XXI
Mutta Jallu Taikinamaa ei ollut vielä löytänyt rauhan valtakuntaa, hänen asuntonsa päälle ei vielä ruoho yrittänyt tunkea viheriää koreuttaan.
Tämmöinen kohtaus oli sattunut sinä kevään tummana vangitsemisyönä:
Voittaja oli poiminut laumasta ne parikymmentä, joita syystä tai toisesta pidettiin erikoisen syyllisinä. Siinä he seisoivat eri ryhmänä, vaikkakin aivan muiden vankien vieressä, ympärillään joitakin harvalukuisia, pitkien taistelujen ryöseessä väsyneitä vartijoita. Yötummalta taivaalta tippui vielä vettä; vaikkakin pilvet olivat ohenemassa ja haihtumassa. Jallu Taikinamaan sydämeen matoi taasenkin kaameaa, niljakasta ja kylmää: kuoleman kammo. Hän olisi halunnut elää vielä maailmassa, taivaankumun alla, missä maa muutteli muotoaan, rehoitti ja lakastui, ja taivaan suuri aurinko paistoi tai lymysi pilviin, joista herui virvoittavia pisaroita… Ah, raskasta on kuolla, kun on kerran elämään juotettu. Kunpa ei olisi nähnyt maailmaa ollenkaan, kunpa olisi jo pienenä räämäisty kiveen… Ei älyttömällä ipanalla ole sielua…
— No, sanoo matalin äänin eräs vangituista siinä lähellä, Puna-Simi, jonka kanssa Jallu on viikkokausia vaeltanut yhdessä, toverina. — No, sinulle siis luettiin laki lyhyeen. Olit edes sen puolesta onnellinen…
— Onnellinen… On se elävällä edes jokin toivo, supisee Jallu.
— Toivo? Mitä tässä on toivottavaa: asia on menetetty. Ei nyt voi
elää. Ja parempi äkkinitistys kuin kituminen.
— Niin sen sanoo, ärisee Jallu hiljaa, mutta kun luetaan, että nyt,
niinkuin kissanpentu…
— No, jos sinulla on vielä halu yrittää, kokeilla, niin nopsasti…
Minä olen jo väsynyt.
Puna-Simi tulee, sieppaa Jallun lättälakin ja punaisen huivin ja
pistää oman reuhkansa tämän päähän.
— No, nopeasti nyt, ennenkuin huomaavat.
Jallu seisoo neuvottomana.
— Ei sentään. Sinullahan on, puhuit, vaimo ja lapsiakin.
— Siksipä juuri. Ei tässä pitkälle potki toisetkaan. Ja en voisi elää
sielläkään nyt, kun asiaa ei saatu jalalle…
Puna-Simi työntää Jallun pois ja jää itse paikalle. Kivääriään vasten
torkkunut vahtimies havahtuu ja ärisee:
— Mitä mylläystä siinä? Haluatteko maistaa kiväärin tyvi- vai
latvapuolta?
Samassa tulevat jo näitä valituita hakemaan. Joku päällysmies
huutelee:
— Siinäkö ne nyt ovat kaikki? Eihän niistä vain ole joku livistänyt
tai vaihtunut toiseen? Montako niitä on? Yksikolmatta. Täysi määrä ja
välipä muusta! Kunhan on yksikolmatta punikkia! No, liikkeelle, mars!
He häipyvät yön hämyyn vahtimiehet ympärillään pistintorrakkoineen
ja lapionippuineen. Mutta Jallu Taikinamaa jää seisomaan sinne kylän
pihamaalle vankilaumaan, mieli autiona ja kalsuna.
Niinpä alkoi aika lipua. Tutkinnoita. Kesä ja vankileiri. Harmaat, apean toivottomat päivät kesäisen taivaan alla, nälkä ja syvällä sisuksissa kiukku.
— Miksi ei, miksi ei tapeltu talvella kovemmin, kysäisee Jallu itseltään syödessään jotakin merkillistä juurista ja muista tehtyä tahasta. Tai olisin edes kuollut silloin, kun olisin saanut lyhyen lopun. Nytpä tätä kestää… No, ehkä ei päivä laske niin, ettei se nouse jälleen. Mutta milloinka se on juuri noussut minulle, Jallu Taikinamaalle?
