XI.
LÄHTÖ.
Niinä vuosina, jotka Martti oli ollut Heggelundin luona, oli hän kokenut yhtä ja toista. Seurustelustaan Antti Heggelundin kanssa samoin kuin seuraelämästä yleensä — johon hän vähitellen tuli ottamaan osaa, ukko Heggelund kun mielihyvin näki hänet parissansa — oli Martti oppinut sivistyneitä tapoja koko joukon, eikä ainoastaan ulkonaisissa suhteissa. Hänen vanhoista käsityksistään oli moni muuttunut; ahdistava ujous, joka ennen aina häntä ahdisti hänen astuessaan saliin, oli poistunut, ja sen sijaan antoi hänen vaatimaton, luonnollinen esiintymisensä nyt koko hänen olennolleen jotakin miellyttävää. Hän ei pyrkinytkään olemaan muuta kuin mikä oli: poika, jota Heggelund auttoi eteenpäin. Hän ei vielä ollut täydelleen herrastapaan puettu, mutta hänessä ilmeni kumminkin jotain itsetuntoa, joka ei jäänyt vaikutustaan vaille.
Martilla oli pieni, vakituinen palkka, ja siitä hän antoi puolet vanhemmilleen, jotka hän tapasi, milloin tilapäisesti, milloin saarnapyhinä. Hän kävi nyt entistä useammin Bergenissä, ja näillä matkoillaan hän näki paljon sellaista, josta tuli yhä enemmän vakuutetuksi, että Stuwitz petti Heggelundia — mitä hän jo alusta asti oli pelännyt.
Hän koetti jonkun aikaa antaa Heggelundille tarpeellisia tietoja tästä. Mutta omituisen epäävä, vaikka ystävällinen tapa, jolla Heggelund vastaanotti niitä, sai hänet vastaisuudessa Stuwitziin nähden pysymään välinpitämättömänä ja ääneti. Hän ei ymmärtänyt eikä koskaan päässyt ymmärtämään, minkätähden isäntä ei tahtonut nähdä mitään; hänen sisunsa kiehui vihasta.
Tähän aikaan alkoi kuulua huolettavia huhuja Martin esiintymisestä Bergenissä. Ne kulkivat hiljaisuudessa miehestä mieheen, kunnes saapuivat Heggelundin korviin. Kerrottiin, ettei Martti toveriensa kanssa ainoastaan viettänyt huikentelevaa elämää, vaan että hän myöskin pani menemään rahoja viljalta. Asian oikea laita oli kumminkin, että Martista pidettiin erinomaisen paljon, että hyvin moni kutsui hänet luokseen ja että Martti näissä tilaisuuksissa oli iloisimpia. Ensi matkallaan hän oli todellakin kerran tullut alukseen toinen silmä sinisenä — ja tämä "sininen silmä" vedettiin nyt todistajaksi.
Kaikista näistä puheista ei Martti tiennyt niin mitään; hän huomasi vain pari kertaa, että rouva katsoi häntä kylmin silmin. Viimein vei neitsyt Dyring hänet syrjään ja kertoi hänelle perinpohjaisesti kaikki. Neitsyt oli itse täydellisesti vakuutettu hänen viattomuudestaan, ja suurella vaivalla hän oli puolustanut Marttia rouvan syytöksiä vastaan; nyt hän oli saanut selville, että Stuwitzin suosikki, laivuri, oli näitten juorujen alkuunpanija, ja laivuria tulisi Martin varoa.
Kun neitsyt Dyring viittasi syrjähyppyihin — tätä sanaa hän käytti vartavasten, sen häälyvän merkityksen tähden —, punastui Martti vähän. Mutta kun hän kuuli puhuttavan rahoista, joita hän olisi pannut menemään, poistui hän äkkiä neitsyen luota ja meni suoraa tietä konttoriin Heggelundin luo.
Hänen äänensä oli sävyisä, mutta siinä oli jotakin omituista, joka vaati vastausta. Hän otti esiin pienen laskukirjansa, johon kauppamiehen tavoin oli kirjoittanut kaikki pienet menonsa, ja sitten hän luetteli muististaan kaikki ne, jotka aluksen kahdella viime kerralla ollessa Bergenissä olivat kutsuneet hänet luoksensa. Talossa oli yksi ainoa kunnoton, sanoi hän, ja tämän nimi oli Stuwitz; hän unohti tällä erää kerrassaan laivurin — ja nyt, kun hän oli puhunut suunsa puhtaaksi, saisi Heggelund erottaa hänet palveluksestaan, jos tahtoi.
Nuoren, kalpean miehen sanoissa oli jotakin katkeraa, joka vaikutti Heggelundiin. Tämä oli Martin puhuessa istunut hämmästyneenä, koettamattakaan keskeyttää häntä. Kun hän viimein oli saanut lausutuksi ajatuksensa, vakuutti hänelle Heggelund sydämellisellä ja isällisellä tavalla, että hänen järkähtämätön luottamuksensa häneen ei vähintäkään ollut horjahtanut. "Mutta", lisäsi hän, "jopa huomaan, että teidän on aika päästä erillenne Stuwitzista; niin, vielä tänä syksynä tulee teidän muuttaa Bergeniin." Omituiset nytkähdykset, jotka näkyivät Martin kasvoissa, hänen tätä ystävällistä puhetta kuullessaan, osoittivat, että hänen näennäinen tyyneytensä alkoi kadota. Syvällä mielenliikutuksella mietti hän — sen näki selvään — sopivia vastaussanoja. Heggelund ei ollut sitä huomaavinaan; hän vain lausui toistamiseen, kun Martti kumartaen oli lähtemäisillään, että Martin nyt oli aika muuttaa Bergeniin.
Kaikeksi onneksi ei Stuwitz sattunut tänä päivänä olemaan kotosalla, muuten olisi Martti varmaan karannut hänen kimppuunsa ja jättänyt Heggelundin luokse menemisen sikseen.
Tämä tapaus puhdisti monessa suhteessa hänelle talon ilmanalaa. Rouva Heggelund oli suuresti harmissaan kaikista valheista, joita Martista oli pantu liikkeelle. Hän tiedusteli seuraavina päivinä usein ja ystävällisesti Martin vanhempain vointia; mutta neitsyt Dyring sai toimekseen katsoa, että nuorukaisen vaatteet tulisivat hyvään kuntoon hänen Bergenin-matkaansa varten. Ja neitsyen kasvot loistivat hänen tätä toimittaessaan kuin aurinko rajuilman mentyä ohitse.
Edeliin tämä juttu teki syvän vaikutuksen. Hän oli etsimällä etsinyt vikoja Martista; mutta eihän se ollut hänen syynsä! Olihan hyvin suuria vikoja Antissakin, vaikka tämä osasi olla niin rakastettava. Edel aavisti, että kertomuksissa, joita hän kuuli Martin elämästä Bergenissä, oli paljon liikaa, ja vaistomaisesti hän otti häntä puolustaakseen. Tytön tyynessä olennossa piili hyvin suuressa määrin samoja kiivaita tunteita kuin äidissäkin ihmisiä kohtaan. Kun Edel isältään sai kuulla, miten miehuullisesti Martti oli pannut alttiiksi koko tulevaisuutensa, käsitti hän täydellisesti tämän hänen käytöksensä miehuullisuuden.
Vähää ennen kuin Martti lähti, tapahtui jotain, joka sai hänet ajattelemaan, että Heggelundilia varmaan oli jokin syvä salainen suru.
Kun hän näet eräänä aamupäivänä kulki eteisen läpi, jonka vieressä Heggelundin konttori oli, näki hän oven olevan raollansa, ikäänkuin olisi joku unohtanut sulkea sen. Ja siinä istui konttorissa kirjoituspöytänsä ääressä Heggelund, kasvoillansa suru sellainen, ettei Martti ollut nähnyt ennen mitään siihen verrattavaa. Hän nojautui siinä, epätoivon ilme katseessaan, Edeliin, joka toisella kädellään pyyhki hänen otsaansa, toisella piteli hänen toista kättään. Martti kulki ohitse, ikäänkuin mitään näkemättä, mutta Edel loi samassa silmänsä häneen, ja säikähdys kuvastui tytön kasvoilla, kun hän Martin silmistä luki tämän kummastuksen. Ja kohta sen jälkeen kuuli Martti, että ovi hänen takanaan suljettiin.
Hänestä tuntui kuin olisi hän tässä odottamatta saanut luoda silmäyksen talon sisäiseen todellisuuteen; siinä piili siis jokin suru, ja Martti alkoi nyt ymmärtää erästä omituista juonnetta Edelin kasvoissa — tuota samaa, joka kerran ennen, hänen istuessaan veneessä, oli antanut hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta.
Kun Edel samana päivänä käveli puistossa, Hansine-sisar vieressänsä, ja silminnähtävästi ajatteli sitä, mikä synkistytti hänen isänsä mieltä, näki Martti hänet siinä sekä vielä myöhemmin hänen kauniin päänsä ikkunan pielessä kamarissa kumartuneena ompelukseen ja tuli kovin liikutetuksi siitä, mitä tiesi, vaikka hän ei itse asiassa mitään tiennyt. Hän ymmärsi nyt vain sen, että hän sydämestänsä piti koko perheestä, rouvakin siihen luettuna.
Illallispöydässä Edelin kasvoilla ei ollut nähtävänä mitään, mikä olisi viitannut tuohon äskeiseen tapaukseen. Mutta saatettuansa Topias-sedän hänen kamariinsa, laski hän puolihämärässä eteisessä, siellä sattumalta tavatessaan Martin, tämän käsivarrelle silmänräpäykseksi sormensa, katseli vakavasti häntä silmiin ja sanoi puoliääneen, että luotti häneen ja oli vakuutettu siitä, ettei Martti koskaan ilmaisisi, mitä hän tänään oli nähnyt — "on jotakin, jota isä suree."
