Kolmen Töräpään tarina

language: Finnish

KOLMEN TÖRÄPÄÄN TARINA

Kirj.

Pentti Haanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

I

Harmaat, poimukkaat pilvet laahustivat matalalla metsänlatvojen ja kyläaukeitten ylitse. Tuuli heräsi jossakin erämaassa, nousi lymypaikastaan; sen sairaat keuhkot läähättivät ja puhkuivat, pilvien pinta pullisteli ja muutti muotoaan kuin laho, harmaa vaate. Paikoin se painui maata kohti kuin valtava, riippuva vatsa, joka jälleen rypistyi, kuroutui kiinni selkärankaan… Sitten siellä kai repeilivät ja ratkeilivat ohuet kalvot; tuiskusi, isot monimuotoiset hahtuvat tanssivat alas kevytmielisesti pyörähdellen. Tuisku yltyi, hämärä laskeutui maisemille. Mutta pimeydessä tanssivat monimuotoiset, isot, kuin pöhötautiset hiutaleet. Pimeyttä ja valkeutta sekaantuneina toisiinsa vähämieliseksi, murheelliseksi tuprakaksi…

Laajan mäen lappeella on Töräpään talo, kuulujen Taikinamaitten talo, harmaana ja matalana, lumeen vajonneena. Isäntä, Timo Taikinamaa, seisoo portailla; valju ja sileä vanhanmiehen naama kurkistaa harmaan, pitkän takin sisästä. Näkee pimeyden, hiutaleiden vähämielisen pyörinnän, tuntee tajuunsa painuvan yhä raskaamman synkeyden, levottomuuden, huokaa ja mumisee:

— Kevätkö nyt on vai talvi? Marraskuuko tulossa vai toukokuu? Onko siellä ylhäällä riitingit sekaisin: yritelläänkö asettaa kaksi talvea seläkkäin…

Huokaa jälleen.

  — Syntien tähden ihmistä koetellaan. Sillä paha sydän ei nöyrry eikä
  masennu. Yhä se ajattelee katkeria ja pilkallisia ajatuksia.

  Vanha isäntämies kääntyy, painuu huoneeseen narahtavasta ovesta ja
  yrittelee ottaa lepoa, unta mustin ja levottomin mielin.

Tulee aamu. Tuisku on laannut, mutta kaikkialla on paksuna ja pehmeänä lumen suunnaton valkea vaippa. Taivaan iso ontelo on näkyvissä, viimeiset pilvenrepaleet haihtuvat, pohjanpuolelta pyyhkii viima purevana ja kylmänä kuin partaveitsi.

Töräpään isäntämies seisoa harottaa keskellä kartanoa haarojaan myöten lumessa, kynsäisee päätään ja kahlailee takaisin tupaansa murahtaen ainoastaan:

— Vappuaamu.

Sitten ottaa hän kirveen ja koivuisen kelleksen ja alkaa hakata. Ei siitä mitään synny, iskut vain putoilevat ankarina, isot lastut sinkoilevat räsähdellen palkeille. Talon vanha emäntä vaappuu tupaan leveänä ja lihavana. Hän on kuin syötetty hanhi, jalat ja kädet liikahtelevat kuin tönköt kapulat. Hän nousee seinää kiertelevälle kapealle penkille ja yrittelee tavoitella katonrajassa naulassaan roikkuvaa aitan avainta, mutta ei onnistu. Iso vatsa ottaa kiinni seinään ja hän horjahtaa takaisin lattialle.

— Ota sinä, ukko, tuo avain, sanoo hän hiljaisella, lempeällä äänellään. Minä en saa.

Ukko ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Kirves kolkkaa, lastut irtaantuvat räsähdellen kuivasta puusta. Emäntä yrittelee itse välillä, ei onnistu ja alkaa uudelleen ruihnata:

— Ota sinä, ukko, tuo avain…

Silloin ukko viimein paiskaa kirveen pois, hyppää kiukkuisesti tasakäpälää penkille, töytäisee avaimen aivan emännän nenän alle ja tiuskaisee:

  — Tuossa! Vielä tässä avaimia! Mitä siellä tyhjässä aitassa teet?
  Loppu tässä kuitenkin tulee…

— Ukko, älähän nyt kimpaannu. Yritettävä se elävän on.

Navettapiika tulee ulkoa, päällään roikkuen joitakin likaisia ja karvaisia vaateriekaleita, kengät tolokkosessa, paljaat kintut sonnassa.

— Nyt siellä on yksi kuollut.

— Mikä yksi? tivaa ukko.

— Lehmä. Nälkään ne alkavat kupertua. Koivun varvutkin ovat taasen kaikki. Millä heitä ruokittanee…

— -kele! Ei millään! Kun ei ole lehmille suuhun sujuvaa, niin koetetaan löytyykö lehmistä vielä ihmisen suuhun sujuvaa. Kun ei kerran kesä tule, en minäkään enää odota…

Ja Timo Taikinamaa, Töräpään isäntä, alkaa romuta puukkoja kahasta ja teroitella niiden teriä.

— Ukko, ukko, ääntelee emäntä vaisusti. Älähän nyt kovin kimpaannu!

II

Pitkästä ja matalasta, tuohikattoisesta navetasta tuodaan elukka toisensa jälkeen surkean laihana, luut ponkollaan, karva pörhöisenä ja takkuisena, vaivoin pystyssä pysyvänä hankurana, joka kuitenkin yrittelee harata vastaan. Kirvesnakka kumahtaa sen niskaan, puukko sujahtaa kurkkuun, veri lirisee astioihin, naudan silmät mulahtelevat tovin, sorkat sätkivät. Lumen valkeudelle ilmestyy verisiä vuotia, lihakasoja, joissa tosin ei liene kuin luita ja jänteitä, suolia ja kutistuneita rapamahoja. Aurinko on kohonnut korkealle ja katsoo ikäänkuin pilkallinen, kaihinen pirun silmä, hanki punertaa ja sädehtii, päivänpuoleiselta räystäältä tipahtaa joku vesipisara.

Mutta yhä uusia elukoita kiskotaan esiin vitsaperistään. Joku mölähtää surkeasti, mutta nuija putoaa, puukko tekee työtään ja ei ikinä ole siitä kurkusta kuuluva enää älähdystä. Ukko itse liikkuu lehmien ja lihojen keskellä kepelänä ja sukevana kuin pieni pirun poika, kädet kyynäspäitä myöten veressä, puukko ahkerassa liikkeessä irroittaen nahkaa, silpoen irti lapoja ja lihankappaleita. Tulee ilta ja hämäryys. Silloin Töräpään pitkä navetta on tyhjä. Puolenkymmentä nautaa kiekkuu siellä kytkyvissään ynähdellen surunvoittoisesti. Neljäkymmentä on niitä nuijittu ja lihattu. Ukko kulkee ja katsoo, että vuodat tulevat huolella levitetyiksi orsille, että lihoihin ja luunsolmuihin, joita on talon kaikki ammeet ja astiat kukkurina, tulee runsaasti suolaa.

Niin hän kävelee, isännöipi, neuvoo ja tiuskii ikäänkuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunutkaan, aivan kuin olisi tehty vain heinätyötä tai korjattu viljaa. Sitten taasen hänen herkät verensä joutuvat liikkeelle, niinkuin hän nyt vasta huomaisi, niitä tässä on tehty, hän, kitsasluontoinen mies, jolle pieninkin vahinko taloudessa oli kangastellut silmissä perikatoon vievänä, joka oli joutunut suunniltaan, jos häneltä joutuu hukkateille jokukaan pahainen karitsa.

— Neljäkymmentä lehmää, neljäkymmentä lehmää! Niin ihmistä koetellaan… Siihen meni eläminen, siihen kahdenkymmenen vuoden aherrus! Jumala, punnitsitko tarkasti: olinko niin suuri syntinen, pitikö minun maaltani hävitä…

Hän kävellä viuhtoo, heittää lakkinsa kartanolle ja repii tukkaansa.

— Navetta tyhjäksi minulta poloiselta! Niin meni eläminen! Kuolema, kuolemahan tässä kuitenkin tulee, tai kerjääjän keppi kouraan…

Hän menee talliin, ottaa marhaminnan ja ripustaa itsensä orteen. Siinä hän korisee, jalkaterä viputtaa lattiaan, tärisee ikäänkuin tahtia polkien. Silloin tulee renki ja sivaltaa marhaminnan poikki.