Ja joka päivä vietiin leiristä miehiä, taudin ja nälän tappamia, alastomina roikkuen rattailla. Elävät kävivät varjoiksi, aidaksenharmaiksi haamuiksi. Joka ruohonpiikki oli leirialueelta nyhdetty, olipa männytkin kaluttu kuorista puhtaiksi niin korkealta kuin oli yletytty.
— Kiduttavat nälällä, ajatteli Jallu laiskoin, uupunein aivoin, synkeitä, paksuja ajatuksia. No, niukasti niillä taitaa olla murua itselläänkin. Ja kukapa se vangille liioin, kun antaa puuttuu vartijaltakin. Maassa ei ole ruokaa. Paljon tapettiin, mutta enemmän olisi pitänyt tappaa. Liikaa on ihmisiä.
Mutta tylsässä toivottomuudessaankin toivoi hän vielä jotakin.
Hänessä pysyi henki, hän eli. Meni syksy vankileirissä ja sitten eräitä vuosia vankilassa, aju turtana, tylsänä, aivoihin piintyneenä ajatus: näin elää kovan kohtalon mies, onneton ihminen. Tämän miettiminen tuotti hänelle jonkinlaista outoa nautintoa.
Sitten tuli vapaus. Jälleen avautuivat vankilan portit. Oli kesä, ruohoa, tuoksua ja lämmönvärinää. Jallu Taikinamaa oli vuosikaan tuskin viisissäkolmatta, mutta yhtä hyvin olisi häntä luullut viisikymmenvuotiaaksi. Oli laihtunut karangoksi, kuten ukkovaarinsa kerran kovassa taudissa, ja hänen iholleen oli langennut resuisen pisteaidan harmaus.
Niinpä seisoskeli Jallu Taikinamaa, kerrallisen Töräpään Ison ainoa
poika. Minnekä hän nyt askelensa ohjailisi?
Hän oli vankilassa kehunut jollekin toverilleen, ettei hän tee työtä,
kun vankilasta pääsee, ei niin hipaisekaan työkalun nimelliseen.
— Millä elät?
— Kyllä ihmiset elättävät. Hullut tekevät töitä, tekevät liikaakin. Liian työnteon takia ne syntyivät nämä suuret sodatkin maailmaan. Kasaantuu paljon työn tuotetta, jota ei voida kuluttaa. Tekevät pyssyjä, valavat ammuksia ja ampuvat sitten toisiaan. Ei auta. Liikaa on sittenkin ihmisiä ja liikaa tehdään työtä. Jos kukin tekisi vain sen, että ruoassa pysyisi, niin vähänpä valaisivat pyssyjä ja pommeja, myrkkyä ja surmakojeita…
Kaveri oli katsellut Jallua pöllistyneenä. Katsellut harmaasta naamasta hohtaviin hieman verenkarvaisiin silmiin ja päätellyt, että hullun se on näköinenkin, mutta hupsut sen on puheetkin.
Jallu Taikinamaa on siis vapaa, astuu tovin ja menee taloon. Heti näkevät, ettei tuo ole oikea kulkija. Istuu penkille laihana karankona, verenkarvaiset silmät hehkuen harmaasta, liikkumattomasta naamasta.
— Taistelin vapauden puolesta, alkaa hän puhua yksitoikkoisella, kumealla äänellä kiusallisen äänettömyyden jälkeen. — Vapauden puolesta tappelin! Pirua ja sortajaa vastaan! Maa on vapaa! Tässä olen nyt! Näin käy vapahtajalle!
Näitä lauseita hän hokee, kumeasti, yksitoikkoisesti ja pyytää viimein suoraan ruokaa ja rahaa.
Ei tuo ole täysipäinen, ajattelee talonväki. No, miksei, on kai taistellut maan puolesta, vapaussoturi… Äly on mennyt raukalta. Antavat ruokaa ja pienen rahankin ja Jallu Taikinamaa lähtee.
Menee seuraavaan taloon: istuu nököttää penkillä ja hokee kuin joku
älytön linnunkuvatus samoja hokemiaan:
— Tappelin vapauden puolesta! Kaikki annoin vapauden puolesta!
Omaisuuteni, voimani! Kaikki meni! Tässä olen nyt!
