XIV.
LAPIN-MATKA. HOPEA-SAARA.
Pari päivää kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen ilmaantui Martti vieraaksi Matti Nuton telttaan. Ei hänellä ollut juuri paljon rahaa mukanaan, koska suuri osa varoja oli täytynyt panna puodinlaittoon, ja hän toivoi saapuvansa jälleen kotia joulun aikaan, hankkiaksensa kaikki, mitä oli tarvis jouluksi.
Siinä yrityksessä, jonka hän nyt aikoi panna toimeen, hän toivoi saavansa tukea Matti Nutolta sekä yhtä vaikuttavalta Lyman mieheltä Karesuannossa. Jos nämä perheet möisivät hänelle turkiksensa, seuraisivat muut esimerkkiä, ja Lapinniemi tulisi silloin kauppapaikaksi.
Matka Nuton neljälle perhekunnalle kuuluvien kahdensadan poron sekä monien, kirjaviin vaatteisiin puettujen ihmisten, pienten sekä suurten, seurassa tehtiin osaksi sumuisella, kostealla syksy-säällä ensin pitkin laakson yläosaa Norjan puolella; sitten käännyttiin autiolle tunturille.
Loppumattomalla kiviulapalla ohjaa lappalainen kulkuaan ihmeteltävän vaistonsa avulla, pitäen viittanaan jo lapsuudesta tuttuja merkkejä: kivien eteläpuolella aina vihoittavan jäkälän asentoa, sekä "Pohjanneula" ja "Neitoparvi", "Jouset" ja "Laiva" nimisiä tähtiä, joiksi hän sanoo Pohjantähteä, Otavaa, Isoa Karhua ja Orionia. Aamu- ja iltatähden ohessa ovat nämä loistokohtina hänen sinisellä taivaankartallaan.
Aaltomaisen, harmaan tunturin laella on joskus muutamia kummallisesti muodostuneita irtonaisia kiviä, jotka, niiden ympärillä olevista poronsarvista päättäen, lienevät olleet lappalaisten uskonnollisen kunnioituksen kohteina. Eräs sellainen, jonka ohitse he vaieten kulkivat, sai kunnianosoituksen, ilman että Martti sitä huomasi, myöskin Matti Nutolta, joka, vaikka olikin kristitty, ei kuitenkaan tahtonut loukata lappalaisten jumalaa poikkeamalla esi-isiensä tavasta. Vanha harmaapää vaimo, joka oli yhtynyt matkueeseen laaksossa ja jonka kummallisessa puvussa oli koko joukko hopea- ja messinkikoristuksia — takin eli n.s. peskin alla oli hänellä leveä hopeavyö —, teki pitkän matkan päässä temppujansa, koska hän naisena vanhan pakanallisen opin mukaan ei saanut tulla kovin lähelle kiveä. Vaimo tunnettiin Hopea-Saaran nimellä. Hän oli puolittain maankulkija ja häntä pidettiin noitana, joka muka osasi tehdä kaikenlaisia taikoja ja jolta siitä syystä pyydettiin usein salaisia neuvoja samalla kuin häntä yleisesti pelättiinkin.
Matkue ei kulkenut läheskään suorinta tietä tuntureille. Tarkoitus oli näet löytää jäkälämaita, joita ei olisi tyyten kaluttu viimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa, sillä niin pitkän ajan tarvitsee jäkälä kasvaakseen jälleen, ja kussakin sellaisessa paikassa viivyttiin tavallisesti useampia päiviä. Silloin tällöin aukeni äkkiarvaamatta syvä laakso, jota ei voitu nähdä ennenkuin tultiin sen reunalle. Alempana heidän jalkojensa alla kasvoi vaivaiskoivuja sanajalkojen seassa laakson rinteellä, samalla kuin niiden korkearunkoiset, laaksossa olevat toverit kuvastivat hiljaisena, kirkkaana syyspäivänä kellastuneita lehviänsä tyyneen veteen, jonka pinta liikahti ainoastaan silloin, kun joku kala hypähti ylös tai joku lintu melusta tai lappalaisen pyssyn paukauksesta säikähtyneenä lensi matalalta sen pinnan ylitse.
Tällaisena myöhäisenä vuodenaikana voisi lappalaisen matka vuoristossa tulla vaikeaksi ja rasittavaksi taajojen lumituiskujen takia. Hän toivoo kuitenkin tuiskujen tuloa siitä syystä, että lumi asettuu aikaisin jäkälämaiden suojaksi, ennenkuin pakkanen ehtii peittää ne niin paksulla jääkuorella, etteivät porot voi sitä murtaa sarvillaan kaapiakseen etusorkillaan jäkälää itselleen sekä vasikoilleen.
Nyt näkyi, paha kyllä tulevan huono vuosi. Siihen asti lauhkea, vaikka epävakainen ilma oli muuttunut. Kirkasta päivää seurasivat kylmät, hiljaiset yöt, levittäen heikkoine revontulineen kiiluvan tähtilaen loppumattoman tunturierämaan ylitse, jonka sisäosiin teltat nyt kiiruusti muutettiin. Kuinka kylmä oli öisin, näkyi suossa olevista rei'istä, jotka peittyivät yhä paksumpaan jääkuoreen ja taajasta härmästä, joka levitti säteilevää heijastustaan kivien ja hienojen jäkälänhaarojen yli. Aamu- ja iltarusko valtaa tähän vuodenaikaan ihmeellisine kultareunaisine pilvenhattaroineen suuren osan päivää ja antaa kaikelle omituisen pohjoisen värityksen. Alhaalla tunturilaaksossa välkkyivät koivut laimeata auringonvaloa vasten. Kun poro tavoitteli niiden lehtiä tai kun sen omistaja sivukulkiessaan tärisytti niitä tai metsäkana lähti lentoon, putosivat valkeista oksista jäljellejääneet kellertävät lehdet.
Näinä surullisina päivinä ei Matti Nutto näkynyt olevan oikein hyvällä tuulella ja tuntuipa siltä, ettei luottamus Hopea-Saaraan sillä kertaa ollut varsin suuri, lieneekö sitten luultu, että akka oli noitunut matkalaisia vastaan jonkun paholaisen vihan vai että hän muuten oli taipumaton muuttamaan ilmaa. Puheinnossaan kertoi Matti Nutto eräänä päivänä Martille, että hänen vaimovainajansa voi vaikuttaa ilmaan ja osasi näyttää tietä sumussa sekä lumituiskussa silloinkin, kun muut lappalaiset olivat epätietoisia.
Hopea-Saara näytti tähän aikaan jokseenkin hurjalta ja noitamaiselta avarine peskeineen, harmaine hapsineen ja kellertävine, kuihtuneine kasvoineen. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet, ja koukistunutta vartaloaan hän tuki sauvaa vasten.
Hän pysyttäytyi erillänsä muista ja saattoi hyräillä sekä mutista itsekseen tuntimääriä. Luultavasti hän ymmärsi, että häneltä odotettiin jotain ja että hänen arvonsa oli vaarassa.
Martti ei voinut saada oikein selville, katseliko akka häntä karsain vai suopein silmin.
Ensimäisenä päivänä hän oli ollut ystävällinen ja sanonut, että Martti oli hieno mies ja että hänen kasvoistaan voi lukea onnea; mutta nyt pysyi akka hänestä erillään, ja eräältä Matti Nuton vävyltä kuuli Martti hänen itsekseen mutisseen, ettei vieras ollut juuri onneksi matkalla. Martti alkoi pelätä, että syy pakkaseen voitaisiin lykätä hänen niskoilleen, jos ilma pysyisi muuttumatta.
Eräänä iltapäivänä alkoi akka tehdä kummallisia temppuja Matti Nuton teltan ovella; hänellä oli ollut taikarumpu esillä ja hän oli ennustanut pikaista ilmanmuutosta, ollen samalla kovin vihoissaan Matille, jonka hän sanoi osoittaneen halveksuntaa eräitä haltioita kohtaan. Tänä iltana toimitettiin Matin teltassa kaikenlaisia temppuja, joita eivät muiden telttain asukkaat eikä Martti Jansen saaneet nähdä, ja senjälkeen kokoontuivat kaikki perheen jäsenet päätelttaan juomaan paloviinaa ja laulamaan aina makuullemenoon asti. Paloviina ei ollut vaikuttamatta tulen ääressä puoliympyrässä istuvaan seuraan; he olivat hyvin iloisia, ja Martti sai sen käsityksen, että seura vietti jotain ilojuhlaa, jonka oikeata laatua ei tahdottu ilmaista.
Vanha Matti istui koko ajan tavallisella paikallaan hiukan erillään muista, imeskellen valkean ääressä piippunysäänsä. Mikä viekas neuvokkuus kuvastui tässä lappalaisnaamassa, joka oli rakennettu leveästä, matalasta otsasta, vinoista ruskeista silmistä, ulospistävistä poskipäistä ja terävästä leuasta! Iltaruokana oli paitsi poronlihaa ja tavallista ruokaa myös erikoisruokia, herkkuja, joita miniät valmistivat.
Hopea-Saaran arvo oli taas aivan selvään kohonnut, sittenkun hän oli ennustanut ilmanmuutosta.
Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että ilma muuttuisi seuraavana päivänä, joka oli kylmä ja selkeä, kuten edellinenkin. Hopea-Saara olikin käytöksessään jotenkin äreä ja levoton, samalla kuin toisten kasvot selvään osoittivat, että he olivat hartaassa odotuksen vireessä. Puolenpäivän jälkeen näkyi hän kuitenkin olevan rauhallisempi ja asiastaan varmempi.
Iltapäivällä, kun väestä ne, jotka eivät olleet poroja vartioimassa, istuivat valkean ympärillä, tuli Matti maininneeksi Iso-Lassia, jonka hän oli tuntenut Skorpöllä, ja Martti kertoi silloin hänestä yhtä ja toista, Iso-Lassi kun oli elänyt Martin vanhempien luona ja ollut hänen lapsuustoverinsa. Pyynnöstä hän kertoi lopuksi, kuinka Iso-Lassi oli päättänyt päivänsä.
Oli outoa nähdä, miten Hopea-Saara, joka sauvaansa nojaten oli istunut itsekseen kaukana muista, vetäytyi vasten tahtoansa askel askeleelta lähemmäksi puhujaa ja kuunteli häntä henkeä pidättäen. Akka seisoi — vielä kauan aikaa paikallaan senjälkeen kun Martti oli lopettanut kertomuksensa.
Tämä teki Marttiin syvän vaikutuksen.
Hän virui vuoteellaan valvoen osan yötä. Lamppu, täytettynä poronrasvalla, jossa kaisla oli sydämenä, riippui orrelta, levittäen himmeätä valoa puoleksi sammuneen tulisijan yli, johon vaatteita oli ripustettu kuivumaan ja jonka kuuman tuhkan vierellä väsyneet koirat murisivat unissaan. Paksu savu oli vetäytynyt ylös teltan kattoon. Perheen jäsenet, paitsi kahta tulen lähellä olevaa, makasivat kauempana poronnahkavuoteillaan, joita oli levitetty lattian alustana olevien vitsakimppujen päälle.
