XV
Taivaankumu uhoi sineä, sen rinta oli pysty ja röyhkeä, auringonsilmä sädehti leppeästi ja hyväntahtoisesti. Valkeilla tuulen ja auringon taituriveitsien koristamilla hangilla välkkyi ja kimmelsi loputon määrä juovuttavaa kirkkautta. Metsä punoitti himokkaan muhevana ja kevytmieliset teerilinnut kukertelivat sen vehreydessä. Siellä lemusi väkevästi pihka, pihoilla ja raiteilla levisi sulavan lannan terve ja totinen haju ja kukko kiekaisi kuumaverisen laulun.
Siellä seisoi maaliskuisessa sinessä, valkeudessa ja kirkkaudessa suutari Tepon mökki harmaana ja matalana vainion liepeellä. Mitä onkaan raikas maaliskuu mökille tehnyt? Ei mitään merkillistä. Se on paljastanut seinät ja katot, istuttanut räystäisiin jääpuraita, jotka loistelevat päivänpaisteessa, tipauttavat heltyen nokastaan vesipisaran kuin kyynelen. Turvenavetan tienoilla tuoksahtaa sonta, lehmä ynähtää haikeasti.
Mutta mökin akkunapuurukan takana ei istu enää viheliäinen Teppo. Siellä istuu entinen Töräpään Iso nahkainen esiliina yllään, pyöreät sankalasit nenällä, hiat käärittyinä kyynärpäihin ja naputtelee nauloja kengän kantoihin.
Niin on käynyt nyt mahtimiehelle, Töräpään Isolle, jota näihin aikoihin Töräpään Rajaksikin, mainitaan. Kaikki oli mennyt hurvitellessa; lakkireuhkaan tehty kätkö oli keikahtanut viheliäisen Tepon hyväksi. Autuuden Sarvensa tiilenjäännöksillä, jollakin kellolla ja sormuksella ja muulla arvoesineellä sai hän vähän elämisen keinoa, tinkasi Tepolta, joka osti kuin ostikin Töräpään Ison omilla rahoilla, suuren kotitalonsa, tämän mökin. Siinä hän siis asua törsöttelee, tekee ja korjaa kenkiä elinkeinokseen, koska oli sitä ammattia jo ennenkin rikkaana miehenä ollessaan tullut saituudessaan opetelleeksi. Onpa hänellä vaimokin, tosin vihkimättä; se entinen palvelijansa, joka oli ollut Tapulissakin, ja jota hän aina mainitsi vain nimellä Piika. Vihitty vaimonsa oli mennyt ties minne.
Mutta Töräpään öhytalon isäntänä puuhaili viheliäinen Teppo ja
Hurrasta alkoi kehittyä toimelias emäntä, ylväs ja riuskanlainen.
Maailman rannoilla vaellelleista lapsistakin tuli yksi ja toinen
talon töihin.
Tänä maaliskuisena päivänä siis Töräpään Iso naulaili kenkään pohjaa,
akkansa hääri kahvinkeittopuuhissa ja Laki-Matti istuskeli ovensuussa
ainainen laukkunsa vieressään ja katsasteli toisten töitä, puheli:
— No, oudosti saattavat asiat punoutua tässä maailmassa! Siinä nyt entinen rikas Töräpään Iso lyöpi hengenpitimekseen nauloja navettapiikojen sontakenkiin…
— Mitäs tuosta, vastaa entinen mahtimies rauhallisesti. Moni lyöpi nauloja niihin syntymästä hautaan saakka, eikä ole milloinkaan saanut olla Töräpään Iso, ei elää ilossa ja herkullisuudessa, ei kokea mitään onnenvaihteluita, kohtaloita… Se on paljon yksitoikkoisempaa!
— Saat kai niillä mietteillä hyvittää mieltäsi. Mutta totta se on sinunkin kohdallesi se sana, että tyhmän pään takia saa ruumis kärsiä… Sillä aivan tyhmyyksissäsi ja hullusissasi sinä haalasit itsesi tuolle jälelle vanhaksi päiväksi.
— Mikä parempi minun olisi sitten elää sillä entisellä jälelläni, lantteja laskien, huolehtien, ettei vain omaisuus vähenisi, hupenisi… Ja kuolema tulisi kumminkin.
— Toista se olisi kuitenkin hautaa odotella, kun olisi runsaasti leipää ja leivän särvintä. Tekisi mitä tahtoisi ja söisi mitä lystäisi — monien maiden isäntänä ja ihmisiltä pelättynä ja kunnioitettuna. Kun sen sijaan nyt vahingoniloisina virnistelevät ja puhuvat pilkkapuheita.
— Minä ihmiseläjistä tuhannen viis, sanoo Töräpään Iso lyöden
naksauttaen äkäisesti naulaa. Minkäs nauru mahtaa eli tylsä puhe?
Johonkuhun toiseen saattaisi ottaa, kun se on siltä kohtaa pehmeä.
Minusta kilpistyy pois kuin kirves kivestä.
— Saahan sitä sitten viisastella ja intoa kiskoa, virkahti Piika hääräten omissa puuhissaan, kun hupsutteli ja haaskasi ja antoi sen muutaman lutkan varastaa omaisuutensa… Viisas olisi hupsutellut edes sillä varaa, että olisi riittänyt hautuumaalle asti, eli ainakin pitänyt sen varan, että olisi jäänyt talontapaista asuttavaksi, edes pientäkään.
Töräpään Iso katselee kenkää ja virkahtaa hieman nyrpeänä:
— Tämä Mattihan siinä tekoset teki. Kyllä minun älynuora hurisi…
— Huonosti hurisi, ärähtää Laki-Matti. Kuka sen rojettuneen nahkalakin arvasi miksikään pankkiholviksi.
Töräpään Iso lyödä läjäyttelee nauloja ja aloittaa:
— Ja Teppo sitten sai minulta haltuunsa talon omilla varoillani. Voi, matala läjä! Tuntuupa toisinaan kismittävän, turmelus nousevan! Teppo asuu nyt Töräpäässä niinkuin minä ennen ja otti minut tähän entiseen pesäänsä niinkuin armosta ahertamaan entiselle työalalleen. Ikäänkuin olisi osia vaihdettu! Niin se saattaa piru sotkea selvät älynjengat! Tätä nyt luulisi jonkun loukossa kyhnöttävän ruotiukon joutojutuksi, taruksi…
— Kyllä sinä oletkin luonnoltasi niitä tarun eläjiä. Ihme, että nyt jo tyydyt elämään jotenkin muiden tapaan.
— Mihinkä pemistelemällä pääset taivaan alla? Maailmassa pysyt ja jonkun ajan perästä kuolet. Mitä siis niin lyhykäisestä ajasta: eli miten eli.
— On se rikkaalla olo leudompaa.
— On ne nuo leudot olot nähty! On saanut ruumis hyvää, jos nyt on
jokin huonompikin päivä. Kaikki pitää ihmisen kokea!
— No, ryästelee Laki-Matti, hyvähän se on, että ihminen kokee olla
tyytyväinen.
— Ja minkäs katumalla mahtaa! Tapahtunutta ei tee toiseksi Jumalakaan! Tuolla nurkkahyllyllä on kirja — ukkovaari siihen länttäsi sen mokoman rahaa — ja siinä sanotaan, että rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt…
Silloinpa narahtaa matala ovi ja sisään työntyy Teppo uudessa sarkapuvun hölttänässä, kädet pistettyinä takin rintamustaskuihin, koko olennoltaan muistutellen pakkasessa pöyhistelevää tiaista. Äänikin on kirkastunut, on ikäänkuin soittimen lanka vedetty kireämmälle: siinä on voimaa ja varmuutta, vaikka näyttääkin, että hän vielä joskus haksahtaa, ei muista uutta asemaansa.
— Päivää!
Töräpään Iso vilkaisee silmälasiensa yli ja naputtelee töitään.
— Päivää. Mitä sille kuuluu?
— Ei erikoista. Poikkesin vain kysäisemään, että mikä sitä harventaa tuota raja-aitaa, kun sitä ei ole kuin haamu jälellä?
Töräpään Iso naputtelee ennen kuin vastaa:
— Eikö tuota samat syyt harvennelle kuin tässä edesmenneinä aikoinakin: kun torpalla ei ole metsää eikä varaa ostaa puuta, niin täytyy ottaa mikä käteen käypi.
Teppo seisoo tukevana, hajasäärin ja yrittää katsoa tuimasti, silmä
kiiluu kuin tinainen nappi ja ääni on jyrkkä:
— En minä kärsi semmoista nakertelua! Jos se jatkuu, niin saatte
lähteä lipettiin tästä tönöstä.