"En koskaan ilmaise sitä, neiti Edel!" vastasi Martti; ja tämä "ei koskaan" oli lausuttu sellaisella äänellä, että Edel ehdottomasti uskoi voivansa häneen luottaa. Vaikka Edel oli monta vuotta Marttia nuorempi, loi hän hämmästyneenä silmänsä häneen, ikäänkuin olisi Martti ollut suuri lapsi, joka ei tiedä, mitä puhuu. Hän ymmärsi, että Martti kaikessa viattomuudessaan oli tahtonut laskea sydämensä koko perheen jalkoihin, mutta samassa tuntui hänestä kuin olisi hän itse pitänyt tätä sydäntä käsissänsä. Hän sanoi pari sanaa ja meni huoneeseen, mutta ajatteli sitten itsekseen hiljaisuudessa, että Martti kumminkin oli ollut sangen rohkea.
Tästä päivästä alkaen oli Edel erinomaisen ystävällinen Marttia kohtaan. Martti ei ymmärtänyt käänteen oikeaa syytä, mutta olisi mieluummin suonut, että kaikki olisi pysynyt vanhoillaan; sillä hän huomasi päivänselvään, että juopa heidän välillään oli, käänteen kautta yhä laajenemassa. Varhain ja myöhään, aina pysyi Edel hänen ajatuksissaan, ja Bergeniin lähtö, josta hän ennen oli iloinnut, teki hänet alakuloiseksi.
Oli ehditty iltaan, jota seuraavana aamuna Martin tuli aikaisin mennä jaalaan. Hän oli sanonut jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, jotka tavalliseen aikaan olivat vetäytyneet makuuhuoneisiinsa. Martti oli yksin salissa. Oli jo jotenkin myöhäistä; keskiyön-auringon viimeinen säde heitti seinälle kalpean valonsa, joka ei lämmittänyt.
Hän istui Edelin ompelupöydän vieressä, istui syviin ajatuksiin vaipuneena, kun neitsyt Dyringin ääni äkkiä kuului hänen takaansa. Neitsyen poliisi-vaisto iski, kuten tavallisesti, uhriinsa, kun tämä ei ensinkään tiennyt sitä odottaa. Hiukan ivallisesti, mutta kumminkin ystävällisesti sanoi emännöitsijä:
"Te kai istutte tässä jäähyväisillä, Jansen."
Martti huomasi, että hänet oli tavattu itse teosta, ja samalla hän tunsi olevansa uskollisen ystävän tarpeessa. Hän katseli maahan ja vastasi vain:
"Niin, — neitsyt Dyring."
"Olkaa varuillanne noita haaveita vastaan, niistä ei kumminkaan tule mitään."
"En voi olla, neitsyt Dyring!"
Neitsyen tuli kovasti sääli suosikkiansa; hän ymmärsi, ettei tässä enää ollut lastenleikkiä. Hänen piti lohduttaa, ja sentähden hän sanoi:
"Niin, niin, Martti Jansen! Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus antaa."
"Tulevaisuus!" kertasi Martti itsekseen, ja samassa johtui hänen mieleensä seinälauta tuolla kotona Skorpöllä, jossa sana "Tulevaisuus" vielä oli luettavana ja jonka kirjaimet olivat ensimäiset, mitkä hän oli oppinut. — "Tulevaisuus — se on Jumalan kädessä", sanoi hän, tietämättänsä toistaen äitinsä sanat. Ja kostuivatpa hänen silmänsä melkein, neitsyen seisoessa hänen vieressään.
Neitsyt Dyringin ei tehnyt mieli ummistaa silmiänsä sinä yönä; hän pysyi jalkeilla aina siihen hetkeen, jolloin jaala — pari tuntia myöhemmin — hiljalleen katosi salmesta. Ihmeekseen hän tapasi silloin Edelin konttorin ikkunassa seisomasta.
"Siinäkö seisotte, neiti Edel?"
"Niin, en saanut unta", vastasi nuori tyttö; ja sitten, seisottuaan siinä vielä vähän aikaa, he erosivat.
* * * * *
Samana vuonna tiesi huhu, että Heggelund oli ottanut tavattoman suuren lainan, ja että hän sen vakuudeksi oli pantannut omaisuutensa. Tämä herätti suurta kummastusta ja monia selityksiä. Muutamat rupesivat jo epäilemään Heggelundin kiitettyä rikkautta.
XII.
BERGENISSÄ.
Bergeniläinen Mühlenwad, jonka luo Martti tuli, harjoitti suurta pohjolan-kauppaa. Sitä paitsi hän oli laajoissa liikesuhteissa ulkomaiden kanssa, jonne hän lähetti kalavaransa. Moni nordlantilainen aina Helgelannista ylös Ruijan perille saakka oli Mühlenwadin konttorin kirjoissa merkittynä velalliseksi. Lukuisat jaalat, jotka kaksi kertaa vuodessa saapuivat Bergeniin, laskivat ankkuriin, sen mukaan kuin tila salli, Saksansillan viereen tämän konttorin läheisyyteen. Siinä sillalla vallitsi touhu kalojen punnitsemisessa ja kuljetuksessa, jollaikaa aamusta iltaan konttori oli täynnä nordlantilaisia. Siinä tehtiin kauppoja, maksettiin vanhaa velkaa ja tehtiin uutta — kuten kaupassa ainakin.
Vanha Mühlenwad asui "Yläkadun" varrella, valkoisessa, vanhaan saksalaistapaan huippuisin päätyseinin varustetussa talossa, joka seisoi likistettynä naapuriensa väliin, kuten sotamies rivissä. Ukko itse, joka kaikin puolin oli "vanhan ajan" mies, kuului niihin saksalaissukuihin, jotka kävivät parhaasta päästä saksalaisessa kirkossa. Hän oli läpeensä uskonnollinen — raha- ja liikemies kiireestä kantapäähän, jonka mielestä Meidän Herramme varmaankin oli koko maailman suurin ja luotettavin asioitsija. Mutta se Jumala, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa, oli muuten yhtä turhantarkka keinottelija kuin hän itse ja valvoi erittäin huolellisesti oikeuksiaan, helpottamatta kirjaintakaan aamu-, ilta- ja ruokarukouksista sekä seitsemännen päivän levosta, johon säntillisesti kuului kirkossakäynti ja raamatun lukeminen.
Ruskeaverkaiseen hännystakkiin puettuna, leveälierinen hattu vieressään ja vahva, kultanuppinen sauva kädessänsä hän istui aina saman pilarin luona, omituisena kuvana vanhan kansan pörssimiehistä. Jokainen tiesi, että hänen nimensä kävi kullasta, ja samaten myös, että hän oli kaikkia uutuuksia vastaan, jotka nuorempien kauppiaitten keskuudessa olivat alkaneet voittaa alaa, olletikin uuden pörssin rakentamista. Aikaisin kuolleesta vaimostaan, joka ei eläessään juuri ollut voinut kehua hyvistä päivistä, mutta jonka haudalle oli pystytetty suuri muistopatsas, oli hänellä poika, Wollert, jonka ainoa vapaus nuorempana oli ollut kouluaika, jonka kauhistus isä yhä vieläkin oli ja joka nyt, palattuansa takaisin lyhyeltä käynniltä Hampurista, esiintyi täydellisenä keikarina ja mitä keinokkaimmalla tavalla osasi välttää isän huomiota. Mutta täytyipä hänen aina silloin tällöin, kun hän sattumalta joutui verekseltään kiinni, asettua peloittavan sotaoikeuden eteen, jossa isän ruskealla kepillä oli osansa, ja sitten istua vankina joko konttorissa tai kotona salissa. Vanhalla Mühlenwadilla oli tapana sellaisten kohtausten jälkeen mennä levolle, surrakseen — niinkuin talossa sanottiin — vintiömäistä poikaa.
Tässä ilottomassa kodissa kasvoi poika kahden vanhan naimattoman tädin — Mühlenwadin sisaren — vartioimana. Nämä olivat alati saapuvilla jäseninä sotaoikeudessa lausumassa mielipiteensä hänen käytöksestään. Mitään vapautta Wollert ei saanut nauttia muulloin kuin kesällä, jolloin muu perhe oleskeli pienellä maatilalla Kongshavnissa ja hän oli jätetty kaupunkiin katsomaan konttoria.
Vaikka asiat nyt juuri olivat mitä kiireimmillään, jaaloja kun ehtimiseen tuli Bergenistä ja konttorissa siis oli aamusta iltaan työtä, huomasi Wollert, että häntä ei tähän aikaan pidetty silmällä niin ankarasti kuin ennen. Hänen tätinsä viettivät näet vuorotellen viikkonsa kaupungissa ruuan laitossa nordlantilaisille. Ja pyhäpäivinä, jolloin näille pidettiin pieniä kemuja, istui "vuorotäti" aina korkeassa nojatuolissa Mühlenwadin vieressä ruokapöydässä, missä punaista viiniä, joka ei aina ollut parasta laatua, tarjottiin veskunakeiton ja paistin särpimeksi. Ja silloin oli ainakin vähän tilaisuutta vapauteen.
Joskin Wollertin muina pyhäpäivinä täytyi seurata isäänsä saksalaiseen kirkkoon ja sitten viettää suurin osa päivää kotona, niin osasi hän illoin, vanhusten mentyä levolle, korvata vahinkonsa toverien parissa. Eräänä talviyönä huomasi toinen tädeistä, kun hän kynttilä kädessä tarkasteli veljenpojan makuuhuonetta, sen tyhjäksi ja tikapuut nojallaan ikkunaa vasten. Aamupuoleen yötä tuli Wollert kotiin, nousi kamariinsa, sytytti kynttilän ja — näki sotaoikeuden yömyssyineen istuvan siellä. Hänen hämmästyksensä oli suuri; mutta nopea silmäys sanoi hänelle kohta, ettei "ukko" ollut istunnossa, ja siihen hän perusti pelastuksentoiveensa. Hän säntäsi vielä auki olevan ikkunan luo ja huudahti, ikäänkuin olisi aikonut heittäytyä siitä alas:
"Nyt saatte kohta ruumiin taloon."
