VIII.
HEGGELUNDIN LUONA.
Markus Heggelundin "pohjattomasta rikkaudesta" kiersi kansassa kaikenmoisia taruja. Trondhjemin pankin kirjoissa sanottiin hänellä olevan rahoja rivittäin yhtä monta kymmentätuhatta riksiä kuin hänellä oli kirkkoäyrejä ja kalakareja, ja joka vuosi, kun kirkon kymmenyksiä maksettiin, oli — niin kerrottiin — hänen talonsa yläkerta täynnä hopearahoja.
Jokainen tiesi olevansa tervetullut hänen suureen valkoiseksi maalattuun ja monilla pieniruutuisilla ikkunoilla varustettuun taloonsa, jonka edustaa kaunisti vihreä, pisteaidan ympäröimä puisto, keskellä viiritanko, jonka juurelle oli sijoitettu joukko vaskikanuunoja; vaikeus oli vain siinä, miten päästä vieraanvaraisesta talosta pois. Erittäinkin joulunaikaan oli tämä talo seudun kaikkien juhlatiloissa hännystakkeihin puettujen keskuspaikka. Alinomaa tuli ja lähti vieraita loppiaiseen saakka ja vielä pitemmällekin. Hyvin usein mainittiin Markus Heggelundin nimeä, vaikka tarkoitettiin rouvaa, joka — tähän aikaan yli viidenkymmenen vanhana, ylhäisiä, harmaita kihermiä tukassaan muinoisten mustien asemesta — hallitsi kotinsa seuraelämää ja sitäpaitsi yhtä ja toista muutakin seudussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei vieraanvaraisempaa taloa eikä kunnollisempia ihmisiä voinut tavata kuin Heggelundit.
Rouva Heggelund ylläpiti tavallansa ankaraa järjestystä; hän piti hiukan kerskailevasti kunnianaan suurenmoista kotiteollisuutta, jota varten hänellä oli koko lauma palvelijoita. Vierasten vuoteet olivat kokonaan tehdyt kotona ja päänaluset täytetyt pehmoisimmilla Heggelundin omilta lintukareilta saaduilla haahkan höyhenillä. Ruokasalissa oli pöytä melkein päivät pääksytysten katettuna, ja ulko- ja sisätaloutta hoiti kumpaakin erityinen emännöitsijä.
Huoneet, joita siihen aikaan pidettiin suurenmoisina, eivät kuitenkaan olisi vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ne olivat valkoisiksi maalattuine ja aikojen painosta köyristyneine palkkeineen jotenkin matalat, ja pienissä ikkunaruuduissa oli — enemmän huviksi kuin kaunistukseksi — nähtävänä monta nimeä, joita vieraat sormuksillansa ja rintaneuloillansa olivat niihin piirtäneet.
Sanottiin muuten, että Heggelund itse niinä aikoina, jolloin talossa ei ollut vieraita, oli raskasmielinen ja alakuloinen; mutta siitä ei vieraan silmä voinut huomata mitään.
Markus Heggelundin ylenpalttiseen vierasvaraisuuteen yhtyi kaksi nimenomaan nordlantilaista ominaisuutta, jotka tekivät hänet kansanmieliseksi. Hänen talonsa edusti, mitä seuraelämään tulee, niin sanoaksemme koko seutua.
Heggelundin herrasväki oli sentähden tuntenut itsensä suuresti loukatuksi, kun höyrylaiva "Itsenäisyys" ensi kerran käydessään Nordlannissa, oli kulkenut heidän kauppapaikkansa ohitse, mikä oli valmistautunut sitä vastaanottamaan lipuilla ja kanuunoilla ja vierasvaraisesti kestitsemään kapteenia ja matkustajia. Vuoteet olivat tehdyt ja talo varustautunut ainakin kolmen päivän kemuja varten.
Siitä päivästä alkaen, jolloin höyrylaiva oli täten osoittanut soveltumattomuutta Nordlannin kotitapoihin ja vierasvaraisuuteen, lausui Heggelund järkähtämättömänä mielipiteenään, että höyrylaivat eivät kelvanneet muuhun kuin karkoittamaan kalat pois kareilta. Hän sanoi ottavansa parhaimmalla viisisoudullaan purjehtiakseen hyvällä tuulella koko kummituksen ohi. Ja tämän uljaan lupauksensa hän täytti seuraavana kesänä eräässä sopivassa tilaisuudessa. K-niemen ja Sorsasaaren kolmen peninkulman pituisella sisäsaaristoreitillä hän ja Antti, hänen sisarensa poika, jättivät hyvällä myötäsäällä "Itsenäisyyden" kieltämättömästi jälkeensä.
Tätä kilpapurjehdusta pitivät sitten ylhäiset ja alhaiset suurena isänmaallisena voittona, ja se antoi Markus Heggelundille vielä korkeamman sijan kansan suosiossa sekä liitti samalla hänen nimeensä loistavan kunniakehän.
Voiton kunniasta osalliseksi tuli myöskin Elias Röst, joka asui pienellä Antinlahdeksi sanotulla paikalla ja oli rakentanut viisisoudun; Heggelund lähetti hänelle hopeamaljan.
Pitkä, ontuva Elias Röst, joka kulki kainalosauvan avulla ja jolla tavallisesti oli kädessään rakastettu nuuskarasia, mikä kelpasi sekä vinkkeliksi että myös tuumapuuksi, oli laatuaan omituinen mies. Hän oli veneen rakentajana ja kirvesmiehenä kolmenkymmenen vuoden ajalla kuljeksinut talosta taloon, ollen mestari alallansa. Samoinkuin Peder Dass'in ajoilta saakka niin moni muukin täällä pohjoisessa sepitti hänkin "viisuja", hengellisiä ja maallisia, joita painettiin Bergenissä, missä niitä ostivat nordlantilaiset siellä purkaessaan laivojaan. Niitä vastaan, jotka eivät häntä miellyttäneet, hän käytti terävää ja pelättyä kieltä; mutta tiedettiinpä myös, ettei hän tarkoittanut pahaa, kunhan sai purkaa sydämensä. Hän oli puolen sisämaan kummina, ja aina hänellä oli juttuja varalla, niin että suuret ja pienet iloitsivat, kun hänen tuloansa tiedettiin odottaa.
Uteliaina kuulijoina hänellä oli Heggelundin kaksi pientä tytärtä — tuolla venehuoneessa, missä hän työn ääressä tarinoi. Hänellä oli myös eriskummaisia tuumia, joita tytöt suurella sukkeluudella saivat hänet pakisemaan ja sitten yleiseksi huviksi kertoivat kotonaan; varsinkin raamatunselityksissä oli Elias Röst aika taitaja. Häntä pidettiin muuten järkevänä miehenä, ja Heggelundin perheessä hän oli hyvä ystävä.
Kun Elias Röst venehuoneessa työskennellessään sai kuulla, että Heggelund viisisoudulla oli purjehtinut "Itsenäisyyden" ohi, kopautti hän nuuskarasiaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Ryhtyessään sitten uudelleen työhönsä, hän sanoi:
"Luulenpa kumminkin, että uusi aika meidät lopulta voittaa; joka tapauksessa on virran suunta otettava huomioon."
* * * * *
Brögelmannin kuoleman jälkeen oli kamarineuvos Tobias Storm muutamia vuosia viettänyt yksinäistä elämää eräässä talonpoikaistalossa, josta hän pienestä vuotuisesta vuokrasta oli saanut asunnon. Siellä hän istui tavallisesti, kun ei ollut yksinäisillä kävelyretkillään, pöydän ääressä pienen, korkealla olevan ikkunan luona ja luki, tai oli raskasmielisenä vaipunut omiin mietteisiinsä. Nuo Bergenissä ilmitulleet setelit muodostuivat hänen ajatuksissaan paljon tärkeämmiksi todistuskappaleiksi Stuwitzia vastaan kuin oikeus oli nähnyt hyväksi uskoa; ja että haaksihylkyyn nähden vielä oli paljon salaperäistä, siitä mielipiteestä hän ei voinut päästä vapaaksi.
Tämä mieliala antoi aikojen kuluessa hänen kasvoillensa lempeän ja ajattelevan sävyn, saaden hänet näyttämään tylymmältä kuin hän todella oli ja painaen sen ohessa hänen käytökseensä omituisen hajamielisyyden leiman.
Ympäristössään pidettiin häntä kummallisena miehenä, jota ei ollut helppo ymmärtää. Ihmiset, jotka olivat nähneet hänet univormussa ja tulevan pohjoisesta päin, olivat saaneet sen käsityksen hänestä, että hän oli niitä kööpenhaminalaisia, joita, kuten kansa tiesi kertoa, "oli lähetetty Omgangin rannikolle maanpakoon." Nämä olivat liian ylhäisiä kärsiäkseen tavallisten rikollisten rangaistusta, ja sentähden oli kuningas tuominnut heidät joka päivä kävelemään muutamia tunteja Omgangin käräjäpaikan rannoilla, (pohjoiseen Varanginvuonosta).
Hänen toimintaintonsa ja kenties myöskin himmeä aavistus, joka sanoi hänelle, että hänen tulisi tehdä parastansa päästäkseen irroilleen tuosta ajatuksesta, mikä niin kokonaan oli vallannut hänet, vaikutti jonkun aikaa sen, että hän koetti luoda itselleen toisia harrastuksia. Siten kääntyi hänen halunsa lukemiseen. Sen ohessa hän mietti väliin mekaanista keksintöä, konetta, jolla voitaisiin nostaa merenpohjasta pienempiä esineitä ja joka olisi laskettava köydellä alas; mutta koe ei onnistunut. Tästä asiasta hän kirjoitti kerran Heggelundille, ja seuraus siitä oli, että hän muutti asumaan M—nsalmelle, jonne rouva kutsui vanhan ystävänsä. Kamarineuvosta sanottiin hänen arvonimensä takia tavallisesti vain "neuvokseksi", mutta perheen kesken hän kävi "Topiaan-sedän" nimellä.