— Samalla lailla sinä nakertelit itsekin kun tässä asuit.
— Ja samalla lailla tekin patistelitte ja ahdistelitte.
— Mutta enpä ajanut mökistä pois kuitenkaan.
— Ja onneksi, aloittaa Laki-Matti, onneksi se oli sinulle, Teppo, että oli vähän puuta ja tuli kylmä. Sitä lyytä sitten sait ne rikkauden turkit ja lakit…
— Joo, Teppo, puhelee Töräpään Iso ikäänkuin isällisesti, minultahan sinä sait sen Amerikan perinnön! Älä yhtään opettele ylvästelemään: ei tiedä vielä miten käypi.
— Ei käy ainakaan niin kuin sinulle! Minä en rakenna tornia!
Töräpään Iso tulistuu, heittää saappaansa penkin alle ja älähtää:
— Älä, älä reutoile minun rahoillani…
— Sinun, sanoo Teppo venytellen ivallisella äänellä. Kansalta nyljetyillä rahoilla! Joudat nyt nähdä! Toisen omaa imit kuin iilimato rikkaana ja samaa teet vielä köyhänäkin.
— Voi veikkonen, puhelee Töräpään Iso taasen tyyntyneenä, luuletko itse häävimpi olevasi? Yhtä luuta se on ihmisluonto! Kyllä me saisimme pistää peukaloa! Jos minä olin iso rosvo ensin ja pieni perästäpäin, niin olet sinä sitä vain eri järjestyksessä.
Tuhertaa ja ahertaa työtään ja jatkaa tovin kuluttua:
— Onhan se mahdollista, ettei sinusta tule niin isoa, ei tule toista Töräpään Isoa. Mutta ei siihen muu ole syynä kuin ettei ole niskantakuista, ei vaikkua kynnen alla…
— Ei se kannata kehua sinunkaan niskantakuisesi: kesken se loppui!
— Ja sen sitä saa niittää, minkä on kylvänytkin! Et niistä vohkimisistasi ihan iltiksesi pääse, kuten en päässyt minäkään. Saat lyödä puolipohjia kenkiin!
— No, pitänee lyödä, että oikeus täyttyisi.
— Ja varo, ettet polttele aitoja enää. Siitä et sitten pääsekään yhtä huokialla.
Ja Teppo työntyy ulos, astuu akkunapuurukan alitse Töräpäätä kohti pitkävartisissa pieksuissaan, kädet pistettyinä sarkatakin rintamustaskuihin.
Mökissä on hetken hiljaisuus; pannu vain porahtelee, suutarin vasara napsaa. Sitten Läki-Matti alkaa puhella:
— No, näyttää todellakin osat vaihtuneen, kuten itse sanoit. Tuolla lailla sitä sinäkin Teppoa pidit jöötisi alla! Eikö ala jo tuntua siltä, että elämässä on parasta pysytellä pinnalla ja käskijänä, eikä ehdoin tahdoin painua viheliäisten joukkoon…
— Erittäin se olisi minullekin olo emäntänä Töräpäässä, sanoo Piika asetellen kahvivehkeitä pienelle, letisevälle pöydälle. — Ero se on lehmänläjällä ja pannukakulla!
Töräpään Iso heittää työn ja kääntyy kahvipöytään päin, harmaasta vanhanmiehen naamasta uhoen jotakin innostusta, puhelee saarnaillen, käsillään elehtien:
— Ei minusta. Olen minä ollut rikkaanakin. Kyllä minä tiedän. Rikasta ahdistaa ainainen huoli, ettei yön ei päivän rauhaa: että noita pennejä kasoittuisi… Köyhä ei huolehdi, köyhä ei kaadu korkealta. Olkoon rikas se jota huvittaa! Heittäytykää rikkaaksi — minä yllytän! Olen itse ollut rikkaana. Minä tiedän… Kuule sinä Piika ja Laki-Matti: viisas on se, joka ei huolehdi, ei rasita itseään, vaan elelee niinkuin kedon kukka tai taivaan lintu auringon alla.
* * * * *
Tuli kalpea maaliskuun ilta ja sinertävillä, laihtuvilla hangilla seisoa kyyhötti se matala mökki, jonka seinän takana nukkui se harmaantunut mies, monin vaihein vaeltanut, taruinen eläjä, joka piankin oli kai heittävä elämän levottomuuden nukkuakseen levon unta viileässä, kauniissa mullassa.
Oli sinertävän elävä, riutuva maaliskuun ilta. Taivaalla oli röyheä rinta, tähdet välkkyivät, kalpea kuu hymyili. Tummissa metsissä ja kylissä vallitsi öinen hämy, aavemainen ja salaperäinen, sihisevä hiljaisuus, joka idätti kauniita kuvitelmia elämän muhevasta ihanuudesta, toivoa tulevien päivien kulusta.
XVI
Kesäisenä päivänä laskee pari päiväläistä kirveitään Töräpään tanhuvilla. Toinen veivaa tahkoa ja toinen pitelee kirvestä sen selällä. Kuivat navat yrittelevät vingahdella ja veivimies sylkäistä topsauttaa niihin, saamatta niitä kuitenkaan vaikenemaan ja kiroaa äkeissään. Jopa nostaa toinen kirveen, tarkastelee sen terää, sylkäisee tottuneesti ruskean syljen ja virkkaa:
— Se Töräpään entinen Isokin kuuluu kuolleen.
— Kuolleenhan kuuluu, myöntää toinen.
— Oli sekin aikanaan köyhien nylkijä, mutta eipä tainnut itselläänkään lopulta olla häävit oltavat. Korjaili kenkärajoja…
— Hulluuttaan se sille jäljelle joutui. Piru tienasi…
— Jäi siltä poika.
— Jäihän siltä sen piika-lutkan kanssa.
— Kohta tuo taitaa sekin kuolla: rykii, rintatauti lienee.
— Niin piika… Ja mikähän senkin pojan hyvittää. Huutopoikapa tietenkin entisen Töräpään Ison ainoasta mukulasta…
— Joo, ei siltä isot perut jääneet ihmisille Isoltakaan…
Vaikenevat. Veivi kitisee. Hiekkapyörä kuluttelee tahisten kirveen rautaa.
* * * * *
Töräpään Iso on todellakin kuollut harmaassa mökissä vainion liepeillä. Hän kuoli äkkiä ja kitumatta: vasara putosi kädestä lattialle ja siihen hän nytkähti kenkärajojen ja suutarivehkeitten päälle. Piika, joka jo kauan on ollut kivulloinen ja rykinyt rintaansa, tuli ulkoa ja näki lopun tulleen. Sai silmänurkkaansa vettä, ajatteli: äkkiäpä tuli Töräpään ukolle kuolema. Ja kyllähän tästä olen minäkin menevä… Mikähän poikarievun hyvittää? No, onhan ihmisiä maailmassa, eihän ketään jätetä kuolemaan…
Mutta ulkona hiekkaisella pihamaalla istuu Töräpään Ison poika, Jallu, joka ei vielä eräisiin vuosiin täytä ensimmäistä ikäkymmentään. Hänen valkoista tukkaa tunkeva päänsä on pieni, mutta otsassa isiltä peritty luonnoton laajuus, posket ovat paksut ja pyöreät, silmät kirkkaat ja ihmetteleväiset. Sellaisena hän istuu ja rakentelee jotakin tikuista ja hiedasta, huulilla hymy. Aurinko paistaa, ruoho lemuaa.
Tulee äiti, kuihtunut ruipelo, itkenein silmin ja virkkaa:
— Ukko on kuollut.
Pojan kirkkaissa silmissä näkyy vakavuus. Kuollut: ehkä se tuopi hänen tajuunsa jotakin liikkumattomasta ja kylmästä, iäksi menevästä…
— Ja pian taitaa äitistäkin aika jättää. Jallu parka jää yksin.
Sitten hän juosta hynttyyttää lähimmälle ihmisasunnolle, Töräpään taloon, jossa oli ennen pyörähdellyt naurusuisena piikana, ilmoittamaan tapahtumasta, hakemaan apua.
Jo entinen Töräpään Iso, mainittava, mahtava mies hommataan hautaan ja tuskin on hänet sinne saatu, niin jopa nuikahtaa piikakin kuten sairas linnunpoika. Rykii ja oksentaa verta ja on valmis vietäväksi maanrakoon.