Silloin näytti Martista ikäänkuin varjo olisi noussut ylös siitä teltan nurkasta, jossa Hopea-Saaran paikka oli, ja kadonnut makaavien joukkoon, kunnes se taas ilmestyi hänen oman vuoteensa ääreen. Siihen se jäi hetkeksi, näyttäen ihmiseltä, joka taipuu alas otsa maahan; hän luuli kuulleensa pari heikkoa huokausta, jonka jälkeen varjo nousi jälleen ylös ja katosi pimeyteen.
Tämä Hopea-Saaran omituinen käytös sillä kukaan muu kuin hän se ei voinut olla — pani sydänyöllä Martin mielikuvituksen liikkeeseen. Unessa hän näki ämmän kummallisesti muuttuvan. Hän oli kasvanut suunnattoman suureksi ja seisoi piirin keskellä, samalla kuin muut nauroivat ja lauloivat, tehden hajalla hapsin hurjannäköisiä temppuja ja "noituen ilmaa". Eukon ympärillä suhisi kuin tuulispää, samalla kuin hän uhkaili kepillään ja kutsui avukseen lappalaisjumaliaan.
Martti heräsi meluun ja huutoihin. Tuntui ikäänkuin uni olisi jatkunut todellisuudessa; sillä hän tunsi pimeässä kylmän tuulen puhaltavan ympärillään.
Yöllä oli syntynyt raju lumituisku, joka repi sijoiltaan yhden teltanseinän. Myrsky pakotti Matti Nuton muuttamaan teltat erään kallioseinän suojaan, jonne myöskin elukat vaistomaisesti menivät lumikinosten läpi. Siellä piti myrsky heitä suljettuina kaksi pimeätä vuorokautta, jolloin tuuli väliin vyörytti esiin suunnattomia lumivuoria, väliin taas puhalsi ne pois.
Hopea-Saaran arvo vakiintui tämän tapauksen jälkeen, sillä kun ilmanmuutos tapahtui äkkiarvaamatta ja kohta hänen ennustuksensa jälkeen, ei kukaan epäillyt, että se oli hänen aikaansaamansa. Hän otti vastaan varovalla arvokkuudella ihmisten monet todistukset siitä, että he uskoivat ilmanmuutoksen hänen toimittamakseen. Että hän oli huomannut joitakuita muille tuntemattomia ilmanmerkkejä tai ehkä leinin vaikutuksista tuntenut ruumiissaan muutoksen enteitä, se oli Martti Jansenin yksinkertainen selitys asialle, vaikkei hän arveluistaan, viisaasti kyllä, maininnut muille.
Vielä enemmän ihmetytti häntä se seikka, että Hopea-Saara senjälkeen kun hän oli puhunut Iso-Lassista muuttui häntä kohtaan ihmeen ystävälliseksi. Hän osoitti käytöksellään jonkunlaista nöyrää alttiuttakin. Niinpä istui hän illoin voitelemassa Martin nutukkaita täyttäen jalkineet myös uudella, kuivalla heinällä. Eräänä iltana katseli Martti salaa eukkoa, silloin kun tämä valkean ääressä teki tällaista työtä. Hän huomasi silloin, että Hopea-Saara kohotti huulilleen valmiin jalkineen, ennenkuin pani sen pois. Tämä akan omituinen temppu antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta; mutta hän huomasi samalla, että Hopea-Saaran ystävyydestä oli hänelle suurta hyötyä lappalaisten joukossa.
Nyt saavuttiin varsinaisen vuoriharjanteen ylitse alempiin seutuihin Ruotsin puolella; siellä tavattiin järviä, ja jäkälää kasvavan tunturiseudun alaston luonne muuttui runsaskasvuisemmaksi. Heikon jään peittämät suot eivät voineet vielä kantaa elukoita, ja matkue kulki sen vuoksi enimmiten harjanteita pitkin.
Sievät kesäpuvut kauniine vöineen, joissa puukot riippuivat, oli jo kylmässä ja lumisessa vuoristossa vaihdettu punaliepeisiin metsänotusten nahoista tehdyillä reunuksilla varustettuihin peskeihin sekä samalla tavalla laitettuun neliskulmaiseen nahkalakkiin, joka voitiin mukavasti vetää korville. Lappalainen kulki nyt suksin sekä karvaisin, lämpöisin nutukkain.
Oli talvi ja paljon lunta, kun he vihdoinkin tulivat lappalaiskylään, jossa oli muutamia, osaksi jo asuttuja majoja. Heidän neljässä omassa majassaan, joista ainoastaan kaarevat katot huipuilla olevine lumikerroksineen kohosivat ylös näkyviin, viritettiin nyt valkea lieteen.
Lappalaiset asettuivat muutamiksi kuukausiksi pysyville asuinpaikoille, samalla kuin poroja paimennettiin kauempana tunturilla, missä ne hakivat jäkälää lumen alta.
Näiden rauhallisten talvikuukausien aikana kokee lappalainen tehdä elämänsä hupaiseksi. Hän pitää tarkan huolen siisteydestä; jalkojen peseminen on vanhan tavan mukaan vaimoväen tavallinen velvollisuus.
Lastenkaste, ripillepääsö ja vihkiminen toimitettiin tähän aikaan päivämatkan päässä olevassa kirkossa ja seurauksena näistä juhlatilaisuuksista oli vilkkaampi seurustelu eri perheiden kesken.
Lyman hämmästys oli suuri, kun hän näki lapsuutensa ystävän. Lappalaisella ovat ajatukset huulilla, eikä Lyma voinut lakatakaan ihmettelemästä sitä, että Martista oli tullut niin voimakas ja kaunis mies. Martti puolestaan huomasi kyllä, että vuodet johonkin määrin olivat jättäneet jälkiä kauniiseen Lymaan; hänellä oli aviosta viisi lasta; — nuorin oli nyt kastettava. Mutta mustat silmät, joista lappalaisen lämmin sydän loisti, sekä lapsellisen sorea olemus olivat kuitenkin säilyneet entisellään. Se näkyi kyllä, kun hän innokkaasti kyseli Marinaa, kun hän iloitsi saamistaan lahjoista ja kun hän vallattomasti nauroi muutamille entisten aikojen muistoille.
Hänen miehensä Iisko Pelto nauroi myöskin; tuntui siltä kuin hänen vaimonsa iloinen mieliala olisi siirtynyt häneenkin, eikä hän tyytynytkään ennenkuin sai Martin muuttamaan Matti Nuton majasta heidän luokseen.
Seuraavina päivinä ilmoitti Martti Lymalle, mikä oli hänen tulonsa tarkoituksena ja lopuksi myöskin aikomuksensa kauppapaikan perustamisesta Lapinmutkaan. Hän selitti, että hänen tulevaisuutensa riippui siitä, ja pyysi Lyman apua hankkeittensa toteuttamiseen.
Kuultuansa tämän tuli Lyma surullisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei olisi hennonut sanoa täydellisesti ajatustaan. Hän muisti hyvin hyvästi kaikki rettelöt, joita Stuwitzin kanssa oli syntynyt samasta asiasta, ja kuinka taipumaton Matti Nutto oli ollut. Eikä hänen miehensäkään silloin hyväksynyt asiaa; — mutta kylläpähän keinot keksitään — sanoi hän kuitenkin veitikkamaisesti naurahtaen. Kaikissa tapauksissa oli Hopea-Saara, jonka ystävällisestä mielialasta Marttia kohtaan Lyma oli kummakseen kuullut, se, joka tässä asiassa ehkä paraiten osasi auttaa; kysymys oli vain siitä, uskalsiko asiata hänelle ilmoittaa. Hän oli ollut johtavana henkilönä, kun Stuwitzia edellisellä kerralla vastustettiin. Lyma kehoitti Marttia lopulta pitämään aikeitaan salassa siksi, että hän ennättäisi tutkia asianhaarat ja saada miehensä tuumaan taipumaan.
Sillä välin osteli Martti suurissa määrin jääkarhun, kärpän y.m. kallisarvoisia nahkoja ei ainoastaan Matti Nutolta sekä hänen pojiltaan ynnä Iisko Pellolta, vaan myöskin muilta lappalaisilta, ja hän huomasi, että hän vähitellen voisi päästä näiden ihmisten ystävyyteen. Sovittiin siten, että yksi Matti Nuton pojista keväällä toisi turkikset määrättyyn paikkaan Norjan laaksotielle, josta Martti sitten noutaisi ne. Hänen suurimpana huolenaan oli se, että aikaa oli kulunut liian paljon: joulu oli jo käsissä ja puodissa olivat luultavasti kaikki tavarat loppuun myytynä. Hänen täytyi valita kahden pahan välillä: joko lähteä kotiin tyhjin toimin tai luopua puotikaupasta kokonaan. Hän valitsi raskain mielin viimemainitun ehdon.
Tavallisina arkipäivinä tekivät miehet huvikseen retkiä välistä hyvinkin kaukaisiin lappalaiskyliin "hakeakseen hävinneitä poroja", kuten sanat melkein aina kuuluivat. Usein ei näiden matkojen tarkoituksena kuitenkaan ollut muu kuin viina- ja kahvikestien etsiminen sekä ajanvietto hauskoilla jutuilla.
Ollessaan sellaisilla matkoilla väliin yhden väliin toisen kanssa sai Martti tilaisuuden tuttavuuksien tekemiseen ja kauppojen hieromiseen; mutta tässäpä ilmestyi vaikeuksia, joiden alkusyynä oli, kuten Hopea-Saara eräänä päivänä ilmoitti, pari ostajaa, jotka olivat suutuksissaan Martin tarjoamista korkeista hinnoista.
Martti oli luvannut ruveta kummiksi Lyman pojalle, joka ensi sunnuntaina piti kastettaman. Äiti oli nimittänyt lapsen Martin kaimaksi.
Kirkonmenojen jälkeen pidettiin jonkunlaisia markkinoita.
Lauantaina päivällisen jälkeen lähti useita lappalaismatkueita — rivi rivin jälessä — pulkissaan pitkin lumista laaksotietä kirkolle. Ajaessaan pitää Lappalainen pulkkaansa ruumiillaan tasapainossa, siten että hän vähän väliä nojaa poronnahkaisessa rukkasessa olevalla kädellään hangenpintaan. Kun juokseva poro väsyy ja käy kärsimättömäksi, kääntyy se joskus, kuten tiedetään, isäntäänsä vastaan, joka silloin sukkelaan kumoo pulkan yllensä, samalla kuin raivostunut elukka kopistelee pohjaa sarvillaan ja etujaloillaan. Niin pian kuin raivo lakkaa, kääntää lappalainen taas pulkan entiselleen ja pitkittää matkaansa, kunnes hän näkee hyväksi riisua poron ja asettaa sen sijaan toisen varalla olevan, jota hän nuorasta kulettaa mukanaan.