Loppupäätös tästä uhkauksesta oli, että kauhistuneet tädit tästä päivästä lähtien "ukon" tietämättä hankkivat veljenpojalle "kohtuullista vapautta" sekä myöskin käsirahoja tämän vapauden nauttimiseen.
Nuorella Wollertilla oli kumminkin ollut rahoja taskussaan jo ennenkuin tädit niitä hankkivat. Hän oli lainannut niitä Taneli-sedältä. Tämän itaruus oli kumminkin koko kaupungissa puheenaineena, ja tunnettua oli, että hän tuskin soi kuivaa leipää ravinnokseen. Hän vihasi veljeään, jonka luuli muinoin perinnönjaossa pettäneen häntä. Kun veljenpoika hänelle jutteli, miten hänen kotona oli olla, piti setä aina hänen puoltaan, ja kerran, kun Wollert valitti, ettei hän koskaan saanut rahoja, niin tarjoutui setä lainaamaan hänelle niitä, "kunnes poika tulisi lailliseen ikään ja saisi käsiinsä äidinperintönsä." Wollert antoi näistä rahoista sedälle pieniä velkakirjoja, jotka tehtiin neljänkolmatta prosentin korolle, ja siten hänellä oli oma pankkinsa. Wollertin tuli lisäksi pitää silmällä, ettei kukaan varastanut viinimarjoja sedän puutarhasta, sekä ottaa selkoa ilkimyksistä, jotka heittelivät kivillä hänen ikkunoitaan; sillä pikkupoikaset olivat pahoja rikkaalle saiturille. Kun tämä illoin, leipäkannikka sinisen päällystakkinsa alla ja puuvillainen sateenvarjo kädessä, kulki kotiinsa, ajoivat he usein häntä takaa ja nimittivät häntä milloin milläkin haukkumanimellä.
Alussa oli Martin varsin vaikea tulla toimeen Mühlenwadin luona, ja usein hän huomasi, että Stuwitzin käsi ylti aina tänne saakka.
Mühlenwad, jonka suureen pohjoiseen asioimisliikkeeseen koko Heggelundin kauppa kuului, kunnioitti, suuresti Stuwitzia, jota hän vuosien kuluessa oli oppinut pitämään kauppahuoneen todellisena päällikkönä. Ja niiden viittausten johdosta, joita Stuwitz oli hänelle antanut Marttiin nähden, oli hän tullut siihen luuloon, että Martti oli Heggelundin suosikki, vieläpä jonkunmoinen uutuuksien keksijäkin. Semmoisen miehen kuin Stuwitzin arvostelut painoivat luonnollisesti paljon; mutta itse "junkkari" ei tietysti ollut nuuskahyppysellisenkään veroinen. Ja kun Mühlenwad oli saanut jotakin päähänsä, niin eipä se siitä hevin lähtenyt.
Martti sai jonkun tois-arvoisen aseman, joka ei häntä suuresti miellyttänyt: milloin tuli hänen olla apuna Saksansillalla, milloin konttorissa. Enimmät aikansa hän vietti kumminkin nostovivun luona sillalla alituisessa puuhassa. Hän voitti kuitenkin vähitellen reippaudellaan ja järjestyksellään Mühlenwadin vastahakoisen suosion. Kun Nordlannin jaalat saapuivat ja kalat oli lajiteltava, osoitti Martti taitoa, joka ei voinut olla hämmästyttämättä; — sen taitonsa hän oli saavuttanut tämän toimen perinpohjaisesta oppimisesta nuorempana. Mühlenwad, joka pian huomasi, mitä hyötyä hänellä kaikesta tästä voi olla, ehdotti Martille, että tämä rupeaisi hänen "siltapäällikökseen". Martti kiitti luottamuksesta, mutta vastasi Mühlenwadin suureksi harmiksi kieltäen. "Hän halusi kulkea konttoritietä". Ja koska Mühlenwad ei saanut asiaa menemään oman mielensä mukaan, joutui Martti taas epäsuosioon.
Viime vuottansa Heggelundin luona viettäessään oli Martti pastorin pojalta saanut oppia saksan kielen ensi alkeet; ja erään saksalaisen konttoristin avulla, jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän seurusteli, hän oli aina siitä saakka kun tuli Bergeniin, käyttänyt lomahetkensä ja etenkin pyhäpäivät tämän kielen oppimiseen. Puolentoista vuoden kuluttua hän oli ehtinyt niin pitkälle, että osasi kirjoittaa ja puhua saksaa — Martti pyrki eteenpäin maailmassa.
Wollert Mühlenwad, pohjaltaan hyväsydäminen ja sävyisä mies, ei varmaankaan olisi viettänyt nykyistä huimaa elämää, tuskinpa edes käyttänyt jalkahihnoilla varustettuja ihohousuja ja kultasankaisia silmälaseja, jotka hän aina nosti otsalleen kun tahtoi nähdä oikein, jollei kodin pakko- ja vankeussäädökset olisi saaneet häntä näkemään rajatonta vapautta liian huikaisevassa valossa. Hän puheli usein Martti Jansenin kanssa, näkyipä väliin turvautuvankin häneen; mutta kenties sai Martti kiittää onneansa siitä, ettei hän nuoren herran mielestä tähän aikaan vielä ollut kyllin sivistynyt voidaksensa esiintyä Wollertin ystäväin seurassa. Pyhäpäivin saattoi Wollert pitkät ajat istua ja keskustella Martin kanssa tämän pienessä, sillan vieressä olevassa kamarissa.
Eräänä päivänä hän näki, että Martti kirjoitti saksaa ja kuuli suureksi kummakseen, että poika osasi tätä kieltä sekä yhtä ja toista kirjanpidosta. Nuori Wollert vihasi konttoria ja kaikkea, mitä siihen kuului, yhtä suuressa määrin kuin Martti Jansen sitä rakasti. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän ehdotti, että tämä ottaisi huolekseen hänen saksankieliset kirjeensä; Wollert kirjoittaisi ne sitten puhtaaksi ja veisi ne "ukon" allekirjoitettaviksi. Martti älysi hyvin, ettei tämä ollut aivan oikein, mutta tyydytti omaatuntoansa kieltäytymällä vastaanottamasta maksua, minkä Wollert hänelle tarjosi työstä, joka veisi koko pyhäpäivän.
Siitä lähtien sai Wollert suuremmassa määrässä kuin ennen nauttia vapautta ja saavutti samalla suosiota isän puolelta, tämä kun kertoi tädeille, että kirjeet olivat kirjoitetut niinkuin olisivat ne lähteneet vanhan tottuneen kauppiaan kädestä, ja että ne samalla olivat lyhyet ja selvät. — "Wollertista voi sittenkin tulla mies!" — Hän sai sentähden syntymäpäivänään lahjaksi kultakellon ja luvan julkisesti käyttää silmälaseja, joista Wollert kumminkin tästä lähtien alkoi yhä enemmän vieraantua.
Silloin sattui tukala tapaus eräänä päivänä, kun Wollert vei isänsä allekirjoitettavaksi koko kasan kirjeitä. Näiden joukossa oli näet kaksi kauniilla ja sujuvalla käsialalla kirjoitettua, jotka Wollert kiireissään oli unohtanut muiden joukkoon.
Kun vanha Mühlenwad sai käsiinsä ensimäisen, pitkän ja taidokkaasti kyhätyn kirjeen, näki Wollert, joka istui pöydän toisella puolen, että jotakin oli merrassa.
Ukko istui kauan aikaa ääneti, tarkasteli kirjettä, laski sen pöydälle, otti sen käteensä, laski sen jälleen alas, ja hänen kapeissa, terävissä kasvoissaan oli jotakin sellaista kuin jos hänen edessänsä olisi ollut väärennetty vekseli. Pikimmältään lensi hänen silmäyksensä nurkkaan, missä seisoi vahva sauva, kultanuppi vanhan hatun peittämänä. Wollert säpsähti. Mutta sitten isä alkoi uudelleen lukea kirjettä ja nyykähytteli väliin päätään katkeralla mielihyvällä, ikäänkuin olisi sillä tahtonut myöntää, että kirje oli hänen mielensä mukainen ja hyvin kirjoitettu. Viimein hän lausui:
"Niin, melkeinpä arvasin, ettet sinä kykenisi näin kirjoittamaan! — tuo tänne nuo lemmon silmälasisi, Wollert!"
Wollert ojensi ne nolona pöydän toiselta puolen isälleen; tämä väänsi sangat kasaan ja musersi lasit jaloillaan.
"Kuka on kirjoittanut kirjeesi?" kysyi hän sitten.
Wollert koetti päästä valheella; kaikki muut kirjeet, paitsi noita kahta, oli hän muka itse kirjoittanut. Mutta silmäys, jonka vanhus suuntasi nurkassa seisovaan keppiin, sai hänet äkkiä avosydämiseksi.
"Jansen!" vastasi hän.
"Jansen! — Meidän Jansen? — vai niin!"
Se oli hyvin pitkäveteinen tuo: "vai niin!" Sitä seurasi sitten tiedusteleva kysymys: "Ja mitä hän on vaatinut niistä?"
"Hän ei ottanut mitään."
"Vai niin! No siinä tapauksessa saan sinulle sanoa, mitä hän tahtoi", huusi vanhus kiivaasti, ikäänkuin olisi uudelleen muistanut keppiä; "hän tahtoi, mitä sinä et tahtonut, vaikka olet rehellisen kauppamiehen sekä poika että pojanpoika. Hän tahtoi oppia jotakin, kuuletko! Ja sinusta ei tule koskaan edes sellaista, joka voisi vetää vertoja hänen sakarisormelleen."