Eikä hän lähde, ennenkuin on saanut jonkun rahan tai ruokaa, jos on
nälissään.
Näin hän alkoi vaelluksensa talosta taloon, kylästä toiseen. Ensi aluksi tunsi hän sisässään jonkinlaista häpeilyä: hän kerjäilemässä ruokaa ja rahaa ihmisiltä, joita kohtaan hän tunsi mustaa kaunaa, kateutta, vihaa ja halveksumista. Mutta eivätpä varvaa pyssyä silläkään rahalla, eivät ammu kuulaa toisen lihaan… Ja oliko hän edes valehdellut: vapauden puolesta hän oli ampunut…
Joskus muistaa hän kärsimyksiään, nälkää vankileirillä, pamppuja ja pamputtajia ja sadattelee mielessään ja tuntee vihaa ja kostonhimoakin. Muistelee ensimmäistä vankilassa oloaan, suuria kuvitelmiaan, pyrkimyksiä, että hän kohoaa etumieheksi, johtajaksi, tien näyttäjäksi, vanhan kirjan Saatasnammaksi… Nyt hän ei enää kuvittele sellaista. Mikäs nostaja ja johtaja hän olisi ja minkä näyttäjä, lihaton kuhveli, mikäs Saatasnamma se oli, joka ei uskaltanut ammuttaa itseään, vaan tapatti toverin sijastaan…
Hän miettii, että mitä silloin tapahtuisi, jos muut panisivat vielä asian jalalle… Yhtyisikö hän joukkoon? Puristaisiko taasen ruskeapuista pyssyntukkia ja antaisi sen sylkeä metallinappeja vihamiehen jäseniin? Tai vielä parempi, jos pääsisi liki, tuikkimaan pistimen nokalla… Siitä liha nauttisi, kun muistaisi sen ajan, jolloin se sai maistaa pamarin pamppua…
Näin Jallu Taikinamaa miettii, mutta ei hän pääse asiasta oikein selville: menisikö tappeluun vai ei. Viimein hänelle selviää, että ei tappelisi, mutta yllyttäisi muita, tienaisi oikein ja nauttisi, kun ihmiset karkaisivat toistensa kurkkuun, iskisivät kuin pyöräpäiset, hullut jäärät, että otsaluut lusahtaisivat sisään… Silloinpa älymies seisoisi kaikessa rauhassa syrjässä ja nauttisi kuitenkin tappelun ihanuudesta.
Niin hän miettii itsekseen, kulkee pitkin teitä ja puhelee ihmisille vanhoja hokemiaan:
— Vapauden puolesta taistelin…
Hänen resuisten vaatteittensa taskuihin, vuorin väleihin, takin kätköihin alkaa kertyä rahaa, setelitukkoja. Sillä hänen kerjäämisensä onnistuu mainiosti. Hän saa. Ja raha, jonka hän saa, pysyy tallella. Hän ei menetä penniäkään. Ruoan, sen vähän, minkä hän sitä nykyjään tarvitsee, hän kerjää samoin. Hän ihmettelee välistä itsekin, kuinka kerjääminen luonnistuu häneltä niin erinomaisesti. Hän tietää, että on toisia, joilla on paremmatkin syyt anella kuin Jallu Taikinamaalla, mutta eivät vain saa hintin tinttiä. Mutta kun hän nököttää penkin reunalla, laihana kuin karanko ja aloittaa omituisen laulunsa, ei hän hellitä, ennenkuin kukkaro on avautunut. Kuka antaa nikkelirahaa, kuka viitosen tai kympin tai joskus joku rikas isänmaanmies, jonka sydämelle käy vapaussankarin kohtalo, saattaa antaa isommankin setelin. Jallu on kerran laskenut rahojaan ja huomannut ällistyksekseen, että niitä on paljon, tuhansia.
Silloin hän miettii itsekseen:
— En minä suotta ole Töräpään Ison poika: rahaa kertyy. Repaleinen se oli puku isäukollakin ollut ja sen poimuihin kokosi, vaikka loput sieppasikin toinen, väärä mies. Mutta siihenpä vain minäkin lopuksi tulin, että rahaa vain kasaan… Lienee verissä, sukuvika…
Joskus sattui joku kysäisemään häneltä:
— Missä taisteluissa olitte? Missä joukko-osastossa palvelitte?