Yksinäinen mies istui enimmäkseen huoneessansa. Silloin tällöin tuli joku talon pikkutytöistä hänen luokseen ja lateli hänelle pieniä asioitaan. Hän oli lukenut heidän kanssaan, ja siitä oli vähitellen syntynyt ystävyyttä heidän välilleen. Erittäinkin oli Edel hänen lemmikkinsä. Jos tällä oli mitään sydämellänsä, täytyi hänen aina kiiruhtaa puhumaan siitä "Topias-sedälle"; ja lapsellista tapaansa hän noudatti vanhemmaksikin tultuaan. Jos hän joskus sattui mainitsemaan Stuwitzin nimen, tuli "setä" pahoille mielin, ja tyttö, joka tämän pian huomasi, koetti sentähden välttää tuon nimen mainitsemista.
"Topias-setä" tiesi paljon talon asioita, semmoisiakin, joita Edel ei ollut aavistanutkaan hänen huomanneen, ja usein tyttö ihmetteli suuresti, miten tämä oli mahdollista Kun Edel tuli konttorista, missä oli nähnyt isänsä alakuloisena istuvan, kysyi "setä" muun muassa aina Heggelundin vointia, ja oliko Stuwitz ollut siellä. Edel ei tiennyt, että hän luki sen hänen kasvoistaan.
* * * * *
Päässään uusi kiiltonahkahattu, yllään sininen verkatakki, ja liivintaskussa isän kello, jonka messinkiperät riippuivat taskun ulkopuolella, seisoi seitsentoistavuotinen Martti eräänä kesäkuun iltapäivänä Heggelundin sillalla. Hän oli kiittänyt veneessä olevia tovereitaan hyvästä seurasta ja oli nyt kahden vaiheilla, mihin ensiksi suuntaisi askeleensa: puiston läpikö päärakennukseen, vai oikealle, suorinta tietä Stuwitzin luo rihkamapuotiin.
Äidin silkkihuivi, joka hänellä oli kaulassaan, teki muuten talonpoikaiseen pukuun puetun ja siinä ympärilleen katselevan hiukan merimiehen näköiseksi. Hänen vartalonsa osoitti, että hän vielä kasvoi, ja tätä oli nähtävästi pidetty silmällä, kun hänen vaatteitaan ommeltiin. Mutta sinisilmäiset, uskaliaisuutta ilmaisevat, vaikka vielä hieman hentojuonteiset kasvot eivät olleet niitä, joissa epäselvyyden ja kehittymättömyyden leima kauan tuntuu.
Häntä kummastutti vain, ettei äiti, joka edeltäkäsin oli ajatellut niin monta asiaa, ollenkaan ollut tullut muistaneeksi hänen ensimäistä esiintymistään. Kuten hänen tapansa oli veneessä, kun jotakin tapahtui, päätti hän nytkin yht'äkkiä, mitä hänen oli tehtävä, ja rihkamapuoti Stuwitzineen oli vastaiseksi salakari, jota hän tahtoi välttää niin kauan kuin mahdollista. Mutta puistonveräjän luona hän jäi uudelleen seisomaan. Hän melkein kuuli sydämensä tykyttävän. Hän kuunteli vähän aikaa, sitten astui rohkeasti sisään.
Martti tuli aivan kreivin aikaan. Mustatukkainen, laiha ja nuori tytönheilakka, silmillään kääreliina, jonka alta hän koki kurkistella, tuli ruohikkoa juosten häntä vastaan ja tarttui nauraen hänen takkinsa kaulukseen. Hän nimitti häntä Antiksi, eikä tahtonut päästää häntä ennenkuin "Antti" oli ottanut kääreen hänen silmiltään. Kohta sen jälkeen tuli toisia pensaiden takaa ja ympäröi heitä, tanssien täyttä vauhtia "kauranleikkuuta". Jos Martilla olisi ollut aikaa, olisi hän sanonut itselleen, ettei äiti ollut tätäkään tilaisuutta edeltäpäin tiennyt; mutta nyt, kun hän seisoi heidän keskellään ja nuori tyttö piti kiinni hänestä, ei hän joutanut sitä ajattelemaan. Kun tyttö viimein sai kääreen silmiltään, vetäysi hän takaisin hämmästyneenä, eikä juuri ilokseen. Hänen kasvonsa päinvastoin osoittivat leimahtavaa, loukattua ylpeyttä, ja vähällä hän oli saada kyyneleitä silmiinsä. Vihainen katse, jonka hän loi vieraaseen ja joka herätti toisissa hillitöntä naurua, sai Martin punastumaan korviansa myöten. Hän kääntyi, jättääkseen seuran, kun tuttu ääni huusi häntä kauempaa:
"Kas, siinähän on Martti, uusi puotipalvelijamme!"
Ääni oli Antti Heggelundin, joka samassa tuli piilopaikastaan erään pensaan takaa. Huolimatta sen enempää leikistä, hän vei Martin huoneeseen, esittääksensä hänet Heggelundille ja tämän rouvalle.
Siellä oli paraikaa kemut. Vanhempain pysyessä salissa olivat nuoret rientäneet puistoon leikkimään. Talon nuorin tytär Edel oli Martin lähestyessä ollut sokkona, ja Antti Heggelund oli keksinyt, että kaikkien tuli piiloutua.
Hattu kädessä kulki Martti, Antin ohjaamana, kahden huoneen läpi, jotka olivat täynnä joko juttelevia tai korttia pelaavia vieraita, pienempään kamariin, missä rouva Heggelund istui sohvassa toisen rouvan vieressä. Sinne saapuessaan puristi Antti Martin kättä ja kuiskasi: "Kumarra syvään, hyvin syvään!"
Ja Martti kumarsi ja raapaisi lattiaa jalallaan, niinkuin äiti oli opettanut — kumarsi niin syvään, että hiukset valahtivat hänen silmilleen — ensin toisen, sitten toisen rouvan edessä, joka oli tuomarin puoliso ja monissa suhteissa rouva Heggelundin kilpailija.
"Tämä on Skorpön Martti, uusi puotipalvelijamme", sanoi Antti hiukan epävarmasti. Tädin katsanto oli näet saanut hänet ajattelemaan, että Martin tulosta tuskin muut piittasivat niin paljon kuin hän itse — ei ainakaan tällä hetkellä.
Rouva katseli vähän aikaa Marttia, ikäänkuin kummastellen, että häntä häirittiin tällaisella. Marinan poika taas ihasteli kainosti ja teeskentelemättömästi rouvan paksua kultaketjua ja silkkihametta, jotka hän ennen oli nähnyt kaukaa kirkossa. Vihdoin sanoi rouva lempeästi, mutta äänellä, jota Antti ymmärsi:
"Rakas ystävä, eiköhän tämä asia likemmin koske Stuwitzia ja emännöitsijää. Hän näyttää nuorelle miehelle hänen asuntonsa."
Martti koetti taas kumarrustaitoaan, mutta kumarrus ei ollut varsin niin syvä kuin ensimäinen. Silloin kysyi rouva Heggelund, ikäänkuin olisi jotakin johtunut hänen mieleensä: "Eikö teidän isänne nimi ole Janne?"
"On — kiitoksia!" Martti arveli, että tämä "on" oli vähän niukkaa, ja sentähden hän pisti kaiken varalta tuon toisen sanan lisäksi.
"Hän, joka niin uskaliaasti pelasti Antin? Mutta silloinhan teidän nimenne on Martti Jansen, ja sillä nimellä tahdomme tästä lähtien puhutella teitä. Tuo toinen nimi — mikä se olikaan — ei soinut hyvältä."
Tämän sanottuaan hän nyykäytti armollisesti päätään jäähyväisiksi. Martti teki kumarruksen ja seurasi Anttia, joka mutisi jotakin ylhäisyydestä ja ohimennen sai tilaisuuden kumota kurkkuunsa lasillisen punssia, jonka sieppasi juomapöydältä. He tapasivat Heggelundin pelipöydän ääressä, missä Martti huomasi rovasti Müllerin. Sisarenpoika ei tässä niin pitkiä temppuja tehnyt, sanoihan vain hiukan ivallisesti:
"Saanko esittää enolle henkilön, jonka nimi vielä pari minuuttia takaperin oli Skorpön Martti, mutta joka nyt on ristitty herra Janseniksi?"
Eno Heggelund oli liian syventynyt pelilaskelmiinsa voidaksensa oikein kuulla sisarenpojan puhetta; hänen korvaansa sattui vain jotakin ristiäisistä.
"Mitä sanot, Antti", kysyi hän; "tuleeko ristiäiset?"
"On jo pidetty, eno!"
"Missä?"
"Ihan juuri tädin luona. Lapsi on kuitenkin jotensakin täyskasvuinen. Tässä on, eno, Skorpön Martti, jota täti tahtoo vastaisuudessa nimittää Janseniksi."
Heggelund puristi ystävällisesti Martin kättä ja sanoi aivan hyvin muistavansa hänen vanhempansa. Tätä lausuessaan ja samalla jaellessaan kortteja hän hymyili itsekseen omituisesti —; kaiketi hän ajatteli, mitä siihen aikaan oli tapahtunut.
Rovasti, joka istui vastapäätä isäntää, silmälasit työnnettyinä otsalle, katseli sillä välin tarkasti Marttia. Viimein hän kysyi, ikäänkuin olisi jotakin miettinyt:
"Onhan äitinne nimi Marina?"