Sitten hän avasi oven ja käski erään etuhuoneessa olevista mennä noutamaan Jansenia.
Mühlenwad istui jonkun aikaa miettiväisenä; Wollertista taas oli ilma pienessä konttorissa hirveän hikinen. Isä ei olisi mielellään tahtonut suoraan sanoa, mitä hän tiesi: että poika oli ollut epärehellinen häntä kohtaan.
Kun Martti Jansen tuli konttoriin, kysyi vanhus viitaten kirjeisiin:
"Oletteko kirjoittanut nämä?"
"Olen!"
"Missä olette sitä oppinut?"
Kun nuori mies oli lyhyesti selittänyt sen, sanoi Mühlenwad äänellä, joka soi kuin olisi hän lukenut kirjasta:
"Teillä on huomisesta alkaen konttorissani täysi paikka ja palkka; ja kun poikani kirjoittaa kauppakirjeitä, on hänen neuvotteleminen teidän kanssanne sisällöstä, ennenkuin kirjeet tuodaan minun allekirjoitettavikseni." Sen sanottuaan hän nyykäytti päätään, ja Martti lähti konttorista. Mutta vanha Mühlenwad istui kauan ja tirkisteli oveen päin, josta hän oli mennyt. Vihdoin hän kääntyi Wollertiin ja sanoi miltei lempeästi:
"Jospa sinä voisit tulla tuollaiseksi, Wollert! Hänessä on ryhtiä, hän tulee menemään pitkälle maailmassa; — mutta isäparkasi ei liene oikeutettu sinusta edes toivomaan mitään sellaista", lisäsi hän huoahtaen.
Kun Wollert lähti konttorista, oli hän iloinen, että oli päässyt niin vähällä.
Seuraavana vuonna kirjoitti Martti Jansen myöskin ranskankielisiä kauppakirjeitä ja kohosi kohoamistaan isäntänsä luottamuksessa. Tunnettua oli, että kaikki kirjeet kulkivat hänen kauttansa — muuten ei vanhus ollut koskaan levollinen postiin nähden.
Martin palkka oli nyt noussut, se salli hänen elää kuten muutkin kauppasäätyyn kuuluvat nuoret miehet.
Kasvatuksen takia, jonka Martti sai Mühlenwadin koulussa, hän alkoi antaa rahalle suurempaa arvoa kuin oikein soveltui hänen luonteellensa. Hän kuuli aina miestä arvosteltavan sen mukaan, miten varakas tämä oli; eikä ollut ainoatakaan hänen tovereistaan, joka ei olisi uneksinut rikkauksista — Mühlenwadin vanhaa leveälieristä hattua kunnioittivat nämä nuoret miehet miltei kruununa.
Martti Jansen oli siis hyvällä alulla tulla liikemieheksi "kiireestä kantapäähän". Hän osoittikin jo sitä hiljaisella lujuudella käytöksessään ja oman kykynsä tietoisuudella, joka hänen nuoruuteensa nähden meni vähän liikanaisuuksiin voidaksensa miellyttää, vaikka se herätti jonkinlaista kunnioitusta. Miehuulliset, avoimet kasvot ja liikemiehen kovan kuoren alta kuultava sydämen jalous herättivät erityistä luottamusta häneen. Yleisesti arveltiin, kuten vanha Mühlenwadkin, että hän kunnollaan pääsee pitkälle maailmassa.
Perheissä, joissa hänellä oli tilaisuutta seurustella, oli hän tavannut monta nuorta naista, mutta nämä eivät näyttäneet häneen vaikuttavan. He pitivät häntä nuorena liikemiehenä, joka oli siihen määrään eteenpäin pyrkivä, ettei hänellä ollut aikaa mihinkään muuhun. Ei kukaan heistä osannut aavistaa, että hän yksinäisinä hetkinä saattoi istua ja sisäisillä silmillään katsoa eteensä erästä olentoa, johon verraten he kaikki hänen silmissään himmenivät; tapahtuipa väliin, että hän itse pelkäsi kokonaan vaipuvansa siihen.
Edel Heggelund oli kokonaisen vuoden oleskellut Trondhjemissa ja oli siellä rikkaan Heggelundin tyttärenä ja kenties myöskin oman itsensä tähden tullut hyvin huomatuksi. Martti, joka oli tehnyt voitavansa saadakseen tietää kaiken, mikä koski häntä, rauhoittui suuresti, kun kuuli että Edel oli palannut takaisin Nordlantiin.
Syy Edelin kotiin-palaamiseen oli surullinen: hänen äitinsä oli kuollut.
Lupauksensa mukaan oli Martti väliin kirjoittanut Heggelundille ja aina saanut lyhyen, hyväntahtoisen vastauksen. Kerran oli Edel vastannut isän puolesta ja kirjeessään ystävällisesti kertonut, miten M—nsalmella elettiin, puhunut Topias-sedästä ja Antista, joka oleskeli Kristianiassa, sekä neitsyt Dyringistä. Lopuksi sisälsi kirje tietoja Martin vanhemmista Skorpöllä. Martti ymmärsi, ettei Edel voinut suuretta vaivatta saada näitä tietoja, Skorpölle kun oli M—nsalmelta hyvin pitkä matka, ja hän piti tätä satoja kertoja uudelleen luettua kirjettä suurimpana kalleutenaan.
* * * * *
Juuri tähän aikaan sai Martti aihetta tuntea, minkä arvoinen hän oli Mühlenwadille; tämä oli näet samana talvena ansainnut tuhansia ryhtymällä erääseen kauppayritykseen, joka oli Martin päässä syntynyt.
Eräänä päivänä oli Mühlenwad konttorissaan hyvin juhlallisen näköinen. Hän oli saanut tietää, että Heggelund oli vararikkoon joutumaisillaan. Kauppapaikka oli jätetty Stuwitzille, jonka kanssa "konttori" siis vastaisuudessa tulisi tekemisiin. Muuten olivat Mühlenwadin ja Heggelundin väliset asiat kaikeksi onneksi Stuwitzin toimesta hyvällä kannalla.
"Tätä loppua", lisäsi Mühlenwad, "olen aina aavistanut, kun näin, miten Heggelundilla elettiin. Nyt ei miesparalla kuulu olevan juuri muuta kuin huone, missä hän asuu, ynnä huonekalut ja pieni tila vuonon perukassa. Muun kaiken ovat saamamiehet ottaneet ja myyneet pakkohuutokaupalla. — Kova on sellainen kohtalo."
Kalmankalpeana seisoi Martti Jansen tätä puhetta kuunnellen, ja sittemmin työssään konttorissa hän ei voinut muuta ajatella. Hänestä oli kuin olisi tapahtunut jotakin mahdollisuuden rajojen ulkopuolella olevaa; yhtä hyvin olisi hänelle voitu kertoa, että tunturi oli kaatunut, kuin että jotain tällaista oli voinut tapahtua Heggelundin talolle, missä hän oli niin monta vuotta elänyt siinä vakaumuksessa, että se oli rakennettu rikkauden kalliolle. Kuinka kipeästi se häneen koski! Hänellä oli siellä ollut koti; hän otti nyt sydämestänsä osaa talon häpeään ja onnettomuuteen. Yhä paremmin selkeni hänelle, että Stuwitz oli syypää, vieläpä varsinainen alkukin kaikkeen; sillä päivänselvää oli, että Stuwitz oli vuosikausia rikastuttanut itseänsä, saattanut häviöön isäntäänsä ja nyt viimein antanut kruunauksen työllensä. Jos hän näinä päivinä olisi tavannut Stuwitzin, olisi hän, huolimatta seurauksista, ryhtynyt väkivaltaan, saadaksensa kostaa.
Konttorissakaan ei Martti oikein tullut entiselleen. Hän toimitti tehtävänsä raivoisalla vauhdilla ja lähti usein pois sieltä ennen tavallista aikaa. Illoin hän teki pitkiä kävelyretkiä Sandvigin tiellä ja istui kauan miettien, ennenkuin meni levolle.
Ensimäisen surun jälkeen oli hänessä alkanut herätä ajatus, joka sai hänen verensä kiehumaan ja karkoitti unen hänen silmistänsä. Hän ajatteli mahdolliseksi, että hän nyt, kun suhteet olivat muuttuneet, voisi saada Edel Heggelundin omakseen.
Suuri oli erotus hänen nykyisen ja entisen ajatuksenjuoksunsa välillä. Kun hän lähti M—nsalmelta oli hänestä muurina Edelin ja hänen välillään ollut hänen syntyperänsä halpuus ja hänen sivistymättömyytensä; nyt oli tuo muuri supistunut hänen varattomuuteensa.
Ja asiain näin ollen tuikki toivon säde vilahdellen hänen sieluunsa.
Tämä oli alussa tosin pelkkää haavetta, jota hän ei voinut ajatuksistansa poistaa, semminkin kun se aina päättyi siihen, että hän, saatuaan suoritetuksi muutamia suurenmoisia kauppa-asioita, esiintyi rikkaana miehenä ja pyysi Edeliä omaksensa sekä palautti uudelleen entiseen loistoon rappiolle joutuneen kauppahuoneen. Mutta vähitellen alkoi todellisuus tunkeutua näihin unelmiin, ja joskin hänen ajatuksensa aina päättyivät samaan loppukohtaukseen ja Edel ja Heggelundin kauppahuone tavallansa sulivat yhteen mielikuvaan, niin eipä näin ollut laita niiden tuumien, joiden oli määränä saattaa hänet toiveiden perille.