Syrjälaaksoissa tuli tuon tuostakin toisia kirkkomatkueita, jotka liittyivät rivissä muiden seuraan, ja niin jatkoi koko seurue punaisine lakkeineen kulkuansa pitkänä, heleän kirjavana juovana pitkin valkoista seutua, väliin kadoten koivunorostoon, väliin taas ilmaantuen kukkuloille ja joen rannalla. Alhaalla joella — joka näkyy olevan erittäin lappalaista varten luotu kulkuväylä, paitsi missä kosket ovat esteenä kululle — kasvoi matkue yhä suuremmaksi.
Kun myöhään iltapäivällä pysähdyttiin erään jääpeitteen alla olevan järven saarelle, oli siellä koossa suuri osa kirkolle matkustavaa rahvasta.
Melkoisen metelin jälkeen, johon antoi aihetta se, että pari matkalaista oli tullessa ajanut poronsa ristiin vetohihnojen yli, päästiin viimein järjestykseen. Sukset, jotka kuletettiin varastoreessä, pistettiin lumeen pystyyn. Niihin sidottiin ruoaksi jäkälää, samalla kuin elukat itse kaaputtivat lunta hakeakseen lisää. Reestä ottivat vaimot poronlihaa, poronkieliä ja muuta muassa olevaa tavaraa, samalla kuin miehet vetivät esille viinapullon peskinsä sisältä, jossa he sitä kovan pakkasen tähden säilyttivät.
Olipa juhlallista katsoa, kuinka koko tämä joukko kylmänä iltapäivänä, autiossa lumen peittämässä saaressa lappalaisen tavan mukaan otti lakit päästänsä ja notkistetuin polvin piti rukoukset ennen aterioimista. Martista tuntui kuin olisi hän ollut kirkossa, mutta suuremmassa kuin koskaan ennen.
Senjälkeen kului aika hyvin hupaisesti, ja liikkeelle lähdettiin vasta parin tunnin kuluttua, sittenkun aurinko oli noussut taivaalle. Kaksi poroa oli repinyt itsensä irralleen ja ne oli ensin otettava kiinni. Samalla kuin isäntä kulkee ja vaanii poroa, lentää nuora äkkiä kuin musta varjo yli lumen. Eläin tuntee sen sarvissaan ja nousee kahdelle jalalle, samalla kuin lappalainen vetää sitä luoksensa. Vihaisen elukan etujalat kolhivat lopulta hänen paksua peskinkaulustaan, jolla hän kokee suojella itseään ja joka, etenkin jos se on karhunnahkaa, tekee iskut melkein tuntumattomiksi.
Kirkkokojuihin toivottiin saavuttavan kello kahden tai kolmen paikoilla aamulla, mutta paksu sumu, jonka matkalaiset kohtasivat eräällä isolla järvellä, pakotti heidät pysähtymään, jolloin huomattiin, että tunnin verran oli ajettu ympärinsä ja tultu entisille jäljille takaisin.
Puukirkko on joen rannalla. Sieltä avautuu näköala laakson ylitse, joka on täynnä joen kasaamia hiekkatöyryjä, ja kirkon vieressä on pieni koivulehto.
Pohjoispuoli pappilan rakennusta, johon tuuli aina puhaltaa, on talvella tavallisesti lumen peitossa kattoon asti, jotavastoin ikkunan ja oven puolinen osa pidetään vapaana luomalla lumi syrjään.
Kirkkokojujen luona pidettiin tänä pyhäaamuna meluavaa elämää, joka lakkasi vasta sitten, kun jumalanpalvelus alkoi ja väki tulvi kirkkoon. Lukuunottamatta papin perhettä, joka istui penkillä saarnatuolin lähellä nimismiehen ja puolittain lappalaistapaan puetun lukkarin vieressä, oli koko seurakunta lappalaisia, jotka suurella hartaudella kuuntelivat saarnaa. Lyman lapsi kastettiin yhdessä monen muun pienokaisen kanssa, ja lopuksi toimitettiin jonkun avioparin vihkiminen.
Vihkiminen tapahtui ruotsalaisen tavan mukaan, siten että pari nuorta miestä piteli silkkihuivia morsiamen yllä, joka kauniissa lappalaispuvussaan, kruunu päässä, seisoi sulhasen vieressä; sulhasella taas oli valkea vyö sidottuna ristiin rinnan ja vyötäisten yli.
Yllään punareunainen, karhunnahkakauluksella varustettu peski, rinnalla helmikoristuksia, päässä kypärinmuotoinen, karvareunuksinen lakki, josta punainen silkkinauha heilui, ja jalassa hienot, kapeat, kärjestään suippuun nousevat valkeat nutukkaat, joiden suun ympäri oli kierretty kaunis, tupsupää nauha — näin puettuna oli morsian, joka tuli kirkkoon suksilla hiihtäen sauva kädessä ja kasvot tuulen raikastuttamina, oikea kaunotar.
Alhaalla kirkkokojuissa tapahtui kuitenkin meluisia kohtauksia, joihin osaksi oli syynä kiivas sananvaihto "pyhästä papista", osaksi myös viinankauppias, joka, piittaamatta sunnuntaista ja rangaistuksen uhasta, möi salaa paloviinaa. Tutut kohtasivat toisiaan, kuten tavallista puoleksi syleilemällä ja tervehtimällä "burist, burist" — ja sitten tarjottiin pullosta. Oli kerääntynyt pari ryhmää; toinen niistä hääri Vienanmeren itäkulmalta tulleen pitkäpartaisen venäläisen kauppiaan ympärillä, ja toisen keskellä taas nähtiin gamwikilainen kauppa-asioitsija, joka seisoi valmiina matkalle lapintakein ja norjalaisin nahkalakein, tehden kauppoja isäntänsä puolesta.
Kolmas henkilö, joka edellisiä enemmän veti Martin huomiota puoleensa, oli pitkäkasvuinen, raa'an näköinen mies, nahkalakki päässä ja pitkä sarkanuttu yllä sekä muuten jokseenkin ruotsalaisen talonpojan kaltainen. Se oli kauppias, joka asui kymmenkunta penikulmaa etelään päin ja joka aina viime aikoihin asti, jolloin muukalaisia oli ruvennut tunkeutumaan markkinoille, olisi pitänyt melkein yksinään hallussaan näiden seutujen koko turkiskaupan. Tätä miestä oli Hopea-Saara maininnut Martille hänen kadehtijakseen lappalaiskylässä, ja Martti huomasi useista seikoista, että muukalainen tänä päivänä piti etenkin häntä silmällä. Pari kertaa oli mies, joka muuten seisoi viinapullo kädessä ja tarjoili siitä kauppaystävilleen, kulkenut Martin ohitse ja kummallakin kerralla, näköjään ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin jokseenkin raa'asti, sysännyt häntä, pyytämättä mitenkään anteeksi. Siitä parvesta, joka oli tämän miehen ympärillä, kuului tavan takaa ivallisia lauseita, joiden Martti ymmärsi tarkoittavan häntä, ja moni niistä palkittiin kovalla naurunhohotuksella.
Lyma oli myöskin huomannut nämä seikat kauempaa paikaltansa. Hän meni nopeasti Martin luo ja pyysi häntä lähtemään pois, koska kaikki olivat jo siihen valmiina. Martti pyysi, että he odottaisivat häntä vielä neljännestunnin, jossa ajassa hän saisi suoritetuksi viimeisen kauppansa. Hän näytti niin tyyneltä, että Lyma tunsi mielensä rauhalliseksi, mutta sittemmin hän huomasi mielipahakseen, kuinka Martti vitkallisesti astui vihamielisen joukon keskeen ja rupesi siellä ikäänkuin mitään huomaamatta kyselemään parin nahan hintoja. Hän kääntyi puolittain selin ruotsalaiseen kauppiaaseen, joka seisoi, kuten ennenkin, sininen vanhanaikainen viinapullo kädessä ja puheli, kuitenkin hiukan matalammalla äänellä, eikä enää Martista. Kun hän kuuli korkean hinnan, jonka Martti maksoi käteisellä — siihen menikin miltei hänen viimeiset kolikkonsa — ei hän voinut pidättää ivallista huudahdusta; mutta samassa katsoi Martti häntä läheltä silmiin niin päättäväisen näköisenä, että mies vasten tahtoansa astui pari askelta taapäin. Martti laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi kylmästi:
"Sinä olet kaksi kertaa kovasti sysännyt minua, muistamatta pyytää anteeksi; lienee siinä ollut jotakin tarkoitusta?"
Mies näytti hiukan epäröivän — hän oli tosin pitkä ja roteva —, mutta Martin käytöksessä oli kuitenkin jotain, joka pakotti hänet luomaan silmänsä maahan ja selittämään, ettei hän tahtonut loukata kysyjää.
"Sitähän minäkin", sanoi Martti leppyneenä; "mutta arvelin kuitenkin, ettei haittaisi kuulostaa asiata!"
Martti oli saavuttanut tarkoituksensa, sillä hän oli nöyryyttänyt miestä tämän omien ystävien keskellä, ja nyt hän pyysi erään äskeisistä naurajista kantamaan nahkoja hänen edellään pulkkaan.
Kohta lähdettiin kotia päin, ja lapsenristiäisissä Iisko Pellon luona esitti Martti vihdoin Lapinmutkan kauppapaikkaa koskevan aikeensa. Tämä tärkeä asia päättyi, kauan aikaa sinne tänne mietittyä, Martin mielen mukaan, kun hän oli luvannut vastakin pitää alempana olevan porotien samassa kunnossa, jossa se vanhoista ajoista oli ollut. Sitten tehtiin sopimuskirja, joka varustettiin asianomaisten puumerkeillä. Asian onnelliseen päättymiseen vaikutti ehkä enimmin se, että Matti Nutto näki Martissa Stuwitzin vihamiehen.
Parin päivän kuluttua siitä sitoi Lyma lappalaistapaan matkanutukkaat Martin jalkoihin ja toivotti hänelle teltan ovelta "Jumalan rauhaa". Hänen miehensä oli määrä saattaa vieras erääseen lappalaiskylään sisämaahan, jossa Martti aikoi toimittaa viimeiset asiansa ja hankkia itselleen loput turkiksia, jotka hän veisi mukaansa tuntunen toiselle puolen. Siellä hän tapasi taas Hopea-Saaran, joka talvisaikaan samoili pitkin lappalaiskyliä. Martti huomasi kohta, ettei mieliala täällä ollut hänelle lainkaan edullinen. Paitsi sitä miestä, jonka Iisko Pelto oli pyytänyt ottamaan hänet vieraaksensa ja joka kohta möikin hänelle turkiksia, näkyi väestössä vallitsevan silmiinpistävä vastahakoisuus häntä kohtaan. Heitä oli aivan varmaan yllytetty häntä vastaan, ja sen oli nähtävästi tehnyt ennenmainittu ruotsalainen kauppias. Täällä tiedettiin, että Martti oli ostanut Nuton perheeltä "oikeuden lappalaismaahan" sekä saanut siihen valtakirjan, ja tämä huhu oli herättänyt suurta vihastusta. Huolimatta näistä ikävistä seikoista päätti Martti kuitenkin jäädä paikkakunnalle, kunnes saisi asiansa selvitetyiksi.