Kun Martti tämän myönsi, keskeytti hän keskustelun. Mutta muita ajatuksia liikkui rovastin aivoissa, se näkyi siitä tarkkaamattomuudesta, jolla hän hoiteli korttejaan. Hänellehän oli Lövön Iisko kuolinvuoteellaan uskonut Marinan sukuperän salaisuuden. Hän oli usein hiljaisuudessa miettinyt tätä asiaa, ja omituisen vaikutuksen teki häneen ajatus, että Marinan poika nyt oli nousemaisillaan talonpojan säädystä. Martti miellytti häntä; ja kun illalla noustiin pelipöydästä, meni hän hänen luokseen nurkkaan, mihin poika oli jäänyt kainosti seisomaan, kun Antti oli hänestä eronnut, ja keskusteli hänen kanssaan hänen kodistaan ja tulevaisuudestaan. Martista tuntui kuin olisi hän rovastista saanut hyväntahtoisen ystävän, ja kun poika tunsi itsensä näiden vieraiden parissa yksinäiseksi, vaikutti tämä ajatus hyvin mieluisalta.
Antti oli jättänyt Martin pienen miehen eteen, joka siniväriseen, kultakauluksiseen virkapukuun puettuna istui erillään muista nojatuolissa, piippu kädessään. Tämä mies oli "Topias-setä" eli "neuvos", joksi häntä myös sanottiin. Hän oli kumminkin vaipunut niin omiin ajatuksiinsa, ettei välittänyt juuri mitään koko esittelystä; ainakaan ei Martti mitään siihen viittaavaa huomannut. Antti Heggelund, joka tunsi "neuvoksen" tavat, ei siitä näkynyt olevan millänsäkään. Hän käski Martin siinä odottaa, kunnes hän jälleen palaisi hänen luokseen.
Tuolla nurkassaan, johon ei kukaan vieraista tullut, oli Martilla tuskin muuta katseltavaa kuin "Topias-setä", joka istui piippunsa ääressä ja nyökäytteli päätään ja jossa ilmeni jotakin vastakohtaista, jota Martti turhaan koetti selittää. Virkapuku oli uusi ja kaunis, tukka mustankiiltävä — valetukasta ei Martilla vielä ollut mitään aavistusta —; mutta kasvot olivat vanhat ja ryppyiset.
Neuvoksen piipusta ei ollut tällä aikaa lähtenyt ainoatakaan savua. Tämän huomatessaan tarkkaavainen Martti otti taskustaan tuliraudan, limsiön ja taulaa, ja iski tulta niin varoin kuin hänen oli mahdollista. Kunnioittavasti kumartaen hän pani sitten palavan taulan piippuun, jonka kannen hän sitä varten uskalsi avata. Vanhus ymmärsi hyvän tarkoituksen, veti savua mutisten kiitoksen ja loi Marttiin hetkeksi silmänsä. Mutta silloin näytti kuin olisivat ne äkkiä muuttuneet ja vanhuksen kasvot samalla saaneet eloa. Hän katsoi yhä kiinteämmin Marttiin ja kysyi viimein:
"Mikä sinun nimesi on?"
"Skorpön Martti."
"Hm! Hm! Kummallista!" Ja toistettuaan vielä pari kertaa "hm! hm!" hän taas istui kuten ennenkin, piippu kädessä ja unohti polttamisen. Mutta Martti huomasi, että vanhuksen silmät pari kertaa ja pitemmän aikaa sivultapäin katselivat häntä; ja hän rupesi aavistamaan, ettei tämä mies mahtanut ollakaan aivan niin tylsä kuin näytti.
Kohta senjälkeen tuli nuori Edel vanhuksen luo, kädessään punssilasi, jonka sanoi valmistaneensa hänelle. Tyttö taputti hyväilevästi setää olalle, kysyi miten hän voi ja eikö Antti ollut ollut hänen luonaan. He näkyivät pitävän toisistaan, vanhus ja tyttö.
Martti vetäysi kainosti syrjään. Edel ei näyttänyt häntä huomaavan; hän tarjosi vanhukselle lasin ja sanoi: "Juokaa, Topias-setä, muuten sen varmaan unohdatte. — Kamarissasi kerron sinulle sitten hauskan jutun."
Kun Edel oli mennyt, sytytti Martti uudelleen vanhuksen piipun, josta ukko näkyi olevan hyvillään; ojensipa itsekin kerran piipun sytytettäväksi.
Tunnin kuluttua tuli Edel takaisin saattaakseen vanhuksen hänen kamariinsa. Pantuaan kätensä sedän kainaloon, taluttaakseen häntä, kääntyi tyttö Marttiin päin ja nyökäytti ystävällisesti päätään. Martti arveli itsekseen, että juttu, jonka Edel aikoi kertoa vanhukselle, arvatenkin koski likeltä häntä itseään ja tapausta puistossa; ja hän oli suuresti harmissaan siitä.
Illallispöydässä otti Antti Heggelund, joka nyt oli kovin iloisella päällä, uudelleen Martin huostaansa ja saattoi hänet sitten omaan makuukamariinsa. Itse hän saapui sinne takaisin hyvin myöhään.
Martin mielestä olisivat päivän tapaukset voineet olla suopeammat hänelle. Pehmeässä vuoteessa nukkuessaan hän näki kaikenmoisia unia: mustatukkainen tyttö piteli häntä kiinni puistossa ja loi häneen sitten loukatun ylhäisyyden katseen; kultaketjuinen rouva Heggelund istui valtaistuimellaan sohvassa ja nimitti häntä ensin "asiaksi, joka koski Stuwitzia", mutta sitten ja armollisemmin "Janseniksi." Mutta harmaapäinen rovasti kätteli häntä lopulta niin ystävällisesti, että tuntui oikein hyvältä sydämessä. Sitten kääntyivät hänen unennäkönsä Skorpölle hänen omaistensa luo.
IX.
PUOTIPÖYDÄN TAKANA.
Kun Martti aikaisin seuraavana aamuna pukeutui pienessä, siistissä yliskamarissa, makasi Antti Heggelund vielä sikeässä unessa. Vastapäätä ikkunaa kohosi vankka, aina huippuunsa saakka vihreihin lehtipuihin verhoutunut tunturi aamuauringon hehkuvassa loisteessa, joka vähitellen alkoi valaista kahden laivasiltaan kiinnitetyn aluksen mastoja.
Kauppapaikalla ei ollut päivän noustessa vielä kukaan jalkeilla. Mutta ulkona kirkkaassa, tunturimetsän heijastuksesta pohjaan saakka metallinvihreässä salmessa liikkui kaksi kalastusvenettä. Salmen keskellä heloitti löysin purjein jaala, joka turhaan odotti aamutuulta ja jota väestö hiljaa hinasi eteenpäin.
Nuoren Heggelundin vaatteet olivat, Martin kummaksi, heitetyt sinne tänne. Kello napsutteli vielä liivintaskussa, ja saappaista törrötti toinen Martin vuoteen luona, toinen taas oven vieressä, ikäänkuin ankaran potkaisun heittämänä. Koottuaan vaatteet tuolille ja asetettuaan kellon pienelle, vuoteensa vieressä olevalle pöydälle, lähti Martti huoneesta. Rouvan lause, jonka mukaan hän oikeastaan kuuluisi Stuwitzin hoitoon, sekä muutamat muutkin eilispäivän huomiot vaikuttivat sen, että hän päätti esittää itsensä Stuwitzille niin pian kuin puoti avattaisiin. Hän oli tullut siihen päätökseen, että olisi voinut välttää paljon, jos olisi kulkenut suoraan sillalta sitä tietä, joka häntä silloin ei miellyttänyt.
Hapuiltuaan jonkun aikaa ylisillä hän saapui rappusille, jotka veivät eteiseen; sitten hän kulki puiston läpi vievää tietä. Tultuaan sille paikalle, missä hän oli tavannut Edelin, hän nyökäytti päätään. Hän ei siinä tullut ajatelleeksi muuta kuin että nuori tyttö oli katsellut häntä ikäänkuin olisi liannut kätensä koskemalla talonpoikaispoikaan. — Puistosta hän kiiruhti rihkamapuodin luo, jossa tiesi olevansa paikallaan.
Kun hän saapui sinne, näki hän sillanvartian, jolle Stuwitz jotakin puheli, paraikaa avaavan puodin ovea. Niin, siinä seisoi Stuwitz itse rasvaisessa hännystakissaan, valetukka toisessa kädessään, toisessa sinijuovainen nenäliina, jolla hän pyyhki hikistä otsaansa, oltuansa mukana vyöryttämässä suurta tynnyriä kivikäytävälle oven ulkopuolelle.
Martti asteli suoraan hänen luokseen ja kumarsi hänelle opittuun tapaansa.
"Päivää. Mikä asiasi?" kysyi Stuwitz äreästi, ja hänen sokea, valkopilkkuinen silmäteränsä värähti hieman.
"Minä olen Skorpön Martti", vastasi poika; "minut on kutsuttu tänne puotipojaksi."
"Vai niin, vai niin!" lausui Stuwitz omituisella, muuttuneella äänellä. — "Luulin että viihtyisit paremmin tuolla ylhäällä herrasväen luona; täällä alhaalla on niin halpaa, saan ilmoittaa."
Martti ymmärsi, etteivät puhujan makeilevat kasvot ja lauhkea ääni merkinneet hyvää. Mutta hän ei voinut niihin vastata muulla kuin toimekkuudella; ja siksi hän kysyi:
"Onko rasvatynnyri vietävä puotiin?"
"Tämä ei ole mikään rasvatynnyri; siirappia siinä on", kuului ivallinen vastaus. Mutta Martti ei ollut siitä millänsäkään.
"Onko siirappitynnyri sitten vietävä puotiin?"
"Hm — on!"
"Enkö minä saa toimittaa sitä?"
"Saat, mutta sitä ennen tulee sinun riisua yltäsi uusi nuttusi; emme ole niin hienoja täällä alhaalla."