Noilla yksinäisillä retkillä Sandvigin tiellä alkoi vähitellen hänen sielunsa silmiin häämöttää niemeke pienen kauniin lahdelman suussa tuolla kodin läheisyydessä; hän oleskeli siellä, hän matkusti sieltä kauas pois kauppa-asioille, hän näki ihmisiä vilisevän ja liikkeen yhä lisääntyvän, ja viimeksi hän saattoi morsiamenaan Edelin kauniiseen huoneeseen, jonka hän oli rakentanut niemekkeelle. Joka ilta toi uusia piirteitä tähän kuvaan. Stuwitzin vanha ajatus, että oli perustettava kauppapaikka Lapinmutkaan, oli virinnyt eloon Martin muistossa. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä mahdollisemmalta se hänestä näytti, sitä houkuttelevammalta. Hän ei ummistanut silmiänsä vaikeuksilta, mutta kun nämä johtuivat hänen mieleensä, ajatteli hän — ja kenties hiukan nuoruuden ylpeydellä — kykyänsä; ja yrityksen takana näki hän Edel Heggelundin hymyilevän.
Mühlenwadin hämmästys oli suuri, kun Martti eräänä päivänä sanoi tahtovansa luopua nykyisestä palveluksestaan ja — aikeitansa likemmin ilmaisematta — selitti aikovansa ruveta omiin liikeyrityksiin pohjoisessa. Ukko, joka ei voinut muuta ajatella kuin että hänen kirjanpitäjänsä oli kadottanut järkensä, koetti kaikin tavoin saada häntä peräytymään päätöksestään. Mutta kun tästä ei ollut apua, antoi hän hänelle hyvin varovaisesti vähän velkaa, ja joitakuita satoja riksejä oli Martilla itsellään.
Yhtä suurta hämmästystä herätti tämä uutinen Heggelundissakin, jolle Martti luuli velvollisuudekseen kirjoittaa asiasta, koska Heggelund oli auttanut häntä hänen tulevaisuutensa uralle. Mutta tapa, jolla hän tämän aikeensa ilmaisi, ei ollut erittäin onnistunut. Syyksi hän toi esiin vain sen, että halusi takaisin Nordlantiin ja ilmaisi samassa vakavana uskonaan, että hän kyllä onnistuisi siellä tekemään hyviä afäärejä. Vähimmin onnistunut oli kuitenkin kirjeen loppupuoli. Puhuttuansa syvästä kiitollisuudestaan hän piirsi siihen viimeksi ja jotenkin kömpelösti toivomuksen, että hän kerran voi palkita Heggelundille kaiken sen hyvyyden, jota oli nauttinut hänen luonaan.
Tämä loppu kosketti, vaikka eri tavalla, kipeitä kohtia sekä
Heggelundissa että tämän tyttäressä.
Salaisen mielipahansa ilmaisi Heggelund lausumalla ärtyisästi, ettei hän voinut nähdä vähintäkään järkeä siinä, että nuori mies, jolla ei ollut pääomaa, noin ilman mitään muuttaa tänne pohjoiseen ja asettuu asumaan ensimäiselle eteen sattuvalle niemekkeelle.
Edel oli Martti Janseniin nähden haaveillut hiljaisia unelmiaan. Jo siihen aikaan, jolloin Martti oleskeli heidän luonaan, oli tyttö huomannut, että nuorukainen hänestä piti, mutta omat tunteensa hän oli saanut selville vasta tuona yönä, jona hän Martin lähtiessä tapasi neitsyt Dyringin. Sittemmin olivat nämä tunteet hänelle yhä enemmän selvinneet, ja hän oli niin sanoaksemme elänyt niissä sisäistä elämäänsä.
Hän aavisti nyt, että hänellä itsellään oli osansa tuossa Martin äkillisessä ja kummallisessa päätöksessä — ja hänen tätä ajatellessaan punastuivat hänen kasvonsa hetkeksi ilosta. Sisimmässä sielussaan hän oli jo kauan ollut varma siitä, että hän — jos asianhaarat olisivat sallineet — olisi voinut tarjota Martille kätensä, vähintäkään kysymättä heidän erilaisia elämänsuhteitaan. Hän ymmärsi näet, että juuri ne olivat pidättäneet Marttia ottamasta pienintäkään askelta hänen voittamisekseen. Mutta hänelle oli sen ohessa selvinnyt, että Martin puuttuva luottamus häneen itseensä oli heitä erottavan rajamuurin pohjana.
Nyt esiintyivät Martin mielestä heidän keskinäiset suhteensa sen johdosta, mitä Edelin kodissa oli tapahtunut, siihen määrään muuttuneina ja samalla toivorikkaina, että Martti siihen nojaten oli tehnyt lopullisen päätöksensä.
Mutta siihen, mitä oli tapahtunut, sisältyi se, että Edel oli nyt köyhä tyttö.
Kasvavana istuessaan konttorissa oli Edel jo aikaisin alkanut aavistaa, että isää kalvoi jokin suru, jota hän tahtoi salata; ja vaikka Edel ei koskaan saanut tämän surun oikeaa laatua tietää, oli hänelle kumminkin vihdoin selvinnyt, että syynä isän sisällisiin kärsimyksiin oli Stuwitz. Tämän esittämien laskujen alle oli Heggelund hajamielisesti ja miltei tietämättänsä, mitä teki, kirjoittanut nimensä, mutta tehtyään sen aina vaipunut synkkämielisyyteen ja suruun, joka, jollei poistunut, kumminkin näkyi kevenevän, kun Edel oli asettunut seisomaan hänen kirjoituspöytänsä viereen tai istuutunut hänen polvelleen. Edel oli sen ohessa ymmärtänyt, ettei hän tästä kaikesta saanut mainita sanaakaan äidille.
Erään sellaisen surun kohtauksen, joka tällä kertaa oli niin valtava, että se Edeliä vallan kauhistutti, oli Martti vähää ennen Bergeniin lähtöänsä saanut vahingossa nähdä. Heggelundia kidutti tuona hetkenä yllämainittu suuri laina, joka hänen oli täytynyt ottaa ja joka sitten joutui yleiseksi puheenaiheeksi seudulla.
Ylpeyshän oli Heggelundin suvun pääheikkouksia. — Huutokaupan kestäessä, jossa tilaisuudessa kauppapaikka joutui Stuwitzille, oli Edel ikkunasta katsellut väkijoukkoon, jota tungokseen saakka oli kokoontunut pihalle, ja samassa ymmärtänyt, että heidän sukunsa kunnia juuri tänä hetkenä vajosi.
Martin kirje herätti katkeruutta hänen mielessään; hän tunsi itsensä personallisesti ala-arvoiseksi arvostelluksi juuri sillä kohtaa, missä ylväs nainen syvimmälti loukkautuu: hänen rakkautensa ehdotonta ylevyyttä oli epäilty.
Niin kauan kuin hän itse oli voiton puolella, saattoi hän tätä kestää, eihän se vielä silloin ollut tullutkaan niin selvästi ilmi, ja kenties hän oli käytöksellään itse antanut aihetta siihen. Mutta nyt, kun hän oli köyhä — ei mistään hinnasta maailmassa!
XIII.
KOTIINPALUU.
Matkaa varten pohjoiseen oli Martilla paljon toimittamista. Erityisiä valmistuksia ja tavarain ostoksia oli tarpeen, ja hänen täytyi, ennenkuin ehti kotiinsa, tehdä matkoja monille eri haaroille.
Mitään asiaa Heggelundin luo hänellä ei ollut, sillä Stuwitzin kanssa hän ei halunnut joutua kauppoihin. Mutta kun hän tuli M—nsalmen läheisyyteen, heräsi hänessä hillitsemätön halu nähdä Edeliä. Syyt, jotka tähän saakka olivat niin selvään kieltäneet häntä matkustamasta sinne ja joista painavin oli se, ettei hän mielellään tahtonut esiintyä yhtä takapajulle jääneenä kuin Heggelundin talosta lähtiessänsä, poistuivat yhä enemmän hänen halunsa tieltä päästä Edelin läheisyyteen. Hänen taistellessaan siten oman itsensä kanssa alkoi vähitellen yhtä ja toista muuta tunkeutua hänen mieleensä, joka ratkaisi asian. Häntä huolestutti ja peloitti ajatus, että hän kohtaisi Edelin, sillä millä silmin katseli tämä nyt häntä? Kenties saisi hän niistä lukea, että hän oli elänyt mielettömissä unelmissa? — Lyhyesti: hän tunsi lopulta, että hänen täytyi poiketa M—nsalmelle sen toivon tähden, josta hän eli. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen matkustaa sinne nähdäkseen saippuakuplan hajoovan.
Kaikenmoiset tekosyyt pidättivät häntä kuitenkin niin kauan, että jo oli maatapanon aika ohitse, kun hän saapui perille.
Neitsyt Dyring kulki tähän aikaan vuorokaudesta tavallisella tarkastuksellaan ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestänsä, kun hän aivan odottamatta eteisessä tapasi Martin paraikaa ripustamassa matkavaatteitaan naulaan.
Yhden ainoan kynttilän valaisemassa suuressa salissa, johon niin monta virkeää muistoa liittyi, antoi neitsyt sitten Martille surullisen kuvauksen talon nykyisestä tilasta.
Herrana siellä hallitsi nyt Stuwitz, joka yhä edelleen asui pienessä, punaisessa rantahuoneessa — hänellä oli ollut kiinnitys itse kauppapaikkaan. Hän oli sama mies kuin ennenkin, ja yhtä saidasti kuin ennen hän eli koira ja renki öisin vartioimassa eteisessään, hän kun alati pelkäsi joutuvansa murtovarkaiden uhriksi; — ainoa erotus hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli siinä, että hän rouvan kuoleman jälkeen oli käynyt kahta itsevaltaisemmaksi. Vieläpä oli hän äskettäin, Heggelundilta lupaa kysymättä, ottanut haltuunsa erään tämän ulkohuoneen, jota hän väitti omaksensa.