— Ei tässä nyt sentään tarvinne itseään orttaa…

  Töräpään vanha isäntä korisee hetken, tointuu, nousee ylös
  marhaminnan kappaleet käsissä, äyskäisee rengille:

  — Katkaisit hyvän marhaminnan! Saat maksaa! Mitä? Meinaatko ettet
  maksa? Tilistäsi se vedetään…

  Mutta renki taluttelee isännän huoneeseen ja vuoteeseen. Hän on
  sairas, kuolema on iskenyt häneen kouransa, ehkä hän ei saanutkaan
  lopettaa hengenvetojaan nuoran nenässä… Tulee yö, Timo Taikinamaan
  viimeinen yö.

Pilvet vaeltavat taasenkin taivaalla, tuulen keuhkot hengittävät raskaasti, metsä puhisee, sataa, pisarat tippuvat kattoon raskaina kuin lyijynrakeet. Sade rummuttaa kummallista soivaa ja salaperäistä, enteilevää rummutustaan…

— Mitä? Sataako? Se on vettä… Tulee kesä! Kesä tulee muille, mutta minulle kuolema… Neljäkymmentä nautaa löin minä lihoiksi juuri kesän tullessa… Niin syntinen veri ihmisessä öntyilee, teettää hulluntöitä, kuolemansyntiä… Oo, kuolema korjaa. Hakekaa tänne Iisakki.

Iisakki, ukon ainoa poika, tulee ylisillään; pienenlainen, liki toista ikäkymmentään oleva mies. Hänellä on isänsä valju, selkeä ja ilmeetön naama, mutta hänen rauhallisista liikkeistään, koko olennostaan on havaitsevinaan, että hänessä liikkuu talon emännän laimeaa ja väritöntä, leppeää verta, tai ainakin asuu isän kuumuus ja kiivaus jossakin syvällä.

— Iisakki! Joo, minusta nyt aika jättää. Hetki on tullut. Kaksi kertaa elämässäni olen tehnyt suuren synnin. Ensin minut armahdettiin. Nyt ei. Eikä ole väliäkään, Iisakki, mutta sinun on yritettävä. Älä anna talon hävitä. Kokoa omaisuutta, omaisuutta… Siinä on turva. Elä viisaasti. Kokoa kaikin keinoin. Kyllä olen opettanut, vaikka en itse ole pystynyt, hulluverinen mies… Sinä osaat, tiedän sen… Omaisuutta, omaisuutta…

Ne ovat Töräpään vanhan isännän viimeiset sanat. Hän on saavuttanut rauhan, hän makaa levossa.

III

Valkeni seuraava päivä. Kaikkialla oli lumisohjoa, vettä suurissa lammikoissa ja vettä pisarteli vielä harmaista pilvistäkin, ja joskus kurkisti aurinko pilven repaleista ja silloin häivähti maanpinnalla ikäänkuin suuri, onnellinen hymy. Metsän puut hamottivat vihreinä, koivunvarvut paisuneina, ikäänkuin punastellen, tuuli puhisi, soitteli oksastoissa. Se oli vapauden laulua, vanhaa ja siltikin uutta. Kartanolta höyrähti sonnanhaju ja sulavan lumen tuoksu, vainiot näkyivät harmaina ja paljaina, kukko pelehti kanoineen tunkiolla ja kiekaisi röyhkeästi.

Töräpään vanha isäntä vietiin riiheen ojennettuna laudalle, pestynä, parta ajeltuna, valkoinen paita päällä. Iisakki nojasi ovenpieleen, katseli ja mietti.

— Siinä se nyt makasi hänen isänsä valjuna ja kumman rauhallisena. Eilen se vielä reutoi teurastöissä, hihat käärittyinä ja kädet veressä, puukko kourassa. Rinnassaan asui tuska ja levottomuus. Noin nättiinkö siitä pääsi… Vai oliko se jokin yhä olemassa tuskineen ja levottomuuksineen jossakin, heitettyään tuohon tuon valjun pökkelön.

Pojan mieleen nousevat kuvat tuon nyt niin liikkumattoman miehen vaelluksesta tällä maankamaralla. Oh, miten paljon olikaan tarvittu kiivautta ja vaivaa ja pyrkimyksiä päästäkseen nyt lopulta tuohon laudalle parta ajeltuna, puhdas paita päällä…

Tässä se oli syntynyt maailman vaivaan samassa Töräpäässä, jossa henkikin lähti. Isänsä oli juureva ukko. Se oli rakentanut jyhkeistä puista nämä Töräpään nykyiset rakennukset, viljellyt maata, ja nostanut talon rikkaaksi öhytaloksi, jossa oli rahaa ja rukiita. Äitinsä, talon emännän, sanottiin jääneen taloon mustalaisjoukosta ja siitä kai peri poikakin kiivasta, hurjapäistä, kulkevaisen verta.

Viidentoista vanhana se rupesi kulkemaan kylillä ja juomaan. Ajeli oriilla, varasti aitasta viljaa ja vaihtoi viinaan. Isäukko työlästyi perinpohjin ja sanoi, että kun kerran kuljet niin kulje sitten, äläkä palaa ja lähde alinomaa. Silloin Timo Taikinamaa lähti, eikä siitä kuultukaan kymmenkuntaan vuoteen. Taloon jäi kuitenkin toinenkin poika, vähäistä nuorempi, joka oli kotona pysyväinen ja puuhaili sävyisästi. Mutta toinen poika kulki missä lienee kulkenutkaan, merimiehenä purjelaivoissa, vieraissa maissa ja suurissa kaupungeissa, teki väliin töitä ja taasen vaelsi. Sitten hän ilmestyi jälleen kotikyläänsä puettuna kuten oudon hieno herrasmies, leuan alla simsetti, jaloissa patiinit, mustat kuin tervaruuhet. Äitinsä oli kuollut jo vuosia sitten, ja isänsä makasi juuri tautivuoteella.

Isänsä, vanhan ja harmaantuneen miehen, sydän oli käynyt pehmeäksi, leppeäksi ja unhoittavaiseksi, kun hän siinä lepäsi odotellen kuolemaa. Hän kutsui maankiertäjä-poikansa luokseen ja sanoi, että tälle oli tuleva toinen puoli niin maasta kuin muustakin taloudesta, asukoot veljekset yhdessä tai erillään, kuinka sopivat.

Mutta se oli käynyt kovin sen kotona pysyneen veljen sydämelle. Hän sanoi, että oli tehty vääryyttä: toinen, joka oli humunnut maailmanrantoja, tuli ja otti häneltä sen minkä eteen hän oli vuosikausia uurastanut ja hikoillut kuin orja. Niinpä lienee siis hänen vuoronsa lähteä, täällä hän ei enää voisi elää rauhassa, tehdä työtä ja syödä. Lähti, meni kai merille ja sille tielle jäikin.

Mutta Timo-poika puuhaili nyt talon töissä ja riijaili lähikylästä rikkaan talon tyttöä saadakseen taloon emännän. Isänsä kuoli. Nytpä hänen verensä taasen kuohahti outoihin toimiin: hän pitäisi häät ja hautajaiset yksin tein. Ne häät pitäisi kuitenkin pian pitää ja parempi yhtä aikaa kuin kovin lähekkäin. Turhaan kylän hurskaat muorit selittelivät hänelle aikeen jumalattomuutta, kehoittelivat saattamaan isänsä kunnialla ja rauhassa hautaan.

— Maatkoon isä levossa. Uskon, että hän ei enää välitä maallisista, peijaisista paremmin kuin häistä tai ristiäisistäkään… Ja monta kertaa hän sanoi minulle, että emäntä se talossa tarvitaan. Miksi siis aikailla…

Niinpä tapahtui, että kun Töräpään toisessa tuvassa oli vanhan isännän peijaat, oli toisessa pojalla häät. Se oli marraskuinen yö, tähdet loistivat taivaan mustansinisestä vahvuudesta, kuun kannikka painui metsän taa kapeana ja käyränä kuin silppuviikate, vainiot aukenivat tummina ja kellertävinä, teiden ja kartanoiden jäätiköt kiilsivät ja kimmelsivät kuin tinapaperi. Häätuvassa yritti olla hiljaista ja vähäpuheista, iloisuus ja remu näytti jääneen kauas. Mutta sulhanen itse huojahteli humalaisena, päissään kuin taivaan käki.