Martti riisui yltään nutun ja oli siten kerrassaan päässyt päivän puuhiin käsiksi, sillä päivän kuluessa tuli puodissa hyvinkin kiirettä, lauantai kun oli ja liike suuri. —
Sillaikaa kun Stuwitz uutterasti askaroitsi milloin meripuodissa, milloin jaalassa, joka paraikaa otti lastia, milloin taas oli konttorissa tai tinki väen kanssa, oli Marttia lukuunottamatta kahdella puotipojalla yllinkyllin tekemistä puotipöydän takana, ja päivän kuluessa tuli Anttikin puotiin auttamaan. Talonpojat toivat sinne myytäväksi kaikenmoista tavaraa: kaloja ja kalanmaksaa, uusia veneitä ja taljoja j.n.e., vieläpä marjojakin; ja jokainen tavara oli pitkäpiimäisen tinkimisen alaisena. Hinta suoritettiin puotitavaroilla. Muutamat valitut "vanhat tuttavat" vietiin puodin vieressä olevaan kamariin ja kestittiin viinillä, joka oli maukkaampaa ja parempaa kuin se sekoitus, mitä viinin nimellä myytiin, ja jonka valmistus aina oli Stuwitzin asiana. Mutta Martti huomasi pian, että tässä olivat esillä aivan toiset tarkoitukset kuin ne, jotka sisältyivät ystävällisiin sanoihin ja tervehdyksiin "tuttavan" kotona olevalle perheelle. Ja omituiset olivat hänen tunteensa, kun hänen mieleensä johtui, että isä monta kertaa oli tullut kotiin Sörsalmesta ja tuonut tuollaisia tervehdyksiä.
Kun Martti oli saanut tietää eri tavarain hinnat, laajensi hän tietojaan joka tunti. Uudessa ammatissaan tuolla puotipöydän takana oli hän omasta mielestään aika mies, olletikin kun hän talonpoikaisten tuttavainsa nähden avasi uuden tavaramytyn tai täysin kourin kaiveli rusinalaatikkoa tai vielä pisti kauhan jauhosokeri-astiaan ja punnitessa asetti vaa'an mitä täydellisimpään tasapainoon. Tuttavat pyytelivät häntä helpottamaan; mutta hän puolestaan selitti vakavasti, että se oli mahdotonta, helpommasta ei käynyt myyminen. Vieläpä hän uskalsi — matkimalla erästä sanaa, jota hän oli kuullut ensimäisen puotipalvelijan käyttävän — "karanteerata" muutamia rintaneuloja ja lasirasiassa olevia sormuksia, jotka puuvillan sisästä loistaen näyttivät hänestä yhtä komeilta kuin puotipöydän takana ihmettelevästä naisesta. Sitävastoin hän ei puhunut mitään kauniista, sinisistä englantilaisista ongista, jotka hän omasta, kalakarilla tehdystä kokemuksestaan tiesi perin hauraiksi; koettihan vain sensijaan hiljalleen johtaa ostajan huomion tukevampiin valkoisiin.
Eineensä hän oli saanut puotiin, ja päivällisen aikaan kello 12 täytyi puotipoikien vuorotellen ja kiireesti käydä syömässä eräässä päärakennuksen nurkkakamarissa, joka oli erillään Heggelundin sisähuoneista, missä vieraat tähän aikaan päivästä söivät einettä. Mutta tämäkin keskeytys oli Martista liian pitkä, ja jollei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mielellään jäänyt syömättä puotiin.
Iltapuolella hän sai käydä jaalalla toimittamassa jotakin Stuwitzin asiaa. Kun hän istui veneen perässä ja soutaja jaalan luo tultua käänsi perän sitä kohden, jotta "herra puukhollari" paremmin pääsisi nousemaan, tuli hän vielä syvemmältä vakuutetuksi tärkeästä asemasta, johon hänet oli koroitettu. Hän ei sitä kumminkaan ilmaissut, kiittihän vain soutajaa, samoin kuin ennenkin olisi tehnyt.
Uudessa ammatissaan kuumeisessa toimessa olevalle Martille tarjosi sattuma tänään myöskin esimakua uuden elämän toisista puolista. Muuan talonpoikapoloinen, joka pitkällisen sairauden takia oli perin köyhtynyt, tuli Stuwitzin luo ja pyysi velaksi kaksi "vogia" [vog = 15 kiloa] jauhoja, hän kun ennen oli ollut suurissakin asioissa hänen kanssaan. Jo kerran ennen samalla viikolla hän oli käynyt siellä pyytäen turhaan. Nyt hän oli ottanut mukaansa vaimonsa, joka oli yhtä surullisen ja kuihtuneen näköinen kuin hän itse. Heillä — niin sanoi mies sortuneella äänellä — ei enää ollut kotona hyppysellistäkään leipäviljaa seitsemälle lapselleen. Stuwitz vastasi äreällä kiellolla ja käski heidän kääntyä vaivaishoidon puoleen. Marttiin tämä vaikutti sangen kipeästi; hänen mieleensä muistui, mitä äiti kotona oli kertonut hänelle siitä surullisesta ajasta, jolloin isä sairasti pitkällistä tautia ja Stuwitz kielsi heiltä lainan. Hän aikoi juuri kaikessa hiljaisuudessa leikata poikki liivinsä alla olevan nuoran, josta riippui ainoa kahdeksankillinkinen, jonka hän kotoa oli saanut, — sellainen, jonka sanottiin voivan asettaa verenjuoksun ja muutenkin tuottavan onnea, — kun Antti Heggelund kalpeana vihasta hyppäsi tiskin yli ja vei hädänalaiset päärakennukseen. Stuwitz kääntyi heihin selin, mutta loi sitten heidän jälkeensä hyvin ylenkatseellisen silmäyksen. Tunnin kuluttua kulkivat mies ja vainio puodin sivuitse, muutamia myttyjä käsissään, ja, kuten näytti, varustettuina odottamattoman runsailla ruokavaroilla.
Myöhemmin iltapuolella saapui Antti Heggelund uudelleen puotiin ja pyysi ruutia, lipputangon juurella kun oli ammuttava tuomarin kunniaksi hänen poislähtönsä johdosta. Tämä asia oli aina ollut Antin huolena, ja nyt hän tahtoi Martin mukaansa. Mutta Martti oli jo senverran tutustunut talon oloihin, ettei hän enää seurannut Antti Heggelundia syteen ja saveen, niin hyvänä ja helläsydämisenä kuin tämä esiintyikin hänen mielestään; ja sitäpaitsi oli hänen varsin vastenmielistä lähteä puodista, edes ainoaksi minuutiksi. Uutterassa työssä hän pysyi siellä, kunnes viimeinen ostaja oli mennyt.
Silta oli myöhäisenä, kauniina iltana taas tyhjä ihmisistä ja veneistä — viimeinen lähti juuri; meripuodin suuri ovi oli lukittu, sillanvartia järjesteli vielä paraikaa yhtä ja toista.
Martti söi illallisensa molempain puotipoikain seurassa ja sai maata samassa huoneessa kuin nuorin näistä. Tänä iltana oli Martti paljon tyytyväisempi päiväänsä kuin eilen. Hänen korkein toivonsa tässä maailmassa oli käynyt toteen: hän oli päässyt kauppamiehen uralle; mutta hän ei ollut ensinkään aavistanut sitä niin hupaisaksi kuin se nyt hänestä tuntui. Pitkään aikaan hän ei saanut unta, vaan yhäti ajatteli vain puotia. Hän halusi päästä maanantaihin, saadakseen uudelleen ryhtyä toimiinsa.
Pyhä näkyi olevan unikekojen päivä koko talossa. Lukuunottamatta paria renkiä, jotka sileäksi kammattuina esiintyivät pyhäpuvuissaan, kahdet kellonvitjat liivintaskun ulkopuolella ja juhlapiippu suussa, olivat ani harvat nousseet, kun kirkkovenettä reilattiin sillan luona. Eikä siinä kiirettä pidetty, sillä jos tarvis vaati, odotti pappi mielellään hyvän aikaa Heggelundin väkeä. Pari tuntia sitä ennen oli Martti kumminkin nähnyt Edel Heggelundin kulkevan puistossa joitakuita vuosia vanhemman ystävättärensä, tuomarintyttären kanssa, joka oli jäänyt M—nsalmelle vierailemaan; ja hän huomasi sen ohessa, että Antti paitahihasillaan istui ullakkokamarissa, seuraten silmillään tyttöjä.
Aamiainen kuten päivällinenkin syötiin perheen parissa salissa; mutta kun edellistä ateriaa syödessä toinen tuli, toinen meni, miten kullekin parhaiten soveltui, sattui niin, että Martti ja hänen toverinsa, puotipalvelija, söivät kahden. Ja kun Martti siinä kuuli Antti Heggelundin viereisessä kamarissa nauravan ja laskevan leikkiä nuorten neitien kanssa, toivoi hän, jotenkin hämillään ollen, etteivät he tulisi ruokahuoneeseen; ja tästä syystä hän lopetti mitä pikimmin ateriansa.
Vähän aikaa senjälkeen lähti koko Heggelundin perhe ynnä molemmat puotipalvelijat kirkkoveneen luo, missä viisi talon miehistä istui juhlapukuun puettuina soututeljoilla, takit vieressään; sitten astuivat veneeseen jotkut muut palkollisista, jotka olivat odottaneet sillalla. Lipuin koristetun aluksen lähtiessä sillalta näki Martti Edel Heggelundin ja tämän ystävän asettavan auringon-varjonsa yhteen — epäilemättä voidaksensa paremmin olla suojassa Anttia vastaan, joka istui heidän vieressään.