Jallu, Töräpään Ison ainoa poika, on yksin. Pieni, kirkassilmäinen nupupää, älytön kuin metsänelävä, osanneeko mielensä myrtyä, tuleeko tajuunsa suru tai murhe? Ehkä hän tuntee hämäränä ja sekavana turvattomuuden tunteen, tyhjyyden… Isä ja äiti, läheiset, ylen tutut ja aina läsnäolevat eläjät, ovat kadonneet, ovat jossakin, mihin ei ylety.
Ja Jallu on Töräpään huutopoika.
Vanha Teppo-ukko, entinen viheliäinen suutari mies, nykyinen öhytalon isäntä, on saanut pääluunsa taakse mietteen ottaa hoitoonsa tuon pienoisen kunnanelätin, josta hän saa ne ja ne markat vuodessa. Siinä on hänestä outoa viehätystä: Töräpään Ison poika huutopoikana Töräpään talossa…
Kuten isänsä ennen, niin joutui Jallukin sangen varhain ahertamaan työn touhussa Töräpään tanhuvilla. Hakata napuloi puita liiterissä, tuhersi tunkion kimpussa, ajeli hevosta seisten sontareen kannoilla. Kesäisin oli hän paimenena pitkät päivät. Se olikin hänestä mieluisinta. Sai olla omissa oloissaan etäällä Töräpäästä ja sen asukkaista.
Sillä talon asukkaat, olletikin vanha emäntäihminen, Hurra, joka yhä kuivettui, kutistui entistä ryppyisemmäksi ja jonka sisässä kihahteli entinen ilkeys ja pahantuulisuus, kohtelivat poikaa yliolkaisesti ja pilkallisesti. He puhuivat hänelle isävainajastaan, Töräpään Isosta, hullupäisestä rikkaasta miehestä. Ähä, siinäpä oli hänen huoripoikansa ruotipoikana samassa talossa, jossa isänsä ennen pelättynä ja isovaraisena käveli. Ähä, menepä ruotipoika tallin luontiin ja ota oppia! Vaikka mitäpä se huurupää oppinee? Minkä voi, kun verissä on hupsuutta? Se on sen suvun tauti. Ei niistä tule ihmisiä.
Mutta Jallun mieli oli herkkä. Iva ja tyly kohtelu painoivat piankin hänen mieleensä lähtemättömät jäljet. Hän tunsi olevansa orpo ja yksinäinen, vieras kaikille ihmisille. Hänen silmiinsä herahti helposti kyyneleitä, mutta silloinpa vasta yllyttiinkin ivailemaan.
— Ähä, älä itke poika! Ei se isäsikään itkenyt, kun talo paloi! Pisti
vain iloksi saunassa, lystäili herra, eli niin lystisti, että sai
pojankin, joka itkee puolestaan… Älä välitä! Olethan sinä rikkaan
miehen poika! Ei se isäsikään välittänyt, vaikka maaltaan hävisi!
Eikä poika kohta välittänytkään, ei ainakaan ollut välittävinään. Vaikeni, ei puhunut, eikä pukahtanut. Toimitteli töitään. Mutta vanhenevalle Hurra-akalle kävi tämä kylmäkiskoisuus ja vaikeneminen tuiki sydämelle, katkeruus ja närä nakerteli hänen sisuksissaan.
— Voi, voi, kun tuo poika on hullu! Tollottaa vain, vaikka kuka mitä puhuisi, opettaisi… Pieksää pitäisi, että järki selvenisi!
Koettipa hän lyödä räpsäyttääkin kun käsiksi pääsi, mutta epätietoiseksi jäi, minkä verran se pojan ajua kirkasti. Poika vaikeni, teki nöyrästi, arkana töitään ja tunsi mielessään surua ja katkeruutta kaikkia ihmiseläjiä kohtaan, joissa näki vain ivaa ja ilkeyttä. Hän tunsi olevansa vieras heille kaikille, yksin kaikkien näiden ihmisten keskellä. Hän oli repaleinen ja surkea, nöyrän näköinen, mutta sisässään eli jo ylpeys. Hän ajatteli isäänsä, joka oli ollut pelätty mies, jota oli täytynyt palvella ja kunnioittaa. Mieleensä tuli hämäriä muistoja suuresta tiilitornista, jossa oli pienenä asunut, jossa tuuli humisi ja ihmiset elivät iloisesti… Hän kuuli ihmisten sitä kertovan pilkallisesti, mutta ihailun sointu äänissään, kuuli, vaikka ei ollut kuulevinaan.
Ja eräänä sunnuntaina kävi hän katsomassa sen paikkaa, raunioita ison joen partaalla ja sieluunsa sikisi sekavia haaveita, kuvitelmia, että kerran hänkin kasvaa, näyttää ihmisille, tekee töitä, joita mainitaan. Hän mietti, mitä hän tekisi silloin Hurtalle, Tepolle ja kaikille Töräpään asukkaille, yleensä ihmisille… Sisässään iti viha ja kostonhimo, ylpeys ja mielikuvitus rakenteli outoja kuvia näiden höystämässä maaperässä.
Niin menivät vuodet etanan tavalla rähmien ja poika kasvoi ja kehittyi vitkalleen, kituliaasti. Ihmiset pitivät häntä hieman nöyräpäisenä, kun oli aina vaiti, nyyrötteli, hymyili joskus itsekseen. Kesäisinä sunnuntaipäivinä istui hän joen rannalla onkien. Siinä sopi miettiä, kuvitella, tuijotella kaarnaa, odotella kalan nykäisyä. Sitten hän hiipi sieltä takaisin, varkain, heittäen kalat kissalle.
Kerran illalla ajellessaan karjaa kotiin näki hän ukon istuvan sillan korvassa punaisen mökin kohdalla. Se oli Laki-Matti ylen vanhana, laihana ja harmaana, hän oli ikäänkuin mehuton, pakkasen palelluttama korsi. Hänen kuvansa uppoutui ainiaaksi Jallun tajuun. Sillä tämä äijä sanoi käheällä, kuiskaavalla äänellä:
— Sehän on Töräpään Ison poika. Isäsi oli viisas, jymy mies. Yritä sinäkin. Eihän sinussakaan liene veri väljähtynyt…
Jallu meni ohi kummastellen: lieneekö horissut vanha äijänkääkkä.
XVII
Niin meni aikaa Jallulta eräitä vuosia, työssä, vaitiolossa, mielihauteissa. Ivalla ja pilkkapuheilla ei häntä liioin enää häiritty, koska ne näyttivät tepsimättömiltä. Poika eli vain omaa elämäänsä. Oli jo viisitoista ja ylikin. Vanha, viheliäinen Teppo on kuollut ja haudattu ja haudan päälle on ostettu kallis, mustanpuhuva kivi. Hurra elää, mutta leini on väännellyt hänen jäsenensä muhkuroihin, tehnyt ne kankeiksi ja häätänyt melkein vuoteen omaksi. Siellä hän rähisee, kitisee, vihan ja kivun kaivellessa hänen sisuksiaan. Isäntänä on joku Tepon pojista, kookas ja salskea ruumiiltaan, luonnoltaan sekoitus äitinsä ilkeyttä ja pahantuulisuutta ja isänsä leppeää vähä-älyistä mitättömyyttä.
Sitten tapahtui jotakin. Laki-Matti punaisessa mökissään harmaana, Ikäänkuin läpinäkyvän mehuttomana kuolee ja jättää jälkeensä paperin, jolla hän antaa kaiken omansa Töräpään Ison pojalle, Jallu Taikinamaalle. Niinpä on siis hänellä punainen mökki ja pino kirjoja, mustetölkki ja kyniä. Siitäpä saivat taasen aiheen pitkiin ivapuheisiin tilanomistajasta ja suurviljelijästä, kuinka hänellä nyt oli siemen, ensimmäinen maa: ei muuta kuin alkaa kerätä toisia, kuten isänsäkin ennen…
Jallu vaikeni ja muutti kuin muuttikin Töräpäästä punaiseen mökkiin. Tienasi itselleen kirveen ja lapion töillä kuivaa leipää ja suolanrakeita ja ryyppäsi päälle puron vettä. Ja ihmiset havaitsivat piankin, että suvun hullutukset olivat puuskahtaneet siinä esiin: oli ryhtynyt lukemaan. Yökaudet Jallu istui Laki-Matti vainajalta jääneitten kirjojen ääressä, luki tukka pörrössä ja naama oudosti puuntaen, istui ja tähtäsi kirjojen sivuja. Mutta suurin osa vainajan kirjoja oli ruotsalaisia, ja niitäpä sai Töräpään Ison poika turhaan kääntää ja väännellä. Niistä ei hänen ajunsa ruostunut. Mutta mitäpä teki hän silloin? Meni kirkolle rovastin puheille saadakseen opetusta ruotsinkielessä. Sai, hikoili ankarasti ja oppi. Vanha pappismies ihmetteli, puheli, että olisi hommautettava opin tielle, yllytti yrittämään. Poika palasi jälleen mökilleen, istui ja luki, tutki kirjojaan.