Mutta hän ei ollut kuulevinaan. Jatkoi vain entistä hokemaansa:
— Kaikki annoin vapauden puolesta! Kaikki meni! Näin nyt elän!
Kukaan ei pitänyt häntä täysipäisenä.
Vuosia meni. Sitten Jallu Taikinamaa kerran kesäisenä päivänä luki taasen rahojaan tien varrella metsässä. Sitten sijoitti hän rahat paikoilleen ja lähti kiireesti astumaan. Hän pyrki kotikyläänsä, Töräpäähän. Tuskin malttoi käydä edes kaikissa tienvarren taloissakaan hokemassa lauluaan:
— Vapauden puolesta taistelin!
XXII
On ollut hallayö, tylynselkeä, kuuraa ripotteleva. Töräpään rukiin on pannut pakkanen. Se hamoittaa harmaantuneena, kahisten viluisen, kolakan pohjatuulen pyyhkiessä. Isäntämies tuijottelee siihen ikkunasta synkin miettein: leipä siepataan kynsistä. Saa siinä sitten yrittää, kun yö vie, minkä vuosien työ tuo. Eihän siinä auta kynnen kovuuskaan…
Jo rykösen on lihaton, harmaan kellertävä hupsu kulkumies istunut penkin reunalla ja hokenut omia kotkotuksiaan:
— Taistelin vapauden puolesta!
— On tässä itsekukin, tapellut vapauden puolesta! Mitäpä tuosta sitten leipä valkeni… Menot vain lisääntyivät ja verot ja pakkanen vie viimeiset.
Isäntämiehen ääni on ärtyisä ja hän on kääntynyt viimeinkin selin akkunaan ja katselee hupsua vierasta. Tämä jatkaa mistään välittämättä omia lausejaksojaan:
— Kaikki meni vapauden puolesta! Tässä nyt olen!
— Niin, sillä jälellä sitä pian on, ellei tässä jotakin hoksaa. Saisi tämän talon ronin myydyksi, että pääsisi painumaan leipämaihin, Amerikkaan, tai vaikka Austraaliaan. Sieltä kirjoittavat hyvää.
Silloin kulkumies heittää omat puheensa ja virkkaa:
— No, myö.
— Pirukos sen ostaa. Saisin vähänkään hintaa, niin heti tämän saisi.
— Saahan sillä. Myö minulle.
Isäntämies tarkastelee toista: kaikkea sen hullun päähän juolahtaa.
— Vai taloa sinä oletkin vailla. Äsken kuulosti, että tyytyisit vähempäänkin.
Kulkumies pistää käden poveensa ja läpsäyttää setelitukkoa penkkiin.
— Luuletko, ettei ole tekevää? Heti lyödään raha pöytään, kun hinnalla sovitaan.
Isäntä katsoo suurin silmin. No, hullujahan on monenlaisia, rikkaitakin. Siinä taitaisi olla nyt ostaja. Hän katselee harmahtavaa ruisvainiotaan, kääntyy ja epäröipi ja mainitsee viimein summan.
— Sen kun pusket, niin isäntä olet.
Kulkumies istuu, heiluttelee jalkojaan, ja virkkaa viimein:
— No, hae pännämiestä. Tehdään pisma. Minä en tinkaa, kun kerran ostan.
Niinpä tapahtuu, että kauppa tulee. Kulkumies vetää setelitukon toisensa perästä pukunsa kätköistä, lukee ne ja työntää isännän eteen. Sitten hän ripustaa takkinsa naulaan ja sanoo:
— No, nyt sitä ollaan isäntänä kotitalossa, isä vainajan entisessä talossa.
Kaikki hätkähtävät. Nyt he erottavat Jallu Taikinamaan, talon entisen ruotipojan, tuon karankolaihan, harmaan kellertävän haamun takaa. Isäntämies, joka kerran on saanut keuhkoihinsa Jallun puukon, silmäilee häntä peloissaan ja epäluuloisesti: mikähän sillä nyt on mielessä…
Mutta Jallu sanoo ainoastaan kirjan tekijälle:
— No, pistetään nyt nimi sinne pismoihin.
Ja jatkaa sitten:
— Entisen väen ei tarvitse pitää mitään hoppua. Menee kun kerkiää.