Vanha Stuwitz esiintyi myöskin tavallansa pyhäpuvussa, se on: kotona tehdyissä sarkavaatteissa, jotka ulottuivat hänen rasvanahkaisten saappaittensa varsien puolitiehen, rinnallaan pöyheä kaulaliina, joka ei tahtonut pysyä alallaan ja joka, sittenkun se osaksi oli kadonnut paksun kauluksen alle, jälleen nousi esiin, päättyen korvien luona kahteen väärässä olevaan, huippuisen pystysuoraan liepeeseen. Ärtyisen juhlallisen näköisenä, vanhanaikainen matala huopahattu päässään ja kädet takintaskuissa, joista toisesta sinijuovainen, puuvillasta kudottu nenäliina pisti esiin, lähti hän tavalliselle yksinäiselle pyhäkävelylleen sisämaahan päin. Palattuansa kotiin oli hänellä tapana, kertoi puotipalvelija, oleskella yksinään meripuodissa päivälliseen saakka, jolloin oli parasta pysyä poissa hänen läheisyydestään, sillä hän oli silloin kovin pahalla päällä.
Martti, joka miltei yksin oli jäänyt kotiin, saattoi nyt kenenkään häiritsemättä kuljeksia ympäri ja katsella huoneita. Siellä hän joutui keskusteluun neitsyt Dyringin, vanhan emännöitsijän kanssa, jolle hän sanoi terveisiä vanhemmiltaan ja jota hän miellytti siinä määrin, että sai hiukan ylimääräistä hyvitystä ruokakaapista, "koska voisi kulua aikaa ennenkuin kirkosta tultiin ja koska nuoret ihmiset tarvitsevat ruokaa." Martti ei osannut edes aavistaa, että tämä ei ollut vanhan neitsyen tavallista virttä.
Neitsyt Dyring, tuo mustin irtokiharoin kulkeva vanha nainen, jonka pitkänsoikeita vaaleita ja ankaria kasvoja pitsimyssy ympäröi, oli talon väsymätön poliisi, ja häntä pelkäsivät kaikki; hänen pitkien silmäluomien alta epäluuloisesti tutkistelevat silmänsä ehtivät, kuten haukkalinnun silmät, vartioimaan kaikkea, mikä koski järjestystä talossa ja palkollisten kesken, ja aina hän iski kiinni silloin kun häntä kaikkein vähimmin tiedettiin odottaa.
Rouva Heggelund ei tahtonut koskaan huomata mitään vikaa ankarassa ja pulskassa neitsyt Dyringissä, joka rouvan läsnäollessa aina osasi pysyä varjossa ja jonka päätelmiä rouva aina sanoi oikeiksi. Tähän ei voinut edes Stuwitz mitään, vaikka hän muuten kaikessa hiljaisuudessa oli miltei yksinvaltias. Päärakennuksen rappuset olivat muuten neitsyen "Kap Finisterre" (maailmanloppu); rihkama- ja meripuotien oloja koskevista asioista hän ei ollut tietävinään, yhtävähän kuin niiden hallitsijasta, Stuwitzista, kun tämä tuli ylös saliin. Väitettiin, että neitsyt aina asettausi hänen sokealle puolelleen. Ei kukaan ollut kuullut näiden kahden vaihtavan kahta sanaa, mutta sitävastoin oli kyllä kuultu Stuwitzin vihaisesti ärisevän, kun neitsyt kulki hänen ohitsensa. Kirkkoon ei neitsyellä koskaan ollut aikaa päästä paljolta kotityöltä, ja hän sanoi usein ja katkerasti, "että minut kumminkin kerran sinne pakolla vietäisiin."
Onnekseen ei Martti tiennyt mitään tästä kaikesta, sillä tuskinpa hän siinä tapauksessa olisi puhunut niin avosydämisesti tuon vaarallisen "suurvallan" kanssa. Nyt oli hän, vaaraa aavistamatta, astunut sisäpuolelle sen katkeruuden aidan, johon muut tavallisesti loukkautuivat ja jonka takana hän itse oli kuin yksinäinen lintu. Martin iloinen, luottava olemus vaikutti neitsyeen, kuten auringonsäde vanhaan, kauan suljettuna olleeseen, pimeään ja kosteaan puistoon; ja tästä päivästä saakka oli poika aina neitsyen suosiossa. Tähän vaikutti jo ensi hetkestä sekin, että neitsyt tiesi Stuwitzin, ikuisen vihollisensa, vastustaneen Martin tuloa taloon, ja että Stuwitz oli vainonnut Martin vanhempia. Mutta millä tuulella neitsyt olikin — ja hän oli aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä huonolla tuulella — katsoi hän kumminkin aina Marttia lempein silmin, ja hänellä oli Marinan pojasta aina ja oikeaan aikaan hyvää ja puoltavaa kielellään — seikka, josta Martilla sittemmin oli paljon etua.
Iltapäivällä palasi kirkkovene takaisin ja kuten tavallisesti saarnapyhinä, kun ilma oli kaunis, tuli siinä M—nsalmelle pastorin perhe ja muita vieraita.
Päivällispöydässä istui pieni kamarineuvos Storm hyvin huomattavalla paikalla; rouva Heggelund käytti häntä jonakin koristeena pöydässään. Vieressään hänellä oli ystävänsä Edel — aina valmiina tarjoomaan hänelle, mitä hän halusi. Stuwitzilla sitä vastoin oli Martin suureksi kummaksi hyvin vähän sanomista päärakennuksessa. Hänen paikkansa pöydässä oli mitä halvin; koko aterian kestäessä hän sanoi tuskin sanaakaan, ja jo ennenkuin muut olivat lopettaneet syönnin, nousi hän, kumarsi ja lähti ruokahuoneesta. Koko ensi vuoden näki Martti hänen miltei aina noudattavan tätä tapaa.
Päivällispöydässä oli ilmanala tänään hiukan painostava.
Herra Antti, joka aina rikkoi seuraelämän ohjeita vastaan, oli varmaankin matkalla loukannut naisia. Pitkä, vaalea neiti, tuomarin tytär, istui alussa ruusuposkisena, vaikka ne eivät ensinkään olleet ilon ruusuja, ja rouva, jonka kasvoissa oli jotakin ylimääräisen juhlallista, huomautti, vaikka keskustelu ei siihen juuri antanut mitään aihetta, että pastori oli tänään pitänyt saarnan, mikä heitä kaikkia oli miellyttänyt. Rouva oli saarnaa kuullessaan tullut erittäin ajatelleeksi "erästä henkilöä", jossa kaikki saarnassa luetellut heikkoudet olivat yhtyneet. "Suokoon Jumala", lopetti hän, "että saarnan neuvot olisivat kohdanneet hänen sydäntänsä." Mutta äänessä, jolla hän tämän lausui, oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän pitänyt sitä uskottavana.
"Niin, rakas täti, sen suokoon Jumala!" sanoi Antti, jolla talossa oli vapaa suunvuoro ja jonka silmät eivät ensinkään osoittaneet ystävällisyyttä suuntautuessaan oveen, josta Stuwitz oli kadonnut. "Mutta", lisäsi hän, "vanha hylje on varmaankin jo siksi vanha, että häntä on vaikea uudestaan kasvattaa, ja eihän hän sitä paitsi koskaan tahdo käydä kirkossa." — Antti oli luulevinaan, että täti oli tarkoittanut Stuwitzia.
Jälestäpäin hän sai vakavan ripityksen rouvalta ja — kymmenen taalerin setelin enolta.
Illalla puhui Edel muutamia ystävällisiä sanoja Martin kanssa. Hän kysyi muun muassa Martin viihtymistä rihkamapuodissa ja miksi ei poika ollut seurannut heitä kirkkoon.
Ensimäiseen kysymykseen antoi Martti myöntävän vastauksen ja toiseen hän lausui, ettei kukaan ollut kysynyt, tahtoisiko hän päästä kirkkoon. Edel katseli häntä pitkään, ikäänkuin olisi miettinyt, mitä poika tällä viimeisellä vastauksellaan tarkoitti; sitten hän kysyi, äkkiä ja osanottavaisesti lähestyen häntä:
"Luulitte kaiketi, ettette tapaisi vanhempianne kirkolla?"
"Luulin, sillä muuten olisin pyytänyt lupaa päästä sinne!"
Nuori tyttö kääntyi pienellä hymyllä hänestä, seurataksensa Topias-setää hänen kamariinsa. Siellä hän lausui ääneen, mitä rappusissa oli juolahtanut hänen mieleensä:
"Nuori puotipalvelija mahtanee olla melko ylpeäluontoinen."
Martin mielestä olivat Edelin silmät loistaneet niin ihmeen kauniisti, kun hän puhui hänen vanhemmistaan; mutta sitten oli tyttö näyttänyt miltei loukkautuneelta ja Martti oli silloin ajatellut: "varmaan on tyttö ylpeä kuten äitikin."
X.
JATKOA.
Martin harvinainen kyky ja luonteen reippaus saivat aikaa voittaen heräämään itseluottamuksen, olletikin kun Stuwitz ensimäisinä vuosina kuulusteli hänen mielipiteitään semmoisistakin asioista, jotka olivat ulkopuolella hänen varsinaista alaansa — vaikkakin tämä aina tapahtui ivallisella äänellä. Stuwitz oli näet huomannut, että nuorukaisen päävikana oli "hiukan liiallinen itsenäisyys ja luottamus nerouteensa".