Kun Martti kerran avasi erään lujaan sidotun nahkapakkansa, näki hän useampia karvattomia laikkoja nahoissa, ja tarkastettuaan asianlaitaa lähemmin hän huomasi, että koko joukko kuivattuja, arvattavasti kalvavia yrttejä oli pantu nahkojen väliin. Hänen leveässä otsassaan pullistui sininen suoni, kun hän hiljaa levitti eteensä pakan toisensa jälkeen. Kallisarvoiset turkikset eivät sentään kaikeksi onneksi olleet pilaantuneet, lukuunottamatta muutamia harvoja nahkoja. Martti ei pitänyt viisaana puhua asiasta sen enempää, mutta hänessä oli kuitenkin herännyt epäluulo läheisessä teltassa asuvaa matalakasvuista lappalaista kohtaan, joka kävi hänen luonaan joka päivä ja vain huonosti osasi salata vihamielisyyttään. Hänen nimensä oli Josia Umek ja hän osteli näillä tienoin asuvilta lappalaisilta nahkoja edellämainitulle ruotsalaiselle kauppiaalle. Hänen teltassaan tarjottiin tähän aikaan usein viinaa ja sitäpaitsi kuultiin siellä kiihkoisaa puhetta edellämainittujen huhujen johdosta.
Martin epäluulo oli kohdistunut tähän mieheen silloin, kun tämä oli tarjoutunut oppaana saattamaan häntä läheiseen lappalaiskylään. Hänen ajaessaan rajulla porolla erään tiheän lepikön läpi, lensi pulkka äkkiä täydessä vauhdissa, kumoon avonaisella vaarallisella paikalla, kohojään ylitse ajettaessa. Mielenmaltti pelasti Martin silminnähtävästä hengenvaarasta, joten hän pääsi ainoastaan vaarallisella haavalla. Vetohihna oli puoleksi poikki leikattu, eikä se siis voinut kestää pulkan kaatuessa. Kotiin tultuaan varoitti häntä Hopea-Saara antaumasta kenenkään muiden oppaitten kuin isäntänsä poikain huostaan.
Huomattuaan uuden ilkityön nahkojen hävittämiseksi voi Martti vaivoin hillitä itseänsä; mutta hänen ymmärryksensä sanoi hänelle, että julkiriita olisi eduksi ainoastaan hänen vihamiehilleen ja että nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Hän huomasi, että hänen isäntänsä istui usein hyvin miettivän näköisenä, pysyen tähän aikaan melkein aina kotosalla, kun sitä vastoin hänen molemmat poikansa olivat poissa. Heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotain välttelevää ja varovaa.
Eräänä iltapäivänä oli tavallista vilkkaampi liike telttojen edustalla. Oli koottu elukat, jotta niistä erotettaisiin useita vierasten omia, joita oli tultu hakemaan — sillä tuhansien porojen joukosta tuntee joka lappalainen omansa. Härmän peittämät peskit viruivat heitettyinä sinne tänne pitkin lumikenttää, samalla kun omistajat rinnasta avonaisin sarkajakuin, lämpimästä punoittavina, suopungit hartiain yli riippuen, hakivat levottomia elukoitaan.
Martti Jansenin seisoessa teltan oven edessä ja katsellessa tätä tointa löi suopungin pää, johon varmaankin oli sidottu lyijypala, takaa niin kovasti teltan seipääseen hänen päänsä kohdalla, että puu halkesi. Hän tunsi lujan ilmanpaineen silmiänsä vasten, ikäänkuin pyssynluoti olisi lentänyt ohitse.
Josia Umek kulki juuri ohitse, heiluttaen hihnaa päänsä ympäri, ikäänkuin hän olisi harjoitellut sen heittämistä; hän ei ollut huomaavinaan Marttia, mutta hänen ilkeä katseensa ja koko näkönsä osoitti kuitenkin kaikkea muuta kuin viattomuutta.
Vihastuneena tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ei Martti voinut hillitä itseään. Äkkiä hän hyökkäsi käsiksi mieheen, joka ei ennättänyt väistyä syrjään. Martti tunsi todellakin jonkunlaista tyydytystä, kun hän vihdoinkin saattoi antautua julkiseen taisteluun.
Kului hetkinen, jolla välin Martin vastustaja, äkisti kumoon keikahdettuaan, näki tuhansien tähtien kiiluvan silmissään, samalla kun toiset seisoivat hämmästyksissään mihinkään toimeen ryhtymättä. Tämän hetkisen kuluessa sai Martti mielensä maltetuksi. Äkkiä hän heitti miehen käsistään ja meni takaisin telttaan kertoen, että Josia oli yrittänyt heittää häntä suopungilla ja näyttäen teltan seipäässä olevaa iskun jälkeä.
Väkijoukko kokoontui. Sekanaisia huutoja kuului ja kaikki tuntuivat pitävän Josian puolta, joka uhaten ja valittaen päällehyökkäystä vetäytyi majaansa; — hän oli saanut kokea vihamiehensä kättä eikä halunnut uudistaa ottelua.
Nyt kun kahakka pahaksi onneksi oli tapahtunut ja vihollisuus ilmeinen, huomasi Martti että paikkakunnalla oleskeleminen ei voinut olla turvallista. Myöskin hänen isäntänsä osoitti käytöksellään olevansa kovin levoton. Mitä hänelle voisi tapahtua autioilla turvattomilla tuntureilla, siitä oli hänellä jo kylliksi kokemusta, ja vaara voisi olla tarjona joka lumikinoksen takana. Toiselta puolen aikoi hän vasta viime hädässä luopua vaivaloisesti hankkimistaan tavaroista. Hän istui hetkisen miettien; pako voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin paikallaan pysyminenkin, ja joka tapauksessa hän ei voittanut mitään sillä, että antoi vihamiestensä aavistaa pelkoansa.
Hän teki senvuoksi kohta sen jälkeen kierroksen majojen ympäri ja puheli iltasella perheen jäsenten kanssa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; — nämä olivat kuitenkin suuressa määrin pelästyneitä. Oikeastaan ei Martti katsonut henkensä olevan turvassa ensi yönäkään, mutta hän nukkui kuitenkin näköjään yhtä rauhallisesti kuin aina; — todenteolla virui hän vain miettien keinoja, kunnes uni sai hänet valtaansa.
Tunnin kuluttua siitä kun ne, joiden vuoro oli vartioida poroja toinen puoli yötä, olivat lähteneet liikkeelle, heräsi Martti siihen, että joku taputti häntä varovasti olkapäähän. Tuokiossa hän oli täysin valveilla ja valmiina siihen, mitä himmeä tunne hänelle sanoi, s.o. vaaraa päältänsä torjumaan. Hänen vieressään seisoi hänen isäntänsä Jens Ibmel, joka kuiskaten pyysi häntä pukeutumaan; ulkona oli valmiina poro ja hänen tavaransa rekeen kuormattuina sekä eräs henkilö, joka saattaisi hänet tunturien yli. Täällä hän ei enää olisi turvassa, sanoi Jens Ibmel totisena, ja nyt on parasta paeta, ennenkuin kenenkään päähän pistää, että hänellä ehkä on sellaisia aikeita.
Martti luuli huomaavansa, että koko perhe oli valveilla, mutta ettei kukaan heistä toisten lappalaisten tähden tohtinut ruveta hänen saattomiehekseen tai ottaa osaa pakoretkeen, kun taas vieraanvaraisuus toiselta puolen pakotti heitä pitämään huolta siitä, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.
Martti kuuli nyt, että väestön vihan oli herättänyt etenkin se kauppakirja, jonka hän oli tehnyt Matti Nuton kanssa ja jonka nämä ihmiset, joilla muuten ei ollut mitään tekemistä Lapinniemellä, katsoivat loukkaavan "lappalais-oikeutta". Hän sanoi kaikessa hiljaisuudessa sydämelliset jäähyväiset isännälleen, joka oli hänelle antanut pari rekeä tavaroita ja ruokavaroja varten sekä myöskin tarpeelliset varaporot. Martti näki ihmeekseen, että hänen oppaanaan oli Hopea-Saara. Eukko istui jo pulkassaan, ja sittemmin sai Martti kuulla, että Hopea-Saara oli kehoittanut Jens Ibmeliä panemaan pakoretken niin äkkiä toimeen.
Ajohihna suhahti ja Martti istahti samassa tuokiossa pulkkaan, jonka jälkeen matkalaiset kiitivät autiosta lappalaiskylästä pitkin hankea kylmänä, selkeänä yönä. Suuri täysikuu näytti sinisellä tähtitaivaalla kiirehtivän eteenpäin heidän sivullaan pitkin tunturinharjaa, samalla kuin revontulien kimalteleva, hehkuva vyö punaisine, vihreine, sinipunaisine ja sinisine kielekkeineen ja näillä seuduin omituisine valoväreilyineen väliin oli kateissa, väliin ilmestyi taivaalle punertavana, aaltoilevana merenä. Tulenkielet laskeutuivat välistä niin alas, että ne näyttivät koskettelevan lumen peittämää maata, ja koko valkoinen kuutamomaisema jäi hetkiseksi merkillisen varjottomaksi.
Tällaisina hetkinä oli niin valoisaa, että melkein voi nähdä nuppineulan lumella, ja kun Hopea-Saaran pulkka ja poro merkillisen yksinäisinä kuvastuivat Martin silmiin, näytti muutenkin suurenmoinen seutu hänestä kummalliselta ja uhkaavan hiljaiselta, jonka tähden hän tunsi mielensä keventyneen kohta kun kuun varjot jälleen saivat ylivallan ja ääriviivat kuvastuivat luonnollisina. Hänestä tuntui hiukan siltä kuin olisi hän ajanut yösydännä yksinään noidan seurassa.
Revontulien salaperäisessä valossa kuvittelee lappalainen näkevänsä vainajien sieluja. Hän on vahvasti vakuutettu siitä, että revontulet voi saada laskeutumaan maahan, kun vain heiluttaa valkeaa lakanaa, ja että niiden hehkua voi lisätä määrätyillä äänillä; ja sellaisina merkillisinä öinä hän näkee tuonelanväen säteilevillä sarvilla varustettuine poroineen pakenevan takaa-ajavia revontulia.