"Niin, huonosti ovat täällä asiat", lopetti neitsyt kertomuksensa ja vaipui surunsa valtaan. "Entäs Edel parka — köyhä tyttö nyt! Oli toki onni, että sisar tuli niin hyviin naimisiin; hän ei olisi jaksanut tätä kestää!"
Vastasilitetty yömyssy päässään hän istui siinä yhtä sievistettynä kuin aina ennenkin, mutta palaen halusta purkaa huolestunutta sydäntään hän rypisteli siinä huomaamattansa kureita ja poimuja.
"Muistatteko, neitsyt Dyring", sanoi Martti omituisella äänellä, "muistatteko iltaa, jolloin tässä viimeksi istuimme? Silloin te vetositte tulevaisuuteen."
Neitsyt Dyringin kasvoista päättäen eivät nämä sanat herättäneet hänessä sanottavia toiveita.
"Nyt tahdon ilmaista teille jotakin", jatkoi Martti vähän aikaa vaiettuaan. "Kaikki, mitä minä toimin ja teen, tapahtuu vain yhtä tarkoitusta, Edelin voittamista varten."
Neitsyt Dyring loi hämmästyneen silmäyksen nuoreen mieheen. Hänen ajatuksensa juoksu oli hidas, hän tarvitsi miettimisaikaa, ja kun hän siinä nyt katseli Marttia, vaihtelivat ilmeet hänen kasvoissaan. Hänen edessänsä seisoi nuori mies, joka ei voinut olla herättämättä luottamusta. Hänen kasvoissansa oli juuri tämä ajatus luettavana, kun hän vähän ajan kuluttua itsekseen mutisi: "niin — me saamme luottaa tulevaisuuteen."
Hyväntahtoisuuttaan osoitti vanha uskottu vielä siten, että hän teki
Martille vuoteen talon parhaimpaan vierashuoneeseen, minkä tarjouksen
Martti, kauan kursailtuaan, vihdoin otti vastaan, kun hän huomasi
sillä miellyttävänsä neitsyttä.
Martti Jansen nousi varhain seuraavana aamuna ja oli huolellisesti puettuna salissa, ennenkuin kukaan perheen jäsenistä oli sinne saapunut. Hän oli kalpea, hänen otsallaan näkyi hikihelmiä. Neitsyt Dyring sanoi hänelle silloin tällöin jonkun pienen sanan, ruokaa valmistaessaan ehtimiseen kulkien salin kautta. Hän ei ollut maininnut Martin tulosta kenellekään talossa.
Ovi avautui nyt ja kevein askelin astui Edel saliin. Hän ei kohta huomannut Marttia, mutta sitten hän jäi hämmästyneenä seisomaan ja huudahti:
"Martti! — Tervetullut takaisin, herra Jansen" — oikaisi hän kohta lauseensa. Mutta hänen silmistänsä välähti ilon säde, mitä ei käynyt oikaiseminen, yhtä vähän kuin punastusta, joka levisi hänen poskilleen.
Molemminpuolisen hämmästyksen vallassa lausuttiin joitakuita sanoja, joita asianomaiset eivät myöhemmin voineet muistaa; ja sitten koski keskustelu, kunnes Heggelund tuli saliin, Martin matkaa ja kaikenmoisia jokapäiväisiä asioita.
Neitsyt Dyring huomasi, ettei kumpikaan koskenut eineeseen. Hänellä oli omat merkkinsä, josta hän ennusti ilmanvaiheita.
Martin osaksi oli tullut ystävällinen vastaanotto, vaikkakin sekä tytön että isän ääni alkoi käydä kylmemmäksi, kun heidän mieleensä muistui tuo hänen viimeinen kirjeensä. Marttia kummastutti sen ohessa, ettei kumpikaan, ei edes pienimmällä sanalla, tiedustellut hänen aikeitaan, vaikka Heggelund ystävällisesti vaati häntä joksikin aikaa jäämään heidän luokseen.
Selvään näkyi, että Heggelund oli vanhentunut ja masentunut vastoinkäymisistään ja että Edel oli kokonaan antautunut häntä hoitamaan. Heggelund oli kivuloinen ja pysyi väliin aamusta iltaan konttorissaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Sellaisina päivinä Edel istui hänen luonaan, luki hänelle ja piti hänelle seuraa, koettaen haihduttaa hänen synkkiä, raskaita ajatuksiaan.
Yksitoikkoista elämäänsä eläen oli Edel usein tuntenut itsensä häkkiin suljetun linnun laiseksi. Palava halu päästä ulos maailmaan heräsi usein hänen sielussaan; mutta hän koetti silloin aina lohduttaa itseänsä sillä, että hänellä kumminkin oli velvollisuutensa täytettävänä. Luettuansa Martin viimeisen kirjeen, jossa tämä puhui palaamisesta pohjoiseen, eivät nämä ajatukset häntä enää vaivanneet; kotielämä sai äkkiä jotakin sisältöä ja viehätystä.
Syvälle käyviä, surullisia tunteita herättivät muuttuneet olosuhteet Martissa. M—nsalmella oli vireyttä ja liikettä kuten ennenkin; sillalla ja puodissa meni kaikki entistä menoaan. Martti näki Stuwitzin ja puotipoikain askaroivan meripuodissa ja satamassa kaiken olevan ennallaan. Mutta päärakennuksessa oli kaikki kuollutta, ja pihalla näkyi silloin tällöin ainoastaan pari palvelustyttöä ja joskus joku kerjäläinen. Talouteenkin oli tullut huomattavia rajoituksia, ja puotipojat olivat nyt Stuwitzin ruoassa.
Päivällispöydässä istuivat Heggelund, Edel, vanha Topias setä, neitsyt Dyring ja hän, Martti, — oli suuri erotus nykyisyyden ja entisyyden välillä!
Martin tulo oli silminnähtävästi virkistänyt vanhaa Topiasta. Hän ei tahtonut pienimmälläkään sanalla kosketella talossa tapahtunutta muutosta. Hän tuli iloiseksi ja nauroi omituisella tavallaan puoleksi salaperäisesti ja ikäänkuin itsekseen, kun Martti aterian jälkeen tuli hänen luokseen ja leikillisesti sytytti hänen piippunsa samalla tavalla kuin oli tehnyt ensi iltana talossa ollessaan.
Topias-setä muisti sen aivan hyvin. Sitten hän vain tahtoi tietää, mitä Martti toimi ja mitä aikeita hänellä oli. Martti kertoi sen hänelle.
"Rivakka poika, reipas poika!" sanoi Topias-setä ja ojensi Martille jälleen sammuneen piippunsa. Sitten, oltuaan vähän aikaa ääneti ja ikäänkuin mietteisiinsä vaipuneena, sanoi hän hiukan aiheettomasti:
"Hm! — Edel on kaunis tyttö, Martti Jansen."
Sitä ei Martti voinut kieltää, mutta hän ei halunnut ruveta siitä pitemmältä puhumaan.
Myöhemmin päivällä kertoi neitsyt Dyring Martille rouva Heggelundin kuoleman kaksi vuotta takaperin sekä siihen liittyvät tapaukset.
"Niin, niin!" huokasi hän raskaasti, "rouva kuuli sen ja sai siitä kuoleman."
"Oli uudenvuoden päivät ja rouva oli entistään terveempi. Eräänä päivänä hän seisoi konttorin viereisessä vihreässä kamarissa ja otti liinavaatteita kaapista — odotettiin vieraita seuraavaksi päiväksi. Stuwitz ja hänen miehensä istuivat konttorissa ja tarkastelivat laskuja, niinkuin heillä oli tapana siihen aikaan vuodesta. Minä kuljin edestakaisin alakerrassa ja kuulin, että he olivat kovaäänisiä, varsinkin Heggelund. Stuwitz vastasi lyhyesti ja jyrkästi. Silloin lienee rouvaparka kuullut, millä kannalla asiat olivat; sillä juuri silloin pantattiin kauppapaikka."
"Stuwitzin mentyä jäi rouva pitkäksi aikaa Heggelundin luo, ja miespoloinen pysyi sitten koko päivän konttorissaan."
"Rouva oli kummallisen kalpea, kun hän illalla kutsui minut luokseen. Hän oli koko ajan siihen saakka istunut kamarissansa sohvassa, ja minä olin monta kertaa kurkistanut sinne, uskaltamatta häntä häiritä. Kun sitten hänen kutsustaan tulin hänen luoksensa, alkoi hän puhua liinavaatteista ja muista tavaroista, jotka olivat hänen omassa huostassaan, sekä eräästä köyhästä sairaasta — köyhistä hän piti, kuten tiedätte, itse huolen."
Tätä kertoessa valtasi neitsyen sellainen liikutus, että hänen hetkeksi täytyi vaieta, ja kun hän vihdoin kykeni jatkamaan, virtasi kyyneleitä hänen silmistään:
"Sitten hän antoi minulle suuren avainkimpun, jota hän muuten aina kantoi vyössään. 'Saatte nämä, neitsyt Dyring', sanoi hän, 'sillä minä olen sairas; rupeen nyt vuoteen omaksi, ja tiesi Jumala, nousenko siitä enää!'"
"Minä en vastustanut häntä. Koko hänen olennossaan oli jotakin niin kovin juhlallista. Hän oli niin tyynen ja ylhäisen näköinen, kuten aina ennenkin. Mutta sillaikaa kun hän antoi minulle käskyjänsä, oli hänen silmissään ja kasvoissaan jotakin, joka sai minut häntä säälimään; koko yönä en saanut unta silmiini. Hän katseli ympärilleen huoneessa ennenkuin meni makuukamariinsa. — Neljä päivää hän sitten makasi, ainoatakaan sanaa sanomatta."