Stuwitzin asema oli ylimalkaan hiukan omituinen. Oli kuin olisi salissa herra ja rouva Heggelundin läsnäollessa kookas, melkein röyhkeännäköinen mies yht'äkkiä muuttunut mitättömän pieneksi, mutta yhtä nopeasti kasvanut jälleen, päästyänsä oman valtansa alueelle — meripuotiin. Hän oli ilmeisesti pahoilla mielin, alakuloinen ja tyhmistynyt tuolla ylhäällä perheen kesken, ikäänkuin olisi itsessään tuntenut, että hän siellä istui ihmisten parissa, jotka — rouvaa lukuunottamatta — eivät olleet hänelle ystävällisiä. Tämä tulikin näkyviin, paitsi neitsyt Dyringin käytöksestä, myöskin tavasta, millä Topias-setä häntä kohteli. Kun Heggelund itse häntä puhutteli, oli siinä useimmiten jotakin tahallisen alentavaa, jota puhuttelutapaa ukko ei muuten käyttänyt. Niinpä kutsui Heggelund Stuwitzin luoksensa väliin sohvassaan loikoen piipunvarren viittauksella, ja tämä seisoi silloin aina hänen edessään palvelijan kaltaisena; tai taputteli hän jonkunmoisella teeskennellyn ylhäisellä tavalla häntä olalle ja sanoi: "hyvä Stuwitz, ettekö tahtoisi tehdä minulle sitä palvelusta", sekä kääntyi kohta pois, ikäänkuin olisi vastaus itsestään ollut selvä. Vanha Stuwitz kumarsi nöyrästi; mutta meripuodissa hän saattoi sitten kulkea nyrkit taskuissansa ja murista tai viheltää, salamoiden sinkoillessa hänen toisesta, harmaasta silmästään päärakennusta kohti, toisen, sokean silmänsä väristessä vihasta. Kerran potkaisi hän tuollaisena hetkenä jotakin näkymätöntä, jota hän näytti tahtovan torjua pois tieltään.
Kun Martti sitten vähän enemmän perehtyi oloonsa, ymmärsi hän, että jonkinlaista erimielisyyttä vallitsi Heggelundin ja hänen rouvansa välillä siitä tavasta, millä Stuwitzia oli kohdeltava; sillä rouva koetti, vaikkakin se soti hänen luontoansa vastaan, korvata miehensä nurjaa käytöstä milloin milläkin ystävyydenosoituksella. Stuwitz oli arka kohta, jossa rouva ei vainut vaikuttaa mieheensä mitään.
Vanhalla Stuwitzilla oli muuten hyviäkin puolia, ja hän saattoi olla erinomaisen hyödyllinen kaikille niille, jotka osasivat päästä hänen suosioonsa. Siihen nähden oli välttämätöntä, että pidettiin "meripuodin puolta".
Mutta hänellä oli sen ohessa, kun hän tahtoi, erinomainen kyky olla kiusaksi niille, jotka olivat hänen komennettavinaan, ja Marttia kohtaan hän osoitti tätä kykyään väsymättömästi. Hän kohteli häntä omituisella harkitulla tavalla, jota vastaan oli vaikea olla varuillansa, ja pyrki tekemään jokaisen hänen pienimmänkin virheensä niin suureksi, että se itse asiassa tuli hiljaiseksi todistukseksi pojan epäluotettavuudesta. Kun Stuwitzia loukattiin — ja hänen ihmisiä vihaava ja tuittuinen mielensä loukkautui väliin ihan käsittämättömistäkin syistä — salasi hän joksikin aikaa mielipahansa, mutta varmaa oli, ettei hän sitä unhoittanut.
Eräänä syksynä, kun oli tultu kotiin tavalliselta Bergenin-matkalta, johon Martti siihen saakka aina oli ottanut osaa, ryhtyi Stuwitz pöydässä puhumaan vuoden kalahinnoista. Kun hän niitä moitti peräti huonoiksi, mainitsi Martti viattomuudessaan useita, jotka hänen tietääkseen olivat saaneet paljon korkeamman hinnan kuin Bergenin kauppiaiden julkiset hintaluettelot ilmoittivat, joihin Stuwitz oli nojautunut. Heggelund ei virkkanut mitään tätä kuullessaan, mutta kalmankalpeaksi hän kävi; ja siitä hetkestä saakka piti Stuwitz silmällä, että kun hän ei voinut estää Marttia olemasta mukana Bergenin-matkoilla, tämä niin vähän kuin mahdollista pääsi seurustelemaan Bergenin kauppiaiden kanssa.
Kun Martti seuraavana vuonna teki lähtöä Bergeniin, sanoi hän Heggelundille, että neljästätoista jaalan miehestä, jotka pidettiin tarpeellisena suuren raakapurjeen nostamiseen, voisi toinen puoli jäädä kotiin, jos jaala varustettaisiin vintturilla. Heggelund kuuli mielihyvällä esitystä ja alkoi pitää kunnianasiana olla Nordlannissa ensimäinen, joka käytti tätä parannuskeinoa. Mutta tässä tölmäsi hän Stuwitziin, joka otti esityksen hyvin pahaksi, olletikin Marttiin nähden, ja arveli olevansa kylliksi vanha ja kokenut ymmärtämään tämän asian paremmin kuin nenäkäs ja ylvästynyt poikatolvana. Väkeä tarvitaan, väitti hän, sekä jaalan hinaamiseen tyynellä että myös kalalastin siirtämiseen jaalan toiselle puolelle, jos se kävi tarpeelliseksi matkalla Suolameren yli, sekä vielä lastin purkamiseen Bergenissä — ja "uutisnälkäiset", huusi hän heittäen silmäyksen Marttiin ja lyöden nyrkillään tynnyriin että kumisi, "eivät ainakaan saisi pistää nenäänsä kauppatoimeen, niinkauan kuin hän sen esimiehenä pysyi."
Stuwitz seisoi meripuodissa — omalla alueellaan — tämän lausuessaan; ja siihen päättyikin aie, vaikka se sittemmin tuli käytäntöön koko Nordlannissa. Mutta Heggelund rupesi siitä päivästä pitämään suuremmassa arvossa Marttia, ja hän päätti antaa hänelle oikean kauppamiehen kasvatuksen; hän luuli pojan avulla saavansa vastaisuudessa mahdollisesti voiton siitä miehestä, jota hän eniten maailmassa vihasi — Thor Stuwitzista.
Martti oli tähän asti saanut pyhäpäivinä opetusta papinpojalta, joka oli ollut Kristianiassa ja siellä suorittanut loistavan tutkinnon. Nyt tahtoi Heggelund lisätä opetuspäivät kahdeksi viikossa; hän ei voinut, sanoi hän, noin ilman mitään lähettää aivan oppimatonta poikaa suurempaan kauppakonttoriin, ja ihan samaa mieltä oli rouvakin.
Edel oli hyvin omituinen tyttö, jota Martin oli perin vaikea ymmärtää. Hän ei tiennyt oliko hän tytön suosiossa vai ei; mutta viimeksimainittua hän piti todennäköisempänä. Edelin kasvot eivät olleet säännölliset, eivätkä edes somat; siksi olivat juonteet liian jyrkät — ne muistuttivat hiukan äitiä, vaikka olivat paljon naisekkaammat, ja hänen tukkansa oli vähän liiaksikin musta. Hoikka ja solea vartalo, joka sai tytön näyttämään pitemmältä kuin hän olikaan, ja huomattavan paksu ja musta tukka, joka ilmaisi lujaluontoisuutta ja rikkaita luonnonlahjoja, olivat toistensa vastakohtana.
Edel oli isänsä lemmitty; jo lapsuudestaan asti hän istui usein hänen konttorissaan, missä leikki ja ompeli. Siitä, mitä hän siinä isän kasvoista luki, tuli hän hänen aavistavaksi uskotukseen semmoisissakin asioissa, joita hän tosin ei selvästi käsittänyt mutta jotka olivat liian raskaita hänen lapsellisen mielensä, kantaa: — isä ei voinut olla ilman hänen seuraansa. Siten kasvaneena äitinsä voimakkaan tahdon painon ja isän useinkin synkän mielialan välissä oli Edel saanut olemukseensa jotakin pidättyvää, mikä nuoressa tytössä näytti miltei luonnottomalta ja vaikutti sen, että koko hänen esiintymisessään oli jotakin kylmän salaperäistä, mikä loukkasi Marttia. — Edelin vanhempi, valkoverinen sisar Hansine oli paljoa sävyisämpi ja avosydämisempi.
Edel saattoi olla, sanottiin, miltei yltiöpäisen iloinen, kun hän oli vieraisilla vanhemman ystävänsä Julie Schulzin luona, mutta kotona ei Martti mitään tuosta iloisuudesta huomannut; ja mitä hän huomasi, ei häntä miellyttänyt, hän kun usein itse oli maalitauluna.
Hyvään muistiinsa oli Martti muitten keskusteluista koonnut koko joukon vieraita sanoja, joilla hänen korvissaan oli kaunis sointu, ja näitä hän sitten käytti usein puheessaan. Tämän oli Edel huomannut. Hän keskusteli nyt useammin kuin ennen hänen kanssaan ja pisti siinä puheeseensa niin paljon vieraita sanoja kuin osasi keksiä. Martti otti jonkun aikaa kaiken tämän täydestä, mutta kun hän huomasi, mitä näiden sanojen takana piili, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi. Ja siitä päivästä saakka ei hän enää vierasta sanaa käyttänyt.
Joskin Marttia täten ensi aikoina monella tavoin loukattiin, tunsi hän kuitenkin kahtaalle päin sitä innokkaammin vetoa: Heggelundin luottamuksen ja tämän sisarenpojan Antin ystävyyden saavuttamiseen.
Heggelundin sisar oli suuresti mielissään siitä, että veli oli ottanut luokseen hänen poikansa, joka, käytyään Trondhjemin latinakoulua, hyvin vähällä edistyksellä oli koettanut kykyään eräässä siellä olevassa kauppakonttorissa. Heggelund maksoi hänen velkansa ja otti hänet luoksensa Nordlantiin, totuttaaksensa häntä sikäläiseen kauppaan.