— Hohoi, näyttääpä, että sain talooni kahdet hautajaiset! Siksi asetin häät ja hautajaiset rinnan, jotta ilo murheen rinnalla sitä selvemmin havaittaisiin. Mutta näyttääpä, että ei häähuonetta tullutkaan, tuli tuplapeijaat… Soita, pelimanni! Viinaa ollaan noutamassa.

Vanha, harmaantunut soittaja, jonka veriä viina kiehtoo kevyempään kiertoon, tempaa viulun leuan alle. Sen punaisenruskeat laudat kimmeltävät himmeässä valossa, pitkät, hoikat sormet hypähtelevät kielillä, käyrä keikkuu ja hääpolskan tahti ja sävelet täyttävät tuvan palkeista mustaan, karstaiseen laipioon, tummina ja riemastuttavina, veriä huumaavina. Jopa alkaa tanssi, palkit natisevat, kauas tummankirkkaaseen yöhön kaikuu jyske tanssin hiostavasta ympyrästä, poikien hihkaisu tai tyttöihmisten naurunkikatus.

Sulhasmies vuoroin huojahteli häähuoneessa, vuoroin painui läpi pimeän porstuan toiseen tupaan, missä istuskeli vanhempia, vakaita ihmisiä muistellen vainajaa ja puhellen sen elämästä ja kuolemasta ja maahanpanosta. Täällä istui sulhasmieskin hetken vakavana, ikäänkuin syvästi murheissaan, kuunteli totisena, kun he puhuivat hänelle moitiskellen syntisistä, jumalattomista meiningeistä, myönteli, nyökytteli päätään. Sitten hän taasen ärtyi:

— Elettävä se elävän on! Kyllä haudassa levätä saa…

Ja hän kompuroi läpi porstuan häätupaan, nauroi ja hekahteli, ärtyi taasen mitättömästä syystä, kävi miehiä rinnuksiin, tuli työnnetyksi nurkkaan ja sydämistyi peräti:

— Mitä? Kenen luvalla on tultu tanssimaan ja hyppäämään tänne peijaistaloon? Onko tämä enää ihmisten hommaa. Vaikka en olekaan häävi mies, niin kyllä vielä sen verran vaikkua on, ettei täällä hypitä ja remuta silloin kun isäukko on tuskin ehtinyt rauhassa saada multaa päälleen…

Hän ottaa uunin kolapuun, noituu ja räiskää ja ajaa kaikki kartanolle. Siellä hän sitten seisoo keskellä pihaa, avopäin, tukka hurrin harrin, nokinen kola kädessä, kaivaa pullon poveltaan ja sanoo:

— Ryyppy murheeseen! Yksi sille kun isä kuoli ja toinen, kun otettiin akka…

Taivaan äärettömästä holvista tuikkivat tähdet ikäänkuin iskien silmää jollekin, jäinen tie kiiluu kuin tinainen nauha, ja poistuvan hää- ja hautajaisväen häly etääntyy. Talonväki ja nuori morsian seisoskelevat ovissa ja portaissa siunaillen ja päivitellen, naiset itkeä tihauttaen jonkun kyyneleen.

— Ei sitä sentään noin hulluksi olisi uskonut…

Sitten he vähitellen poistuvat jättäen nuoren isännän taivastelemaan pihamaalle, humalaisena kuin käenpoika. Hän kompuroi viimein saunaan, jossa tuntuu vielä eilisen kylvyn lämpö, ja nukkua rötkähtää lattialle. Sieltä hänet aamulla löydetään kohmeisena, tukka jäätyneenä kiinni lattialla olleeseen vesilätäkköön, sairaana ja kuumeisena.

Tauti on kova. Monta kertaa katsovat vanhat muorit hänet kuolevaksi, loppua tekeväksi mieheksi. Mutta monia viikkoja sairasteltuaan hän viimein tointuu, nousee hoitelemaan taloaan ja tavaroitaan ikäänkuin toisena miehenä.

IV

Tauti oli syönyt Töräpään Timosta kaiken lihan, eikä sitä enää uutta ilmestynyt. Oli vain luut, jänteet ja kellertävä nahka, tukka oli käynyt valkoiseksi. Ei ollut enää kuin pelkkä varjo jäljellä äsken niin uljaasta miehestä. Veri vain oli pysynyt entisenä, vieläpä siihen oli ikäänkuin jäänyt pitkän kiduttavan taudin jäleltä entistä enemmän kuumetta, herkkyyttä ja ärtyisyyttä. Miehen muu luonto vain oli ikäänkuin toinen. Väkeviä hän ei maistanut enää pisaraakaan, eikä havitellut muihinkaan entisiin hullutuksiinsa. Kaiken kiihkeän verensä voimalla hän heittäytyi taloudenhoitoon, rikastuakseen, kootakseen omaisuutta. Pian hän, Töräpään humupoika, oli kuulu kitsaudestaan ja tavaranhimostaan. Omaisuus, iso omaisuus, jyviä, lehmiä ja rahaa; siinä hänen alituinen mietteensä. Haamiloi hän silti olla ikäänkuin jumalinenkin mies, luki raamattua, ja puheli oikeudesta ja laista, koetti, minkä ärtyinen verensä suinkin salli, elää tasaisesti, nöyrästi, päästäkseen Jumalan suosioon, että tämän turvissa voisi sitten entistä enemmän saada kasaan omaisuutta…

Sinä ensimmäisenä vuotena syntyi jo Iisakki. Useampaa lasta ei tullutkaan. Äiti, leppeä ja laimeaverinen nainen, joka jo niinä vuosina alkoi lihoa mahdottomaksi kasaksi, hoiteli häntä huolella. Isä puuhaili ankarasti, teki työtä ja isännöi. Iloitsi, kun talo vaurastui ja tuskitteli ja joutui epätoivoon pienimmänkin vahingon kohdatessa.

Aika vieri ja Iisakin tajuun uppoutuivat ensimmäiset kuvat elämästä. Kesäinen talo mäenlappeella, harmaa rakennusrykelmä, vihreä ruoho, taivaan sininen kupu, pääskylintujen mustat sakset, tarha, missä naudat ynähtelivät, tuulimylly vihreän laihopellon takana mäen harjalla korkeana ja kummallisena, suuret siivet viuhtoen ja humisten ilmassa… Tai talvi, johon hän tuijotti huurteisesta akkunaruudusta, könötellen polvillaan penkillä, autio hanki, jota tuulen näkymätön puukko siveli kirkkaana ja terävänä, tehden taitoleikkauksia, outoja ja ihmeellisiä… Hieno, valkea jauho lensi harmaana, hypähtelevänä pilvenä kohti metsää, jonka totisesta, huurteisesta reunasta erotti kummallisia, kurkistelevia päänuppuja, rujoja vartaloita, isoja, osoittelevia peukaloita…

Pian Iisakki sai kuitenkin heittää alituiset katselemiset ja kuvittelut. Isä alkoi pitää häntä alituisessa työntouhussa heti polvenkorkuisesta, pahaisesta mukulasta. Ajatti hänellä hevosta heti kun ohuet ohjakset vaivoin pysyivät käsissä; niisti nenän ja nosti kuorman päälle. Antoi hänelle puukon ja vuoletti pieniä, tarpeellisia esineitä, lietsotti palkeita pajassa takoessaan, teetti mihin poika suinkin pystyi. Iltaisin piti opetella lukemaan käryävän päreen valossa, ankarasti, pää märkänä.

Timo Taikinamaa kasvatti poikaansa. Hänen tajuaan jäyti alinomainen, kirvelevä katumus omasta nuoruudenaikaisesta elämästään. Hän katsoi joutuneensa hunningolle, humumiehen jäljille siksi, että oli pienenä saanut kasvaa liian vapaasti ja holtittomasti, hänen elämänsä rehevälle ja viheriälle kasville ei oltu asetettu minkäänlaista humalasalkoa tai tukikeppiä. Hän oli kasvanut ja rönsinyt pitkin maanpintaa, kunnes hän elämän runtelemana itse pystytti itselleen saikan, jota myöten kiemurrella ylöspäin ja pysyä juurillaan.