Nytpä osui hänen kouraansa jokin merkillinen kirja, jossa puhuttiin Saatasnammasta, Saatasnammasta, joka oli kurja orja, kovan kohtalon mies, ja kokosi kaikki sorron alaiset suureen kapinaan valtiaita vastaan. Kas, siinäpä Jallulle kirja! Veri kihelmöi poskinahoissa, silmät tuijottivat pitkällä kuin puukonpään nuppi, pitkin selkäpiitä kävi outo värinä, sydän läpätti. Hän näki Saatasnamman laihana ja leveäharteisena, korkean, tylyn otsan, synkän ja miettiväisen muodon, terävän katseen, hukari vyöllä, punainen sulka hatussa liehahdellen. Hän kuuli hänen äänensä jylinän suitsevien pyssyjen jyskeestä, näki tuhansien keihäitten ja teräaseitten välkkyvän, veren roiskuvan ja tippuvan punaisena sateena keihäitten kärjistä, ja palavien talojen roihun nousevan tulisina pilvinä taivasta kohti.. Niin taisteli Saatasnamma ja hänen väkensä sortajaa vastaan… Vapaus! jylisi Saatasnamman ääni, vapaus tai kuolema! Onnellisia ne, jotka kaatuvat, jotka luoti murskaa, joiden suolet roikkuvat teräaseitten terissä, sillä he eivät enää koskaan nuoleskele maata tyrannin edessä, eivät heidän niskansa nöyrry sortajan ikeen alle…
Kas, siinäpä Jallulle kirja! Hän luki ja hytisi mietteistä, hän itki Saatasnamman kovaa kohtaloa. Sillä Saatasnamma sortui. Hänen omat toverinsa pettivät hänet, pelkurit, kurjat kavaltajat, ja Saatasnamma pistettiin kuoliaaksi, neljä keihästä varrasti hänet yhtaikaa. Kapinaliekit sammutti veren vesi, mutta vapauden aate jäi aina kytemään ja itämään sorrettujen sydämiin.
Sitä kirjaa luki Jallu Taikinamaa, luki ja alkoi lukea taasen uudelleen. Lähti liikkeelle vasta nälän ahdistamana, hakata rytyyttääkseen puita, luodakseen ojaa isäntämiehille. Sai leivänkakkaroita ja suolanrakeita imeskelläkseen, oli hentoluinen, laiha ruipelo, mutta jäseniltään oudon sitkeä, kasvonsa olivat kalpeat, silmänsä hehkuivat kuin hiilet laajan, kallion tavoin esiin tunkevan otsan alla. Harvoin hän puheli mitään; näytti käyvän omissa ajatuksissaan, ikäänkuin olisi selvitellyt jotakin perin sekavaa ja raskasta pääluunsa takana. Ihmiset odottelivat, että milloin siltä viimeisetkin mutterit yläkerrassa liestyisivät, kun se vasiten sekoitti päätään kirjojen kimpussa.
Mutta tapahtui, että Jallua rupesivat kiehtomaan muut verevämmät ja väkevämmät asiat kuin kirjojen mustat koukerot, harmaat, kellastuneet lehdet, ajan ja tomun haju tai Saatasnammankaan mahtava ja synkkä hahmo. Talossa, jossa hän suoritteli joskus henkipitimikseen töitä lapiolla ja kirveellä, oli hän nähnyt tytön. Se oli piikaihminen, valkoinen iholihoiltaan, veriltään nuori ja kihisevä, hepentelevä ja houkutteleva narttu. Vaikeneva, töissä aherrellut ja nyt viimeksi kirjojen laimea tuoksuiseen elämään uppoutunut poika tunsi veriinsä imeytyvän huumetta ja kuumuutta. Hänen tajuunsa tunki outoja ja viekoittelevia tunnelmia. Haamoitti ajatus pienestä mökistä, punaverisestä, viehättävästä emästä, pienestä lapsi-ipanasta, joka ahnain suin kävisi sen rintoihin. Niin sihisivät sekavat, viekoittelevat tunteet, joita hän turhaan koki ajun voimalla kuolettaa ja masentaa. Kuvitteli mieleensä likaisen mökin ja kakarat, kuihtuneen naisihmisen, joihin oli elämänsä ajaksi sidottu, koskaan saamatta muuta yrittääkään kuin niille leipäpalaa. Siinäpä hänelle olisi tulevaisuus, hänelle, joka alkoi joskus mullistella, vasaroida tylsäpäisten ihmisten seassa, jonka päässä itivät ja versoivat oudot ja sekavat ajatukset, suuret ja merkilliset pyrkimykset. Mutta jokin pieni ja rumanverevä tuntui lopultakin kiehtovan enemmän kuin sumuinen ja suuri. Ei muistanut mennä mökilleen, jätti vanhat kirjat nurkkaansa ja oleili talossa alkaen lähennellä verevää, naurusuista naista. Uskotteli itselleen: eihän tässä kenen vielä tarvitse miettiä mökkiä ja kakaroita, yhteistä elämää. Voihan muutenkin, miksei, elää ja leikitellä, pistäytyä sänkyyn ja lystäillä.
Eikä tyttöihminenkään hakastellut liian paljon. Ei Jallu Taikinamaa ollutkaan kaikkein hulluimman näköinen: notkea ja sujakka runko, kirkkaan valkoiset kasvot ja silmät katsoivat hehkuen. Ja hänelle antoi outoa viehätystä se, että oli Töräpään Ison, rikkaan, kuulun, aina mainittavan miehen poika. Tahi piili tuossa suopeudessa vain naiseläjän ylimalkaista halua miellyttää miehenpuolia, näytellä itseään kauniina ja kiehtovana, enkelinsuloisena.
Niinpä alkoivat Jallu Taikinamaata vallata sumeat ja hempeät tunnelmat, mutta kohtapa niihin sekaantui muitakin kiivaita tunteita, närää, kateutta, ja katkeruutta.
Se Töräpään nykyinen isäntä, Tepon poika, oli vielä emännätön mies, etsiskeli naisenpuolta ja hoksasipa juuri saman elävän, mitä Jallu koki vokotella. Ja pianpa olikin Töräpään mies voiton päällä: hän oli vanhempi, rotevampi ja rohkeampi ja ison talon isäntä. Eikä tyttö paljoakaan epäillyt asettaessaan hänet etusijaan hennomman, ikäänkuin hellävaraisemman, köyhän Jallun rinnalla, josta ei oikein tiennyt, mikä elävä se oli. Ei hän kuitenkaan mennyt niin äkkipäätä ilmiantamaan mielialojaan. Hän ikäänkuin heilui, heilui seipään nenässä kuten vaivaisen onni, kaikkien tuulien häälyteltävänä, että kummalle puolelle pudota vai eikö kummallekaan. Siten hän sai molemmat miehet vireiksi, innokkaiksi, ärtyisiksi, ylen kateellisiksi ja vihaisiksi.
Laki-Matti vainajan torppa oli Töräpään maalla, ehkei sillä enempää ollut sitä viljeltävänä kuin mitä seiniensä alle sitä tarvitsi. Töräpään nuori isäntä mietti saavansa kilpailijalleen kiusaa, etsi, oliko mökillä kirjoja. Löysi ne, mutta, havaitsi vuokra-ajan olevan lopussa, joitakin kuukausia enää jäljellä. Vaikeni, odotteli, kunnes vuokra-aika oli kaikki ja sanoi sitten Jallulle talossa, jossa he kulkivat kohtailemassa mielihalujensa esinettä:
— Ei näy enää se mökkisi kuuluvan sinulle. Vuokra-aika on lopussa.
Niin, että muuttelepa sieltä pois se kirjallisuus ja muu rönä.
Jallu tunsi itsensä päältänähden masentuneeksi ja vaisuksi, sisällä kiehuessa kiukun. Ei siksi, että hän olisi hätääntynyt mökkinsä ja kirjojensa puolesta: ne tuntuivat nyt hänestä merkillisen yhtäkaikkisilta. Mutta häntä kiusasi se, että toinen voi noin osoittaa isäntävaltaa tytön nähden, ilmoittaa, että kannapas nyt vehkeesi siitä ja siitä paikasta muualle… Mutta Töräpään mies tunsi röyhistyvänsä yhäkin varmemmaksi ja päätti esittää hiukan sitä entisen laatuista ivaa:
— Joo, Jallu, näyttää, että sitä sinäkin hävisit talostasi, kuten isäsi ennen!