"Viimeisenä aamuna hän viittasi sen kaapin avainta, jossa lakanat olivat; niistä hän määräsi yhden kääreliinakseen. Sitten hän antoi minulle kultakellonsa. Monta kertaa hän mainitsi silloin Edelin ja Hansinen nimiä. Kun talonväki tuli hänen luokseen jäähyväisiä sanomaan, osoitti hän kädenviittauksella, ettei tahtonut nähdä Stuwitzia. Valkohapsisena hän makasi, kuten ruhtinatar viimevuoteellaan, väen ja köyhien tuttaviensa kulkiessa huoneen läpi. Rovasti Müller oli silloin hänen luonaan, ja vihdoin sai Heggelund luvan tulla puristamaan hänen kättään. Rouva oli kuullut hänen itkevän uutimien takana."
"Minuun nojaten hän veti viime hengähdyksensä, ja" — lopetti neitsyt Dyring — "hän olisi voinut olla vaikka ruhtinatar, sillä ei olisi voinut olla suurempi kunnia palvella sellaista. Hänen mielensä oli puhdas kuin kulta niitä kohtaan, joihin hän luotti."
Neitsyen kertomus koski syvästi Marttiin. Hän ajatteli kaikkea sitä surua, mikä oli kohdannut tätä ennen niin iloista kotia; hän ajatteli Edeliä, joka tottumatonna murheisiin oli saanut tätä kaikkea kantaa.
Edel oli ulkomuodoltaan viime vuosien kuluessa kieltämättä kaunistunut — myös muiden, ei ainoastaan puolueellisen Martin silmissä. Paksu, runsas tukka ja mustat silmät antoivat hänen kenties vähän liiankin tummaväriselle iholleen omituisen kauneuden, ja hänen tapansa pitää päätään antoi koko hänen olennolleen omituisen sulon. Vastoinkäyminen sekä sisäinen elämä, joka ei ollut jäänyt jähmettyneeksi, oli henkevöittänyt hänen kasvonsa ja kehittänyt niihin juonteita, jotka ilmaisivat hänen luonteensa arvoa. Näissä juonteissa oli kenties — perintönä äidiltä — hiukan liikaakin omaa tahtoa.
Martti Jansen ei ensinkään esiintynyt tällä kertaa tuollaisena mahtavana kosijana, jollaiseksi Edel kiusaantuneessa mielessään oli kuvitellut häntä ja jota hän olisi kohdellut kaikella loukatun kunniansa herättämällä ylpeydellä. Martin innokas pyrkimys hänen lähelleen juuri nyt vastusti kaikkia niitä ajatuksia, joita hän noiden kuvitelmiensa johdosta oli saanut, ja hänen sulkeunut, kiihkeä luonteensa herätti hänessä katumuksen sekä halun korvata sitä vääryyttä, mihin hän sisimmässään oli tehnyt itsensä syypääksi Marttia vastaan.
Kylmyys, joka alussa heidän tapaamisensa jälkeen oli vallannut Edelin koko olennon, haihtui seuraavina päivinä, ja hän esiintyi taas luontevana kuten ennen. Edel oli niitä luonteita, joita ympäröi jonkinlainen muuri ja jotka sentähden ovat hiukan pidättyväisiä.
Kuitenkin ilmausi hänen eteensä muutamia esteitä.
Tottumattomana maailman tuomioita tulkitsemaan tunsi nuori tyttö itsensä vaivautuneeksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä Martti itsekseen ajatteli talon muuttuneista olosuhteista. Luonnollinen käytöstapa tai sopiva sana Martin puolelta olisi tähän nähden keventänyt Edelin sydäntä; mutta Martti ei ollut kyllin avomielinen. Mikä heitä molempia likimmin koski ei tullut ollenkaan puheeksi. Martti tunsi, että Edel tahallansa vältti pienintäkin sanaa, joka olisi kosketellut hänen tulevaisuudentuumiaan ja itse hän ei tahtonut ottaa niitä puheeksi.
Eipä kulunut kumminkaan pitkältä aikaa, ennenkuin nämä kaksi, jotka päivittäin pitivät jotenkin tyhjää keskustelua joutavista asioista, saivat selville, millaiset heidän tunteensa toisiaan kohtaan olivat.
Aterialle he tulivat joka päivä ruokasaliin ison aikaa ennen kuin toiset sinne ehtivät, kohtasivatpa toisensa usein muulloinkin arkihuoneessa, kun siellä ei ollut muita. Tietysti tapahtui tämä kumpaiseltakin puolelta sattumoisin. Edelin ajatukset askarruttivat häntä silloin kylliksi, mutta tällainen kahdenkesken-olo oli heistä kummastakin jotain lumoavaa.
Eräänä iltapäivänä oli Edel mennyt katsomaan Elias Röstiä, joka sairasti, ja Martti tuli myöhemmin saattamaan häntä kotiin. Oli kaunis kuutamo, joka levitti hopeaisen hohteen tunturien ja salmen yli. Koko paluumatkalla he eivät puhuneet sanaakaan. Kun he erosivat eteisessä, sanoi Martti äkkiä:
"Kohtahan minun siis on lähdettävä täältä, onneni etsintään, neiti
Edel!"
Martti oli jo viipynyt Heggelundin pyynnöstä kokonaisen viikon talossa; asiat kiirehtivät nyt hänen lähtöänsä.
Muulloin hän oli joka ilta valvonut kauan ja itsekseen ajatellut päivän tapahtumia, mutta viimeisinä kahtena yönä hän ihan toisista syistä ei saanut unta silmiinsä. Hän halusi hetimiten tunnustaa Edelille rakkautensa; niin, olipa jo kerran päättänytkin tehdä sen. Mutta silloin heräsivät hänessä nuo entiset ajatukset, jotka näinä päivinä — kumma kyllä — olivat kokonaan olleet kadoksissa: hänen vanha ylpeytensä perheeseen nähden, jonka luo hän muinoin oli tullut köyhänä kalastajan poikana. Hän näki yhä kirkkaammassa valossa, kuinka nöyryyttävä sellainen teko olisi niin kauan kuin hän ei maailman silmissä ollut siihen oikeutettu. Mitä ajattelisi Heggelund? Ja Edel — mitä ajattelisi hän tuollaisesta tyhjästä kosijasta, joka voi viitata vain tulevaisuuteen — johon päälle päätteeksi kukaan ei luottanut?
Viimein hänelle selvisi, että jos maailmassa oli toinen tällaisessa asemassa, niin tämän toisen nimi ainakaan ei ollut Martti Jansen.
Aamulla hän ilmoitti päättävästi aikovansa lähteä jo ennen päivällistä.
He istuivat silloin salissa kahden, Martti ja Edel. Keskustelu kävi katkonaisesti, ja ensi kerran mainitsi Martti sanasen aikeistansa.
Hänen äänessään oli jotain omituista, joka vaikutti, että Edel miltei vapisi istuessaan ommellen. Jonkun yksinäisen sanan hän oli silloin tällöin lausunut Martille vastaukseksi; mutta viimein, jotakin sentään sanoakseen, hän kysyi:
"Minkä tähden sitten lähditte Bergenistä?"
"Sentähden, neiti Edel", vastasi Martti, ikäänkuin olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä — "sentähden, etten kauemmin voinut elää erillään…"
Nuori tyttö kallisti punastuvat kasvonsa ompelukseen asti; hän odotti saavansa kuulla aivan saman sanan, mikä pyöri Martin kielellä, tuon pienen sanan "teistä"; — ja hän kumartui vastoin tahtoansa, niinkuin jokainen nainen tekee huomatessaan Amorin nuolen tähdättynä sydäntänsä kohti.
Niin likeltä kuin pitikin, että Martti olisi tuon sanan sanonut, ei hän sitä kuitenkaan lausunut. Hän pysyi lujana päätöksessään ja änkytti lauseensa täytteeksi: "— kotiseudusta."
Tukala hiljaisuus seurasi tätä sanaa. Vihdoin mutisi Edel joitakuita välinpitämättömiä sanoja. Hän näytti hiukan kummastuneelta. Hän oli luottavaisesti odottanut Martin selitystä, ja nyt tämä karttoi sitä. —
Kun Martti istui veneessä, joka kiiti ulos salmesta, tunsi hän itsensä onnen pojaksi. Hän tiesi, että häntä rakastettiin, ja hänen aikeitansa, joita hän nyt lähti toteuttamaan, valaisi ruusunpunainen hohde.
Hiukan häntä oudostutti, ettei Edel ollut laiturilla huomannut hänen viime tervehdystään, vaikka se oli juuri hänelle aiottu.
Mutta nuori tyttö vuodatti sinä päivänä yksinäisyydessä vuolaita kyyneleitä. Hän tunsi, että hän oli lähestynyt Marttia likemmäksi kuin hänen ylpeytensä nyt saattoi sietää. Hän ymmärsi nyt, että hän oli ollut oikeassa luullessaan, että Martti aikoi purkaa sydämensä vasta silloin, kun hän voisi ulkonaisen asemansa puolesta turvattuna astua hänen ja hänen isänsä eteen. Niin kauan kuin Martti oli köyhä, pysyisivät siis heidän välinsä sellaisina kuin ne nyt olivat. Martti ei pitänyt lemmittyänsä suuremmassa arvossa kuin että koko asia sai riippua siitä, onnistuisivatko hänen liikeyrityksensä.
"Hyvä, Martti Jansen", ajatteli Edel harmissaan — "tule rikkaaksi, upporikkaaksi, niin saat vastauksen."
Neitsyt Dyring teki myös, vaikka tietämättänsä, mitä voi painaakseen okaan syvempään. Hän oli huomannut, etteivät asiat menneet oikeaa tolaansa, ja hän lausui eräänä päivänä kiittääkseen suosikkiaan:
"Nähkääs, neiti, mieheen sellaiseen kuin Martti voi luottaa; hänellä on tulevaisuutta!"