Niin ei saanut tapahtua pojalle. Nuorena oli vitsa väännettävä. Hän aikoi ahdistaa hänet vielä sangen nuorena ja taipuisana määrättyyn muottiin, pystyttää hänelle tukiseipään, koota ruokamullan ja osoittaa päämäärän, jonka oli havainnut oikeaksi sitten, kun selkeni nuoruutensa huuruista…

Alinomaa sai Iisakki oppia, että oli aina tehtävä työtä, säästettävä, rikastuttava, kaikella muotoa ja joka tapauksessa rikastuttava. Kaikenkaltainen vaolta poikkeaminen tai hurvittelu ei saanut olla mahdollista. Timo Taikinamaan ylen ärtyinen ja kärsimätön luonto pysyi ihmeen tasaisena ja sävyisänä poikaa kohtaan. Hän malttoi aina mielensä, sanoi tuskin kieroa sanaa, vaikka turmeluksensa nousi alinomaa muuta talonväkeä ja naapureita vastaan. Pari tai kolme kertaa muisti poika hänen suuttuneen mitättömistä, käsittämättömistä syistä.

He olivat pajatöissä. Oli syksyinen ilta. Poika lietsoi, hiilet hehkuivat ja rauta punertui, ahjon reunoilla kimaltelivat pajakuonakasat kummallisina, sileät kulmat välkkyen kuin posliini. Isä takoi kuokkaa, iski ankarasti, kipunat sinkoilivat kattoaukosta pimeyteen. Hän intoutui puhumaan, kuten tapansa oli joskus intoutua, saarnailevasti. Sanoi, että ihmisen pitää kuokkia maata, viljellä sitä ankarasti, pysyä konnullaan. Hupsut lähtevät vain jeputtelemaan maanteitä ja maailmanrantoja… Miten lieneekään, sattui silloin poika kysäisemään, että miksi isä sitten ennen oli lähtenyt maailman kululle…

— Mitä? tuimistui tämä ja sysäsi raudan ahjoon, vaikka se oli ennestään tulikuuma, niin että säkenet pölähtelivät. — Mitä sinä, kakara, kyselet? Ovatko ihmiset puhuneet? Tekeekö sinunkin mielesi mennä? Mene, mene Norjanmerelle, sillinpyyntiveneeseen, mene! Saat kylmää vettä niskaasi, saat sisääsi mädänneitä sillinraatoja, hylkeentraania… Kyllä minä tiedän…

  Sitten hän oli kuitenkin rauhoittunut. Selittänyt pojalle
  hiljaisesti, ihmisiksi, että hulluuksissaan hän oli lähtenyt, hänkin.
  Siksi hän tiesikin, tiesi tarkoin. Paikoillaan ihmisen on pysyttävä.
  Vierivä kivi ei ota sammalta.

Toisen kerran he olivat myllyssä. Silloinkin oli syksyinen pimeä, ankara tuuli. Siivet humisivat, korkea mylly ryskyi, rattaat kävivät kolisten, rukiit painuivat tuuttiin ja soluivat jauhoina alakerrassa olevaan säkkiin. Pieni Iisakki kuuntelee ja miettii. Hänen mieleensä muistuu, että Hurra, sen pienen mökin pahasuisen akka, on kysynyt jauhoja jotakin kappaa työn päähän ja isä on äyhkäissyt: Ei ole antaa.

— Paljotkin jauhot tarvitaan, ääntää Iisakki itsekseen muistamatta isäänsä. Ei ole antaa.

— Mitä? ärähtää isä. Opetteletko sinä ihmisten puheita, laiskureitten? Onko jauhoja mielestäsi paljon? Pitäisikö ne jakaa niille retkulaisille, jotka venyvät penkeillä, eivät yritä uskosta, makaavat… Sen, joka on toimellisesti vaeltanut, säästänyt, pitäisi antaa sitten niille retkuille. Painu jalkoihisi!

Poika oli juosta kipittänyt halki pimeän pellon tupaan, mielessä tunne, että isä oli joskus kummallinen, käsittämätön.

Kun kuljettiin kappale Töräpään mäeltä alaskäsin, kohti jokilaakson kyläkuntaa, oli siinä paikassa, missä pieni, lirisevä puro katkaisi maantien, sillankorvassa punainen mökki, valkoisin nurkin ja akkunalaudoin. Siinä asui Laki-Matti, omituinen mies, joka kyläkuntain ihmisille teki asiakirjoja, toimitteli niitä virastoille, kävi käräjiä. Hänen asunnossaan oli suuret pinot kirjoja, papereita, mustetölkki ja kyniä. Ja sieltä yhytti Timo Taikinamaa kerran poikansa. Laki-Matti oli sen tavannut maantiellä, vienyt mökkiinsä, näytellyt kirjoja, kuvia, selitellyt pojalle, joka katseli suurin, ihmettelevin silmin. Laki-Matilla oli omat haaveensa: pitäisi muka kansaa opettaa, kehittää…

Mutta nyt oli Timo Taikinamaa suuttunut tavattomasti, haukkunut Laki-Mattia, taluttanut pojan pois ja tarttunut tukasta kiinni ja räpsinyt varvulla paljaille kintuille.

— Mitä? Meinaatko ahtaa kirjoja päähäsi, oppia järkiviisautta, katala mukula… Ruokaa ja ruoskaa ja työtä, siinä sinulle ohjelmaa…

Ei, Timo Taikinamaa ei päästänyt poikaansa väärille teille. Lukea sai vain sunnuntaisin ja piti lukea suurta raamattua, lautakantista, ukkovaarin ostamaa. Ei muuta. Kylille ei saanut mennä milloinkaan. Ei siellä ollut opittavissa mitään hyvää eikä hyödyllistä.

Niin Iisakki kasvoi ja kehittyi. Hän oli varhain jo vakaa mies. Ei nauranut koskaan, sai värittömälle, ilmeettömälle naamalleen tuskin hymyn värettä, ei puhellut joutavia, ei yleensä mitään. Pienestä pitäen tottuneena työhön ei osannut olla hetkeäkään ilman tointa. Nukkui yöt raskaasti, luki sunnuntait raamattua, ensin siksi, että se oli hänelle työksi annettu, lopulta kai omasta halustaankin. Epäilemättä hän käsitti vauraan talouden, muheitten peltojen, lihavien nautojen, rukiin ja rahan edut. Ei penninkään arvosta hän ollut tuhlannut vielä tavaraa turhuuteen tai hekumaan tai ylellisyyteen. Ei vetänyt rintaansa tupakan savua, ei maistanut viinan tilkkaa, ei pitänyt ylimääräistä vaatekappaletta, ei mitään.

Timo Taikinamaa alkoi lopulta katsella poikaansa kummastellen, ihmetellen, puoleksi peloissaan. Oliko hän tosissaan saanut noin verrattoman aikaansaannoksen, oliko kehittynyt virheetön, oikea ihminen vai tapahtuisiko joskus lankeemus katkera ja musertava. Mitään ei tapahtunut. Ja Timo Taikinamaa melkein pelkäsi ja kunnioitti poikaansa, uskoi ja voi turvallisesti sanoa läähätellessään kuoleman kourissa viimeisenä yönään:

— Sinä osaat…

* * * * *

Sellainen oli se poika, Iisakki Taikinamaa, Töräpään isäntä, joka nojaili ovenpieleen, kun isänsä makasi laudalla, pestynä, parta ajeltuna, valkoinen paita päällä.

Leivonen, ensimmäinen leivonen, kohosi kevättaivaan uhkuvaan sineen laulaen rinnan täydeltä sokeltelevaa, kuin riemusta pakahtuvaa lauluaan. Sillä sade oli herennyt. Vesipisarat vain kimmelsivät lehdettömien varpujen nirpuissa.

V

Iisakki Taikinamaa astui siis rahkeisiin Töräpään isännäksi ollessaan erään vuoden alle toisesta ikäkymmenestään. Kylien ihmisasukkaat ja talon väkikin ikäänkuin nousivat varpailleen, utelivat, kuuntelivat ja kurkistelivat: miten se nyt eläisi Töräpään öhytalon perijä, kun isänsä oli pois paimentamasta, kun tiellä ei ollut enää alituista osviittaa… Heräisivätkö siinä ehkä sukunsa rajut ja levottomat veret? Ei mitään näyttänyt heräävän tai nousevan. Nuori Iisakki eleli vain isäntänä, vakaana, nauramattomin suin, vähäpuheisena, tehden töitä ja ohjaillen töitä. Viikot menivät harmaina ja tasaisina. Tuli sunnuntaiaamu, jolloin talon väki vuoron perään sai astella porstuan peräkamariin ja nakata suuhunsa pikarillisen kirkasta viinaa. Se oli ollut Töräpään talon tapa vuosikymmeniä, eikä Iisakkikaan siitä luopunut, vaikka ei itse maistanutkaan tuota nestettä yhtään pisaraa. Sitten hän nukkua keuvotti sängyssään tai luki raamattua, samaa raamattua, mistä ukkovaari vainaja oli ottanut alkuun tuon talon sunnuntaiaamuisen tavan, keksiessään sieltä lauseen: Voi sitä maata, missä ei viinaa ole.

