit! Ja mitä minä teen muulla, mitä minä teen tällä vanhalla talon ronilla, minä, joka rakennan tornin! Katso, entinen on mennyt ja uudesti teen minä kaikki…
Töräpään Iso syytää koukulla tuliset hiilet ja kekäleet ympäri tupaa.
— Lyökäähän puita piisiin, sanoi Seikkinen helvetissä!
Hän pudottelee orsilta pärekimput hiilien ja kekäleitten sekaan.
Laki-Matti seisoo valkein kasvoin liikkumattomana kuin patsas.
— Mi-mitä sinä nyt? Oletko tullut hulluksi? Nytkö siinä nousi
isävainajansa viiripää…
Hän pujahtaa laukkuineen nopeasti ulos, mutta isäntämies sytyttelee kaikki tarkoin. Vasta kun koko tuvan sisus roihahtelee liekeissä, astuu hän ulos, toisessa kainalossaan peltilaatikko, toisessa raamattu.
Kuuluupa jo piikojen kimakoita kirkaisuja:
— Tuli on irti!
Kohta on hälinää ja huutoa. Rengit yrittelevät sammutustöihin, mutta isäntämies estää heidät jyrkästi:
— Antakaa palaa vain! Vanha huuhkaimen pesä — ei siitä muuhun olekaan!
Palvelusväki katsoo isäntäänsä pitkään ja tutkivasti: näyttääkö se miten muuttuneen vähämielisen tai riivatun näköiseksi… Isäntärenki, keski-ikäinen, romuluinen, väkeväkourainen mies huomauttaa, että tuli voi levitä vielä muuallekin.
— Levitköön! Ei se kauas mene. Töräpäässä se pysyy!
Niinpä paloi Töräpään vanha rakennus syyskuisessa pimeässä. Tulenkielet tupsahtelivat näkyviin akkunalävistä ja katosta. Jo paloi porstua, jo toinen tupakin ja kauas yli pihamaan ja peltojen valaisi tulinen roihu.. Edempää katselivat Laki-Matti ja palvelusväki ja itse isäntä. Hänen harmaa naamansa hohti punaiselta ja paahtuneelta; selkäkenossa hän seisoo rahalaatikko kätkössä turkkinsa liepeessä, jalkojensa juuressa reksotti raamattu avoimena. Niin hän seisoo ja lausuu jonkun huomautuksen tulen kulusta ja muodosta, kehahteleekin:
— Mitäs yksi talo meidän varoissa! Köyhiä se koitteleisi!
Liekit hulmusivat ja hulmusivat ja jopa putosi katto ryskyen alas,
säkenet vain sinkoilivat korkealle kohti taivaan mustaa vahvuutta.
— Eikö nyt ole lauantai? kysäisee sitten isäntämies äkkiä. Kylvettävä
on ennenkuin se on myöhäistä. Voi vielä levitä ja polttaa saunankin.
Niinpä he kylpevät, isäntä, Laki-Matti ja muut, suuressa saunassa. Kivet kohisevat ja harmaa huuru tulvahtelee saunan otsikosta, jota tulipalon rome valaisee. Ähkynän ja vastojen pehmeän hössytyksen joukosta kuuluu Töräpään Ison kehaisu:
— Mitä minä välitän, vanhan pellon poika! Pistän vain löylyksi kun talo palaa, vanha kotitalo, Töräpää…
Toiset katselevat häneen entistä enemmän epäillen: kyllä se on tullut nöyräpäiseksi, mööpelit yläkerrassa menneet entistä enemmän sekaisin…
Töräpään Isolla on yhä entinen vanha onnensa. Tulipalo ei levinnyt. Se poltti vain vanhan asuinrakennuksen, mutta jätti navetat ja tallit, vilja-aitat ja muut polttamatta. Tulipalo raukeni kekäleiksi, hiilistöksi, pienet sinertävät liekit hehkuivat ja pihahtelivat ja tulisijat törröttivät outoina, kummallisina, mustina kasoina kekäleitten keskellä.
Yö oli leuto ja hiljainen, tuuleton ja tumma. Taivas kumotti kalpeana, ikäänkuin iloiten laimeasti, joku tähti pilkoitti läpi öisen tummuuden.
Talon palvelusväki oli mennyt nukkumaan aittoihin ja tallinvintteihin. Mutta vanha isäntämies oli jäänyt saunaan ja yksi piioista, nuori ja kevytverinen, iloluontoinen ihminen. Ensikerran kukaan näki tai kuuli Töräpään Isolla olevan vetoa naisenpuolen seuraan. Varmaa oli, että se oli eksynyt järkimiehen ladulta hupsuille teille.
Sinne siis jäivät Töräpään Iso ja nuori naisihminen saunan leutoon herpaisevaan lämpimään. Ukko oli tehnyt käänteen, valtavan mutkan elämänsä taipaleella. Rahalaatikon oli hän salavihkaa pistänyt piiloon saunan lattialankun alle. Toiset piiat poistuivat pilkallisina ja kateellisina. He puhelivat, ettei sillä yhdellä lutkalla ollut älyä pelätä Jumalaa eikä hävetä ihmisiä. Vanhan, homeisen ukon kepulin laskee ääreensä… Mutta sisuksissaan he tunsivat kateuden: sillä tarvitsiko tässä rakastua ihmiseen, mutta ainoastaan rahoihin…
Laki-Matti viipyi vielä raukenevien kekäleitten ääressä hieman punaisena ja raukeana kylvyn jäljeltä. Siinä hän katseli, mietti, vanhapoika, jonka sivuitse elämä oli lipunut, ettei ollut jäljellä kuin harmaata, väritöntä hännän lierukkaa. Ei voinut hän toivoa, eikä halunnutkaan, saavansa riehahtaa kiivaaseen, kuumaveriseen elämään, kuten tuo vanha tuttavansa tuolla mustaotsaisessa saunassa. Ainoana ilonaan ja nautintonaan olivat mietteet hiljaisten metsien keskellä.
Niinpä hän viipyi siellä tovin suitsevilla raunioilla katsellen, mietiskellen ja lähti astumaan hiljaisessa yössä asunnolleen. Tuulimyllyn hahmo vilahti viimeiseksi hänen silmiinsä ja mieleensä syntyi kummallinen kuva: se oli kuin entisajan saarnaileva munkki, etusormi osoitellen kohti taivas lakea: tuolla ylhäällä.