Jallu ei hoksaa siihen vastata juuri mitään, ei edes miettiä sitä, että oliko sillä lopultakin oikeutta hätyytellä pois mökistä. Hän tunsi itsensä oudon tyhjäksi ja avuttomaksi.
— Enpä heillä pidä väliä, sanoi sitten. Elä siellä niin kuin hyväksi
näet. Ilman saatu tönö…
— Ilman on saatu minunkin tönö, mutta kyllä minä sentään vähän
välittäisin, jos joku rupeaisi ulos patistamaan.
Meni eräitä päiviä ja Jallu lähti mökilleen katsoakseen, oliko siellä jotakin tapahtunut. Akkunat olivat väännetyt sijoiltaan ja tupa oli tyhjä ja kylmä, sisälle oli tuiskunnut lunta. Vähäiset huonekalut olivat nostetut pihalle, tuuli kasaili lunta isojen kirjakasojen peitoksi ja liehutteli avautuneitten kirjojen lehtiä. Samassa kuuli hän kulkusen ja tiukujen heleästi soivan, virma hevonen ravasi ohi harja hulmahdellen, kirjavat vällyt tuulessa liehahdellen. Kaksi ihmistä istui perässä ja nauroivat nähdessään miehen seistä harottavan hangessa aution mökin kartanolla. Ne olivat Töräpään isäntämies ja se nuori naisihminen, arvattavasti matkalla pappilaan.
Mökin kartanolla seisovan nuoren miehen tajuun valahti raskas apeus. Oli kuin hänen sisällään olisi pyyhkinyt tuo talvinen tuuli: vihainen ja alakuloinen, leikkaava ja kalsea. Turhaan hän yritti synnyttää ajatusta, että mitäpä tuosta yhdestä naisesta. Niitä oli toisiakin. Narttu kun narttu. Tunsi sittenkin, että jotakin, jota oli kiihkeästi tavoitellut, oli luiskahtanut ohi sormien kuten niljakas kala. Nyt hän tunsi, että olisi osannut antaa arvoa taasenkin tuolle mökille ja kirjoille. Olisi istunut tulen ääressä, lukenut ja miettinyt, ja unhoittanut piankin tämän joutavan jutun. Nyt oli kaikki mennyt.
Raskaasti hän paarusti paksussa lumessa, heittäen kirjansa ja vehkeensä aution mökin pihalle lumen peitettäväksi» Korjatkoon ne sieltä vaikka piru.
XVIII
Niinpä Jallu Taikinamaa oleili harmaassa kylässä ja mielensä oli autio ja tyly ikäänkuin nämä talviset ajat, tyhjä ja toivoton kuin harmaat pakkaspäivät. Mutta tulipa sitten tuuli ja tuisku, vähämielinen, ylen ärtyisä ja sinne tänne töytäilevä. Samoin Jallunkin mielessä sikisi katkeruuden ja vihan älytön ja etsiskelevä pyry. Mielensä harmaa tyhjyys täyttyi mitättömällä vihalla, kostotuumilla.
Hänen täytyisi jotakin tehdä Töräpään miehelle. Se oli vienyt häneltä naisen ja mökin turvallisuuden, jossa hän oli tulen ääressä, tuulen ähkyessä nurkan takana, lukenut ja miettinyt alakuloisen onnellisena. Jallu mietti ja päätteli, eipä silti, että hän olisi siitä naisesta ja tönöstä niin välittänyt, pitänyt niitä raskaina vahinkoina, mutta muuten ansaitsi Töräpään mies jotakin muistutusta, joka kävisi sen älälle, olisi sille kiusaksi… Se oli tympeä ja ilkeämielinen ja konu mies…
Jallu mietti, mietti olevansa pitkämielinen ja kaukaa viisas. Sitten joskus, kun hän oli kohonnut mahtavaksi ja paljon voivaksi mieheksi, hän kostaa jotenkin… Mutta se ajatus ei mieltä lievittänyt. Mikäs sen tiesi, milloin hän oli paljon voipa mies, vai oliko milloinkaan? Mistä hän kasaisi sen mahdin ja väkevyyden? Tuulestako ja auringon paisteesta?
Jallu elätteli itsessään yhä karvastelevampaa närää, katkeruutta, ikäänkuin tuo Töräpään isäntämies olisi valmistanut kaikki ne kiusat, mitä hänelle sattui. Sitten sanoi se isäntämies hänelle kerran, sanoi perin tarpeettomasti ja tahdittomasti, ajaessaan hevosineen ohi Jallun, joka hakkaili halkoja metsätien vieressä:
− No, hei, hei, Jallu, tule sinä Töräpäähänkin iskemään joku syli halkoja! Saat maata yöt vaikka emännän vieressä, vanhasta rakkaudesta.
Silloin oli Jallu kiristänyt hammasta ja poskilihakset olivat longahdelleet vihasta. Eikä tajuunsa mahtunut muuta kuin nippu kirouksia:
— Tuhannen tuhatta laivanlastia mannaryynin kokoisia, rutikuivia perkeleitä! Luuleeko tuo Töräpään mies puhuvansa ihan iirikseen mitä lystää?
Illalla oli pimeys ja ilkeä pyry. Jäinen, räntäinen lumi iskeysi ihoon kirvellen kuten suola. Mutta Jallu, ei voinut pysyä aloillaan, läpi pimeyden ja tuiskun hän paarusti kohti Töräpäätä. Siellä hän seisoskeli ja kykki nurkkajuurissa käsi povella, silmät kiiluen vihaisesti kulmien alta. Nyt, nyt oli Töräpään isäntämies kävellyt lyhty kourassa talliin. Jallu valitsi liiteristä sopivan koivuisen halon ja hiipi pitkin tallin seinää aivan ovenpieleen. Läpi mustan pimeyden vilkutteli asuinrakennuksen himmeä tuli kuin kaihinen, ivallinen silmä, tuuli ulisi nurkissa, jäinen räntä iski ilkeästi kasvoihin.
Sitten tuli isäntämies tallista kantaen lyhtyä edessään korkealla. Kanki iski häntä käsivarteen, lyhty putosi ja särkyi rämähtäen. Samassa musta haamu syöksähti liki; ase rikkoin sarkatakin rintamuksen jurahtaen ja painui lihaan, veri purskahti ja mies lysähti parahtaen kontalleen lyhdyn sirujen päälle. Mutta Jallu juoksi jo etäällä tiellä, heitti verisen puukon kauas ja jatkoi juoksuaan. Lumi pieksi valkeita kasvoja, tuulen ulina kyläaavalta kantautui korvaan kuin kiukkuinen itku.
— Sait nyt saatana rautaa keuhkoihisi, ähisi hän tyyntyen viimein kävelemään.