Parin vuoden vierittyä oli talon karja taasen täysilukuinen, yhtä runsas kuin silloin, kun Timo Taikinamaa viimeisenä elonpäivänään hommasi sen ammeisiin ja aittoihin. Laareissa oli jyviä, arkunpohjalla, rautapeltilaatikoissa oli rahaa se määrä, minkä isäukko oli sinne kerännyt, taisivatpa pohjimmaiset olla ukkovaarinkin jäljeltä.

Kylien ihmiseläjät kurkkivat yhäkin uteliaina: eikö mitään tapahtunut, eikö se ottanut edes akkaa, taloon emäntää, äveriäistä taloista, missä niitä oli otettavissa, eikö pitäisi edes omia piikojaan, punaverisiä ja pyöreitä… Mutta Iisakki käveli vain vaitonaisena maillaan. Epäilemättä sillä oli suonissaan jotakin laimeaa nestettä, eikä punaista, väkevää verta, ei ihmiselämän himoja ja kiihkoja.

Mutta Iisakilla oli himonsa ja kiihkonsa, se, minkä isäukko oli häneen juurruttanut ja kasvattanut, niin ettei mieleensä muuta mahtunutkaan: himo kasata rahaa ja tavaraa, omaisuutta.

Yhtenä talvisena päivänä hän oli etsinyt käsiinsä isävainajansa rautapeltisen laatikon, rahalaatikon.

— Niin, pitikö hänen ruveta sitä kartuttamaan, koota rahaa tuohon laatikkoon, arkunpohjalle? Eikö se ollut maahan kaivettu leiviskä? Eikö ollut parempi, että menit ja asioit niillä ja annoit niiden kasvaa omasta voimastaan kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi…

Iisakki alkoi lainata rahoja ympäristön tarvitseville talonpojille ja torppareillekin kovalla korolla. Vähitellen hänestä kehittyi ikäänkuin pankkiiri, kymmenien pitäjien mahtimies, jota vihattiin ja pelättiin ja kunnioitettiin, kumarrettiinkin. Oli mainittava ja kuulu mies, omituinen tavoiltaan, saituri ja kinnari. Ei ollut puettukaan niinkuin muut ihmiset, lieneekö aina edes syödä hennonut. Kesät talvet sillä oli sama rojettunut turkkikasukka päällä, päässä lammasnahkareuhka, jaloissa vanhat saappaanterät.

Silloin ja tällöin joku velallinen joutui yhä kovempaan ahdinkoon, ei voinut suorittaa korkoja; tuli vasaramarkkinat ja Iisakki sai hoteisiinsa talon ja tavarat. Meni vuosia ja hänellä oli monia taloja, peltoja ja jylkkiä metsiä, pinkka seteleitä, velkakirjoja, jotka imivät rahaa, kypsentivät monen velanalaisen niin, että tämä vihdoin häätyi konnultaan, heitti kaikki sille, jolla ennestäänkin oli runsaasti.

Töräpään isännän nimi ei ollut enää Iisakki. Häntä mainittiin Töräpään Isoksi. Siellä hän asui harmaassa talossaan mäenlappeella, jonka harjalla humisi tuulimylly. Vanha talo lahosi, rapistui, katot sammaltuivat ja puhkeilivat, vuosivat vettä. Mitään ei korjattu. Meni akkuna rikki. Sijalle pistettiin päreitä tai olkitukko tahi rehupussi. Ovenlenkkanoiden ruosteiset saranat naukuivat, leveät lattiapalkit olivat lahonneet ja niissä ammotti reikiä, iso uuni oli rokeloinen ja tiilensirut vyöryivät ja murenivat alaskäsin, kaikkialla oli tomua, nurkissa lukin seittiä. Kello kävi nilkuttaen miehenmittaisessa kaapissaan, mustissa seinähirsissä juoksentelivat ruskeat russakat. Koko talossa, sen ilmapiirissä henkäili outo surunvoittoisuus, synkeys. Mutta siellä viihtyi Töräpään Iso erinomaisesti, siellä hän kässehti, mietti, johteli laajojen maidensa töitä, keskusteli velkamiestensä kanssa, teki sopimuksia, kauppoja. Harvoin hän lähti katsastelemaan ympäri pitäjiä olevia maitaan, joita asuivat pehtorit ja arentimiehet. Astui pitkin hiekkaista tietä, hartioilla kelsiturkki, rojettunut ja likainen, päässä karvareuhka, jaloissa saappaanterät, astui kesäisen auringon paistaessa. Löysi talonsa maantien poskesta, katsasteli kaikki paikat, neuvoi työmiehiä, söi, nukkui yönkin ja lähti edelleen etsiäkseen toisia talojaan. Niin hän teki kierroksensa ja saapui jälleen Töräpäähän, synnyintaloonsa laajan mäen lappeelle. Siihen näkyi suokin, Suurisuo, aukeana kuin järvi. Senkin hän oli kuivannut, ojittanut ja viljellyt. Kymmeniä latoja nousi harmaina ja valkoisina sen kesäisen vihreästä pinnasta.

Töräpään Iso on mahtava, mainittava mies. Kolmekymmentä vuotta hän on jo ollut Töräpään isäntänä ja mitään ei ole tapahtunut, mies vain on tullut yhä äveriäämmäksi. Ei ole hänellä akkaa, ei lasta.-Ihmiset kylällä kuihkivat: mihin, mihin kokoaa tämä mies tavaraa? Mihin ne joutuvat, kun hän kuolee? Kuoleeko? Ei osaa kuvitella, kuinka se kuolisi, Töräpään Iso, paremmin kuin sitäkään, että se osaisi akan ottaa, tai sen elämän uralla tapahtuisi muuta mullistusta.

Hän on ikäänkuin järkkymätön laakakivi rinteellä, joka ei vyöry, ei murene.

VI

Liki Suurtasuota pienellä kangasnyppylällä on mökkirötiskä, seinät puolimaihin turpeilla vuorattuina, navetta puoleksi upotettuna maan sisään kuten perunakuoppa, yläpuoli ladottuna maan pinnalle tökeröksi turvekasaksi. On siihen kuokittu joku peltosarkakin, laiha ja hedelmää kantamaton, kaivettu ojennaveroa, koottu kivennupuloita kasaan. Mökissä asuu suutari Teppo, Töräpään torppari, iälle ehtinyt mies, lestien ääressä kutistunut, naskalin ja polvihihnan kumaraan painama, ja akkansa Hurra, vaimoihminen, jonka kieli laulaa, joka ei vaikene muulloin, kuin ehkä nukkuessaan. Navetassa on lehmä, kippurasarvinen ja linkkajalkainen, levein, pullottavin vatsoin. Lapset, ne ovat jo varhain painuneet maailmanrannoille jätkämiehiksi ja piian tuikuiksi taloihin. Joku heistä käypi aina mökilläkin joskus, sunnuntaisin, tuopi pöönäjässäkän, sokerinokareen, viipyy päivän ja pari ja menee taasen omille teilleen.

On elokuinen, poutainen päivä. Auringon raukeassa paisteessa leikataan Töräpään pelloilla viljaa. Kellertäviä kuhilaita nousee taajat rivit, riihien ovista höyrähtelee sauhu. Niissä on ensimmäiset ahokset. Aamulla kuuluu jo varstojen jyske. On käsissä syksy, hämärät illat, joiden viileyteen paimenpoikien tuohitorvet soittavat outoja, monipoimuisia lurituksia.

Mutta nyt on elokuinen iltapäivä. Töräpään Iso tulee suurelta suoviljelykseltään karanko kädessä, noituu ja ärähtelee. Hän ajaa lehmää, suutari Tepon kippurasarvista lehmää, joka juosta lenkkaa kappaleen, poikkeaa syrjään, jyystää ja mulkoilee suurin silmin, kun isäntämies taasen lähestyy heristäen karahkalla ja älähdellen vihaisesti. Niin he lähestyvät vitkalleen suutari Tepon mökkiä. Jo tulee Hurra ja ottaa lehmän huostaansa.