X
Jo huomenna kävi pitikin monia kyliä huihke, että Töräpään Iso oli tullut hulluksi: sytyttänyt asuntonsa ja pidellyt piikoja saunassa, talo tulessa. Kohta kerrottiin, että se rakennutti itselleen tiilitaloa, korkeata kolmikerroksista, pyöreätä tornia jokiahteelle suuren suvannon äkkijyrkälle törmälle. Oli pukeutunut oudon koreihin pukimiin, naismaisiin hepeneisiin. Oli aikeissa ottaa emännänkin niin nuoren ja kauniin kuin suinkin löytäisi kymmenestä pitäjästä. Ei huolehtinut isosti omaisuuksistaan; saivat hänen puolestaan työmiehet tehdä työtä tai olla tekemättä niillä laajoilla tiluksilla. Oli muuttunut tauhkaksi, leppeäksi mieheksi.
Kylien ihmisasukkaat sanoivat viisaasti hymyillen, että odotettava asia se oli, vaikka kauan sitä nyt sai odottaa. Milloinkaan ei kukaan Taikinamaa ole tyytynyt elämään ihmisten tavalla.
* * * * *
On kesäyö Juhannuksen aikaan tulvillaan valoa, kirkkautta ja lempeyttä. Maassa on vihreyttä yllin kyllin, värikkäitä kukkiakin, unenhuumaavia tuoksuja, taivaan suuri haalea silmä ei himoitse eikä nuhtele. On öistä hiljaisuutta, jota leikkaa vain yörastaan laulu muhevassa kesämetsässä, intohimoinen, riemuitseva ja villi, monipoimuinen hupatus.
Yössä seisoo Töräpään Ison tiilitorni punertavana ja muhkeana. Ruutujen takana on sytytetty keltaiset lamput; himmeästi heloittavat ne yöhön, jossa kyllä olisi valoa runsaasti. Töräpään Iso on sanonut tämän talonsa nimen olevan Autuuden Sarven, mutta kansa nimittää sitä enimmäkseen Tapuliksi.
Iloista on Tapulin pyöreässä, avarassa salissa keltaisten lamppujen hehkuessa. Seinistä ja katosta heloittavat räikeänväriset hedelmämaalaukset läpi tupakan sinisen sauhulaatan. Pyöreän pöydän ääressä istuu vieraiden valtapyörä ja siinä istuu itse isäntäkin, joka ennen eleli Töräpään mannulla asussa, joka muistutti variksenpelättiä, himoiten rikkauksia. Kuinka onkaan nyt mies muuttunut! Merkillinen, ylen omituinen on hänellä puku: matalat kengät, levein, perhosina lehottavin nauhoin, silkkisukat, lyhyet housunlahkeet puristettuina partaveitsen terälle, valkoiset liivit, keltaiset, paksut kellonvitjat, laaja, sininen kauhtana, johon on vielä maalattu päivänkakkaroita. Miehen harmahtaville kasvoille on langennut leppeyttä, tauhkaa rauhallisuutta, silmänsä hehkuvat, poskensa alkavat punertaa viinan vaikutuksesta. Sillä tämä mies, joka ei ennen maistanut pisaraakaan jakaessaan palvelusväelleen sunnuntaiaamuiset ryypyt, maistelee nyt runsaasti kuumia, tulisia nesteitä. Lasikarahveissa välkkyy kirkas, karvas viina taikka punssi imelänä ja kellertävänä. Salissa vallitsee häly, helähtelevä, kukerteleva nauru, kuin metristen suruton surina. Ketä ovat kaikki nämä ihmiset, miehet ja naiset, mistä on Töräpään Isolle ilmestynyt niin paljon ystäviä? Ei Töräpään Isolla ole ystäviä enemmän kuin ennenkään, eipä pahoin tuttaviakaan. Hän puhelee heidän kanssaan, mutta aina hän pysyy ikäänkuin ylhäällä taivaansinessä, ikäänkuin ylpeä haukka, jota ei kuitenkaan tällä kertaa haluta iskeä turvattomien, vapisevien lintujen niskaan. Mutta kaikki, jotka saapuvat Tapuliin, kuuluun Autuuden Sarveen, saavat ruokaa tai ryypyn tai molempia, ja siksi on Töräpään Isolla runsaasti ja liiankin runsaasti ystäviä, vieraita. Töräpään Iso tarjoaa surkeilematta, lukua pitämättä.
Täällä on myöskin talon nuori ja kaunis, kemuja rakastava emäntä, koreilevassa puvussa, ylen iloisena ja hilpeänä. Tuon tuostakin saa hän pitkätukkaisen, synkkäsilmäisen soittajan liikkeelle pyöreän pöydän ja punssilasin äärestä. Ja pienen, nurkkaan syöstyn pöydän päällä vetää tämä säveliä, mustia ja sumeita, kaipaavia, ja moni pari alkaa kieppuvan kierron ympyriäisessä salissa ympäri pyöreän pöydän, jonka ääressä istuvat isäntä ja osa vakaaverisiä vieraita, joita ei tempaise liikkeelle punalaitainen viulu eikä kieppuva käyrä.
Viina kimmeltää laseissa, savukkeet höyrähtelevät sinisin, haaveilisin kiemuroin.
Puhellaan; Töräpään Iso miettiväisenä nyykyttelee päätään, kun joku noista vieraista kertoo kaskuja, tapauksia tai toinen mies, paksupäinen, harjastukkainen, leveäsuinen alkaa puhua paksuin lausein, katkerasti ivaillen, lohkoen mahdottomiin möhkäleisiin ihmiset ja kaikki elämänilmiöt. Tahi väliin intoutuu isäntäkin puhumaan viinapäissään, selittelee mietteitään, uskomuksiaan, kertoo juttuja vieraiden kuunnellessa kunnioittavan tarkkaavaisina, inttelee ja väittää sen paksupäisen miehen kanssa, joka uskaltaa ainoastaan varovaisesti ja viisaasti kaataa rytöjä mahtimiehen ajatuksien langettamiseksi.
Yö kuluu. Kaikki alkavat olla juovuksissa. Soittaja on unohtunut nurkkaan muistamatta enää punssilasiaan ja vetää viulua herkeämättä, tanssivat parit kiepahtelevat yhä hupsummin pöydän ympäri, jonka ääressä istuvien puheet alkavat käydä yhä yhtäkaikkisemmiksi, puiseviksi ja työläämmin tajuttaviksi.
— Miksi, sanoo se paksupäinen mies, miksi te tämän Autuuden Sarven tänne pystytitte? Siinähän se entisen kartanonne paikalla olisi ollut yhtä korkealla, mainiolla paikalla; sitten siitä vasta olisi tullut oikea Töräpää.