Siellä oli Antti kotiväelle suurena hauskuutena; hän vihasi Stuwitzia ja sai sentähden käsirahoja enoltaan; hän saattoi kiireinä päivinä tehdä ihmeitä nopeudellaan, millä hän rihkamapuodissa palveli ostajia, mutta sitten hän lepäsi vaivoistaan useinkin kerrassaan kahdeksan päivää, joina hän ei käynyt edes vilahdukselta puodissa. Hän pelasti ihmisiä hengenvaarasta, osoitti nokkeluutta Bergenin matkoilla ja muissakin toimissaan. Mutta tavaranhintoja hän ei muistanut, eikä hän muutenkaan ollut asioista selvillä. Viime aikoina oli hänellä usein tapana neuvoa kysyjää Martin luo, mutta hänen äänessään oli silloin väliin tyytymättömyyttä. Hän näki, kuinka Martti, puutteellisesta sivistyksestään huolimatta ja talonpoikaistakki vielä yllään, vakavin edistysaskelin perehtyi semmoisiinkin asioihin, joista hän, Antti, sukkelalla käsityskyvyllään oli monta vuotta koettanut saada selkoa.
Toiselta puolen veti Marttia Anttiin tämän alituisesti ilmenevä hyvä sydän. Auttaakseen köyhää ihmistä saattoi Antti muun puutteessa — ja hän oli aina puutteessa, vaikka ehtimiseen sai rahoja enoltaan — riisua vaatteetkin yltään. Hänen olennossaan oli jotakin valoisaa huolettomuutta, jota Martti ei kyllikseen saattanut ihmetellä. Vaikeuksista hän ei ylimalkaan tietänyt mitään — hänellä oli vain niin pahanpäiväisen huono onni aina kun hän ryhtyi johonkin tärkeämpään. Sitäpaitsi hän oli aina erinomaisen siististi puettu; hän oli pitkä ja solakka, ja hienot viikset soveltuivat erittäin hyvin hänen hieman hempeihin kasvoihinsa — nuoruuden ystävyydessä vaikuttavat nämä seikat miltei kuten rakkaudessa. Ja hyvä pää hänellä oli, sen saattoi Martti päättää hänen monenmoisista tuumistaan, jotka alussa miltei huikaisivat häntä. Sittemmin, kun hän oppi paremmin punnitsemaan niiden todellista arvoa, näki hän niissä aivan oikein päävian, joka teki Antin huonosti kelpaavaksi käytännölliseen elämään. Mutta se ei vaikuttanut hänen ystävyyteensä; tämä kasvoi kasvamistaan samassa määrässä kuin hän sai kärsiä hänen luonteensa muista heikkouksista.
Antti Heggelundin tulevaisuudentoiveet olivat olleet rajattomat; paha onnihan häntä vain oli seurannut. Nyt kun hän pari vuotta oli toiminut yhdessä Martin kanssa ja hänen silmänsä olivat vähän enemmän auenneet näkemään niitä ehtoja, joihin kauppa-onni perustuu, oli hänen itseluottamuksensa suuressa määrin horjahtanut. Hän oli huonolla tuulella ja mietti, eikö hän kelpaisi johonkuhun muuhun paremmin kuin kauppaan. Kunpahan vain osaisi oikealle uralle! Jos hän olisi älynnyt, että häneltä oikeastaan puuttui jokaisen muunkin vaikutusalan pääedellytys, niin olisi hän arvatenkin ensialussa antautunut epätoivoon, mutta siitä sitten sitä enemmän voittanut. Nyt siirtyi hän huikentelevaisuudessaan uudelle alalle, katsellakseen tulevaisuutensa taivaanrantaa toisenvärisen lasin läpi.
Eräänä päivänä hän ilmaisi enolleen, ettei ensinkään ollut mieltynyt kauppaan ja että hän tahtoi suorittaa ylioppilastutkinnon — jota hän kauan oli halunnut. Trondhjemin latinakoulussa hän oli jo lukenut paljon semmoista, jota siihen vaaditaan; tätä hänen vain tarvitsisi kerrata pastorinpojan seurassa.
Ensi viikkoina Antti luki palavalla innolla ja otti suorittaakseen määriä, jotka hämmästyttivät hänen opettajaansakin. Mutta aikaa voittaen kävi lukeminen hitaammin. Hän laiminlöi toisen lukutunnin toisensa jälkeen, ja lopulta oli koko yritys jäämäisillään sikseen. Alettiin jo kodissa arvella, ettei siitä tule mitään tuon ikuisen huikentelevaisuuden takia, mutta Martti rupesi ystävälleen avuksi. Hän tarjoutui valvomaan kolmena iltana viikossa ja lukemaan ääneen hänelle; ja Antti, jonka mielestä tämä vähentäisi asian ikävyyttä ja samalla saisi lukemiseen järjestystä, hyväksyi tarjouksen. "Olisi hyvin hauskaa istua ja polttaa piippua toisen lukiessa", tuumaili hän.
Muutamia viikkoja kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoi Antti taas väsyä; hän keksi milloin mitäkin esteitä: väliin oli liian aikaista lähteä muiden joukosta pois, väliin hän taas käytti lukutunnit keskustellakseen piippunsa ääressä lakimieheksi rupeamisesta, väliin ilmaisi hän suoraan, ettei hän tänä iltana tahtonut lukea.
Eräänä iltana sattui Martti kaikessa viattomuudessaan lausumaan sanan, joka pariksi kolmeksi kuukaudeksi antoi Antin lukemiselle vauhtia, mikä muistutti kylkeen haavoitetun valaskalan menoa. Martti oli vähän epätoivoisesti lausunut:
"Niinpä ne toiset taas sanovat että te ette voi."
Martti näki että hän tällä oli loukannut Antin ylpeyttä, mutta hän ei tiennyt, että Antti tahtomattansakin luki juuri tuon lausutun tuomion hänen omista silmistään. Antti oli Marttiin nähden arempi kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa.
Eräänä päivänä hän vaipui syvään alakuloisuuteen. Hän makasi kalpeana ja sairaana vuoteellaan. Viimein tunnusti hän huolestuneelle ystävälleen, että hän kirjeellisesti oli kosinut tuomarintytärtä Julieta, joka usein, ja nyt viimeksi joulun aikana, oli vieraillut Heggelundin luona; Antti oli rakastanut häntä aina siitä saakka kun hän enonsa luona hänet ensi kerran näki. "Ja nyt on asia saanut loppunsa", sanoi hän surullisella äänellä ja nousi vuoteessansa; "valtuutetulla on virka, minulla ei; ja Julie on vastannut isänsä tahdon mukaisesti." Antti ei sanonut ymmärtävänsä, minkä takia hän nyt enää lukisi ja tekisi työtä. Kaikki oli nyt hänestä yhdentekevää. — Hän oli synkkä kuin ukkospilvi tämän sanoessaan.
Martin tuli oikein totinen sääli ystäväänsä; mutta viimeisiä sanoja kuullessaan hän heristi korviansa. Niin pitkälle ei toki asia saisi mennä! Ja hän painoi syvälle Antin ylpeyteen tuon vanhan kannuksen:
"Tuomarintytär luulee kaiketi, kuten muutkin, ettei teistä tule mitään."
"Vai niin", sanoi Antti vitkallisesti ja harmistuneena. Oltuaan sitten vähän aikaa katkeriin ajatuksiin vaipuneena hän lisäsi:
"Mutta hänen ainakin olisi pitänyt uskoa muuta."
Martti oli ääneti, vaikka Antti silminnähtävästi odotti häneltä puoltoa.
Arvaamatta hypähti makaava vuoteestaan ja sanoi päättävästi:
"Tänä iltana luemme taas, Martti!" —
Kalpea Julie Schultz tuli kuten ennenkin vieraisille. Ensi kerran kun hän ja Antti nyt näkivät toisensa, oli kumpikin, kuten voi ajatella, vähän hämillänsä. Antti näytti juhlallisen onnettomalta; mistä syystä, sitä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Julie, joka usein hiukan punastui. Mutta pian Antti pääsi eroon tästä ikävästä; eikä aikaakaan, kun pila ja ratto anastivat entisen valtansa. Oikeinpa oli Julie käyttäytynyt Martin mielestä petollisesti, kun oli kertonut Antin kosimisen monta vuotta nuoremmalle Edelille, eikä tämä seikka koroittanut Edeliäkään Martin silmissä. Miten olikaan, tuumaili hän, eipä näillä hienoilla naisilla paljon ollut sydäntä; — siinä suhteessa oli Antti heitä kaikkia paljon jalompi. He eivät vetäneet vertoja hänelle!
Eräänä päivänä oli Edel soudettava salmen toisella puolella asuvan vanhan vauraan laivurin ja tämän vaimon luo, joita Heggelundin neidit usein kävivät katsomassa; ja kun ei kukaan muu ollut saatavissa, niin tarjoutui Martti soutajaksi. Paluumatkalla ehdotteli Edel, että ryhdyttäisiin kalastamaan, koska onkia ja syöttejä sattui olemaan veneessä. Martti lakkasi soutamasta, ja Edel kalasti.
He istuivat jonkun aikaa ääneti. Tyttö oli silloin tällöin huomannut nykimistä, ja poika oli pannut uutta syöttiä onkeen. Äkkiä alkoi Edel innokkaasti vetää; hän oli saanut turskan onkeensa. Kun se oli saatu ylös ja Martti oli sen koukusta irroittanut, otti tyttö sen hänen kädestään ja sanoi, äkkiä nauruun purskahtaen ja kääntäen kalan päätä poikaa kohti:
"Ketä tämä muistuttaa?"
Martti ei voinut sitä sanoa.
"Ettekö sitä näe? — tuota ylioppilastutkinnon suorittanutta — pastorin poikaa! Siinähän on kerrassaan hänen leveä suunsa ja oppineet silmänsä, jotka näyttävät kaipaavan silmäluomia!"
Martin täytyi nauraa, sillä vertauksessa oli todella jotakin perää.
Mutta näyttipä kohta taas siltä kuin olisi Edel katunut, mitä oli
sanonut. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän sitten, jotakin sanoakseen:
"Näin olette kaiketi istunut monta kertaa tuolla kaukana merellä."