Matkue, jonka etupäässä juoksi Hopea-Saaran koira alinomaa haukkuen ja tietä osoittaen, kulki tunturille päin levähtämättä koko yön aina seuraavaan puoleenpäivään asti, jolloin matkalaiset pysähtyivät autioksi jätettyyn kojuun saadakseen itselleen sulatetuksi hiukan poronlihaa. Eukon katseesta ja muutamista sanoista huomasi Martti, että hän pelkäsi Josia Umekin lähteneen aamulla tovereineen heitä takaa-ajamaan. Porot vaihdettiin ja iltapäivän kuluessa jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin myöhään illalla pysähdyttiin erääseen toiseen, tyhjäksi jätettyyn kojuun. Siellä lepuuttivat he itseänsä ja porojansa muutaman tunnin ajan, kunnes aamulla taas lähdettiin liikkeelle. Vasta kun oli matkustettu kaksi ja puoli vuorokautta, salli Hopea-Saara pitempiä lepoaikoja, tullen yhä levollisemmaksi. Hän sanoi, että oli vielä kuuden vuorokauden matka siihen paikkaan Norjan puoleisessa laaksossa, josta Martti itse voi löytää tien ja luopua oppaastaan.
Myrsky kesti seuraavankin vuorokauden. Martti huomasi, että Hopea-Saara vaipui usein ajatuksiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään. Vaimon muoto, vaikka se nyt olikin kuihtunut ja ryppyinen ja useimmiten katkeruutta osoittava, on kuitenkin nuoruudessa voinut olla kaunis — niin tuli Martti ajatelleeksi kerran katsellessaan akkaa ja ajatellessaan syytä siihen, minkä vuoksi tämä kummallinen ja olennoltaan niin ärtyisä ihminen oli hänen tähtensä tehnyt sellaisia uhrauksia. Hopea-Saara lienee arvannut Martin kasvoista hänen ajatuksensa, sillä kun kohta senjälkeen tuli hämärä, rupesi eukko puhumaan hänelle hiljaisella äänellä. Hän istui kasvojaan peittäen, ja Martti huomasi kohta, että hän puhui Iso-Lassista ja että akka tahtoi tunnustaa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Vuosien kuluessa kovettunut kuori, se se nyt — mielenliikutuksen noustessa siksi että ääni muuttui kuulumattomaksi — murtui onnettomuuden ja katkeruuden peittämän sydämen ympäriltä.
Hän oli se suomalainen tyttö, jota Iso-Lassi oli rakastanut ja joka oli houkuteltu Vasiljevin alukseen — "siitä on jo yli neljäkymmentä vuotta", sanoi hän, "ja Jumala on antanut minun elää kauemmin kuin olisin halunnutkaan."
"Vasiljev lupasi ottaa minut vaimokseen, mutta ei täyttänyt lupaustaan. Kun minä sitten lapsi selässä lähdin kotia Venäjältä jalkaisin tunturin yli, olisivat sudet ja karhut hyvin saaneet syödä minut suuhunsa, niin arvottomaksi oli elämä käynyt minulle; sillä Lassia oli minun enää mahdoton saada ja kuitenkin minä pyrin hänen luokseen koko sydämestäni. Minä kuljin tahdottomana ikäänkuin sumussa, ja muistan kaikesta ainoastaan sen, että elätin itseäni muuraimilla ja sain majoissa maitoa lapselleni, koska minulla itselläni ei enää ollut. Alhaalla haassa Olsvaagin luona, joka silloin oli vanhan kapteeni Stuwitzin hallussa, tapasi hänen poikansa minut. Minä jäin palvelukseen ja olin hänelle kuuliainen kuin koira. Hän sanoi minulle, että minun pitäisi iloita, kun lapseni kuoli; minä hautasin sen tunturille. Sittemmin olen kuullut sen monta kertaa itkevän haudassa. Kun Stuwitz tuli Brögelmannin luo Köllevuonoon, pani hän minut palvelukseen lappalaisen Jaakko Nuton luo, joka oli Matti Nuton veli. Hänen kanssaan oli Stuwitz kauppa-asioissa, jotka eivät aina olleet rehellisintä laatua; sillä Jaakko oli auttanut häntä piiloittamaan tavaroita, jotka he olivat ryöstäneet eräästä laivasta merellä. Niistä seikoista toimitettiin tutkintokin, ja minä olisin kyllä voinut antaa tietoja, jotka olisivat kummallekin olleet ikäviä, tietoja tavarain kätköpaikasta. Stuwitz luotti minuun, sillä hän tiesi, että minä nyt kaikessa tottelin hänen viittauksiaan, ja minä autoin häntä vaihtelemaan yltympäri, sekä etelässä että pohjoisessa, riikin-taalerinseteleitä, joita hän oli kätkenyt lattian sillan alle Olsvaagissa.
"Eräänä kesänä minä kävin äitini luona ja sairastuin siellä. Äitini kertoi minulle, että Stuwitz oli antanut apuansa silloin kun he saivat minut alukseen. — Silloin tuli Lassi kerran minun puheilleni; hän näytti kovin väsyneeltä, mutta minä en voinut vastata hänen kysymyksiinsä, puhuin vain muutamia katkonaisia sanoja. Yöllä minä pakenin Olsvaagiin, joka oli kahden päivämatkan päässä.
"Tunsin, että minä, poljettu maan matonen, kuitenkin taisin kostaa, ja sitten kun Stuwitz tuli Olsvaagiin, olivat hänen hopearahansa poissa. Tiedän, että se koski kovasti häneen, mutta hän ei tohtinut kuitenkaan ruveta niitä sen enempää hakemaan. 'Beivistaalerit' mukanani minä tulin eräänä päivänä Jaakko Nuton luo ja sanoin, että olin kysellyt Maderakkan neuvoa tunturilla. Siitä ajasta asti minua ruvettiin nimittämään Hopea-Saaraksi ja luultiin, että minä taisin toimittaa takaisin hävitettyä tavaraa ja että minä osasin kaikenlaisia taikatemppuja. Minä annoin heidän pysyä luulossaan ja uskoin monta kertaa itsekin niin olevan, sillä minä vihasin Jumalaa ja ihmisiä ja arvelin, että pahat henget seurasivat minua. Minä olen aina niistä ajoista asti samoillut Ruijassa ja aina majaillut vieraan katon alla; — minä tulin sinne, missä tiesin Lassin olevan. Minä näen hänet usein unissa, ja silloin hän kysyy minulta, minne lapsi on joutunut; mutta viime yönä hän kysyi, enkö minä kohta tule Venäjältä."
Kun Martti nyt vakavana ilmoitti Iso-Lassin sanoneen, että hän toivoo tapaavansa Hopea-Saaran paremmassa paikassa, vaipui vaimo taas ajatuksiinsa ja puhkesi sitten vähän ajan perästä katkeraan itkuun, sanomatta kuitenkaan sanaakaan.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa kuten ennenkin; kuitenkin pysyi Hopea-Saara äänettömänä koko päivän. Eräässä paikassa luuli Martti tuntevansa seudun. He ajoivat näet sen uhrikiven ohitse, jolle Matti Nutto oli kaikessa hiljaisuudessa osoittanut kunnioitustaan. Sen huipulla, joka oli ihmispään muotoinen, oli nyt luminen peitto ja sinisenvihreä jääkynttilä riippui partana alas: — kivi seisoi siinä yksinään kuin arvoituksellinen tunturisfinksi.
Hopea-Saara pysähtyi ja istui hetkisen hiljaa pulkassaan, ikäänkuin hän olisi taistellut sisäistä taistelua, mutta löi sitten hihnalla poroaan ja kohta he olivat jättäneet seudun taakseen. Matkaa jatkettiin vielä vuorokausi. Seuraavana aamuna he tulivat rinteelle, josta aukeni laaja näköala Norjan puoleiseen laaksoon ja siihen pysähtyivät matkalaiset. Hopea-Saara antoi Martin poroille jäkälää ja selitti hänelle tien lähimpään asuttuun seutuun; sillä tässä oli heidän erottava toisistaan.
Martti koetti turhaan pakottaa Hopea-Saaraa ottamaan vastaan palkkiota, eikä hänen auttanut muu kuin sanoa kiitoksensa oppaalleen. Hopea-Saara oli jo pulkassaan, kun hän uudestaan tuli Martin eteen ja kyynelsilmin sauvaansa nojaten sanoi:
"Luuletko, että K—vaagin pappi", hän tarkoitti rovasti Mülleriä, "laskee Herran-ehtoolliselle sellaisen syntisen kuin minä olen?"
Kun Martti antoi vakaasti myöntävän vastauksen, loisti sellainen ilo Hopea-Saaran kasvoista, että Martti huomasi voineensa palkita häntä hänen vaivastaan.
Martti ajoi nyt yksinänsä kotia kohti. Hänen pulkassa istuessaan ja ajatellessaan matkaansa tuntui se hänestä onnellisesti lopetetulta seikkailulta.
Kaikki, mitä hän tiesi Stuwitzista, kokoontui hänen ajatuksissaan myrskypilveksi. Kun hän mietti asiaa hiukan, sanoi hänelle kuitenkin selvä järki, että kaikki nämä vain puoliselvät seikat eivät voisi lain mukaan saattaa häntä syylliseksi. Hänen äidin syntyperästä kuulemansa tiedot olivat saadut yhdeltä ainoalta, jo kuolleelta mieheltä, vanhalta merilappalaiselta Lövon Iiskolta; ja mitä Hopea-Saara nyt oli kertonut noista seteleistä, jotka tuskin voivat olla muita kuin haaksirikkoon joutuneesta laivasta varastettuja, niin ne olivat kaikki lopultakin vanhentuneita juttuja, ja niiden oikea laatu oli arvoituksena, johon ei ollut muualla selitystä kuin Stuwitzin rikollisessa omassatunnossa. — Tällaiset mietteet tuntuivat Martista hyvin katkerilta.
Martti oli aina kokenut itse perustella tulevaisuuttaan, niin ettei hän koskaan pitänyt elämäntarkoituksenaan entisyydessä olevien mahdollisuuksien tutkimista, vaikka nämä tavallaan olivat tulleet hänelle yllykkeeksi; vähimmin hän tunsi siihen halua nyt, kiirehtiessään levottomana kotiansa korjatakseen niin paljon kuin mahdollista sitä vahinkoa, jota hän puotikaupan keskeytymisen johdosta oli kärsinyt, ja kohta olivat hänen ajatuksensa kiintyneet kokonaan tähän asiaan.