Töräpään Iso ryyppää, kakistelee.
— Ei käynyt. Siinä ei voi iloita rauhallisesti vanhalla paikalla: tulevat mieleen monet vainajat, jotka ovat siinä ennen asuneet. Alkaa tuntua kaamealta, levottomalta, tulee synkkämieliseksi… Joo, niin tapahtuu, vaikka tyhmät eivät käsitä! Kukaties vielä kummittelee… Mutta tässä on uusi, veres paikka, aivan uutta elämää varten rakennettu rakennus. Tässä ei muistu mikään mieleen. Voi elää rauhassa, iloita ja nauttia elämästään…
— Se on taikauskoa, sanoo paksupäinen mies. Omatunto soimaa…
— Olkoon. Mutta vanhoissa rakennuksissa en enää asu. Siellä asuvat henget. Ihminen kun kuolee, niin pitäisi talokin polttaa… Siksi minä poltinkin Töräpään, sillä entinen isäntä kuoli silloin ja syntyi uusi, tämä nykyinen, joka tässä istuu, aivan veren mies…
Niin he puhelevat, lapsekkaasti vatoen samoissa asioissa, yhä enemmän päihtyen, nauraen ja suristen, tanssien viulun säveleitten lennähtäessä avoimesta ikkunasta kauas, hiljaiseen yöhön, taivaan alle, minkä suuri, haikea silmä katsoo ilman himoa ja nuhdetta, kalpeasti iloiten…
Töräpään Iso tuntee päänsä raskaaksi lyijymöhkäleeksi, kaikki vaappuu silmissä värikkäänä sumuna, hän nuokkuu, ärähtelee ja nukkuu kuullen vielä viulupelin tahtiin lällätetyn laulunrenkutusta.
Sitten herää Töräpään Iso ryntäiltään pöytänsä äärestä. Huoneeseen lankeaa päivän punainen valo, säteet leikkivät lasien särmillä, jotka tyhjinä törröttävät laajalla pöydällä. Huone on tyhjä. Vieraat kai ovat poistuneet raikkaaseen aamuyöhön, jolloinkin auringon noustessa ja lintujen alkaessa virkein mielin viserrellä.
Hän tuijottelee hetken tyhmin silmin kaiken tuntuessa jättimäiseltä, oudon paksulta ja pöhöttyneeltä, tointuu ja päättää mennä nukkumaan. Hän menee läpi keittiön saadakseen vettä kuivaan suuhunsa, jolla ei nyt tunnu saavan aikaan mitään muita ääniä kuin kivitaskun tapaisia maiskahduksia, ja huomaa siellä sen paksupäisen miehen, joka on uupunut nukkumaan taikinatiinun viereen. Taikina on noussut, pursunut yli laitojen ja valunut nukkuvan miehen vatsan päälle. Töräpään Iso ihmettelee, ällistelee ja katselee pääsemättä turralla ajullaan selville, mitä on tapahtunut: oliko paksupäisen miehen maha ehkä halennut… Viimein hän lähtee liikkeelle ja painuu myristen vuoteelleen herätäkseen päivän paistaessa jo kovin viistoon kesän suloisen raikkaana iltana.
Niinpä elelee Töräpään Iso punertavassa tornin komussaan remu-elämää ajan kieriessä, taivaan valtavan ja puhtaan silmän alla.
XI
Vuosia meni. Ihmiset elivät ja Töräpään Iso eli maan kamaralla taivaan vahvuuden alla.
* * * * *
Suuri joki halkoi mustana maisemia, kaislat ja ruohot, lumpeitten vihreys ja kukkien kauniit tyhmännäköiset kärsät rehoittivat sen rannoilla ja kala posahti oudosti niiden rehevyydessä. Jokipenkalla kohosivat vanhat ja ryhmyrunkoiset haavat, lehdet lipatellen ja sipisten, vaikka vähäinenkään tuulenhenki ei niitä häirinnyt. Oli kaunista, kesäistä ja lämmintä. Ilta-auringon paiste lankesi maille; jokin pilvi viipyi vielä taivaan sinessä kuin suuri pumpulinen möhkäle. Sillä oli ikäänkuin matala, mietinnästä rypistynyt otsa…
Jokitörmällä kohosi Töräpään Ison tiilinen talo, punertavana hirviönä, joka kuumotti kauas. Aurinko välkkyi sen isoissa ikkunoissa, joiden takana Töräpään Iso keinahteli kiikkutuolissa koreassa asussaan, siinä samassa isossa ja ympyriäisessä, hedelmien ja kukkien kuvilla kaunistetussa salissa.
Pöydän luona tuolilla istuu Laki-Matti näöltään yhtäläisenä kuin ennenkin. Puhelee:
— Sanon siis sinulle, ettet ole enää rikas mies. Ei sinulla, ole maita, eikä arvopapereita liiemmälti. Nyt sinulta todellakin kaikki entinen on mennyt! Hyvä, ettet joudu kunnan elätiksi.
Töräpään Iso soutelee, tupakoitsee ja vastaa viimein laimeasti, rauhallisesti, melkein välinpitämättömästi:
— Niinhän se saattaa pyörä kiepahtaa. Tikka on kirjava, mutta ihmisen elämä kirjavampi. — No, niin. Kun siis et ole enää rikas mies, et saa elääkään enää rikkaan miehen tavalla kalliissa asussa ja ilossa. Elämä on järjestettävä varojen mukaan.
— Sanotaan sanassa, että kullakin päivällä on surunsa. Antaapa ajan kulua, kyllä mies aina pärjää.
— Sinä vanha kuhveli, sanoo Laki-Matti ärtyisästi. Ota huomioon, että et ole enää yksin. Sinulla on vaimo — no, yksi virallinen ja liepä epävirallisia lisäksi… Ja tuolla piikapalvelijallasi on poikakin; hänenkin tulevaisuuttaan sinun olisi katsottava.
— Itsensä sitä on itsekunkin eteensä katsottava — niin on säännöt tässä maailmassa. Onhan heillä yhtä suuret silmät päässä kuin minullakin…
Laki-Matti näyttää hieman kiivastuneelta.
— Niin olet laiska ja tyhmän välinpitämätön, että etkö liene päästäsi vialla! Pitäisihän sinun ymmärtää, että olet puilla paljailla: sinulla on velkaa niin paljon, että niippis naappis saatko maksetuksi Töräpään maalla, mikä sinulla enää on jäljellä. Saamisia ei muuta kuin minulta ja senkin sinä kuittasit, vaikka et antanut paperia haltuuni. Ei siis muuta kuin tämä tornin komu ja mitä tämä sisällänsä pitää.