Tuli seuraava päivä, ja Jallu sai kuulla kerrottavan, kuinka Töräpään isännälle on lyöty puukko rintaan ja se makaa henkitoreissaan ja pian kai kuoleekin. Hän kuuli ihmeteltävän, että kuka lienee teon tehnyt ja kuunteli valjuin naamoin ja vaiti. Hän ei voinut sanoa asiaan sanaakaan ja kiitti onneaan, ettei muulloinkaan sekaantunut ihmisten asioihin ja puheisiin, niin ettei hänen vaiteliaisuuttaan oudoksuttu. Mutta päivällä iskiessään kirveellä vimmatusti petäjän tyviä, alkoi hän tuntea nousevaa hätää. Mitähän, jos asia tulee ilmi? Jos saa raudat kinttuihinsa ja hänet raahataan vankilaan? Äkkiä hän tuli havaitsemaan, kuinka hän sittenkin rakasti elämää ja vapautta, kaikesta sen surkeudesta huolimatta. Rintaan alkoi rähmiä rautainen huoli, pelko, niljakkana ja kosteana, kylmin raajoin. Hän rukoili, rukoili ylhäällä olevaa Valtiasta, jota ei ollut niihin asti paljon ajatellut, jopa epäillytkin ja kironnut, sanonut, että jos se siellä oli, oli se tyhmä eläjä, hirmu… Nyt hän rukoili, asettuipa polvilleenkin hankeen, rukoili, että Taivaan Valtias armahtaisi tämän kerran, niin silloin hän uskoisi, palvelisi häntä aina ja tekisi, mikä oli oikein. Katkerasti hän katui eilistä tekoaan, ajattelematonta, huonosti harkittua työtä. Lupasi, jos Herra häntä nyt armahtaisi, sen monin verroin korvata hyvillä töillä tulevina aikoina. Sitten hän tunsi taasen häpeää, ahdistavaa harmia: nytkö on aika armoa pyytää, poika parka… Ja näinkö sinä teet katumusta ja parannusta: pyrit irti pahojen tekojesi seurauksista…
Levottomana ja lamaantuneessa mielessään hämäriä ja sekavia kuvia hän viimein hiihteli taloon. Siellä hän kuuli, että Töräpään isännän puukottaja oli saatu ilmi. Se oli Tepon entisen mökin mies, torppari, jonka kanssa isäntä oli alituisessa riidassa, olivatpa olleet vähällä yhteenkin ottaa aikaisemminkin, kuin sinä päivänä, jolloin puukotus tapahtui. Tosin torppari oli kieltänyt kiven kovaan, väittänyt, ettei ollut liikkunut mökistä mihinkään, ollut hyvin hermostunut, hädissään ja puhunut ristiin. Isäntä itse makasi kuoleman kielissä, houriessa ja tuskin lienee tuntenut pimeässä lyöjää. Torppari oli vangittu. Poliisimiehet ovat kuulemma pampulla iskien koettaneet saada häntä tunnustamaan. Mies on ärtynyt, suuttunut, purrut hammasta ja kironnut, ettei hän ole lyönyt, vaan hyvä on, että joku on lyönyt… Oikein on ollut! Eikö liene piru puukottanut, velimiehensä…
Jallu kuunteli kaikkea tätä, ja hän tunsi vapautuvansa, melkein ilostuvansa: auttoipa ja armahtipa häntä taivaan Jumala… Samassa vilahti mieleensä kuitenkin, että äläs kelpo auttaja: syytön mies sen pitää saada tilalle! Samat on sillä vinkeet maailman ajan: kärsiä pitää, kärsi kuka kärsi, vaikka syytön ja viaton… Sitten hän kuitenkin tukahutti tämän ajatuksen, häpesi, nöyrtyi: mistäpä hän tiesi korkeat asiat? Ojennusnuorat siellä ylhäällä ovat mutkikkaat ja ihmiselle tajuamattomat. Ehkä on tämä mies muuten vikapää; sillä on salaisia, kuittaamattomia syntejä… Niistä se viedään tilille. Hän, Jallu Taikinamaa, saanee armon. Ja hänestä todellakin tuntui, ettei syntisäkkinsä ollut vielä ylen raskas, niin että tarvitsisi kovin nuijia.. Ja nyt hän parantuisi paljon, vähitellen. Ehkä Jumala huomasikin näin parhaaksi ohjailla hänet oikealle tielle…
Niin Jallu, mielessä levottomuus ja vuoroin taasen lyhyt rauhallisuus, teki mieltään viihdyttääkseen ankarasti töitä. Tuli taloon pimeän päässä, söi, ojensi väsyneet jäsenensä vuoteelle ja nukkui herätykseen taasen samaan ahdistavaan, kiusalliseen rauhattomuuteen.
Sitten tuli mieleensä, että miltä mahtanee tuntua siitä torpan miehestä? Kuinka raskaasti se kironnee, kun käypi pitkälleen kopin lattialle? Ja sillä miehellä oli kotona mökissä vaimo ja liuta lapsia. Eikä niillä kaiketi ole runsaasti muuta kuin kurjuutta… Ja täällä oleili vapaana nuorimies, jolla ei ollut veriheimolaista, ei muuta huolehdittavaa taivaan alla kuin oma ruumiinsa. Ja tämän nuoren miehen iskemä oli se haava, josta toista syytetään…
Taasenkin vilahti Jallun päähän ikäänkuin varkain ja syntisesti ajatus, että mitähän se ukko mahtoi ajatella siellä ylhäällä… No, ehkä hän vain säikäytti, opetti, ehkä tulisi hänenkin vuoronsa kerran… Niin kerran, epäilemättä se tulisi kerran. Pitikö hänen siis tästedes kulkea ainaisen huolen ja pelon alla, että milloin putoaa rankaiseva vasara? Eikä olisi rauhaa vaikka vaeltaisi kuinka nöyräniskaisena ja katuen ja tehden oikeita töitä? Ainako pitäisi epäillä, että synti on siellä tallella, että sitä ei ole pyyhitty pois? Jokaista iloa häiritsisi ajatus, että nyt Jumala närkästyy, vihapäissään kaivaa kaikki entiset esiin ja rankaisee… Eikö olisi parempi, että lyönnit tulisivat nyt jo heti, kun niiden kerran tultava on? Eikö hän voisi silloin kävellä pystyin niskoin ja rauha mielessä: mitään ei ole salassa, kaikki tekoni saat kaivaa esiin, Jumala, antaa rangaistusta täydet vaaksat… Jos tyhjästä suutut niin suutu, jos syyttä rankaiset niin rankaise! Tämä mies kärsii sen ilolla, veri ei vapise, sillä hän on silloin sinun vertaisesi-…
Jallu hakkasi ankarasti, mielessä kuohuva levottomuus, kuume. Meni päiviä. Sitten hän eräänä aamuna, mielessä outo keveys ja viileä rauha, lähti astumaan. Hän meni ja ilmoitti nimismiehelle puukottaneensa Töräpään isäntää. Torppari oli syytön. Päästettäköön hänet vapaaksi.
Jallu Taikinamaa pidätettiin.
Oli talvinen päivä, tyyni ja kirkkaan lauhkea. Metsän latvoille
levisi punerrus, ikäänkuin hymy nousevasta auringosta.
Jallua pantiin rautoihin. Vanginkuljettaja iski niittejä, vasara
kolisi. Jallu istui ja tuijotteli kylmin, liikkumattomin kasvoin.
— Miksi sinä sitä puukolla pistit? kysäisee viimein vanginkuljettaja.
— Pieksi pienenä. Löi selkään.
— Ja sanoivat, jatkoi toinen, että se vei sinulta mieluisen tytönkin…
— Vähät tytöistä.
— Miksi nyt sitten tulit itse kiinni pantavaksi?
— Olisi muuten syytön mies tullut syylliseksi.
— No, miksi odottelit näinkin kauan? Hetihän se mies vangittiin.
— Täytyy sitä vähän harkita, ennenkuin ottaa ruumin kihlat!
— Olisit saanut harkita jo vähän ennemmin, ennen kuin menit tekemään
liian ruokaisia töitä. Se lyönti toi sinulle leipää, nuori mies…
Niinpä vietiin Töräpään Ison poika kotikylästään hilut kintuissa
talvisena päivänä.
Kaksi päiväläistä rouhi sontaa irti Töräpään tunkiolla. Katsoivat.
— Taitaa olla pojalla iäksi leipää, arveli toinen.
— Tuskin sitä nyt sentään yhdellä lyönnillä niin paljon tienataan, vastasi toinen. Kovin on vielä nuori mies. Ei kahta kymmentäkään…
Hevonen hölkkäili, lumi narisi ja niin katosi reki näkyvistä.
XIX
Jallu Taikinamaa kävellä viputtelee tiilisessä kopissaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan. Taasen alkaa rintaansa mataa pelko, epäilys, rähmii litteänä ja ilkeänä kylmin raajoin. Tuntuu tukalalta ja ahdistavalta, kaamealta. Kirottu, miksi sulkevat ihmisen kivien taakse, jossa mieli happanee, tunkkaantuu, aivoja särkee, yksinäisyys tuntuu ruhjovan rintaluut sisään… Vaikka rasittaisivat ruumista surkealla työllä, kun vain pitäisivät väljän taivaan alla, missä käy tuulien humu, pilvet laahautuvat ilmojen halki…
— Miten käynee sen Töräpään miehen? Tointuuko se? Tuomitaanko Jallu miestaposta vaiko pahoinpitelystä?
Niinpä hän kävelee, kiroilee, tuskittelee.
— Kun tulisi päätös, tulisi kummin hyvänsä, että pääsisi rauhassa istumaan, alistumaan, kohtalon alle, jota ei voi enää väistää. Sitten se menisi. Mutta tämä hirveä odotuksen aika… Ja miksi piti mennä tuohomaan älyttömästi puukolla? Miksi purkaa vihansa ja raivonsa typerällä, mitättömällä tavalla? Ja miksi piti sen torpan miehen joutua kiikkiin, miksi kaiken sattua niinkuin sattui?
Jallu kävelee, ei saa öisin unta, ajatukset harhailevat ja iskevät aina samassa uudelleen tähän samaan asiaan. On ikäänkuin olisi hänen omiin lihoihinsa juurtuneena pensas, jota täytyy kiskoa kaikin voimin latvuksista, vaikka pieninkin nykäisy tuottaa sietämätöntä tuskaa.