— Pitäisit huolta kankustasi, ettei mene ihmisten viljelyksiin, äyhkäsee isäntä.

— Ää, räsähtää toinen, näkyypä tuolla olevan paimenia! Ajaa roihuuttaa toisen elukkaa, että eikö liene suolet solmulla… Ja aitaa viljelyksesi, kun ei köyhän pirun elukka saa nykäistä yhtä Luojan kasvattamaa ruohotukkoa.

— Älä rällää! Pitää sitä itsekurikin ainakin yritellä elämään omin neuvoin, eikä aina toisen turvin. — Ja sano sille Tepolle, että käypi mun pakeillani.

  — Omillaan! Kunpa eläisit niinkään omillasi kuin me. Aina olet imenyt
  maakuntaa, kerännyt toisten hien ja vaivannäön…

  Akka haukkuu ja säkättää, hoivaa lehmäänsä, mutta Töräpään isäntä
  astuu jo kaukana karanko kädessä yli peltojen taloonsa.

Pistäytyessään solasta kartanolle näkee hän portailla istuvan miehen, hampaissa piippunysä, sinisen savupilven leuhahdellessa kesän ilmaan. Töräpään Iso pysähtyy hetkeksi nurkan suojaan ja katsoo, luurailee toista, joka ei ole vielä häntä huomannut. Siinä seisoo Töräpään Iso, monien kiroama mies, peljätty mies, pienikokoinen, kuivettunut äijä, harmahtavin, raskaitten mietteitten juovittamin kasvoin, laajoin, kuhmuisin otsin, paksuin nenin, suupielessä ivallinen hymyn poimu, leuassa joku harmaa haiven, kulmat painuneena julmaan ryppyyn, joten silmänluontiin tulee jotakin haukkamaista.

Ja siinä on heitä taasen yksi Töräpään kuulussa kartanossa, yksi isäntämies jostakin etäisestä kylästä, velkamies, jolle Töräpään Iso on lähettänyt tiedon, että olisi luettava rahat pöytään siitä velasta. Se ei voi maksaa, arvattavasti. Mistäpä se haravoisi sen summan? Niinpä joutunee sen maat ja mannut Töräpään Ison hoteisiin, kuten on monelle muulle käynyt. Siksi jysöttää hän piippua poltellen Töräpään portailla ja päässä piileilevät synkkämieliset ajatukset.

Viimein Töräpään Iso lähtee astumaan ja mies portailla nousee.

— Päivää. Siinähän isäntä.

— Päivää, päivää. Mitä kuuluu sinne Kaukokorven puoleen?

— Eipä joutavia. Kesän ilmat vain, viljankorjuun kiireet, mutta eipä auta. Niiden asiain, asiain takia piti lähteä astumaan. Kun kirjoittelitte, että olisi luettava lantit siitä velasta…

— Joo, niinhän se sattui. Tuli tarpeita. Ovat tässä paikat joutuneet vähän uuruokkoon, kuten sen vieraskin näkee. Pitäisi kohentaa.

— Niinpä niin. Mutta kyllä se niin on, etten minä tässä yhden äkin rahaksi repiä. Ja siksi tulin puhumaan, että eikö tätä asiaa voisi mitenkään järjestää, odottaa, maksaa vähitellen…

  — Ei kävele, ei kävele! Olen odotellut tarpeeksi täpärälle. Kyllä
  minun nyt pitää saada ne rahat ja nopsasti pitääkin.

  — Mutta kyllä te, rikkaaksi mainittava mies, voitte järjestää, minä
  uskon, muutenkin asioitanne, jos vain tahdotte.

— Joo, niin sen outo luulisi, kun kylällä kuulee. Sehän on aina ollut ihmisten tapa, että mikä vähäiseksi uskotaan, se luhistetaan maatakin matalammaksi ja mikä korkeaksi, se koroitetaan pilvenpatsaisiin. Rikkaaksihan minua huutelevat, porhoksi, ja hyvä on, että huutelevat, sillä pirunkaulalla ovat asiani; sen voin teille uskoa salaisena sanana. Minähän olen suuriin asioihin sotkeutunut mies, tavallaan kuin liikemies. — No, päällisin puolin näyttää: iso pytinki, mutta pirustako tiedät, mikä siinä on kivijalalla, mikä onton päällä…

— Hm, lieneeköhän niin. Ei mahdu päähän. Juoksisihan rahasta korko ja hyvä juoksisikin. Ja olenhan aina sen suorittanut säntilleen?

— Kyllä, kyllä. Mutta kun ei sovi niin ei sovi.

Harmaatakkisen, piippuaan kopistelevan miehen veret hieman nousevat, ääni värähtää:

— Joo, aivan niin kuin ihmiset sanovat: tunnoton mies, koronkiskuri, nylkyri, kinnari, kuin kokkohaukka… Kyllähän minä sitä velkaa ottaissani jo huoppailinkin, että pirulle siinä pistit pikkulillisi. Nyt menee koko käpälä.

— No, miksi otitte?

— Tyhmysissäni! Jos oli se järki päässä, mikä nyt, niin en ottaisi teiltä puolta poltettua puupenniä. Oli niitä silloin vielä muitakin keinoja ja teitä. Odottamattomat asiain keikaukset tekivät minulle silloin vahinkoja, hätäännyin ja otin teiltä rahaa ja vielä niin suuren summan, kun niin höölisti annettiin. Arvelin, että eihän noin rikas mies liene heti pois ronkkumassa. Sitä päivää kadun ikäni.

— Sanovat, että myöhäistä katuminen kuoleman jälkeen.

— Niinpä niin. Kun teillä kerran on niin hoppu, niin ei kai tässä muu keino auta kun maan myynti. Saatte nyt ainakin siksi odottaa, kun kerkiän ostajan hommata.

  — Parasta siis, että minä rupean ostajaksi. Jos ostajaa ruvetaan
  muualta odottelemaan, niin asia pitkistyy ja mutkistuu.

  — No, arvasinhan! Sama kuin niin monelle muullekin: talo ja tavarat!
  Vaikka äsken oli olevinaan tarve tätä taloa kunnostaa…

— Niin kuin onkin. Ei se siitä somene. Kun talo on kerran myytävä, eikö ole sama, jos minä sen muutan rahaksi? Eikö asia näin järjesty mukavimmin ja mutkattomimmin?

— Niinpä lienee. Ei kaikki yhtäälle: te parantelemaan isän perintöä ja minä saan sen vuoksi luopua omastani kokonaan.

Huokaa ja lataa piippukänäänsä. — Olkoon menneeksi: paljas maa teille sitä velkaa vastaan; irtaimisto jää minulle. Halpaan menee, peräti pilkkahintaan, mutta eipä sillä isompia saane nykyaikana, ja kun tässä tuli niin tavaton kiire…

— Paljas maa! No, tietenkin rakennukset, puut ja kaikki mitä maa kasvaa tulevat myös…

— Tietenkin. Paitsi tämän vuotiset viljat ja kasvut kuuluvat minulle.

  — Olkoon. Sovittu. Mitäpä turhia kiistellä… — Hohoi, huutaa
  hän piikapalvelijalle, joka juuri on menossa tarhalle, juoksepa
  Laki-Matti tänne ja nopsasti, nopsasti sinä ja nopsasti Laki-Matti! —
  Tehdään siis kaupat ja kontrahdit kirjan päälle. Käydäänhän sisään.

  Ja he painuvat tupaan ovenremppanasta, jonka saranat naukaisevat
  itkevin äänin.

VII

Pian tulla humsuttaa Laki-Matti pitkin tietä.

Hän on pitkänhuiskea, riukusäärinen mies, housunlahkeet höllällään ikäänkuin olisivat aivan tyhjät. Naama pitkä ja kapea, kalvakka. Koko olentonsa tuopi mieleen rämeellä kahlailevan kurjen: siinä ilmenee totisuutta, arvokkaisuutta, juhlallisuutta. Hän on jonkinlainen asioitsija. Monien kylien miehet teettävät hänellä asiakirjansa, jotka aiemmin oli tehtävä ruotsiksi, sittemmin jo suomeksikin, kysyvät neuvoja, käyttävät ovelana käräjäpukarina. Maantien vieressä hän asuu punaisessa mökissään, ainoana seuranaan mustetölkki ja kuorma kirjoja. Hän on Töräpään Isolle välttämätön mies, laintuntija, neuvonantaja, läheisin mies, melkein henkiystävä tälle omituiselle, erakkomaiselle mahti-isännälle. Sellainen on se mies, joka tulla humsuttaa mustassa puvussa, hattu päässä, nahkainen laukku kainalossa, ehtii kartanolle ja astuu tupaan.