— Yksi on ylhäällä, sanoo Töräpään Iso viitaten kattoon. Hän pitää huolta niistä, jotka on kerran maailmaan lähettänyt… Miksi siis pullistella ja huolehtia — kaikki sattuu kuitenkin niinkuin sattuu…
— Sattuu semmoiselle kuin miksi sinä olet heittäytynyt… Viisaalle sattuu niinkuin hän tahtoo!
Vaikenee ja sanoo sitten hiljemmin:
— Mutta ehkä sinä olet kätkenyt jonkin summan etkä pannut kaikkia rahojasi tähän elämän hullutukseen…
— Etkö ole lukenut sanasta, mitä siellä sanotaan maahan kätketyistä leivisköistä? Mitäs rahoista olisikaan, ellei niiden osaisi antaa huilata?
— Niin, sehän olisi oikein, jos kauttakulku olisi hyvää, mutta siitä asti kun rikkaasti rupesit elämään, on suita vain mennyt, eikä tullut mitään.
— Minkäs sille mahtaa?
Vanha asioitsija näyttää ärtyneeltä ja suutahtaneelta.
— Äh, kuinka sinä olet rauhallinen, että oikein harmittaa! Sanon sinulle, sanoo hän sitten hiljaa, melkein kuiskaten, vanhana, lapsesta asti tuttuna: sinua uhkaa suuri vaara…
— Mikä minua voisi uhata, joka peloittaisi?
— Saat nähdä! Minä selitän sinulle seikkoja ja kirkastan asioita, jotka ovat tärkeitä — kun vain annat minulle niistä veloista sen kuitin, joka on jo kirjoitettuna.
— Joo, palkka, palkka! sanoo Töräpään Iso ivallisesti. Tuosta tunnen
ihmiseläjät! Sinun, jonka pitäisi olla minun henkiystäväni…
— No, kun se kuitti on kerran kirjoitettuna, niin yhtä hyvinhän
voisit sen antaa minulle.
— Se annetaan, kuten puhe oli, sitten kun kuolen tai tulen vaatimaan
sinulta sitä kuulua pukuani, yhtä kuulua kuin tämäkin…
— Ei sinuun mikään tepsi! Olkoot sitten asiat pimeinä.
— Ohoh! Luuletko, että minulta on äly mennyt, kun olen heittänyt rehkimisen pois? Ei likikään! Eikö liene tämäkin asia näin:
— Kun minä aloin elää kuin rikas mies, oli minun, otettava akka. Ja sainkin nuoren, vetreän, minä äveriäs kitupiikki, iällinen ukko, jonka saattoi toivoa piankin kuolevan, että sitten pääsisi rahojen kanssa nauttimaan elämästään… Mutta minäkö kuolemaan! Silloinhan minä vasta elämän aloinkin. Se oli aika läikönen akalle: pettymys! Mutta se mietti uuden keinon: keplotteli ja pimitti monin keinoin minun omaisuuttani — ja pelkäänpä, että sinäkin, vanha henkiystävä, saatoit olla siinä jotenkin avullisena. Mutta nyt varani näyttivät olevan lopussa, eikä akka ollut saanut vielä kyllältä, luulee minulla vielä olevan salattuja rahoja, joita himoitsee. Saattaapa miettiä keinoja saattaakseen minut hengiltä, ja sitä tietä päästäkseen ehkä selville viimeisistä varoistani ja niiden omistajaksi.
Laki-Matti katselee toista hieman ällistellen.
— Jos kerran tuommoista luulet talossasi tapahtuneen, niin mikset ole estänyt?
— Mitä minä huoppailemaan ja ohjailemaan, kun kerran ylhäällä on parempi perämies… Ja mikä rikas eläjä minä sitten olisin jos rupeaisin huolehtimaan ja kamppailemaan maailman ja ihmisten kanssa…
— No, kohta saat seisokkia aivan nauramattomalla suulla maailmaa vastaan, sen takaan.
— Mahdollisesti, mutta älkäämme murehtiko huomista päivää.
— No, niin minä olen puhellut sinulle, kuten olen katsonut velvollisuudekseni. Et näytä välittävän. Luotat omaan päähäsi. Ja mikäs; paremminhan olet pärjännyt tähän asti kuin kukaan ja elänet edelleenkin. Lähdenpä siis kävelemään. Näkemiin.
Nousee, ottaa lakkinsa ja menee Töräpään Ison jäädessä soutelemaan hiljalleen savuke hampaissa.
Laki-Matti laskeutuu alas pitikin kiertäviä portaita ja kohtaa niissä naisen, kookkaanlaisen, nuorehkon, kaunismuotoisen naisen, koreilevassa puvussa. Ulkonäkö, käytös ja ääni, kaikki hänessä on kylmää, kirkasta ja kuulakkaa. Hän on Autuuden Sarven emäntä, Iisakki Taikinamaan vaimo.
— No, hän kysäisee, ei siis uutta?
— Eipä. Ei hänellä muka ole salaisia varoja, ei huolehdi huomisesta.
Se on vielä perin viisas ja kavala mies, vaikka sillä joku mutteri
liekin liestynyt…
— Kavaluus kavaluutta vastaan, äännähtää nainen melkein vihaisesti.
Kyllä niiden rahojen täytyy löytyä, vaikka sinisen kiven sisästä.
— Vaan entäpä jos niitä ei olekaan.
— Olla täytyy! Ei se vanha saituri muuten niin huoletonna elelisi.
— Minun uskoni on, ettei sillä ainakaan kovin tavatonta summaa ole,
siksi selvillä olin sen omaisuuksista.
— Olipa nyt suuri tai pieni, niin kyllä sen täytyy tulla käsiini
keinolla millä hyvänsä.
Vanha asioitsija nojaa käsipuuhun ja ryästelee neuvottomana-.
— Toivon, ettei käytetä mitään äkkipikaisia keinoja, ja ettei miestä paljasteta aivan putipuhtaaksi. En ilkiä nähdä sitä tienkululla…
— Ahaa! Teitä arastuttaa!
Nuoren naisen hampaat välkkyvät hymyävästä suusta, käherrettyjä
hiuksia kultaa ilta-auringon sade.
— Älkäähän turhia. Saattehan tekin osanne ja heitetään ukolle sen
verran, ettei anella tarvitse.