Kyllä tässä mahtuu. Minä kun olen aivan yksinäinen mies.
Entinen isäntäväki poistuu kuitenkin aivan ensipäivinä. He hommautuvat ulkomaille puheittensa mukaan. Ennen lähtöään kysäisee entinen isäntä kuitenkin Jallulta:
— Miten sinä selvisit niistä häikän ajan kahakoista? Sanovat, että
sinut olisi ammuttu…
Mutta ei Jallu anna sen selvempää. Puhelee vain tavaksi tulleita
puheitaan.
— Eivät kaikki kuulat tapa! Eikä multa niin raskasta ole, ettei ylös
jaksa nousta!
Kohta puhuttiin pitkin kyliä, että Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison ainoa poika, joka jo kerran oli ammuttu, oli nyt ostanut Töräpään ja oleili siinä isäntänä kuten isänsä ennen. Pian tiedettiin, että hullu mies se on kuten koko entinen sukunsa. Tietäähän ne Töräpäät. Sillä kuuluu olevan aikomus ottaa akka ja siittää lapsia. Kuului sanoneen, ettei suku saa kuolla. Jos vieras kävi, niin eipä häneltä saanut kuvan puhetta.
— Olin punikki, saattoi hän äityä selittämään vieraalle. Taistelin vapauden puolesta. Nyt olen porvari. Minulla on rahaa ja voimaa. Ei kannata ruveta laumassa, rysyssä ja ryymingillä elämää parantamaan. Itsekukin kohdastaan. Joka ei onnistu, se on huono. Joka onnistuu, se on porvari ja pysyy porvarina niin kauan kuin voimaa on…
Akankin hän oli saanut, nuoren leski-ihmisen. Meni aikoja ja lasta ei syntynyt. Jallu Taikinamaa äitteli akalleen: Ei meinaa tehdä hänelle perillistä, koska toivoo, että Taikinamaitten suku kuolisi, että kuolisi viimeinen Töräpään isäntä ja akka sitten pääsisi talon ja tavarain kanssa rillittelemään… Niin puhui mies, joka oli ikävuosiltaan kymmenisen vuotta akkaansa nuorempi. Lopuksi hän ajoi akan pois ja eleli yksinään. Oli muuttanut mieltään. Ei aikonut enää tuottaa lapsia pahaan maailmaan tappelemaan, sotamiehiksi, tykin ruoaksi… Ihmisiä oli ilmankin liikaa, siksi piti tehdä surmankojeita, sotia ja tappaa nitistellä aina vähän väliä. Paljon viisaampaa oli, jos niitä ei siis tehty ollenkaan. No, kuluihan hupsuilta hyvin aika tässä maailmassa, niissä teko- ja tappomeiningeissä. Oli se sen puolesta hyvä. Mutta eri miehet ne on, jotka ruumiita tekee ja eri, jotka niitä pesee…
Hän alkoi kulkea kylällä. Puhui pirullisen pilkallisia puheita, ivaili ilkeästi ikäänkuin viillellen veitsellä lihanpintaa. Koettaa saada ihmiset suuttumaan, riitelemään itsensä ja muiden kanssa. Riemuitsee kovin, aivan hytisee onnesta, kun saa ihmisille harmia ja kiusaa, kun saa heidät vihastumaan ja sadattelemaan. Hän, vuosiensa luvulta tuskin päälle kolmenkymmenen, näyttää iänikuiselta ukolta, hieman käyränä rungoltaan, niin laihana, että voi joka luunsolmun lukea, pinnaltaan harmaana kuin resuinen pisteaita. Näytti, että iho meinasi ottaa sammaltakin, harmaata, homeista jäkälää.
Ihmiset sanoivat häntä Töräpään Piruksi.
XXIII
On lokakuinen ilta. Pimeys on musta, maa litkahtelee märkyydestä, tuuli puhisee ja sade lankee kumeasti rummutellen ruutuihin.
Jallu Taikinamaa istuu jonkun vieraan miehen kanssa Töräpään kamarihuoneessa. Jallu kohentelee kekäleitä pystyraasussa, se vieras herrasmiehen näköinen istuu pöydän ääressä, jolla näkyy kahden talikynttilän valossa papereita ja kirjoitusneuvoja.