— Ahaa, äännähtää Töräpään Iso, siinähän se mies, jota tarvitaan. Käyhän töihisi. Tekaistaan tässä pienet kaupat tämän Kaukokorven kanssa. Sinähän, lait tunteva mies, osaat kirjoittaa sen kirjaan, niin ettei siihen pysty esivallan ja oikeuden mutkat ja koukut.

— No, onhan heitä joku määrä piirustettu, sanoo Laki-Matti. Hänen puhetapansa on kuivaa, katkonaista, pysähtelevää, ikäänkuin hän etsisi tarkasti täsmällistä sanaa. Avaa laukkunsa, asettaa pöydälle mustetolpon ja hiukan paperia ja ryhtyy kirjoittamaan.

— Mitkä ovat siis kaupan perusjuonteet?

— Että Kaukokorpi myypi minulle omistamansa Kaukokorven tilan kaikkine etuineen ja rasituksineen välillämme sovitusta hinnasta, joka heti kuitataan maksetuksi, ja että irtaimisto ei seuraa kauppaa.

Vallitsee hiljaisuus. Laki-Matin kynä rapisee, Töräpään Iso kurkkii hänen olkansa yli. Aurinko paistaa peräakkunasta, jonka yhdessä ruudussa on päreristikko, toisessa rehutukko, ja heittää lahonneille palkeille kummallisen kuvion. Kaukokorpi istua ähöttää piippua imien, sylkäisee:

  — Niin piti mennä mieheltä isältä peritty maa ja häätyä maantien
  kululle…

  — No, no, ehätti Töräpään Iso, rankempia niitä on maailmassa! Onhan
  siellä vielä tavaraa kuin markkinassa, ja nautoja ja hevosia lauma.

— On. Mutta mihinkä ne nyt sijoitan?

— Sanovat, että on ontta ilman alla.

Kaukokorpi vaikenee. Jälleen kuuluu vain seinäkellon nilkuttava tokutus ja kynän rapina.

— Valmis on, sanoo viimein Laki-Matti. Nimet vain alle ja todistajat.

Töräpään Iso tarkastelee paperit hitaasti ja perinpohjaisesti ja piirtää raapustaa nimensä kömpelösti ja varovaisesti:

— Ei se sievää tule, sanoi, mutta täydestä käypi. Ei siihen nurku pysty missään oikeudessa… Joo, minunhan piti se velkapaperi ja todistajat. Niiksihän käypi nuo piikapalvelijat, vai…

  Hän menee portaille, äyhkäisee ja vinkkaa piikoja tarhalta ja painuu
  sitten toiseen tupaan tai porstuanperä-puurukkaan.

  Kaukokorpi ja Laki-Matti ovat kahden. Auringon säteet siivilöityvät
  ja leikkovat piipun harmaassa, leijuvassa sauhupilvessä.

  — Mitä laatua mies se tuo isäntä oikein on? Semmoinenko kuin ihmiset
  puhuvat?

Laki-Matti nostaa pitkän, valjun naamansa papereistaan.

  — Laatua? En minä ole nähnytkään ihmisiä kuin yhtä laatua: että
  itsensä toista parempana pitää…

  — Mutta kyllä tämä isäntä näyttää olevan ikäänkuin muista erotettu,
  eri rotua, itsehyväinen, tunnoton…

— Yhtä luuta se on ihmisluonto, samasta pölkystä veistettyä. No, rakenne, muoto saattaa vaihdella, niin että välistä voi näyttää ikäänkuin aineskin, laatu, olisi muuttuvainen…

Isäntä tulee ja jo tulevat piiatkin, kaksi nuorta naisihmistä, jotka katsovat asiakseen nauraa tyrskähdellä ja tukkia taasen käsin nauravaa suuta, ikäänkuin olisi kyseessä joku perin lystillinen juttu. Mutta viimein saa Laki-Matti heiltä puumerkkiviirut nimien alle ja isäntä ajaa heidät töihinsä. Kaukokorpi piirtää nimensä, heittää kynän pöydälle, että muste pärskähtää ja sanoo:

— Raskas koukero piirrettäväksi…

— Mutta painava sillä saatiin paperikin, virkahtaa Töräpään Iso ja ojentaa velkakirjan Kaukokorvelle. Tämä silmäilee paperia ja työntää rusauttaa sen taskuunsa.

— Tuommoisen takia meni mieheltä elo ja eläminen!

— No, no, päinvastoin! Sehän oli aikansa pönkkäpuuna! Ilman sitä olisi lähtö tullut kai ennemmin.

Kaukokorpi ei väitä, eikä puhu enää mitään, eipä näytä kuulevankaan. Hänet on vallannut jokin levottomuus tai kiire. Hän kävelee ja kompastuu yhteen lahon lattian rekistä.

— No, puhelee Töräpään Iso. Hän on viime vuosikymmenenä herennyt puheliaaksi, vastakohtana nuoruusvuosiensa vaitiololle — taikka milloinka hän nyt oikeastaan on ollut nuori… — No, puhelee hän siis, eläkää varovasti, varovasti… on siinäkin rahalle reikiä; sen vieraskin huomaa.

Kaukokorpi on ehtinyt ovelle, pistää lakin päähänsä, kääntyy.

— Hyvästi — hetken empiminen — ja kiitoksia.

— Mikäs kiire? huutelee isäntä. No, hyvästi, hyvästi!

Harmaatakkinen mies astelee jo tiellä, nysä hampaissa, vaikka siinä ei ole tulta eikä tupakkaakaan. Hiekka narskuu ja pääluussa piileilevät synkkämieliset ajatukset.

Moni on niin poistunut Töräpään kuulusta kartanosta, joka harmaana ja rapistuvana, akkunalävistään outo synkeys kurkistellen, seisoo laajan mäen lappeella.

VIII

Töräpään Iso istuu tuvassaan honkaisen pöydän päässä, avopäin ja lenoo setelipinkkaa, laskeskelee ja ääntelee jotakin itsekseen mutruilevin huulin.

On syyspuoli, illankuhju. Uunissa leiskahtelee hiillokselle raukeneva tuli.

Suutari Teppo on tullut ja seisahtunut oven suuhun ilman, että isäntämies on häntä heti huomannut puuhaillessaan omissa hommissaan. Kohta hän kuitenkin huomaa ja hätkähtää, survaisten setelipinkan edessään pöydällä olevan lakkireuhkanansa poimuun.

— Mitä sinä Teppo, ärisee hän, sillä lailla äänenpuhumatta hiivit ihmisten huoneisiin? Sitä on tapana sanoa päivää tai muuta.

— Sannoo joka sannoo, vaan joka ei, se ei.

  — Huono tapa semmoinen. Varkaan lailla liikkumista. Se taitaa olla
  Tepolla verissä.

— Miten niin?

  — Siltä se vähän näyttää. Vai muistatko sinä mitä kirkonmies
  rippikoulussa opetti: että pidä erossa muiden omaisuus omastasi…

  — Jo nuo minunlainen omansa muistaa. Ei niitä niin hupsusti ole:
  naskali ja polvihihna.

— Niin luulisi, mutta ainapa kuitenkin menet sekaisin. Vetelet kelkkoinesi kuivetuisia talon metsästä, vieläpä polttelet valmista aitaakin, ettei ole kuin haamu jäljellä, käyt vohkimassa heiniä suoladoista ja jyrsität kankullasi milloin vain silmä välttää.

Teppo yrittelee pöyhistellä vastaaniskevän näköisenä.

— Te, te taidatte syytellä minua vasten silmiä varkaaksi!

— Syytän, kun on syytä syyttää!

— No, saahan sitä koetella. Laki se on köyhälläkin.

— Ai, ai, Teppo! — Töräpään Ison äänessä on isällinen, neuvova ja varoittava sointu. — Tämä on sinulle paha asia, jos se menee lain ja oikeuden eteen. Siitä ei sinun päätäsi silitellä. Minulla on todistajat. Mutta mitäpä me käräjöimään, naapurin miehet; sovitaanhan me muutenkin. Viikon kun pistät kenkiä, niin sillä selvä tähän asti.