— Niin, miksi pitää hänelle sattua niin kuin sattuu? Turhaanpa kyselet. Siellä ylhäällä tietänevät ne yksi tai kaksi, Jumala tai Piru, mutta eivät hiisku mitään… Voi, matala läjä! Eipä ole Jallu saanut kokea muuta kuin kovaa kohtaloa pienestä pitäen.
Hän tuntee hetkisen kummallista, haikeaa onnellisuutta ajatellessaan olevansa onneton ihminen, kovan kohtalon lapsi…
Menee kuukausia raskaina ja harmaina unennäön tapaisina ja tulee tieto, että Töräpään isäntä on tointunut. Tulee tuomiokin. Kaksissa käräjissä seisoskelee Jallu ja tuntee sisässään ylpeyden sekaista harmia ja kiukkua, kotikylänsä asukkaiden kurkkiessa uteliaasti: sielläpä se seisoo Töräpään Ison poika, raitapuvussa, pari leiviskää rautaa päällä…
Niin saa Jallu Taikinamaa tuomionsa: parisen vuotta ruunun leipää läänin punertavassa, tiilisessä hökötyksessä..
On kesäinen-poutapäivä tukala helle, aurinko hehkuu kirkkaana ja kuumana. Töräpään päiväläiset latovat aitaa kuivan ja pölisevän kesannon vieressä. Sääret lynkässä iskee mies seivästä pystyyn, sylkäistä ruikuttaa ja puhelee:
— Samat, samat niillä on vinkeet Töräpäillä, niin isällä kuin pojalla: tiilinen, tiilinen torni niillä olla pitää…
Sielläpä eleli nyt Töräpään Ison poika tiilisessä talossa. Oli rookissa vedellä ja leivällä, rautakiilat kintuissa, käsiraudat ruuvattuina niin tiukalle, että peukalot rampaantuivat. Pääsi sieltä jälleen, mutta eipä voinut pitää suutaan kiinni, vaan kiroili ja puheli kauttarantain piloja ja ärsytti pirunahkaiset vartijat kimppuunsa. Vasiten teki myrkyksi elämänsä, kypsytteli sisässään sammumatonta vihaa, karvasta katkeruutta. Muisteli, mitä oli lukenut kirjoista ennen, surkeana pojan ketaleena, sovitteli niitä omiin kiivaisiin kuvitelmiinsa ja hautoi koston töitä. Mutta hän ei enää aikonut horjahtaa pieneen ja mitättömään. Laajasti, laajasti hän iskisi, siksi, että oli sortunut onnettomuuteen… Sillä mikä oikeus on toisella elää onnellisempana kuin toisellakaan? Istukoon vain kaikkien niskoilla yhtäläinen onni tai onnettomuus…
Niin hän mietti mustin mielin kopin nurkassa, valjut kasvot hehkuen, ojennellen jalkojaan, että ketjut romisivat.
— Tuli korventakoon koko nykyisen yhteiskunnan! Luhistukoon vanha ja typerä, että päästään rakentamaan uutta, samantekevää mitä. Nouskoon sitten uusi Autuuden Sarvi kuten isä-ukolle ennen… Vaikkapa sen sitten taasen nielisi tuli.
Ah, hän oli Saatasnamma, suuri ja synkkäotsainen kapinoitsija! Hän mietti ja muisteli vanhaa ja merkillistä, rakasta kirjaansa, ja sydämensä vapisi vihasta ja ylpeydestä. Kerran hän iskisi, näyttäisi hampaitaan, nousisi humisten kuin mahtava, vapaa kokkohaukka…
Niin olivat Jallu Taikinamaan, nuoren vangin, hämäriin viha- ja kostokuvitelmiin sekaantuneet yhteiskunnalliset mietteet. Siellä ne liikkuivat suurina ja muodottomina, raskaasti ja kömpelösti, kuten puujaloilla liikahdellen. Mutta ne antoivat sisältöä elämälle, toivat elämänhalua, toivoa tulevista ajoista. Hän ei nähnyt enää itseään kuivettuneena kelohonkana, luisevana, harmaana ja hedelmättömänä, josta ei ikipäivinä putkahtaisi tuoretta oksaa. Hän tunsi itsessään mahlan kihisevän, vihan ja katkeruuden väkevän nesteen.
XX
Vapaus! Tiilisen linnan ovet ovat avautuneet.
On talvi, kirkas ja kuulakka, kuuraiset puut hohtaen sinertävinä, savun noustessa harmaana ja punertavana, monin poimuin korkeuteen. Mutta Jallu Taikinamaan mielestä tuoksahtaa kevät, tuoksahtaa väkevästi ja selittämättömästi. Varpuset pyörivät sontaisilla teillä kuin harmaat kerät päästäen enteileväsi! kahisevia ja suhisevia tirskahduksiaan.
Jallu Taikinamaa näkee ja hengittää kaikkialla vapautta, kevättä ja taistelua.
On kapinakevät. Osa Suomen kansaa on noussut sotaan toista osaa vastaan. He ampuvat toistensa ruumiiseen pieniä ja kirkkaita nikkelinpalasia, sohivat toisiaan pistimillä, paksut rautaputket rykivät raskaasti, heittääkseen ihmisten päälle esineitä, jotka löisivät heidät kasaan, liiskaksi, taloja tuohustetaan tuleen…
Kapinallinen on Jallu Taikinamaakin, Töräpään Ison ainoa poika, parahin punikki onkin.
Ah, nytpä oli unista tullut tosi! Hän oli Saatasnamma nyt, vanhan kirjan uljas, tylyotsainen synkeäsilmäinen Saatasnamma, kapinoitsija, jonka ääni jyrisi mustien pyssyjen räpseestä, yli suitsevan sauhun, yli taajan ja välkkyvän keihäsmetsän, joiden kärjistä tippuivat punaiset pisarat… Ah, nyt oli luhistettava, rusennettava, verta, verta ja tulta! Hursikoon yli maan kuten kulovalkea! Syököön ja tuhotkoon kaikki, kehnon ja vanhan, kulottuneen ja mädänneen. Nouskoon tuli kuten helvetin lieska, kuuma ja rankaiseva… Mikä ei siinä kestä, se on huonoa, saa kadota, että sijalle pääsee nousemaan uusi maailma, uudet valkeiksi piilutut rakennukset: Nyt riehukoon viha ja kosto, että kerran puhdistuneeseen, raikkaaseen ilmaan nousisi uusi ja onnellinen päivä, vanhojen mätien rakennelmien vielä suitsutessa, veren noustessa vielä huuruna maasta…
Jallu käveli pitkin keväisiä teitä ja kapinalaulujen uljaat ja raisakat sävelet saivat hänen verensä väräjämään. Nyt lyötäisiin asian puolesta, huomenna nousisi onnen aika, nousisi hänellekin, jonka osana oli ollut aina vain kova kohtalo. Vai olisiko ehkä edelleenkin? Saisiko hän kuten Saatasnamma kapina mielineen nähdä kaiken kukistuvan ja kuolisi pois? Ei, voitto on tuleva; oikeuden ja totuuden, tulevan ajan voitto, miekanrauta on vahva… Voitto! Vähät sitten, jos Jallu Taikinamaan ruumis nykertyisikin karkealle sulavalle lumelle, sontaisen tien viereen, punertavaan lätäkköön, puhelinlankojen ulistessa surunvoittoisesti. Moni oli sinne jo nuukertunut, ja moni vielä nuukertuisi — asian puolesta.
Jallu Taikinamaa astui punakaartin laumassa, hontelona, lätyskälakki päässä, punaisen kaulahuivin päät lerppuen ja liehahdellen. Väsymättä hän venyi hangella, puristi pyssyä poskea vasten, ruskeatukkista, äkäisesti yskähtelevää pyssyä, joka sylkäisi vinkuvan nikkelinokareensa sinne johonkin eteen, missä sen tuli käydä vihamiehen jäseniin. Siellä se oli jossakin edessä se sortaja, porvari, jonka Jallu näki mielikuvituksessaan suurena, mulkoilevana, vähämielisenä ja voimallisena kasana. Se ei tahtonut, että tulisi uusi aika, että tasattaisiin, että onni ja onnettomuus silputtaisiin yhtäläisiin kappaleisiin ja annettaisiin kullekin osansa… Se tahtoi edelleenkin olla päällepäsmäri; pitää mahdollisimman pitkältä onnellisuuden nuoraa ja heittää toisille onnettomuuden vahvan köyden; se tahtoi, että Jallu Taikinamaalle ei koittaisi koskaan pehmeää ja leppeää aikaa… Jallu vihasi sitä edessä olevaa vihamiestä verisesti, kiroili, ettei se ollut sellainen kuin hän sen sisässään näki: mahdoton möhkäle, jonka voisi ampua seulaksi, rusikoida pyssyn perällä, söhäistä pistimellä, että veri ruiskahtaisi.