— No, niin. Nyt on kuitenkin parasta odotella. Äkkipikaiset päätökset
ja teot voivat viedä kaikki pilaan. Aika on paras liittolainen, se
tuo keinoja ja mahdollisuuksia.
— Oh, odottaminen on niin ikävää. Olen jo niin kauan odottanut ja elänyt tässä vankitornissa. Te, viisas mies, kyllä osaatte menetellä nopeasti ja hyvin…
Laki-Matti pudistelee päätään.
— Parasta on odottaa.
Hän sanoo hyvästi ja lähtee. Nainen katsoo portailta hänen jälkeensä, kun hän mennä humsuttaa nopeasti, hoikin säärin, pitkin, heiluvin käsin, ikäänkuin jokin suunnaton, hoikka, pitkänivelinen hyönteinen.
— Siinä on toinen hassu, sanoo nainen itsekseen.
Hänen kiharoissaan leikkivät auringon säteet.
XII
On talvi. Lumen suunnaton vaippa on peittänyt kaikki, metsän puutkin se on paisuttanut pöhöisiksi, muodottomiksi möhkäleiksi. Tulee pakkanen. Taivaan vahvuus on korkealla, haalakkana ja kuulakkana. Sen pintaa rikkovat ainoastaan tähtien pilke ja kuun keltainen naama. Päivisin kurkistaa aurinko lumitaakkaisen metsän takaa, kurkistaa ja painuu johonkin, jossa sillä on paremmat olot. Ilmassa asuu pakkanen, harmaana, kireänä ja ankarana.
Vanhan suutari Tepon on vaikea tulla toimeen. Mökki on kylmä. Ei tahdo uskaltaa lähteä kehnoilla kerineillä lumiseen metsään, ei edes lähimmälle niityn aidallekaan, saadakseen puuta, jotta uuninkivet hohkaisivat lämmön suloisuutta. Voi vielä käpertyä hangelle vanhoine verineen russakan tavoin. Eivätkä talojen isännät tuo uppokelillä puukuormaa työn päähänkään, eivät ne teetä kenkiäkään. Niillä on ennen teetettyjä.
Hurra pauhaa ja säkättää, haukkuu Teppoa, ihmisiä, luontoa, maata ja taivasta ja niiden asukkaita. Teppo istuskelee vehkeittensä ääressä liikkumattomana, vaiti. Rintaa ahdistaa murhe.
— Kun olisi edes jotakin villaista, lammasnahkaista, ettei pakkasen viima heti tunkisi ytimiin, niin tarkenisi edes nujuuttaa puuta uuniin.
Vilahtaa siinä mielessä sen entisen Töräpään ainainen turkki, joka sillä oli yllään kesät talvet, olipa lämmin tai kylmä.
— Mihinkähän se lunnari pani ne turkkivehkeensä?
Hän miettii ja päättää viimein käydä kysymässä Laki-Matilta. Juosta hynttyyttää läpi pakkas-illan, hitinäisen, repaleisen takin liepeet heiluen.
— No, sanoo Laki-Matti, Iisakki Taikinamaan entiset turkit? Minullahan ne ovat. Antoi minulle säilytettäväksi, ties miksi. Ainahan sillä on hullutuksia. Kuluneet ketaleet. Ei niistä juuri mihinkään ole. Ja kohtahan tuo taitaa nuo tarvita taasen, katala, köyhtyy, tekee velkaa, entinen porho. Liiaksi hullutteli…
Teppo kärvistelee perin surkean näköisenä, kopistelee jalkojaan.
— Kyllä ne passaisi antaa minulle. Ei se niitä tarvitse, eikä muistakaan…
— Kyllä se muistaa ne. Mutta pahahan on sekin, että sinulla on kylmä ja ne turkit tuolla vain nipussa, tyhjän panttina. No, eihän tässä isoja kummia, ota ja pidä. Jos se niitä kaipaa, niin ainahan tuollaiset saa. Ja jos ne pitää samat olla, niin saanhan ne sinulta takaisin.
Teppo juosta liputtelee Töräpään Ison vaatenippu käsissä mökilleen.
Omituinen kohtaus sattui tuossa rötistyneessä, lumeen vajonneessa mökissä, öljytuijun keltaisessa, hämärässä valossa, pakkasen risahdellessa ulkona, tähtien tuikkiessa vihaisesti.
Teppo kääntelee noita äveriään mahtimiehen peruja, likaista rojettunutta turkkia ja lakkireuhkaa. Äkkiä hän älähtää säikähtyneenä:
— Akka!
Hurra tulee, hätkähtää ja jopa on rykösen vaitikin ällistyksestä. Lakkireuhkan saumasta, vuorin välistä näkyy setelitukon laita. Ihmettelivät, siunailivat, etsivät kaikki paikat tarkoin ja löytävät pari muutakin kätköä. Laskevat setelitukkoa moneen kertaan nuoleskellen vapisevia, ryppyisiä sormiaan, mutta eivät saa muuta selville, kuin että heillä on nyt rahaa, paljon rahaa. Sitten he kätkevät setelit visusti uunin taakse irtautuneitten kivien alle. Mutta eivät he saa yölläkään unta. Useammin kuin kerran he nousevat, pistävät tulen päreeseen, ottavat setelit esiin kätköistään: kyllä ne ovat olemassa edelleenkin. He kätkevät ne taasen, kokevat pilkistellä jäisestä akkunalävestä: eihän vain joku kytännyt ulkona… Pakkanen vain rapisi, tähdet katsoivat tuhansin silmin, kuu painui metsän taa naama paisuneena ja hymyten salaperäisesti. Ja he kävivät taasen levolle kohta jälleen noustakseen kaiken tuntuessa epätodelliselta, tarulta.
— Se oli selvää: nämä olivat Töräpään Ison rahoja. Joko hän lienee ne sinne vasiten kätkenyt tai muuten unohtanut. Yhdestä he ovat varmat: he ovat vaiti kuin kivi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikö ollut sama, jos he pitivät ne? Töräpään Isolla oli kyllä rahaa, ainakin oli ollut enempi kuin oli kohtuullista yhdelle ihmiselle. He sen sijaan olivat aina olleet köyhiä kuin vanhat metsäpirut. Eiköhän lienekin joku, joka istui korkealla pakkastaivaan yllä, tahtonut antaa heille pehmeämpää, leudompaa oloa vanhan päivän varalle…
Eivät he alussa kuitenkaan uskaltaneet rahoja käyttääkään. Pelkäsivät, että mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät heillä setelin laidan.