Kun hän ahdistetuin mielin eräänä iltapäivänä talvella kulki salmen yli suomalaisen asunnon kohdalla, ei hän huolinut kysellä mitään soutajilta. Oli helmikuu, paras kala-aika käsissä, ja hän ihmetteli hiukan — mutta ei uskaltanut kuitenkaan toivoa suuria — nähdessään maalla olevan ihmisjoukkoja sekä viisihankaisia venheitä rannalla. Muutamalla harppauksella hän ehti laiturilta kummun taakse puodille ja näki siellä suuren liiterin, jossa hänen veljensä seisoi ja teki ahkeraan kauppaa kalamiesten kanssa, jotka kilvan koettivat päästä tiskin ääreen. Isä oli kantamassa vaatepakkaa puotiin.
Eilert huomasi hänet ensin. Pojan kasvot punastuivat, mutta hän ei ollut tulijaa näkevinään; hän jatkoi vain kaupantekoansa. Veljen silmäyksestä huomasi Martti, että kaikki oli niinkuin olla pitää, ja puodissa näkyi todellakin olevan runsaasti tavaraa.
Kotimatkalla hän sai isältään selityksen arvoitukseen. Kun varat joulunaikaan olivat loppumaisillaan puodista, eivät he oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä; silloin oli Eilert eräänä päivänä keksinyt keinon, koonnut kaikki rahat ja lähtenyt eteläänpäin purjehtivassa jaalassa Trondhjemiin. Siellä hän oli maksanut velan kauppiaalle ja tilannut veljensä nimiin uusia tavaroita, ja kun maksu oli tapahtunut määräajalla, uskottiin uutta velkaa niin suuressa määrin, että heillä oli kauppatavaraa koko kalastusajaksi. Martti näki, että hänellä veljessään oli hyvä asiamies ja oli hänelle sydämestään kiitollinen.
Kotona kertoi Martti vanhemmilleen kaikin puolin onnistuneesta matkastaan; mutta epäilys oli vasta sitten kokonaan poistunut vanhan Janne Sakarinpojan kasvoilta, kun poika antoi hänelle kauppapaikan omistusoikeutta koskevan asiakirjan. Isä näytti iloiselta ja liikutetulta ja Marina istahti äänetönnä hänen viereensä. Molemmat vanhukset näkivät nyt tulevaisuuden haamoittavan sellaisena, jollaisena he eivät koskaan aavistaneet näkevänsä sitä, — sillä elämä oli heistä aina tuntunut raskaalta.
XV.
ANTTI.
Sillävälin kun Martti Jansen kauppapaikkansa edullisen aseman avulla seuraavien kahden vuoden kuluessa tekee edullisia kauppoja ja nauttien menestyksen tuottamaa arvoa ja mainetta tulee paikkakunnan mahtimieheksi, aiomme poiketa hiukan taaksepäin ajassa ja kertoa Antti Heggelundista.
Kristianiassa oli Antti esiintynyt kaikin puolin Heggelundin ottopoikana; hän sai runsaasti rahaa, ja ylioppilasten kesken hänelle tuli nimeksi "rikas Heggelund". Hänen hyväsydäminen, vilkas luontonsa sekä se seikka, että hän oli aina valmis lainaamaan tovereilleen rahaa eikä koskaan kitsastellut, hankki hänelle paljon ystäviä. Häntä pidettiin hyvälahjaisena, oli jonkunlaisena johtavana henkilönä ylioppilaspiirissä. Hän kävi ahkeraan teatterissa ja harrasti, samoin kuin hänen tuttavansakin, kirjallisia asioita. Häntä kutsuttiin seuroihin sekä pitoihin ja aina hän oli puuhassa.
Tulinen työinto, joka oli hänet vallannut viime aikoina kotona, oli vähitellen kadonnut — sen olikin oikeastaan vaikuttanut hänen toimeliaan ystävänsä Martin esimerkki, kun hänen taipuvainen luontonsa oli vielä viimemainitun vaikutuksen alaisena. Luvut edistyivät siis hyvin hitaasti.
Antin kirjeet olivat siihen aikaan Heggelundin ja hänen vaimonsa ilona, vaikka ne aina loppuivatkin rahanpyyntöön. Heggelund luki tavallisesti viimeksitulleen hyville ystäville, jotka kävivät hänen luonaan; kävelipä hän joskus, kirje taskussa, tuomarinkin luo, jossa se ikäänkuin satunnaisesti luettiin, ja tuomarin tytär Julia kuunteli sitä hyvin tarkkaavaisena. He olivat saaneet kaikenlaisten kuulemiensa yliopistojuttujen johdosta sellaisen käsityksen, että ylioppilaan elämä oli "opiskelemista" ja että siitä muutaman vuoden kuluttua välttämättömänä seurauksena oli tutkinnon suorittaminen.
Sitten sattui Heggelundin rouvan kuolema, joka kovasti koski enon mieleen, ja kotikirjeet, vaikkakin näennäisesti huolettomia, eivät enää koskaan olleet iloisia. Tuon tuostakin piti rahalähetyksiä odottaa tavattoman kauan, mistä Antti arvasi, että enon ei ollut aina helppo saada kokoon rahoja. Mutta se seikka ei saattanut Anttia pulaan, sillä hän osasi oivallisesti lainailla ja enon nimi vaikutti, että hänelle helposti uskottiin lainaa.
Hänellä oli kuitenkin tarpeeksi selvä käsitys aavistaakseen, etteivät asiat kotosalla voineet olla aivan hyvin, mutta samalla hän oli kovin kevytmielinen ja nautinnonhaluinen ruvetakseen koskaan sellaisia asioita liian kauan ja syvällisemmin aprikoimaan, vaikka pari Edelin kirjettä viime aikoina kyllä antoi siihen tarpeeksi aihetta.
Sanoma huutokaupasta ja muista kotoseikoista saattoi hänet senvuoksi suuresti hämmästymään. Se oikein huumasi hänet. Hän huomasi nyt kerrassaan, että myöskin hänen oma tulevaisuutensa oli käynyt himmeäksi ja ollen taipuvainen äärimmäisyyksiin, hän joutui nyt epätoivoon. Hän osasi kuitenkin luoda itselleen rohkeita, loistavia toiveita. Hyviltä ystäviltään hän onnistui saamaan lainan, jolla hän säästävästi eläen voi oleskella ainakin yhden lukuvuoden Kristianiassa. Hän rupesikin hyvin toimeliaaksi ja ryhtyi oitis lukuihinsa. Hänen luonteensa, joka aina tarvitsi yllykettä, oli nyt saanut sellaisen uusista, odottamattomista tapauksista.
Ylioppilasmaailmassa herätti suurta huomiota huhu "rikkaan
Heggelundin" ryhtymisestä lukuihin kahden yksityisopettajan avulla.
Hän suoritti tutkintonsa, jonka jälkeen hän matkusti samana kesänä enonsa luo ja oleskeli siellä aluksi.
Kotona hän esiintyi miellyttävänä kuten ennenkin, kuitenkin entistään arvonsatuntevampana ja vaateliaampana — jonkunlaisena "tietomiehenä", mutta hän huomasi harmikseen, ettei Edel taipunutkaan ehdottomasti ja sokeasti hänen ajatuksiensa mukaan. Vaikka heidän välinsä olikin ystävällinen, huomasi Antti kuitenkin, että tytön puheessa oli välistä jotain ärtyisää, joka antoi aihetta pieniin riitaisuuksiin heidän välillään kuten myös Antin jörömäiseen vaiteliaisuuteen aika ajoin. Hänen puheistaan kävi ilmi, että hän liiaksi luotti yliopistosivistykseen ja sen jalostavaan vaikutukseen; — "ainoastaan yliopistoluvut tekevät miehen sivistyneeksi maassamme", sanoi hän. Edel ei vastustanut häntä koskaan suoraan; mutta Antti ei kuitenkaan voinut oikein suvaita hänen vastaamistapaansa tai oikeammin hänen vastaamattomuuttaan; — hän ei tiennyt, oliko tyttö vihoissaan hänelle vai tekikö hänestä pilkkaa.
Hän oli käynyt monta kertaa Martti Jansenin luona ja saanut siellä yhtä ystävällisen vastaanoton kuin ennenkin; mutta kun viimemainittua aina estivät hänen toimensa, ei seurusteluun ollutkaan sanottavasti tilaisuutta.
Martti Jansen oli Lapinniemellä jo laittanut kuntoon suuren puodin ja muutamia alituisesti kasvavalle liikkeelle tarpeellisia ulkohuoneita, samalla kuin pienessä, suurilla ikkunoilla varustetussa ja uudenaikaisesti rakennetussa asunnossa oli vain puoleksi sisustettu kamari, jossa voitiin asua. Martti oli liikkeellä aamusta iltaan ja voi käyttää ystäväänsä varten ainoastaan hyvin lyhyen ajan. Antti huomasi, että Martti aina ikäänkuin sattumalta kyseli Edelistä ja että hänet tästä aineesta keskustellessa voi saada pysymään huoneessa kuinka kauan hyvänsä. Anttia ei oikein miellyttänyt tämä Martin uteliaisuus, ja vaikka hän ei saanutkaan asiata oikein selville, koetti hän johtaa keskustelun johonkin toiseen aineeseen.
Vaikka Antti olikin monta kertaa rakastunut senjälkeen kun Julie Schultz oli ollut hänen lemmittynään, luuli hän kuitenkin serkkujen vaatimattomalla tavalla, että hänellä oli etuoikeus serkkuunsa, ja kun hän nyt näki hänet täysikasvaneena ja — sivumennen sanoen — sangen kauniina impenä, luuli hän, että tyttö oli nyt hänen viimeisen rakkautensa esine. Hän ei voinut muuta kuin tulla mustasukkaiseksi ja loukkaantua havaitessaan ystävänsä tunteiden olevan kääntyneinä samaan suuntaan, luullen sen seikan olevan yhteydessä niiden ikävyyksien kanssa, joita hän oli saanut kokea puhuessaan yliopistosivistyksen merkityksestä.
Eri tilaisuuksissa, jolloin Martti Jansen ja Edel tapasivat toisiaan vierasten parissa, näytti ettei heidän välillään ollut mitään sellaista suhdetta. Antti oli alussa kotona kiirehtinyt kertomaan, millainen mies Martista oli tullut, kuvaten hänen toimiansa tavallisella ihastuksellaan; — mutta sitten hän kävi merkillisen vaiteliaaksi siitä asiasta. Edeliin olivat nämä kertomukset tehneet omituisen vaikutuksensa, ja kun tyttö kohtasi Martti Jansenin, oli hänen olennossaan ystävällistä kylmyyttä. Martti tunsi yhä enenevällä katkeruudella, että tytön mieli hänen suhteensa oli muuttunut.