— Miten? puhelee se vieras herra. Te teette testamentin, sellaisen, että ette anna omaisuuttanne kenellekään, että sen pitää antaa olla semmoisenaan, koskemattomana, iänpäivän… Ei laki tunne sellaista testamenttia. Ei sitä voi tehdä, eikä sitä hyväksytä.
Jallu Taikinamaa istua ähöttääja kohentelee kekäleitä ja vastaa
viimein:
— Mitä oppia se on? Omaisuus on minun ja minä saan tehdä sen kanssa
mitä haluan.
— Saatte kyllä, selittää herrasmies, saatte eräissä puitteissa niin kauan kuin elätte. Mutta yhteiskunta ei salli, että te määräätte sen käyttämättömäksi, koko tämän omaisuutenne, talon ja maat, metsittymään ja villiytymään, ilman että ihmiskäsi saisi niihin enää milloinkaan koskea. Se ei käy.
— Kyllä sen kävellä häätyy. Ja mitä te välitätte, kunhan kirjoitatte paperin, niin kuin testamentti tehdään, lain sanoilla ja pykälillä ja esitätte kuoltuani oikeudelle.
— Ei laki sitä hyväksy. Ja, yrittelee herrasmies, mitä te vielä testamentista? Tehän ehditte sen vielä, nuori mies, kolmissakymmenissä…
— Niin sen luulisi. Mutta nyt se on tehtävä. Minä kuolen pian.
— Mitä te nyt turhia…
— Tosi se on. Minä kuolen. Tehkää vain paperi. Ja jos laki ei huolehdi siitä, että kuolevan tahto täytetään, niin kyllä minä huolehdin. Minä kummittelen. Jos joku elävä iskee kyntensä näihin maihin, niin minä lentää louhkasen hautuumaalta ja revin tukasta…
Sade rapisee, tuuli ulvahtaa, ähkäisee uunin hormissa ja tuprauttaa tulista tuhkaa. Herrasmiehestä alkaa tuntua kaamealta. Hän katsoo tuota omituista miestä, joka kyhnöttää uunin ääressä kuin suuri, harmaa lintu, muistaa ne monet tarinat, joita on hänestä kuullut, ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.
Sade hakkaa seiniä ja akkunoita, tuuli humisee pimeydessä, kynä rapisee ja Jallu Taikinamaa istua nököttää tuijotellen riutuvaan hiillokseen.
Viimein on paperi valmis. Jallu Taikinamaa tutkii sen huolellisesti,
piirtää nimensä alle ja painaa sinetinkin punaiseen, kihahtelevaan
lakkaan.
— No niin, sanoo hän sitten. Välttää. Te huolehditte, että se esitetään asianomaisissa paikoissa. On jo myöhä. Käykää tänne levolle. Mihinkäpä siellä liikkunette sateessa ja pimeässä.
Hän poistuu ja herrasmies alkaa hankkiutua levolle, pysähtyen väliin kuin miettimään, pudistellen päätään.
Mutta Jallu Taikinamaa on ottanut tuvan puolelta lyhdyn ja mennyt ulos. On myöhä, pian puoliyö. Musta pimeys tuntuu melkein läimäyttävän naamaa, tuuli tohisee ikäänkuin nuhaisena, synkkämielisesti, ja sade jatkuu. Jallu Taikinamaa kävelee lyhtyineen ympäri tanhuvia, kiertelee rakennuksia, seisoskelee ja näyttää katselevan välittämättä sateesta. Mutta mitäpä hän juuri nähnee muuta kuin pimeyden, sateenpisarat ja tuulen, joka melkein läimäyttää sammuksiin hänen lyhtynsä.
Viimein hän lähtee tupaa kohti. Istuu portaille kuin jokin öinen pöllö pää käsien välissä, liikkumattomana. Hänen vieressään palaa lyhty, jonka liekin tuuli saa hurjasti, levottomasti heilumaan, pitkin lyhdyn laseja valuvat isot, sumeat pisarat.
Menee yö ja talon palvelusväki nousee ja tapaa isännän yhä nököttämässä portailla, kuin harmaan, läpimärän linnun. Lyhdystä on öljy loppumassa. Sen liekki pihahtelee vielä surkeana ja kituen. Jallu Taikinamaa, Töräpään Ison ainoa poika, on kuollut.