Teppo vain raahasi Töräpään Ison turkki yllä, kelkkoineen ja latuskaisine suksineen metsästä puuta muutaman pesällisen. Ja sitten he istuivat uunin lämmössä, miettivät ja kypsyttivät viimein ajukopassaan tuuman.
Tepolla oli vanhempi veli, joka joskus, vuosikymmeniä sitten oli mennyt Amerikkaan, johonkin Sikakoon puoleen, josta tuodaan jätkille sianläskiä. Tämän velimiehen oli nyt sanottava kuolleen, heittäneen omaisuutta, joka oli lähetetty Tepolle. Tätä ajatusta he nyt pyörittelivät ja vatvoivat tajussaan oppiakseen valehtelemaan sen selvästi, vakain naamoin, uskoakseen sen viimein melkein itsekin todeksi ja tapahtuneeksi.
XIII
Ovat jälleen liikkeessä tuulien humisevat siivet, laahaavat taivaalle pilviä, huojuttavat lumista, jähmettynyttä metsää ja pudistelevat latvuslumia harmaina pilvinä hangelle. Pilviverhot tihenevät, harmenevat ja tummenevat, jopa pisartelevat vettäkin, metsä huokaa, kohahtelee, pudottelee viimeisetkin lumien taakat oksistaan ja hennoista rungoistaan. Joku on ne väännellyt esittämään peikkoja, kouria ja rumia varpaita, kummallisia peukaloita, pöhöisiä, osottelevia etusormia, ja nyt ne ojentelevat ja pudistelevat soittaen vanhaa huminaansa.
On tullut talvinen suoja, alakuloinen, hiukan kitulias ja sairas. Märkä lumi natisee, räystäältä tipahtelee pisaroita, kimallellen, venyen, ikäänkuin vastahakoisesti, apein mielin pudoten lumen karkeaan pintaan.
Nyt lähtee suutari Teppo harmaasta mökistään, lähtee mielessä merkillinen, kumma tuuma, joka ties mistä syystä on itänyt hänen pääluunsa takana. Hän kulkee pitkin lumisia teitä, joita reunustavat harmaiden, paljastuneiden pisteaitojen selät. Hän on menossa Töräpään Ison Autuuden Sarveen, kuuluun Tapuliin.
Korkeana ja punertavana kohoaa tuo tiilinen kuvatus talven valkeudesta, ja kunnioittava, pelokas tunne valtaa väkisinkin Tepon, kun hän sitä lähestyy ja ryhtyy nousemaan kiertäviä portaita.
Astuu sisään avaraan, pyöreään huoneeseen. Laki-Matti istuu siellä yksin. Hänen pitkä, valju muotonsa keinahtelee isännän kiikkutuolissa, laukkunsa roikkuu käsipuissa.
— Päivää, äännähtää Teppo.
— Päivää, päivää.
— Eipä täällä näykään isäntämiestä.
— Eipä se liene kaukanakaan. Istu ja odottele. Siellä on suoja.
Turkitta tarkenee.
Teppe istuu ja vilkaisee toiseen pitkään alta kulmain.
— Tarkeneehan siellä.
— Ne taisivat jo pakkaset pidellä Teppoa lujilla, kun siinä mökissä ei ole sitä puun puolta. Piti jo käydä saamassa suojaksi lammasnahkoja.
— Pitihän sitä.
Teppo on tovin vaiti, tuijottelee toiseen, mutta sanoo sitten äkkiä
ja rennosti:
—— Vaan näistäpuolin en taida muilta turkki kasukkaa kartella! Satuin
saamaan vähän periä.
— Periäkö? Ja mistä?
— Velimies siellä Amerikan puolessa oli kuollut kaivantoon kiven alle, selittää Teppo levollisesti, ja siellähän ne lähettivät useamman markan.
— Vai niin. Kuolemallako se nyt Teppoa lykästi… Onhan se sananlaskukin, että toisen kuolo toisen leipä.
— Niinhän se on, alkaa Teppo, epäröipi ja jatkaa. — Minä olenkin tässä nyt oikeastaan maanostelijana. Ajattelin, että jos isäntä möisi sen Töräpään maateikaleen. Saattaisihan se olla ja elää tässä aina mainittavassa Tapulissaankin.
— Ahaa, vai tuli sitä rahaa niin rutkasti, että sinusta äityy oikein pösö talollinen! No, joo, miksei se voi myydäkin, kun hinnoilla sovitte. Myynythän se on muutkin maat.
Töräpään Iso tuleskelee sisään savuketta tuprutellen ja istahtaa pöydän ääreen.
— Joo, täällähän on pitkästä kotvasta Teppokin. Mitä nyt asioidaan?
— Eipä kummempia. Meinasin vain kysäistä, että eikö isäntä myy tuota
viimeistä maakappalettaan, Töräpäätä?
Töräpään Iso katselee kummastellen pääsemättä selville, onko toinen
tosissaan vai eikö, ivanpoimut suupielissä venähtelevät.
— Kyllä kai. Sitä on Tepolle kertynyt arkunpohjalle sen verran, että
maihin pystyy…
— Lienee tuota sen verran, puhuu Teppo vakaasti ja tukevasti, että
pystyy tämmöisistä pesistä lyömään tinat pöytään.
Töräpään Ison järkkymättömän mielen valtaa melkein ällistys, miltei vihastus sen johdosta, ettei tiedä, puhuuko toinen tosissaan vai onko sillä joku ilkeys ja piruus mielessä. On rykösen hiljaista. Viimein kiikkutuoli narahtaa ja Laki-Matti virkkaa:
— Kuuluu saaneen periä.
— Katos pakanaa, kirkastuu Töräpään Isolle. Rikastui! No niin, osta siis vain Töräpää. Eikä siitä tarvitse lukea minun kämmenelle pennin hyrrää. On kertynyt velkaa tuolle Kauppajehulle. Sen kun maksat, niin pidä maa, kunhan vain tämän taloni ympärille heität jonkun metrin tontiksi.
— Paljonko sitä velkaa on?
— En tiedä tarkalleen, mutta ei se mene mahdottomiin. Vallan kohtuullinen hinta se Töräpäälle on.
— En tiedä nyt lyödä kauppaa lukkoon niin uusummassa, mutta jos velka ei mene murtomiin, niin pyöräytetään kauppakirja ja maksetaan. Käynkin siellä Kauppajehulla siekailematta.
Teppo pistää lakin päähänsä, ja menee.
— No, eihän nyt niin hoppua olisi, estelee isäntämies. No, mene, mene soutelemaan asiaa eteenpäin. Hyvästi.