Mutta ei päästy eteenpäin, ei käyty kimppuun. Kaveri toisensa perästä nykertyi tantereeseen veren imeytyessä hankeen, ja sitten lähdettiin talsimaan takaisin pitkin tietä, keväisiä lumisohjuisia teitä, täynnä risaisia heinänkorsia. Taivaan kumu oli selkeä, aurinko paistoi, mutta Jallu, talsi raskain mielin punaisen kaulahuivin heilahdellessa. Mutta ei hän uskonut mitään pahaa tapahtuvan: tämä oli hetkellistä; kohta tehtäisiin tenä, iskettäisiin ja voitettaisiin. Mitä jos nykertyisikin miehiä? Antaa nykertyä, molemmin puolin, paljon. Sitä väljempää, tulisi, sitä enemmän riittäisi eloon jääneille onnea ja rikkautta, parempaa elämää, tasajakoon…
Mutta yhä vain väistyttiin pitkin keväisiä teitä, auringon paistaessa, lumen sulaessa vedeksi, joka liristen juoksi jonnekin. Yhä useamman miehen tapasi sieltä takaa tuleva metallinokare, nokaisi kuin näkymätön, salavihainen aavehaukka, ja siihen käpertyi mies tai jäi kiusallisesti kitumaan veren valuessa pinnan alta. Yhä useampi ruskeatukkinen pyssy laskeutui alas ja vaikeni. Raskaasti talsivaan kapinoitsijalaumaan matoi epäilys- ja lamaannus, pelko, että tässä taisi tulla surkea loppu asialle. Ne, jotka antautuivat vielä tappeluun iloisen äkäisesti, iskivät ainoastaan epätoivosta, pitäen asiaa menetettynä, ja toivoen saavansa jättää kaikki, jättää komeasti veren ja tuhkan tulvassa.
Sitten, jonakin keväisenä yönä, paljastuneitten kyläaukeitten kuumoittaessa murheellisina kuin hedelmätön hiekka-aavikko, veden tippuessa tummista repaleisista pilvistä, huomasi Jallu Taikinamaa jälleen olevansa vanki. Heidät oli kavalasti kierretty, ahdistettu kuin älyttömät kalat nuotanperään. Jallu oli monien viikkojen liikkeestä uupunut, valvomisesta lamassa ja nyt masensi hänet toivottomuus, tunne, että kaikki oli mennyt. Kontettuneilla, voimattomilla käsillään hän tuskin sai painetuksi patruunoita kiväärinsä makasiiniin, sitten loppuivat patruunatkin ja samassa väännettiin kuuma kivääri hänen kourastaan. Oltiin vankeja. Ruumiita oli paljon, paikoittain röykkiöinä, siinäkin, missä Puna-Simin konekivääri oli rällätellyt… Haavan saaneita oli samoin epälukuisia. Jallu oli ainoastaan vanki. Yön tummuudesta kuului rähäkkää ja kirouksia, joku haavoittunut ulisi ja vaikerteli, jossakin räsähteli vielä pyssytuli, luodit leikkasivat ilmaa kuin suuret, valtavat ruoskanlyönnit.
Ja Jallu Taikinamaan sydämeen valahti vaisu haikeus, katkeran onea apeus. Kaikki oli mennyt. Punaisen huivinsa otti hän kaulastaan ja itki. Kaikki oli mennyt. Oikeutta ei ollut maailmassa, totuus värjötteli, piileskeli kuin myyrä… Vääryys vesoi ja raha oli väkevä, herrat voittivat.
Kuului huuto, että kaikille erikoisemmin syyllisille annettaisiin pikatuomio. Jäisihän niitä vankeja siteenkin tuhoton lauma. Siellä yön hämyssä, lyhdyn haaleassa valossa, tuotiin Jallu Taikinamaakin esiin.
— Olette ollut ase kädessä laillista järjestystä vastaan, vielä viime tingassakin, kun osa jo oli antautunut.
— Ei sitä tiedä vielä kenen puolella on laki, kenen lain varjo.
— Olette tappanut yhteiskuntajärjestyksen puolesta sotivia sankareita.
— Tappanut olen, niin monta kuin olen saanut. Ja tappaa pitää
sodassa…
— Joo, joo! Tappaa pitää. Yhtämieltä ollaan, kaveri: tappaa pitää.
Viekää pois.
Samana aamuyönä kaivoi parikymmentä vankia pitkää kuoppaa metsäntörmänteeseen järven rannalle. Niin he kaivaa töhersivät hieman jääkohmeista maata, enimmät äänettöminä, joku hiljaa kiroillen ja jonkun yrittäessä lasketella sukkeluuksia. Muuan lättälakkinen, punahuivinen mies loi ylen innokkaasti, hiki tippui hänen sotkuisesta otsatukastaan lättälakin alla. Hän ojensi hetkeksi selkäänsä, nojasi lapioonsa. Vinha tuuli ajeli kohahtaen vettä vasten aaltojen sileiksi nuolemia rantakiviä.
— No, no, äsähtää siellä joku voittajain päällysmies, pistäkääpä nyt ravakasti, punikit! Työ valmiiksi, että pääsette lepäämään… Teidän takia tässä vielä valvoa. Pitäkää kiirettä, kirotut!
Pian kuitenkin se punakaartilainen kohotti taasen päätään, ojensi selkäänsä ja alkoi puhua:
— Koska hautapuhe taitaisi jäädä pitämättä, elleivät asianomaiset siitä huolehtisi, lausun siis minä tarpeelliset, lohduttavat ja sovittavat mietteet. Toverit! Ei me raukkoja olla, vaan ne, jotka ovat syntymättömiä lapsia. Me olemme jo kipumme kärsineet. Kohta on kaikki ohi. Mutta ne, jotka tulevat, jotka eivät ole vielä aloittaneetkaan: niitä sitä koetellaan. Niistä tuntuu kuolema aikanaan makealta…
Mutta puhe tuntui merkillisen tyrehtyneeltä; kukaan ei naurahtanut, tuskin veti suutaan visaan tai edes kuunteli. Ja päällysmies käski miehen pitää turpansa kiinni.
Viimein on kuoppa valmis. He kämpivät sen reunalle ja lapiot kerätään
pois.
— No, sanoo päällysmies, heittäkää nyt itsenne Jumalalle tai Pirulle.
Napse alkaa. Pitääkö teille sitoa rättejä silmille?
— Mitäs noilla, sanoo joku pitkä, mustanpuhuva, synkkä sälli. On se
ennenkin nähty pyssyntorvi…
Jollakin punakaartilaisella on kädet ristissä, huulet liikkuvat, joku on lysähtänyt polvilleen, enimmät seisovat tyhmännäköisinä. Synkkä, mustanpuhuva sälli sanoo:
— Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
— Vielä siellä piruilette, äsähtää päällikkö. Valmista siellä jo!
Antakaa rapsaa!
Aamu kajasti. Kiväärit räsähtelivät ja hauta täyttyi. Sinne pitkään kuoppaan, matalien mäntyjen keskelle, jäi se lättälakkinen punakaulahuivinen mieskin.
— No, sanoi päällysmies, selvältä näyttää. Tuokaa, sieltä joitakin niitä eläviä punikeita, että heittävät vähän muraa kavereitten päälle.
* * * * *
— Mutta Töräpää seisoo yhä mäkensä lappeella, pajassa kalkkaa vasara, tuulimylly humisee mäen harjalla. Ja uudessa, avarassa tuvassa voidaan vielä kertoa tarinoita entisestä mainittavasta Töräpään suvusta.
Päiväläiset askartelevat jotakin, keltainen lamppu on sytytetty, pakkanen rapsaa talvi tai vaan alla.
— Joo, niinhän se Töräpään Iso… Mutta sen poika vietiin linnaan. Kuuluu olleen punikki. Ja surmansa löysi silloin häikän aikana. Tämä isännän velimies oli nähnyt, kun vietiin ja ammuttiin…
— Niin siellähän se sai ihannevaltakunnan — jonkun kyynärän maan alla.
— Niin sep kävi viimeiselle sitä aina mainittavaa Töräpään sukua…