Kerran, kun Antti ja Edel olivat vieraisilla rovasti Müllerin luona, tuli Marttikin sinne jollekin asialle. Hän oli juuri tehnyt hyvän kaupan ja siitä kerrottiin iloisesti rovastin perheessä. Mutta ne kasvot, joihin Martin silmät vaistomaisesti sattuivat, näyttivät kuitenkin välinpitämättömiltä, ja luulipa hän huomanneensa sitä paitsi jonkunlaisen pilkallisen suunmyhähdyksen. Martti vaaleni, mutta ei ollut tietävinään mistään mitään; hän kiiruhti kohta sen jälkeen matkaansa. Hänen jäähyväisensä olivat hyvin kylmät.
Martti oli päättänyt kertoa vanhalle isälliselle ystävälleen rovastille, joka oli aina osoittanut hänelle myötätuntoisuutta, kaikki, mitä hän oli kuullut äitinsä syntyperästä, sekä myöskin mitä Hopea-Saara oli kertonut seteleistä. Hän tahtoi kysyä neuvoa, miten hänen olisi menetteleminen Stuwitzin suhteen; sillä tämän miehen käytös äsken ilmaantunutta kilpailijaa kohtaan oli Marttia viime aikoina monella tavoin harmittanut ja synnyttänyt hänessä halun paljastaa maailmalle tavalla tai toisella tämän miehen elämän.
Rovasti kuunteli työhuoneessaan ääneti Martin kertomusta. Hän tiesi itse Lövön Iiskon ja Hopea-Saaran ripilläkäynnin johdosta paljon enemmän; mutta hänen virkansa velvoitti häntä vaitioloon. Siitä huolimatta voi hän hyvällä omallatunnolla antaa neuvon, joka tuntui hänestä parhaalta.
Kun ei minkäänlaisia todistuksia ollut saatavana, käsittäisi yleisö, — niin sanoi rovasti, — sellaiset jutut kilpailijan kateuden synnyttämiksi. Ja jos hän tahtoi kostaa Stuwitzille, niin pitäisi muistaa, että kosto tulee toisaalta. "Se sananparsi pitää minun kokemukseni mukaan paikkansa", sanoi hän lopullisesti, "että ei kukaan ratsasta niin kiivaasti, ettei Herramme kerran saisi häntä käsiinsä! Ja uskokaa minua, nuorimies, kyllä hän tapaa vielä Stuwitzinkin, vaikka meidän silmämme eivät sitä saisikaan nähdä!"
Loppupäätökseksi tuli, että Martti Jansen heitti kostontuumansa sikseen, vaikka hän nyt, katkeralla mielellä ollessaan, olikin taisteluun halukas.
Hän meni kotiaan ja kuvitteli Edelistä kaikkea paitsi hänen oikeata mielialaansa. Oliko syynä hänen käytökseensä se, että Antti oli tullut kotia? — Hän oli aina mielipahalla huomannut, että Edel oli Antille ystävällinen. Vai pitikö tyttö hänen toimiansa liian mitättöminä. — Pitiväthän ihmiset niitä sanomattoman suurina. Hän tahtoi sen vuoksi näyttää voivansa saada aikaan vieläkin enemmän. Ja hän vältti tästä lähtien Antin seuraa.
Hänen äitinsä oli huomannut, että hänellä oli raskaita ajatuksia sydämellä, ja Janne pudisti välistä päätänsä, sillä hänestä tuntui, että poika alkoi asioimisissaan käydä liian rohkeaksi. Hän selitti Marinalle, että Martti oli tullut uhkamieliseksi, mutta niinkauan kuin kaikki meni hyvin, ei asiaan ollut muuta lisättävänä.
Kun Martti kerran Edel Heggelundin tavattuaan entistä katkerammalla mielellä palasi kotia, sai äiti hänet puolittain ilmoittamaan, miten asianlaita oikein oli. Marina ei voinut olla hyväksymättä sitä, että hän tahtoi näyttää tuolle hienolle neitoselle, kuinka pitkälle hän voi mennä; mutta Janne Sakarinpoika arveli, että se oli vain turhamielisyyttä. Sydämessään hän ei pitänyt Edeliä juuri suuren arvoisena; sillä hän huomasi, että tyttö oli syynä siihen, että Martti nyt niin hurjan rohkeasti tavoitteli onnea. Mutta hän ei sanonut siitä mitään vaimolleen, sillä hän itsekin pelkäsi liikoja ennustuksia.
* * * * *
Eräänä iltana oli Antti kauan valveilla. Hän kirjoitti kosintakirjettä serkulleen ja repi sen taas rikki. Hän oli kirjoittanut elämässään kolme sellaista, ja nyt hän piti kunnia-asianaan, ettei tämä tulisi edellisten kaltaiseksi. Hänen mielensä ylipäänsä ei ollut niin rohkea, että hän olisi saattanut ottaa vastaan suullisen vastauksen; — sentähden hän oli aina kosinut kirjallisesti.
Ensi iltana toimitti hän kirjeen perille sanansaattajan mukana, ja meni itse purjehtimaan.
Seuraavana päivänä hän oli menehtymäisillään epätoivoon. Edel oli lyhyellä kirjeellä antanut hänelle kaikessa ystävyydessä kieltävän vastauksen, toivoen samalla, että Antti siitä huolimatta pysyisi vastakin hänen kelpo serkkunansa.
Jonkun ajan kuluttua sai Antti eräänä iltana selville, että hänen ensimäinen rakkautensa, se on, rakkaus tuomarin tyttäreen Julieen, oli ollut oikeaa rakkautta.
"Serkukset ovat liian läheisiä sukulaisia". Hän ei ollut, häpeä kyllä, ajatellut Julieta pitkään aikaan.
XVI.
LAPINNIEMI.
Stuwitz oli suurella kateudella katsellut Martti Jansenin menestystä Lapinmutkassa — hän piti sitä ryöstönä itseltään ja häntä harmitti monta vertaa enemmän se, että juuri Martti Jansen oli anastanut paikan. Lapinmutka oli itsessään kallis aarre, ja siltä kulmalta tulevan kilpailun kautta kärsi hänen oma kauppansa melkoisesti.
Hän oli toimelias vihollinen ja Martti oli monesti saanut sitä kokea. Kun Stuwitz eräänä syksynä kuuli, että Martti Jansen oli kärsinyt tappiota jossakin kalakaupassa, riemuitsi hän suuresti. Puotipalvelijoille hän sanoi aina ennustaneensa sitä uudesta tulokkaasta, joka oli suuri vain sanoissa, ja samaa puheli hän myöskin kuullessaan, että Martti Jansen oli ottanut isonlaisen lainan Jackmannilta Storvaagenissa.
Stuwitzilla oli monivuotinen kauppayhteys tämän miehen kanssa ja jonkun ajan kuluttua hän poikkesi matkalla hänen luoksensa.
Martti Jansenin harmi ei ollut vähäinen, kun hän maksupäivän lähestyessä sai tietää Jackmannilta, että Stuwitz oli hänen saamamiehenään.
Velkakirja oli tehty niin, että velkasumma maksettaisiin vähin erin, mutta jos sellainen maksu kerrankin laiminlyötäisiin, voisi velkoja, kuten tavallisesti sellaisissa velkakirjoissa sanottiin, vaatia koko summan maksettavaksi. Martti tiesi varsin hyvin, että Stuwitz tulisi vastoin tavallisuutta tekemään sellaisen vaatimuksen, mutta hän tiesi myöskin, että häntä varten oli matkalla Bergeniin kalalla lastattu jaala ja niinmuodoin hänellä oli rahoja tiedossa. Sillä vaikka hän muuten ei olisikaan sitä tehnyt, tahtoi hän nyt lunastaa velkasitoumuksensa kokonaan.
Hän oli viime aikoina — kuten hänen isänsä huolekseen huomasi — ruvennut asioimisissaan liian rohkeaksi, ja sellainen toimi oli myös mainitun kalajaalan lähettäminen, sillä siihen hän oli pannut suuren osan omaisuuttaan. Silloin ei näet käytetty vielä vakuutusta. Mutta jos kaikki hyvin kävi, palkitsi voitto kieltämättä kaikki hänen edelliset tappionsa.
Janne Sakarinpoika oli juuri matkalla poikansa asioilla, kun hän kuuli, että jaala oli kärsinyt haaksirikon Alsterenin luona Nordvuonossa. Hän ymmärsi huolestuttavan asiaintilan ja matkusti oitis parempia tietoja saadakseen sinne, jonne tiedon onnettomuudesta edellisenä päivänä sanottiin tulleen. Siellä hän sai tietää, että sanomassa oli, paha kyllä, perää, ja että vain pieni osa lastia oli saatu pelastetuksi.
Isän mieli oli raskas, kun hän palasi kotiansa, sillä hän näki, että syy oli pojan. Mutta hän tahtoi kuitenkin itse tuoda sanoman; — parempi on, arveli hän, että sen tekee hänen oma isänsä kuin joku muu.
Sinä iltana istui Janne Sakarinpoika kauan poikansa luona, joka kalpeana käveli edestakaisin lattialla. Isän huulilta ei tullut yhtään moitteen sanaa, vaan lohdutuksen tuon tuostakin. Vihdoin hän keksi sen neuvon, että Martti lähtisi Jackmannin luo, jolla oli kiinnitys Lapinniemeen, hankkimaan ajanpitennystä, joten ehkä vielä kaikki saataisiin autetuksi.
Kun poika synkästi sanoi, ettei Jackmann ollutkaan enää velkojana, vaan Stuwitz, pimenivät Jannenkin kasvot, mutta hän lausui kuitenkin:
"Luoja keksinee keinon siihenkin."
Kun hän tuli kotia Marinan luo, surivat tosin molemmat vanhukset; mutta Janne oli silloinkin tavattoman lempeä, — "kullakin on oma karinsa vältettävänä", sanoi hän ja lisäsi, että "Martin onnettomuutena on ollut tuo hieno neitonen".
Martin täytyi antaa määräpäivän mennä ohi, ja hän hoiti nyt raskain mielin jokapäiväisiä tehtäviään Lapinniemellä. Kesän kuluessa hänen onnistui kuitenkin koota niin paljon rahaa, että hän voi suorittaa langenneen osuuden, jonka hän lähettikin Stuwitzille; mutta tämäpä vaati koko summaa. Stuwitz oli jo ryhtynyt ensimäisiin laillisiin toimenpiteisiin ja huhu Lapinniemen myynnistä huutokaupalla levisi kulovalkeana. Helppo oli huomata, että Stuwitz aikoi saada kauppapaikan itselleen.
Martin täytyi ryhtyä viimeiseen, sangen nöyryyttävään keinoon, se on, hänen täytyi matkustaa Stuwitzin luo saadakseen hänet taivutetuksi odottamaan hiukan, vaikkapa vain ensi kevääseen. Se oli raskas tehtävä, mutta koettaa sitä täytyi, sillä muuten tapahtuisi vieläkin hullumpaa: kun tulisi siihen tilaan, ettei voisikaan tehdä joka miehelle oikeutta. Usein hän oli menettämäisillään kaiken toivon. Häntä vaivasi sekin, että Heggelundin väki, joka nyt tiesi, kuten muutkin, hänen asemansa, saattaisi arvata hänen asiansa Stuwitzin luona.