Töräpään Iso siirtyy akkunan ääreen, katselee ja puhelee:
— Katsoppa Teppoa! Mistähän tuolle se perintö nakattiin? Nyt se sieltä hiirenpesästään pellonreunasta nousee availemaan Töräpään viljelyksiä — minun ja sukuni rakennelmia… Se viheliäinen suutari Teppo! Voi, matala läjä — oudosti saattaa sattua maailmassa…
XIV
He ovat syöneet alakerran ruokahuoneessa kauniisti katetulta pöydältä ravitsevia ja makeita ruokalajeja. Töräpään Iso, joka ennen eläessään kotitalossaan vanhana poikana ja mahtimiehenä haukkasi vain leivänkannikkaa, puri kalaa ja ryyppäsi piimää, eikä aina kyllälti sitäkään, syöpi nyt aina monia, suunmukaisia ruokalajeja ja tarjoaa muille. He siis söivät, Töräpään Iso ja Laki-Matti ja nuori, kaunis emäntä, kaksikin emäntää ja pieni poika. Sillä Töräpään Iso on kutsunut, hetimiten jouduttuaan yysyrjäisiin väleihin nuoren vaimonsa kanssa, tänne Autuuden Sarveensa entisen piikansa, sen, jonka kanssa oli jäänyt saunaan nukuskelemaan Töräpään talon palaessa. Tämä naisihminen on tullut ja tuonut mukanaan kolmen tai neljänkin vuotiaan pojan, kirkassilmäisen nupupään, joka epäilemättä lienee Töräpään Ison poika. Ainakin itse isäntä sitä sinä pitää.
Tietenkään ei nuori ja laillinen emäntä katsonut tätä epävirallista tulokasta suopein silmin ja sortikin häntä minkä voi. Ei kuitenkaan paljon voinut, sillä isäntämies, vaikka pysyikin periaatteittensa mukaan mahdollisimman rauhallisena, irti kaikista puuhista, riidoista, vehkeistä ja kamppauksista, oli sen jyrkästi estänyt. Piialla, joksi isäntämies häntä aina nimitti, ja pojalla olivat omat huoneensa ylimmässä kerroksessa, joihin talon emännällä ei ollut asiaa.
Keskustelu ei ole ollut mitään erikoista. Nuori emäntäihminen on puhunut jonkin ivallisen lauseen Töräpään Ison entisestä elämästä ja nykyisestäkin ja varsinkin toisesta emännästä, Piiasta. Mutta nämä ovat vaienneet melkein tyystin, ja niin on puhe tyrehtynyt. Syötyä on Piika poikineen äkkiä kadonnut, isäntä itse on kompuroinut ylös portaita isoon saliinsa, ainaiseen kiikkutuoliinsa sytyttelemään tupakkaansa.
Laki-Matti ja emäntä ovat jääneet kahdenkesken. Emäntä katselee
hetken vanhaa asioitsijaa, keikauttaa päätään ja virkahtaa:
— Ei siis tuon vanhan saiturin kanssa tule sen selvempää. Aina se
vain elää ja rahaa riittää.
— No, enpä mene sanomaan, onko raha niin selvää. Velkaa sillä on jo niin, että siitä menisi Töräpään maa, viimeinen maansa. Näistäpuolin sen alkaa nähdä, onko sillä jokin minulta salattu tulolähde tai kassapaikka.
Nuori, verevä nainen silpoo vihastunein liikkein jotakin viuhkaa,
puree huultaan.
— Ei kannata epäilläkään. On sillä. Miten se muuten istuisi ja
kiikkaseisi, tupakoisi…
— No, voihan se vetää aikaa, ennenkuin tulee mitään selvyyttä tai tapahtuu romahdus tai jotakin repäisevää. Onhan sillä, ellei muuta, hyvä luotto. Velkaa se saa vielä paljon. Niin iso on ihmisillä usko Töräpään Isoon. Meinataan, ettei sillä tarvetta olisikaan. Muuten vain ottaa, huvikseen, lystäillessään…
— Niin. Siispä tässä täytyy jotakin keksiä, yrittää. Minä en rupea
enää kauan elämään tässä mokomassakin Autuuden Sarvessa, luostarissa.
— Tuskin se siitä vastaan yrittää, jos lähdetiekin, ja mitä sitten
jos yrittelisikin.
Nainen hymyilee ja sanoo sitten helein, tiukin äänin:
— Mutta minä en lähde näin! Kun kerran olen käynyt vihillä tuon vanhan, homeisen kitupiikin kanssa ihmisten edessä, niin täytyy siitä jotakin etua olla, hyötyä enemmän kuin on ollut.
— No, sanoo Laki-Matti ryästellen, näyttääpä, ettei sitä enää ole.
— Oh, luuletteko niin? Kyllä minä vielä keinot keksin.
Hän hymyilee ja leikkii viuhkallaan ja alkaa sitten äkkiä:
— Luuletteko, että tuo muuan lutka, Piika, voisi olla sen rahojen
säilyttäjänä?
— Enpä usko. En luule, että se toiselle, ollenkaan naiselle, heittää
tärkeitä ja selvästi havaittavia toimia.
— Eikä sillä ole muitakaan ystäviä, tuskin tuttaviakaan, kun ei ole kerran teillekään uskonut. Lienee siis tehnyt kätkön johonkin, mutta eipä se ole liioin liikkunut tästä tapulistaan, vai onko?
— Te kai sen parhaiten tiedätte. ‘
— Eikä se osaa elää, hengittääkään muuten kuin rahojen lähellä, vanha saituri. On siis kätkenyt ne tähän kuuluun Tapuliinsa…
— Voi olla niin yhtähyvin kuin toisinkin.
— Niin, herääpä mielessäni muuan tuuma, virkahtaa nuori nainen ja leikkii viuhkalla mietteissään.
Laki-Matti jättää hänet, nousee portaita ja tapaa Töräpään Ison kiikkutuolissaan. Alkavat jutella minkä mitäkin, yhtäkaikkista, Teposta, tämän perinnöstä ja maanostosta, vaikenevat ja mietiskelevät.
Sitten alkaa alakerrasta kuulua kolinaa ja melua ja kirkaisu:
— Tulipalo! Tuli on irti!
Laki-Matti hypähtää pystyyn. Töräpään Iso seisauttaa tuolin keinunnan
ja kuuntelee.
— Tuli on irti alakerrassa, sanoo Laki-Matti hätäilevänä ja
säikähtyneenä.