— Oho, vai viikon! Milläs me akan kanssa sen aikaa elämme, kun minä palkatonta työtä teen?

— Ootte te ennenkin eläneet. Tulihan teille perunoita. Appakaa niitä.

— Vai ne pitäisi syödä heti syksyllä ja teitä rikastuttaa viimeisillä voimanhivenillään…

— Kyllä se on parasta, että et yhtään reutoile, Teppo. Sinä teet minulle, nakertaja, siksi sievän vahingon, ettei mitenkään passaa sikseen heittää. Kun ottaisit vähempi, kun ottaisit välillä muiltakin…

Teppo hermostuu ja älähtää varomattomasti:

— Otan minä muiltakin!

Pilkallinen poimu Töräpään Ison suupielissä syvenee ja venähtää, silmä tuikahtaa, mutta samassa ovat kasvot entisessä muodossaan.

— No, pikkuvorohan sitä sinä olet, Teppo, eikä sinusta isoa tulekaan. Mutta miksi suojelisin hiirenpesää vainioni reunassa? Käräjiin sinut häätyy viedä, ellet taivu oikeisiin tuumiin.

  — Viekää, äityy toinen. Minkä minulta saatte, tyhjältä mieheltä? Sama
  se, jos ruunun leivissäkin istuu jonkun kuukauden.

  — Nähdäänpäs! Mökistäsi häädyt maantien kululle. Onko sinulla mitään
  kirjoja tai kontrahteja?

  Vanha suutari masentuu, tuijottelee lattiaan ja ääntää viimein
  vaisusti:

— Pitänee sitten tehdä niitä kenkiä, kun niin tunnoton ootte…

  — Tunnoton! Eri peli tässä nähtäisiin, jos tunnoton öisin. Mutta mitä
  minä vanhalle miehelle ja naapurille muuta kuin että kohtuus.

  — Tämäkö se oli se asia, kun se akka sitä haamaili, että ootte joskus
  puheille käskenyt!

— Eipä sitä muuta liene ja olihan sitä tässäkin kerraksi.

— Oli liikaakin, sanoo Teppo, kääntyy ja pujahtaa ulos.

Töräpään Iso kohentelee uunin hiilistöä ja hymähtelee:

— Joutaa ommella. Eipä menee rahaa mihinkään.

Korjaa sitten setelit lakin poimusta parempaan talteen, kässehtii lattialla pää nyököllään, vältellen reikiä, kai miettien jotakin, hymähdellen ja murahdellen. Ilta yhä tummenee; huonetta valaisee hiilistön kellanpunainen hehku.

Ovi narahtaa ja Laki-Matin tumma, pitkä hahmo, laukku kainalossaan, pujahtaa näkyviin. Mutta tuskin hän on ehtinyt ääntää: hyvää iltaa, kun takaansa samasta ovenavauksesta syöksähtää esiin Hurra, suutari Tepon akka. Hän on luiseva, kipakka naisihminen, naama keltainen, ryppyinen ja juovainen, koukkuleuka, katse pistävä kuin puukonkärki. Etukumarassa, nyrkit pystyssä, mieli kiivaana syöksyy hän esiin, tuijotellen ison huivin huppulasta, mahdoton solmu leuan alla, päällyshameet ropaistuina röökille. Hän hypähtelee, leiskahtelee ja kimmahtelee vihan voimasta.

— Öö, senkin kääpänaama, kinnari, rahakukeli, aloittaa hän, ja puhe juoksee yhtenä virtana, hurisee kuin rukki, sohisee kuin sahti tynnyristä, mutta on siinä silti ivallisia korostuksia, pausseja. — Että kehtasitkin taasen Teppoa syyttää vasten silmiä varkaaksi, hyppiä silmille, mokomakin lain patsas, iso voro! Vaikka oot kuinkakin Töräpään Iso, kuinkakin raharuhtinas, niin sen sanon, että isompi voro oot kuin kukaan muu. Aina sinä olet nylkenyt meitä ja muita, kinnaroinut, imenyt hien ja veren, teettänyt ilmaista työtä. Koko maakunnan olet ahdistanut valuttamaan rahaa pusseihisi… Ja taasen tuli tuo toinen hyväkäs, kuvatus, kirjatoukka, lain nuuskija! Valmistetaan papereita, velkakirjoja, joilla päästään lain varjolla imemään ihmisiltä viimeisetkin pennit! Ainako vain pientä rosvoa piiskataan ja isot katsovat päältä?

Laki-Matti on vetäytynyt nurkkaan, josta selkä seinää vasten katselee valjuin, liikkumattomin naamoin. Töräpään Iso on ällistyneenä ja tyhmistyneenä äkillisestä hyökkäyksestä seistä tollotellut keskilattialla. Nyt hän viimeinkin tointuu, yrittelee huudella väliin:

— Akka, akka, sen vietävä!

Hurra kimmastuu yhä enemmän, heiluttelee nyrkkejään toisen nenän alla.

— Meinaatko vielä inistä, senkin töräpää! Kuulet kerrankin! Ainako sinua pitäisi palvella, kunnioittaa raharuhtinasta, ikäänkuin olisit joku taivaan ovenvartija… Vaikka oot kuinkakin mahtimies, pösö ja porho, niin et sinä silti mikään Jumala ole, et niinkään Jumala kuin penni on Jumala sinulle…

Töräpään Iso, jonka luonto on palannut entiselle järkkymättömälle uralleen, ärisee:

— Suu kerälle!

  — Hä, hä, siinä on miehellä jumala, homeisia lantteja, keltaisia,
  koin syömiä velkakirjoja! Niitä kumartaa: Hä, hä hä…

  Akka hähättää pahaa naurua, joka suututtaa Töräpään Isoa. Hän
  hihkaisee:

  — Mene pois, akka, ennenkuin tässä tarvitsee viljellä vanhoja
  puheenparsia ja näyttää, mistä on viisi hirttä poikki!

  — Kutsumatta olen tullut ja käskemättä menen pois, kunhan oon sanani
  sanonut. Ja sanon, vaikka ajaisit mökistä pois, vaikka pitäisi
  loppuikänsä nälviä kanervan juuria…

Mutta silloin akka hämärässä pirtissä hypähdellessään saa jalkansa yhteen lattian monista lävistä, kompastuu, äyskähtää selälleen. Siinä hän ähkyy, siunailee ja noituu hetken, pääsee jälleen jaloilleen.

— Kostoon kovaan mies rikastuu! Niin on kuin variksen pelätti pellolla ja maja niin, että köyhältä kintut katkoo, katto niskaan tippumassa… Ja hyvä on, että jäisi loukkuun! Mihin sinä sitä tavaraa keräät? Mies kuolee kuin koira, menee helvettiin ja piru kääntää haaralla niin monta kertaa kuin oot toisten vaivannäköä anastanut… Ja tavarat on toisten takana, jaetaan vielä vaivaisille, köyhille… Hä, hä, ei ole miehellä jälkeentulevaisia, kakaroita, jotka perisivät!

— Hurra, äyhkäisee isäntämies, painu jalkoihisi!

Mutta ämmä yhä intoutuu, rähähtelee ja ilkkuu:

— Ja kukapa naisenpuoli sinusta huolisi, raiskaeläimestä, vaikka öisille kahden maailmassa ja samassa kirnussa istuisitte… Hä, hä, ei näe mies ruumiinsa hedelmää muualla kuin tunkion laidalla! Hä, hä…

Nytpä Töräpään Iso viimein kiivastuu toimintaan. Potkaisee oven auki, tempaisee jakkaran ja iskee sen lattiaan.

— Näät, akka, mistä on nikkari reiän tehnyt!

Hurra jo peljästyy, poistuu, mutta ovenraosta hän vielä säkättää:

— Älä luule! Ei Teppo pistä sinulle ilmaiseksi neulettakaan, vaikka pää pölkylle! Et ristuksen killinkiä meiltä saa! Ja vielä se löytyy lakipykälä sullekin, jos ei ennen niin helvetissä! Oota, raato, oota…

Sitten hän menee, juosta hynttyyttää poikki pimenevän pellon kohti mökkiä, vielä mennessäänkin räiskäen ja haukkuen, höpisten itsekseen.