Kuinka Edel vihasi tuota "tulevaisuutta", kun sitä katsottiin siltä kannalta!
* * * * *
Ulkonaisena syynä Martti Jansenin kiireiseen matkaan oli se, että hän toivoi tapaavansa Nuton perheen vielä sen tavallisessa kesä-asunnossa Skorpöllä.
Kun hän nyt seitsemän, kahdeksan vuoden kuluttua hiljaisena kesäiltana astui maalle kotinsa, vuorien rotkossa sijaitsevan majan laiturille, valtasi hänet omituinen outouden tunne, sillä koti tuntui hänestä paljon entistänsä pienemmältä. Aurinkoisen kirkas, aava meri, taustanaan mantereella Storbergskawli, joka nyt ilta-auringon valossa näytti sinipunervalta, sekä kaikki muukin ympäristö oli niin viehättävän ihanaa, että hän katseli liikutettuna ympärilleen, — olihan siinä näköaloja hänen lapsuutensa ajoilta. Mutta kotiansa hän oli kuitenkin ajatellut isommaksi.
Hän vei venheen aivan maan suojaan voidaksensa saapua perille äkki-arvaamatta, ja samalla hän mietti, oliko hänen tunturin harjalla näkemänsä lammaslauma kotolaistensa oma.
Nyt hän näki äitinsä vanhan tavan mukaan istuvan oven edustalla sukankudin kädessä ja lankakerä helmassa. Jyrkän polun hän loikki muutamalla harppauksella päähän, ja ilmestyi äkkiä portaille äitinsä eteen. — Kului hiukan aikaa ennenkuin äiti uskoi silmiänsä ja syleili poikaansa, ja kestipä vieläkin kauemmin ennenkuin hän oli oikein tointunut äkillisen ilon puuskauksesta.
Isä oli pitkällä matkalla ja häntä odotettiin kotiin kahdeksan päivän perästä. Sensijaan näki Martti valkotukkaisen, kauniin, seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tuli häntä tervehtimään ihmettelevin silmin ja alussa hiukan hämillään. Se oli hänen pikku siskonsa Kristiina, joka nyt oli kasvanut ja tullut täydelleen äitinsä näköiseksi, vaikka ei ollutkaan aivan niin pitkä kuin tämä. Veljestään Eilertistä hän sai kuulla, että hänellä oli hyvä olo erään kauppamiehen luona pohjoisessa ja että hän on hyväntapainen poika.
Iltapäivällä katseli äiti Marttia monta kertaa tutkistellen; mutta rauhoittui, kun poika näytti onnelliselta ja iloiselta.
Heidän istuessaan yhdessä portailla iltamyöhällä kertoi poika äidilleen, että hän oli jättänyt paikkansa Bergenissä — jonka uutisen johdosta äiti löi kätensä yhteen — ja selitti sitten aikovansa tehdä Lapinmutkassa olevan Lapinniemen kauppapaikaksi. Hän aikoi ryhtyä aivan niin pian kuin mahdollista, niin kauan kuin lappalaiset olivat vielä saarella, ja sitten seurata heidän mukanaan Ruotsiin Karesuantoon saadakseen toimeen aikomansa kauppasuhteet. Niinpian kuin vain eräs kauppatavaroilla, kahvilla, sokurilla, tupakalla y.m. lastattu venhe, jota hän odotti tulevaksi, saapuisi perille, aikoi hän aloittaa kauppansa sellaisella tavalla, joka ei loukkaisi ketään, se on: tekemällä maahan kumoon kaadetun venheen puodikseen. Pääasia oli kuitenkin saada suomalaisen ja Nuton perheen suostumus.
Marina oli vaiti ja kuunteli poikaansa. Hän ei voinut arvostella hänen hankkeitaan, mutta oli kuitenkin eräs kohta, joka antoi hänelle aprikoimisen aihetta, se näet, minkä vuoksi Martti kaikkea tuota puuhaili, koska hänellä oli ollut oivallinen asema Bergenissä. Poika arvasi äitinsä kasvoista hänen ajatuksensa ja ilmaisi illan kuluessa hänelle rakkautensa Edel Heggelundiin.
Nyt ymmärsi äiti kaikki ja käsitti sydämessään poikansa aikeet — sanoi kuitenkin hymyillen, että Martti olisi voinut tehdä vielä paremman matkan ollessaan viimeksi Heggelundin luona. Kun poika selitti syynsä siihen nähden, ei äiti vastannut mitään; — hän hyväksyi poikansa ylpeämielisyyden, mutta näki kuitenkin, että hän itse Edelin sijassa olisi ajatellut toisin.
Marina tarvitsi koko yön saadaksensa kaiken tämän johonkin määrin selville, ja tuskinpa sai hän sinä yönä vähääkään unta. Hän käsitti, että hänen apunsa näin alussa olisi sangen tarpeellinen, jotta Martti pääsisi lappalaisten suosioon.
Jo seuraavana iltapäivänä istui äiti Matti Nuton teltassa ystävällisesti keskustellen ja juoden kahvia, johon "hänen poikansa oli itse tuonut pavut mukanaan."
Sattuipa niin, että he juuri puhelivat niistä ajoista, jolloin suomalaisen tytär Lyma ja Martti olivat hyviä ystäviä, ja niinpä suomalaisen sekä Matin mieleen johtui taas kuinka Marina oli pelastanut Lyman sekä hänen äitinsä — suomalaisen ensimäisen vaimon ja Matin tyttären — ulkona kareilla.
Eräänä toisena päivänä samanlaisella käynnillä ollessaan mainitsi Marina kuin sattumalta, että hänen pojallaan oli venhe täynnä tavaroita, joita hän aikoi myydä; arveli kuitenkin, ettei ole vasta-alkajalle helppoa sellaisella paikkakunnalla, niinkauan kuin Stuwitz oli kuin haukka kaikkien niskassa.
Hän käytti tahallaan sellaista sanaa, tietäen, että se Nuttojen vanhan vihollisuuden takia Stuwitzin kanssa oli heille mieleen ja muutenkin sisälsi totuuden; sillä Stuwitz oli tunnettu siitä, että hän varoi kilpailijoita ja käytti kaikkia keinoja heidän tuhokseen. Marina oli tuonut sillä kertaa Martilta nyytin lahjoja, jotka Matin oli määrä viedä Lymalle Ruotsiin, saaden vaivojensa palkaksi kartuusin tupakkaa. Marina osasi helposti voittaa ihmisten suosion, ja nytkin hän menetteli sekä ymmärtäväisesti että sopivasti.
Kun Janne Sakarinpoika tuli kotia, hämmästyi hän suuresti nähdessään poikansa myymässä tavaroita väliaikaisessa puodissaan kumotun venheen alla kentällä suomalaisen majan luona. Sinne oli jo useampia lappalaisia saapunut ostamaan ja vaihtamaan, ja rannalla nähtiin pari venhettä, joiden väen huhu oli houkutellut sinne mannermaalta.
Janne ei puhunut pojalleen mitään, mitä hän ajatteli tämän yrityksestä, eikä ylipäänsä hänen aikeistaan. Mutta Marinalle hän ilmoitti tyytymättömyytensä, selittäen, ettei olisi sopinut luopua varmasta ansiosta ja tavoitella kaikin puolin epävarmaa; hänen poikansa oli nyt täysikasvuinen ja oppineempi kuin hänen yksinkertainen isänsä — hän sai siis katsoa eteensä. — Mutta kun äiti sitten ilmoitti, mitä hän tiesi asian alkusyystä, tuli isä tosin hiukan suopeammaksi, mutta arveli kuitenkin, että jollei tuo hieno neiti huolisi Martista hänen nykyisessä asemassaan, ei häntä ansaitsisi tavoitellakaan.
Hinta, jonka Martti tarjosi Matti Nutolle turkiksista ensi kesänä tapahtuvassa tavaranvaihdossa, miellytti lappalaista siihen määrään, että hän eräänä päivänä ehdotti Martille matkaa rajan yli Karesuantoon, jossa hänelle olisi runsaasti tarjolla turkiksia.
Martti Jansenilla oli tähän aikaan kuitenkin paljon huolia, joita hän ei tahtonut ilmaista vanhemmilleen. Hänen hankettaan kohtasi moni vaikeus: väliin oli yksi tavaralaji loppuunmyyty, väliin taas toinen, vaikka kauppaa olisi pitänyt säännöllisesti jatkaa, niin etteivät ostajat odotuksessaan pettyisi ja kävisi tyytymättömiksi. Se kauppa-alus, jonka mukana hän odotti hiukan suurempaa varastoa Trondhjemista, tuli Skorpön rantaan vasta viime hetkellä, kun hän epätoivossaan jo luuli olevansa pakotettu lyömään koko puodin toistaiseksi kiinni.
Suomalainen oli jo myöntynyt luovuttamaan Lapinmutkan vuotuista maksua ja muita etuuksia vastaan, kunhan vain siihen saataisiin Matti Nuton ja hänen poikiensa suostumus.
Syksy oli jo käsissä ja lappalaiset olivat alkaneet pitkän retkensä
Norjan tuntureille lähelle rajaa, kun Martin veli Eilert ilmaantui
eräänä päivänä hänen suureksi ilokseen ja otti hoitaakseen asiat
Lapinniemellä.
Jo seuraavana päivänä hän oli valmis matkalle. Laukkunsa hän oli täyttänyt kaikenlaisella pienellä tavaralla, kuten peileillä, liinoilla y.m., jotka olivat soveliaita lahjoiksi perille saavuttua, ja iltapäivällä hän oli jo salmen toisella puolen jonkun matkan päässä sisämaata kohti.