— Joo, onhan olemassa siitäkin sananlasku, virkahtaa Töräpään Iso,
että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.
— Hoi, mies, älä järkeile! Sammuttamaan! älähtää toinen yritellen
ovea kohti.
Töräpään Iso viittaa käskevästi, jolloin toinen seisahtuu, ja alkaa
rauhallisesti keinuen puhella:
— Älä hätäile! Enhän minäkään hätäile, vaikka on oma tönö tulessa. Minulla on semmoinen tapa, että kun palaa niin minä annan palaa! Hohoi, sinä näit, kuinka paloi se vanha Töräpää… Merkillistä, kuinka kaikki käänteet elämäni radalla tapahtuvat tulipalon yhteydessä…
— Sinähän olet pähkähullu! Tointa nyt tarvitaan! Portaat voivat palaa
ja silloin ollaan kistussa…
Laki-Matti tarttuu toista kaulukseen ja kiskoo pystyyn ja vetää häntä
ovelle ja portaille kuin vastahakoista mullikkaa.
— Se on akan vinkeitä koko höly, ärisee hän. Samassa he törmäävät
nuoreen emäntään, joka kiireesti kapuaa portaita.
— Koko alakerta tulessa, heläyttää hän kirkkaalla äänellään, huoneiden seinustat ja välikattokin. Ukko, onko sinulla mitään arvopapereita tai muuta rahanalaista, että keritään pelastaa?
Töräpään Iso nojaa käsipuuhun ja ivanpoimut suupielissä venähtelevät,
silmät tuijottelevat juhmukulmien alta pirullisen pilkallisesti.
— Mitäpä niitä, nyt enää olisi, ja vähät välitänkin noista
maallisista asioista…
Sitten hän vilkaisee ikäänkuin hätääntyneenä sivuilleen.
— Entä Piika ja poika?
— Siinä on miehellä aarteita, tiuskaisee emäntä äkäisen ivallisesti.
Tallessa ovat! Tuolla olivat pikkuportailla; raahasi vielä rojuakin
ulos.
Töräpään Iso nojaa taasen käsipuihin ikäänkuin mietteissään,
katsellen, kuinka liekit leiskahtelevat ulos alakerran akkunalävistä
ja palaneen käry nousee sieraimiin.
— Hoi, hyvä mies, huutelee Laki-Matti ja pudistelee häntä olkapäästä.
Eikö tulipalossa pitäisi jotakin yrittää? Ehkä sinulla sittenkin on
jotakin arvokasta pelastettavaa? Ainakin se minun kuittini?
— Omastaan kukin huolehtii, puhelee Töräpään Iso hätäilemättä. Tallessa on. Onpas sinullakin ne minun vaatteeni. Kun tuli syö linnan, niin lie nilistettävä herrasasu päältä pois ja pukeuduttava kulku-ukon ketineisiin…
— Ne rojettuneet turkit ja lakkiko, ihmettelee Laki-Matti. Annoin ne tässä pakkasilla suutari Tepolle.
Töräpään Iso tuijottelee toiseen tyhmistyneenä, silmät suurina ja säikähtyneinä, hypähtelee sitten portailla kokonaan malttinsa menettäneenä, vähän kähein äänin:
— Annoit Tepolle! Annoit Tepolle minun vaatteeni! Herra Jumala! Siinä se oli Tepon Amerikan perintö! Niissä vaatteissa oli rahakätkö, minun hätävarani, vanhan päivän turva… Ja nyt se on mennyt! Voi, matala läjä! Sinä teit minusta kerjäläisen…
— Mistäs minä sen tiesin! sanoo Laki-Matti hätäisenä.
— Siinä on miehellä pankkilaitos, aloittaa nuori emäntä ivallisen vihaisesti. Rahat siltä menee ja talot palaa eikä muuta kuin tollottaa…
Töräpään Iso kimmastuu ja polkaisee jalkaa.
— Palaahan ne kun poltetaan! Akka saatana, sinä olet varastanut minun omaisuuteni ja polttanut taloni! Sinä joudut vielä kiipeliin…
Mutta nainen naurahtaa, hymyilee ja virkkaa melkein lempein äänin:
— Millä sinä sen toteen näytät? Hyi, tuommoinen mies! Hyvästi ja
iäksi!
Ojentaapa vielä kättäänkin, mutta kun Töräpään Iso ei siihen tartu,
pyörähtää ja hypähtää portaita alas.
— Tämän näköistä ei näy näillä mailla!
— Mikä nyt neuvoksi? kysäisee Laki-Matti masentuneen näköisenä.
Voisikohan Tepolta saada peloittelemalla ne rahat pois?
— Eihän niitä mitä saada. On sillä sen verran älliä.
Alakerran akkunoita räsähtää rikki ja lieskat kuumentavat ahtaat portaat, yrittelevätpä nuoleskella jo käsipuita. Ukot painuvat pihalle katselemaan, eivät yritäkään ryhtyä pelastushommiin, ja tuli hypähtelee jo toisessa kerroksessa, kohta kolmannessakin ja hulmahtelee pian katolla.
— No, tiiliset vahvat seinät siihen ainakin jäävät, ääntelee viimein
Laki-Matti. Mutta muutapa sulle ei jääkään. Mitä ottanet neuvoksi?
Töräpään Iso seisoo hajasäärin yritellen tapailla entistä tyyneyttään ja rauhallisuuttaan. Häneen on noussut jonkinlaista innostusta, vahvaa tunnelmaa: tässä Töräpään Iso taasen seisoo, katselee, kuinka talonsa palaa.
— Neuvoksi! aloittaa hän ja huitaisee kädellään ja jatkaa kuin saarnaillen: — Neuvot ovat monet! Aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin! Ja maailmassahan tässä vielä ollaan! Sinäkin, jos lienetkin näinä viime aikoina puliveivannut omaisuudestani jonkun markan, niin olitpa edesmenneinä aikoina hyvällä nurkalla sitä omaisuutta kasaamassa. Tässä on siis vielä kuitti niistä vanhoista veloista. Jos tietäisin, että teit tämän viime rötöksen tahallasi, niin olisinpa tällä velalla voinut sinua hieman kiusailla. Mutta mitäpä näistä maallisista asioista. Yksi on ylhäällä, jonka hyppysissä ovat nyörit…
* * * * *
Töräpään Ison ylen kuuluisa Autuuden Sarvi paloi melkein perin pohjin. Tiiliseinät jäivät törröttämään nokisina ja murenevina ja kevätahavat ulisivat alakuloisesti raunioitten raoissa.