Heggelundilaiset osoittivat suurta myötätuntoa hänen suruansa kohtaan. Antti oli unohtanut suuttumuksensa. Edel oli kerran vastannut jokseenkin ankarasti, kun joku lausui, että Martti Jansen oli osaksi itse syypää onnettomuuteensa, ja Heggelund sanoi olevansa kovin pahoillaan siitä, että tuo kelpo nuorukainen oli kavalan juonen kautta joutunut "halpamaisen Stuwitzin kynsiin". Myöskin Topias-setä näytti alakuloiselta, ja koko talo oli ikäänkuin täynnä sääliä Martti Jansenia kohtaan. Kun joku puhui vararikosta, väittivät Heggelundilaiset kiivaasti, että koko pula on varmaan ohimenevää laatua.
Kauan aikaa lykkäilty matka Stuwitzin luo tapahtui vihdoin. Martti ei tahtonut jättää käyttämättä mitään mahdollista keinoa asemansa parantamiseksi, vaikka hänen lopullinen päätöksensä olikin muuten valmis. Jollei hän voisi saada Stuwitzia taipumaan — mikä näyttikin luultavalta — aikoi hän, niinpian kuin asiat tulivat järjestykseen, matkustaa Amerikkaan. Sillä olihan täällä mennyt kumoon se, jota hän piti pyrintöjensä ainoana päämääränä, ja hän tunsi mielensä katkeraksi ajatellessaan uhkaavaa perikatoa.
Heggelundilla oli Antti tähän aikaan poissa kotoa; mutta Heggelund itse, joka oli nähnyt Martti Jansenin tulevan, meni häntä vastaan tielle ja kutsui häntä hyvin ystävällisesti luoksensa. Martti, joka tiesi, että Heggelund kyllä arvaa hänen asiansa, katsoi parhaaksi puhua siitä hänelle suoraan.
"Minä aion mennä", sanoi hän hieman pidätetyllä äänellä, "Stuwitzin luo, voidakseni, jos mahdollista, pelastaa Lapinniemen."
Heggelund silmäsi vihaisesti Stuwitzin taloon päin ja sanoi sitten totisena, samalla pudistaen Martin kättä:
"Luvatkaa minulle, Jansen, että tulette jälleen taloomme, käyköönpä tuon veijarin luona kuinka hyvänsä — täällähän on teidän vanha kotinne."
Heggelundin sanat osoittivat suurta ystävällisyyttä, jota Martti ei ollut odottanutkaan.
Stuwitz istui ahtaassa puotikamarissaan kirjoitellen erääseen konttorikirjaansa, kun Martti Jansen astui sisään. Hän mutisi hiukan nähtyään tulijan, mutta jatkoi sitten työtään antamatta keskeyttää itseään ja käskemättä vierasta istumaan; — eikä huoneessa ollut paljon sijaakaan, paitsi isännän vieressä olevalla tuolilla. Martti tunsi vanhastaan nuo kasvonjuonteet; ne eivät ennustaneet hyvää.
Viimein nosti Stuwitz silmänsä kirjasta ja sanoi jäyhästi:
"Tulette varmaankin maksamaan velkaanne?"
"En", vastasi Martti, "minä tulen pyytämään maksuajan pitennystä."
"Vai niin!" sanoi Stuwitz pitkäveteisesti ja silminnähtävästi keventynein mielin, samalla kuin hän ryhtyi taas työhönsä. "Onhan teillä ajanpitennystä huutokauppapäivään asti."
Stuwitzin vastauksessa oli jotakin sanomattoman loukkaavaa, eikä hän koettanutkaan salata toivoansa päästä piakkoin Lapinniemen omistajaksi.
Siitä huolimatta esitteli Martti hyvin levollisesti syytä pyyntöönsä; olihan maksettavaksi langennut summa jo suoritettu, ja hän sanoi olevansa valmis suorittamaan seuraavat erät kahdesti tai koko summan ainakin kevääksi.
Olkapäiden kohautus ja vihaisesti kieltävä mutina oli ainoana vastauksena; Stuwitz jatkoi vain kirjoittamistaan.
Martti huomautti silloin, että hänen entinen saamamiehensä Jackmann yleisen tavan mukaan ei olisi vaatinut koko summaa yhtaikaa.
"Ei", sanoi Stuwitz lyöden kämmenensä jotenkin kiivaasti pöytään saadakseen keskustelun loppumaan, "saamamiehen nimenä on nyt Stuwitz, eikä Jackmann, ja toivoakseni te huomaatte erotuksen". Hän näytti kovalta ja ilkeältä — varmaankin hän aikoi ajaa velkamiehensä ulos ovesta.
Martti huomasi, ettei mieheen voinut mikään puhe vaikuttaa, ja hän näki viimeisen toiveensa raukeavan tyhjiin. Stuwitzin edessä kärsimällään nöyryytyksellä hän oli täyttänyt velvollisuutensa asiassaan ja tunsi nyt mielensä miltei kevennetyksi. Sillä hän halusi kiihkeästi sanoa tälle miehelle, joka nyt polki häntä alas, säälimättä koko totuuden. Sen sijaan, että olisi lähtenyt pois tämän loukkaavan kohtelun jälkeen, hän istahti Stuwitzin hämmästykseksi aivan rauhallisena vuoteen laidalle.
Mitä nyt tapahtui näiden kahden miehen välillä, sitä ei voi aivan tarkoin esittää.
Martti niin sanoaksemme paloitteli Stuwitzin nuoruudenelämän pieniin kappaleisiin. Hän ei jättänyt mainitsematta mitään, mitä vain tiesi, ja alkoi sitten katkeralla ivalla selvitellä hänen suhteitaan Heggelundiin. Stuwitzin kasvoilla ilmeni sanomattoman arkaa hätää; hänen nolo, mateleva katseensa muistutti petoeläintä, joka hädissään kiertää edestakaisin kuopassa, johon se äkkiä on pudonnut. Tämän arkamaisuuden jälkeen hänet valtasi hetkiseksi raivonpuuska, ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ryhtyä väkivaltaan. Mutta Martin katse sai hänet taas asettumaan.
Peilissä, joka Stuwitzille näytettiin, näkyi kuva, jota hän lopulta itsekin rupesi pitämään väärennettynä, turmeltuna. Ja nyt hän taas tuli omaksi itsekseen; sillä hän oli alussa siveellisesti vaipunut sen painon alle, joka niin äkkiä valtasi hänen omantuntonsa; sitäpaitsi hän oli alussa säikähtänyt. Martti Jansen oli kiivas syytöksissään, mutta samalla hän meni myös liikoihin ja ilmaisi sen ohessa, kuinka hajanaiset ja lain edessä vaarattomat hänen tietonsa olivat.
Stuwitzin samea silmä värähti, ja hän sanoi samalla kiusallisen leppeästi hymyillen:
"Enhän minä, Herran nimessä, tahdo muuta kuin lainmukaisen omistusoikeuteni Lapinniemeen, ja senhän minä kyllä saan. — Mutta missä teidän äitinne on maailmaan ilmestynyt, sitä minä en mitenkään osaa sanoa — jollei hän ole kirkonkirjoissa niinkuin muutkin ihmiset."
Martin kasvot kalpenivat kokonaan; hän katsoi Stuwitzia jäykästi silmiin, saamatta sanaakaan suustaan. "Konna!" huudahti hän vihdoin ja poistui huoneesta.
Stuwitz saattoi häntä ovelle ja sanoi:
"Voittehan te hakea oikeutta! — Näyttäkää vain toteen nuo lorunne oikeuden edessä, Martti Jansen! Mutta hankkikaa hyviä vieraitamiehiä, muuten voi teidät saada tuomituksi väärästä ilmiannosta."
Martti kuuli vielä ivallisen "hyvästin" jälkeensä.
Kun hän pitkän ja yksinäisen kävelyretken jälkeen tuli lupauksensa mukaan Heggelundin luo, näkyi hänen kasvoillaan vielä mielenliikutuksen jälkiä. Hän kertoi lyhyesti, ettei Lapinnientä enää voi pelastaa; hän sanoi jo ennakolta arvanneensa asian niin päättyvän ja aikoi senvuoksi matkustaa Amerikkaan.
Hänen ylpeytensä se sai hänet puhumaan niin suoraan; — sillä Edel oli samassa huoneessa. Mutta helppo oli nähdä, että asia painoi raskaasti hänen mieltänsä — hän pysyi melkein äänetönnä koko illan.
Edel tarjosi itse hänelle teetä, ja kun hän mainitsi Amerikan tärisi kuppi tytön kädessä. Martti huomasi Edelin kalpeuden sekä salaisen myötätuntoisuuden ja tunsi jonkunlaisella surulla, ettei tyttö ollut koskaan häntä niin lähellä kuin nyt — olihan tytön käytöksessä jotain, joka melkein näytti tunnustavan, että syy oli hänen.
Syynä siihen, että Martti istui vaiteliaana, ei ollut ajatus
Lapinniemen, vaan Edelin kadottamisesta ikipäiviksi.
Heggelund ja Topias-setä menivät tavallisuuden mukaan aikaisin levolle, ja Martti oli hetkisen yksinään huoneessa; hän istui ja leikitteli rintaneulalla, jota hän piteli kädessään. Kohta senjälkeen tuli Edel sisään; hän oli kalpea ja totisen näköinen.
Ikäänkuin myönnytykseksi tytön arvaamiin ajatuksiin sanoi Martti huoaten:
"Niin, minä matkustan Amerikkaan — täällä ei minulla ole enää mitään päämäärää."
"Lapinniemi ei kuitenkaan liene koko elämä", vastasi tyttö matalalla äänellä, katsomatta Marttiin.
"Ei, neiti Edel", sanoi Martti mielenliikutuksen valtaamana, "mutta te olette minulle koko elämä! — Teitä varten minä olen työskennellyt ja teitä minä olen ajatellut." —
Martti oli noussut ylös ja seisoi nyt tytön vieressä. — "Ja nyt" — hän lisäsi surullisella äänellä, "nyt, kun minä en ehkä koskaan enää saa nähdä teitä tässä elämässä, tahdon minä pyytää teitä säilyttämään erään esineen, joka on minulle erittäin kallis, äitini rintaneulan; minua ilahduttaisi suuresti, jos tietäisin teidän kantavan sitä."
Hän aikoi ojentaa tytölle neulan, mutta käsi, joka otti sen vastaan, vapisi, ja hän luki Edelin kasvoista ja hänen kyyneltyneistä silmistään, että tyttökin rakasti häntä. Martti unohti kaiken ja veti tytön luoksensa; mutta kohta sen jälkeen hän malttoi mielensä ja sanoi vitkaan: "Mitenkäs tulevaisuus?"