"Olenpa kyllä, monta kertaa, ja isäni tai joku muu oli useimmiten mukana — erääseen aikaan äitinikin, mutta minä olin pikkuinen poika silloin."
Tuossa Martin vastauksessa oli jotakin miellyttävää, ja sen johdosta sanoi Edel:
"Niin, teillä on ollut paljon suruja nuoruudessanne."
"Ei meillä lapsilla; mutta kyllä isällä ja äidillä. He pitivät silmällä, etteivät huolet sanottavasti kohdanneet meitä; sittemmin arvasimme asian."
Minkä tähden juuri nämä sanat koskivat Edeliin, ei Martti ymmärtänyt; mutta hän vaipui niiden johdosta ajatuksiin ja muuttui alakuloisen näköiseksi. Viimein hän lausui ikäänkuin olisi tuokin ollut hänen ajatuksensa kohteena:
"Onhan äitinne niin kunnon nainen?"
Vaikka Edelin kasvot, niinkuin jo mainitsimme, eivät olleet Martin mielestä erittäin kauniit, huomasi Martti kumminkin nyt, että ne joskus saattoivat olla sangen miellyttävät. Tummien silmäripsien alla piilevät silmät saattoivat muuttua aivan mustiksi, kun ne sitävastoin äsken, hänen nauraessaan kalan takia, olivat olleet välkkyvän vaaleanruskeat; — ja Edelin asentokin hänen pitäessään ongenvapaa suolavedestä punaisissa käsissään oli ihmeen soma.
Martin soutaessa sillalle istui Edel ajatuksiinsa vaipuneena ja katsoa tuijotti soutajaa suoraan silmiin; ja poikaparan mieleen johtui ikäänkuin jonakin masentavana huomiona ajatus, että hän siinä oli ainoastaan soutukone, jonka nimi oli Martti Jansen.
* * * * *
Uutinen, että Norja oli saanut kuningas Oskarilta oman kauppalipun entisen keltaisen sijaan, kiiti niinkuin tuli kulossa kautta maan. Höyrylaiva "Prinssi Kustaa" toi, laukauksia laskettaen, sanoman siitä Nordlannin lastauspaikoille ja herätti kaikkialla innostusta. Nordlannin jaalain ei enää tarvinnut purjehtia Bergeniin, keltainen lippu perämastossaan; niihin, samoinkuin kaikkiin lipputankojen neniin, nostettiin maan omat värit.
Tämän johdosta piti Heggelundin talossa vietettämän suuret juhlallisuudet, joissa — paitsi muuta — pidettäisiin juhlapuheita lipputangon vieressä pihalla ja kunnialaukauksia pamauteltaisiin. Seudun mahtimiesten välillä pidettyjen pitkällisten keskustelujen avulla saatiin muun muassa puhujat ja puheiden järjestys määrätyksi. Tästä asiasta keskusteltaessa oli esiintynyt kursailua ja kaikinpuolista imartelua, mutta asianomaiset ymmärsivät kumminkin, että loppupäätöksessä piili eripuraisuuden siemeniä.
Juhla oli määrätty pidettäväksi juhannuksen jälkeen, sittenkun jaalat olivat palanneet Bergenistä. Päivän lähestyessä oli Antti Heggelund erinomaisen toimelias. Kun hän tädiltään sai kuulla, että juhlapuhujana esiintyisi myöskin "valtuutettu", hänen onnellinen kilpakosijansa, nolostui hänen mielensä, ja Martti näki, että hän hautoi jotakin tärkeää mielessään, hän kun myöhään iltaan kulki edestakaisin kamarissaan. Viimein hän ilmaisi aikovansa hänkin pitää puheen, mutta harmillista vain oli, ettei hän tiennyt, mistä hänen piti puhuman. Milloin mietti hän sitä milloin tätä ainetta; jospa hän vain olisi aavistanut, mistä valtuutettu aikoi puhua! — "Ja sitten tarvitaan puhujana esiintymiseen myös rohkeutta, Martti!"
Päivä tuli. Veneitä, täynnä vieraita, näkyi rivitysten salmessa; vuonolla olevat veneet ja jahdit olivat lipuilla koristetut, ja puistossa laukaisi Antti apumiesten kanssa kanuunoita. Antti oli koko aamun ollut kalpea ja levoton. Martin mieli oli juhlallinen — hän ei ollut koskaan ennen tällaista juhlaa nähnyt.
Puisto oli täynnä väkeä ja puhujalavan ympärillä seisoivat nuoret neidot valkoisissa hameissa, jotka olivat koristetut Norjan uuden lipun värisillä nauhoilla. Torvensoittajat puhalsivat kansallislaulua, ja tuomari piti puheen kuninkaalle. Sitä seurasivat puheet "Norjan pojille" ja "päivän merkityksestä" sekä "niiden miesten kunniaksi, jotka olivat taistelleet isänmaan puolesta."
Kauniit sanat tekivät syvän vaikutuksen Marttiin. Kun kanuunat paukkuivat, oli hänestä kuin olisi maa kadonnut hänen jalkojensa alta.
Sitten esitti Heggelund maljan "Pohjolan tulevaisuudelle uuden lipun suojassa", ja vaikka puhe oli lyhyt, vastaanotettiin nämä viimeiset sanat loppumattomilla hurraahuudoilla, lasien heiluessa korkealla ilmassa.
Ensi kerran eläessään sai Martti tässä luoda silmäyksen runollisuuden maailmaan. Heggelundin lausumat sanat eivät ainoastaan miellyttäneet hänen korviansa, ne tunkeutuivat syvälle hänen sieluunsa. Ilmaa hänen täytyi saada, ja sentähden tarjoutui hän kanuunain hoitajaksi. Ja siitä hetkestä kävivät laukaukset niin säntillisesti kuin olisi kanuunain päällikkönä ollut hidasverinen hollantilainen.
Valtuutettu nousi nyt puhujalavalle ja piti puheen naiselle: naiselle äitinä — tässä hän teki syvän kumarruksen rouva Heggelundille, — naiselle tyttärenä ja morsiamena, — ja saavutti puheellaan suurta suosiota, erittäinkin nuorten neitosten kesken. Tätä ei Antti voinut sietää. Ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä hän aikoi tehdä, seisoi hän kaikkien, mutta erittäinkin rouva Heggelundin kummaksi, puhujalavalla. Martti oli perin hämmästynyt hänen puolestaan.
Antti oli innossaan alkanut puolittain vastustamalla niitä mielipiteitä, joita edellinen puhuja oli naisista esiintuonut. Hän oli takertunut samaan ajatuksenjuoksuun, ja hänen tuli nyt tuoda esille jotakin, mikä tyydyttävällä tavalla veisi tämän ajatuksen perille. Mutta sellaisessa asemassa oli Antti mies paikallaan. Onneksi pälkähti hänen päähänsä puhua — ei naisesta yleensä, vaan nordlantilaisesta naisesta: köyhästä naisesta, joka kotona puuhaa odottaessaan kalastusveneessä palaavaa miestään, sekä varakkaammasta, joka vartoo puolisoaan kotiin palaavaksi Bergenistä. Hän kuvaili vierasvaraista nordlantilaista emäntää, viitaten kyllin selvään jalomieliseen tätiinsä, sekä sitten sinisilmäistä, valkoveristä, "lumipuhdasta" Nordlannin neitoa — ja tätä lausuessaan olivat hänen silmänsä kääntyneet Julie Schultzin puoleen.
Otolliseen aikaan ja onnellisesti sai hän päätetyksi puheensa, joka herätti yleistä ja innokasta mieltymystä.
Kun Antti hehkuvanpunaisena mielenliikutuksesta oli astunut alas puhujalavalta, kokoontuivat naiset hänen ympärilleen. Valtuutettu oli kerrassaan voitettu ja Julien oli vaikea salata kyyneliään, jotka väkisinkin pyrkivät hänen silmiinsä.
Sitten tarttui Martti Anttia käteen ja kuiskattuaan "kiitos!" meni takaisin kanuunaansa luo. Hänestä oli kuin olisi Antti puheessaan tarkoittanut hänen omaa äitiään, joka askaroitsi Skorpöllä.
Suurella riemulla jatkettiin sitten juhlaa, johon vielä liittyi pari päivää kestävät kemut Heggelundin vierasvaraisessa perheessä.
Herra ja rouva Heggelund ylpeilivät suuresti siitä, että päivän kenties paras puhe oli ollut sisarenpojan pitämä; — itsepä tuomarikin oli lausunut ihmetyksellä huomanneensa nuoren miehen suuret lahjat.
* * * * *
Antti Heggelundin tavaton virkeys oli vähitellen alkanut tuottaa hänelle kunnioitusta sekä enon että tädin puolelta, joka viimeksimainittu piti sangen tärkeänä, mitä ylioppilas Sem eräänä päivänä oli sattunut lausumaan, että nimittäin Antilla oli hyvä pää ja että hän vahingokseen oli tuhlannut paljon aikaa. Eno ja täti olivat nyt sitä mieltä, että Antti yhtä hyvin kelpaisi lukumieheksi kuin muuksikin; ja hänen arvonsa oli kotona kohonnut sadalla prosentilla. Puolittain talon omaksi pojaksi tunnustettuna hänet lähetettiin vielä jotenkin ylhäisellä tavalla, oikein höyrylaivalla, Kristianiaan, vaikka jaala juuri samaan aikaan oli lähtevä Bergeniin.
Erään yksityisen opettajan johdolla Antti suoritti ylioppilastutkinnon, arvolauseella haud, ja että hän oli perheen nero, oli nyt selvä asia, Hänen poissaolonsakin enensi lisäksi loistetta. Rouva Heggelund näki jo hengessään hänet Nordlannin maaherrana, ja Heggelund itse alkoi vähitellen katsella sisarensapoikaa samoilla silmälaseilla.